KOLMASKOLMATTA LUKU.
Frits tulee kotio. — Kenenkä hän tapasi äitinsä luona, — Swart tulee hiipien sisään ovesta. — Ukkosta sateen jälkeen. — Kuinka kaikki kääntyy hyvään päin.
Ukkojen istuessa mietiskelemässä tämän elämän oloja, kiiruhtivat Kalle ja Frits nopein askelin kylää kohden. Kello saattoi olla viiden vaiheilla. Frits astui niin nopeasti että Kalle tuskin saattoi häntä seurata. Eikä kestänytkään kauvan, ennenkuin he olivat sillä mäellä, josta saattoi silmäillä yli koko kylän.
He näkivät edessään rakkaan kotinsa.
Suloista on, kun näin ensi kerran pitkän poissaolon jälkeen näkee vanhempainsa asunnon, ja sydän sykkii kahta nopeammin tietäessämme että yhdessä noista olkikattoisista asunnoista sykkii sydän meille, että uskollinen käsivarsi siellä odottaa saadakseen kiertäytyä kaulamme ympäri estääkseen meitä enää koskaan irti pääsemästä.
Niin sykki myös Frits Swartin sydän, kun hän näki kylän ja hänen silmänsä sattui hänen isänsä talon olkikattoon. Kuinka levollinen oli se sydän ollut hänen astuessaan ympäri avarassa maailmassa, kuinka kiireesti se nyt sykki, kun hän katseli vanhaa pesäänsä; semmoinen olkikatto on kuitenkin paras koko maailmassa!
He lähenivät kotoa aina enemmän ja enemmän.
Nyt tulivat he tienhaaraan; siinä erosivat he, Kalle meni vasemmalle ja Frits oikealle, pitkin sitä kapeata tietä, joka johti hänen isänsä talolle.
Hän seisahtui lukkarin puutarhan luo.
Eikö hän saisi nähdä pikku Doroteaansa?
Hän katsahti oksien välitse, vanha seljapuu oli jo kukkinut loppuun, ja kuinka tarkoin hän katselikin, niin ei siitä mitään apua ollut, ei siellä Doroteaa näkynyt.
Tyhmä poika, kuinka Dorotea olisi istunut siellä sateessa, sillä satoihan nyt!
Frits huokasi syvään ja jatkoi matkaansa. Pian oli hän kotitalon pihalla.
Siellä oli kaikki niin hiljaa ja rauhallista, ei hiirtäkään näkynyt liikkuvan siellä, ainoastaan sadepisarat ne putoelivat pihan kivitykselle. Frits meni porstuan ovelle — ei, ajatteles — samalla syöksi vanha Vahti haukkuen häntä vastaan. "Oletko sinä hullu, vanha koira? Mitä, etkö sinä tunne isäntääsi enää?" No, nyt se sentään näki, kuka se oli, se hyppeli ilosta niin korkealle kuin sen vanhat jalat myönsivät, juoksi haukuskellen hänen ympärillään, hypähti pystyyn hänen rintaansa vastaan, joka karva sen vanhassa hännässä huusi: "hurraa! meidän Frits on tullut kotio!"
Frits meni porstuaan, sielläkään ei ollut ketään, hän meni kamarin ovelle ja nosti sen säppiä, ja hänen avatessaan ovea istui Dorotea ikkunan ääressä ja Fritsin äiti istui hänen vieressään; hän oli laskenut käsivartensa tytön kaulaan ja taputteli häntä poskelle ja oli niin syvään vaipunut keskusteluun, ettei hän kuullut poikansa astuvan huoneesen.
"Rauhoitu, rakas Dorotea", sanoi hän, "kyllä minä ukkoa läksytän, kun hän tulee takaisin maailman-matkoiltaan. Hän on lähettänyt pojan meiltä, ja hän on myös saava toimittaa hänet takaisin, ja jos hän ei tahdo, niin minä laulan semmoista virttä hänelle, että hän tulee lauhkeaksi kuin lammas".
Yht'äkkiä sai eukko nähdä Fritsin.
"Herra Jesus, Dorotea", huudahti hän, "tuossahan seisoo Frits, minun oma poikani! Puhu nyt, oletko se todellakin sinä?"
"No olen, minä se todellakin olen".
"Mistä sinä tulet, kuinka olet sinä päässyt ovesta sisään?"
Näin sanoessaan lankesi eukko hänen kaulaansa, suuteli häntä ja kysyi useita kertoja:
"Mutta Frits, mistä sinä tulet?"
"Kerro nyt, mitenkä sinun on ollut. Missä isäsi on? Eikö hänkin tule kotio, ja missä ovat Kalle ja naapuri Witt? Etkö sinä näe, että Dorotea seisoo tuossa, minkätähden et sinä mene pois antamaan hänelle suuta, pöllö?"
