XXIV.
Kaikki oli siis selvillä.
Syys läheni, ja kellertävä, teräinen vilja aaltoili pellolla odottaen leikkaajain sirppejä. Ja muuanna päivänä sirpit tulivat ja vilja leikattiin.
Frits leikkasi ja Dorotea sitoi lyhteelle, ja kun tyttö ei välistä jaksanut seurata rotevaa leikkuumiestä, laski Frits sirpin kuhilaalle ja kokosi viljan sitomiin, kunnes Dorotea sai hänet kiinni.
Kun lyhteet kuhilaissa olivat kuivaneet ja olivat ajettavat riiheen, heitti Frits ne ylös rattaille ja Dorotea teki kuormaa. Sen hän tekikin niin hyvin kuin olisi hän tottunut siihen lapsuudesta pitäen.
Ukko Swart hymyili ja hieroi tyytyväisenä kouriaan.
»Äiti hoi», huusi hän, »tules tänne katsomaan tätä kuormaa ja sano, onko ketään, joka voisi tehdä sen paremmin? Tämän kuorman on Dorotea tehnyt!»
»Ei», vastasi eukko. »Kuinka on mahdollista, isä, tehdä näin kelpo kuormia ja puhua yläsaksaa ja laulaa koreita lauluja ja lukea ja kirjoittaa kirjoitusta? Ei, semmoista miniää ei ole toista koko maailmassa!
»Siinä sinä olet oikeassa, naapurin emäntä», sanoi Witt. »Enkö minä aina ole sanonut sitä? Soisinpa todellakin, että hän olisi *minun* miniäni, että Kalle olisi ottanut hänet!»
»Se olisi ollut paha tytölle; hän on liian hyvä Kallelle», sanoi Swart.
»Ei, naapuri, hän on ja tulee aina olemaan *minun* miniäni!»
Elonkorjuu oli ohi.
Dorotea istui nyt myötäjäisiään neuloen ja Frits tutki almanakkaa vain nähdäkseen pitkältäkö vielä oli ensimäiseen perjantaihin Mikonpäivän jälkeen.
»Katsos», sanoi ukko Swart, »kuinka poika on muuttunut. Päivät pitkät hän nyt vain tutkii almanakkaa, jota hän ei koskaan ennen käskemättä tehnyt!»
»Oppia ikä kaikki», vastasi lukkari. »Ja almanakkaa hän tutkii varmaankin saadakseen selville tuleeko nyt sopivia ilmoja ajaa odelmaheinää korjuuseen.»
Sunnuntai tuli.
Kirkonkellot soivat kun Frits ja Dorotea rinnatusten astuivat kirkkoon. Tänään, oli hääpäivä. Schultz ja Bolt ja Suhr ja Witt ja muut naapurit astuivat vaimoineen heidän jälestään.
Kellot helkähtivät niin tavattoman soinnukkaasti ja ihanasti tänään.
»Kuulkaas vaan, kuinka lukkari osaa tänään soittaa kuinka hyvä tahti hänellä on! Mutta nytpä onkin Dorotean hääpäivä!»
Kun he tulivat kirkon portille, syntyi äkkiä pieni hälinä tässä rauhallisessa juhlakulkueessa.
»Mitä nyt on tapahtunut?» kysyttiin toinen toiseltaan.
Nähtiin kuinka Swartin emäntä tunkihe niin nopeasti kuin voi Dorotean luo ja itki ja huusi.
»Voi, minun Jumalani, että näin piti käydä, lapseni! Juuri tällä samalla paikalla minä kerran käyttäydyin niin häpeällisesti sinua kohtaan. Rakas tyttäreni, sano, voitko antaa minulle sitä koskaan anteeksi?»
»Sydämestäni sen voin!» sanoi Dorotea ja kiersi kätensä eukon kaulalle, ja Frits hyväili ja lohdutteli häntä myös, sanoen, että äidin sopii olla huoleti, kyllä Dorotea jo kauan sitten oli antanut kaikki anteeksi.
»Niin, naapuri», sanoi ukko Swart ukko Wittille, »häneen menee välistä ilmetty paholainen, mutta minä sanon sinulle, naapuri, että hänen sydämensä on oikeata tavaraa!»
He menivät kirkkoon.
Pappi seisoi jo alttarilla eikä kestänyt kauaa ennenkuin lukkarikin tuli. Kiire hänellä oli, herra paratkoon. Pientä hölkkää juosten saapui hän ja pyyhkieli hikeä otsaltaan. Mikä juhlallisuus lukkarin olemuksessa! Mikä ryhti! Mutta tänään hän edustikin kahta ominaisuuttansa: isää ja lukkaria.
