KYMMENES LUKU.
Kuinka Dorotea kävi kirkossa ja kenenkä hän tapasi.
Doroteasta tuntui kuin jos kellot olisivat lausuneet hänelle tervehdyksen hänen äidiltään. Silloin nousi hän hiljalleen tuoliltaan, suuteli pikkusiskoja ja silitteli kädellään sekä Triinan että Miinan vaaleata tukkaa.
"Nyt saatte te mennä ulos leikkimään", sanoi hän, "kysykäät käeltä kuinka monta vuotta te saatte elää, poimikaat voikukkasia, tehkäät niiden varsista ketjuja ja puhaltakaat pois utuja ja kysykäät: mitä kello on? Leikkikäät nyt vaan, minä menen kirkkoon ja rukoilen teidän puolestanne".
Lapset juoksivat iloisina tiehensä ja Dorotea otti hyllyltä virsikirjansa, jonka hän oli saanut pastorilta rippikoulusta päästyään. Silloin lahjoitti Swartin emäntä hänelle kakun, jonka hän itse toi lukkarin taloon. Ystävällisesti oli hän katsellut Doroteaa ja sanonut hänelle: "Sellaisesta rippikoululapsesta minä pidän; minä pidän sinusta, Dorotea, enemmän kuin kaikista muista".
Mutta nyt — nyt oli kaikki toisin! Kun Dorotea eilen meni läpi kylän, tuli Swartin emäntä hänen vastaansa. Dorotea tervehti ystävällisesti, mutta eukko käänsi hänelle selkänsä eikä vastannut sanaakaan. Dorotea oli vähällä itkeä tuota kohtausta ajatellessaan.
Surullisena otti hän virsikirjan käteensä, otti huivinsa arkusta, joka oli ensimmäinen minkä hän oli ansainnut, sentähden olikin se hänelle niin rakas; sitten meni hän lieden luo katsomaan, paloiko valkea oikein. Ja tämän tehtyään meni hän avaamaan ovea Ilolle, joka kynsi ovea haluten päästä ulos lämpyisessä auringon paisteessa juoksentelemaan, ja haukkuen riensi koira pois lasten luo.
Dorotea meni kirkkoon.
Kuinka ihmeellisen kaunis oli maailma hänen ympärillään! Siinä oli kylä viheriäin puitten suojassa, tuolla viheriät niityt, joilla lehmät söivät paksussa ruohostossa, täällä aaltoili vilja vienon tuulen puhaltaessa, auringon säteet loistivat kukissa ja lehdissä, kaikki oli niin raitista, tuoretta ja viheriäistä, kuin maailma tänään olisi ollut puettuna pyhäpukuunsa. Elämä on suloista! soi hänen ympärillään ja hänen rinnassaan, elämä virtaili häntä vastaan kukkakedolta, sinitaivaalta, kaikki oli hiljaista ja rauhaista, juuri kuin kirkossa silloin kun pappi alkaa puhua.
Poissa oli Dorotean suru.
Hänestä tuntui kuin jos hän vielä olisi ollut lapsi, kuin jos hän olisi istunut kirkonmuurin takana, jossa auringon paiste levisi yli hiljaisten hautain, kuin jos hän olisi istunut viheriässä ruohostossa itsekseen lukien yksinkertaisia lapsenvärsyjään, kuin jos hän olisi laulanut kilpaa ilman lintujen kanssa ja iloisen karitsan tavoin juossut ympäri kukkien keskellä kokoomassa kauniita kiviä, poimimassa kukkia seppeleeksi ja katsellut ylös kirkasta sinitaivasta kohti, jossa ohuet valkoset pilvet kulkivat.
Kuinka onnellinen hän oli! Hän oli melkein unohtanut olevansa kirkkotiellä, hän oli vähällä heittää virsikirjansa erään perhosen perään, joka lensi hänen ohitsensa, niin onnellinen ja iloinen oli hän, lapsi mielensä ja aatteidensa suhteen.
Silloin tuli tiellä Swartin emäntä käyden virsikirja ja nenäliina kädessään.
Kun Dorotea näki hänen tulevan, meni hän häntä vastaan ja sanoi ystävällisesti. "Hyvää huomenta!"
"Anna minun olla rauhassa", mutisi eukko äreästi, "mene tiehesi ja anna minun olla rauhassa!"
