KUUDES LUKU.
Frits lähettää terveisiä Dorotealle. — Kuinka Swart tuli istuneeksi rummussa. — Kuinka talonpojat ja musikantit tappelivat. — Mitä Neu-Strelitsin porvarit siitä sanoivat. — Kuinka ukko Krum valittiin puheenjohtajaksi ja ajoi koko seurueen pormestarin eteen.
Toisten kahvia juodessa meni Frits Juhanin puheille pihalle.
"Juhani", sanoi hän, "sinä kyllä tiedät, että minä ja lukkarin Dorotea pidämme yhtä. Kun tulet kotia, niin mene kohta Dorotean luo ja anna hänelle tämä pieni rasia. Siinä on kultasormus, jonka minä ostin eilen illalla, ja pieni paperilappu, johon on kääritty kiharainen minun tukastani, ne lähetän minä hänelle muistoksi. Ja sano hänelle myös, että parin vuoden perästä minä annan hänelle vielä jotakin parempaa, jos hän pysyy minulle uskollisena ja että hän silloin tällöin kirjoittaisi minulle, kuinka kotona käy. Hän saa vaan kirjoittaa kirjeen kuoreen: Herra Frits Swartille, nykyään asuva Belgiassa, niin ei kirje joudu hukkaan. Sano terveisiä äidille ja sano hänelle, että me tulimme onnellisesti tänne, että olemme terveet ja kaikki on käynyt hyvin, muutamia pieniä kohtauksia lukuun ottamatta — niinkuin että me kerran olimme vähällä taittaa niskamme. Sano hänelle ettei hän turhia itke, sillä isä sanoo, että tämä on minun parahakseni. Ja katso nyt hyvin varsojen perään, erittäinkin niiden pienien, ja tuo elukat oikeaan aikaan kotia laitumelta, kun rupee tulemaan kylmät ilmat, niin ettei niiden ole kylmä öisin, ja katso myös Vahdin perään, se uskollinen koira rupee jo tulemaan vanhaksi. Ja voikaat hyvin kaikki! Hyvästi nyt, Juhani!"
Frits meni, mutta ovessa kääntyi hän ja meni taas Juhanin luo.
"Vielä yksi asia, kuu vielä muistan sen", sanoi hän. "Älä nyt vaan unhoita sitä. Sinä tiedät, että lukkarilla on lehmä, jota Dorotea aina lypsää; ruoho heidän vanhassa niityssään on huonoa, ja kun meidän niitty on aivan lukkarin niityn vieressä, olen minä luvannut että se saa mennä meidän niittyymme. Sano se äidille, kyllä minä puhun siitä isälle. Syksyllä saa lukkari aina meiltä kuorman heiniä, tee se oikein suureksi, ja anna hänen, jos mahdollista, saada kaksi kuormaa".
Hän oli tuskin ehtinyt sanoneeksi tämän, kuu he saivat kuulla hirveän metelin kadulta.
Frits ja Juhani kiiruhtivat sinne, ja kun he tulivat vaunujen luo, oli kuin jos niiden sisällä olisi ollut puolen tusinaa peikkoja. Ukko Witt, Kalle, kahdeksan musikanttia ja Kalle Wepupp, lyhty kädessä, tulivat juosten paikalle katsomaan mikä nyt oli hätänä. Wepupp valaisi lyhdyllään vaunuja ja toiset katselivat yli hänen olkapäänsä.
Siellä istui ukko Swart peräpuoli painuneena isoon turkkilaiseen rumpuun ja koivet pystyssä. Hänen kasvonsa olivat vallan siniset ja käsiään ja jalkojaan hän sätkytteli päästäksensä irti.
"Auttakaat, auttakaat!" huusi hän, "minä kuolen, minä kuolen!"
No, Frits ja Kalle ja Wepupp ja ukko Witt he tarttuivat Swartin käsivarsiin ja jalkoihin vetääksensä häntä ylös rummusta, mutta se oli turhaa; sillä kun Swart nostettiin ylös seurasi rumpu myötä ja kun he laskivat hänen jälleen ales, vaipui hänen painopisteensä syvemmälle rumpuun.
Sillä välin se musikantti, jonka rumpu tämä oli, kiroili ja noitui ja sanoi että hänen soittokoneensa oli tullut kokonaan turmelluksi, ja se oli maksanut hänelle koko sata markkaa vähintäin, ja samassa antoi hän ukko Wittille semmoisen iskun vasten rintaa, että hän menetti tasapainonsa ja lankesi harareisin ison bassoviulun yli.
Nyt oli hätä käsissä; jos meidän ystävämme jo ennen olivat olleet pulassa, niin oli heidän tilansa nyt vielä pahempi.
"Kas, nyt meidän on hyvä olla", sanoi Kalle Wepupp. "Toinen ukoista istuu bassoviulussa ja toinen rummussa".
"Ai, ai", parkui ukko Witt, "minä luulen että minä olen ihan halki revennyt".
