XXIII.
Ukkojen näin mietiskellessä tämän elämän toilauksia kiiruhtivat Kalle ja Frits nopein askelin kylään. Kello saattoi olla viiden vaiheilla. Frits astui niin nopeasti, että Kalle tuskin saattoi häntä seurata. Eikä viipynyt kauaa ennenkuin he olivat mäellä, johon näkyi koko kylä.
He näkivät edessään rakkaat kotinsa.
Suloista on, kun näin ensi kerran pitkän poissaolon jälkeen näkee vanhempiensa asunnon, ja sydän sykkii kahta nopeammin ajatellessa, että yhdessä noista olkikattoisista majoista sykkii sydän meille, että uskollinen käsivarsi siellä odottaa saadakseen kiertyä kaulallemme ja estääkseen meitä enää koskaan irti pääsemästä.
Niin sykki myös Frits Swartin sydän hänen nähdessään kotikylän leviävän edessään ja eroittaessaan isänsä talon olkikaton puiden oksien välistä. Se sydän oli ollut niin kylmä hänen vaeltaessaan ulkona avarassa maailmassa; kuinka kiireesti se nyt sykkikään, kun hän katseli vanhaa kotitaloa. Kuinka ihana olikaan tuo olkikattoinen talo puutarhoineen, kotieläimineen, ympärillä lainehtivine viljapeltoineen! Semmoinen talo oli parasta maailmassa.
He lähestyivät kotoa yhä enemmän. He tulivat tienhaaraan, ja siinä he erosivat. Kalle meni vasemmalle ja Frits oikealle, pitkin kapeaa kujaa, joka johti hänen kotiinsa.
Hän pysähtyi lukkarin puutarhan luona.
Mahtaisikohan Dorotea olla näkösällä?
Hän katsahti oksien välitse puutarhaan. Vanha seljapuu oli jo kukkinut loppuun, ja kuinka tarkoin hän katselikin, niin mistään hän ei keksinyt Doroteaa.
Voi sinua tyhmää poikaa! Eihän Dorotea siellä sateessa istunut, nythän satoi!
Frits huokasi syvään ja jatkoi matkaansa. Pian seisoi hän kotipihalla.
Siellä oli kaikki niin hiljaista ja rauhallista; ei kuulunut hiiren hiiskaustakaan; sadepisarat putoilivat pihan kivitykselle. Frits meni porstuan ovelle—ja kas, samalla juoksi vanha Vahti ulos ja hyökkäsi muristen hänen kimppuunsa. »Oletko sinä hullu, vanha toveri? Etkö sinä tunne isäntääsi enää?» No, nyt se sentään näki, kuka se oli, ja se rupesi hyppelemään ilosta niin korkealle kuin vanhat jalat sallivat, juoksi haukkuen hänen ympärillään, hyppäsi hänen rintaansa vasten, ja joka karva sen vanhassa hännässä näytti huutavan: »Hurraa! meidän Frits on tullut kotiin!»
Frits meni porstuaan, mutta sielläkään ei ollut ketään. Hän meni tuvan ovelle, nosti sen säppiä ja avattuaan oven näki hän Dorotean istuvan ikkunan ääressä ja äitinsä hänen vieressään. Äiti oli pannut käsivartensa tytön kaulalle ja taputteli häntä poskelle ja oli niin syventynyt keskusteluun, ettei kuullut poikansa tuloa.
»Ole huoleti, rakas Dorotea», sanoi hän, »kyllä minä ukon opetan, kunhan hän palaa takaisin maailman-matkoiltaan. Hän on vienyt pojan meiltä, ja hän saa myös toimittaa hänet takaisin, ja jollei hän tahdo, niin rupean minä laulamaan hänelle semmoista virttä, että hän tulee lauhkeaksi kuin lammas!»
Yhtäkkiä hän huomasi Fritsin.
»Herra Jeesus, Dorotea», huusi hän, »tuossahan on Frits aivan kuin ilmielävänä. Frits, poikani, puhu, oletko se sinä, vai kummitteletko sinä?
»Kyllä se olen minä, äiti!»
»Mistä sinä tulet? Miten olet päässyt ovesta sisälle?»
Ja eukko hyppäsi hänen kaulaansa, suuteli häntä niin että paukahti ja kysyi ehtimiseen:
»Mutta, Frits, mistä sinä tulet? Kerro nyt, miten kaikki on tapahtunut!
Missä isäsi on? Eikö hänkin tule kotiin? Ja missä ovat naapuri Witt ja
Kalle?—Etkö sinä näe, että Dorotea seisoo tuossa? Mikset sinä mene
suutelemaan häntä, pöllö?»
Dorotea seisoi siinä riemullisen hämmästyksen valtaamana ja ihana loiste väikkyi hänen silmissään, mutta sitten ujous tuli ja maalasi hänen poskilleen helakat ruusut. Hänestä tuntui kuin taivas olisi ollut avoinna, mutta kun hänen piti astua sinne sisälle, huusi ääni hänelle: »Pysähdy, mene takaisin! Taivas ei ole ihmislapsia varten!» Sitten oli kuin olisi hän ollut aavalla merellä ja aallot riehuivat hänen ympärillään milloin korkeina kuin vuoret, milloin syvinä kuin laaksot. Ja myrsky kiidätti pilviä, joista satoi sankkoja raekuuroja. Mutta rauhallinen, hymyilevä satama oli lähellä, se viittasi häntä luokseen ja kukat tuoksuivat, satakielet lauloivat, ja ääni sanoi: »Tule, lapsiparka! Myrsky on ohitse!»
