XXII.
»Täällä me nyt taas olemme, herra Henrikki!» sanoi Swart.
»Minä arvasin sen.»
»Ja», jatkoi Swart, »viime yönä minä tuumin itsekseni, että taitaisi olla viisainta jättää koko matka sikseen. Me olemme viime yön viettäneet putkassa, ja muutenkin on meille tapahtunut niin paljon ikävyyksiä, että minä puolestani olen saanut tarpeeksi koko matkasta.»
»Niin, naapuri Swart», sanoi Witt, »Jumalan kiitos, että pääsimme jälleen vapaiksi. Minäkin luulen olevan viisainta, että palaamme kotia eukkojemme luo.»
»Se on helposti sanottu, naapuri, mutta kun sitten eukkomme kysyvät meiltä, olemmeko olleet Belgiassa ja miten matka luonnistui, niin mitä me heille vastaamme?»
»Vähät siitä!» sanoi Henrikki. »Se on senaikainen murhe ja siitä te kyllä selviätte. Minä neuvoisin teitä—vaikka se ehkä tuntuukin teistä väsyttävältä—jo tänään nousemaan postivaunuun, niin olette jo huomenaamulla Alt-Strelitzissä, ja lopun matkaa voitte käydä jalkaisin. Teidän tavaranne minä perin rautatieltä ja lähetän ne teidän jälestänne. Ja huomatkaas mitä sanon: jo huomenillalla istutte te kotona puurokuppienne ääressä!»
»Luulenpa että se olisi parasta», sanoi Swart.
»Siinä sinä olet oikeassa», sanoi Witt. »Se olisi kyllä parasta.»
»Ja jos se tuleekin vähän maksamaan meille, niin samantekevä», sanoi Swart. »No, hyvästi sitten, herra Henrikki! Kiirehdi nyt, naapuri, jotta pääsemme lähtemään!»
He menivät ja pian istuivat he postivaunussa. Eikä kestänyt kauaa ennenkuin he vaipuivat sikeään uneen, ja kello seitsemän seuraavana aamuna he saapuivat nukkuvassa tilassa Alt-Strelitziin.
Täällä he söivät tukevan aamiaisen ja läksivät sitten jalkaisin taivaltamaan kotoa kohden.
Omiin ajatuksiinsa vaipuneina he astelivat kukin, puhumatta säällistä sanaa toisillensa.
Kalle Witt tosin silloin tällöin avasi suunsa ja jonkun sanan tokasi silloin tällöin myöskin ukko Witt, mutta ukko Swart oli pahalla tuulella; hän oli peräti harmissaan senjohdosta, että hänen täytyi palata eukkonsa luo ja kotikylään tyhjin toimin. Mitähän mahtaa eukko nyt sanoa? Kuinka uskaltaisi hän eukkonsa kanssa enää koskaan kinailuun? Olihan hän ennenkin aina joutunut häviölle, ja nyt tuli lisäksi tämä kirottu matka, nyt hän ei enää koskaan saisi rauhaa.
Frits Swart oli iloinen. Hän meni onneansa vastaan ja ajatteli, mitä hän ja Dorotea sanoisivat toisilleen, kun he ensi kerran toisensa tapaavat.
Kalle Witt ei ylipäänsä ollut erittäin alakuloinen. Saattoihan hän kantaa vihreätä takkiaan yhtä hyvin kotikylässä kuin Berlinissä, ja kun se kerran vain oli hänen yllänsä, niin täytyi kaikkien tyttöjen ehdottomasti luoda häneen silmänsä.
Ukko Witt ajatteli heinäntekoa ja ilmoja.
»Minä pelkään», sanoi hän, »että me saamme rajuilman illaksi. Taivas käy pilveen, ilma on niin helteinen ja kärpäset ovat vihaisia. Jollei rajuilma mene muualle, niin me kastumme läpimärjiksi ennenkuin olemme kotona.»
»Jospa ei pahempaa olisikaan kuin se!» sanoi Swart. »Märän takin saa kyllä aina kuivaksi, mutta saatpa nähdä, että me saamme paljon epämiellyttävämmän vastaanoton. Saat nähdä että tässä tapahtuu jotain kauheaa. Muuten en tunne eukkoani oikein.»
»Kuules, naapuri», sanoi Witt, »antaa niiden sanoa mitä tahtovat, me emme anna sen liikuttaa itseämme, vaan vaikenemme visusti.—Mutta kas, nyt alkaakin jo sataa!»
He olivat jo lähellä kotoa, heidän kylänsä oli aivan heidän edessään, mutta nyt alkoi sataa kuin saavista kaataen.
Ukko Swart kutsui Fritsin syrjemmälle ja sanoi hänelle:
»Kuules, poikani, minä tahdon kysyä sinulta yhtä asiaa: Enkö minä aina ole ollut sinua kohtaan hyvä isä? Enkö minä ole pitänyt sinusta huolta kuin ainoasta lapsestani? Vastaa, poika! Enkö minä aina ole katsonut sinun parastasi?»