Pastori piti vihkimäpuheensa. Hän puhui iloista ja suruista, jotka hääparia tulisivat avioliiton aikana kohtaamaan. Ja kun hän selitti heille, mitä rakkaus oli, puristivat he äänettöminä toinen toisensa kättä, ja kun hän kysyi heiltä, tahtoivatko he rakastaa toisiaan niin myötä-kuin vastoinkäymisessä, kuului kumpaisenkin huulilta niin selvä, kaikuva »tahdon», että jokainen huomasi vastauksen tulleen sydämestä.
Ja kyyneleet valuivat pitkin Dorotean poskia.
Hänen pimeä yönsä oli nyt loppunut, häikäisevästi säteilevä aurinko oli noussut ja loi nyt päivänpaistetta hänen sydämeensä.
Nyt astui Swart pitkin kirkon käytävää kiittämään pastoria kauniista puheesta ja kysymään, sopiiko herra pastorille ja tahtoisiko hän tehdä heille sen kunnian, että tulisi maistamaan eukon kanasoppaa ja tahtoisivatko rouva pastorska ja herra pastorin rakkaat lapset myös käydä häätalossa. Pastori vastasi, että hänelle tuotti suurta huvia saada olla läsnä tämmöisissä häissä ja että hän ja koko hänen perheensä, suurimmasta pienimpään, tulisivat.
Nyt läksi koko hääseurue kotiinpäin.
Syömään ruvettaessa tuli Swartin emännälle kiire. Vaikka hän olikin kovin »ruumiikas», juoksi hän ketterästi ympäri häätuvan ja keittiön väliä. Hän antoi Swartille kolauksen niskaan, jotta tämä istuisi suorempana, ja kyökkipiika sai keittiössä korvapuustin senvuoksi että oli kaatanut vadillisen kanasoppaa ukko Wittin syliin. Lyhyesti sanoen, emäntä ehti kaikkialle, ja varsinkin kävi hän kehoittamassa vieraita syömään hänen makupalojaan, milloin siellä milloin täällä.
»No, hyvä lukkari, ottakaa vielä vähän lisää. Ei täällä nyt ruoka kesken lopu!»
Lukkarin luota hän meni papin luo.
»Te ette syö mitään, herra pastori! Tässä on oikein hyvä pala», sanoi hän ja pani kokonaisen kanan pastorin lautaselle.
Niin hoiteli hän muitakin vieraitaan.
»Pitäkää puolianne, ottakaa eteenne! Vielä pieni palanen! Kas niin, kyllä te sen vielä jaksatte syödä. Eihän joka päivä häissä olla!»
Herra pastori esitti nyt morsiusparin maljan, ja kun se oli juotu, nousi lukkari:
»Mitä asiaan tulee, niin emme me molemmat vanhat, naapuri Swart ja minä, voi muuta tehdä kuin koettaa säilyttää yksimielisyyttä. Morsiamen isänä seison minä tässä ja puhun Doroteasta ja Fritsistä ja sanon, että jos te joutuisitte kerran epäsopuun ja sanoisitte toisillenne katkeria sanoja, niin rakkaus lentäisi tiehensä ja elämä muuttuisi sietämättömäksi ja te istuisitte kuin sammakot liukkaalla jäällä. Herra pastori kyllä ymmärtää, mitä minä tarkoitan.»
»Eläkööt lapsemme!» huusi ukko Swart.
»Eläkööt!» huusi myös Witt.
»Eläköön morsiuspari!» huusi koko hääkansa ja kaikki kilistivät lasia.
»Morsian ja sulhanen eläkö-ö-t!»
Nyt juoksi Jokkum Schultz sisälle:
»Pelimannit tulevat! Pelimannit tulevat!»
Heti oli pystyssä jokainen, kellä jalat oli. Huudettiin: »pois pöydät ja tuolit, lattia puhtaaksi!» ja salaman nopeudella oli lattia saatu tyhjäksi.
»Hei, Büring, siveleppäs sompaasi, hei! Ja Brummer, pane bassoviulusi möräämään!»
Büring viritti viulunsa, hartsasi käyränsä ja sivalsi viulustaan helisevän ruotsin-kartillin.
»Tilulilulittan-tii! Hei, tästä tanssista minä pidän!»
Ja viulu helisi ja karkeloi, kuvaten kuinka pojat ja tytöt pyörähtävät huimaavassa tahdissa ympäri lattiaa.
