VI.
Hirveä muisto.
Nyt tulee se hirveä muisto…
Minä heräsin aamulla, luulen, kahdeksatta käydessä ja huoneessa oli jo melkein ihan valoisa. Heräsin kerrassaan täyteen tajuntaan ja aukaisin yht'äkkiä silmäni. Hän seisoi pöydän luona ja piteli revolveria käsissään. Hän ei nähnyt, että olin herännyt ja että katselin häntä. Ja yht'äkkiä näin minä, että hän alkoi lähestyä minua, revolveri kädessä. Minä suljin nopeasti silmäni ja olin sikeästi makaavinani.
Hän astui vuoteeni luo ja seisattui eteeni. Minä kuulin kaikki; vaikka vallitsi kuoleman hiljaisuus, niin kuulin senkin. Silloin tapahtui suonenvedontapainen liikahdus — ja minä aukaisin yht'äkkiä, vastoin tahtoani, silmäni ja revolveri oli jo ohimojani vastassa. Silmämme kohtasivat toisensa. Mutta me emme katselleet toisiamme enempää kuin silmänräpäyksen ajan. Minä sain taaskin töin tuskin silmäni suljetuiksi ja samassa silmänräpäyksessä päätin sieluni kaikilla voimilla, etten enää hievahtaisi enkä aukaisisi silmiäni, tapahtuipa mitä hyvänsä.
Todellakin tapahtuu usein niin, että sikeää unta nukkuva yht'äkkiä aukaisee silmänsä, jopa kohottaa silmänräpäykseksi päätänsäkin ja silmäilee huonetta ja sitte, hetkisen kuluttua, taas vaistomaisesti laskeutuu päänalaselle ja nukkuu, mitäkään muistamatta. Kun minä, kohdattuani hänen katseensa ja huomattuani revolverin ohimojeni kohdalla, yht'äkkiä taas suljin silmäni enkä hievahtanut, vaan olin olevinani sikeässä unessa, — niin saattoi hän todellakin luulla, että minä makasin enkä ollut mitään nähnyt, olletikin koska oli uskomatonta, että, nähtyään sen, mitä minä näin, saattoi sulkea silmänsä sellaisella hetkellä.
Niin, uskomatonta! Mutta hän saattoi yhtä hyvin arvata todenkin, — ja se ajatus välähtikin yht'äkkiä päässäni, aivan samassa silmänräpäyksessä. Oi, mikä ajatusten, tunteiden pyörre kiiti päässäni vähemmässä kuin silmänräpäyksessä; niin eläköön ihmisaatoksen sähkövoima! Siinä tapauksessa (tuntui minusta), jos hän arvasi toden ja tiesi, etten maannut, masensin minä jo hänet sillä, että olin valmis kuolemaan ja hänen kätensä saattoi silloin vavista. Entinen päättäväisyys saattoi murtua uutta, tavatonta vaikutelmaa vastaan. Sanotaan, että korkealla seisovia jokin ikäänkuin itsestään vetää alaspäin, kuiluun. Luulenpa, että monta itsemurhaa ja murhaa on tapahtunut vain sentähden, että revolveri jo on ollut kädessä. Siinä on sama kuilu, siinä on neljänkymmenen viiden asteen kaltevuus, jota myöten ei voi olla luisumatta, ja vastustamatta siinä silloin laukaisee hanan. Mutta tieto siitä, että olin kaikki nähnyt, kaikki tiesin ja odotin ääneti kuolemaa häneltä, — se saattoi pidättää häntä tämän jyrkänteen reunalla.
Äänettömyys jatkui ja yht'äkkiä tunsin minä ohimoillani, hiuksillani raudan kylmän kosketuksen. Kysytte: toivoinko kovin pelastuvan!? Vastaan teille, kuin Jumalan edessä: minulla ei ollut vähintäkään toivoa, paitsi ehkä sadasta yksi mahdollisuus. Miksikä sitte odotin kuolemaa? Minäpä kysyn: mitä oli minulle enää elämä tämän revolveri-kohtauksen jälkeen? Revolverinhan oli kohottanut vastaani jumaloitsemani olento. Sitä paitsihan tiesin koko olemukseni kaikilla voimin, että välillämme oli käymässä siinä silmänräpäyksessä taistelu, hirveä kaksintaistelu elämän ja kuoleman uhalla, kaksintaistelu juuri saman eilisen pelkurin kanssa, joka pelkuruuden tähden oli toveriensa karkoittama. Minä tiesin sen ja hän tiesi sen, jos vain arvasi toden, etten minä nukkunut.
Kentiesi sitä ei silloin ollut, kentiesi minä sitä en silloin ajatellutkaan, mutta tuon kaiken olisi täytynyt olla, vaikkapa ajattelemattakin, sillä minä en ole muuta tehnytkään, kuin sitä vain ajatellut sittemmin, joka hetki elämässäni.
Mutta nyt te kysytte taas: miksen tahtonut pelastaa häntä ilkiteosta? Oi, minä olen tuhansia kertoja perästäpäin tehnyt itselleni sen kysymyksen — joka kerta, kun vilunväreiden puistattamana olen tuota hetkeä muistellut. Mutta sieluni oli silloin synkän epätoivon vallassa, minä olin hukkumaisillani, olin itse hukkumaisillani, kuinka minä silloin olisin voinut toista pelastaa! Ja mistä te tiedätte, tahdoinko edes silloin ketään pelastaa? Mistä sen tietää, mitä silloin saatoin tuntea?
Itsetajunta eli minussa kuitenkin: hetket kuluivat, kuoleman hiljaisuus vallitsi yhä, hän seisoi yhä edessäni, — ja yht'äkkiä minä säpsähdin toivosta! Minä aukaisin nopeasti silmäni. Hän ei ollut enää huoneessa. Minä nousin vuoteelta: minä olin voittanut, — ja hän oli iäksi voitettu!
Menin toiseen huoneeseen teepöytään. Teekeittiö annettiin pöytään aina toisessa huoneessa ja hän kaatoi minulle aina teetä. Istuin pöytään ääneti ja otin häneltä teelasin. Viiden minutin kuluttua katsahdin häneen. Hän oli hirveän kalpea, vielä kalpeampi kuin eilen, ja katseli minua. Ja yht'äkkiä — ja yht'äkkiä, nähdessään, että minä katsoin häneen, hymähti hän kalpeasti kalpein huulin, silmissä arka kysymys. "Hän siis yhä vielä epäilee ja kysyy itseltänsä: tietääkö vai eikö tiedä, näkikö vai eikö nähnyt!" Minä loin välinpitämättömästi silmäni syrjään. Teen juotuamme suljin kassani, menin torille ja ostin rautasängyn ja irtonaisen väliseinän. Tultuani kotiin käskin nostaa sängyn saliin ja panna väliseinän sen eteen. Tämä sänky oli häntä varten, mutta siitä en sanonut hänelle sanaakaan. Ja sanomatta käsitti hän siitä sängystä, että minä "olin kaikki nähnyt ja kaikki tiesin" ja ettei enää ollut mitään epäilystä.
Yöksi jätin revolverin kuin ainakin pöydälle. Iltasella pani hän ääneti maata uuteen vuoteeseensa: aviomme oli rikottu, "hän oli voitettu, vaan ei ollut saanut anteeksi". Yöllä hän alkoi hourailla ja aamulla oli hän kuumeessa. Hän makasi vuoteen omana kuusi viikkoa.