III.
Liian hyvin ymmärrän.
Mutta sehän tapahtui kaikkiaan vain muutamia päiviä sitte, viisi päivää, kaikkiaan vain viisi päivää sitte, viime tiistaina! Ei, ei, jospa hän vain olisi odottanut vähän aikaa, pisaran vain, niin, — niin minä olisin haihduttanut hämärän.
Mutta eikös hän sitte rauhoittunut? Seuraavana päivänä hän jo kuunteli minua hymyillen, huolimatta hämmennyksestään… Pääasia on, että hänessä koko sen ajan, noiden viiden päivän kuluessa, oli jonkinlaista hämmennystä tahi häpeää. Sitä paitsi pelkäsi hän ja pelkäsi kovin. En väitä vastaan, en vastusta järjettömästi: hän pelkäsi, mutta miksikä ei olisi peljännyt? Mehän olimme olleet niin kauan toisillemme vieraat, olimme niin vieraantuneet toisistamme, ja yht'äkkiä tuli tämä kaikki… Mutta minä en välittänyt hänen pelostaan, sillä uusi toivo alkoi loistaa!… Totta on kieltämättä, että minä tein virheen. Kohta herättyämme seuraavana päivänä, jo aamulla (se oli keskiviikkona) tein heti virheen, minä, näet, aloin oitis pitää häntä ystävänäni. Kiirehdin liiaksi, mutta ripitys oli tarpeen, se oli välttämätön, — olipa se enemmänkin kuin ripitystä! En salannut sitäkään, jota koko ikäni olin itseltäni salannut. Sanoin suoraan, etten ollut koko talvena muuta tehnytkään, kuin ollut vakuutettu hänen rakkaudestaan. Selitin hänelle, että lainakassani oli vain seuraus tahtoni ja järkeni lankeemuksesta, että se oli personallinen itsensä vitsomisen ja itsensä ylistämisen aate. Selitin hänelle, että minä silloin teatteriravintolassa todellakin luonteeni, luulevaisuuteni takia olin pelkuri: ympärystä, ravintola sinänsä sai minut hämille; hämmästyin ajatellessani: kuinka tästä pääsen, eiköhän tämä näytä tyhmältä? Enkä minä kaksintaistelua pelännyt, vaan sitä, että näyttäisi tyhmältä… Mutta sitte en enää tahtonut sitä tunnustaa ja kiusasin kaikkia, ja häntäkin kiusasin sentähden ja hänen sitte nainkin vain häntä sentähden kiusatakseni. Ylipäänsä minä puhuin suurimmaksi osaksi kuin kuumeen houreessa. Hän tarttui itse käsiini ja pyysi herkeämään: "Te liioittelette… te kiusaatte itseänne" — ja taas kyyneleitä, taas milt'ei taudin kohtaus. Hän rukoili rukoilemistaan, etten mitään sellaista puhuisi enkä muistelisi.
Minä en välittänyt hänen rukouksistaan tahi välitin vähän niistä. Kevään tultua Boulogneen! Siellä on aurinkoa, meidän uusi aurinkomme, niin minä vain haastelin! Suljen kassan, siirrän liikkeeni Dobronravoville. Minä ehdotin hänelle yht'äkkiä, että hän jakaisi kaikki köyhille, paitsi pohjarahoja, kolmeatuhatta ruplaa, jotka olin kummiltani saanut ja joilla lähdettäisiin Boulogneen, ja sitte palaisimme takaisin ja alkaisimme uutta, työelämää. Niin päätimme tehdäkin, sillä hän ei sanonut mitään… hymyili vain. Mutta hän taisi hymyillä enemmän vain sydämen hyvyydestä, ettei minua pahoittaisi. Näinhän minä, että olin hänelle rasitukseksi; älkää luulkokaan, että olin niin tyhmä ja niin itsekäs, etten olisi sitä huomannut. Minä näin kaikki, kaikki viimeiseen pilkkuun asti, näin ja tiesin paremmin kuin kukaan muu; koko epätoivoni oli nähtävissä!
