NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Tämä luku on viimeinen ja hauskin kaikista. — Me saamme huvittaa itseämme häissä. — Loppu.
Kaikki oli siis hyvin päättynyt.
Syksy läheni, kellertävä vilja lainehti vainiolla, se odotti vaan leikkaajain viikatteita. Ja eräänä päivänä viikatteet tulivat ja vilja leikattiin.
Frits niitti ja Dorotea sitoi, ja kun tyttö ei ehtinyt seurata, mitä tapahtui välistä, laski hän viikatteensa pois käsistään ja kokosi viljan sitomiin, kunnes Dorotea sai hänet kiinni.
Kun ruissitomet olivat kuivaneet ja olivat ajettavat kotiin, heitti Frits ne ylös rattaille ja Dorotea teki kuormaa. Sen hän tekikin niin hyvin kuin jos hän olisi ollut siihen tottunut lapsuudesta asti.
Ukko Swart hymyili ja hieroi hyppysiään tyytyväisenä.
"Eukkoseni", huudahti hän, "tules tänne katsomaan tätä kuormaa, löytyykö ketään, joka voisi tehdä sitä paremmin. Tämän kuorman on Dorotea tehnyt!"
"Ei", sanoi eukko, "kuinka on mahdollista, isä, tehdä näin hevoskuormia ja puhua yläsaksaa ja laulaa kauniita lauluja ja lukea kirjoitusta? Ei, semmoista miniää ei löydy toista maailmassa".
"Siinä sinä olet oikeassa, naapuri", sanoi Witt. "Enkö minä aina ole sanonut sitä? Minä todellakin soisin, että hän olisi minun miniäni ja että Kalle olisi ottanut hänet".
"Se olisi ollut synti tytölle, hän on liian hyvä hänelle", sanoi Swart, "ei naapuri, hän on ja tulee aina olemaan minun miniäni".
Elonkorjuun aika oli ohi.
Dorotea istui nyt myötäjäisiään neuloen ja Frits tutki almanakkaa, ainoastaan nähdäkseen kuinka pitkältä vielä oli ensimmäiseen perjantaihin Mikonpäivän jälkeen.
"Ei", sanoi ukko Swart, "kuinka se poika on muuttunut! Koko päivän pitkään ei hän muuta tee kuin lukee almanakkaa, ja sitä ei hän ennen koskaan käskemättä tehnyt".
"Oppia on ikä kaikki", vastasi lukkari, "ja jos hän nyt lukee almanakkaa, niin tekee hän sen ilman tähden, nähdäkseen, onko nyt oikea aika ajaa heinät latoon".
Sunnuntai tuli.
Lukkari soitti, Fritsin ja Dorotean astuessa rinnatusten kirkkoon. Tänään oli heidän häänsä. Schultz, Bolt, Suhr, Witt ja muut naapurit astuivat vaimoineen heidän jälestään.
Kellot eivät koskaan ennen olleet soineet niin kauniisti kuin tänään.
"Ei, kuulkaas vaan kuinka lukkari osaa soittaa tänään, ja kuinka hän osaa pitää tahtia, mutta nyt onkin Doratean hääpäivä!"
Kun he tulivat kirkonportille, syntyi äkkiä pieni hälinä tässä rauhallisessa juhlakulkueessa.
"Mikä nyt on tapahtunut?" kysyttiin toinen toiseltaan.
Ja Swartin emäntä tunkihe niin nopeasti kuin voi Dorotean luo ja itki ja huusi.
"Ah, minun Jumalani, että piti käymän näin, lapseni! Juuri tällä samalla paikalla olen minä kerran käyttänyt itseni niin häpeällisesti sinua kohtaan. Rakas tyttäreni, sano, voitko sinä antaa minulle sitä anteeksi?"
"Sydämmestäni sen voin!" sanoi Dorotea ja kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri, ja Frits hyväili ja lohdutti myös häntä sanoen että hän voisi olla huoletta, Dorotea oli jo kauvan sitten antanut kaikki anteeksi!
"Niin", sanoi ukko Swart, "eukko on välistä vähän pikavihainen, mutta, naapuri, hänen sydämmensä on hyvä".
Ja he menivät kirkkoon.