Missä oli nyt ilo Dorotean sydämmestä? Swartin emännän sanat olivat sen sieltä karkoittaneet. Hän vetäytyi pois emännän läheisyydestä ja astui hiljaa kyyneleet silmissään alakuloisena kohti vanhaa kirkkoa. Poissa oli nyt kaikki luonnon ihanuus! Ja Swartin emäntä pöyhisti itseään ja astui läähättäen tietä eteenpäin, pää pystyssä ja nenä vielä enemmän pystyssä, niin että auringon säteet hänen sieramiaan kutittivat ja saivat hänet aivastamaan.
Mutta kun he tulivat kirkonportille, oli Dorotea voittanut surunsa; hän meni ujosti eukon luo ja sanoi täydestä sydämmestä:
"Hyvä Swartin emäntä, mitä minä olen tehnyt teitä vastaan, sanokaat minulle että voisin pyytää teiltä anteeksi", — hän tarttui emännän käteen, ja tämä seisoi siinä läähättäen eikä voinut saada sanaakaan suustaan — "olettehan te aina olleet niin hyvä minua kohtaan ja osoittaneet suosiotanne niin pahoina kuin hyvinä päivinä. Älkäät antako minun tällä tavalla seistä teidän edessänne; minä tahdon mielelläni kuulla että vika on minun, mutta nyt me menemme kirkkoon, ja jos meillä ei ole rauhaa sydämmessämme, kuinka voimme me rukoilla Jumalaa?"
"Mitä? Rukoilla? Minäkö?" sanoi eukko vetäen kätensä pois Dorotean kädestä. "Minä voin rukoilla, missä minä vaan tahdon, ei minua siitä mitään estä. Mutta helposti voi tapahtua että rehelliset ihmiset kääntävät selkänsä semmoiselle kuin sinä olet, joka teet kaikenmoisia konsteja saadaksesi rikkaan miehen ja päästäksesi talon ja rikkauksien haltiaksi. Sinun isäsi ja minun ukkoni ovat naapureja" — tässä sähisi hänen äänensä kuin käärmeen — "muusta tuttavuudesta en minä tahdo tietää mitään. Tuommoinen köyhä lukkarin sikiö? Niin…"
Ei, tässä täytyi hänen vaieta, sillä kirkkoherra meni samassa heidän ohitsensa. Hän oli kuullut mitä eukko sanoi.
Kirkkoherra oli totinen mies, hän loi silmänsä Doroteaan ja pudisti päätänsä, mutta meni kirkkoon sanaakaan sanomatta, ja Swartin emäntä seurasi läähättäen häntä.
Ja Dorotea? Hänen koko ruumiinsa värisi ja häpeän puna hohti hänen poskiltaan. Koko kirkkotarha pyöri hänen silmissään, hän olisi tahtonut vaipua syvälle maan poveen. Mutta kirkkoon ei hän millään muotoa tahtonut mennä. Hän palasi sentähden kotiinsa, lankesi polvilleen sänkynsä viereen ja tahtoi rukoilla, mutta kaipasi sanoja: Hän tahtoi itkeä, mutta ei voinut. Hänen sydämmensä oli murtumaisillaan surusta, ja hänen kulkkunsa melkein puristui kokoon. Hänellä ei ollut lepoa eikä rauhaa, hänen povessaan oli kohiseva tunteiden virta. Hän heittäytyi ales tuolille kohta jälleen noustakseen kävelemään levotonna edes takaisin lattialla. Niin painoi häpeä häntä ales maahan päin.
Hänen uskollinen rakkautensa olisi vaan rakkaus rahaan?
Mutta myrsky hänen rinnassaan masentui, valonsäde heittihe sinne: hän muisti raamatun, ja hän otti sen ales hyllyltä, istahti pöydän ääreen ja avasi kirjan. Hän sattui saamaan auki sen kauniin kohdan, jossa kerrotaan kuinka Jesus kärsi. Alussa oli hänen mielensä vielä levoton, kirjaimet kiitivät yhteen hänen silmissään, jotta hän ei ymmärtänyt luettavaansa. Mutta sitten hän luki:
"Ja he sylkivät hänen päällensä ja ottivat ruokoja ja löivät niillä häntä päähän".
Silloin tyyntyi hänen mielensä, kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan ja irroittivat hänet tuskan siteistä.
Hän meni tyyneenä askareihinsa, pani päivällisruuan tulelle, ja kun se oli keitetty, kutsui hän pikkusiskot sisään.
Nyt hänessä ei enää voitu huomata mitään erinomaista, ainoastaan silmät olivat vähän punaset.
Kun sitten lukkari tuli kirkosta, silitteli hän Dorotean leuvan alustaa ja katsahti hänen silmiinsä, ja kun tyttö ujona loi silmänsä ales maahan päin, suuteli isä hiljaa hänen silmäkanttaan.