II.
Suomukset putosivat yht'äkkiä.
Pari sanaa ensin. Jo kuukausi sitä ennen huomasin minä hänessä kummallista miettiväisyyttä, ei enää äänettömyyttä, vaan miettiväisyyttä. Senkin minä huomasin yht'äkkiä. Hän istui silloin työnsä ääressä, pää kumartuneena ompelukseen päin, eikä nähnyt, että minä häntä katselin. Ja yht'äkkiä minua silloin kummastutti se, että hän oli käynyt laihaksi, hänen kasvonsa olivat kalpeat, huulet vaaleat, — minua tämä kaikki kokonaisuudessaan, yhdessä miettiväisyyden kanssa, hämmästytti tavattomasti ja yhdellä kertaa. Minä olin jo ennenkin kuullut pientä, kuivaa rykimistä, varsinkin öisin. Minä nousin oitis ylös ja lähdin pyytämään Schröderiä luokseni sanomatta vaimolleni mitään.
Schröder tuli seuraavana päivänä. Vaimoni oli kovin hämmästynyt ja katseli vuoroon Schröderiä, vuoroon minua.
— Minähän olen terve, sanoi hän, epämääräisesti hymähtäen.
Schröder ei häntä paljoa tarkastellut (nuo lääkärit ovat välistä niin koppavan välinpitämättömiä), mutta sanoi minulle vain toisessa huoneessa, että se oli taudin seurauksia ja että keväämmällä ei olisi hullumpaa lähteä jonnekin meren rannalle, ellei käynyt päinsä suorastaan muuttaa maalle huvilaan asumaan. Sanalla sanoen, hän ei sanonut mitään, paitsi että se oli heikkoutta tahi jotakin muuta sellaista. Kun Schröder oli mennyt ulos, sanoi vaimoni minulle jälleen yht'äkkiä, hirveän vakavasti katsoen minuun:
— Minä olen ihan, ihan terve.
Mutta sen sanottuaan, hän samassa punastui, näköjään häpeästä. Näköjään oli se häpeää. Oi, nyt minä ymmärrän: hän häpesi, että minä vielä olin hänen miehensä, pidin huolta hänestä, olin yhä vielä ikäänkuin hänen oikea miehensä. Vaan silloin minä en sitä ymmärtänyt ja pidin punastumisen syynä kainouden. (Suomukset!)
Sitte, kuukautta myöhemmin, istuin eräänä kirkkaana päivänpaisteisena päivänä huhtikuussa, viidettä käydessä, kassani ääressä ja tein laskujani. Yht'äkkiä kuulin minä, että hän tehden työtä pöytänsä ääressä huoneessamme hyvin, hyvin hiljaa… hyräili. Tämä uutuus teki minuun järkyttävän vaikutuksen enkä nytkään vielä käsitä sitä. Siihen saakka en ollut melkein koskaan kuullut hänen laulavan, paitsi ehkä ihan ensimäisinä päivinä sen jälkeen kun hän tuli talooni ja kun vielä kujeilimme ampuessamme maaliin revolverillani. Silloin oli hänen äänensä vielä jotensakin vahva ja heleä, vaikkei varma, mutta hyvin miellyttävä ja terve.
Nyt oli hänen laulunsa niin kovin heikko, — oi, ei se ollut surullinen (se oli joku romanssi), mutta hänen äänessänsä oli jotakin ikäänkuin revähtänyttä, särkynyttä, ikäänkuin se ei olisi voinut hallita itseänsä, ikäänkuin itse laulu olisi ollut sairas. Hän hyräili puoliääneen ja yht'äkkiä hänen äänensä, korkealle kohottuaan, katkesi, — niin ohukainen oli se ääni, niin surkeasti se katkesi: hän rykäsi ja alkoi taas hyvin, hyvin hiljaa, tuskin kuuluvasti hyräillä.
Minun tunteilleni ehkä nauretaan, mutta ei koskaan kukaan ymmärrä, miksi mieleni tuli niin liikutetuksi. Ei, ei minun vielä ollut sääli häntä, se oli jotakin aivan toista. Alussa, ainakin ensi hetkinä, valtasi minut yht'äkkiä neuvottomuus ja hirveä ihmettely, joka oli niin kummallinen, sairaan-omainen ja melkein kostonhimoinen: "laulaa ja minun kuullen! Onko hän unhottanut minut, vai?"
Aivan hämilläni jäin minä paikalleni, nousin sitte yht'äkkiä, otin hattuni ja menin ulos, ikäänkuin ajattelematta. Ainakaan en tiedä, kuinka ja miksi Lukeria antoi minulle päällystakkini.
—- Hän laulaa? sanoin minä ehdottomasti Lukerialle. Tämä ei minua ymmärtänyt, vaan katsoi minuun yhä mitään käsittämättä. Olivathan sanani todellakin epäselvät.