Pappi seisoi alttarilla, eikä kestänyt kauvan ennenkuin lukkari tuli. Kiire hänellä oli, Jumala nähköön! Pientä lötkötystä juosten hän tuli pyyhkien hikeä pois otsastaan; mikä juhlallinen muoto, mikä ryhti hänessä oli! Mutta tänään hän olikin kahdenkertaisessa ominaisuudessa tässä: isänä ja lukkarina.
Pastori piti puheensa. Hän puhui suruista ja iloista, jotka tulisivat kohtamaan heitä heidän avioliitossaan. Ja kun hän selitti heille, mitä rakkaus oli, puristivat he äänettömästi toinen toisensa kättä, ja kun hän kysyi heiltä, tahtoisivatko myötä ja vastoinkäymisessä elää ja rakastaa toinen toisiaan, kuului selvä, kaikuva "tahdon" kumpaisenkin huulilta, niin että selvään kuuli vastauksen tulleen sydämmestä.
Ja kyyneleet valuivat pitkin Dorotean poskia, hänen pimeä yönsä oli nyt kadonnut, aurinko oli noussut, ja päivänpaistetta tuli hänen sydämmeensä.
Nyt tuli Swart astuen pitkin kirkonkäytävää kiittämään pastoria hänen kauniista puheestaan ja kysymään, sopisiko herra pastorille ja tahtoisiko hän tehdä heille sen kunnian, että hän tulisi maistamaan eukon kanasoppaa ja tahtoisivatko rouva pastorska ja pastorin rakkaat lapset myös käydä häätalossa. Pastori vastasi, että hänelle oli suurta huvia saada olla tämmöisissä häissä ja että hän ja koko hänen perheensä, isot ja pienet, tulisivat.
Nyt koko hääseurue läksi kotiinpäin.
Syömään ruvettaissa sai Swartin emäntä kiirettä; vaikka hän olikin kovin "ruumiikas", juoksi hän ympäri keittiöstä kamariin ja kamarista keittiöön. Hän antoi Swartille kolauksen niskaan, että hän istuisi suorempana, ja kyökkipiika sai korvapuustin keittiössä, sentähden että hän oli kaatanut vadillisen kanasoppaa ukko Wittin syliin. Lyhyesti sanottuna, emäntä ehti kaikkialle, mutta hänellä oli kuitenkin aikaa käydä kehoittamassa vieraitaan syömään hänen makupalojaan, milloin siellä, milloin täällä.
"No, hyvä lukkari, ottakaat nyt vaan vielä vähän lisää. Ei täällä nyt ruoka kesken lopu!"
Ja lukkarin luota meni hän papin luo:
"Te ette syö mitään, herra pastori! Tässä on oikein hyvä pala", sanoi hän, pannen kokonaisen kanan pastorin lautaselle.
Niin kävi hän yhden luota toisen luo, pitäen huolta vieraistaan.
"Ottakaat nyt eteenne, ottakaat eteenne! Vielä pieni palanen! Kas niin, kyllä te nyt tuon vielä jaksatte syödä. Eihän joka päivä häissä olla!"
Herra pastori esitti morsiusparin maljan, ja kun se oli juotu, nousi lukkari seisoalle:
"Mitä siihen tulee, niin emme me molemmat vanhat, naapuri Swart ja minä, voi muuta tehdä kuin ahkeroida yksimielisyyttä. Morsiamen isänä seison minä tässä ja puhun Doroteasta ja Fritsistä, ja jos he tulisivat epäsopuun kerran ja antaisivat toisilleen katkeria sanoja, niin rakkaus lentäisi tiehensä ja se ei voisi käydä laatuun, ja silloin te istuisitte kuin sammakot liukkaalla jäällä. Herra pastori ymmärtää minua kyllä!"
"Eläköön lapsemme!" huusi Swart.
"Eläköön!" huusi myös Witt.
"Eläköön morsiuspari!" huusivat kaikki muut, ja niin he kaikki kilistelivät lasia.
Kun malja oli juotu, tuli Jaakko Schultz juosten:
"Nyt musikantit tulevat! Nyt musikantit tulevat!"
Pian oli joka kynsi noussut pöydästä, pöydät ja penkit muutettiin pois melkein salaman nopeudella ja musikantit alkoivat soittonsa.
