XX.
He astuivat katua ylös ja toista alas ja Kalle ohjasi. Vihdoin he pysähtyivät.
»Kuules, Frits, sikäli kuin voin muistaa, on se tämä viheriäinen talo.»
»Niin minäkin muistelen», sanoi Frits. »Mutta tämä ovihan on sininen ja hänen ovensa on vihreä.»
»Eikö sinulla ole silmiä päässäsi?» huudahti Kalle.
»Ovi on sininen», sanoi Frits.
»Ei, se on vihreä», sanoi Kalle.
»Se on sininen!» vakuutti Frits.
»Eipäs, kun vihreä!—Lempo sinut vieköön sinisine ovinesi!» ärjäsi
Kalle.
Nyt tuli palovartija paikalle.
»Mitäs meteliä täällä pidetään? Mitä tämä merkitsee?» sanoi hän.
»Herra», sanoi Frits, »tässä ei ole mitään pahoja tekeillä. Me tahtoisimme vain tietää, eikö tässä asu eräs ylioppilas, ja eikö se ole pastorin Henrikki?»
»Asuu kyllä. Häntä sanotaan yleisesti 'lempeäksi Henrikiksi'», sanoi vartija. »Minä päästin hänet äsken sisälle, ja hän sanoi, että hetkisen kuluttua tulisi pari hänen ystäväänsä ja toveriansa, joille minun myös on avattava ovi.»
Vartijan tätä sanoessa avattiin eräs akkuna ja joku huusi heille:
»Mikä on hätänä? No, joko te nyt viimeinkin tulette, senkin vanhat kameelit! Olut on erinomaista tänä iltana!»
»Hän odottaa meitä», sanoi Kalle Witt.
Vartija aukaisi oven.
»Tänä iltana teille mahtaa tulla hyvin hauskaa siellä ylhäällä. Mutta älkää nyt vain tulko liian iloisiksi, sen neuvon minä teille annan.»
Näillä Kallelle ja Fritsille käsittämättömillä sanoilla päästi yövartija ystävämme pimeään porraskäytävään ja väänsi oven lukkoon.
Kalle ja Frits kömpivät nyt portaita. Viimein he pysähtyivät erääseen käytävään.
»Henrikki», huusi Frits, »avaa toki ovi, jotta voimme nähdä, missä olemme!»
Ovi aukeni ja pitkä mies, kynttilä kädessään tuli esille.
Mutta mitä ihmeitä! Eihän se ollutkaan Henrikki! Iso punaviiksinen mies, jolla oli punainen yönuttu yllään, rillit punaisella, turpealla nenällään, pitkä piippu hampaissa ja pieni osakuntalakki päässä,— semmoinen oli olento, joka täytti koko ovenaukeaman.
Kovasti hämmästyivät sekä Kalle että Frits.
»No, jumalauta», sanoi olento mahtavalla bassoäänellä, »kauan te olettekin viipyneet. Te olette tietysti olleet ulkona haljuilemassa, vai onko mamseli taas vetänyt vanhaa Hukefritsiä nenästä?»
»Ei, herra», sanoi Kalle, »niin ei ole tapahtunut; me emme vain osanneet löytää tätä kirottua taloa.»
»No jo nyt on piru irti», ärjyi olento, »keitä te oikeastaan olette?»
»Me olemme Frits Swart ja Kalle Witt.»
»Kaksi tolvanaa, saakeli soikoon! Minä odotan Hukefritsiä ja Punasta ja silloin tulette te, pässinpäät! Mitä te täältä tahdotte?»
»Emme me mitään tahdo, herra! Me luulimme vain, että Henrikki olisi antanut meille yösijan ja vähän rahaa lainaksi.»
»Rahaa lainaksi? Tahdotteko te pilkata minua? Pois täältä!—Minä olen itse vipannut jo seitsemän lukukautta!»
Näin sanoen hän heitti heidät suinpäin alas portaita.
Nyt alkoi taistelu semmoinen kuin Leipzigin ja Waterloon luona.
»Ulos moukat!»
»Frits, auta minua!»
Ulkopuolella oli samaan aikaan aika meteli.
Oikea Hukefrits ja »Punanen» olivat saapuneet ja tahtoivat kaikin mokomin päästä sisälle.