— Ensi kertaako hän laulaa?
— Ei, kyllä hän toisinaan lauleskelee teidän poissa ollessanne, vastasi Lukeria.
Muistan kaikki. Minä astuin portaita alas, menin ulos kadulle ja aioin mennä minne sattui. Menin kulmaan asti ja aloin katsoa jonnekin. Ohitseni kuljettiin, minua survaistiin, mutta minä en tuntenut mitään. Kutsuin luokseni ajurin ja vuokrasin hänet, tietämättäni miksi, Poliisisillan luo. Mutta sitte jätin hänet yht'äkkiä ja annoin hänelle kaksikymmentä kopekkaa.
— Siin' on siitä, että sinua vaivasin, sanoin minä, typerästi nauraen hänelle, mutta sydämessäni syttyi yht'äkkiä omituinen ihastus.
Käännyin kotia, riennättäen askeleitani. Tuo levähtänyt, särkynyt, surkea sävel helähti taas yht'äkkiä sielussani. Olin pakahtua. Silmistäni putoilivat nyt suomukset. Kun hän kerran on alkanut laulaa minun läsnäollessani, niin on hän unhottanut minut, — se oli nyt selvää ja hirveätä. Sitä sydän tunsi. Mutta ihastus loisti sielussani ja voitti pelon.
Oi, kohtalon ivaa! Eihän mitään muuta ollut eikä voinutkaan olla sielussani koko talvena, kuin tuo ihastus, mutta missä olin minä itse koko talven? Olinko minä sieluni kanssa?
Juoksin hyvin sukkelaan portaita ylös, en tiedä, arastelinko sisään tullessani. Muistan vain, että koko lattia ikäänkuin aaltoili ja minä ikäänkuin uin vedessä. Astuin huoneeseen, hän istui entisellä paikallaan ja ompeli, pää kumarassa, mutta ei enää laulanut. Pikaisesti ja välinpitämättömästi katsahti hän minuun, mutta mikään katse se ei ollut, vaan ele ainoastaan, tavallinen ele, kun joku astuu huoneeseen.
Menin suoraan hänen luoksensa ja istuin hänen viereensä tuolille, aivan lähelle; olin kuin hullu. Hän katsahti minuun nopeasti, aivan kuin pelästyksissään, minä tartuin hänen käteensä enkä muista mitä hänelle sanoin, s.o. aion sanoa, sillä puhuakaan en osannut, niinkuin piti. Ääneni katkesi eikä totellut minua. Enkä tiennyt edes, mitä sanoisin, hengästyin vain.
— Puhutaan nyt… kuulehan… sano jotakin, — sopersin minä yht'äkkiä jotakin typerää, — sillä mitä järkevää siinä olisi saanut sanotuksi. Hän säpsähti taas ja horjahti taaksepäin, kovin säikähdyksissään katsellen kasvojani, mutta yht'äkkiä kuvastui ankara hämmästys hänen silmissänsä. Niin, hämmästys ja ankaruus. Hän katseli minua suurilla silmillään. Tuo ankaruus, tuo ankara hämmästys musertamalla musersi minut: "Sinä siis vielä kaipaat rakkautta, rakkautta?" — oli ikäänkuin kysymys tuossa hämmästyksessä, vaikka hän olikin vaiti. Mutta minä näin siinä kaikki, kaikki. Koko ruumiini vavahti ja minä pudota romahdin hänen jalkojensa juureen. Niin, minä vaivuin hänen jalkojensa juureen. Hän hypähti yht'äkkiä paikaltaan, mutta minä sain hänet tavattomalla voimalla pidätetyksi molemmista käsistä.
Ja minä ymmärsin täydellisesti epätoivoni, oi, niin, minä ymmärsin sen! Mutta, uskotteko, ihastus kiehui sydämessäni niin rajusti, että luulin kuolevani. Minä suutelin hurmoksissa ja onnellisena hänen jalkojaan. Niin, äärettömän ja rajattoman onnellisena sekä ymmärtäen koko pääsemättömän epätoivoni. Minä itkin, tahdoin puhua jotakin, vaan en voinut. Pelästys ja hämmästys muuttuivat hänessä yht'äkkiä jonkinlaiseksi huolestuneeksi ajatukseksi, erikoiseksi kysymykseksi, ja hän katsoi minuun oudosti, jopa villistikin, hän tahtoi mitä pikimmin käsittää jotakin ja hymähti. Häntä hävetti hirveästi se, että suutelin hänen jalkojansa ja hän veti ne pois, mutta silloin minä suutelin sitä kohtaa lattialla, jossa hänen jalkansa olivat olleet.