"Pois tieltä! pois tieltä!" huusi Swart Juhanille.
Ensin tulivat Dorotea ja Frits.
"Kuinka kaunis hän on; ja kuinka Frits puristaa hänen kättään! Katsos vaan, kuinka hyvin hänen leninkinsä istuu ja kuinka kruunu hänen päässään on kaunis! Niin, Riika, sen minä sinulle sanon, että jos tänä iltana joku tulisi minua kosimaan, niin minä hänen ottaisin kohta".
Nyt tuli pastorin Henrikki Karolina rinnallaan.
"Kuka se on, Riika?"
"Pastorin Henrikki".
"Ja kuka tyttö on?"
"No, etkö sinä häntä tunne? Se on pitäjävoudin Karolina!"
Heidän jälestään tuli Kalle Witt pastorin Lovisan kanssa.
"Kas vaan hänen viheriäistä takkiaan!"
"Niin, naapuri, hän on aivan tikan näköinen, jolta on revitty häntä pois".
Nyt tulivat Swart Wittin emännän ja Witt Swartin emännän kanssa.
"Katsos vaan eukkoa, kuinka keveä hän on! On siinä hyvä työ hänen tansittamisessaan".
Niin arveli myös ukko Wittkin. Hän sylkäisi kouriinsa.
Nyt alotti Swart tanssin.
"Ei niin liukkaasti, naapurin-emäntä, vitkaan ja arvokkaasti, jalat kauniisti ulospäin ja hieno käännös!"
Nyt Juhani riisui takin yltään, pani hattunsa kallelleen ja meni pois
Fredrika Schultzin luo:
"No koetetaanpas mekin!"
Riika oli valmis, laski kätensä Juhanin olkapäälle, tasoitti huiviaan ja esiliinaansa. Ja nyt sitä mentiin, Juhani löi tahtia sekä käsivarsillaan että jaloillaan.
"Tämä on liian vitkaista tahtia, soittomiehet! Nopeammin, nopeammin!"
Ja hän notkisti polviaan, levitti jalkojaan ja lensi pitkin lattiaa
Riika vieressään.
"Varokaas itseänne, jokainen! Karttakaat varpaitanne, herra pastori!
Pois jalkasi tieltä, Kalle Schröder!"
Ja Juhani hän tanssi kuin poika iloisesti ympäri huonetta; ja, nähkääs vaan! Kalle Krüger, Frans Flück ja Kalle Dus seurasivat hänen esimerkkiään.
"Tules tänne, pikku Jaakko, poikaseni! Kiiruhda tänne, muuten tanssivat he sinun nurin, poika pahaseni!"
Juhani teki aika hyppäyksen ylös ilmaan. Herranen aika, kuinka hän osasikin hypätä! oikein ihmeen tavalla osasi hän heittää jalkojaan!
"Hei, pojat!" kiljasi hän.
Hän tanssi uusia "tuuria", sitä ei yksikään muista osannut tehdä — ensin eteenpäin, sitten takasin ja sitten ympäri, hän juoksi ja hyppäsi ja polki jalkaa aivan kuin kissa, joka on sattunut saamaan yhden jalkansa veteen, kunnes ukko Bolt vahingossa tuli antaneeksi hänelle semmoisen tölmäyksen, että hän tuli istumaan suoraan Swartin emännän syliin.
Nyt tuli "nelituuria", sitten "engelskaa" ja lopuksi "kuusituuria".
Kun se oli tanssittava, meni lukkari papin luo.
"Herra pastori, mitä te arvelette?" sanoi hän.
"Mistä niin, hyvä Suhr?"
"Minä tarkoitan, arveletteko te olisiko asianhaarain mukaista, jos minä ottaisin pienen pyörähdyksen Swartin emännän kanssa?"
"No, miksi ei se kävisi laatuun? Soisin itsekin, että olisin vähän enemmän keveäjalkainen kuin olen", vastasi pastori.
Pari silmänräpäystä sen jälkeen lensivät nankiinihousut ja puuvillahame yli permannon, ja pitäjänvoudin Frits sanoi:
"Katsokaas lukkaria! Meidän ei tarvitse lukea katekismus-läksyämme huomiseksi".
