Karamazovin veljekset I

by Fyodor Dostoyevsky

ENSIMMÄINEN OSA

Ensimmäinen kirja

Erään perheen historia

1.

Fjodor Pavlovitš Karamazov

Aleksei Fjodorovitš Karamazov oli meidän kihlakuntamme tilallisen Fjodor Pavlovitš Karamazovin kolmas poika. Isä oli aikoinaan hyvin tunnettu (ja nytkin vielä häntä meillä muistellaan) traagillisen ja salaperäisen kuolemansa johdosta, joka tapahtui täsmälleen kolmekymmentä vuotta sitten ja josta kerron sopivassa paikassa. Nyt sanon tästä »tilallisesta» (kuten häntä meillä nimitettiin, vaikka hän tuskin koko elämänsä aikana asui maatilallaan) vain sen, että hän oli omituinen tyyppi, jommoisia kuitenkin usein tapaa, nimittäin ei vain huono ja irstas, vaan samalla myös tyhmä mies, mutta niitä tyhmiä ihmisiä, jotka kuitenkin osaavat oivallisesti järjestää omaisuutensa hoitoa koskevat asiat ja, kuten näyttää, ainoastaan ne. Fjodor Pavlovitš esimerkiksi alkoi melkein tyhjästä, omisti aivan pienen tilan, juoksenteli toisten luona aterioilla, etsi aina tilaisuutta päästä syömään armoleipää, mutta kuollessaan hänellä oli kuin olikin satatuhatta ruplaa puhdasta rahaa. Ja samalla hän kuitenkin koko elämänsä ajan oli sekavimpia hassuttelijoita koko kihlakunnassamme. Sanon vieläkin: tuo ei ole tyhmyyttä, sillä suurin osa noista hassuista on aina älykkäitä ja viekkaita, vaan nimenomaan sekavuutta, vieläpä jonkinmoista erikoislaatuista, kansallista.

Hän oli kahdesti naimisissa, ja hänellä oli kolme poikaa, — vanhin, Dmitri Fjodorovitš, ensimmäisestä vaimosta ja toiset kaksi, Ivan ja Aleksei, toisesta. Fjodor Pavlovitšin ensimmäinen vaimo oli jokseenkin, varakasta ja tunnettua Miusovin aatelissukua, joka suku myös omisti tiloja meidän kihlakunnassamme. Kuinka oli mahdollista, että tyttö, jolla oli myötäjäisiä, joka oli kaunis ja sen lisäksi sukkelaälyinen, jommoiset tytöt nykypolvessa eivät ole harvinaisia ja jommoisia oli jo edellisessäkin sukupolvessa, oli saattanut mennä naimisiin noin mitättömän »hömelön» kanssa — niin nimittivät kaikki siihen aikaan Fjodor Pavlovitšia — sitä en rupea tässä liioin selittelemään. Tunsinhan vielä aikaisempaan »romanttiseen» sukupolveen kuuluvan tytön, joka käsittämättömästä syystä oli ollut useita vuosia rakastunut erääseen herrasmieheen, jonka kanssa hän muuten milloin tahansa olisi rauhallisesti voinut mennä naimisiin; loppujen lopuksi tyttö keksi itse itselleen voittamattomia vaikeuksia ja heittäytyi eräänä myrskyisenä yönä korkealta, kalliontapaiselta äyräältä jokseenkin syvään ja vuolaaseen virtaan ja hukkui siihen yksinomaan omien oikkujensa takia vain ollakseen Shakespearen Ofelian kaltainen, vieläpä niin, että jos tuo hänen aikaisemmin valitsemansa kallio ei olisi ollut niin kaunis, vaan sen sijalla olisi ollut vain proosallinen laakea ranta, niin itsemurhaa kenties ei olisi tapahtunutkaan. Tämä on tositapahtuma, ja täytyy otaksua, että venäläisessä elämässämme kahden tai kolmen sukupolven aikana on tämmöisiä tai samantapaisia tapahtumia sattunut koko joukko. Samoinpa myös Adelaida Ivanovna Miusovin teko epäilemättä oli kaikua vieraista vaikutuksista ja niitten kahlehtiman ajatuksen kiihtymyksestä johtunut. Kenties hän tahtoi näyttää naisen itsenäisyyttä, uhmailla yhteiskunnallisia oloja sekä sukunsa ja perheensä hirmuvaltaa, ja aulis mielikuvitus sai hänet vakuutetuksi, sanokaamme vain hetkiseksi, että Fjodor Pavlovitš, niin toisten armoilla eläjä kuin olikin, kuitenkin oli rohkeimpia ja ivallisimpia miehiä sinä parempiin oloihin johtavana vaihekautena, vaikka mies olikin ainoastaan suuri narri eikä mitään muuta. Asia oli pikantti siinäkin suhteessa, että tässä tapahtui naisenryöstö, ja se ihastutti suuresti Adelaida Ivanovnaa. Fjodor Pavlovitš puolestaan oli jo yhteiskunnallisen asemansa vuoksi siihen aikaan ihan omiaan tuommoisiin hommiin, sillä hänen pääpyrkimyksenään oli saavuttaa menestystä millä keinoin hyvänsä. Hyvään sukuun tunkeutuminen ja myötäjäisten saanti oli sangen houkuttelevaa. Molemminpuolinen rakkaus taas lienee kokonaan puuttunut — sitä ei ollut morsiamen puolella eikä myöskään sulhasen, vaikka Adelaida Ivanovna oli kauniskin. Niin että tämä tapaus oli ehkä ainoa laatuaan Fjodor Pavlovitšin elämässä, tuon koko elämänsä ajan mitä aistillisimman miehen, joka heti oli valmis takertumaan mihin hameeseen tahansa, kun se vain hiukankaan houkutteli häntä. Vain tämä nainen ei hänessä herättänyt mitään erikoisempaa intohimoa.

Adelaida Ivanovnalle selvisi heti ryöstön jälkeen, että hän vain halveksi miestään ja siinä kaikki. Siksipä avioliiton seuraukset nähtiinkin varsin pian. Vaikka tytön perhe jokseenkin pian tyytyi tapahtumaan ja antoi karkulaiselle myötäjäiset, niin aviopuolisojen kesken alkoi mitä sopimattomin elämä ja ainaiset perhekohtaukset. Kerrottiin, että nuori vaimo tässä osoitti verrattomasti suurempaa jaloutta ja mielenylevyyttä kuin Fjodor Pavlovitš, joka, kuten nyt tiedetään, varkain vei häneltä heti kaikki hänen rahansa, viisikolmattatuhatta, kohta kun hän ne oli saanut, niin että rouva ei kuuna päivänä näitä rahojaan enää nähnyt. Kylän ja varsin hyvän kaupunkitalon taas, jotka myös kuuluivat myötäjäisiin, mies koetti pitkän ajan kuluessa kaikin voimin saada jollakin asianmukaisella sopimuksella siirretyksi omiin nimiinsä ja olisi kenties saanutkin sen toimeen pelkästään sen halveksimisen ja vastenmielisyyden takia, jota hän herätti vaimossaan alituisilla häpeämättömillä kiristysyrityksillään ja pyytelemisillään, sillä sulasta henkisestä väsymyksestä ja päästäkseen hänestä rauhaan vaimo ehkä olisi suostunut. Mutta onneksi sekaantui asiaan Adelaida Ivanovnan perhe ja teki lopun saalistamisesta. Tiedettiin varmasti, että aviopuolisot usein tappelivat keskenään, mutta sen mukaan kuin kerrottiin, ei se, joka pieksi toista, ollut Fjodor Pavlovitš, vaan Adelaida Ivanovna, kiivasluontoinen, rohkea, tummaverinen, kärsimätön nainen, jolla oli melkoiset ruumiinvoimat. Viimein hän jätti kotinsa ja karkasi Fjodor Pavlovitšin luota erään köyhyyteensä nääntymäisillään olevan seminaarilaisen kanssa jättäen Fjodor Pavlovitšin huostaan kolmivuotiaan Mitjan. Fjodor Pavlovitš laittoi heti kotiinsa kokonaisen haaremin ja pani toimeen hurjia juominkeja ja kuljeksi väliaikoina ympäri lääniä valitellen kyynelet silmissä kaikille ja jokaiselle, miten Adelaida Ivanovna oli hänet jättänyt, ja kertoillen samalla semmoisia yksityisseikkoja, joita aviomiehen pitäisi hävetä kertoa avioelämästään. Hänestä oli ikäänkuin mieluisaa ja mairittelevaa näytellä kaikkien edessä loukatun aviomiehen naurettavaa osaa ja värittäen kuvailla yksityiskohtaisesti, miten hänet petettiin. — »Luulisi että te, Fjodor Pavlovitš, saavutettuanne arvoaseman olisitte tyytyväinen murheestanne huolimatta», sanoivat hänelle irvihampaat. Monet vielä lisäsivät, että hän mielellään esiintyi uudessa narrin asemassaan ja tahallaan, herättääkseen enemmän naurua, ei ollut huomaavinaan asemansa naurettavuutta. Kukapa muuten tietää, vaikka tuo olisi ollutkin hänessä naiivisuutta. Viimein hänen onnistui päästä karanneen vaimonsa jäljille. Saatiin tietää vaimoparan menneen seminaarilaisensa kanssa Pietariin ja siellä julkisesti ryhtyneen toteuttamaan mitä täydellisintä emansipatsionia. Fjodor Pavlovitš ryhtyi heti puuhaamaan Pietariin lähtöä — miksi? — sitä hän ei tietysti itsekään tietänyt. Luultavasti hän silloin kuitenkin olisi lähtenyt. Mutta tehtyään tämmöisen päätöksen hän katsoi olevansa erityisesti oikeutettu ennen matkallelähtöä ratkeamaan taas mitä hurjimpaan juopotteluun. Tällävälin olivat hänen vaimonsa omaiset saaneet tietää, että Adelaida Ivanovna oli Pietarissa kuollut. Se oli ollut omituisen pikainen kuolema jossakin ullakolla, kuoleman syynä toisten kertomusten mukaan oli lavantauti, toisten mukaan nälkä. Fjodor Pavlovitš oli saadessaan tiedon vaimonsa kuolemasta humalassa, ja hänen kerrotaan juosseen kadulle ja alkaneen huutaa kohottaen ilosta kätensä taivasta kohti: »Nyt päästät, Herra», kun taas toiset kertovat hänen itkeä poranneen aivan kuin pikku lapsen ja siinä määrin, että oli ollut sääli nähdä häntä, niin perin vastenmielinen kuin hän olikin. Onhan hyvin mahdollista, että hän teki molempia, s.o, iloitsi vapautuksestaan ja itki vapauttajaa — kaikkea samalla kertaa. Useimmissa tapauksissa ihmiset, konnatkin, ovat paljon naiivimpia ja vilpittömämpiä kuin miksi heitä yleensä luulemme. Ja samoin me itsekin.

2.