Frits ei koskaan olisi voinut uneksiakaan saavansa tällaista vastaanottoa. Hänen oma äitinsä käski häntä suutelemaan Doroteaa! Mutta kun hän aikoi noudattaa käskyä ja syleillä tyttöä, syöksyi eukko väliin ja erotti heidät.
»Poika», sanoi hän, »mitä sinä ajattelet? Sinä tahdot syleillä Doroteaa, vaikka olet läpimärkä. Eihän sinulla ole kuivaa tilkkaa ylläsi! Minä kyllä tiedän mitä kastuminen voi merkitä!—Mutta hyvä isä, minähän en ole muistanut kysyä sinulta, etkö sinä tahdo jotain syödäksesi. Sinulla on varmaan hyvin nälkä?»
Eukko juoksi keittiöön. Frits ja Dorotea istuivat nyt kahden tuvassa, ja jos suu ei mitään puhunut, niin puhuivatpa kuitenkin silmät ja puhuipa myös lämmin kädenpuserrus, ja Dorotean pieni ruususuu vastasi niin moneen kysymykseen, kun Frits veti hänet lähemmä itseään, ja hänen huulensa tekivät kysymyksiä. Hän uudisti lakkaamatta saman kysymyksen, ja Dorotea loi silmänsä maahan ja antoi aina saman vastauksen.
Niin he istuivat siinä ikionnellisina haastellen rakkauden autuasta kieltä, he lauloivat tuota vanhaa laulua, joka, kun sitä kerran on laulettu oikeaan aikaan, soipi läpi koko elämän, mutta jota kukin ihminen laulaa vain kerran elämässään.
* * * * *
Vihdoin tuli Swartin emäntä jälleen tupaan. Hän oli kyllä kiirehtinyt minkä oli voinut, mutta onneksi oli hän tullut ajatelleeksi, että Frits tarvitsi jotain lämmintäkin syödäksensä, ja se häntä oli pidättänyt niin kauan keittiössä.
»Kas niin, Frits-poikaseni, syö nyt! Syö nyt niin paljon kuin suinkin jaksat! Sinä raukka et ehkä ole saanut mitään suuhusi koko päivänä?— Ei mutta katsos, Dorotea, katsos vaan eikö hän ole kasvanut? Nouses oikein suoraksi, poikani!—Lihamakkara on juuri otettu savustumasta ja minun munapuuroani sinun myös pitää maistaa! Missä isäsi on? Missä hän viipyy? Nyt minä olen kysynyt sitä sinulta jumala ties kuinka monta kertaa, mutta en ole vielä saanut mitään vastausta!»
»Te voitte olla huoletta, äiti! Kyllä isä tulee.—Eihän hän vielä koskaan ole tullut liian myöhään illalliselle», vastasi Frits.
Niin he nyt istuivat haastellen ja jaaritellen, kysellen ja vastaillen, ja niinpä viimein illan hämärtyessä kuului askelia eteisestä, ovi aukeni ja ukko Swart tuli varovaisesti hiipien sisälle ja vilkuili ympärilleen arasti kuin vanha vaivainen syntinen. Mutta kun hän oli kunnolla päässyt sisälle, niin hän piilottautui lukkarin taakse, jonka hän oli tavannut tiellä ja tuonut mukanaan vastaanottamaan ensimäistä ryöppyä.
»Hyvää iltaa!» sanoi lukkari
»Hyvää iltaa!» sanoi ukko Swart. »Te olette kai kaikki terveinä? Tottakai sinä sait minun kirjeeni? Herran isä, kuinka nyt sataa; minä olen märkä kuin uitettu koira!»
»Se on oikein sinulle, senkin maankiertäjä», sanoi Swartin emäntä. »Mutta minkätähden sinä annoit Fritsin juosta yksin kotiin? Minkätähden te ette tulleet yhdessä?»
»Sen tein minä vain hyvyydestä ja sulasta rakkaudesta sinuun», sanoi ukko. »Olisi ehkä vaikuttanut haitallisesti sinun terveyteesi, jos olisin tullut aivan äkkiarvaamatta, ilmoittamatta tulostani edeltäpäin. Sinä ehkä olisit voinut kuolla pelkästä ilosta!»
»Niin pahasti, luullakseni, minulle sentään ei olisi käynyt», sanoi eukko. »Mutta ettekö tahtoisi tulla minun kanssani vähän tänne syrjemmä, naapuri? Minulla olisi kana kynittävänä teidän kanssanne», sanoi hän lukkarille, vetäen hänet mukanaan tuvannurkkaan.
Eukko kertoi siellä lukkarille, että hän oli tehnyt semmoisen päätöksen, että Frits ja Dorotea menisivät naimisiin.