Ja Brummerin bassoviulu ehätti mukaan, möräten:
»Miks' elämä ja tanssin meno täällä; mistä iloitaan?» johon huilu vastasi: »elämä on lyhyt, lyhyt, mutta rakkaus, suloinen rakkaus pysyy iankaikkisesti.»
Ja säkkipilli toitotti ja symbaali kilahteli:
»Lapsoset, lapsoset, tanssimaan—Dorotean häitä ja rakkautta!»
Ja klanetti kuulutti kirkkaalla äänellä:
»Pikku Dorotea sai paljon kärsiä, mutta nyt on häät ja hän on saanut
Fritsinsä!»
Ja kaikki soittimet yhtyivät riemulliseen rakkauden ylistykseen.
* * * * *
»Pois alta nyt! Pois tieltä!» huusi Juhani ukko Swartille.
Ensi parina tulivat Dorotea ja Frits.
»Katsos kuinka kaunis hän on, ja kuinka Frits pusertaa hänen kättään! Katsos, kuinka hyvin hänen leninkinsä istuu ja kuinka kaunis hänen kruununsa on! Sanon sinulle, Riikka, että jos joku tulisi minua tänä iltana kosimaan, niin empimättä ottaisin hänet.»
Nyt tulivat pastorin Henrikki ja Karolina.
»Kuka se oli, Riikka?»
»Pastorin Henrikki.»
»Entä kukas tyttö on?»
»No etkö sinä häntä tunne? Sehän on pitäjänvoudin Karoliina, joka on niin ihastunut Henrikkiin.»
Sitten tulivat Kalle Witt ja pastorin Lovisa.
»Kas, kas hänen viheriäistä takkiaan!»
»Niin, hän on aivan kuin keltasirkku, jolta pyrstö on nypitty pois.»
Swart juhlallisena Wittin emännän kanssa ja Witt Swartin emännän kanssa rupesivat nyt tanssimaan.
»Katsos vaan eukkoa, miten ketterä hän on! Mutta joka tapauksessa on aikamoinen työ hänen tanssittamisessaan», ajatteli Swart.
Samoin ajatteli puolestaan ukko Witt. Hän sylkäsi kouriinsa.
Swart alotti tanssin.
»Sulavasti vain, naapurin emäntä, ei niin liukkaasti! Vitkaan ja arvokkaasti, jalat kauniisti ulospäin ja hieno käännös!»
Nyt Juhani riisui takin yltään, pani hattunsa kallelleen ja meni Riikka
Schulzin luo:
»Tules tyttö tanssiin!»
Riikka oli valmis, keräsi hameen ja esiliinan toiseen käteensä ja laski toisen kätensä Juhanin olkapäälle, korjattuaan huiviaan. Ja niin sitä mentiin. Riikka pyörähteli nopeasti ja ruumistaan sirosti keinutellen ja Juhani löi tahtia sekä käsillään että jaloillaan.
»Hei, pelimanni, nopeampi ja reilumpi tahti!»
Ja hän notkisteli polviaan, levitti jalkojaan ja lensi vauhdikkaasti pitkin lattiaa Riikan kanssa.
»Varokaa itseänne jokainen! Varpaitanne, herra pastori! Pois jalkasi tieltä, Kalle Schröder!»
Juhani tanssi kuin poika iloisesti ympäri huonetta, ja kas vaan! Kalle
Kräuger, Frans Flürk ja Kalle Dus seurasivat hänen esimerkkiään.
»Tule, tule tänne, pikku Jokkum-poikaseni, muuten ne tanssivat sinut nurin!»
Juhani hyppäsi ilmaan. Hyvä isä, miten korkealle hän osasikin hypätä!
Kuinka voikaan miesihminen esiintyä tuolla tavoin!
»Hei, pojat!» hihkasi hän. »Minä tanssin nyt yksinäni!»
Hän alkoi tanssia uusia »tuuria», mitä ei kukaan muu osannut—ensin eteenpäin, sitten takaisin ja sitten ympäri. Hän juoksi ja hyppäsi ja polki jalkaa aivan kuin kissa, joka on sattunut saamaan yhden jalkansa veteen, kunnes ukko Bolt vahingossa tuli antaneeksi hänelle semmoisen sysäyksen, että hän joutui istumaan suoraan Swartin emännän syliin.
Nyt tuli »nelituuria», sitten »preussiläistä kolmijakoista» sitten »engelskaa» ja lopuksi »luumunpoimintaa».
Kun se oli tanssittava, meni lukkari papin luo.
»Herra pastori, mitä te arvelette?»
»Mistä niin, Suhr?»
