V.
Lempeäluontoinen kapinoitsee.
Riidat alkoivat siitä, että hän yht'äkkiä rupesi antamaan rahaa omalla tavallaan ja arvostelemaan pantteja kalliimmiksi, kuin mikä niiden arvo oli, jopa suvaitsi pari kertaa käydä väittelemäänkin kanssani siitä asiasta! Minä en antanut myöten. Mutta siihen osui silloin tuo kapteenin rouva.
Se vanha ämmä toi, näet, medaljongin, joka oli hänen miesvainajansa lahjoittama, siis muistoesine. Minä annoin siitä kolmekymmentä ruplaa. Silloin ämmä alkoi katkerasti itkeä ja pyytää, että tuo kalu säilytettäisiin, — tietysti, se säilytetään. Mutta viiden päivän kuluttua tuli hän yht'äkkiä vaihtamaan sitä rannerenkaaseen, joka ei ollut kahdeksankaan ruplan arvoinen; tietysti minä en siitä huolinut. Varmaan huomasi hän jotakin vaimoni silmistä, koska tuli jälleen minun poissa ollessani, ja tämä vaihtoihin hänelle medaljongin.
Saatuani sen samana päivänä tietää, nuhtelin häntä siitä lempeästi, mutta lujasti ja järkevästi. Hän istui sängyn laidalla, katseli maahan ja koputteli oikean jalkansa terällä mattoon (se oli hänen tapansa): häijy hymy oli hänen huulillaan. Silloin ilmoitin minä hänelle aivan levollisesti, vähääkään ääntäni korottamatta, että rahat ovat minun, että minulla on oikeus katsella elämää omilla silmilläni ja — että minä, ottaessani hänet talooni, en ollut salannut häneltä mitään.
Hän hypähti yht'äkkiä seisoalleen, alkoi yht'äkkiä kokonaan vavista ja — mitäs luulette — polki minulle yht'äkkiä jalkaa; siinä oli peto, se oli vihanpuuskaa, se oli peto vihanpuuskassa. Minä aivan jähmetyin hämmästyksestä; semmoista menettelyä en ollut koskaan odottanut. Mutta minä en kadottanut malttiani, en tehnyt liikettäkään, ja taaskin samalla levollisella äänellä ilmoitin suoraan, että tästä saakka otan häneltä pois osallisuuden asioihini. Hän nauroi minulle vastoin silmiäni ja lähti ulos asunnosta.
Asianlaita oli se, ettei hänellä ollut oikeutta lähteä ulos asunnosta. Ilman minua ei minnekään, sellainen oli sopimuksemme jo hänen morsiamena ollessaan. Iltapuoleen hän palasi; minä en sanonut sanaakaan.
Seuraavana päivänä aamulla meni hän taas ulos, ylihuomenna samoin. Minä suljin kassan ja lähdin tätien luo. Heidän kanssaan olin lopettanut tuttavuuden oitis häiden jälkeen; en tahtonut heitä luokseni enkä käynyt itse heidän luonaan. Nyt selvisi, että vaimoni kävi heidän luonaan. He kuuntelivat minua uteliaisuudella ja nauroivat minulle vasten silmiä: "se on, sanoivat, teille oikein". Tuota heidän nauruaan minä juuri odotinkin. Silloin minä lahjoin nuoremman naimattoman tädin, annoin hänelle etukäteen viisikolmatta ruplaa. Parin päivän kuluttua tuli hän jo luokseni ja ilmoitti: "asiaan kuuluu olevan sekaantunut muudan luutnantti Jefimovitsch, entinen rykmenttitoverinne". Minä kummastuin kovin. Tuo sama Jefimovitsh oli tehnyt minulle eniten pahaa rykmentissä, ja kuukausi sitten tuli hän, häpeämätön kun oli, pari kertaa lainakassaani muka panttaamaan jotakin, ja muistan, että hän silloin alkoi vaimoni kanssa naureskella. Menin silloin hänen luo ja sanoin, ettei hän enää saisi tulla luokseni entisten juttujemme tähden; mutta mitään muuta ajatusta ei päähänikään pälkähtänyt, sillä luulin vain, että hän oli muuten röyhkeä. Mutta nyt ilmoitti täti odottamatta, että heillä oli sovittu kohtaus ja että tätä asiaa välitti muudan tätien entinen tuttava, everstin leski Julia Samsonovna; "hänen luonaan, sanoi, vaimonne nyt käykin".
