KAHDEKSAS LUKU.
Matkaa jatketaan. — Swart alkaa laulaa ja Witt rupee pelkäämään
Preussin tullia. — Mihinkä he tulivat kun he aina ajoivat vasemmalle.
— Witt kertoo sotajuttujaan. — Kuinka Berlinissä oli. — Witt ostaa
itselleen uudet housut.
Kun Swart ja Witt tulivat pormestarin luota seisoi Kalle Wepupp omnibusvaunuineen vielä majatalon edessä. He nousivat vaunuihin, musikantit istuivat siellä jo, eikä kestänyt pitkää aikaa, ennenkuin vilkas keskustelu alkoi molempain riitapuolien välillä, kuin jos he olisivat olleet vanhoja ystäviä ja tuttavia.
Ukko Swartin viha ei tosin vielä kokonaan ollut haihtunut pois, hänen silmistään lensi salamoita rumpariin ja bassoviulun soittajaan päin ja hän näytti niin verenhimoiselta, kuin jos hän olisi tahtonut lyödä heidät kuoliaaksi.
Mutta silloin otti klarinetin puhaltaja taskustaan pienen pullon, jossa oli kuminaviinaa — hän kutsui sitä taskukelloksensa — ja pani sen kulkemaan miehestä mieheen.
"Pieni aamunaukku?"
"Hei!"
"Kiitos!"
Ja kun taskukello oli lakannut käymästä, otettiin esiin toinen pullo, jossa oli väkeviä.
"Eikö mielenne tee maistaa?"
"Kippis!"
"Kas tämä teki hyvää!"
"Se on paras voide sydämmelle ja maksalle", sanoi ukko Witt, "etkö sinäkin, naapuri, tahdo pari pisaraa?" jatkoi hän ja ojensi Swartille pullon.
Swart oli kahdella päin, hän ei mielellään tahtonut ottaa kestitystä vastaan noilta miehiltä, mutta lopulta hän sentään tarttui taskukelloon ja sanoi:
"No, jos te nyt niin välttämättömästi tahdotte pakoittaa minua, niin en minä pane vastaan, mutta sen sijaan pyydän minäkin, että te teette hyvin ja…"
"Se on tietty, se".
"Frits, poikani, ota eväskori tänne. Ei se! Se isompi, pöllö!"
Swart sai sen nyt eteensä ja veti siitä esiin pullon, jota, jos se ensimmäinen oli ollut taskukello, välttämättömästi oli sanottava tornikelloksi. Hän maistoi siitä ensin itse ja antoi pullon sitten viulun vinguttajalle, tämä antoi sen klarinetin puhaltajalle, tämä taas torventoitottajalle ja niin kulki tornikello miehestä mieheen.
"Niin" sanoi Swart, "se on puhdasta ohraviinaa Hokmanin, oikeista
Hokmanin ropista!"
Ja "Hokmanni" se myös teki vaikutuksensa. —
Helle tuli kauhean rasittavaksi.
Kahden puolen tietä kasvoi matalia kuusia, vaunujen alla poltti hiekka ja niiden päällä poltti aurinko. Matkamiehet vaunuissa ne läähättivät raskaasti, ja ukko Swart rupesi laulamaan sitä laulua, joka oli ainoa minkä hän osasi:
"Terve, kuu, sä vanha ystäväni!"
Ja vaikka aurinko loisti keskellä taivasta, rupesi koko matkajoukko laulamaan:
"Terve, kuu, sä vanha ystäväni!"
Ja ylistäin ihanata kuuta polttavassa päivän paisteessa saapuivat he
Fürstenbergiin.
Täällä saivat hevoset vähän levähtää ja syödä, ja matkakumppalit tulivat kaikki veljiksi ja helliksi ystäviksi. Suurempaa yksimielisyyttä ei voinut vallita taivaassa, kuin Kalle Wepuppin omnibusvaunuissa.
Niin lähenivät he Preussin rajaa. Ukko Wittin hampaat ja sääret tärisivät. Tuskissaan tarttui hän Swartin käsivarteen.
"No, naapuri Witt, mitä sinä pelkäät? Ei suinkaan ne nyt sentään syö sinua suuhunsa!"