Kalle ja Frits he vetivät ja nykivät ukko Swartia niin että hänen tilansa vaan kävi pahemmaksi, kunnes rumpari ruuvasi rummun pois pingoituksestaan ja sanoi:
"No, vetäkäät nyt!"
He vetivät, ja ukko Swart oli pelastettu.
"Hurraa!" huusi Kalle ja heilutti hattuaan. "Tässä hän nyt on".
Tämä nyt oli hyvä kaikki, mutta pahin oli vielä jälellä.
Musikantit kiljuivat ja pauhasivat, erittäinkin bassoviulun omistaja ja hirmustunut rumpari; he tahtoivat korvausta siitä vahingosta, minkä heidän soittokoneensa oli saanut, ja olivat niin hävyttömät, että pyysivät 100 markkaa.
Ukko Swart suuttui, hänen kasvonsa muuttuivat aivan ruskeiksi paljaasta kiukusta ja hän käski heidät mennä… No mihin hän heidät käski menemään ja mitä hän muuten sanoi, ei mahtanut olla niin erittäin kauniisti sanottua ja sopivaa musikanteille, sillä kaksi heistä, räikkätorven soittaja ja bassoviulun vinguttaja, tarttui ukon kaulukseen aikoen heittää hänet ulos vaunuista. Frits juoksi esiin auttamaan häntä ja syöksi bassoviulun soittajan kimppuun. Mutta nyt klarinetin ja huilun soittajat taas puolestaan tarttuivat häneen ja rumpari ja vaskitorven soittaja rupesivat rummuttamaan ukko Wittiä. Kallella oli tarpeeksi tekemistä estäessään viulun-soittajan ja basuninpuhaltajan repimästä rikki hänen uuden takkinsa, ja ukko Swart oli saanut räikkätorven puhaltajan allensa ja menetteli pahoin hänen suupielensä kanssa, Frits tappeli bassoviulun soittajan kanssa ja potki klarinetin-puhaltajan sääriluita vastaan, mutta huilunsoittaja soitti hänen niskassaan. Ukko Witt löi rumparia kuin rumpua niin kovaa kuin suinkin jaksoi, mutta se kirottu vaskitorven-puhaltaja puhalsi kourallaan hänen korvaansa. Ja Kalle hän puolusti uutta takkiaan, ja se ei ollut helppoa työtä. Basunin soittaja hän toitotti hänen nenäänsä ja viulunvinguttaja hieroi niin lämpimästi hänen toista kylkeään. Nämätpä olivat verrattomat soittajaiset. Kalle Wepupp oli mennyt sisälle majataloon, kun tappelu alkoi, Flick oli paennut anniskelu-huoneesen ja varmaankin piiloutunut pöydän alle, niin että koko tämä kahakka varmaankin olisi päättynyt huonosti meidän ystävillemme, jos ei apua olisi tullut. Mutta juuri päättävässä silmänräpäyksessä tuli apua monelta haaralta yhtaikaa, ja matami Flick syöksi rumparin kimppuun ja samassa tuokiossa oli hänen kasvonahkansa pahasti revitty.
"Kirotut heittiöt!" huusi hän. "Tahdotteko te hyökätä minun vieraani päälle?"
"Hurraa", huusi Frits ja piti klarinetin soittajaa kauluksesta, "tässä hän nyt on!"
"Hurraa!" huusi Swart, "nyt me olemme voittaneet, tulkaat pojat, niin annamme heille vielä hyvän saunan!"
Musikantit olisivat ehkä joutuneet pahasti tappiolle, mutta nyt oli katu täynnä ihmisiä, jotka kysyivät mikä nyt oli hätänä.
"Tämäpä on kummallista", sanoi suutari Pikinen, "saada nähdä tämmöistä
Neu-Strelitsin kadulla".
"Ja vieraita ihmisiä päälle päätteeksi", sanoi läkkiseppä Bleck, "onko se niinkuin sopii!"
"Ei" sanoi puuseppä Höylänen, "kun me silloin tällöin annamme toinen toisellemme muutamia kolauksia kaikessa ystävyydessä, niin on meillä siihen täysi oikeus kaupungin porvareina".
"Niin, saammehan me maksaa veroa ja ulostekoja", sanoi läkkiseppä. "Meillä on lupa tapella, jos tahdomme, sitä vartenhan meillä on maistraatti".
"Mutta nuo vieraat ja maalaiset", sanoi puuseppä, "tahtovat tapella
Neu-Strelitsissä? Pankaamme ne maankuleksijat kohta putkaan!"
Siihen olivat kaikki taipuvaiset, ja Höylänen, Pikinen, Bleck ja pari heidän naapuriansa marssivat "Hiljaista Rauhaa" vastaan".
"Seis", huusi Bleck, "me emme enää kauemmin voi sallia, että te täällä omin käsin anastatte meidän oikeutemme ja rupeette tappelemaan keskellä katua. Te olette kaikki meidän vankimme".
"Mitä", huusi ukko Swart, "mekö antaisimme itsemme vangita?"