Hän näki sen ja alkoi yht'äkkiä nauraa häpeästä (tiedättehän, miten häpeästä nauretaan). Nyt seurasi hysteerillinen kohtaus, minä näin sen, hänen kätensä vapisivat, — minä en sitä ajatellut, vaan sopersin hänelle, että rakastan häntä, etten nouse: "anna minun suudella hameesi helmaa… näin koko ikäni rukoilla sinua!"… En tiedä, en muista, mutta yht'äkkiä alkoi hän itkeä ja väristä; seurasi hirveä hysteerillinen kohtaus. Olin pelästyttänyt häntä.
Kannoin hänet vuoteeseen. Kun kohtaus oli ohi, istuutui hän vuoteelle ja tarttui kummallisen masentuneen näköisenä käsiini ja pyysi minua rauhoittumaan: "Lakatkaa, älkää kiusatko itseänne, rauhoittukaa!" Koko sinä iltana en mennyt pois hänen luotansa. Puhelin hänelle vain, että vien hänet Boulogneen merikylvyille, hetikohta, kahden viikon kuluttua, että hänen äänensä on niin revähtänyt, että kuulin sen taannoin, että suljen kassan, myön sen Dobronravoville, että kaikki on alkava uudestaan, mutta ennen kaikkea — Boulogneen, Boulogneen! Hän kuunteli ja pelkäsi yhä. Hän pelkäsi yhä enemmän. Mutta pääasia ei ollut minulle se, vaan se, että yhä rajummin taas halusin olla hänen jalkojensa juuressa, ja taas suudella, suudella maata, jossa hänen jalkansa seisoivat ja rukoilla häntä ja — "mitään muuta minä en pyydä sinulta", toistin minä joka hetki, — "älä vastaa minulle mitään, älä huomaa minua ollenkaan, anna minun vain salaa katsella sinua, pidä minua vain jonakin esineenäsi, koiranasi"… Hän itki.
— Ja minä luulin, että te jätätte minut sillä lailla — pääsi yht'äkkiä ehdottomasti lause hänen huuliltansa, — niin ehdottomasti, että kentiesi hän ei itse ollenkaan sitä huomannut sanoneensakaan, ja kuitenkin — oi, se oli juuri pääasia, se oli hänen onnettomin ja minulle kaikkein ymmärrettävin sanansa sinä iltana ja se ikäänkuin veitsellä viilsi sydäntäni! Se selitti minulle kaikki, kaikki, mutta niinkauan kuin hän oli vieressäni, silmäini edessä, toivoin minä vielä ja olin hirveän onnellinen. Oi, minä kiusasin häntä hirveästi sinä iltana ja minä tiesin sen, mutta ajattelin yhä vain, että olin oitis korjaava kaikki. Vihdoin hän yön tullen vaipui kokonaan, minä kehoitin häntä nukkumaan ja hän nukkui oitis, sikeästi. Odotin houretta, joka tulikin, mutta hyvin lievänä. Nousin yöllä melkein joka hetki ja menin hiljaa, tohvelit jalassa, häntä katsomaan. Minä vääntelin käsiäni, katsellessani tuota sairasta olentoa tuossa kehnossa rautavuoteessa, jonka silloin olin ostanut hänelle kolmesta ruplasta. Minä rupesin polvilleni, mutta en uskaltanut suudella hänen jalkojansa hänen maatessansa (hänen luvattansa)! Aloin rukoilla, vaan hypähdin jälleen pystyyn, Lukeria kävi myös keittiöstään katsomassa tuon tuostakin. Menin hänelle sanomaan, että hän panisi maata ja että huomenna "alkaa toinen elämä".
Ja minä uskoin siihen sokeasti, mielettömästi, hirveästi. Oi, ihastus, ihastus valtasi minut! Oikein odottamalla odotin seuraavaa päivää. Pääasia on, etten minä pelännyt mitään onnettomuutta kaikista oireista huolimatta. Ymmärrys ei ollut vielä kokonaan palannut, huolimatta siitä, että suomukset jo olivat pudonneet, ja kaukaan, kaukaan aikaan ei se palannut — oi, tähän päivään, hamaan tähän päivään asti! Ja kuinka olisi se voinutkaan palata: olihan hän silloin vielä elossa, olihan hän tuossa vielä edessäni ja minä olin hänen edessänsä. "Huomenna hän herää ja minä sanon hänelle kaikki, ja hän saa nähdä kaikki!" Se oli silloin ajatukseni, suora ja selvä, senpä tähden ihastuinkin! Pääasia siinä oli matka Boulogneen! Jostakin syystä luulin, että Boulogne oli kaikki, — että Boulognessa oli jotakin ratkaisevaa. "Boulogneen! Boulogneen!" Minä odotin hirveästi huomispäivää.