KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Mitenkä heille kävi rautatiellä.
Varhain seuraavana aamuna läksi matkaseurueemme rautatien asemahuoneelle. Kalle ja Frits kantoivat arkkua, Witt ja Swart kantoivat eväitä.
Nyt oli vaan kysymys, mitä rautatietä heidän piti matkustaman.
"Kas", sanoi Swart "tässä asuu leipuri, ne ihmiset nousevat tavallisesti varhain aamusin. Minä menen sieltä kysymään".
Swart meni leipurin myymälään ja kysyi tahtoisiko hän hyväntahtoisesti sanoa, mikä rautatie vei Belgiaan.
"Belgiaan? Belgiaan? Te tarkoitatte kai Sileesiaan?"
"Se on mahdollista että sitä sanotaan siksi Berlinin kielellä", sanoi
Swart.
Leipuri antoi tarvittavat tiedot, ja ystävämme menivät nyt sille asemalle, josta juna läksi Sileesiaan.
Suuren pulan perästä, koska he eivät tienneet oikealle tai vasemmalle, osasivat he pilettiluukulle, jossa eräs hyvin kohtelias herra pisti heidän käteensä paperilapun.
"Kas niin", sanoi Swart, "tällä passilla voimme me matkustaa vaikka halki koko maan ja tämähän on kaikki hyvin, ja jos se on totta mitä isäntämme sanoi eilen, niin me olemme perillä jo ylihuomenna".
"Se olisi hyvä, se", sanoi Witt. "Mutta katsos, kaikki vaunut seisovat perättäin ja kaikki kulkevat ne rautajäljissä. Katsos tuota suurta arkkua, joka kulkee tuossa edes ja takaisin! — Ei — sillä on savupiippukin! — Kas nyt on varmaan paholainen pussissa! Se savuaa ja ähkyy ja potkii ja mylisee, ja katsos kuinka höyry tupruaa sen sieramista ulos, kun se kulkee ohitsemme. Ja, mikä elämä ja meteli! Se on aivan kuin ihka elävä peto! Kaikkia sitä pitää näkemän, ennenkuin kuolee!"
"Niin naapuri" sanoi Swart, "eilen teaatterissa en minä ensinkään pelännyt, sillä minä tiesin että ne vaan käänsivät meidän silmämme, mutta tuommoiset ajopelit ilman hevosia, ne alkavat minua peloittaa. Onhan tämä samaa, kuin noita-akkain ratsastaissa Blocksbergiin. Kuules, kuules, kuinka se viheltää!"
"Ei, se on se mies, joka viheltää", sanoi Kalle, "hän, se musta, joka istuu peräpuolella. Ja lyönpä vaikka vetoa sen päälle, että arkussa on hevonen".
"Se on kyllä mahdollista, poikaseni" sanoi Witt. "Ei tässä tiedä oikein mitä ajatella. Kuinkas sanoi Fiia Schult: joko se on tonttu taikka meidän Juhani, niin on paholaisella kuitenkin sormensa pelissä".
Nyt he astuivat vaunuihin, ja ukko Witt rupesi taasen pelkäämään.
Swartilla oli koko työ saadakseen hänet rauhoittumaan.
"Naapuri", sanoi hän, "katsos vaan noita toisia tässä, istuvathan he niin rauhallisina, ja luuletko että he niin tekisivät, jos paholainen nyt olisi heitä ottamassa? Jos pelkäät niin kovin, niin muuta itsesi lähemmäksi minua, tässähän me istumme niin mukavasti kuin omassa tuvassamme, olemmehan ainakin kuivalla maalla. Ja te pojat, pidelkäät nyt itseänne kiinni älkäätkä siinä töllöttäkö suu auki, kuin jos odottaisitte paistettujen kyyhkyisten lentävän suuhunne! Painakaa hatut paremmin päähänne!"
Samalla tuuppasi hän omaa poikaansa kylkeen.