Ensimmäinen poika toimitettiin pois

On helppo ymmärtää, millainen kasvattaja ja isä tuommoinen mies oli. Isänä juuri hänelle kävi niinkuin täytyikin käydä, nimittäin että hän kokonaan ja täydellisesti hylkäsi Adelaida Ivanovnan kanssa saamansa lapsen. Ei vihamielisyydestä tätä kohtaan eikä sen vuoksi, että hänen tunteitaan puolisona jollakin tavoin olisi loukattu, vaan yksinkertaisesti sen tähden, että hän kokonaan unohti lapsen. Sillä aikaa kuin hän kyllästytti kaikkia kyynelillään ja valituksillaan ja muutti kotinsa paheitten pesäksi, otti kolmivuotiaan pojan Mitjan hoitoonsa talon uskollinen palvelija Grigori. Jos tämä silloin ei olisi hänestä huolehtinut, niin luultavasti ei olisi ollut ketään, joka olisi muuttanut lapsen paidan. Kävi niin, että myös lapsen äidinpuoliset sukulaiset alussa näyttivät hänet unohtaneen. Hänen isoisänsä, toisin sanoen itse herra Miusov, Adelaida Ivanovnan isä, ei silloin enää ollut elossa. Tämän leskeksi jäänyt puoliso, Mitjan isoäiti, joka oli muuttanut Moskovaan, oli tullut kovin sairaalloiseksi, sisaret taas olivat menneet naimisiin, niin että Mitja joutui olemaan melkein kokonaisen vuoden Grigorin hoivissa ja asumaan hänen kanssaan palvelijain huoneessa. Muuten, jos isä olisi muistanutkin lapsensa (eihän hän todellakaan voinut olla tietämättä hänen olemassaolostaan), niin hän itsekin olisi lähettänyt pojan takaisin pirttiin, koska lapsi olisi häirinnyt hänen irstailuaan. Mutta tapahtui, että Pariisista palasi Adelaida Ivanovna vainajan serkku Pjotr Aleksandrovitš Miusov, joka sittemmin monta vuotta yhtä mittaa asui ulkomailla ja joka silloin vielä oli sangen nuori mies, mutta erikoislaatuinen mies Miusovien joukossa, valistunut, pääkaupunkilainen, ulkomaalainen ja samalla koko elämänsä ajan eurooppalainen, elämänsä loppupuolella neljäkymmentä ja viisikymmentäluvun liberaali. Elämänuransa aikana hän oli suhteissa moniin aikakautensa liberaaleihin sekä Venäjällä että ulkomailla, tunsi persoonallisesti Proudhonin ja Bakuninin ja hyvin mielellään muisteli ja kertoili, jo vaellustensa loppuaikoina, vuoden 1848 helmikuun vallankumouksen kolmesta päivästä Pariisissa vihjaillen, että hän itsekin melkein oli ollut mukana barrikadeilla. Se oli hänen nuoruutensa iloisimpia muistoja. Hän oli riippumaton mies, sillä hänen omaisuutensa oli entisten mittojen mukaan noin tuhat sielua. Hänen oivallinen maatilansa oli heti meidän kaupunkimme ulkopuolella ja rajoittui kuuluisan luostarimme maihin, jonka kanssa Pjotr Aleksandrovitš jo aivan nuorena miehenä heti perinnön saatuaan aloitti loppumattoman oikeudenkäynnin joistakin, kalastusoikeuksista joessa tai hakkuuoikeuksista metsissä, en tunne asiaa aivan tarkasti. Prosessin aloittamisen »klerikaaleja» vastaan hän katsoi suorastaan kansalais- ja sivistykselliseksi velvollisuudekseen. Kuultuaan kaikki Adelaida Ivanovnan vaiheet, jonka hän luonnollisesti muisti ja oli muinoin huomannutkin, sekä saatuaan tietää, että jäljelle oli jäähyt Mitja, hän huolimatta nuorekkaasta paheksumisestaan ja halveksimisestaan Fjodor Pavlovitšia kohtaan ryhtyi tähän asiaan. Näin hän ensimmäisen kerran tutustui Fjodor Pavlovitšiin. Hän ilmoitti tälle suoraan, että halusi ottaa lapsen kasvatuksen huolekseen. Kauan jälkeenpäin hän sitten kertoili kuvaavana piirteenä, että kun hän ryhtyi puhumaan Mitjasta Fjodor Pavlovitšin kanssa, niin tämä pitkään aikaan ei ollenkaan näyttänyt tajuavan, mistä lapsesta oli kysymys, ja aivan kuin hämmästyi sitä, että hänellä talossaan jossakin oli oma pieni poika. Vaikka Pjotr Aleksandrovitšin kertomus saattoikin olla liioiteltu, niin täytyi siinä toki olla siru totuuttakin. Fjodor Pavlovitš todellakin rakasti koko elämänsä ajan teeskentelyä ja saattoi yht'äkkiä näytellä jotakin aivan odottamatonta osaa ja, mikä oli tärkeintä, tehdä sen toisinaan aivan aiheettomasti, vieläpä suoranaiseksi vahingoksi itselleen, kuten esimerkiksi tässä tapauksessa. Tämä piirre on muuten ominainen hyvin monille ihmisille ja sangen älykkäillekin, eikä vain Fjodor Pavlovitšin kaltaisille. Pjotr Aleksandrovitš ajoi asiaa innokkaasti, ja hänet määrättiin (yhdessä Fjodor Pavlovitšin kanssa) lapsen holhoojaksikin, sillä äidiltä oli joka tapauksessa jäänyt talo ja tiluksia. Mitja muutti todellakin tämän sedän luo, vaikka tällä ei ollut omaa perhettä, ja koska hän heti, kun oli jotenkuten ennättänyt järjestää ja turvata rahasaamisensa tiluksistaan, viipymättä taas riensi pitkäksi aikaa Pariisiin, niin hän antoi lapsen erään tätinsä, moskovalaisen rouvan, huostaan. Kävi niin, että eläydyttyään Pariisiin hänkin unohti lapsen, varsinkin kun tuli tuo helmikuun vallankumous, joka teki hänen mieleensä niin syvän vaikutuksen ja jota hän ei koko elämänsä aikana voinut unohtaa. Moskovalainen rouva kuoli, ja Mitja siirtyi erään hänen naimisissa olevan tyttärensä hoiviin. Luullakseni poika sitten vielä neljännen kerran muutti pesää. Siitä en nyt rupea laajemmin puhumaan, varsinkaan kun on vielä paljon kerrottavaa tästä Fjodor Pavlovitšin esikoisesta, vaan rajoitun nyt antamaan hänestä vain välttämättömimmät tiedot, joita ilman en saata aloittaa romaania.

Ensiksikin tämä Dmitri Fjodorovitš oli vain yksi Fjodor Pavlovitšin kolmesta pojasta. Hän kasvoi siinä käsityksessä, että hänellä oli jonkin verran omaisuutta ja että hän tultuaan täysi-ikäiseksi oli riippumaton mies. Hänen nuoruutensa kului säännöttömästi. Lukiota hän ei käynyt loppuun, joutui sitten erääseen sotilaskouluun, meni senjälkeen Kaukaasiaan, yleni arvossa, oli kaksintaistelussa, alennettiin, pääsi uudelleen ylenemään, juopotteli vahvasti ja tuhlasi jokseenkin paljon rahoja. Niitä hän alkoi saada Fjodor Pavlovitšilta vasta täysi-ikäiseksi tultuaan ja teki siihen asti velkoja. Isänsä Fjodor Pavlovitšin hän tuli tuntemaan ja näki ensimmäisen kerran vasta täysi-ikäiseksi tultuaan, kun saapui vartavasten paikkakunnallemme selvittelemään hänen kanssaan omaisuusasioita. Nähtävästi isä ei häntä silloinkaan miellyttänyt. Hän viipyi isänsä luona vain vähän aikaa ja matkusti pian pois ennätettyään saada häneltä vain jonkin määrän rahaa ja tehtyään hänen kanssaan jonkinmoisen sopimuksen tulojen nostamisesta tilastaan, jonka (tämä on huomattava seikka) tuottavuudesta ja arvosta hänen sillä kertaa ei onnistunut saada Fjodor Pavlovitšilta selvyyttä. Fjodor Pavlovitš huomasi silloin heti (tämäkin on muistettava), että Mitjalla oli liioiteltu ja väärä käsitys omaisuudestaan. Tähän oli Fjodor Pavlovitš hyvin tyytyväinen, sillä hänellä oli omat laskelmansa. Hän teki sen johtopäätöksen, että nuori mies oli kevytmielinen, hurjapäinen, intohimoinen, kärsimätön ja juoppo ja että kunhan hän vain tilapäisesti sai jotakin kahmaistuksi, niin hän, tosin vain joksikin aikaa, heti rauhoittui. Tätä alkoikin Fjodor Pavlovitš käyttää hyväkseen, t.s. hän alkoi lähettää pieniä eriä ja tilapäisiä lähetyksiä, ja loppujen lopuksi kävikin niin, että kun Mitja noin neljän vuoden kuluttua menetti kärsivällisyytensä ja ilmestyi toisen kerran kaupunkiimme selvittääkseen lopullisesti asiat isänsä kanssa, niin hän äkkiä suureksi hämmästyksekseen huomasi, että hän ei enää omistanutkaan mitään ja että oli jo vaikea saada selvyyttä tileihin sekä että hän oli jo saanut rahassa Fjodor Pavlovitšilta koko omaisuutensa arvon, ehkäpä vielä velkaantunutkin hänelle, ja että semmoisten ja semmoisten sopimusten mukaan, joihin hän silloin ja silloin omasta halustaan oli sitoutunut, hänellä ei enää ollut oikeuttakaan vaatia mitään enempää j.n.e., j.n.e. Nuori mies hämmästyi, epäili vääryyttä ja petosta, oli melkein suunniltaan ja kuin mieletön. Juuri tämä seikka veikin katastrofiin, jonka esittäminen on ensimmäisen johdantoromaanini esineenä tai paremmin sanoen sen ulkonaisena puolena. Mutta ennenkuin siirryn tähän romaaniin, pitää vielä kertoa Fjodor Pavlovitšin muistakin kahdesta pojasta, Mitjan veljistä, ja selittää, mistä he ovat peräisin.

3.

Toinen avioliitto ja toiset lapset

Saatuaan pois käsistään nelivuotiaan Mitjan Fjodor Pavlovitš hyvin pian sen jälkeen meni toisiin naimisiin. Tämä toinen avioliitto kesti kahdeksan vuotta. Tuon toisen puolisonsa, Sofia Ivanovnan, joka niinikään oli hyvin nuori, hän otti toisesta läänistä, jonne oli mennyt erään pienen urakka-asian takia yhdessä jonkun juutalaisen kanssa. Vaikka Fjodor Pavlovitš joi ja irstaili, niin hän piti alati huolta pääomansa sijoittamisesta ja järjesti asiansa aina edullisesti, vaikka tietysti melkein aina jossakin määrin konnamaisesti. Sofia Ivanovna oli »orpolapsi», ilman omaisia lapsuudesta asti, jonkun hämäräperäisen diakonin tytär, joka oli kasvanut hyväntekijänsä, kasvattajansa ja kiduttajansa, erään ylhäisen eukon, kenraali Vorohovin lesken rikkaassa talossa. En tunne yksityiskohtia, mutta olen kuullut vain sen, että tämä hiljainen, hyväluontoinen ja säyseä kasvatti kerran otettiin irti silmukasta, jonka hän oli laittanut säilytyshuoneen naulaan, — niin vaikeata hänen oli kestää tuon näennäisesti ei ollenkaan ilkeän, mutta joutilaisuudessaan sietämättömän tyhmän ja itsepäisen eukon omapäisyyttä ja alituisia soimauksia. Fjodor Pavlovitš kosi, hänestä hankittiin tietoja ja hänet ajettiin tiehensä. Silloinpa hän taas, aivan niinkuin ensimmäisenkin kerran naidessaan, esitti orvolle karkaamista. On hyvin luultavaa, että tyttö ei millään ehdolla olisi mennyt hänelle, jos olisi aikanaan saanut hänestä yksityiskohtaisempia tietoja. Mutta asia tapahtui toisessa läänissä, ja mitäpä saattoi kuudentoista vuoden ikäinen tyttö ymmärtää muuta, kuin että oli parempi mennä vaikkapa jokeen kuin jäädä hyväntekijättärensä luo. Ja niin tyttö raukka vaihtoi hyväntekijättären hyväntekijään. Fjodor Pavlovitš ei tällä kertaa saanut penniäkään, sillä kenraalinleski suuttui, ei antanut mitään ja lisäksi vielä kirosi heidät molemmat. Mutta tällä kertaa hän ei ollut laskenutkaan mitään saavansa, häntä viehätti vain viattoman tytön huomattava kauneus ja ennen kaikkea tämän viattomat kasvot, jotka olivat vaikuttaneet häneen, irstailijaan, siihen saakka vain epäkainon naisellisen kauneuden paheelliseen rakastajaan. »Nuo viattomat sulosilmät viilsivät silloin sydäntäni kuin partaveitsi», kertoili hän sittemmin nauraa hihittäen iljettävällä tavallaan. Muuten saattoi tämäkin irstaalle miehelle olla jonkinmoista intohimon tyydyttämistä. Koska Fjodor Pavlovitš ei ollut saanut puolisonsa mukana mitään omaisuutta, niin hän ei liioin kursaillut vaimonsa kohtelussa, vaan käyttäen hyväkseen sitä, että vaimo hänen edessään tavallaan oli »syyllinen» ja että hän oli melkein »hirttosilmukasta pelastanut» tytön, sekä käyttäen sitäpaitsi hyväkseen vaimonsa ilmiömäistä nöyryyttä ja lempeyttä hän polki jalkojensa alle kaikkein tavallisimmankin avioelämän vaatiman säädyllisyyden. Taloon tuli vaimon kotona ollessa pahamaineisia naisia, ja siellä pantiin toimeen hurjasteluja. Kuvaavana piirteenä mainitsen, että palvelija Grigori, synkkä, typerä ja itsepäinen lavertelija, joka oli vihannut entistä rouvaa Adelaida Ivanovnaa, tällä kertaa asettui uuden rouvan puolelle, puolusti häntä ja riiteli hänen puolestaan Fjodor Pavlovitšin kanssa miltei palvelijalle sopimattomalla tavalla, vieläpä kerran väkivoimin hajoitti juomingin ja koko siihen kerääntyneen kevytkenkäisten naisten joukon. Myöhemmin onneton, jo lapsuudesta asti säikähtynyt nuori nainen sai eräänlaisen hermotaudin, jota enimmän tavataan rahvaan keskuudessa maalaiseukoilla, minkä taudin vuoksi noita sairaita naisia nimitetään riivatuiksi. Tämän taudin ja sen aiheuttamien hirveitten hysteeristen kohtausten vaikutuksesta sairas ajoittain menetti järkensäkin. Kuitenkin hän synnytti Fjodor Pavlovitšille kaksi poikaa, Ivanin ja Aleksein, edellisen avioliittonsa ensimmäisenä vuonna ja jälkimmäisen kolme vuotta myöhemmin. Kun hän kuoli, oli poikanen Aleksei neljännellä ikävuodellaan, ja niin omituista kuin se onkin, poika, tiedän sen, muisti sitten äitinsä koko elämänsä ajan, joskin tietysti kuin unessa. Äidin kuoltua kävi molemmille pojille miltei täsmälleen samoin kuin oli käynyt ensimmäiselle, Mitjalle: isä heidät kokonaan unohti ja hylkäsi, ja hekin joutuivat samaisen Grigorin huostaan ja hänen luoksensa pirttiin. Sieltä heidät löysi vanha, typerä kenraalinleski heidän äitinsä hyväntekijä ja kasvattaja. Hän oli yhä elossa eikä koko aikaan, kahdeksaan vuoteen, voinut unhottaa kärsimäänsä loukkausta. »Sofiansa», elosta ja olosta hänellä oli mitä tarkimmat tiedot, ja kuultuaan, miten sairas Sofia oli ja miten inhoittavat olot tätä ympäröivät hän lausui kerran, kahdesti tai kolmasti eläteilleen: »Se on oikein hänelle, sen on Jumala lähettänyt hänelle kiittämättömyyden tähden.»