Kerroin hänelle kaikki itsestäni ja hänestä. Ja Lukeriasta. Sanoin, että olin itkenytkin… Oi, minä vaihdoin puheenainettakin, koetin olla kokonaan muistamatta muutamia asioita. Ja hän jo virkistyikin pari kertaa, senkin muistan. Miksi sanotte, että minä kyllä katselin, mutta en mitään nähnyt? Ja ellei vain sitä olisi tapahtunut, niin olisi kaikki jälleen herännyt eloon. Sillä kertoihan hän minulle jo toissa päivänä, kun puhuimme lukemisesta ja siitä, mitä hän tänä talvena oli lukenut — kertoihan hän ja nauroi, muistellessaan tuota kohtausta Gil Blasin ja Granadan arkkipiispan välillä. Ja kuinka lapsellisesti, herttaisesti nauraen, aivan kuin ennen morsiamena ollessaan; oi, kuinka olin tyytyväinen! Minua kuitenkin kovin kummastutti tuo juttu arkkipiispasta: sillä olihan hänellä talvella siis ollut niin paljon sielun rauhaa ja onnea, että voi nauraa lukiessaan tuota mestariteosta. Hän oli siis jo alkanut täydellisesti rauhoittua, oli alkanut täydellisesti uskoa että jätin hänet sillä lailla. "Minä luulin, että te jätätte minut sillä lailla" — niin hän lausui silloin tiistaina. Oi, kymmenvuotisen tytön ajatusta! Ja uskoipahan, uskoipahan, että kaikki todellakin jäisi sillä lailla: hän pöytänsä ja minä pöytäni ääreen, ja niin olisimme eläneet molemmat kuudenkymmenen vanhoiksi. Mutta yht'äkkiä — tulen minä, aviomies, ja vaadin rakkautta! Oi, sitä epähuomiota, oi, minun sokeuttani!
Virhe oli sekin, että katsoin häneen ihastuneesti; olisi pitänyt hillitä itseänsä, vaan minä pelästytin häntä ihastuksellani. Vaikka hillitsinhän minä kyllä itseäni, enhän minä suudellut enää hänen jalkojansa. En kertaakaan näyttänyt, että… no, että olen hänen miehensä, — oi, enkä minä sitä ajatellutkaan, rukoilin vain! Mutta eihän saattanut olla kokonaan vaitikaan, eihän saattanut olla mitään puhumatta. Sanoin hänelle yht'äkkiä, että nautin hänen puheestansa ja että pidin häntä paljoa, paljoa sivistyneempänä ja kehittyneempänä itseäni. Hän punastui kovin ja sanoi hämillänsä, että liioittelin. Silloin hulluudessani en malttanut, vaan kerroin hänelle, kuinka olin ihastunut, kun, silloin seisoessani oven takana, kuuntelin hänen kaksintaisteluansa, viattomuuden kaksintaistelua tuon luontokappaleen kanssa, ja kuinka nautin hänen ymmärryksestänsä, hänen loistavasta sukkeluudestansa ja lapsellisesta suoramielisyydestänsä. Hän ikäänkuin vavahti kokonaan, aikoi taas sopertaa jotakin, että minä liioittelin, mutta yht'äkkiä hänen kasvonsa synkistyivät, hän peitti ne käsiinsä ja alkoi itkeä… Silloin minäkään en enää malttanut, vaan lankesin jälleen polvilleni hänen eteensä, aloin taas suudella hänen jalkojansa ja taaskin seurasi tautikohtaus, samoin kuin tiistainakin. Se tapahtui eilen illalla ja seuraavana aamuna…
Seuraavana aamuna!? Hullu, mikä olenkaan, se aamuhan oli tänään, vasta taannoin, taannoin vasta!
Kuulkaa ja huomatkaa: kun me taannoin tapasimme toisemme teepöydässä (tuon eilisen kohtauksen jälkeen), niin hän itsekin kummastutti minua levollisuudellaan kaikesta huolimatta. Ja minä kun koko yön pelkäsin tuota eilistä! Mutta yht'äkkiä tuli hän luokseni, asettui eteeni ja alkoi kädet ristissä (taannoin, taannoin!) puhua minulle, että hän oli — rikoksellinen, että hän tiesi sen, että hänen rikoksensa oli vaivannut häntä koko talven ja vieläkin vaivasi… että hän piti jalomielisyyttäni suuressa arvossa… "minä tulen olemaan uskollinen vaimonne, minä tulen kunnioittamaan teitä"… Silloin minä hypähdin seisomaan ja syleilin häntä, kuin hullu! Minä suutelin häntä, suutelin hänen kasvojansa, huuliansa, niinkuin aviomies ensi kerran, pitkän poissaolon jälkeen. Mutta miksi minä taannoin meninkään ulos, kaikkiaan vain kahdeksi tunniksi… nuo meidän matkapassimme… Oi, Herra Jumala! Jospa vain viisi minuuttia, viisi minuuttia vain aikaisemmin olisin palannut?… Ja tuossa tuo kansan paljous portillamme, nuo katseet minuun… Oi, Herra Jumala!