"Muuta itsesi tänne likemmäksi ja pure hampaat yhteen, niin ettet saa kieltäsi niiden väliin, kun tästä nyt lähdetään. — Kas niin, nyt me menemme!"
"Herra jesta", huudahti Witt, "kuinka hiljaa se menee, sitä en minä koskaan olisi uskonut".
"Niin se menee vaan käymä jalkaa", sanoi Kalle.
"Nyt se menee tasasta lötkötystä", lausui Witt.
"Nyt se menee hyvää ravia", sanoi Witt pistäen päänsä ulos ikkunasta, "se menee täyttä laukkaa! Pitäkäät nyt kiinni! — nyt sitä mennään kelpo kyytiä! Ei, lapset, katsokaas vaan, kuinka se kiitää eteenpäin, kaikki oikein lentää ohitsemme".
Ukko Witt istui tässä niin onnettomana, kuin jos hänen viimeinen hetkensä olisi tullut, hän pani kätensä ristiin.
"Herra Jumala, naapuri Swart," sanoi hän, "kunhan se peto vaan ei pilttoutuisi!"
"Naapuri, purista vaan hampaasi yhteen!" sanoi Swart, "mitäs siitä kaikessa tapauksessa olisi? Jos se tapahtuu sillä tai tällä tavalla, kerranhan meidän kuitenkin täytyy kuolla! Nyt ei auta mikään, me olemme täällä ja meidän täytyy pitää hyvänä kaikki mitä tapahtuu".
Niin tulivat he ensimmäiselle asemalle.
Vaunut hiljensivät kulkua, ja ukko Swart sanoi: "Ptruu, kas niin, ptruu!" kuin jos hänellä olisi ollut ohjat kädessä.
Ovi avattiin.
"Minä tahtoisin sentään mielelläni nähdä, mitenkä näiden ajopelien laita oikeastaan on", sanoi Kalle mennen ulos vaunuista, "ja jos he taluttavat uusia hevosia arkkuun".
Hän asteli nyt edes ja takaisin tarkastellen kaikkea, mutta hänen näin tarkastellessaan, viheltää veturi ja juna lähtee liikkeesen.
Mutta Kalle hän vaan seisoa töllötti suu auki. Hän kuuli ainoastaan
Swartin sanovan:
"Heitä itsesi perään riippumaan!"
Ja kun viimeiset vaunut vierivät ohi, nosti Kalle takkinsa liepeitä ja rupesi juoksemaan junan jälestä. Mutta se kiiti pois avaraan maailmaan ja Kalle seisoi aivan hengästyneenä katsella töllöttäen sen perään, kunnes se katosi.
No Kalle, mitä sinä nyt aiot tehdä?
Itke, poikaseni! Nyt sinä seisot siinä katsella tuijottaen kuin lehmä uutta porttia ja revit korvasi taustaa. Kuuluthan sinä muuten viisaitten joukkoon.
Missä on nyt viisautesi?
Ja Witt ja Swart he kulkivat ulos avaraan maailmaan. Swart lohduttaa
Wittiä, kun tämä taasen käy murheelliseksi.
"Rauhoitu nyt vaan", sanoi hän, "kyllä Kalle sinun vielä löytää; ei kestä kauvan, ennenkuin hän on matkalla Belgiaan. Hän on pian oleva täällä. Toinen asia olisi ollut, jos minun tyhmä poikani olisi unhoittanut itsensä jälkeen. Nyt sinä, Frits, istut paikallasi, liikahtamattakaan itseäsi, niin että minä voin hyvin löytää sinut! Tässä vaunut nyt näkyvät seisahtuvan ja minä menen ulos katsomaan, eikö Kalle ole heittänyt itsensä riippumaan perään ja tahdon myös saada vähän juodakseni".
Sanottu ja tehty, Swart astui ulos hakemaan Kallea, mutta ei siellä mitään Kallea ollut, ja kun hän oli saanut sen asian selväksi, meni hän pois saamaan jotakin, jolla sammuttaisi janoaan.