Täsmälleen kolmen kuukauden kuluttua Sofia Ivanovnan kuolemasta ilmestyi kenraalinrouva itse yhtäkkiä kaupunkiimme ja meni suoraan Fjodor Pavlovitšin asuntoon. Vaikka hän viipyi kaupungissa vain puolen tunnin verran, niin hän sai paljon aikaan. Oli ilta. Fjodor Pavlovitš, jota hän ei ollut nähnyt kahdeksaan vuoteen, tuli häntä vastaanottamaan hutikassa. Kerrotaan, että eukko heti paikalla hänet nähtyään antoi mitään selittämättä hänelle kaksi voimakasta ja läiskähtävää korvapuustia ja vetäisi häntä kolme kertaa hiustöyhdöstä, minkä jälkeen hän sanaakaan sanomatta meni suoraan pirttiin kahden pojan luo. Huomattuaan ensi silmäyksellä, että pojat olivat pesemättä ja likaisissa alusvaatteissa, hän paikalla antoi vielä korvapuustin itse Grigorille ja ilmoitti hänelle vievänsä molemmat lapset omaan kotiinsa, jonka jälkeen hän vei heidät ulos siinä asussa missä olivat, kääri heidät matkapeitteeseen, asetti istumaan vaunuihin ja vei omaan kaupunkiinsa. Grigori otti tuon korvapuustin vastaan uskollisen orjan tavoin eikä lausunut ainoatakaan röyhkeätä sanaa, ja kun hän saattoi vanhan rouvan vaunuihin, niin hän kumarsi hänelle syvään ja lausui, että hänet »Jumala palkitsee orpojen puolesta». — »Pölkkypää sinä olet!» huudahti hänelle kenraalinrouva lähtiessään. Päästyään selville, mistä oli kysymys Fjodor Pavlovitš huomasi, että asia oli hyvä, eikä kieltänyt kenraalinrouvalta muodollista suostumustaan lasten kasvatukseen missään kohdassa. Saamistaan korvapuusteista hän taas itse kulki kertomassa ympäri kaupunkia.

Kävi niin, että kenraalinrouvakin pian tämän jälkeen kuoli, mutta määräsi testamentissaan pienokaisille tuhat ruplaa kummallekin, »heidän opetustaan varten ja jotta kaikki nämä rahat ehdottomasti käytettäisiin heidän hyväkseen, kuitenkin niin, että ne riittäisivät heidän täysi-ikäiseksi tuloonsa asti, sen tähden, että tämmöisessäkin lahjassa on kylliksi tuommoisille lapsille, ja jos ken haluaa, niin höllittäköön itse kukkaronsa nauhoja», j.n.e., j.n.e. Minä en itse ole lukenut testamenttia, mutta olen kuullut, että siinä oli juuri jotakin tämäntapaista omituista ja perin omintakeisella tavalla lausuttua. Eukon pääperilliseksi tuli kuitenkin rehellinen mies, sen läänin aatelismarsalkka Jefim Petrovitš Polenov. Oltuaan kirjeenvaihdossa Fjodor Pavlovitšin kanssa ja ymmärrettyään heti, että tältä oli mahdotonta saada rahoja lastensa kasvatukseen (vaikka Fjodor Pavlovitš ei koskaan kieltäytynyt maksamasta, vaan tämmöisissä tapauksissa aina vain pitkitti asiaa, heittäytyipä toisinaan tunteelliseksikin), hän ryhtyi itse pitämään huolta orvoista ja mieltyi varsinkin nuorempaan heistä, Alekseihin, niin että tätä pitkät ajat kasvatettiinkin hänen perheessään. Tämän pyydän lukijaa huomaamaan jo alusta asti. Ja jos kenellekään nämä nuoret miehet olivat kasvatuksestaan ja sivistyksestään koko elämänsä ajan kiitollisuudenvelassa, niin juuri tälle Jefim Petrovitšille, niin jalolle ja humaaniselle miehelle, että semmoisia tapaa harvassa. Hän säilytti kenraalinrouvan pienokaisille jättämät tuhannet koskemattomina, niin että ne poikien tullessa täysi-ikäisiksi korkoineen olivat kasvaneet kahdentuhannen määrään kummallekin, ja kasvatti heitä omilla varoillaan kuluttaen tietysti paljon enemmän kuin tuhat ruplaa kumpaakin kohti. Yksityiskohtaisesti en taaskaan ryhdy kertomaan heidän lapsuudestaan ja nuoruudestaan, vaan mainitsen vain tärkeimmät seikat. Vanhemmasta, Ivanista, mainitsen muuten vain sen, että hän kasvavassa iässä oli omituisen juro ja umpimielinen luonteeltaan, ei ollenkaan arka, mutta häneen näytti jo kymmenennestä ikävuodesta lähtien imeytyneen se käsitys, että he joka tapauksessa kasvoivat vieraassa perheessä ja vieraitten armoilla ja että heillä on sellainen isä, josta on häpeä puhuakin, j.n.e., j.n.e. Tämä poika alkoi sangen pian, miltei jo lapsena (niin on ainakin kerrottu), osoittaa harvinaisia ja loistavia lahjoja opiskelussa. En tiedä tarkoin, mutta jollakin tavoin asiat järjestyivät niin, että hän erosi Jefim Petrovitšin perheestä melkeinpä kolmentoista vuoden ikäisenä ja siirtyi erääseen lukioon Moskovaan sekä jonkun taitavan ja siihen aikaan kuuluisan pedagogin hoitoon, joka oli Jefim Petrovitšin lapsuudenystävä. Itse Ivan kertoi myöhemmin, että kaikki oli tapahtunut niin sanoakseni »koska Jefim Petrovitš oli hanakka tekemään hyviä töitä» ja häntä innostutti ajatus, että nerokkaan pojan piti saada nerokas opettaja. Muuten eivät Jefim Petrovitš eikä nerokas opettaja enää olleet elossa, kun nuori mies lopetti lukion ja tuli yliopistoon. Koska Jefim Petrovitš ei ollut huolellisesti järjestänyt asioitaan ja kenraalinrouvan perinnöksi jättämien lasten omien, tuhannesta ruplasta kahteentuhanteen ja siitä ylikin kasvaneitten rahojen saanti viivästyi erinäisten muodollisuuksien ja viivyttelyjen vuoksi, joita meillä ei mitenkään voida välttää, niin nuoren miehen ensimmäiset kaksi vuotta yliopistossa olivat sangen vaikeat, sillä hänen oli pakko kaiken aikaa hankkia toimeentulonsa ja samalla opiskella. On huomattava, että hän silloin ei yrittänytkään ryhtyä kirjeenvaihtoon isänsä kanssa, — kenties ylpeydestä, kenties halveksimisesta, kenties myös siksi, että kylmä terve järki sanoi hänelle, ettei hän voinut saada isältään minkäänlaista vakavampaa avustusta. Nuori mies ei kuitenkaan ollenkaan jäänyt neuvottomaksi, vaan hänen onnistui hankkia itselleen töitä, ensin opetustunteja kahdenkymmenen kopeekan maksusta ja sitten työtä siten, että juoksenteli sanomalehtien toimituksissa ja sepitteli niille kymmenen rivin pituisia kirjoituksia katutapahtumista käyttäen nimimerkkiä »Silminnäkijä». Sanotaan näitten pätkien olleen aina niin hauskasti ja nasevasti kirjoitettuja, että ne pian herättivät yleistä huomiota, ja jo yksistään tällä nuori mies osoitti olevansa käytännöllisempi ja älyllisesti etevämpi kuin se lukuisa, alati puutetta kärsivä ja onneton osa opiskelevaa nuorisoamme kumpaakin sukupuolta, joka pääkaupungeissa tavallisesti aamusta iltaan kuluttaa eri sanomalehtien ja aikakauskirjojen kynnyksiä kykenemättä keksimään mitään parempaa kuin ikuisesti toistuvan ja aina saman pyynnön, että saisivat käännöstyötä ranskankielestä tahi kirjeenvaihtotyötä. Tutustuttuaan toimituksiin Ivan Fjodorovitš ei sitten koko aikana katkaissut yhteyttään niihin ja alkoi viimeisinä ylioppilasvuosinaan julkaista varsin älykkäitä erikoiskysymyksiä käsittelevien kirjojen arvosteluja, niin että häntä alettiin jo tuntea kirjallisissa piireissä. Mutta vasta aivan loppuaikoina hänen onnistui sattumalta yht'äkkiä kiinnittää itseensä paljon suuremman lukijapiirin erikoinen huomio, niin että sangen monet yhdellä kertaa hänet huomasivat ja muistivat. Se oli jokseenkin mielenkiintoinen tapaus. Lopetellessaan jo opintojaan yliopistossa ja valmistautuessaan lähtemään kahdellatuhannellaan ulkomaille Ivan Fjodorovitš äkkiä julkaisi eräässä suuressa sanomalehdessä omituisen kirjoituksen, joka herätti myös ei-ammattimiesten huomiota, vieläpä käsitteli asiaa, jota olisi luullut hänelle aivan tuntemattomaksi, koska hän oli yliopistossa suorittanut tutkinnon luonnontieteissä. Artikkeli oli kirjoitettu sen johdosta, että kaikkialla silloin oli tullut päiväjärjestykseen kysymys kirkollisista tuomioistuimista. Tarkastellessaan joitakin tästä kysymyksestä jo annettuja lausuntoja hän toi ilmi myös oman persoonallisen käsityksensä. Tärkeintä oli kirjoituksen sävy ja merkillisen yllättävä johtopäätös. Monet kirkolliset pitivät tekijää ehdottomasti omana miehenään. Mutta äkkiä alkoivat heidän rinnallaan ei vain epäkirkolliset, vaan ateistitkin puolestaan osoittaa mielihyväänsä kirjoituksen johdosta. Loppujen lopuksi jotkut tarkkasilmäiset ihmiset tulivat siihen johtopäätökseen, että koko kirjoitus oli vain törkeätä ilveilyä ja pilaa. Mainitsen tämän tapauksen varsinkin sen tähden, että tuo kirjoitus aikanaan tuli myös kaupunkimme luona olevaan kuuluisaan luostariin, jossa keskustelun alaiseksi joutunut kysymys kirkollisista tuomioistuimista oli herättänyt mielenkiintoa, — tuli ja sai aikaan täydellisen ällistyksen. Kun saatiin tietää tekijän nimi, niin oli mielenkiintoista sekin, että hän oli kotoisin kaupungistamme ja »juuri tuon samaisen Fjodor Pavlovitšin» poika. Ja juuri samoihin aikoihin saapui luoksemme itse tekijäkin.

