VIIDESTOISTA LUKU.
Uusi museo. — Kuinka housut menivät rikki, ja kenenkä he tapasivat siellä.
Sieltä menivät he uudelle museolle ja katselivat sen ulkoseinillä olevia maalauksia.
Museon pääportailla seisoi joukko hienoja naisia ja herroja täydessä juhlapuvussa.
"Menkäät näiden jälestä!" sanoi sotamies.
"Äh", sanoi Swart, "ei se sovi. Olemmehan me vaan arkipuvuissamme, eikä se sovi, että me tungemme noin hienon herrasväen joukkoon".
"Mitä se tahtoo sanoa?" puuttui Witt puheesen. "Ensin minä ostan uudet housut, ettemme tarvitsisi hävetä, jos joutuisimme hienojen ihmisten pariin, ja kun nyt on kysymys siitä, niin sinä rupeat ujostelemaan, mene nyt vaan rohkeasti portaita ylös!"
Ja Witt juoksi portaita ylös yli kahden askeleen kerrallaan, näyttääksensä ettei hän laisinkaan ujostellut.
Mutta tätä ei hänen olisi pitänyt tekemän.
Gummihousut eivät sitä kestäneet.
Kun hän taivutti jalkojaan, meni toinen jalkahihna rikki ja — ratsis! housun lahe lensi kokoon polven yläpuolelle, ja kun hän kumartui sitä jälleen kiinni solmimaan, meni toinenkin hihna rikki, ja nyt seisoi hän siinä paljain säärin kaikkien noiden hienojen herrojen ja naisien keskellä.
Hän näytti nyt siltä kuin jos hänellä olisi ollut uimahousut jalassa.
Kun Wittin seurakumppanit olivat ehtineet ylös, oli iso piiri ihmisiä muodostunut hänen ympärilleen; he tuuppailivat toinen toisiaan kylkeen, osoittaen Witt-raukkaan, joka turhaan koetti saada housut peittämään sääriä.
Kun hän oli vetänyt toisen lahkeen ales, meni toinen ylös. Nämät olivat polvi- ja pitkät-housut, aivan niinkuin musikantti oli sanonut.
Ukko Swart tunkihe läpi väkijoukon ja rupesi Wittiä lohduttamaan.
"Älä sinä huoli näistä irvistelijöistä", sanoi hän, "tässä olen minä, ja nimeni on Swart, ja hänen nimensä on Witt, ja hyvin tyhmä on se, joka antaa nauraa itseään vasten naamaa. Kukas sille voi auttaa ettei gummi ole niin kestävää kuin lanka ja piki? Älä pidä mitään väliä tästä, naapuri, vaan pane takkisi napit kiinni. Tämä onkin oikein kirottu juttu!"
Tuskin olivat he ehtineet saada tämän housujutun tyydyttävälle kannalle, kun Frits juoksi erään herran luo, joka seisoi toisten joukossa, lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
"No, Jumala varjelkoon minua!" sanoi Swart, "nythän sinä tulet hulluksi, poika! Frits, piruko sinua vaivaa?"
Mutta Frits ei kuullut, mitä Swart sanoi, hänellä oli niin paljon puhumista sen vieraan herran kanssa.
"Etkö sinä tunne minua, Henrikki? Ettekö tekään, isä, tunne Henrikkiä? Onhan se pastorin Henrikki! Että minun pitikin tapaaman sinut juuri täällä!"
Nyt tulivat Frits'in seurakumppanit likemmäksi.
Ukko Swart astui etunenässä.
"Ei, hyvät ystävät"/ sanoi hän, "se oli sentään oikea onni, että sinun jaikahihnasi menivät rikki täällä, niin että me saimme tavata pastorin Henrikin!"
Witt teki honööriä toisella kädellään, toisella pidellen takkiaan ympäri vartalonsa, ja Frits puristeli vanhan leikkitoverinsa kättä.
"Mutta poika", sanoi Swart, "älä sinä nyt niin julmasti ahdistele häntä, hän ehkä saa hävetä meitä".
"Minkätähden minä saisin hävetä tavatessani vanhat hyvät ystäväni?" sanoi Henrikki. "Ei, kertokaat minulle nyt mitä kotio kuuluu ja mitä on tapahtunut sitten kuin minä läksin pois".
"No, eihän sitä mitään erinomaista kuulu", sanoi ukko Swart, "ihmiset ja eläimet ovat terveet! Herra pastori on terve ja rouva pastorska käy päivä päivältä yhä tukevammaksi ja teidän pieni veljenne Kalle on reipas poika. Tässä eräänä päivänä painiskeli hän pitäjänvoudin Frits'in kanssa ja sai hänen nurin. Ja Lovisa, teidän sisarenne on oikein erinomainen tyttö. Kun minä pari päivää sitten olin lukkarilla, istui hän siellä potsianoa soittaen — lukkarilla on näetten potsiano — ja jos te vaan olisitte kuulleet, kuinka hän osaa soittaa, ja kuinka hän taitaa sormiaan käyttää, se oli aivan ihmeellistä!"
