SEITSEMÄS LUKU.
Kuinka pormestari kuulustelee pahantekijöitä.
Kuulustelu alkoi.
"Mestari Pikinen", sanoi pormestari, "te seisotte nyt esivallan edessä.
Sanokaat nyt minulle kuinka näiden ihmisten vangitseminen kävi".
"Kyllä", sanoi mestari Pikinen, "nähkääs, herra pormestari, eilen istuimme me, vaimoni ja minä ja lapset ja söimme silliä ja perunoita. No silloin sanoi vaimoni: 'Pikinen', sanoi hän, 'muutamat meidän perunoistamme ovat pahettuneet, paras on että annamme ne sioille'. Silloin minä sanoin: Karolina, sanoin minä, onhan meillä vielä jälellä niistä perunoista kuin me saimme veljeltäsi! Hänen veljensä, herra pormestari, on se pieni kyttyräselkäinen suutari, joka ennen asui Penslinissä, mutta muutti Neu-Brandenburgiin ja nai herra Kählertin tyttären. Malttakaas, siitä on nyt noin seitsemän vuotta. Ei — malttakaas — kahdeksan vuotta! — Ei, kyllä se sentään on seitsemän vuotta…"
"No", keskeytti häntä pormestari, "mitä se kuuluu tähän asiaan? Sanokaat te vaan minulle, kuinka tappelussa kävi, ja kuinka te olette rohjenneet sekaantua siihen, vaikka se ei kuulu teidän ammattihinne".
"Niin, jos minä sen vaan tietäisin, herra pormestari. Ne vieraat miehet vangittiin ja minä seurasin myötä tänne ylös. Ennen saisivat he hirttää minut likimpään naulaan, ennenkuin minä sekaantuisin polisin asioihin".
"No mestari, Bleck", sanoi pormestari, "voitteko te antaa minulle mitään tietoja?"
"Kyllä minä voin, herra pormestari", vastasi läkkiseppä Bleck, "minä tunnen asian. Näettekös, minä nukuin kaikessa alhaisuudessani, kun minun vaimoni, jolla tänään taas oli kuumetaudin kohtaus, herätti minut ja sanoi: Bleck, sanoi hän, minä luulen, että jotakin tapahtuu kadulla. No, minä lennän ylös sängystä ja katson ulos ikkunasta, aivan niinkuin te teitte, herra pormestari, kun me seisoimme teidän talonne edustalle, ja nyt minä näin koko melskan".
"No hyvä", sanoi pormestari, "mitä te sitte näitte? Puhukaat mitä tiedätte, ja tulkaamme nyt kerrankin itse asiaan".
"Mitä minä näin? — Minä näin koko salaliiton, koko kapinan!!"
"Ettekö te tunteneet ketään niistä henkilöistä?"
"Henkilöistä? En, herra pormestari, en minä tuntenut ketään", sanoi Bleck, "minun eukkoni sanoi vaan, että hän tunsi matami Flickin hameen yhdestä suuresta reijästä, jonka hän poltti siihen viime vuonna prässiraudalla".
"Mutta kuinka tulitte te vanginneeksi nämät henkilöt ja sitten sekaantumaan polisin asioihin?" kysyi pormestari.
"Ah, Jumala varjelkoon minua!" sanoi mestari Bleck, "kuinkas minä tohtisin tehdä mitään semmoista! En minä tiedä mitään vangitsemisesta tai polisista, sillä ei polisin asioihin sekaantuminen tuota mitään siunausta".
"No, mestari Höylänen", sanoi pormestari, "mitä te tiedätte tästä asiasta?"
"Minä, herra pormestari", sanoi mestari Höylänen, "minä tulin juuri kävellen pitkin katua samassa kun heidät piti vangittaman, mutta muuta en minä tiedä, siksi olen minä liian tyhmä. Minä luulen kuitenkin että se oli Krum, joka vangitsi heidät".
"Krum, tules tänne", sanoi pormestari, jonka otsa tuli ryppyiseksi, ja pani lasisilmänsä parempaan asemaan nenällä, "mistä syystä hän on ottanut nämät henkilöt kiinni? Tekikö hän sen omasta täysivaltaisuudesta taikka käskystä?
"No, en minä mitään tiedä", sanoi Krum, "minä kysyn vaan olenko minä mikään virkavalta vai en? Mitä minä voin tehdä siihen? Luulenpa, ettei kellään täällä ole mitään sanomista minun ylitseni, paitsi teillä, herra pormestari. Minä kaitsen härkiäni ja lampaitani, ja mitä polisiin tulee, niin ei teidän tarvitse sanoa muuta, kuin että minä tulen, ja minä olen kohta valmis ilman mitään viivytystä ja epäilystä".
"Hyvä! Krum", sanoi pormestari armollisella hymyilyllä, "minua ilahuttaa havaita, että hän on lainkuulijainen ja että hänellä on isänmaallinen mielipide".