Miksi Ivan Fjodorovitš silloin saapui luoksemme — sen kysymyksen muistan jo silloin tehneeni melkeinpä jonkinmoisen levottomuuden valtaamana. Tuo niin kohtalokas tulo, joka oli alkuna niin moniin seurauksiin, jäi minulle pitkiksi ajoiksi sen jälkeen, melkeinpä ainaiseksi, hämäräksi asiaksi. Ylimalkaisesti arvostellen oli omituista, että nuori mies, joka oli niin oppinut ja joka näytti niin ylpeältä ja varovaiselta, äkkiä oli saapunut noin iljettävään kotiin, tuommoisen isän luo, joka koko elämänsä aikana ei ollut hänestä välittänyt, ei tuntenut eikä muistanut häntä ja joka ei tietysti millään ehdolla missään tapauksessa antaisi pojalleen rahoja, jos tämä niitä pyytäisi, mutta kuitenkin sitten koko loppuikänsä pelkäisi, että myös toiset pojat, Dmitri ja Aleksei, joskus tulevat pyytämään rahoja. Mutta nytpä nuori mies asettuu semmoisen isän taloon, asuu hänen kanssaan kuukauden ja toisen ja molemmat tulevat keskenään toimeen mitä parhaiten. Viimeksimainittu seikka hämmästytti erikoisesti ei vain minua, vaan monia muitakin. Pjotr Aleksandrovitš Miusov, josta jo aikaisemmin olen puhunut, Fjodor Pavlovitšin kaukainen sukulainen hänen ensimmäisen vaimonsa puolelta, sattui taas olemaan luonamme kaupungin lähistössä olevalla maatilallaan saavuttuaan Pariisista, jonne hän oli jo kokonaan asettunut asumaan. Hänenpä juuri muistan ihmetelleen kaikkein enimmän, kun hän oli tutustunut nuoreen mieheen, joka hänessä herätti mielenkiintoa ja jonka kanssa hän joskus tietojaan näyttääkseen väitteli saaden tästä pistelystä kokea sisäistä mielipahaa. »Hän», puhui hän silloin meille Ivan Fjodorovitšista, »saa kyllä aina ansaituksi kopeekan ja hänellä on nytkin rahoja ulkomaanmatkaa varten — mitä tekemistä hänellä täällä on? Kaikille on selvää, että hän ei ole tullut isän luo rahaa pyytämään, sillä rahaa ei isä hänelle missään tapauksessa anna. Viinan juonti ja irstailu eivät häntä miellytä, mutta ukko ei näy tulevan toimeen ilman häntä, niin hyvissä väleissä he ovat!» Se oli totta. Nuorella miehellä oli ilmeisesti vaikutusvaltaakin ukkoon. Tämä alkoi miltei totella häntä toisinaan, vaikka olikin suuressa määrin ja välistä ilkeällä tavallakin itsepäinen. Alkoipa hän toisinaan käyttäytyäkin säädyllisemmin…

Vasta myöhemmin selvisi, että Ivan Fjodorovitš oli tullut osaksi vanhemman veljensä Dmitri Fjodorovitšin pyynnöstä ja asioissa, veljensä, jonka hän ensimmäisen kerran elämässään oli tullut tuntemaan ja nähnyt niinikään melkein tähän samaan aikaan, tällä samalla matkalla, mutta jonka kanssa hän kuitenkin erään tärkeän, enemmän Dmitri Fjodorovitšia koskevan asian vuoksi oli ollut kirjeenvaihdossa jo ennen Moskovasta tuloansa. Mikä asia se oli, sen saa lukija aikanaan yksityiskohtaisesti tietää. Siitä huolimatta silloinkin, kun minä jo tunsin tämän erityisen asianhaaran, minusta Ivan Fjodorovitš yhä tuntui arvoitukselliselta ja hänen tulonsa meille sittenkin selittämättömältä.

Lisään vielä, että Ivan Fjodorovitš silloin oli välittäjänä ja sovittajana isän ja vanhemman veljensä Dmitri Fjodorovitšin välillä, joka silloin oli pannut alulle suuren riidan ja nostanut laillisen kanteenkin isäänsä vastaan.

Tämä perhe, toistan sen, yhtyi silloin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran elämässään ja muutamat sen jäsenet näkivät silloin ensimmäisen kerran toisensa. Vain nuorin poika, Aleksei Fjodorovitš, oli jo vuoden asunut luonamme ja siis joutunut luoksemme aikaisemmin kuin muut veljet. Juuri tästä Alekseista minun on kaikkein vaikeinta puhua tässä esipuheena olevassa kertomuksessani, ennenkuin tuon hänet näyttämölle romaanissa. Mutta täytyy kirjoittaa hänestäkin esipuhe, ainakin jotta edeltäkäsin tulisi selitetyksi eräs varsin omituinen seikka, nimittäin: tuleva sankarini minun täytyy esittää lukijoille romaanin ensimmäisestä kohtauksesta alkaen munkinalokkaan viitassa. Niin, jo vuoden hän oli elellyt luostarissamme ja näytti valmistautuvan sulkeutumaan siihen koko elämänsä ajaksi.

4.

Kolmas poika Aljoša

Hän oli silloin vasta kahdenkymmenen vuoden ikäinen (hänen veljensä Ivan oli silloin neljännelläkolmatta ikävuodellaan ja heidän vanhin veljensä Dmitri kahdeksannellakolmatta). Ensiksikin ilmoitan, että tämä nuorukainen, Aljoša, ei ollenkaan ollut fanaatikko eikä ainakaan minun käsittääkseni ollenkaan mikään mystikkokaan. Sanon edeltäkäsin koko ajatukseni: hän oli yksinkertaisesti aikaiseen kehittynyt ihmisrakkaaksi, ja jos hän oli joutunut luostariuralle, niin se oli johtunut vain siitä, että tuohon aikaan ainoastaan se tie vaikutti hänen mieleensä ja oli hänestä niin sanoakseni ihanteellinen pääsytie hänen maallisen pahuuden pimeydestä rakkauden valoon pyrkivälle sielulleen. Ja tämä tie viehätti häntä vain sen tähden, että hän sillä kohtasi olennon, joka silloin oli hänen mielestään harvinainen, — luostarimme kuuluisan munkin Zosiman, johon hän kiintyi tyydyttämättömän sydämensä koko hehkuvalla ensilemmellä. En kiellä, että hän jo silloin oli hyvin omituinen, niinkuin hän oli muuten ollut kehdosta asti. Olenhan jo maininnut hänestä, että hän jäätyään äitinsä kuollessa vasta vain hiukan yli kolmen vuoden ikäiseksi sittemmin muisti hänet koko elämänsä ajan, hänen kasvonsa, hänen hyväilynsä, »aivan kuin hän seisoisi edessäni ilmi elävänä». Tämmöiset muistot voivat säilyä mielessä (sen kaikki tietävät) aikaisemmaltakin iältä, jopa kahden vuoden iältä, mutta ne esiintyvät koko elämän aikana ikäänkuin valopisteinä pimeydestä, ikäänkuin irti reväistynä kulmana suuresta kuvasta, joka tätä kulmaa lukuunottamatta on kokonaan sammunut ja kadonnut. Aivan samoin oli hänenkin laitansa: hänen muistossaan oli säilynyt yksi ilta, kesäinen ja tyyni, avoin ikkuna, vinosti lankeavat laskevan auringon säteet (vinot säteet olivatkin kaikkein parhaiten jääneet mieleen), huoneen nurkassa jumalankuva, sen edessä palava lamppu ja jumalankuvan edessä polvillaan itkemässä aivan kuin hysteerisen kohtauksen vallassa itkua, johon sekaantui uikutusta ja kiljahduksia, äitinsä, joka oli tarttunut häneen molemmin käsin ja syleili häntä niin kovasti, että se teki kipeätä, sekä rukoili hänen puolestaan Jumalanäitiä, ojensi hänet sylistään molemmin käsin jumalankuvaa kohti ikäänkuin antaen hänet Jumalanäidin suojelukseen… ja äkkiä juoksee huoneeseen lapsenhoitaja ja tempaa pelästyneenä hänet äidiltä. Kas siinä kuva! Aljoša muisti äitinsä kasvotkin, sillä hetkellä: hän sanoi, että ne olivat raivoisat, mutta kauniit, mikäli hän saattoi muistaa. Mutta harvoin hän uskoi kenellekään tämän muistonsa. Lapsena ja nuorukaisena hän ei juuri ollut avomielinen eikä edes puhelias, ei epäluuloisuudesta, ei arkuudesta eikä ihmisiä karttavasta juroudesta, pikemminkin päinvastoin, vaan jostakin muusta syystä, jostakin ikäänkuin sisällisestä huolesta, joka oli hänen eikä kuulunut muihin, mutta oli hänelle niin tärkeä, että hän sen takia ikäänkuin unohti toiset. Ihmisiä hän rakasti: hän näytti koko elämänsä ajan täydellisesti uskoneen ihmisiin, eikä kuitenkaan kukaan koskaan pitänyt häntä yksinkertaisena tai naiivina. Hänessä oli jotakin, mikä sanoi ja vakuutti (ja sittemmin koko elämän ajan), että hän ei tahdo olla ihmisten tuomarina, että hän ei ota tuomitakseen eikä missään tapauksessa tuomitse. Näyttipä siltä, että hän salli mitä tahansa ollenkaan tuomitsematta, vaikka usein hyvin katkerasti murehtien. Eikä siinä kyllin, vaan hän meni tässä ymmärtämyksessään niin pitkälle, että häntä ei kukaan voinut hämmästyttää eikä pelästyttää, ja tähän hän pääsi jo aivan nuorena. Kun hän kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan saapui isänsä luo tuohon kotiin, joka oli ehdottomasti likaisen irstailun pesä, niin hän pysyi siveänä ja puhtaana ja vain poistui ääneti, kun katsominen kävi sietämättömäksi, mutta ei vähimmässäkään määrässä osoittanut halveksimista eikä tuominnut ketään. Isä taas, joka oli aikoinaan elänyt toisten armoilla ja sentähden oli herkkä ja helposti loukkautuva, suhtautui häneen aluksi epäluuloisesti ja jurosti (»kovin paljon hän, näes, on vaiti ja ajattelee paljon mielessään»), mutta alkoi pian, jo noin kahden viikon kuluttua, häntä hirveästi syleillä ja suudella, tosin itkien humalaisen kyyneliä ja juopuneen tunteellisuudella, mutta ilmeistä oli, että hän rakasti poikaa vilpittömästi ja syvästi ja sillä tavoin, että hänen kaltaisensa ei koskaan ollut voinut ketään niin rakastaa…

Kaikki rakastivat tätä nuorukaista, tulipa hän minne tahansa, ja niin oli ollut hänen lapsuudestaan saakka. Jouduttuaan hyväntekijänsä ja kasvattajansa Jefim Petrovitš Polenovin taloon hän sai kaikki tässä perheessä ystävikseen siinä määrin, että häntä pidettiin perheessä aivan omana lapsena. Kuitenkin hän oli tullut tähän taloon niin pienenä lapsena, että siinä iässä on lapsessa mahdotonta otaksua olevan harkittua viekkautta, juonien punontaa tai kykyä mielistellä ja herättää mieltymystä, taitoa herättää rakkautta kohtaansa. Niin että rakkauden herättäminen oli hänessä niin sanoakseni synnynnäinen lahja, välitön eikä keinotekoinen. Samoin oli asian laita hänen ollessaan koulussa, vaikka olisi luullut hänen olevan juuri niitä lapsia, jotka herättävät tovereissa epäluottamusta, toisinaan naurua, ehkäpä vihaakin. Niinpä hän esimerkiksi usein oli omissa mietteissään ja tavallaan eristäytyi. Lapsuudestaan saakka hän oli mielellään vetäytynyt nurkkaan ja lukenut kirjoja, mutta kuitenkin toverit pitivät hänestä niin paljon, että häntä saattoi empimättä sanoa kaikkien suosikiksi koko kouluaikanaan. Harvoin hän oli vallaton, harvoin edes iloinen, mutta toiset huomasivat heti, että se ei ollut mitään juroutta, vaan että hän päinvastoin vain oli tasainen ja selkeä. Samanikäisten joukossa hän ei koskaan tahtonut herättää huomiota. Ehkäpä juuri tästä syystä hän ei koskaan ketään pelännyt, mutta pojat ymmärsivät heti, että hän ei ollenkaan ylpeillyt pelottomuudellaan, vaan oli sen näköinen kuin ei ymmärtäisikään olevansa rohkea ja peloton. Loukkauksia hän ei koskaan muistanut. Tapahtui, että tunnin kuluttua loukkauksen jälkeen hän vastasi loukkaajalle tai alkoi itse puhua hänelle niin luottavan näköisenä ja kirkkain kasvoin kuin ei mitään olisi ollutkaan heidän välillään. Eikä hän tällöin ollenkaan ollut sen näköinen, kuin olisi tilapäisesti unohtanut tai nimenomaan antanut anteeksi loukkauksen, vaan hän yksinkertaisesti ei pitänyt sitä minään loukkauksena, ja tämä sai lapset ihastumaan ja kiintymään häneen. Hänessä oli vain yksi piirre, joka kaikilla lukion luokilla alimmasta alkaen ylimpään saakka herätti hänen tovereissaan halua tehdä hänelle kiusaa, ei ilkeästä pilanteon halusta, vaan koska se heistä oli hauskaa. Hän ei voinut kuunnella eräänlaisia sanoja ja eräänlaisia puheita naisista. Näitä »eräänlaisia» sanoja ja puheita ei valitettavasti saa kitketyksi pois kouluista. Sielultaan ja sydämeltään puhtaat pojat, miltei lapset vielä, hyvin usein mielellään puhelevat koulussa keskenään ja ääneenkin sellaisista asioista, kuvista ja tavoista, jommoisista eivät sotamiehetkään aina puhu, minkä lisäksi sotamiehet eivät tunne eivätkä ymmärräkään monia niistä asioista, jotka siltä alalta ovat tuttuja sivistyneitten ja korkeimpien yhteiskuntaluokkiemme tämänikäisille lapsille. Siveellistä turmelusta tuossa ei vielä liene, kyynillisyyttä ei siinä myöskään ole, nimittäin todellista, lihallista, sisällistä, mutta kyllä ulkonaista, ja tätäpä he usein pitävätkin jonakin hienostuneena, uljaana ja jäljittelemisen arvoisena. Nähdessään, että »Aljoška Karamazov» aina, kun alettiin puhua »siitä», heti tukki korvansa sormillaan, he toisinaan asettuivat tahallaan joukolla hänen ympärilleen, ottivat väkisin hänen kätensä pois korvilta ja huusivat hänen kumpaankin korvaansa rivouksia. Hän rimpuili, heittäytyi lattialle pitkälleen ja meni piiloon eikä puhunut koko aikana sanaakaan, ei torunut, kärsi ääneti loukkauksen. Lopulta hänet sentään jätettiin rauhaan eikä herjattu »tyttöseksi», vieläpä hän tässä suhteessa herätti sääliäkin. Opinnoissa hän aina oli luokkansa parhaita, mutta ei koskaan arvosanojen puolesta ensimmäinen.