Hän näki erään viinurin hyörivän tiskin edessä.
"Kuules, poikaseni", sanoi hän, "anna minulle oikein hyvä likööri!"
"Kohta, herra", sanoi viinuri ja juoksi pyydettyä tavaraa ottamaan, sillaikaa kuin Swart kaiveli taskujaan maksaaksensa — mutta saakeli sentään — hän ei voinut löytää yhtään pieniä rahoja. Vihdoin sai hän maksetuksi ja aikoi juuri tyhjentää liköörinsä, mutta samassa vihelsi juna.
"Mitä piruja", huusi hän, "odota nyt silmänräpäys, minä tulen kohta".
Mutta ei juna siitä väliä pitänyt, vaan kiiti pois.
"Tämäpä oli kaunis juttu", sanoi Swart repien korvansa taustaa.
Ja Frits ja Witt matkustivat ulos avaraan maailmaan, kunnes seisahtuivat seuraavalla asemalla.
"Nyt en minä enää istu tässä alallani", sanoi Frits ukolle. "Matkustakaat te yksinänne Belgiaan, minä tahdon seisahtua tänne ja hakea isääni".
"Frits", sanoi Witt, "ethän suinkaan tahdo jättää minua yksin onnettomuuteen?"
Ja hän rukoili niin hartaasti Fritsiä jäämään vaunuihin.
Mutta Frits astui ulos ja ovi suljettiin. Frits seisoi ulkopuolella.
Juna vihelsi.
Ukko Witt pisti päänsä ulos ikkunasta ja heilutti hattuaan.
"Frits", huusi hän, "sananen vaan! Sano isällesi, että hänen pit…"
Enempää ei hän ehtinyt sanoa. Hän matkusti nyt jälleen ulos avaraan maailmaan.
Frits ei ollut kuullut, mitä ukko Witt huusi, hän ajatteli vaan pastorin Henrikkiä ja mitä hän oli sanonut, nimittäin että he kyllä tulisivat takaisin Berliniin eikä koskaan Belgiaan.
Siinä istui nyt ukko Witt murheissaan; hän oli pannut kätensä ristiin.
"Lukkari sanoi, että matkusteleminen oli niin hauskaa!" sanoi hän, "soisin että hän nyt olisi kourissani. Ja naapuri Witt sanoi että se oli niin ihmeen hupaista, niin että minä, vanha pöllö, menin satimeen ja luulin heidän sanansa todeksi. Nyt voin minä tässä oikein menehtyä!"
Witt painoi päänsä alespäin ja hän oli nyt ulkomuodoltaan kuin vanha kana sateessa.
"No niin, tässä minä istun upo-yksinäni! Mutta mitä minä voin tehdä?"
Juna pysähtyi, Witt meni ulos ja astui erään punakauluksisen miehen luo, joka seisoi siinä.
"Hyvä herra", sanoi hän, "minä en enää tahdo matkustaa kauemmaksi".
"Sitä ei teidän olekaan pakko tehdä, hyvä mies", vastasi hän.
"Ah, jos minä vaan olisin Berlinissä, pastorin Henrikin luona! Koska voin minä olla siellä?" kysyi Witt.
"Iltapuolella k:lo 5 lähtee juna Berliniin, joten te saavutte sinne sopivaan aikaan".
"Kiitoksia paljon siitä sanomasta!" sanoi Witt nostaen hattuaan.
Hän istahti sitten penkille.
"Ah, kuinka minun on lopulta käyvä!" sanoi hän itsekseen. "Lukkari ja naapuri Swart puhuivat niin paljon matkustamisen hauskuudesta. Nyt istuu lukkari siellä kotona tuvassaan ja naapuri Swart juo likööriä, mutta kukaan kristitty ihminen ei pidä lukua minusta raukasta! Ja missä olen minä oikeastaan? Olenko minä Belgiassa vai en? Soisin vaan, että istuisin nyt kotona eukkoni luona ja että naapuri Swart istuisi tässä minun sijassani!"