"Mutta rahat, rahat", huokaili ukko Witt, "jos he saavat ne käsiinsä, menee kaikki hullusti, rahaa ei saa viedä Preussiin, ja sitten he punnitsevat meitä".
"Mitäs sinä puhut? Onhan se oikea kirottu kansa!" sanoi Swart tarkastaen omaa "ruumiikasta" personaansa, "tullaavatko he meitä pala palalta?"
"Tullaavat kyllä, naapuri", sanoi Witt, "nauloittain!"
"Eivät he mahda olla oikein viisaita", sanoi Swart, ja kohta rupesi hän piiloittamaan rahojaan, minä puhun tässä vaan talonpojista, musikanteista ei ainoakaan liikahtanut, heidän silmistäänkin saattoi kohta nähdä, että heillä oli puhdas omatunto mitä rahoihin tuli.
Nyt tultiin tullihuoneen luo.
Viheriään takkiin puettu mies tuli ulos huoneesta ja meni vaunujen luo.
"Hyvää päivää!" sanoi hän kohteliaasti, "onko teillä mitään tullattavaa?"
"On, herra Tulli", vastasi Swart, "242 naulaa. Saan nimittäin sanoa teille, että kun minä tässä äskeisin vein villoja juutalaiselle Josefylle Stawenhagenissa, tulin minä punnituksi samalla".
Mies nauroi hänelle vastoin naamaa ja sanoi:
"Hyvä ystäväni, sitä en minä tarkoita, eikö teillä ole muita tavaroita, jotka ovat tullattavat?"
"Ei muuta kuin minä ja minun ainoa lapseni", sanoi Swart osoittaen
Fritsiä.
"Mitä noissa korissa on?" kysyi se viheriätakkinen mies, "näyttäkäät minulle!"
Korit otettiin esiin ja tutkittiin. Ja hyviä herkkuja sitä nyt saatiin nähdä: neljä tiua munia, kaksi kinkkua, läskiä, makkaraa, lihaa, pannukakkuja, astiallinen paksuja herneitä, voita, nisuleipää, ruisleipää, ja paljon muita makupaloja, joiden luetteleminen kävisi tässä liian pitkäksi.
"Hyvät ihmiset", kysyi mies, "mihinkä te tarvitsette tämän kaikki?"
"Mihin?" sanoi Swart, "se tulee syötäväksi, se on meidän eväämme".
Mutta siihen selitykseen ei tullipalvelija tyytynyt, hän luuli Swartin tahtovan tehdä pilaa hänestä, ja vasta sitten kun hänelle sanottiin, mihin matka meni ja kun kaikki oli hänelle selitetty, tyytyi hän ja sanoi:
"No, hyvästi sitten ja onnea matkalle!"
"Herra Tulli", sanoi Swart, "mitä me olemme teille velkaa?"
"Ei mitään", vastasi hän, "minä olen vaan tehnyt velvollisuuteni".
Nyt oli Swartin vuoro nauraa tullinpalvelijalle vasten naamaa.
"Tässä näyttää käyvän toisin kuin oikeuden edessä", sanoi Swart, "semmoinen tuomari hän on myös mies, joka ainoastaan tekee velvollisuutensa, ymmärtäköön nyt tätä ken voi! No, hyvästi vaan, hyvä herra!"
"Tämäpä on kummallista", sanoi hän Wittille, kun he jälleen olivat istahtaneet vaunuihin, "tuommoinen mies näkee kaiken tämän vaivan, ja sitten sanoo hän: ei se maksa mitään! Voitko sinä tätä ymmärtää?"
"En" sanoi ukko Witt, "mutta siinä sinä olet aivan oikeassa, naapuri, että se joka tekee minkä hän voi, ei voi tehdä enempää kuin minkä hän tekee".
"Vai tämä se nyt on Preussi?" sanoi Swart katsellen ympärillensä.
"Onhan se vaan paljasta hietaa! Se on kai suuri maa?"
"Onpa niinkin", sanoi yksi musikanteista, "se ulottuu aina Sakseniin asti!"