Kun Jefim Petrovitš kuoli, jäi Aljoša vielä kahdeksi vuodeksi sikäläiseen lukioon. Jefim Petrovitšin puoliso lähti katkeran surunsa vallassa melkein kohta miehensä kuoltua pitkäksi aikaa Italiaan koko perheensä kanssa, johon kuului vain naisia, ja Aljoša joutui kahden rouvashenkilön taloon, joita hän aikaisemmin ei ollut koskaan nähnytkään ja jotka olivat Jefim Petrovitšin kaukaisia sukulaisia, mutta millä ehdoilla hän sinne oli joutunut, sitä hän ei itsekään tietänyt. Luonteenomaisena, vieläpä erittäin luonteenomaisena piirteenä hänessä oli sekin, että hän ei koskaan vaivannut itseään ajattelemalla, kenen varoilla hän eli. Tässä hän oli vanhemman veljensä täydellinen vastakohta, sillä Ivan Fjodorovitš kärsi kaksi ensimmäistä vuotta yliopistossa puutetta ja elätti itseään omalla työllään sekä tunsi katkerasti aivan lapsuudestaan asti elävänsä toisten leivissä hyväntekijän armoilla. Mutta tätä omituista piirrettä Aleksein luonteessa ei voinut tuomita kovin ankarasti, sillä jokainen, joka hiukankin tuli häntä tuntemaan, tuli heti, kun tämmöiset asiat olivat puheena, vakuutetuksi siitä, että Aleksei ehdottomasti oli noita tavallaan vajaamittaisia nuorukaisia, jotka, vaikka saisivat yht'äkkiä kokonaisen pääoman, arvelematta antaisivat sen ensimmäiselle pyytäjälle tai hyvään tarkoitukseen tai kenties vain ovelalle petkuttajalle, jos tämä pyytäisi. Yleensäkään hän ei näyttänyt tuntevan rahan arvoa — tätä ei tietysti ole käsitettävä kirjaimellisesti. Kun hänelle annettiin taskurahoja, joita hän itse ei koskaan pyytänyt, niin hän joko ei viikkokausiin tietänyt, mitä niillä tekisi, tai tuhlasi niin kauheasti, että ne menivät häneltä yht'äkkiä. Pjotr Aleksandrovitš Miusov, joka rahaan ja porvarilliseen rehellisyyteen nähden oli varsin arkatuntoinen, lausui myöhemmin kerran Alekseista, tultuaan tuntemaan hänet, seuraavan mietelmän: »Tämä on kenties ainoa ihminen maailmassa, jonka voitte yht'äkkiä jättää yksin ja rahattomana tuntemattoman miljoonakaupungin torille, ilman että hän mitenkään joutuu hunningolle tai kuolee nälkään ja viluun, sillä hänet ruokitaan heti ja sijoitetaan johonkin, ja jos ei sijoiteta, niin hän itse heti kohta sijoittuu, eikä se kysy häneltä mitään ponnistuksia eikä minkäänlaista alentumista eikä se rasita sitä, joka hänestä pitää huolen, vaan päinvastoin kenties on tästä mieluisaa.»

Lukiota hän ei käynyt loppuun. Kouluaikaa olisi vielä ollut vuosi jäljellä, kun hän yht'äkkiä ilmoitti holhoojarouvilleen, että hän lähtee isänsä luo erään asian vuoksi, joka oli tullut hänen päähänsä. Rouvista se oli hyvin ikävää, eivätkä he olisi tahtoneet päästää häntä. Matka ei maksanut paljoa, eivätkä rouvat sallineet hänen pantata kelloaan — sen oli hyväntekijän perhe hänelle lahjoittanut ulkomaille lähtiessään. He varustivat hänet runsailla matkarahoilla ja teettivät hänelle puvunkin ynnä liinavaatteita. Mutta hän antoi heille puolet rahoista takaisin ilmoittaen, että hän välttämättömästi tahtoi mennä kolmannessa luokassa. Tultuaan kaupunkiimme hän ei isän ensimmäisiin kysymyksiin: »Miksi tulit käymättä koulua loppuun?» antanut suorastaan mitään vastausta, vaan oli, kuten kerrotaan omituisen miettiväinen. Pian kävi selville, että hän etsi äitinsä hautaa. Hän tunnusti silloin itsekin tulleensa vain sen takia. Mutta tokkohan vain tämä oli syynä hänen tuloonsa? Luultavinta on, että hän ei silloin itsekään tietänyt eikä mitenkään olisi voinut selittää, mikä oikeastaan oli ikäänkuin noussut hänen sielustaan ja vääjäämättömästi johtanut häntä jollekin uudelle ja tuntemattomalle tielle, jolle hän ei enää voinut olla astumatta. Fjodor Pavlovitš ei voinut näyttää hänelle paikkaa, mihin oli haudannut toisen vaimonsa, koska ei milloinkaan ollut käynyt tämän haudalla, sen jälkeen kuin hauta oli luotu umpeen, ja oli vuosien vieriessä kokonaan unohtanut haudan paikankin…

Sananen tässä Fjodor Pavlovitšista. Tätä ennen hän oli pitkän aikaa ollut poissa kaupungistamme. Noin kolmen tai neljän vuoden kuluttua toisen vaimonsa kuolemasta hän lähti Etelä-Venäjälle ja joutui lopulta Odessaan, missä sitten asui muutamia vuosia yhtä päätä. Hän tutustui aluksi, omien sanojensa mukaan, »moniin juutalaisiin, juutalaispahasiin, juutalaisretkuihin ja juutalaispentuihin» ja pääsi lopulta niin pitkälle, etteivät vain juutalaiset, vaan »myös heprealaiset ottivat seuraansa» hänet. Täytynee otaksua, että hän juuri tuona elämänsä kautena kehitti itsessään erikoisen kyvyn saada kokoon ja nylkeä rahoja. Hän palasi jälleen kaupunkiimme lopullisesti vasta noin kolme vuotta ennen Aljošan tuloa. Entisten tuttujen mielestä hän oli hirveästi vanhentunut, vaikka hän ei vielä suinkaan ollut kovin iäkäs. Hänen käyttäytymisensä ei ollut juuri jalompaa, vaan jollakin tavoin julkeampaa. Tuossa entisessä narrissa ilmeni esimerkiksi hävytön halu laittaa toisista narreja. Naisväen kanssa hän elosteli ei vain entiseen tapaan, vaan ikäänkuin inhoittavammin. Ennen pitkää hän perusti pitäjään joukon uusia kapakoita. Ilmeisesti hän omisti ehkä noin satatuhatta tai ainakin jokseenkin sen verran. Monet kaupungin ja pitäjän asukkaista velkaantuivat kohta hänelle, tietysti hyviä vakuuksia vastaan. Aivan viime aikoina hän ikäänkuin pöhöttyi, alkoi ikäänkuin menettää tasapainoaan ja arvostelukykyhän, tulipa tavallaan kevytmieliseksikin, aloitti yhdestä ja lopetti toiseen, ikäänkuin häilähteli ja joi yhä useammin itsensä juovuksiin, ja jos ei olisi ollut olemassa yhä tuota samaista lakeijaa Grigoria, joka siihen aikaan myös oli melkoisesti vanhentunut ja joka piti hänestä toisinaan huolta aivan kuin holhooja, niin kenties Fjodor Pavlovitš ei olisi elänyt niin verraten huoletonta elämää. Aljošan tulo näytti tavallaan vaikuttavan hänen moraaliseenkin puoleensa. Oli kuin tässä ennenaikaisessa vanhuksessa olisi herännyt eloon jotakin, mikä jo kauan sitten oli hänen sielussaan kuihtunut. »Tiedätkö», alkoi hän usein puhella Aljošalle katsellen häntä tarkasti, »että sinä olet hänen näköisensä, nimittäin tuon riivatun?» Näin hän nimitti vaimovainajaansa, Aljošan äitiä. »Riivatun» haudan näytti Aljošalle viimein lakeija Grigori. Hän vei Aljošan kaupungin hautausmaalle ja näytti hänelle siellä syrjäisessä nurkassa valurautaisen, halpahintaisen, mutta siistin laatan, jossa oli myös vainajan nimi, sääty, ikä ja kuolinvuosi, vieläpä siihen oli alemmaksi piirretty neljä säettä jotakin sentapaista kuin entisaikaiset, keskisäätyyn kuuluvien haudoilla tavalliset hautarunot. Ihmeeksi muille selvisi, että laatta oli Grigorin hommaama. Hän oli sen omalla kustannuksellaan pystyttänyt onnettoman »riivatun» haudalle, sen jälkeen kuin Fjodor Pavlovitš, jota hän jo monta kertaa oli närkästyttänyt muistuttamalla tuosta haudasta, oli lähtenyt Odessaan antaen palttua sekä haudoille että kaikille muistoilleenkin. Aljoša ei osoittanut äidin haudalla mitään erikoista tunteellisuutta. Hän vain kuunteli Grigorin tärkeätä ja asiallista kertomusta laatan hankinnasta, seisoi pää alas painettuna ja lähti pois virkkamatta sanaakaan. Senjälkeen hän ei luultavasti kokonaiseen vuoteen käynyt hautausmaalla. Mutta Fjodor Pavlovitšiin tämä pieni episodi teki myös vaikutuksensa ja sangen erikoislaatuisen. Hän otti äkkiä tuhat ruplaa ja vei ne luostariimme vaimonsa sielun muistojuhlaa varten, mutta ei toisen vaimonsa, Aljošan äidin, »riivatun», vaan ensimmäisen vaimonsa Adelaida Ivanovnan, joka pieksi häntä. Saman päivän iltana hän joi itsensä päihinsä ja haukkui Aljošalle munkkeja. Itse hän ei ollut ollenkaan uskonnollinen ihminen eikä liene koskaan pannut edes viiden kopeekan arvoista kynttilää jumalankuvan eteen. Tuommoisilla ihmisillä on omituisia äkillisten tunteitten ja äkillisten ajatusten puuskia.

Sanoin jo, että hän oli hyvin pöhöttynyt. Hänen kasvoissaan oli siihen aikaan jotakin sellaista, mikä räikeästi todisti hänen koko eletyn elämänsä laadusta ja olemuksesta. Paitsi pitkiä ja lihaisia pusseja hänen pienten, ikuisesti julkeitten, epäluuloisten ja ivallisten silmiensä alla, paitsi monia syviä ryppyjä hänen pienillä, mutta lihavilla kasvoillaan, riippui hänen terävän leukansa alla vielä iso aataminpala, lihainen ja pitkulainen kuin kukkaro, mikä teki hänet iljettävän hekumallisen näköiseksi. Kuvitelkaa tähän lisäksi lihallinen pitkä suu ja tursistuneet huulet, joiden alta näkyivät melkein mädäntyneitten hampaitten mustat tyngät. Sylki pärskyi hänen suustaan joka kerta, kun hän alkoi puhua. Muuten hän itsekin mielellään laski leikkiä kasvoistaan, vaikka luultavasti oli niihin tyytyväinen. Erityisesti hän osoitti nenäänsä, joka ei ollut kovin iso, mutta hyvin hieno, ja kaareva: »Aito roomalainen», sanoi hän, »yhdessä aataminpalan kanssa todellinen roomalaisen patriisin fysionomia rappeutumisen aikakaudelta.» Siitä hän näytti ylpeilevän.

Jokseenkin pian äidin haudan löytymisen jälkeen Aljoša yht'äkkiä ilmoitti isälleen haluavansa mennä luostariin ja munkkien suostuvan päästämään hänet alokkaaksi. Hän selitti samalla, että häntä ajoi tähän erityinen halu ja että hän pyysi isän juhlallista suostumusta. Isä tiesi jo, että vanhus Zosima, joka oli löytänyt pelastuksen luostarin erakkomajasta, oli tehnyt hänen »hiljaiseen poikaansa» erikoisen vaikutuksen.