Mutta vartija ei tahtonut päästää heitä.
»Teillä ei ole täällä mitään tekemistä», sanoi hän, »ne, jotka ovat siellä sisällä, ovat siellä, ja minä olen saanut käskyn avata vain kahdelle.»
»Me tahdomme ulos!» huusi Kalle sisäpuolelta.
»Me tahdomme sisään!» huusi »Punanen» ulkopuolelta. »Avaa heti, orja!»
Ja hän antoi vartijalle aika kolauksen.
Mitä piti vartija-paran tehdä?
Hän avasi.
Samassa kaksi olentoa syöksyi sisään ja kaksi ulos. Nyt tarttui vartija vihellyspilliinsä ja vihelsi viheltämistään, kimeästi ja vihlovasti, niin että se olisi voinut kiviäkin liikuttaa.
Kun meidän poikaparkamme rauhallisesti läksivät astumaan katua ylöspäin, tuli poliisi juosten.
»Mikä hätänä?»
»Tappelu huoneessa», vastasi vartija, »ehkä murtovarkaus.»
Samassa tarttui kaksi poliisia poikia niskasta ja talutti heidät putkaan, jossa heidät sijoitettiin koppiin n:o 1.
»Herrajesta, mehän olemme rehellisiä ihmisiä!»
»Hyvin mahdollista, mutta rauhoittukaa nyt huomiseksi», sanoi poliisikomisarius.
Siinä he nyt istuivat.
»Voi», sanoi Frits, »Jumala ties, missä isä nyt on! Ja mitä sanoisivat äiti ja Dorotea, jos he saisivat tietää, että me istumme putkassa?»
Ja kyyneleet juoksivat pitkin Fritsin poskia.
»Voi, Frits», sanoi Kalle ajatellen Wittin emäntää, »kunpa nyt olisin kotona äidin luona.» Ja Kalle heittäytyi sänkyyn, jossa rupesi potkimaan pelkästä mielihaikeudesta ja kodinkaipuusta.
Yhtäkkiä kuului liikettä ja joku sanoi:
»No, no, eukkoseni, älä nyt potki, vaan nuku rauhallisesti! Nyt sinä olet vetänyt peitteen pois päältäni!»
»Äh, naapuri», sanoi toinen, »älä nyt potki ja vääntelehdi tuolla tavoin, vaan makaa tyynesti selälläsi ja anna toisenkin vähän nukkua!»
»Jumalan kiitos», huudahti Frits.
»Siinä ovat ukot», huusi Kalle.
»Kas, pojathan siellä ovatkin», sanoi Swart, joka tällävälin oli täydelleen herännyt.—»Kuinka hiidessä te olette tänne joutuneet?»
»Ei se meidän syymme ollut», sanoi Frits.
»Poika», sanoi Swart, »kuinka voit sinä tehdä minulle semmoisen häpeän —ja vielä vieraassa maassa—että sinut on pantu putkaan?»
»No, isä, älkää nyt suotta suuttuko! Istuttehan te itsekin täällä, ja kuitenkin tahdotte torua meitä!»
»Kuules, Frits, minä sanon sinulle, minkävuoksi isäsi ja minä istumme näköjään putkassa», ehätti ukko Witt. »Näetkös, se oli…»
»No, se vielä puuttui», huusi Swart, tuupaten Wittiä kylkeen.—»Oletko sinä hullu?» kuiskasi hän, »sittenhän he eivät enää välittäisi meistä vähääkään. Ei heidän tarvitse sitä tietää. Se on meidän oma salaisuutemme.»
»Naapuri», kuiskasi Witt takaisin, »kuinka sinä voit luulla minua niin tyhmäksi? En minä meidän salaisuuttamme ilmaise!—No, pojat», sanoi hän, »mitenkä teidän päähänne voikaan pälkähtää, että me muka olisimme tapelleet ja siitä syystä istuisimme täällä? Ei, me istumme täällä hyveittemme vuoksi, ja kun meillä ei ollut kortteeria, niin me hankimme sen itsellemme.»
»No», sanoi Swart, »parasta kaikesta kuitenkin on, että olemme jälleen saaneet pojat käsiimme. Rupea sinä nyt vaan nukkumaan ja jätä hyveemme toistaiseksi rauhaan!»