Tämän kohtauksen kerron vain lyhyesti. Kaikkiaan maksoi tämä juttu minulle kolmesataa ruplaa, mutta kahdessa vuorokaudessa sain aikaan sen, että seisoin viereisessä huoneessa suljettujen ovien takana kuuntelemassa vaimoni ensimäistä kohtausta Jefimovitshin kanssa. Sitä odottaessa oli meillä tuon päivän edellisenä päivänä lyhyt, mutta minulle hyvin tähdellinen keskustelu.
Hän oli palannut kotia illan suussa ja istui sängyn laidalla, katsellen minua pilkallisesti ja koputellen jalallaan lattiaan. Katsellessani häntä, johtui yht'äkkiä mieleeni ajatus, että hän koko viimeisen kuukauden tahi, paremmin sanoen, kahden viimeisen viikon kuluessa, ei ollut lainkaan ollut luonteensa mukainen, voipi sanoa, että oli ollut aivan luonteensa vastainen; edessäni oli raju, kiinnikäypä olento, joka ei juuri ollut häpeämätön, mutta ilkeä ja itse kiusaa tekevä ja riitaa tavoitteleva. Hänen lempeytensä pidätti häntä kuitenkin. Kun sentapainen raivostuu, niin kuitenkin näkee, vaikka hän menisikin liian pitkälle, että hän itse vain tekeytyy, itseään vain kiihoittaa ja että hänen itsensä ennen muita on mahdoton hillitä siveyttään ja häveliäisyyttä. Senpä tähden tuollaiset toisinaan hyppäävätkin liian korkealle, niin ett'eivät usko omaa tarkastavaa järkeänsäkään. Irstaisuuteen tottunut ihminen lieventää aina tekoaan, toimii häijymmin, mutta järjestyksen ja soveliaisuuden varjossa ja vaatii itselleen etevämmyyttä muiden rinnalla.
— Onko totta, että teidät ajettiin pois rykmentistä sentähden, että te pelkäsitte kaksintaistelua? kysäsi hän yht'äkkiä, kuin taivaasta pudonneena, ja hänen silmänsä alkoivat hehkua.
— On, minua pyydettiin, upseerien päätöksen mukaisesti, eroamaan rykmentistä, vaikka jo itse sitä ennen olin antanut virka-erohakemukseni.
— Pelkurina siis ajettiin pois?
— Niin, he tuomitsivat minut pelkuriksi. Mutta minä en kieltäytynyt kaksintaistelusta pelkurina, vaan sentähden, etten tahtonut alistua heidän itsevaltaiseen tuomioonsa ja vaatia kaksintaisteluun, koska en itse katsonut olevan mitään loukkauksen syytä. Tietäkää, — en malttanut olla silloin sanomatta, — että asettua sellaista itsevaltaisuutta vastaan ja ottaa päällensä kaikki seuraukset, vaatii paljoa enemmän miehuutta, kuin mikä kaksintaistelu tahansa.
Minä en voinut hillitä itseäni, vaan ryhdyin tuolla lauseella itseäni puolustamaan; ja sitä hän vain kaipasikin, tätä uutta nöyrtymistäni. Hän hymähti vihaisesti.
— Onko sitte totta, että te kolme vuotta kuljeskelitte Pietarin katuja kuin mikäkin irtolainen kerjäillen ja biljaardien alla yönne maaten.