»Minä tarkoitan, arvelisitteko olevan asianhaarojen mukaista, jos minä ottaisin pienen pyörähdyksen Swartin emännän kanssa?»
»No, miks'eipäs se käy päinsä! Soisin, että itsekin olisin vähän nuorempi ja kepeäjalkaisempi kuin olen», vastasi pastori.
Parin silmänräpäyksen kuluttua lensivät nankinihousut ja puuvillahame yli permannon, ja pitäjänvoudin Frits sanoi:
»Katsokaas lukkaria! Meidän ei tarvitse lukea katkismusläksyämme huomiseksi.»
Nyt alkoi »muiskutanssi». Kenen mahtaa lukkari siihen valita?
Mutta hän meni taas ensin pastorin luo kysymään, mitä tämä arvelisi suutelemisesta.
»Riitelisiköhän se minun papillista arvoani vastaan?» kysyi lukkari.
»Suudelkaa te vain minkä jaksatte, Suhr», sanoi pastori.
Ja lukkari meni Swartin emännän luo, kumarsi ja—yks kaks!—suikkasi hänelle suuta vasten huulia.
»Oh, herra jesta, lukkari!» kirkasi eukko säikähdyksissään.
Mutta yleinen ilo ja riemu oli tarttunut lukkariin; hän tanssitti eukkoa ja joka käännöksellä loiskautti hänelle aika muiskun.
»Nyt on lukkari tullut ihan hupsuksi!»
Näin sanoen tilasi ukko Swart isoisän-tanssin:
»Un as uns' Grossvader de Grossmauder namm,
Dor was uns' Grossvader ein Brüdigam!»[1]
[1] Ja silloin kun isoisä isoäidin nai,
niin olihan se isoisä sulhona kai!
Swart tanssi Wittin emännän kanssa.
»Kas niin, naapurin-emäntä—nyt oikealle—nyt vasemmalle—nyt ympäri. No, sehän menee vallan loistavasti!»
Kun isoisän-tanssi oli tanssittu, istuutui vanhempi väki erääseen nurkkaan pelaamaan korttia.
»Ristiä kysytään! Tule ulos! Kaada hertalla! Kas niin! Nyt ruutua päälle!»
Merkillinen onni tuolla kylän seppä-veitikalla. Hän varmaan kurkistelee
Wittin kortteihin, sillä Witt häviää häviämistään.
»Hyvästi, herra pastori!—No, joko te nyt menette pois? Kellohan on vasta kaksitoista.—Hyvästi rouva pastorska! Ja kiitoksia käymästänne! Menkää tunkion vieritse, niin ette lankea!—Frits, vintiö, missä sinä nahjustelet? Tule lyhdyllä näyttämään tietä rouva pastorskalle!—Missä se kelvoton poika taas on?—Antakaa anteeksi, rouva pastorska! Minä tulen itse saattamaan. Naapuri Bolt, ota sinä minun korttini; Wittin vuoro on tulla ulos!»
Päivä sarastaa, idän taivaalla leveä, punertava juova ennustaa auringon nousua, ja pian se heittääkin ensimäiset säteensä ikkunasta sisälle. Pastori ja lapset ovat jo aikoja sitten menneet kotiinsa, mutta ukko Büring vinguttaa yhä vielä viuluansa ja lukkari torkkuu seinää vasten. Hän on niin väsynyt! Nyt tulee Riikka ämpäreineen, Karoliina luutineen ja Juhani varsiharjoineen. Nyt alkaa lattianpuhdistus, jonka aikana vieraat, sikäli kuin työ edistyy, tanssitetaan ulos.
»Mikä hauska alku ja mikä verraton loppu! huusi ukko Swart hypäten korkealle ilmaan ja lyöden kätensä yhteen. »Hyvästi, ja tervetuloa tänään päivällisille, ja huomenna me poljemme vielä jalkaa ja pidämme rääpiäiset! Kas niin, hyvää huomenta! Onnellista kotimatkaa! Katso eteesi, naapuri Witt, äläkä lankee portaissa!»
* * * * *
Jos joku lukijoistani tahtoo vielä tietää jotakin henkilöistä, joihin on tämän kertomuksen kautta tutustunut, niin tarjoan hänelle käteni ja vien hänet eräänä sunnuntai-iltana lukkarin puutarhaan.
Selja kukkii, lehdet ovat tuoreet ja vihreät ja satakieli laulaa. Kaikki on kuin ennenkin, ja ellemme muuta tietäisi, voisimme luulla, ettei hetkeäkään ole kulunut siitä kun viimeksi olimme täällä.