»Olette, isä, te olette aina ollut minulle hellä isä!»
»Ja tahdon edelleenkin olla», sanoi Swart. »Ja mitä sinun kosintaasi tulee, niin saat nähdä, että minä harrastan sinun parastasi, ja jos äitisi panee vastaan, niin tule vain minun luokseni, kyllä minä autan sinua. Sinä saat Dorotean, siitä voit olla varma! Mutta nyt sinä et saa jättää minua pulaan—minä tosin voin siitä itsekin selvitä—mutta näetkös, minun ikäiseni mies ei mielellään halua tulla pahoinpidellyksi. Sinä tiedät, että äitisi on hyvin kiivasluontoinen, ja jos sinä nyt menet kotia ja kerrot hänelle kaiken, niin voi tapahtua, että hän tyyntyy eikä sano minulle vihoissaan mitään. Ei sinun lainkaan tarvitse valehdella, sillä valhe, poikani, on valhe, mutta totuutta sinun ei myöskään tarvitse sanoa hänelle, sillä se ei olisi hänelle hyväksi. Sinä voit mennä keskitietä ja sanoa, ettemme tulleet Belgiaan sen vuoksi, että meidät matkalla valtasi kauhea koti-ikävä. Me tulimme niin surullisiksi ajatellessamme, että olimme jättäneet hänet yksinään kotiin, ja sen vuoksi me päätimme matkustaa takaisin kotiin. Melkein näin sinun pitää sanoa. Mutta sinä et millään ehdolla saa kertoa, että me olemme istuneet putkassa ja että olemme olleet oikeuden edessä Strelitzissä! Älä myöskään virka hänelle sanaakaan rahoista, muista, ei sanakaan rahoista! Sinä tiedät, että äitisi on hyvin tarkka siinä kohden. Älä myöskään kerro hänelle mitään siitä, mitä meille tapahtui metsässä, äläkä siitä, että meidät ajettiin ulos teaatterista äläkä siitä, kuinka minun kävi rautatiellä!
Jos näistä sanot sanankin, niin minä en enää tule näkemään rauhallista hetkeä elämäni aikana.»
Frits lupasi olla vaiti, ja nyt lähtivät hän ja Kalle edeltäpäin kotiin.
Ukot istuutuivat pensaan juurelle, joka ei kuitenkaan suojellut heitä sateelta. He istuivat kotvan kyyrysissään, sanaakaan vaihtamatta.
Vihdoin sanoi Swart Wittille:
»Mitä on elämä, naapuri?»
»Se on totta se; siinä sinä olet aivan oikeassa, niinkuin aina olen sinulle sanonut.»
»Mitä on elämä?» jatkoi Swart. »Ajatteles että kahdeksan päivää takaperin me ajoimme tästä omilla rattaillamme, ja kukapa silloin olisi voinut uskoa, että me tänään istuisimme tässä rankkasateessa,—aivan kuin kaksi sammakkoa! No, minun puolestani satakoon miten paljon tahansa. Kun vain *se* olisi pian ohitse!»
»Niin minäkin ajattelen», sanoi Witt, »kun vain *se* olisi pian ohitse!»
»Mitä on elämä?» sanoi Swart vielä kerran. »Se on kuin aura ilman terää, harava ilman piitä, koira ilman häntää. Ja minä todistan sen sinulle: Tänään me voisimme olla ties miten kaukana, ja kuitenkin me istumme tässä rankkasateessa kuin kaksi ukulia.»
»Sinä olet oikeassa», sanoi Witt. »Tässä me istumme odotellen, että sade menisi ohitse. Herra ties, kuinka kauan me saamme istua tässä.—Muuten olen minäkin tehnyt havaintoja. Sanoppa, kuinka on mahdollista, että minulla on molemmissa jaloissani saappaat, ja että minulta kuitenkin puuttuu toinen sukkani? Sinä kysyit minulta: mitä on elämä? ja minä kysyn sinulta: missä on minun sukkani?»
»Sinun sukkasi? Mitä? Oletko sinä järjiltäsi? Saappaat ovat jaloissasi, ja kuitenkin on toinen sukkasi poissa. Voihan siitä ihan menettää järkensä. Tämäpä taas on kaunis juttu!»
»Samaa minäkin. Se on varma asia. Enkä minä lainkaan voi käsittää, kuinka se on voinut tapahtua; olenhan minä aina niin varovainen.»
»Älä sinä turhia kehu!» sanoi Swart. »Sinä olet kuin pikku lapsi kaikissa asioissa. Onpa todellakin hyvä, että jälleen olemme kotona, sillä muuten sinä olisit vihdoin menettänyt kaiken mitä sinulla on: pitkät korvat päästäsi, ja vihdoin kai itse pääsikin. Voiko kukaan ajatella hullumpaa: mies, jolla on saappaat jaloissaan, hukkaa sukkansa. Ei, se…»