XIX.
Nyt he olivat eroitetut toisistaan.
Tässä istui Witt puhellen itsekseen, niinkuin jo olen kertonut.
Lähiasemalta juoksi Frits yli mäkien, kunnaitten, kenttien ja niittyjen hakien isäänsä, seuraavalla istui ukko Swart ryypiskellen likööriä ja haukkuen Wittiä, poikaansa, ja koko maailmaa, ja neljännellä asemalla istui Kalle Witt aitauksella heilutellen keltahousuisia koipiaan edestakaisin. Hänen ympärilleen oli kerääntynyt suuri väkijoukko, joka kummaili, kuinka erinomaisesti hän osasi heilutella sääriään.
»Hyvä isä», sanoi Witt, »kunpa nyt olisin kotona!»
Frits sanoi:
»Kunpa olisin kotona äidin luona!»
Ukko Swart sanoi:
»Tästä alkaa tulla kirotun kirjava juttu!»
Ja Kalle sanoi:
»Mitä hyötyä minulla on siitä, että istun tässä ja heiluttelen jalkojani.»
Mutta jokainen heistä sanoi:
»Voi, kun oltaisiin pastorin Henrikin luona!»
Ja he päättivät äkkiä kukin matkustaa takaisin Berliniin.
Niin he ajattelivat ja niin myös tapahtui kuin he olivat ajatelleet.
Samana iltana olivat he jälleen Berlinissä, ilman että kukaan heistä oli sattunut tapaamaan toista. Ainoastaan kun Frits astui ulos vaunusta, luuli hän näkevänsä jotain keltaista vilahtelevan edessään. Hän katsoi tarkemmin, ja mikä ilo! Sehän oli keltahousuinen Kalle!
»Kalle Witt, pysähdy!» huusi Frits. »Olipa erinomainen asia, että tapasin sinut.»
»No, älä ihmeessä, sinäkö se olet?» sanoi Kalle. »Minä luulin sinun olevan ukkojen kanssa matkalla Belgiaan.»
»En sinne päinkään, me olemme kaikki joutuneet eroon toisistamme.—
Etkö ole nähnyt minun isääni?»
»En.»
»Mutta kuinka minä sentään tulinkaan iloiseksi nähdessäni sinun sinisen takkisi ja keltaiset housusi!»
»Peijakas periköön ne molemmat, niin housut kuin takin», sanoi Kalle. »Siellä, mihin te jätitte minut, oli niin turkasen kaunis tyttö. Sen minä sanon sinulle, Frits, että hän oli kaunis kuin prinsessa. No, minä menen hänen luokseen ja sanon:
'Tahdotteko tehdä minulle sen kunnian, että annatte minulle pienen naukun?'
No, minä tyhjennän lasin, saan toisen sijaan, ja vieläpä kolmannenkin, ja silloin mieleni käy niin kummalliseksi. Minä menen tarjoilupöydän luokse ja suikkaan hänelle suuta,—kylläs tunnet Kalle Wittin!
'Herra', sanoi hän, 'hävetkää vähän!'
Eikä aikaakaan, niin sain korvapuustin, oikein maiskahtavan korvapuustin, ja samalla joku toinen löi hattuni myttyyn, niin että se painui korvieni yli.
'Mitä', sanoin minä, 'mitä tämä merkitsee?'
Mutta silloin joku kolmas antoi minulle aika kolauksen niskaani, ja sitten alkoivat kaikki huutaa:
'Ajakaa ulos se talonpojan-tolvana!'
Ja niin he heittivät minut suin päin ulos ovesta ja—katsohan vain— repivät toisen liepeen takistani! Se oli jo toinen tällä kirotulla matkalla!—Niin, siinä minä vaivainen nyt istuin. Isäni oli poissa, te olitte poissa ja minä kökötin siinä kuin sammakko liukkaalla jäällä.»
»No siitä älä nyt enää välitä, Kalle», sanoi Frits, »mutta nyt meidän täytyy saada selko Henrikistä, jotta saamme yösijan hänen luonaan.»
»Aivan niin, mutta poiketaanpas ensin tuonne sisälle. Siinä on kinkku ikkunassa ja sinne minä tahdon mennä, sillä olen nälissäni kuin susi; en ole syönyt mitään koko päivänä.»
He menivät sisälle, ja Kalle söi kuin hengen edestä, ja hyvä baijerilainen olut vain kartutti hänen ruokahaluansa. Frits söi myös halukkaasti, eikä aikaakaan, niin olivat he unohtaneet päivän vaivat ja vastukset.
»Mutta hyvänen aika», sanoi Frits viimein, »kello on jo puoli yksitoista! Tule, Kalle, meidän on mentävä, jos mieli päästä Henrikin luo.»
He menivät.
Mutta mitä nyt? He astuivat ja astuivat ja katselivat ympärilleen ja seisahtuivat löytämättä Henrikin asuntoa. He rupesivat viimein kyselemään.
»Hyvä herra, ettekö voi sanoa, missä pastorin Henrikki asuu?»
Kukaan ei tietänyt. Kaikki, joilta he tätä kysyivät, tuijottivat heihin päätä pudistellen, luullen kai heitä mielipuoliksi.
Vihdoin tulivat he Vaaliruhtinaan sillalle.
»Kas niin», sanoi Kalle, »nyt minä osaan. Me menemme vain ensin vasemmalle, sitten yli sillan, sitten kappaleen matkaa takaisinpäin, sitten vasemmalle, sitten poikkeamme oikealle ja menemme katua alas.— Ja olisipa ihme, ellemme löytäisi sitä taloa!»