Frits ja Dorotea seisoivat taasen käsitysten, mutta heidän edessään hiekalla leikkii kaksi kultakutrista lasta, kaksi poikaa tuota oikeata kelpolajia—niistä kasvaa kerran kaksi oikein uljasta miestä,—ja Dorotea kumartuu pienemmän yli, nostaa hänet helmaansa seisomaan, silittää hänen tukkaansa, katselee hänen silmiinsä ja suutelee rakasta lasta. Mutta Frits, vanhempi pojista, nousee seisomaan, taapertaa isänsä luokse ja ojentaa molemmat kätensä tätä kohti, ikäänkuin haluten sanoa:
»Minä kanssa! Minä kanssa! Minä tahdon istua isän sylissä. Minkätähden äiti ottaa vain pikkuveljen.»
Isoäiti huutaa hänelle:
»Tule tänne, poikaseni, tule!»
Hän ottaa taskustaan luumuja ja näyttää niitä lapselle.
»Kas tässä! Tässä on lapselle luumuja! Tule, tule, pian, pian, pian!»
Lapsi tulee hymyillen ja eukko ottaa sen syliinsä.
»Hän ei vielä osaa oikein kävellä», sanoo ukko Swart. »Hän ei oikein osaa säilyttää tasapainoa. Tuo pikkunen on paljon rotevampi.»
Ja Dorotea vie pienokaisen isoisälle, ja isoisä antaa hänen pidellä piippua ja kiikuttaa häntä polvellaan.
»Kuinka se on viisas ja ymmärtäväinen!» huudahtaa ukko Swart. »Se oikein repi piipun suustani. Kyllä siitä vielä tulee aika mies, kun joutuu!»
»Niin minäkin arvelen», sanoo lukkari. »Sanon sinulle, Swart, että sillä pojalla on kova luonto. Ajatteles, että se eilen istuessaan minun polvellani veti minua niin kovasti parrasta, että vedet tulivat silmiini. Sen minä sanon sinulle, Dorotea, että älä sinä anna niiden saada tahtoansa aina ja kaikessa, sillä se olisi pahennukseksi!»
Dorotea ottaa nyt taas pienoisen käsivarrelleen, suutelee hänen pientä suutaan ja taputtelee hänen poskiaan.
Ukko Swart istuu tuijottaen maahan niin syvämietteisesti. Hän näyttää ajattelevan erinomaisen tärkeitä asioita, ja näyttää kuin olisivat hänen mietteensä pitkien matkojen päässä.
Nyt hän taas kohottaa päätään ja hänen vanhoilla, ryppyisillä kasvoillaan loistaa ilo ja onnellisuus.
»Ei, Suhr», sanoo hän, »sitä minä en usko. Kyllä Dorotea kasvattaa lapset hyvin. Katsohan esimerkiksi Fritsiä! *Minä* olen lyönyt häntä, *äiti* on lyönyt häntä, ja *sinäkin* olet tehnyt parastasi, mutta kuitenkin meni hänen kasvatuksensa vinoon, sillä kun hänen tuli lähteä matkalle ulos maailmaan, oli hän tyhmä raukka. Eikä siitä matkasta ollut hänelle suurtakaan hyötyä—minun täytyy tunnustaa se. Mutta kas Dorotea, hän on tehnyt Fritsin siksi mieheksi mikä hän nyt on; pelkällä rakkaudella, hyvillä sanoilla ja suudelmilla ja hyväilyillä, hän vasta on tehnyt pojasta oikean miehen. Katsohan vaan! Dorotea on pelkällä lempeydellä saanut hänet semmoiseksi, että minun melkein täytyy hävetä vanhoina päivinäni poikani rinnalla. Se matka oli tyhmä juttu, mutta sen ansiota kuitenkin oli, että Frits ja Dorotea saivat toisensa, ja sen vuoksi älkäämme puhuko itse matkasta enää mitään. Ihmiset laskettelevat sukkeluuksiaan senjohdosta, mutta lasketelkoot! Eivät ne meihin satu! Eukko ja minä elämme nyt sovussa ja onnellisina, aivan kuin ensimäisinä hääpäivinämme, ja, naapuri, nekin hyvät päivät, joita sinä nyt vietät, ovat tulleet osaksesi Dorotean, vain Dorotean ansiosta… Ja katsohan nyt poikaa! Hänessä voit aivan selvästi nähdä, että sille, jonka parasta Jumala tarkoittaa, hän antaa hyvän vaimon!»
End of Project Gutenberg's Kahden talonpojan ulkomaan-matka, by Fritz Reuter