"Uskaltakaapas vaan tehdä sitä minun oveni edessä", huusi matami Flick uhkaavalla kasvojen muodolla. "Tuollainen suutari ja kattilan paikkaaja tahtovat olla poliseja aivan minun kynnykseni edessä! Se puuttui vielä! Ei, siitä ei tule mitään!"
"Tahdotteko paikalla mennä tiehenne" sanoi ukko Swart, ja antoi läkkisepälle aika kolauksen niskaan.
"Kuules, Bleck", sanoi Pikinen ja meni hänen luoksensa, "sinä teet nyt liikoja. Meillä porvareilla on tosin oikeus tapella, mutta ei hieroa rauhaa, kun muut tappelevat. Sano mitä tahdot, mutta se on esivallan asia".
"Kas tuolla", huudahti Höylänen, "tuolla tulee ukko Krum koiraneen. Nyt me pääsemme pulasta; kaupungin lehmäpaimenena saa hän kaupungilta leivän ja palkan ja on hän siis tavallaan myös esivaltaan kuuluva".
Ukko Krum aikoi juuri ruveta toitottamaan lehmiänsä kokoon, kun porvarit kokoontuivat hänen ympärillensä ja kiljuivat hänen korviinsa. Hänen piti heti paikalla vangita ne vieraat miehet, sanoivat he, hän oli siihen "oikea mies".
"Niin, hyvät ystävät", sanoi hän, "minä olen siihen oikea mies! No, seuratkaat minua kaikki raastupaan".
"Mitä", sanoi matami Flick, "minäkö, joka olen rehellisen porvarin vaimo ja yhdentoista lapsen äiti?"
"Ei, Krum", sanoi Pikinen, "nyt sinä menet liian pitkälle. Sinä voit ottaa talonpojat ja musikantit kanssasi raastupaan, mutta matami Flick, joka on rehellinen kansalainen ja minun miniäni tädin täti, hänen saat sinä antaa olla rauhassa".
Eihän tuo ollutkaan muuta kuin aivan kohtuullista. Ukko Krum oli myöntyväinen ja hän ajoi nyt talonpojat ja musikantit pormestarin portille.
Ukko Swart tosin teki vastarintaa, mutta ei siitä apua ollut; hänelle oli näet tapahtunut se onnettomuus että hänen henskelinsä olivat menneet poikki hänen taistellessaan torvensoittajan kanssa, ja hänen täytyi nyt pidellä housujaan estääksensä niitä putoomasta ales kantapäille. Kun hän nyt vihoissaan unohti housunsa ja hosui käsivarsillaan, rupesivat ne luikumaan ales ja hänen täytyi siis tarttua sormin niihin ja estelemättä antaa itseään viedä muiden muassa.
Kuten sanottu, Krum sai vaivoin ja koiransa avulla joukkonsa kokoon. Ensiksi marssivat kaupungin lehmät, sitten astuskelivat talonpojat ja heidän perässään tulivat musikantit ja häntänä lopulta kulki muutamia porvaria.
Kun he tulivat pormestarin portille, puhalsi Krum niin vahvasti torvehensa, että pormestari lensi ylös sängystään, sai pian housut jalkaansa ja luuli että koko Neu-Strelits oli ilmitulessa.
Hän avasi ikkunan ja pisti ulos päänsä.
"Mikä nyt on hätänä?" huusi hän.
"Tuossa on kaupungin karja, herra pormestari", sanoi Krum, "tuossa on meidän vankimme, tuossa on meidän arvoisa yleisömme, ja minä olen tässä viranomainen henkilö. Kaikki on kuin olla pitää".
Nyt tuli myös kaupungin polisipalvelija juosten; hänellä oli se paha onni, että aina kuin valkea oli irti Neu-Strelitsissä, oli hän viimeinen, joka huusi: "valkea on irti!"
"Ah, herra pormestari", sanoi hän, "se ei ole totta! Asia on aivan samanlainen kuin muutamia vuosia takaperin, jolloin ei kukaan pitänyt lukua Jumalasta tai muista; matami Flick on osallinen tässä juonessa, ja hän on sangen vaarallinen henkilö. Ei, herra pormestari, uskokaat minua, tämä on oikea kapina, aivan kuin vuonna kahdeksantoistasataa neljäkymmentäkahdeksan!"
No pormestari säikähtyi, hänen kasvonsa kalpenivat kuin lumi, ja vähälläpä hän oli kaatua nurin, mutta hän oli järkevä ja sukkela mies, sentähden sanoi hän itsekseen:
"Me olemme pahassa pulassa, mutta älkäämme nolostuko. Pormestari on nyt saanut osakseen tässä maailmassa olla aina taistelussa kapinallisen ihmiskunnan kanssa".
Hän sentähden marssi ylös raastupaan, koko joukkio perässään. Sinne tultuaan sanoi hän polisipalvelijalle:
"Anna heidän astua sisään!"
Ja he astuivat saliin, yksi toisensa perästä, ja kun he kaikki olivat koossa siellä, astui viisas pormestari tuomarin istuimelle, asetti lasisilmät viisaalle nenälleen, ja heitti sangen viisaan katseen kokoontuneen väkijoukon puoleen.