— Tuo vanhus on tietysti heidän kaikkein rehellisin munkkinsa, — lausui hän kuunneltuaan Aljošaa ääneti ja mietteissään ja hämmästymättä juuri ollenkaan hänen pyynnöstään. — Hm… kas vain, minne mielesi tekee, hiljainen poikani! — Hän oli puoleksi päissään ja alkoi yht'äkkiä hymyillä pitkää, puoli juopuneen hymyä, joka ei ollut vailla viekkautta ja juopuneen kavaluutta: — Hm… minäpä aavistinkin, että sinä päädyt johonkin tuontapaiseen, voitko kuvitella? Sinua veti sinnepäin. No, mikäpä siinä, onhan sinulla omat kaksituhattasi, siinä sinulla on perintöä, mutta minä en jätä sinua, enkelini, koskaan ja nytkin maksan puolestasi, mitä on tarvis, jos pyytävät. No, jos taas eivät pyydä, niin mitäpä me menemme tyrkyttämään, eikö niin? Sinähän kulutat rahoja niinkuin kanarialintu siemeniä, kaksi jyvää viikossa… Hm… Tiedätkö; eräässä luostarissa on vuoren juurella pieni esikaupunki, ja kaikki siellä tietävät, että siinä asuu vain »luostarivaimoja», niin heitä siellä nimitetään, kolmisenkymmentä vaimoa luullakseni… Minä olin siellä ja, tiedätkö, se on kiintoisaa, tietysti tavallansa, vaihtelun kannalta. Se vain on kehnosti, että siellä on kauheasti venäläisyys vallalla, ranskattaria ei vielä ole ollenkaan, vaikka voisi olla, varat kun ovat melkoiset. Kunhan saavat tietää, niin tulevat. No, täällä ei ole mitään, täällä ei ole luostarivaimoja, mutta munkkeja on pari sataa. Rehellistä peliä. Paastoavat. Myönnän… Hm… Sinä siis haluat munkkien pariin? Mutta minunpa on sääli sinua, Aljoša, toden totta, uskotko, minä rakastan sinua… Muuten tämä sopii hyvin: saat rukoilla meidän syntisten puolesta, kovin paljon olemmekin täällä tulleet tehneeksi syntiä. Olen aina ajatellut: kukahan joskus rukoilee minun puolestani? Onko maailmassa semmoista ihmistä? Sinä olet armas poika, minähän olen tässä asiassa hirveän tyhmä, kenties et uskokaan? Hirveän tyhmä. Katsohan: niin tyhmä kuin olenkin, niin yhä ajattelen, yhä ajattelen, tietysti harvoin, mutta kuitenkin. Onhan mahdotonta, ajattelen, että pirut jättäisivät vetämättä minut koukuilla luokseen, kun kuolen. No, ajattelen näin: koukuilla? Mistä he sitten ovat ne saaneet? Mistä ne on tehty? Raudastako? Missä sitten niitä taotaan? Onko niillä siellä ehkä tehdas? Siellä luostarissahan munkit varmaankin otaksuvat, että helvetissä esimerkiksi on katto. Minä puolestani olen valmis uskomaan helvettiin, mutta katottomaan. Se on ikäänkuin hienompaa, valistuneempaa, ikäänkuin luterilaista. Mutta eikö itse asiassa ole samantekevää, onko siellä katto vai eikö? Kas siinähän on juuri tuo kirottu kysymys! No, jos ei ole kattoa, niin kaiketi ei ole koukkujakaan. Mutta jos ei ole koukkuja ja kaikki on kallellaan, niin taas näyttää epätodenmukaiselta: kuka minut sitten koukuilla vetää, sillä jos minua ei vedetä, niin miten sitten käy, missä on totuus maailmassa? Il faudrait les inventer, nuo koukut nimenomaan minua varten, yksistään minua varten, sillä jospa tietäisit, Aljoša, kuinka rivo mies minä olen!…

— Eihän siellä ole koukkuja, — lausui Aljoša hiljaa ja vakavasti katsoen isäänsä.

— Niin, niin, on vain koukkujen varjot. Tiedän, tiedän. Näinhän eräs ranskalainen kuvasi helvettiä: J'ai vu l'ombre d'un cocher, qui avec l'ombre d'une brosse frottait l'ombre d'une carosse. Mistä sinä, ystäväni, tiedät, että ei ole koukkuja? Kunhan olet jonkin aikaa munkkien luona, niin on toinen ääni kellossa. Muuten mene vain, ota siellä totuus selville ja tule kertomaan: onhan kuitenkin helpompi mennä toiseen maailmaan, kun varmasti tietää, mitä siellä on. Ja onhan olosi munkkien luona säädyllisempääkin kuin täällä minun, humalaisen ukkorahjuksen, ja tyttöjen parissa… vaikkakaan sinuun aivan kuin enkeliin ei mikään tartu. No, ehkäpä ei sielläkään mikään sinuun tartu, ja siksipä suostunkin pyyntöösi, koska luotan tuohon viimeksi mainitsemaani seikkaan. Sinulla on järki tallella. Palat ja sammut, pääset taudistasi ja tulet takaisin. Minäpä odotan sinua: tunnenhan, että sinä olet ainoa ihminen maan päällä, joka ei ole tuominnut minua, minun armas poikani, tunnenhan sen, enhän voi olla sitä tuntematta!…

Ja hän alkoi oikein nyyhkyttää. Hän oli herkkätunteinen. Hän oli ilkeä ja herkkätunteinen.

5.

Luostarinvanhimmat

Kenties joku lukijoista luulee, että nuorukaisemme oli sairaalloinen, intoileva, kehittymätön luonne, kalpea haaveilija, raihnainen ja kuihtunut ihminen. Mutta Aljoša oli päinvastoin siihen aikaan pulska, punaposkinen, kirkaskatseinen, terveyttä uhkuva yhdeksäntoistavuotias nuorukainen. Olipa hän siihen aikaan sangen hauskannäköinenkin, solakka, keskikokoinen, tukka tummanruskea, kasvot säännölliset ja soikeat, vaikka hieman pitkänlaiset, silmät kirkkaat, tummanharmaat ja avoimet, hyvin miettiväinen ja nähtävästi hyvin rauhallinen. Kenties sanotaan, että punaiset posket eivät estä olemasta fanaatikko ja mystikko, mutta minusta näyttää Aljoša olleen tavallista suuremmassa määrässä realisti. Tietysti hän luostarissa täydellisesti uskoi ihmeisiin, mutta minun käsittääkseni ihmeet eivät koskaan saata realistia ymmälle. Eivät ihmeet taivuta realistia uskoon. Jos todellinen realisti ei ole uskovainen, niin hän aina löytää itsestään voimaa ja kykyä olla uskomatta ihmeeseenkin, ja jos ihme tulee hänen eteensä kieltämättömänä tosiasiana, niin hän mieluummin on uskomatta tunteitaan kuin myöntää tosiasian. Ja jos hän sen myöntääkin, niin hän sen myöntää vain luonnollisena tosiasiana, jota hän ei siihen asti ole tuntenut. Realistissa ei usko synny ihmeestä, vaan ihme uskosta. Jos kerran realisti uskoo, niin hänen juuri realisminsa vuoksi täytyy ehdottomasti myöntää ihmekin. Apostoli Tuomas ilmoitti, että hän ei usko ennenkuin näkee, ja kun hän näki, niin hän sanoi: »Minun Herrani ja minun Jumalani!» Saiko ihme hänet uskomaan? Luultavinta on, että ei, vaan hän uskoi ainoastaan sen tähden, että tahtoi uskoa ja kenties jo täydelleen uskoi olemuksensa sisimmässä salasopukassa silloinkin, kun lausui: »En usko ennenkuin näen.»

Sanotaan kenties, että Aljoša oli tylsä, kehittymätön, ei käynyt kouluaan loppuun j.n.e. Totta oli, että hän ei ollut käynyt loppuun kouluaan, mutta suuri vääryys olisi ollut sanoa häntä tylsäksi tai tyhmäksi. Toistan vain, mitä jo edellä sanoin: hän astui tälle tielle vain sen vuoksi, että se siihen aikaan teki syvän vaikutuksen hänen mieleensä ja näytti ihanteellisen pääsytien hänen pimeydestä valoon pyrkivälle sielulleen. Lisättäköön, että hän oli jo osittain viimeisiin aikoihimme kuuluva nuorukainen, s.o. rehellinen luonnonlaadultaan ja semmoinen, joka tahtoi heti koko henkensä voimalla päästä sitä toteuttamaan sekä pian tehdä sankarityön valmiina uhraamaan tämän sankariteon tähden kaikkensa, henkensäkin. Valitettavasti nämä nuorukaiset eivät ymmärrä, että henkensä uhraaminen kenties on helpoin kaikista uhrauksista useimmissa tapauksissa ja että esimerkiksi viiden tai kuuden vuoden uhraaminen nuoruutta kuohuvasta elämästään raskaaseen ja vaikeaan opiskeluun, lukutyöhön, jos ei muun, niin sen takia, että kymmenkertaistaisivat voimansa sen saman totuuden palvelemiseksi ja sen sankarityön tekemiseksi, johon ovat mieltyneet ja jonka ovat ottaneet suorittaakseen, — sellainen uhri monille heistä on melkein ylivoimainen. Aljoša valitsi vain päinvastaisen tien kuin muut, mutta hänessä oli sama halu pian tehdä sankariteko. Heti kun hän asiaa vakavasti mietittyään tuli siihen vakaumukseen, että on olemassa Jumala ja kuolemattomuus, hän luonnollisesti sanoi itselleen: »Tahdon elää kuolemattomuutta varten enkä hyväksy puolinaista kompromissia.» Aivan samoin hän olisi, jos olisi tullut siihen johtopäätökseen, että kuolemattomuutta ja Jumalaa ei ole olemassa, liittynyt ateisteihin ja sosialisteihin (sillä sosialismi ei ole ainoastaan työväenkysymys tai niinsanotun neljännen säädyn kysymys, vaan ensi sijassa ateistinen kysymys, kysymys ateismin nykyaikaisesta ilmenemismuodosta, kysymys Baabelin tornista, joka rakennetaan nimenomaan ilman Jumalaa, ei jotta maasta ulotuttaisiin taivaaseen, vaan jotta taivas vedettäisiin maahan). Aljošasta oli suorastaan omituista ja mahdotonta elää entisellä tavalla. On sanottu: »Jaa pois kaikki ja seuraa minua, jos tahdot olla täydellinen.» Aljoša sanoi itselleen: »Enhän voi 'kaiken' asemesta antaa kahta ruplaa ja toteuttaa sanoja 'seuraa minua' vain käymällä jumalanpalveluksessa.» Lapsuuden ajoilta oli kenties hänen muistissaan säilynyt jokin kuva kaupunkimme luona olevasta luostarista, jonne äiti oli saattanut hänet ottaa mukaan jumalanpalvelukseen. Ehkäpä vaikuttivat myös laskevan auringon vinot säteet jumalankuvan edessä, jota kohti riivattu äiti oli hänet ojentanut. Miettiväisenä hän silloin tuli luoksemme, kenties vain katsomaan, oliko täällä kaikki vai oliko täälläkin vain kaksi ruplaa, ja — hän kohtasi luostarissa tuon vanhan munkin…