Ja Dorotea seisoi siinä niin iloisena, suloisin riemu loisti hänen silmistään, mutta kainous maalasi ruusut hänen poskilleen. Hänestä tuntui kuin jos taivas olisi auennut, mutta kun hänen piti astua sinne sisälle, huusi ääni hänelle: "Seisahdu, mene takaisin! taivas ei ole ihmislapsia varten!" Sitten oli kuin jos hän olisi ollut avonaisella merellä, aallot hyppivät hänen ympärillään, milloin korkeina kuin vuoret, milloin syvinä kuin laaksot. Myrsky ajeli pilviä taivaalla. Mutta lähellä oleva satama viittasi häntä tulemaan luokseen, kukat tuoksuivat, satakielet lauloivat ja ääni huusi: tule, lapsi parka, myrsky on riehunut loppuun!
Frits oli tuskin uneksinut, että hän oli saava tämänlaisen vastaanoton, että hänen äitinsä itse oli käskevä häntä suutelemaan rakasta Doroteaansa. Mutta kun hän juuri aikoi syleillä tyttöä, syöksi eukko väliin ja eroitti heidät toisistaan.
"Poika", sanoi hän, "mitä sinä ajattelet! Eihän sinulla ole kuivaa tilkkaa ylläsi ja kuitenkin tahdot sinä syleillä Doroteaa. Minä tiedän mitä märäksi tuleminen tahtoo sanoa! — Herra Jumala, enhän minä ensinkään ole muistanut kysyä sinulta, etkö sinä tahdo vähän ruokaa! Varmaan sinun on kovin nälkä?"
Niin sanottuaan riensi hän keittiöön, ja Frits ja Dorotea istuivat nyt kahden kesken tuvassa, ja jos kohta suu oli vaiti, niin puhuivat kuitenkin silmät ja puhuipa myös lämmin kädenpuristus, ja Dorotean pieni soma ruusu-suu vastasi niin moneen kysymykseen, kun Frits veti hänet likemmäksi itseään ja hänen huulensa tekivät kysymyksiä. Hän uudisti lakkaamatta samoja kysymyksiä, ja Dorotea loi alinomaa silmänsä maahan ja antoi hänelle saman vastauksen.
Niin istuivat he siinä onnellisina puhuen rakkauden suloista kieltä, lauloivat tuota ihanaa, vanhaa laulua, joka, kun sitä kerran on laulettu oikeaan aikaan, soi läpi koko elämän, mutta jota kukin ihminen laulaa ainoastaan yhden kerran elämässään.
Vihdoin tuli Swartin emäntä jälleen tupaan, hän oli kiiruhtanut niin paljon kuin suinkin oli voinut; onneksi oli hän tullut ajatelleeksi, että Frits tarvitsi vähän lämmintäkin ruokaa, ja se oli pidättänyt häntä niin kauvan keittiössä.
"Kas niin, Frits, syö nyt!" sanoi hän, "syö nyt niin paljon kuin vaan jaksat; et sinä ehkä olekaan saanut mitään suuhusi tänään? Ei, katsos Dorotea, katsos vaan, eikö hän ole kasvanut? Nouses oikein suoraksi, poikani: — eikö hän sinunkin mielestäsi ole kasvanut? — No istu nyt syömään, poikaseni! — Lihamakkara on vastikää otettu savusta ja minun munapuuroani pitää sinun maistaman! Missä isäsi on, missä viipyy hän? Nyt minä jo olen kysynyt sinulta sitä, jumala ties, kuinka monta kertaa, mutta en ole vielä saanut mitään vastausta!"
"No, äiti, te voitte olla huoletta, kyllä isä tulee, eihän hän vielä koskaan ole tullut liian myöhään illalliselle", vastasi Frits.
Niin he nyt istuivat jutellen ja puhellen, kysellen ja vastaellen, ja niinpä iltahämärässä jotakin kuului liikkuvan porstuassa, ovi aukeni ja ukko Swart tuli hiipien ovesta sisään kuin vanha syntinen. Mutta kun hän oli päässyt sisään, piilotti hän itsensä lukkarin taakse, jonka hän oli tavannut tiellä ja käskenyt tulemaan mukaansa, ottamaan vastaan ensimmäisen puustin.
"Hyvää iltaa!" sanoi lukkari.
"Hyvää iltaa!" sanoi ukko Swart, "olette kai kaikki terveet? Tottakai sinä sait minun kirjeeni? Herra jumala, kuin nyt sataa, minä olen märkä kuin koira!"
"Se tekee sinulle hyvää, sinä vanha maankuleksija", sanoi Swartin emäntä, "minkätähden annoit sinä Fritsin juosta yksin kotiin, minkätähden ette te tulleet yhdessä?"
"Sen minä tein vaan sulasta rakkaudesta sinuun", sanoi Swart, "olisi ehkä vaikuttanut haitallisesti sinuun, jos olisin tullut aivan äkki odottamatta, ilmottamatta itseäni edeltäkäsin. Sinä ehkä olisit kuollut paljaasta ilosta".