"Niin, kuten minä sanoin, herra pormestari, minusta on se aivan yhdentekevää", sanoi Krum. "Meidän suuriherttuamme on minulle paljon rakkaampi kuin sekä pappi että lukkari".
"Herra notario", sanoi pormestari, "kirjoittakaat: sen johdosta että palvelus on liian vaivaloinen lehmä-ukolle Krumille, niin ei hänen enää tästä lähtien tarvitse kaitsea härkiä ja lehmiä, vaan ainoastaan hiehoja, vasikoita ja vuoden vanhoja varsoja, sekä suositetaan korkeamman valtioviran saamiseen. Nyt saa hän mennä, hyvä Krum, hänellä on minun suosioni. — Kaupunginpalvelija Glandt, kuka se huusi enimmin metelöitsijöistä?"
"Sen minä sanon, herra pormestari", sanoi Glandt, "musikanteista oli se tuo tuossa ja talonpojista se vanha ukko tuossa", ja hän viittasi kädellään rumparia ja ukko Swartia astumaan esiin.
"Minkä tähden on hän häirinnyt rauhan meidän rauhallisessa kaupungissamme ja nostanut sen kapinaan?" kysyi pormestari ukko Swartilta.
"Minkätähden?" sanoi ukko Swart. — "Kapinaan? — Kas tämähän on jotakin. Pidättekö te sitä kapinana, kun rauhallinen henkilö, joka on vähän lihavanlainen sattuu liukahtamaan istumalaudalta ja istahtamaan turkkilaiseen rumpuun?"
"Minä en tosin tahdo pitää sitä täydellisenä kapinana, mutta conat'iksi täytyy minun sanoa sitä".
"Siihen ei minulla ole mitään vastaan", sanoi Swart, "sanokaat te sitä siksi vaan, minun omatuntoni on tyyni, ja piru vieköön, jollei kaikki mitä sanon ole totta, mutta kapinan kanssa en minä tahdo mitään tekemistä. Ensin täytyi minun tapella sen roistojoukon kanssa ja sitten minä vielä tulisin kapinoitsijaksi! Ei, kiitoksia paljon!"
"Kuinka hän tuli rumpuun?" kysyi pormestari.
"Hän teki sen pahankurisuudesta!" sanoi rumpari.
"Ei, sinä koira!" huusi Swart, "se tapahtui tapaturman johdosta. Saan nimittäin sanoa teille, että kun minä nousin vaunuihin, rupesi päätäni huimaamaan, minä rupesin liukumaan istuinlaudalta ja tömähdin sitten rumpuun".
"Tätä voisi kutsua nimellä casus", sanoi pormestari, "ehkäpä myös lapsus".
"En minä kaasussa ollut", sanoi Swart, "sillä en minä ollut maistanut väkeviä; eikä tämä myös ole mikään lapsellisuus, minun mielestäni!"
"Minä sanoin lapsus", sanoi pormestari.
"Jaa, sitä en minä ymmärrä", sanoi Swart, "mutta sen minä ymmärrän, että tuo mies tuossa on menetellyt minua kohtaan kuin tyhmä lapsi. Sillä kun minä istuin rummussa ja poikani koetti vetää minua ylös siitä, löi hän minua päähän ja tuuppasi minun naapuriani Wittiä niin, että hän kaatui istumaan bassoviulun päälle ja satutti itsensä pahasti".
"Herra pormestari", sanoi musikantti, "semmoisella takapuolella — olkaat hyvä ja katsokaat tänne vähän — istui hän minun rumpuuni ja turmeli minun koneeni".
"Restitutio in integrum voisi tosin tässä tapauksessa olla mahdollinen", sanoi pormestari: mutta minun mielestäni kuitenkin on, kuin jos…"
"Oo!" keskeytti hänet ukko Witt surkealla äänellä, "minä kunnioitan suuresti lakia ja oikeutta, mutta minä tahtoisin vaan kysyä teiltä jos te koskaan olette istuneet haara reisin bassoviululla. Minun täytyy antaa tohtorin tutkia vammojani, ja minä pyytäisin 50 taaleria vahingon korvaukseksi".
"Ja minä herra pormestari", sanoi musikantti, "pyydän 100 taaleria korvaukseksi siitä että hän on istunut minun bassoviuluni rikki".
"Sinä heittiö", ajatteli ukko Swart, "kyllä sinä saat hikoilla ennenkuin saat penninkään. Minä olen myös pahoin pidelty, herra pormestari", sanoi hän kovaa, "se on aivan kohtuullista, että se kirottu rumpari maksaa minulle 50 taaleria korvaukseksi ja antaa minulle uudet henskelit".
"Hm! hm!" sanoi pormestari, "istukaat ales! Herra notario, kirjoittakaat: Katsoen siihen, että rauhaa on häiritty tänään yhdessä uppiniskaisuuden ja kapinallisuuden kanssa, julistaa oikeus: Tässä läsnäolevaiset molemmat talonpojat ja kapinoitsijat sekä heidän poikansa ja renkinsä tuomitaan rumpunahan pahoin pitelemisen ja bassoviulun osaksi särkemisen johdosta paikalla maksamaan kaikkiaan 100 taaleria vahingonkorvausta musikanteille".
