IV.
Viisi minuuttia vain myöhästyin.
Ja eikö olekin? Eikö se olekin epätodenmukaista? Voiko sanoa, että se oli mahdollista? Minkätähden, miksi kuoli tämä nainen?
Oi, uskokaa, että ymmärrän sen; mutta mitä varten hän kuoli, — se on sittenkin kysymys. Pelästyi rakkauttani, kysyi vakavasti itseltään: ottaako vastaan vai ei, mutta ei kestänyt tätä kysymystä ja ennemmin kuoli. Tiedän, tiedän päätäni vaivaamatta: hän lupasi liian paljon ja pelkäsi, ettei voisi pitää sanaansa, — se on selvä. Lisäksi siinä on muutamia ihan hirveitä seikkoja.
Sillä mitä varten hän kuoli? — se kysymys on kuitenkin jälellä. Se kysymys kolkuttaa kolkuttamistaan aivojani. Minä olisin jättänytkin hänet sillä lailla, jos hän olisi tahtonut, että se sillä lailla olisi jäänyt. Mutta siinäpä se, ettei hän sitä uskonut. Ei, — ei, minä valehtelen, ei se ollut ollenkaan niin. Suorastaan sentähden, että minun kanssani oli rehellisesti oltava, — jos rakastaakseen, niin rakastaa kokonaan, eikä niinkuin jotakin kauppiasta olisi rakastanut. Ja koska hän oli liian siveä, liian puhdas suostuakseen rakkauteen, mikä kauppiaalle olisi sopinut, niin ei hän tahtonut minua pettää. Hän ei tahtonut pettää antamalla vain puolta rakkautta rakkauden muodossa tahi vain neljättä osaa rakkaudestaan. Siinä se oli, että hän oli liian rehellinen. Ja minä kun tahdoin istuttaa häneen jaloa mieltä, muistattehan?! Kummallinen ajatus!
Hirveän hauska olisi tietää: kunnioittiko hän minua? En tiedä, halveksiko hän minua vai ei? En luule hänen halveksineen. Hirveän kummallista on, miksei koko talvena kertaakaan mieleeni juolahtanut, että hän voi halveksia minua? Minä olin aivan varma päinvastaisesta aina siihen hetkeen asti, kun hän katsoi minuun ankaralla hämmästyksellä. Niin juuri, ankaralla. Silloin minä yhdellä kertaa ymmärsin, että hän halveksi minua. Sen minä ymmärsin iäksi päivikseni! Oi, vaikkapa olisikin halveksinut koko ikänsä, kunhan vain olisi jäänyt eloon. Taannoinhan hän vielä tuossa käveli ja puheli. En ymmärrä lainkaan, kuinka hän voi heittäytyä ulos ikkunasta. Ja kuinka olisin voinut aavistaakaan sitä viisi minuttia sitte? Kutsuin luokseni Lukerian. Niin, nyt en millään mokomin päästä Lukeriaa luotani, en millään mokomin.
Oi, olisimmehan vielä voineet sopia. Olimmehan talven kuluessa vain hirveästi vieroittuneet toisistamme, mutta olisimmehan jälleen voineet tottua toisiimme. Miksi, miksi emme olisi voineet sopia ja alkaa uutta elämää? Olenhan jalomielinen, hän oli samoin — siinähän on yhtymäkohta! Muutamia sanoja vain vielä, pari päivää lisää — ei enemmän, niin hän olisi kaikki ymmärtänyt.
Harmillisinta siinä on, että kaikki vain oli sattumusta, — pelkkää raakaa, yksinkertaista sattumusta. Se se on harmillista! Viisi minuuttia, ainoastaan viisi minuuttia minä myöhästyin. Jospa olisin tullut vain viisi minuuttia aikaisemmin, — niin tuo silmänräpäys olisi kiitänyt ohi pilvenä eikä hänen päähänsä senjälkeen olisi koskaan enää mitään semmoista pälkähtänyt. Ja asia olisi päättynyt niin, että hän olisi kaikki ymmärtänyt. Mutta nyt ovat huoneet taas tyhjät ja minä — yksin. Lerkku vain tuolla kellossa käydä naksuttaa, se ei siihen koske, ei sen ole sääli mitään. Ei ole ketään nyt, — siinä kova onneni.
Minä vain kävelen kävelemistäni yhtä mittaa. Tiedän, tiedän, ei teidän tarvitse muistuttaa: teitä ehkä naurattaa, että soimaan sattumaa ja noita viittä minuttia? Mutta sehän on selvä. Huomatkaa sekin: hän ei jättänyt edes kirjettä, että, näet, "älkää syyttäkö ketään kuolemastani", niinkuin muut jättävät. Eikö hän sitte ajatellut, että voisi Lukeriaakin syyttää: "olithan yksin hänen kanssaan, sinä siis hänet survasit". Siten olisi syyttä suotta Lukeriaa ahdisteltu, ellei pihan puolelta sivurakennusten akkunoista ja pihalta neljä henkeä olisi nähnyt, kuinka hän seisoi, jumalankuva käsissään, ja itse heittäytyi. Mutta sekinhän oli sattuma, että siellä oli ihmisiä, jotka näkivät. Ei, kaikki oli vain silmänräpäys, yksi mitätön silmänräpäys vain! Tuokion mielikuvitus. Mitäpä siitä, että hän rukoili jumalankuvan edessä?! Eihän se merkitse, että hän odotti kuolemaa. Kaikki kesti vain silmänräpäyksen, kentiesi kaikkiaan vain kymmenen minuuttia koko tuo päätös, — sen ajan kun hän seinän vieressä seisoi nojaten päätään käteensä ja hymyillen. Päähän pälkähti ajatus, pyörrytti ja — ja hän ei voinut hillitä itseänsä.