— Olenpa ollut yötä Sennajallakin Vjasemskin talossa! [Vjasemskin talo Pietarissa hyvin tunnettu kurjimman köyhälistön tyyssija. Suomentaja] Niin, totta se on; elämässäni oli, senjälkeen kun rykmentin jätin, paljon häpeätä ja lankeemusta, mutta ei siveellistä lankeemusta, sillä silloinkin itse ensimäisenä vihasin tekojani. Se oli ainoastaan tahtoni ja ymmärrykseni lankeemusta ja se johtui yksinomaisesti epätoivoisesta tilastani. Vaan se on ollut ja mennyt…
— Niin, nyt olette suuri herra, — rahamies.
Se oli viittaus lainakassaan. Mutta minä ehdin jo hillitä itseäni. Minä näin hänen himoitsevan minulta minua halventavia selityksiä. Mutta minä en niitä hänelle antanut. Parhaaksi soitti silloin panttaaja ja minä menin ulos saliin. Kaksi tuntia senjälkeen, kun hän jo oli pukeutunut ulos mennäkseen, seisattui hän eteeni ja sanoi:
— Kuitenkaan ette siitä mitään minulle puhunut ennen häitämme.
Minä en vastannut mitään ja hän meni ulos.
Ja niin minä sitte seisoin seuraavana päivänä siinä huoneessa oven takana ja kuuntelin, kuinka kohtaloni ratkaistiin; taskussa oli minulla revolveri. Hän istui päällysvaatteet yllään pöydän luona ja Jefimovitsh kiemaili hänen edessänsä. Mitenkäs kävi? Kävi (ja minä sanon sen omaksi kunniakseni) aivan niin, kuin minä olin aavistanut ja olettanut, vaikka en sitä täysin tunnustanut, että niin aavistin ja oletin. En tiedä, lausunko ajatukseni kyllin selvään.
Nähkääs, mitä tapahtui! Minä kuuntelin koko tunnin ajan ja koko tunnin olin läsnä kaksinstaistelussa mitä jaloimman ja ylevimmän naisen ja maailmanmiehen, paheellisen, typerän, raatelevan luontokappaleen välillä. Ja mistä, ajattelin minä hämmästyneenä, mistä tietää tuo suoramielinen, lempeäluontoinen, harvapuheinen olento kaiken tuon. Sukkelin ylhäismaailmallisten ilveilyjen kirjoittajakaan ei olisi osannut luoda sellaista kohtausta, niin täynnä pilkkaa, mitä avomielisintä naurua ja sekä hyveen että paheen pyhää ylenkatsetta. Ja kuinka paljon loistoa olikaan hänen sanoissansa ja sanansutkauksissansa, mikä sukkeluus hänen vastauksissansa, mikä totuus hänen arvosteluissaan! Ja kuinka paljon melkein neitseellistä viattomuutta samalla kertaa!
Vaimoni nauroi vasten silmiä hänen rakkauden tunnustuksillensa, hänen liikkeillensä, hänen oletuksillensa. Toinen, joka oli tullut sinne käydäkseen suoraan asiaan käsiksi ja aavistamatta vastarintaa, oli kuin puulla päähän lyöty. Alussa olisin voinut luulla, että tämä vaimoni puolelta oli vain kiemailemista — "sukkelan, vaikkakin turmeltuneen olennon kiemailemista itseään kalliimmaksi arvioidakseen". Mutta ei, totuus loisti kuin aurinko eikä ollut mitään epäilemistä. Ainoastaan rajusta, teennäisestä vihasta minua vastaan saattoi hän, tuo kokematon, suostua tähän kohtaukseen, vaan kun asiaan oli ryhdyttävä, niin aukenivat hänen silmänsä oitis. Tämä olento halusi vain saada loukata minua jollakin tavoin, mutta vaikka hän olikin ryhtynyt sellaiseen likaiseen tekoon, niin ei hän kuitenkaan tuota lokaa kestänyt. Ja häntäkö, tuota viatonta ja puhdasta, jossa ihanne asui, olisi Jefimovitsh tahi kukaan muu ylhäismaailmallinen luontokappale voinut viekoitella? Päinvastoin