Nyt alettiin "muiskutanssi". Kenenkä lukkari ottaisi tanssittavakseen siihen tanssiin?
Mutta hän meni ensin pastorin luo kysymään, mitä hän arveli suutelemisesta.
"Riitelisiköhän se minun papillista arvoani vastaan?" kysyi lukkari.
"Suudelkaa te vaan, minkä jaksatte, Suhr", vastasi pastori.
Ja lukkari meni Swartin emännän luo, kumarsi hänen edessään ja — yks kaks! suikkasi hänelle suuta vasten huulia.
"Oh, herra jesta, lukkari!" huudahti eukko säikähdyksissään.
Mutta lukkariin oli tuo yleinen iloisuus nyt tarttunut, hän tanssitti eukkoa ja joka kerralta kuin hän käänsi hänet ympäri, antoi hän hänelle aika suudelman.
"Nyt lukkari tulee ihan hulluksi!" sanoi Swart.
Lopuksi tanssivat he iso-isän tanssin:
"Un als uns' Grossvater de Grossmutter nahm,
Da war uns' Grossvater ein Brüdigam".
[Ja kun iso-isämme iso-äidin sai,
Niin silloin ol' iso-isä sulhona kai!]
Swart tanssi Wittin emännän kanssa.
"Kas niin, naapurin emäntä", sanoi hän, "nyt oikealle, nyt vasemmalle, sitten ympäri; no, sehän menee mainiosti!"
Kun nyt iso-isän tanssi oli tanssittu istahtivat vanhat huoneen yhteen nurkkaan korttia pelaamaan.
"Ruutua ulos! Tunnusta!"
Mikä onni sillä seppä-veitikalla on, hän varmaankin kurkistaa Wittin korttiin, sillä ukko Witt hän hukkaa hukkaamistaan.
"Hyvästi, herra pastori! — No, joko te menette pois! Vastahan kello on lyönyt kaksitoista. — Hyvästi, rouva pastorska! Kiitoksia vaan käymisestänne! Älkäät vaan langetko! — Frits, missä sinä nahjustelet? Tule lyhdyllä näyttämään valkeata rouva pastorskalle! — Missä se kelvoton poika nyt on? — Antakaat anteeksi! minä tulen itse saattamaan! Naapuri Bolt, ota sinä minun korttini. Wittin on vuoro pelata ensin!"
Päivä rupee jo koittamaan, idässä leveä, punanen juova ennustaa auringon tuloa, ja pian heittää se ensimmäiset säteensä ikkunasta sisään. Pastori ja lapset ovat jo aikaa sitten menneet kotiinsa, mutta ukko Büring hän vielä istuu viuluansa vinguttamassa, ja lukkari nojaa itseään seinää vastaan, hän on niin väsynyt. Nyt tulee Riika kyökistä ämpärineen ja Karolina tulee luutaneen ja Juhani lattiasukaneen! nyt on permannon puhdistustyö alkava.
"Mikä hauska alku ja mikä hauska loppu!" huusi ukko Swart hypäten korkealle ilmaan lyöden kätensä yhteen ilosta, "hyvästi, tervetuloa taas päivällisille, ja huomenna me poljemme vielä jalkaa ja syömme rääpiäiset! Kas niin, hyvää huomenta! Onnellista kotimatkaa! Katso eteesi, naapuri Witt, äläkä lankee portailla".
* * * * *
Jos, lukijani, tahdot tietää vielä jotakin niistä henkilöistä, joiden tuttavuuteen olet tullut tässä kertomuksessa, niin tartun sinun käteesi ja vien sinut eräänä sunnuntai-iltana pois lukkarin hakaan.
Seljapuu kukkii, lehdet ovat tuoreet ja viheriäiset ja satakielinen laulaa. Kaikki on kuin ennen, ja jos ei muuta tietäisi, voisi luulla, ettei hetkeäkään ole kulunut siitä kuin viimeksi olimme täällä vieraissa.