Tuo munkki oli, kuten jo aikaisemmin olen selittänyt, ukko Zosima, mutta tässä pitäisi mainita muutama sana siitäkin, mitä yleensä luostarinvanhimmat luostareissamme ovat. Ikävä vain, että tässä asiassa en tunne olevani kyllin pätevä enkä vahva. Koetan sentään selittää lyhyesti ja pintapuolisesti. Ensiksikin asiantuntijat ja pätevät henkilöt vakuuttavat, että luostarinvanhimmat ja luostarinvanhinjärjestelmä tuli meidän venäläisissä luostareissamme käytäntöön vasta äskettäin, ei sataakaan vuotta takaperin, jotavastoin se kaikkialla kreikkalaiskatolisilla Itämailla, varsinkin Sinailla ja Athos-vuorella, on ollut olemassa jo toista tuhatta vuotta. Väitetään luostarinvanhinjärjestelmän olleen ja täytyneen olla olemassa meilläkin Venäjällä vanhimpina aikoina, mutta Venäjän koettelemusten aikana, tataarilaisvallan aikoina, sekasorron kaudella ja entisen yhteyden idän kanssa katkettua Konstantinopolin valloituksen jälkeen, tämä laitos oli meillä jäänyt unhoon ja luostarinvanhimmat hävisivät. Mutta tämän laitoksen elvytti meillä taas eloon viime vuosisadan loppupuolella eräs suurista uskonsankareistamme (kuten häntä nimitetään) Paísi Velitškovski ja hänen opetuslapsensa, mutta vielä nytkin, lähes sadan vuoden kuluttua, se on käytännössä vain sangen harvoissa luostareissa ja sitä on toisinaan miltei vainottukin Venäjällä ennenkuulumattomana uutuutena. Erityisesti se on kukoistanut meillä Venäjällä eräässä kuuluisassa erämaassa, Kozelskaja Optinassa. Milloin ja kenen toimesta se juurtui kaupunkimme luona olevaan luostariin, sitä en voi sanoa, mutta siinä oli jo kolmas polvi luostarinvanhimpia ja luostarin vanhin Zosima oli niistä viimeinen, mutta hänkin oli jo haudan partaalla vanhuudesta ja sairaudesta eikä ollenkaan tiedetty, kuka täyttäisi hänen sijansa. Kysymys oli meidän luostarillemme tärkeä, koska luostarimme ei siihen saakka ollut millään saavuttanut erikoista kuuluisuutta: siellä ei ollut pyhimysten jäännöksiä, ei ihmeellisellä tavalla ilmestyneitä ja ihmeitä tekeviä pyhäinkuvia eikä sillä edes ollut esitettävänä kuuluisaa perimätietoa, joka olisi liittänyt sen vaiheet historiaamme, sillä sen ei tiedetty tehneen historiallisia urotekoja eikä palveluksia isänmaalle. Se oli kohonnut kukoistukseen ja tullut tunnetuksi yli koko Venäjän juuri luostarin vanhinten takia, joita näkemään ja kuulemaan sinne vaelsi joukoittain hurskaita Venäjän joka puolelta tuhannen virstan takaa. Siis, mitä on luostarinvanhin, staarets? Luostarinvanhin on mies, joka ottaa teidän sielunne ja teidän tahtonne omaan sieluunsa ja tahtoonsa. Valitessanne itsellenne luostarinvanhimman te luovutte omasta tahdostanne ja alistatte sen täydelliseen kuuliaisuuteen hänelle kokonaan kieltäen itsenne. Tämän koetuksen, tämän hirveän elämänkoulun ottaa siihen antautuva itselleen vapaaehtoisesti, toivoen pitkän koetusajan jälkeen voivansa voittaa itsensä siinä määrin, että voi viimein, oltuaan kuuliainen koko elämänsä ajan, saavuttaa täydellisen vapauden, t.s. vapauden itsestään, ja välttää niiden kohtalon, jotka ovat eläneet koko elämänsä löytämättä itseään itsessään. Tämä keksintö, nimittäin luostarinvanhimmat, ei ole teoreettinen, vaan siihen on Itämailla johtanut käytäntö, joka meidän aikanamme on jo tuhat vuotta vanha. Velvollisuudet luostarinvanhinta kohtaan eivät ole tavallista »kuuliaisuutta», jommoista aina on ollut olemassa venäläisissäkin luostareissa. Luostarinvanhin on hänen tahtoonsa alistuvan elinkautinen rippi-isä, eikä sitovan ja sidotun välinen yhdysside ole katkaistavissa. Kerrotaan esimerkiksi, että kerran vanhimpien kristittyjen aikana eräs tällainen alokas ei täyttänyt kuuliaisuuden vaatimusta, jonka hänen luostarinvanhimpansa oli hänelle asettanut, ja poistui hänen luotaan luostarista sekä siirtyi toiseen maahan, Syyriasta Egyptiin. Siellä hän monia ja suuria sankaritekoja tehtyään sai viimein sen armon, että joutui kärsimään kidutusta ja marttyyrikuoleman uskon puolesta. Mutta kun kirkko hautasi hänen ruumistaan pitäen häntä jo pyhimyksenä, niin yht'äkkiä diakonin lausuessa: »Salatut, tulkaa julki!» ruumisarkku ja siinä makaava marttyyrin ruumis lensi pois paikaltaan ja paiskautui ulos kirkosta, ja näin tapahtui kolme kertaa. Lopulta vasta saatiin tietää, että tämä pyhä marttyyri oli rikkonut kuuliaisuuden ja poistunut luostarinvanhimpansa luota eikä senvuoksi voinut ilman luostarinvanhimman suostumusta saada anteeksi suurista sankariteoistaan huolimatta. Mutta kun paikalle kutsuttu luostarinvanhin päästi hänet kuuliaisuuden velvollisuudesta, niin silloin vasta hänet voitiin haudatakin. Tietysti tämä on vain vanha legenda, mutta tässä on äskeinen tapahtuma: eräs meidän nykyaikaisista munkeistamme sai pelastuksen Athos-vuoren luostarissa, ja äkkiä hänen luostarinvanhimpansa käski hänen poistua Athoksesta, jota hän koko sydämestään rakasti pyhäkkönä ja rauhallisena turvapaikkana, sekä käski hänen mennä ensin Jerusalemiin rukoilemaan pyhillä paikoilla ja sitten Venäjän pohjoiseen osaan, Siperiaan: »Siellä on sinun paikkasi eikä täällä.» Hämmästynyt ja murheen murtama munkki meni Konstantinopolissa ekumeenisen patriarkan luo ja pyysi tätä päästämään hänet kuuliaisuuden velvollisuudesta, mutta ekumeeninen valtias vastasi hänelle, että ei vain hänen, ekumeenisen patriarkan, ole mahdoton vapauttaa häntä, vaan koko maan päällä ei ole eikä voi olla sellaista valtaa, joka voisi päästää hänet kuuliaisuudesta, minkä luostarinvanhin on pannut hänen velvollisuudekseen, paitsi tuon luostarinvanhimman itsensä valta. Luostarinvanhimmilla on siis erinäisissä tapauksissa rajaton valta, joka on kaiken yläpuolella. Juuri tästä syystä luostarinvanhinjärjestelmää monissa luostareissa meillä alussa miltei vainottiin. Mutta kansa alkoi heti pitää suuressa arvossa luostarinvanhimpia. Meidän luostarimme luostarinvanhinten luo esimerkiksi virtasi sekä rahvasta että mitä huomattavimpiakin henkilöitä langetakseen heidän edessään maahan, tunnustaakseen heille epäilynsä, syntinsä ja kärsimyksensä ja pyytääkseen neuvoa ja opetusta. Tämän nähdessään luostarinvanhinten vastustajat huusivat muitten syytösten ohessa, että tässä omavaltaisesti ja kevytmielisesti alennettiin ripin salaisuutta, — vaikka alokkaan tahi maallikon yhtäjaksoinen ripittäytyminen luostarinvanhimmalleen ei tapahdu sakramenttina. Asia päättyi kuitenkin niin, että luostarinvanhinjärjestelmä säilyi ja kotiutui vähitellen venäläisiin luostareihin. Saattaa kyllä olla totta sekin, että tämä koeteltu ja jo tuhat vuotta vanha ase ihmisen siveelliseksi uudestisyntymiseksi orjuudesta vapauteen ja siveelliseen täydellisyyteen saattaa muuttua kaksiteräiseksi aseeksi, niin että se kenties johtaa jonkun nöyryyden ja lopullisen itsensävoittamisen asemesta päinvastoin kaikkein saatanallisimpaan ylpeyteen, toisin sanoen kahleisiin eikä vapauteen.

Luostarinvanhin Zosima oli kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen, polveutui tilallisista, oli muinoin aikaisimmassa nuoruudessaan sotilaana ja palveli Kaukaasiassa yliupseerina. Epäilemättä hän oli tehnyt Aljošaan vaikutuksen jollakin erikoisella henkisellä ominaisuudellaan. Aljoša asui ukon omassa kammiossa, ja ukko piti paljon hänestä sekä päästi hänet läheisyyteensä. On huomattava, että asuessaan silloin luostarissa Aljoša ei ollut mihinkään sidottu, saattoi poistua minne tahtoi vaikkapa päiväkausiksi ja piti puoliviittaansa vapaaehtoisesti, jotta ei olisi toisenlainen kuin muut luostarissa. Mutta tietysti tämä miellytti häntä itseäänkin. Kenties Aljošan nuorukaiselliseen mielikuvitukseen voimakkaasti vaikutti se voima ja kunnia, joka alati ympäröi hänen luostarinvanhintaan. Ukko Zosimasta sanoivat monet, että kun hän niin monet vuodet oli päästänyt puheilleen niitä, jotka tulivat hänen luokseen avaamaan sydämensä ja hartaasti halusivat hänen neuvoaan ja lääkitsevää sanaansa, niin hän oli vastaanottanut sieluunsa semmoisen määrän tunnustuksia, murheita, näkyjä, että hän lopulta kehittyi niin ihmeen tarkkanäköiseksi, että saattoi ensisilmäyksellä, jonka hän loi luokseen saapuvaan tuntemattomaan ihmiseen, arvata mitä varten tämä oli tullut, mitä hän tarvitsi, vieläpä millainen tuska jäyti hänen omaatuntoaan, ja hän yllätti, saattoi hämilleen ja toisinaan pelästyttikin tulijan tuntemalla hänen salaisuutensa, ennenkuin tulija oli lausunut sanaakaan. Mutta tämän ohessa Aljoša oli melkein aina huomannut, että ne, jotka ensimmäisen kerran menivät ukon luo kahdenkeskiseen keskusteluun, olivat mennessään pelon ja levottomuuden vallassa, mutta tulivat melkein aina hänen luotaan säteilevinä ja iloisina, ja synkimmätkin kasvot olivat muuttuneet onnellisiksi. Aljošaa hämmästytti tavattomasti sekin, että ukko ei ollut ensinkään ankara, päinvastoin hän melkein aina oli iloinen kohtelussaan. Munkit sanoivat hänestä, että hän nimenomaan kiintyy sielullaan siihen, joka on suuri syntinen, ja kaikkein syntisimpiä hän enimmän rakastaakin. Munkkien joukossa oli vielä vanhuksen viimeisinäkin elinvuosina hänen vihamiehiään ja kadehtijoitaan, mutta heitä oli enää hyvin vähän ja he olivat vaiti, vaikka heidän joukossaan oli muutamia sangen kuuluisia ja mahtavia luostarin henkilöitä, kuten esimerkiksi eräs vanhimmista munkeista, suuri vaikenija ja harvinainen paastooja. Suuri enemmistö kuitenkin jo oli ehdottomasti Zosiman puolella, ja sangen monet häntä rakastivat koko sydämestään, palavasti ja vilpittömästi. Muutamat olivat suorastaan yltiöpäisesti kiintyneet häneen. Tämmöiset sanoivat suoraan, joskaan eivät aivan ääneen, että hän on pyhä ja että siitä ei enää ole epäilystäkään, ja aavistaen hänen pian kuolevan he odottivat kohta tapahtuvia ihmeitä ja suurta kunniaa luostarille lähitulevaisuudessa vainajasta. Ukon ihmeitätekevään voimaan Aljoša uskoi empimättä aivan niinkuin hän empimättä uskoi myös kertomukseen kirkosta ulos lentäneestä ruumisarkusta. Hän näki, kuinka monet tulivat sairaitten lasten tai täysikasvuisten sukulaistensa kanssa ja rukoilivat vanhusta panemaan kätensä niiden päälle ja lukemaan niiden puolesta rukouksen ja kuinka he pian palasivat, jotkut jo seuraavana päivänä, ja lankesivat kyynelsilmin maahan vanhuksen eteen kiittääkseen häntä sairaitten parantamisesta. Oliko se parantamista vai luonnollinen käänne parempaan päin taudin kulussa, sitä ei Aljoša ollenkaan ottanut kysyäkseen, sillä hän luotti jo täydelleen opettajansa henkiseen voimaan, ja tämän kunnia oli ikäänkuin hänen oma voittonsa. Mutta erityisesti värisi hänen sydämensä ja hän ikäänkuin säteili, kun vanhus tuli ulos eri puolilta Venäjää saapuneitten, rahvaaseen kuuluvien pyhissäkävijäin luo, jotka suurin joukoin odottivat erakkomajan ovella hänen ulostuloaan nimenomaan nähdäkseen vanhuksen ja saadakseen hänen siunauksensa. He lankesivat maahan hänen eteensä, itkivät, suutelivat hänen jalkojaan, suutelivat maata, jolla hän seisoi, parkuivat, eukot ojensivat häntä kohti lapsiaan, hänen luokseen tuotiin riivaajaisen vaivaamia. Vanhus puhui heidän kanssaan, luki heidän puolestaan lyhyen rukouksen, siunasi heitä ja laski heidät menemään. Viime aikoina hän oli toisinaan taudinkohtauksista niin heikontunut, että tuskin jaksoi tulla ulos kammiostaan. Pyhissäkävijät odottivat välistä luostarissa hänen näyttäytymistään useita päiviä. Aljošan mieleen ei noussut mitään kysymyksiä, miksi he häntä niin rakastavat, miksi he lankeavat maahan hänen eteensä ja itkevät liikutuksesta, kun vain näkevät hänen kasvonsa. Oi, hän ymmärsi Erinomaisen hyvin, että venäläisen rahvaanmiehen nöyrällä sielulla, ovat kiduttaneet työ ja suru ja ennen kaikkea ainainen vääryys ja ainainen synti, sekä omat että maailman synnit, ei ole voimakkaampaa tarvetta ja lohdutusta kuin löytää pyhäkkö tai pyhimys, langeta sen eteen ja kumartaa sitä: »Jos meillä onkin syntiä, valhetta ja viettelyksiä, niin onpa kuitenkin maan päällä jossakin pyhä ja korkein. Hänelläpä on sen sijaan totuus, hän tietää totuuden: siis totuus ei kuole maan päältä, ja saapuu se kaiketi joskus meillekin ja vallitsee koko maata, niinkuin luvattu on.» Aljoša tiesi, että juuri näin kansa tuntee ja ajatteleekin, hän ymmärsi sen, mutta sitä, että vanhus juuri olikin tuo pyhimys, tuo jumalallisen totuuden vartija kansan silmissä, — sitä ei ollenkaan epäillyt itsekään yhdessä noitten itkevien talonpoikien ja heidän sairaitten eukkojensa kanssa, jotka ojensivat vanhukselle lapsiaan. Se vakaumus taas, että vanhus kuoltuaan tuottaa luostarille tavattoman kunnian, vallitsi Aljošan mielessä kenties vielä voimakkaampana kuin kenenkään muun mielessä luostarissa. Yleensäkin noina viimeisinä aikoina oli jokin syvä, palava sisällinen innostus alkanut yhä voimakkaammin leimuta hänen sydämessään. Häntä ei ollenkaan saattanut levottomaksi se, että tuo vanhus sentään oli hänen edessään ainoa lajiaan; »hän on kuitenkin pyhä, hänen sydämessään on uudistumisen salaisuus kaikkia varten, se voima, joka viimein saattaa totuuden voimaan maan päällä — ja kaikista tulee pyhiä, ja he rakastavat toisiansa, eikä ole rikkaita eikä köyhiä, ei ylennettyjä eikä alennettuja, vaan kaikki ovat kuin Jumalan lapsia, ja todellinen Kristuksen valtakunta lähestyy.» Tämmöistä haaveili Aljošan sydän.