tuo mies vain herätti naurua. Totuus kohosi täydellisenä vaimoni sielusta ja paheksuminen nostatti hänen sydämestänsä katkeran ivan. Sanon vieläkin, että tuo narri lopulta kokonaan typertyi ja istui siinä synkkänä, tuskin vastatenkaan hänelle, niin että aloin jo peljätä, ettei hän vain loukkkaisi tuota naista pelkästä halvasta kostonhimosta. Ja taaskin sanon kunniakseni: minä seurasin tätä kohtausta melkein hämmästymättä. Kohtasin siinä ikäänkuin jonkin tuttavan. Olin ikäänkuin sinne mennytkin sitä kohdatakseni. Menin sinne uskomatta mitään, mitään syytöstä, vaikkakin, tosin kyllä, olin ottanut revolverin taskuuni. Ja saatoinko edes ajatella häntä toisellaiseksi? Minkä tähden häntä rakastin, minkä tähden kunnioitin häntä, minkä tähden nain hänet? Oi, tietysti tulin liiankin vakuutetuksi siitä, kuinka kovin hän minua silloin vihasi, mutta samalla tulin vakuutetuksi siitäkin, kuinka viaton hän oli. Minä keskeytin kohtauksen yht'äkkiä, aukaisemalla oven. Jefimovitsh hypähti paikaltaan, minä tartuin vaimoni käteen ja pyysin häntä astumaan kanssani ulos, Jefimovitsh ei joutunut ymmälle, vaan purskahti yht'äkkiä heleään ja pitkään nauruun:
— Oi, pyhiä avio-oikeuksia minä en vastusta, viekää vain pois, viekää vain pois! Ja tietäkää, huusi hän jälkeeni, vaikka teidän kanssanne ei mikään kunnon mies voikaan taistella, niin olen kuitenkin, kunnioituksesta vaimoanne kohtaan, valmis… Jos, muutoin, itse uskallatte…
— Kuuletteko! pysäytin minä vaimoni hetkeksi kynnykselle.
Sitte ei puhuttu koko matkalla kotiin asti sanaakaan. Minä saatoin häntä kädestä ja hän ei pannut vastaan. Päinvastoin oli hän kovin hämmästynyt, mutta vain siihen asti kuin kotiin tulimme. Saavuttuamme kotiin, istui hän tuolille ja katsoa tuijotti minuun. Hän oli tavattoman kalpea; vaikka hänen huulensa heti kääntyivätkin pilkanhymyyn, niin katseli hän minua jo riemuitsevasti ja ankaran uhkaavasti ja varmaan oli hän ensi hetkestä vakuutettu, että minä ammun hänet revolverilla kuoliaaksi. Mutta minä otin ääneti revolverin taskustani ja panin sen pöydälle. Hän katsoi minuun ja revolveriin. (Huomatkaa: tämä revolveri oli hänelle jo tuttu. Se oli minulla ollut aina valmiina panoksessa hamasta kassani avaamisesta saakka. Avatessani kassani en tahtonut pitää suuria koiria enkä rotevaa palvelijaa, niinkuin, esimerkiksi, Moserin on tapana pitää, liiketuttavilleni avaa oven keittäjätär. Mutta meikäläisen miehen on mahdoton olla ilman itsepuolustuskeinoa ja minä hankin itselleni revolverin. Ensi päivinä sen jälkeen, kun hän oli tullut luokseni, huvitti häntä kovin tämä revolveri, hän kyseli yhtä ja toista ja minä selitin hänelle sen rakennuksenkin; sitä paitsi kehoitin häntä kerran maaliinkin ampumaan. Huomatkaa tämä kaikki). Huolimatta hänen peljästyneestä katseestansa, kävin minä puoleksi riisuutuneena vuoteelle. Olin hyvin väsynyt; kello oli jo yhdentoista tienoilla. Hän istui istumistaan samalla paikallaan, hievahtamatta, vielä tunnin ajan, sitte puhalsi hän kynttilän sammuksiin ja kävi, myöskin puettuna, seinän puolelle sohvalle pitkäkseen. Se oli ensimäkien kerta, jolloin hän ei pannut maata kanssani, — huomatkaa sekin…