»Ja, naapuri», sanoi hän, »saattepa nähdä, että minä kyllä saan asian päättymään tahtoni mukaan. Minä läksytän ukkoa semmoisella voimalla hänen kulkulaisuudestaan, että hän kyllä taipuu.»
Vastakkaisessa nurkassa seisoivat Swart ja Frits keskustellen.
»Minä tunnen itseni murheelliseksi kuin katumussunnuntaina», sanoi ukko, »ja näetkös, jos minä puolestani olenkin myöntyväinen, niin ei asia siitä vähääkään parane. Lukkarin minä ehkä voisin saada taipumaan, mutta äitisi tulee olemaan uppiniskainen kuin synti; sen saat nähdä!»
»Ah, isä——»
»Älä puhukaan, ei siitä ole mitään apua! Jos tätä kirottua matkaa ei olisi ollut,—hän tulee sillä minua kiduttamaan kuolinpäivääni saakka. Kas, nyt tulee hän lukkarin kanssa suoraan tänne meidän luoksemme. Nyt myrsky alkaa!»
Frits meni Dorotean luo ja poistui hänen kanssaan huoneesta.
Eukko asettui nyt miehensä eteen kädet puuskassa. Lukkari seisoi vieressä jokainen hiuskarva pystyssä, ja Swart alkoi tuntea itsensä hyvin nöyräksi ja katuvaiseksi.
»No, eukkoseni, älä nyt huoli olla vihoissasi! Annetaan asian olla, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
»Sinä maankiertäjä! Sinä komeljanttari! Onko se enää laitaa, että vanha mies lähtee huvikseen kuleksimaan ympäri maailmaa ja kuluttamaan rahaa ja ottaa vielä päälle päätteeksi viattoman lapsi-raukan mukaansa! Vai etkö sinä ole vienyt pois minun ainoata lastani, häh?»
»Mutta rakas….»
»Suus kiinni, sanon minä! Luulenpa, ettet sinä enää edes osaa hävetäkään. Tahdotko sinä vielä kaiken lisäksi olla hävytön minua kohtaan?»
»Tämäpä vasta hauska juttu! Minä tulen kotiin läpimärkänä, ja sitten…»
»Etkös tuki kitaasi, sanon minä! Sinä olet nyt saanut tahtosi täytetyksi, ja nyt sinä istut siinä nokkosissa kaikkine älyinesi ja 'mielipiteinesi.' Sinä olet nyt käynyt suurissa kaupungeissa, sinä olet opettanut lapselle korkeampaa maanviljelystä, nyt sinä olet yhtä hyvä kuin se Güstrowin typerä yhdistys, joka tietää, kuinka ulkomailla sontaa luodaan—sinä ehkä osaat nyt luoda sontaa ranskaksi, sinä—ja nyt sinä sitten istut ja töllistelet siinä senkin, senkin—viides pyörä! Nyt olet *sinä* saanut tahtosi perille, ja nyt on *minun* vuoroni. Minä en tämän enempää tahdo puhua sinun matkastasi, en niin sanaakaan, mutta jos vielä kerran saat sellaisen hullutuksen tyhmään kalloosi, niin saatpa, sanon, saatpa sen maksaa kalliisti!—Ja nyt on minun tahtoni, että Frits menee naimisiin ja että hän nai lukkarin Dorotean, ja siihen sinä saat nyt luvan taipua; muuten nousee semmoinen rajuilma, jollaista et vielä koskaan ole nähnyt!»
»Hyvä, eukkoseni, hyvä! Minä suostun herran nimessä! Frits ja minä olemmekin jo sopin…»
»No, sepä kaunista!—Vai niin! Te teette sopimuksia keskenänne ja teillä on salaisuuksia, joista minä, hänen äitinsä, en tiedä mitään!»
»No, no, eukko, älä nyt kajoa siihen! Lukkari seisoo tässä; kysykäämme häneltä, suostuuko hän siihen, että Frits nai hänen tyttärensä.—No, mitä te sanotte, naapuri?»
»Mitä minä sanon», sanoi lukkari. »Minä sanon, että se on minulle suuri kunnia, ja minä annan suostumukseni silmänräpäystäkään arvelematta. Koulussa ei ollut ainoatakaan lasta, josta minulla olisi ollut niin paljon iloa kuin Fritsistä. Herra pastori sanoi myöskin, että kysyipä hän siltä pojalta mitä tahansa piplianhistoriasta ja katkismuksesta, niin aina hän vastasi paikalleen. Maantieteessä oli tosin Kalle Witt häntä etevämpi, ja kirjoituksessa myöskin, ja Kalle osasi paremmin prameilla—hän piti siihen aikaan lakkia kallellaan—mutta mitä ahkeruuteen ja hyviin tapoihin tulee, niin oli Frits häntä etevämpi, ja senvuoksi minä annan suostumukseni Dorotean nimessä. Saakoot he toisensa. Surun kalvava mato on viime aikoina niin jäytänyt Dorotean sydäntä. Jumalalle olkoon ylistys ja kiitos ja kunnia, että asia päättyi näin hyvin!»