"Mitä", sanoi Swart, "tämäpä on merkillistä!"
"Kaupunginpalvelija Glandt", huusi pormestari, "tee velvollisuutesi. Jos se vanki-lurjus vielä kerrankin keskeyttää minua tuomion julistamisessa ja uudelleen ilmaisee uppiniskaisuutensa, niin vie hänet sinne, missä ei aurinko eikä kuu paista ja jossa sammakot ja sisiliskot ovat hänen seurakumppaninsa. — Herra notario, kirjoittakaat seuraavasti: Sen johdosta, että musikantit tuossa ovat rääkänneet talonpoika Swartin takapuolta, asettaneet hänet pöksynhenskelin puutteesen ja loukanneet häntä iskuilla ja lyönnillä; katsoen siihen että he kovasti toimeenpannun bassoviulun ratsastamisen kautta ovat melkein halaisseet talonpoika Wittin kahtia ja tunnustaneet itsensä siihen syypäiksi, saavat sanotut musikantit maksaa korvausta kaikkiaan 100 taaleria, se tahtoo sanoa, jos heillä on siihen varoja; mutta koska on tietty ja tunnettu asia, että musikanteilla harvoin on rahaa ja jokainen saatava heiltä siis on vaan näennäinen, niin on tämä tuomio langetettu vaan pro forma. Oikeus julistaa sentähden, että asianosalliset yhdessä suorittavat kulungit, jonka tähden talonpojat tuomitaan maksamaan 100 taaleria kulunkia pahoin pidellyistä soittokoneista, sekä oikeuden rahastoon 20 taaleria ja 16-l/2 groshenia. — Minä luulen kuitenkin, herra notario, että me tässä harvinaisessa tapauksessa voimme antaa kaupungin palvelija Glandtille ylimääräistä palkkiota 10 taaleria. Summa summarum suorittavat kaikki tässä nyt läsnäolevaiset talonpojat 138 taaleria 16-1/2 groshenia ja lopetetaan täten oikeuden istunto".
"Mekö molemmat?" sanoi ukko Swart. "Naapuri Witt ja minäkö saamme maksaa yli 100 taaleria? Tämäpä on kaunis juttu!"
"Uskaltaako hän sanoa minua vastaan?" sanoi pormestari.
"Herra pormestari", sanoi musikantti, "tottakai me saamme 100 taaleria?"
"Suu kiinni!" sanoi pormestari arvokkaasti, "muuten hän viedään putkaan! Te musikantit voitte mennä tiehenne, mutta talonpojat jäävät tänne siksi kuin ovat maksaneet!"
"Mitä helvetissä!" sanoi Swart. "Luuletteko te meitä niin tyhmiksi, että me maksaisimme oman vahingon korvauksemme?"
"Rahat pannaan talletukseen", sanoi pormestari.
Mutta nyt oli ukko Swart lähellä tulla mielettömäksi.
"Talletukseen, joka tietysti tulee kestämään maailman loppuun asti!"
"No, no, ei sentään niin kauvan", sanoi pormestari arvokkaalla hymyilyllä; "kuinka kauvan, sitä ei voi tietää — kaikki on niin epätietoista tässä maailmassa — mutta siksi kuin musikantit maksavat".
"Tämähän on pahempi juttu kuin oikea prosessi", sanoi ukko Swart tuupaten Wittiä kylkeen.
"Mutta, herra pormestari", kysyi Witt, "minä tahtoisin vaan kysyä, emmekö me olleet oikeassa".
"Niin, kyllä oikeus on teidän puolellanne", sanoi pormestari, "mutta teidän asianne on kuitenkin peräti kehno, teidän täytyy maksaa".
"Naapuri", sanoi Witt, "se nyt on kerran niin tässä maailmassa, että kun joku on voittanut prosessin niin saa hän maksaa, ja kelpo lailla maksaa; hän saa oikeuden ja oikeus saa rahat, se on kuin olla pitää".
He saivat nyt kuin saivatkin vetää kukkaronsa esiin ja maksaa pois. Swart kiroili ja Witt lohdutti itseään sillä että he olivat oikeassa; kun he olivat maksaneet, sanoi pormestari:
"Kas niin, tässä on kylläksi täksi päiväksi! Jumalan haltuun nyt, hyvät ihmiset!"
"Niin, herra pormestari", sanoi Swart pitäessään kättään oven lukolla, "mutta nyt minä annan teille hyvän neuvon: Koska te otatte 100 taaleria niin pienestä selkäsaunasta, niin tulkaat ulos meidän kyläämme, siellä sitä annetaan aivan toisenlainen selkäsauna. Hyvästi nyt ja kiitoksia paljon, herra pormestari".