"Wo schöne Mädchen auf die Bäume wachsen!" [Jossa kauniita tyttöjä kasvaa puissa] sanoi Kalle kohottaen kaulustaan.
"No, mihinkä me sitten tulemme?" kysyi ukko Witt.
"Itävaltaan", vastasivat musikantit, "jossa myös kuuluu löytyvän kauniita tyttöjä".
"Ja sitten?" kysyi taasen Swart, "mihin me sitten tulemme?"
"No, sitten voitte tulla moneen eri paikkaan, jos te ajatte vasemmalle, tulette te Unkariin ja Slovakiaan".
"Jaa sinnekö, missä ne tekevät niitä hirveitä rotanloukkuja?" sanoi
Witt.
"Aivan oikein! Niin, ja sitten tulette te Turkinmaalle".
"Ei, sinne en minä tahdo tulla", sanoi ukko Swart.
"Syöväthän ne omia lapsiaan", sanoi Witt. "Tuleeko meidän matkustaa
Turkinmaankin läpi päästäksemme Berliniin ja Belgiaan?"
Ja ukko Witt katsahti Kalleen päin, kuin jos joku turkkilainen jo olisi tarttunut häneen ja ruvennut puremaan häntä niskasta.
"No no, naapuri", sanoi Swart, "älä nyt ole pöllö, ensin sinä hourailit valtamerestä, sitten tullista ja nyt turkkilaisista. Eivät ne sinulle tee rahtuakaan pahaa. Sinä pelkäät kaikkea ja kuitenkin uskallat kehua olleesi sotamies. Kuinkas se sopii yhteen?"
"Sotamies minä olenkin ollut, piru vieköön", sanoi Witt. "Vuonna kahdeksantoista sataa neljätoista alkoi sota. Minä olin majuri von Vossin komennon alla, ja kun hän komensi: 'Katsokaat vasemmalle!' täytyi meidän katsoa vasemmalle — ei oikealle — en minä nyt oikein muista kuinka se oli — no niin, me marssimme suoraan kohti Schweriniä ja tulimme sinne kello yhdeksän aamulla. Vanha kenraali von Pressent ratsasti edellä ja tervehti miekallaan ja painoi sen ales maahan päin, ja Fredrikki Frans, joka silloin oli meidän herttuamme, hän seisoi siinä nauraen, kun me marssimme ohi ja äkseerasimme puutarhassa".
"Mutta miksi hän nauroi sitten?" kysyi Swart.
"Kukas häntä voi kieltää nauramasta? Olihan hän herttua, eikö hän voinut nauraa, jos hän vaan tahtoi?"
"Täytyikö sinun ottaa osaa sotaretkeen?" kysyi Swart.
"Ei, kiitoksia paljon", vastasi Witt, "niin viisas minä olin, etten minä sotaan mennyt. Ei, seuraavana päivänä me lähdimme ja saimme kaksinkertaiset annokset ruokaa palkinnoksi siitä, että olimme niin hyvin marssineet, ja illalla me tappelimme kaduilla, niin että veri virtana vuosi katu-ojassa, ja me emme antaneet emmekä saaneet mitään armoa. Schweriniläiset kiittivät Jumalaansa, kun me seuraavana päivänä marssimme pois kaupungista. Sitten me marssimme Wittenburgiin, kolme penikulmaa yhtä mittaa, ja etunenässä ratsastivat meidän kapteenimme ja majurimme. Kun me nyt marssimme sisään kaupunkiin, sanoi Kalle Haut, joka oli minun esimieheni. 'Juhani', sanoi hän, 'tässä me ehkä löydämme onnemme, jos olemme viisaat'. — Ja kumppanit pataljonassa sanoivat: 'Sinä olet viisain meistä kaikista, ja voit puhua paraiten meidän puolestamme, sentähden saat sinä ja Kalle Haut mennä majurin luo esittämään asiaa hänelle'. No, sanottu ja tehty. Me menimme majurin luo ja koputimme ovelle. Hän tuli itse avaamaan, käski meidän astua sisään ja ojensi meille kättä. 'Hyvää päivää, Kalle! Hyvää päivää, Juhani!' sanoi hän, 'mitä te tahdotte, pojat? puhukaat suunne puhtaaksi vaan'. — 'No', sanoin minä, 'me tahdoimme nyt vaan tulla käymään herra majurin luona'. — 'Sehän on hyvin tehty teiltä', sanoi hän ja nauroi salaa, 'se minua huvittaa'".