Frits ja Dorotea seisovat taasen käsi kädessä, mutta heidän edessään makaa hiekassa pari kultakutrista lasta, tahi poikaa tuota oikeata kelpolajia — niistä kerran tulee kaksi oikein uljasta miestä, — ja Dorotea kumartaa itsensä pienimmän yli, nostaa hänen seisomaan, silittää hänen tukkaansa, katselee hänen silmiinsä ja suutelee rakasta lastaan. Frits, vanhin pojista, nousee seisomaan, juoksee pois isänsä luo ja ojentaa käsivartensa kuin jos hän tahtoisi sanoa:
"Minä kanssa! Minä kanssa! Minä tahdon istua isän käsivarrella.
Minkätähden äiti ottaa vaan pikkuveljen!"
Ja äiti huutaa hänelle.
"Tule tänne, poikaseni, tule!"
Ja hän ottaa luumuja taskustaan ja näyttää hänelle.
"Kas tässä! Tässä on sinulle luumuja! Kiiruhda tänne ja tule minun luokseni!"
Hän tulee ja eukko ottaa lapsen polvelleen.
"Hän ei vielä oikein osaa käydä", sanoo Swart. "Hän ei osaa oikein pitää tasapainoa. Se pikkunen on paljon rotevampi".
Ja Dorotea vie pienokaisen iso-isälle ja iso-isä antaa hänen pidellä piippua ja kiikuttaa häntä polvellaan.
"Kuinka viisas ja ymmärtäväinen se on!" sanoo Swart. "Se oikein repii piipun suustani. Kyllä hänestä vielä tulee aika mies, kun kerkii!"
"Sitä minäkin arvelen", sanoo lukkari, "sen minä sanon, Swart, että hänessä on kova luonto. Ajatteles vaan, eilen istui hän minun polvellani ja veti minua niin parrasta, että vedet tulivat silmiin. Sen minä sanon sinulle, Dorotea, että älä sinä anna niiden saada tahtonsa kaikessa, se vaan kehnontaisi niitä".
Dorotea ottaa nyt taas pienokaisensa käsivarrelleen, suutelee hänen pientä suutaan ja taputtelee hänen poskiaan.
Ukko Swart, hän istuu tuijottaa maahan niin syvämietteisen näköisenä, kuin jos hän itsekseen tuumailisi erinomaisen tärkeitä asioita ja hänen ajatuksensa olisivat pitkäin matkain päässä.
Nyt hän taasen kohottaa päätään, hänen vanhoista ryppyisistä kasvoistaan loistaa ilo ja onnellisuus.
"Ei, lukkari", sanoo hän, "sitä en minä luule. Dorotea kasvattaa kyllä lapset hyvin. Katsos vaan Fritsiä! Minä olen lyönyt häntä, äiti on lyönyt häntä, ja sinäkin olet tehnyt parastasi, ja kuitenkin meni hänen kasvatuksensa vinoon, sillä kun hänen piti lähteä matkalle ulos maailmaan, oli hän tyhmä nahjus. Eikä siitä matkastakaan ollut hänelle suurta hyötyä — se täytyy minun tunnustaa. Mutta Dorotea, hän on tehnyt Fritsin siksi mieheksi kuin hän nyt on; paljaalla ystävyydellä, kauniilla sanoilla, suudelmilla ja hyväilyillä on hän vasta tehnyt hänestä oikean miehen. Katsos vaan häntä! Dorotea on paljaalla lempeydellä osannut tehdä niin, että minun melkein täytyy hävetä vanhoina päivinäni poikani rinnalla — se matka oli tyhmä juttu, mutta se kuitenkin teki sen, että Frits ja Dorotea saivat toinen toisensa, sentähden älkäämme nyt enää puhuko koko matkasta mitään — vaikka kohta ihmiset laskettelevatkin sukkeluuksiaan sen johdosta, niin laskekoot, ei se meihin koske! Eukkoni ja minä elämme nyt rauhassa ja sovussa, aivan kuin ensimmäisinä hääpäivinämme, ja, naapuri, siitä nyt ei ole kysymystäkään, ettei ne hyvät päivät, joita sinä nyt vietät, ole tulleet sinulle Dorotean, ainoastaan Dorotean ansiosta… Ja katsos vaan poikaa! hänessä sinä voit selvästi nähdä, että se, jonka hyvää Jumala tarkoittaa, sille antaa hän hyvän vaimon!"