"Kuinka lukkari ja hänen tyttärensä voivat?" kysyi Henrikki.
"Lukkari", vastasi Swart, "hän on aivan sama kuin ennenkin, koulussa hän istuu ja lukee lasten kanssa ja antaa niille selkään, aina sen mukaan kuinka tarvitaan".
"Ja Dorotea?"
"Hän voi hyvin", puuttui Frits äkkiä puheesen, "hän on tullut isoksi ja kauniiksi".
Tätä sanoessaan tuli Frits punaiseksi kuin kukko.
"Poika", sanoi isä, "mitä sinä puhut tytöstä? Luuletko sinä, että herra Henrikki pitää hänestä lukua, hänellä on kyllä muuta ajattelemista! Sinä et todellakaan häpeä laisinkaan! Etkä sinä muuta ajattele, kuin aina vaan lukkarin Doroteaa; jos äitisi tietäisi siitä, niin saisit kyllä muuta kokea".
"No eikö mitään ikävää ole kotona tapahtunut?" puuttui ylioppilas puheesen.
"Ei", vastasi Witt, "mutta ukko Raabe on kuollut, hän tuli sairaaksi kohta pääsiäisen jälkeen ja haudattiin neljä viikkoa takaperin. Ja Voss ajoi yli poikansa sontarattailla, mutta sitä ei hän voinut välttää, ja Hanno Schmidt seisoi ylhäällä vanhoilla tikapuilla, jotka menivät rikki, niin että hän putosi maahan, mutta hän pääsi vahingosta helpolla. Ja sitten on kuusi talonpoikaa lähtenyt Amerikkaan vaimoineen, lapsineen, ja Mikko Frank ja Hanno Wanderlich ovat vankeudessa lampaanvarkaudesta".
"He varastivat kaksi lammasta ja kuusi karitsaa", lisäsi Swart, "ja sentähden pantiin he kiinni. Ja sitten se tapaus Boltin ja lääninoikeuden välillä".
"Mitäs sinä puhut!" sanoi Witt pidellen takkiaan kiinni etupuolelta, "eihän se ollut lääninoikeus, vaan metsäoikeus. Hän on itse kertonut minulle sen, ja sentähden luulisin tuntevani sen asian".
"Niin, sepä on kaunis juttu se", sanoi Swart. "Näettekös, muutamat meidän kylän miehet tulivat haastetuiksi oikeuteen syystä että olivat olleet luvatta metsässä — ja siinä he olivatkin tehneet väärin, tietysti — ja kun nyt tuomari kuulusteli heitä, niin astuu Bolt sisään maksaakseen vähän rahoja, tämä oli nimittäin juuri veronmaksun aikana. No, tuomari kiroili ja ärjyi tahtoessaan saada miehet tunnustamaan, ja kun he olivat sen tehneet, kutsui hän vanginvartijan esiin ja antoi tämän antaa heille viisikolmatta lyöntiä selkänahalle.
"Kun vanginvartija oli tuossa toimessaan, ajatteli Bolt voivansa mennä tuomarin eteen toimittamaan asiaansa, ja hän meni ja sanoi:
"Minulla olisi tässä…
"Jaa, niin vainkin", keskeytti tuomari hänet. "Tämän tässä minä olin kokonaan unhoittaa, saakoon hänkin rangaistuksensa.
"Mutta siihen ei Bolt tietysti tahtonut suostua.
"Herra tuomari, sanoi hän, minä olen tässä…
"Vai uskallat sinä mukista vastaan? sanoi tuomari — luulenpa että tahdot niskotella esivaltaa vastaan. Anna hänelle viisikolmatta!
"Mutta Herra Jumala, väitti Bolt, olenhan minä tullut tänne…
"Suusi kiinni!"
"Ja litsis — latsis — hänkin sai viisikolmatta lyöntiä.
"Minä olen tullut tänne holhooja-asioissa, rahoja maksamaan, sanoi
Bolt, kun oli saanut osansa.
"No, miksi et sitä kohta sanonut? kysyi tuomari.
"Ettehän te tahtonut minua kuulla, kun minä ai'oin puhua.
"Toisen kerran puhut ajoissasi, sanoi tuomari, nyt olet saanut lyöntisi, ja Lybekin lain mukaan saat myös pitää ne hyvänä.
"Mutta tuomari pyysi häneltä anteeksi ja pyysi ettei Bolt panisi tätä erehdystä pahaksi, eikä hän pannutkaan, mutta selkäänsä oli hän saanut".
"Niin", sanoi Witt, "minä olen hänelle aina sanonut, että hänen pitäisi puhuman ajoissaan, ja jos hän olisi niin tehnyt, ei hän olisi saanut kepin-iskuja, mutta nyt hän sai ne ja sai pitää hyvänä ne".