"Miksi nauroi hän?" kysyi Swart.
"Miksi hän nauroi?" sanoi Witt. "Eikö hänellä ollut lupa nauraa niin paljon kuin häntä vaan halutti. Olihan hän meidän päällikkömme, kukas häntä voi kieltää nauramasta? No, kun hän oli nauranut loppuun, kysyi hän, oliko meillä mitään valittamista".
"'Ei ensinkään', sanoin minä, 'kiitoksia paljon, herra majuri, kaikki on kyllä hyvin. Mutta', sanoin minä ja Kalle Haut tuuppasi minua kylkeen, 'me olemme vaan tulleet kysymään, ettekö te sallisi meidän vähän ryöstää täällä' — 'Mitäs te tahdotte?' kysyi hän ja näytti siltä, kuin jos hän ei olisi tahtonut uskoa korviaan. 'Ryöstää vähän, jos te sallitte', sanoin minä. Minä luulin hänen nauravan itsensä kuoliaaksi. 'Mitä', sanoi hän, 'tahdotteko te ryöstää teidän omassa isänmaassanne, kolme penikulmaa Schwerinistä?' — 'Tahdomme', sanoin minä, 'herra majuri, jos teillä ei ole mitään sitä vastaan ja tahdotte antaa meidän seurata omaa vapaata tahtoamme, niin me ryöstämme yks kaks koko tämän pesän ja näytämme, että me olemme kelpo sotamiehiä'. Nyt nauroi hän niin, että hänen täytyi istua nojatuoliin ja sanoi: 'Menkäät nyt kotia kortteerinne, mutta jos te vielä kerrankin vaan pidätte tämmöistä tyhmää puhetta, niin voi helposti käydä pahoin teille'. Me menimme. Mutta meidän kapteenimme sai vihiä asiasta, ja näetkös, naapuri, hän oli peijakkaan äkänen mies! Hän kutsui meidät luoksensa ja sanoi, että me olimme tehneet pahan rikoksen. Hän heitätti sentähden meidät putkaan, ja siellä me istuimme, kunnes äksiisi oli ohi, jolloin me lähetettiin kotiin takasin, mutta sen minä sanon sinulle, naapuri, että kun on kokenut näin paljon, niin saattaa sanoa itsestään että on ollut sotamies, ja sotamies täydellä todella".
"No, ranskalaisia et sinä saanut nähdä?" kysyi Swart.
"Sainpa niinkin", puuttui Witt puheesen, "joka talossa niitä oli koko joukko kortteerissa. Näillä hirviöillä on aivan omituinen luonto. Jos heitä kohtelee hyvin, niin ei parempia ihmisiä maailmassa, ja silloin sanovat he 'servitöör' ja 'sjövuprii'. Mutta jos he rupeevat sanomaan 'lesmatranki', mene silloin vaan pois tieltä, muuten voit saada aika selkäsaunan".
"Mitäs se sana merkitsee?" kysyi Kalle.
"No, se merkitsee samaa kuin sinä sika, mitäs sinä meinaat! Mene kohta hiiteen, muuten piru sinun korjaa!"
"Jos te niin mielellänne tahdotte nähdä ranskalaisia", sanoi basunin soittaja, "saatte halunne tyydytetyksi Berlinissä. Siellä löytyy ihmisiä kaikista maailman haaroista, sekä Itävallasta, Englannista, Ranskasta, Espanjasta ja Amerikasta, itse Portugalin kuningaskin on siellä tätä nykyä".
"Portulakin kuningas", sanoi Swart, "no, äläs nyt! Vai niin, asuukos hän Berlinissä! sen miehen minä mielelläni tahtoisin nähdä, muista se Frits! Berlin on kai suuri kaupunki?"