Lukeria sanoi (oi, nyt en millään mokomin päästä Lukeriaa pois, sillä hän tietää kaikki, hän on ollut meillä koko talven, hän kertoo minulle kaikki), hän sanoi, että kun minä olin mennyt kotoa, ja kaikkiaan vain noin parikymmentä minuuttia ennen tuloani, — oli hän mennyt rouvan luo huoneeseemme jotakin kysymään, en muista mitä, ja näki, että hänen jumalankuvansa (se sama Neitsyt Marian kuva) oli esillä ja hänen edessänsä pöydällä ja että rouva oli niinkuin vast'ikään rukoillut sen edessä. —
— Mitäs rouva? oli hän kysynyt.
— Ei mitään, Lukeria, mene vain. — Odotahan, Lukeria!
Sitte oli hän mennyt Lukerian luo ja suudellut häntä.
— Oletteko onnellinen, rouva?
— Olen, Lukeria.
— Aikoja sitte olisi herran pitänyt tulla rouvalta anteeksi pyytämään.
Jumalan kiitos, että olette sopineet.
— Hyvä on, Lukeria, mene jo! — oli hän sanonut ja hymyillyt niin kummallisesti.
Niin kummallisesti oli hymyillyt, että Lukeria palasi häntä kymmenen minutin kuluttua katsomaan: "Hän seisoi seinän vieressä aivan akkunan luona, käsi seinää vasten, ja päätään nojaten käteensä, seisoi ja mietti. Ja niin oli syvissä mietteissä, ettei kuullutkaan, että minä seisoin ja katselin häntä toisesta huoneesta. Näin, että hän ikäänkuin hymyili, seisoi ja hymyili. Katselin häntä hetkisen, käännyin ja menin pois mietteissäni, kun yhtäkkiä kuulin ikkunaa avattavan. Menin oitis sanomaan, että rouva, on kylmä, ett'ette vain vilustuisi, ja yht'äkkiä silloin näin, että hän oli noussut ikkunalle ja seisoi siinä jo kokonaan, ihan pystyssä, avatulla ikkunalla; selin minuun päin, kädessä jumalankuva. Sydämeni taukosi sykkimästä ja minä huusin: rouva, rouva! Hän kuuli, teki liikkeen kääntyäkseen minuun päin, mutta ei kääntynytkään, vaan harppasi, painoi jumalankuvaa rintaansa vastaan ja heittäytyi ulos ikkunasta!"
Muistan vain, että kun tulin portista sisään, niin oli hän vielä ihan lämmin. Ja kaikki katsoivat minuun. Alussa huusivat, vaan sitte yht'äkkiä vaikenivat ja kaikki antoivat tietä minulle ja… ja hän makasi, kuva käsissä. Muistan, ikäänkuin hämärästi, että astuin ääneti luo ja katselin kauan. Ja kaikki ympäröivät minua ja sanoivat minulle jotakin. Lukeria oli ollut siinä myöskin, vaan minä en häntä huomannut. Sanoo, että oli puhutellutkin minua. Muistan vain sen miehen, joka minulle huusi: "pivollinen verta vain tuli hänen suustansa, pivollinen vain" ja osoitti minulle verta siinä kivellä. Taisinpa koskea sormellani vereen, likasin sormeni ja katselin sormeani (sen muistan), mutta mies vain huusi: "pivollinen, pivollinen!"
— Mitä siinä nyt pivollinen?! sanotaan minun huutaneen, minkä jaksoin, nostaneen ylös käteni ja heittäytyneen hänen kimppuunsa…
Oi, se oli julmaa, julmaa! Väärinkäsitys! Epätodenmukaisuus!
Mahdottomuus!