Se oli ilmeinen väärinkäsitys, sanokaa mitä hyvänsä. Minun kanssani olisi kyllä vielä voinut elää. Ehkäpä se vain oli vähäverisen heikkoutta? Pelkästään vähäverisyyttä, elinvoiman kuihtumista? Hän oli talven kuluessa väsynyt, siinä kaikki…
Myöhästyin!!!
Kuinka laiha hän on tuossa arkussaan, kuinka hänen nenänsä on käynyt suipoksi! Silmäripset ovat kuin nuolet ikään. Ja miten hän putosikin, — ei musertunut mitään, ei taittunut mitään! Tuo yksi ainoa "pivollinen verta" vain! Teelusikallinen vain, nähkääs! Sisällinen tärähdys. Kummallinen ajatus: jos voisi olla häntä hautaamatta? Sillä jos hän viedään pois, niin… oi, ei, viedä hänet pois on melkein mahdotonta! Tiedänhän minä, että hänet on vietävä pois, enhän ole hullu, enhän hourailekaan, päinvastoin, ymmärrykseni ei ole ollut koskaan niin selvä, mutta kuinkas sitte, kun talossa taas ei ole ketään, vain kaksi huonetta taas ja minä taas olen yksinäni panttieni seurassa. Hourailua, hourailua, tämähän on hourailua! Olen kiusannut hänet kuoliaaksi, siinä se on.
Mitä minä nyt välitän laeistanne? Mitä teidän tavoistanne ja menoistanne, elämästänne, valtiostanne, uskostanne! Tuomitkoot minua tuomarinne, vietäköön minut oikeuteen, julkiseen oikeuteen, mutta minä sanon, etten tunnusta mitään. Tuomari huutaa: "Vaiti, upseeri"! Mutta minä huudan hänelle: missä sinulla on se voima, että minä sitä tottelisin? Miksi on kamala vitkastelu murskannut sen, mikä oli kaikista kalliinta?
Mitä minä nyt teidän laeistanne? "Minä asetun erilleni".
Sokea, sokea on hän! Kuollut, ei kuule! Et tiedä minkälaisessa paratiisissa olisin säilyttänyt sinua. Paratiisi olisi minulla ollut sielussani ja minä olisin levittänyt sen ympärillesi! Vaan sinä et olisi minua rakastanut, — mutta vähät siitä!
Kaikki olisi saanut ollakin sillä lailla, kaikki olisi jäänytkin sillä lailla. Jospa vain olisit puhutellut minua kuin ystävää, niin olisimme yhdessä iloinneet ja nauraneet iloisesti, katsellen toisiamme. Ja niin olisimme eläneetkin. Ja mitäpä siitä, jos olisit toista rakastanutkin! Olisit kävellyt hänen kanssaan ja minä olisin vain katsellut toiselta puolen katua… Oi, tulkoon mitä tahansa, kunpa vain kerrankin aukaisisi silmänsä! Vaikkapa silmänräpäyksen, — yhden silmänräpäyksen vain! — katsahtaisi minuun, niinkuin taannoin, kun hän seisoi edessäni ja vannoi olevansa aina uskollinen vaimoni! Oi, yhdestä katseesta vain hän ymmärtäisi.
Vitkastelua! Oi, luontoa! Ihmiset ovat yksinään maan päällä, — siinä onnettomuus. "Onko pellolla elävää ihmistä?" — huudahtaa sankari venäläisessä kansanrunossa. Samoin huudan minäkin, vaikka en sankari olekaan, mutta ei kukaan vastaa. Sanotaan, että aurinko elähyttää maailmaa. Aurinko nousee, mutta — katsokaa, eikö se ole kuollut kappale? Kaikki on kuollutta ja kaikkialla vain — kuolleita. Ihmisiä vain ja heidän ympärillänsä äänettömyyttä — siinä maa! "Ihmiset, rakastakaa toisianne!" — kuka niin sanoi? Kenenkä testamentti se on? Lerkku käydä naksuttaa tunnottomasti, inhottavasti. Kello on kaksi yöllä. Hänen kenkänsä ovat tuossa vuoteen vieressä ikäänkuin odottamassa häntä… Ei, mutta todellakin, kun hänet huomenna viedään pois, kuinka minun silloin käy?
End of Project Gutenberg's Kahden sydämen salaisuudet, by F. M. Dostoyevsky