"On kyllä", vastasi soittaja, "siellä asuu hirmuisen paljon ihmisiä".
"Ja siellä saa käydä vapaasti ympäri katselemassa kaikkea?"
"Saa kyllä", vastasi soittaja. "Siellä on rautatie, uusi telegraafi, Brandenburginportti, vanha Frits ja vanha Blücher, ja sitten on siellä uusi museo, mutta sinne te saatte mennä ainoastaan silloin kun teillä on puhdas paita ja hienot vaatteet yllänne. Kaikki tämä ei maksa mitään. Mutta minä neuvoisin teitä ennen kaikkia käymään Krollin teaatterissa ja suuressa teaatterissa, vaikka se maksaa rahaa".
"No siitä ei mitään hätää", sanoi Swart. "Mutta toisin on meidän vaatteemme laita. Kalle saattaa näyttäytyä missä vaan, minun tyhmä poikani käy myös laatuun, ja minä itse en myöskään tarvitse hävetä, mutta sinä, naapuri! Hyi! enkö minä käskenyt sinua ottamaan Manchesterhousut mukaasi ja kuitenkin otit sinä vanhat housusi, joissa on nuo rumat paikat polvissa! Meidän täytyy hävetä sinua; näin et sinä voi tulla museoon".
"Niin", sanoi ukko Witt surkeasti katsellen suuria housupaikkojaan, "minä tahtoisin mielelläni tehdä itseni niin hienoksi kuin mahdollista, mutta minkälaiset ne housut oikeastaan pitäisivät oleman? Pitkiä housuja en minä voi käyttää siellä kotona ja kaapissa riippuu lyhyitä ainakin puoli tusinaa".
"Minä ehkä voin auttaa teitä tästä housupulasta", sanoi viulunvinguttaja. "Minulla on aivan uudet housut aivan uusinta muotia, ne ovat kummilastiset ja oikein erinomaiset, milloin ovat ne pitkät, milloin lyhyet, aina kuinka vaan haluttaa. Nyt minä näytän ne teille. Katsokaas nyt! No, nyt ne ovat polvipöksyt, eikö niin? Nyt te kiinnitätte jalkahihnat ja vedätte ne yli saappaan anturan, niin ne venyvät pitkiksi housuiksi, eikä sitä ensinkään voi arvata kuinka se tapahtuu".
"No, kaikkia ne keksivätkin", sanoi Swart, "oikeinhan tämä on kuin silmänkääntäjätemppu!"
"Isä kulta", sanoi Kalle hiljaa, "ostakaat ne min…"
"Poika", sanoi ukko, "sinäpä sentään olet sangen tyytymätön. Sinulla on ne kauniit keltaset housut ja se uusi takki ja kuitenkin tahdot sinä vaan uutta. Ei, sinun vanha isäsi täytyy myös ajatella saada jotakin yllensä".
Kun he tulivat seuraavalle majatalolle, pysähtyivät he siihen, ja housuja koetettiin. Ne sopivat erinomaisen hyvin, ja kaupat tehtiin. Ukko Swart ei voinut olla ihailematta näitä erinomaisia housuja, vaan hän astuskeli ympäri Wittiä ja sanoi:
"Kuinka merkillisen hyvin ne istuvat! No näytäs nyt minulle kuinka ne tulevat lyhyiksi".
"Luuletkos etten minä sitä osaa tehdä?" sanoi Witt avaten jalkahihnoja.
"Kas niin".
"No, tee ne taas pitkiksi".
"Sen minä kyllä voin sinulle tehdä".
Ja kaikki seisoivat siinä ukko Wittin ympärillä voimatta kyllin ihailla housuja.
"Niin, ukko Swart", sanoi basunitorven soittaja, "näiden housujen laita on sama kuin minun torvenikin, milloin on se lyhyt, milloin pitkä".
"Ja näissä sinä voit käydä vaikka missä", sanoi Swart. "Tässä kaupassa et sinä ole tullut petetyksi, minä soisin että housut olisivat minun".
Ja sitten he jatkoivat matkaansa, mutta sillaikaa kuin he matkustelevat, lähdemme me katsomaan mitenkä asiat ovat kotosalla.