"Niin pahasti ei sentään, luullakseni, olisi minulle tapahtunut", sanoi Swartin emäntä. "Mutta ettekö tahdo tulla minun kanssani vähän, naapuri? Minulla olisi teille jotakin sanomista", sanoi hän lukkarille, vetäen häntä syrjään tuvan nurkkaan.
Eukko rupesi siellä lukkarille kertomaan tehneensä sen päätöksen, että
Fritsin ja Dorotean pitäisi mennä toinen toisensa kanssa naimisiin.
"Ja, naapuri" sanoi hän, "minä kyllä olen saava sen asian päättymään tahtoni mukaan. Minä läksytän ukkoa aika lailla hänen kulkulaisuudestaan, niin että minä luulen hänen antavan perää".
Tuvan toisessa päässä seisoi Swart puhellen Fritsin kanssa.
"Minä olen niin murheellinen mieleltäni kuin katumuspäivänä", sanoi ukko, "ja näetkös jos minä puolestani olenkin myöntyväinen, niin ei siitä ole mitään apua. Lukkarin minä kyllä voisin saada taipuvaiseksi, mutta äiti, hän kyllä tulee olemaan uppiniskainen, sen saat nähdä!"
"Ah, isä —"
"Mitä siitä on apua, että sinä puhut! Jos vaan se kirottu matka ei olisi ollut; mutta sillä tulee hän minua aina piinaamaan. Katsos, nyt tulee hän ja lukkari suoraan tänne meidän luoksemme. Nyt raju-ilma alkaa!"
Frits meni pois Dorotean luo ja sitten he yhdessä menivät ulos huoneesta.
Ukko Swart seisoi siinä kuin katuvainen syntinen.
"No, eukkoseni, älä nyt ole suutuksissa, vaan anna kaikki olla hyvin jälleen!"
"Semmoinen maankuleksija! Onko se säällistä, että vanha mies lähtee ympäri maailmaa kulkemaan vaan huvikseen ja kuluttamaan rahaa ja ottaa vielä päälle päätteeksi lapsi-raukan mukaansa! — Tai etkö sinä ole ottanut minulta pois minun ainoaa lastani?"
"Mutta, eukkoseni…"
"Suus kiinni, sanon minä! luulenpa ettet sinä ensinkään häpeä enää.
Tahdotko vielä päälliseksi olla epäkohtelias minulle?"
"Tämä on todella hauskaa, tämä! Minä tulen kotio aivan läpimärkänä, ja sitten…"
"Vait! sanon minä. Minä en enää tahdo kuulla sanaakaan, sinä olet saanut tahtosi täytetyksi, ja nyt sinä istut siinä nokkosissa kaikkine älynesi. Sinä olet nyt käynyt isoissa kaupungeissa, olet opettanut lapsille maanviljelysoppia, nyt sinä olet yhtä kelvollinen kuin se tyhmä yhdistys Güstrowissa, joka tietää kuinka ulkomaalla sontaa luodaan — sinä ehkä osaat nyt luoda sontaa ranskaksi, sinä — ja nyt sinä istut tässä kuin viides pyörä vaunujen alla! Nyt, sinä olet saanut sinun tahtosi tapahtumaan, nyt minä myös tahdon saada minun tahtoni. Minä en sen enempää enää tahdo puhua sinun tyhmästä matkastasi, en niin sanaakaan, mutta jos sinä saat semmoisia mielettömiä tuumia vielä toisen kerran päähäsi, niin saat nähdä muuta! Näetkös nyt, Frits on menevä naimisiin ja hän on saava lukkarin Dorotean, siihen saat sinä nyt paikalla myöntyä!"
"Ja minä myönnynkin, Jumalan nimessä! Frits ja minä olemmekin jo suostun…"
"Sepä on kaunista! Vai niin, te teette sopimuksia keskenänne ja teillä on salaisuuksia, joista minä, hänen äitinsä, en saa tietää mitään".
"No no, eukko, jätä nyt se asia sikseen! Lukkari seisoo tässä, kysykäämme häneltä, antaako hän suostumuksensa siihen, että Frits nai hänen tyttärensä. No, mitä sanotte, naapuri?"
"Mitä minä sanon", sanoi lukkari, "minä sanon että se on suuri kunnia minulle, ja minä annan myöntymykseni silmänräpäystäkään arvelematta. Koulussa ei ollut ainoatakaan lasta, josta minulla oli niin suurta iloa kuin Fritsistä. Herra pastori sanoi myös, että kysyi hän siltä pojalta mistä tahansa piplianhistoriasta ja katekismuksesta, niin hän osasi vastata. Maantieteessä oli tosin Kalle Witt parempi kuin hän, Kalle osasikin paremmin prameilla kuin Frits ja silloin kantoi hän lakkiaan kallellaan — mutta mitä ahkeruuteen ja hyviin tapoihin tulee, niin oli Frits häntä etevämpi ja sentähden annan minä myöntymykseni Dorotean nimessä. Saakoot he toinen toisensa, Dorotea on ollut niin surullinen viime aikoina, hän pitää niin sanomattoman paljon Fritsistä. Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia, että se asia päättyi niin hyvin!"