Aljošaan näytti tehneen mitä syvimmän vaikutuksen hänen, molempien veljiensä tulo, joita hän siihen asti ei ollenkaan ollut tuntenut. Veljensä Dmitri Fjodorovitšin kanssa hän tuli pikemmin läheisiin väleihin, vaikka tämä oli saapunut myöhemmin kuin hänen toinen (samasta äidistä syntynyt) veljensä Ivan Fjodorovitš. Hänen oli kovin tehnyt mieli tutustua veli Ivaniin, mutta nyt, kun tämä oli ollut jo kaksi kuukautta ja he olivat tavanneet toisensa jokseenkin usein, he eivät vielä ollenkaan olleet päässeet lähelle toisiaan. Aljoša oli itsekin harvapuheinen ja ikäänkuin odottavalla kannalla ja häpesi jotakin, ja veli Ivan taas, jonka Aljoša huomasi alussa luovan häneen pitkiä ja uteliaita katseita, näytti pian lakanneen kokonaan ajattelemasta häntä. Aljoša huomasi sen ja oli siitä jonkin verran ihmeissään. Hän ajatteli veljen välinpitämättömyyden johtuvan heidän ikäerostaan ja erilaisesta sivistyksestään. Mutta Aljoša ajatteli muutakin: noin vähäinen mielenkiinto ja osanotto häntä kohtaan Ivanissa saattoi johtua jostakin Aljošalle aivan tuntemattomasta seikasta. Jostakin syystä hänestä näytti siltä, että Ivanin ajatukset askaroivat jossakin sisällisessä ja tärkeässä asiassa ja että hän pyrki johonkin kenties hyvin vaikeasti saavutettavaan päämäärään, joten hän ei joutanut kiinnittämään huomiotaan häneen, ja siinä oli ainoa syy siihen, että hän katseli Aljošaa niin hajamielisesti. Aljoša mietti sitäkin, oliko tässä mahdollisesti jonkinmoista halveksimista tyhmää munkin alokasta kohtaan oppineen jumalankieltäjän puolelta. Hän tiesi varsin hyvin, että veli oli ateisti. Jos tuommoista halveksimista oli olemassa, niin hän ei saattanut siitä loukkaantua, mutta jonkinmoisen itselleen käsittämättömän ja levottomuutta herättävän ihmettelyn vallassa hän odotti, että veli tahtoisi lähestyä häntä. Veli Dmitri Fjodorovitš puhui Ivan-veljestä mitä suurimmalla kunnioituksella ja aivan kuin erikoisella ymmärtämyksellä. Häneltä Aljoša myös sai tietää kaikki sen tärkeän asian yksityiskohdat, joka viime aikoina oli huomattavalla tavalla ja läheisesti sitonut molemmat vanhemmat veljet toisiinsa. Dmitrin ihastuneet lausunnot veli Ivanista olivat Aljošan mielestä sitäkin kuvaavampia, kun veli Dmitri oli Ivaniin verrattuna miltei sivistymätön mies ja molemmat veljet rinnatusten asetettuina olivat ihmisinä ja luonteina niin selvät vastakohdat, että vaikea oli kuvitellakin kahta erilaisempaa henkilöä.

Tähän aikaan tapahtui tuon epäyhtenäisen perheen jäsenten kohtaaminen eli paremmin sanoen perhekokous luostarinvanhimman kammiossa ja teki erittäin syvän vaikutuksen Aljošaan. Tämän kokouksen aihe oli oikeastaan teennäinen. Juuri tähän aikaan olivat Dmitri Fjodorovitšin ja hänen isänsä Fjodor Pavlovitšin väliset erimielisyydet perintöön ja omaisuutta koskeviin laskelmiin nähden joutuneet nähtävästi mahdottomalle asteelle. Välit kärjistyivät ja kävivät sietämättömiksi. Fjodor Pavlovitš näyttää ensimmäisenä ja luultavasti leikillään esittäneen ajatuksen, että kokoonnuttaisiin ukko Zosiman kammioon, ja vaikka ei turvauduttaisikaan suorastaan hänen välitykseensä, niin olisi kuitenkin tavallaan sopivampaa tehdä siellä sopimus, jotapaitsi luostarinvanhimman arvo ja persoona saattoivat vaikuttaa vakuuttavasti ja sovittavasti. Tietysti Dmitri Fjodorovitš, joka ei ollut koskaan ollut luostarinvanhimman luona eikä ollut häntä edes nähnyt, luuli, että tarkoituksena oli pelästyttää häntä luostarinvanhimmalla, mutta koska hän itsekin salaisesti moitti itseään siitä, että oli viime aikoina riidellessään isänsä kanssa monesti esiintynyt kovin tuikeasti, niin hän suostui esitykseen. Mainittakoon tässä, että hän ei asunut isänsä talossa kuten Ivan Fjodorovitš, vaan erillään toisessa päässä kaupunkia. Nyt tapahtui, että Pjotr Aleksandrovitš Miusov, joka tähän aikaan asui luonamme, erityisesti tarttui tähän Fjodor Pavlovitšin ajatukseen. Neljäkymmentä- ja viisikymmentäluvun liberaalina, vapaa-ajattelijana ja ateistina hän kenties ikävystyksestä tai ehkäpä kevytmielisesti huvitellakseen otti innokkaasti osaa tähän asiaan. Hänessä heräsi yht'äkkiä halu saada nähdä luostari ja »pyhimys». Koska hänen vanhat riitansa luostarin kanssa yhä jatkuivat ja oikeusjuttu heidän maittensa rajoista ja joistakin hakkuuoikeuksista metsään ja kalastusoikeuksista joessa yhä oli vireillä, niin hän kiiruhti käyttämään tätä hyväkseen sillä verukkeella, että hän muka itse halusi neuvotella apotin kanssa siitä, eikö jotenkin voisi saada heidän riitojaan päättymään sovintoon. Se, joka tuli näin jaloin aikomuksin, otettaisiin tietysti vastaan luostarissa paljon huomaavaisemmin ja kohteliaamminkin kuin semmoinen, joka tulee vain uteliaisuudesta. Kaikki nämä näkökohdat saattoivat luostarissa tehdä jonkinlaisen sisäisen vaikutuksen sairaaseen luostarinvanhimpaan, joka viime aikoina ei juuri ollenkaan ollut poistunut kammiostaan ja oli sairauden vuoksi kieltäytynyt ottamasta vastaan tutuimpiakin kävijöitä. Asia päättyi niin, että vanhus suostui ja päivä määrättiin. »Kuka on pannut minut toimittamaan jakoa heidän välillään?» sanoi hän vain hymyillen Aljošalle.

Kuultuaan kokouksesta Aljoša tuli hyvin levottomaksi. Ainoa näistä käräjöivistä ja riitelevistä, joka saattoi ottaa tuon kokouksen vakavasti, oli epäilemättä vain Dmitri. Muut kaikki saapuvat kevytmielisistä ja kenties luostarinvanhinta loukkaavista vaikuttimista — sen Aljoša ymmärsi. Veli Ivanin ja Miusovin tulon syynä on uteliaisuus, ehkäpä kaikkein karkeinta lajia, ja hänen isänsä taas mahdollisesti tahtoo panna, toimeen jonkinmoisen ilvenäytelmän. Oi, vaikka Aljoša olikin vaiti, niin hän varsin hyvästi ja syvästi tunsi isänsä. Sanon vieläkin, että tämä poika ei ollut ensinkään niin yksinkertainen kuin minä kaikki häntä pitivät. Raskain mielin hän odotti määrättyä päivää. Epäilemättä hän oli hyvin huolissaan omasta puolestaan, omasta sydämestään, ja toivoi, että nuo perheriidat saataisiin jollakin tavoin loppumaan. Mutta enimmän hän kuitenkin oli huolissaan vanhuksen puolesta: hän vapisi hänen puolestaan, hänen kunniansa puolesta, pelkäsi häntä loukattavan, pelkäsi varsinkin Miusovin hienoa, kohteliasta ivaa ja oppineen Ivanin ylempää tulevaa, äänetöntä arvostelua, — tämmöiseksi hän kuvitteli asian. Hän aikoi jo uskaltaa niin paljon, että varoittaisi vanhusta ja sanoisi hänelle jotakin noista mahdollisesti saapuvista henkilöistä, mutta tarkemmin mietittyään hän jätti sen tekemättä. Hän ilmoitti vain määräpäivän edellisenä päivänä erään tuttunsa kautta veljelleen Dmitrille, että hän pitää hänestä paljon ja odottaa hänen täyttävän mitä on luvannut. Dmitri vaipui mietteisiin, sillä hän ei voinut muistaa mitään luvanneensa, ja vastasi vain kirjeellä, että hän kaikin voimin koettaa hillitä itseään »halpamaisuuden edessä» ja että vaikka hän syvästi kunnioittaa luostarinvanhinta ja veljeään Ivania, niin hän on varma siitä, että tässä on joko jokin ansa hänelle tahi arvoton ilveily. »Kuitenkin mieluummin nielaisen kieleni kuin unohdan kunnioituksen pyhää miestä kohtaan, jota sinä pidät niin suuressa arvossa», lopetti Dmitri kirjeensä. Aljošaa se ei kovin paljon rohkaissut.

Toinen kirja

Sopimaton kokous

1.

Tultiin luostariin

Sattui tulemaan kaunis, lämmin ja kirkas päivä. Oli elokuun loppu. Kohtauksen luostarinvanhimman luona oli määrä tapahtua kohta päiväjumalanpalveluksen jälkeen, noin puoli kahdentoista aikaan. Meidän luostarivieraamme eivät kuitenkaan saapuneet jumalanpalvelukseen, vaan tulivat juuri sen päättyessä. He tulivat kaksissa ajopeleissä. Ensimmäisissä ajopeleissä, komeissa vaunuissa, joita veti kaksi kallisarvoista hevosta, saapui Pjotr Aleksandrovitš Miusov mukanaan kaukainen sukulaisensa, hyvin nuori, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen mies Pjotr Fomitš Kalganov. Tämä nuori mies valmistautui yliopistoon, mutta Miusov, jonka luona hän jostakin syystä toistaiseksi asui, houkutteli häntä mukaansa ulkomaille, Zürichiin tai Jenaan, jotta hän siellä menisi yliopistoon ja suorittaisi opintonsa. Nuorukainen ei vielä ollut tehnyt päätöstään. Hän oli miettiväinen ja hajamielisen näköinen. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, ruumiinrakenne vahva ja hän oli jokseenkin pitkä. Hänen katseensa oli omituisen liikkumaton: kuten kaikki hyvin hajamieliset ihmiset hän saattoi katsella jotakuta kauan ja katsettaan pois kääntämättä eikä kuitenkaan nähnyt sitä, johon katsoi. Hän oli vaitelias ja jonkin verran kömpelö, mutta saattoi tapahtua — ei kuitenkaan muulloin kuin hänen ollessaan kahdenkesken jonkun kanssa — että hän yht'äkkiä tuli hyvin puheliaaksi, rajuksi ja naurunhaluiseksi ja nauroi mene tiedä mille kaikelle. Mutta hänen innostuksensa sammui yhtä nopeasti ja äkkiä kuin oli syntynytkin. Hän oli aina hyvin, jopa hienosti puettu. Hänellä oli jonkin verran aivan omaa omaisuutta ja hän odotti saavansa vielä paljon enemmän lisää. Aljoša ja hän olivat ystäviä.

Vanhoilla, rämisevillä, mutta tilavilla ajurinrattailla, joita veti pari harmaanpunertavaa hevosta, jotka jäivät paljon jäljelle Miusovin vaunuista, saapuivat Fjodor Pavlovitš ja hänen poikansa Ivan Fjodorovitš. Dmitri Fjodorovitšille oli jo edellisenä päivänä ilmoitettu aika ja hetki, mutta hän oli myöhästynyt. Tulijat jättivät ajopelinsä muurin luo majataloon ja tulivat jalan sisälle luostarin portista. Paitsi Fjodor Pavlovitšia eivät muut kolme luultavasti koskaan olleet nähneet mitään luostaria, ja Miusov tuskin oli noin kolmeenkymmeneen vuoteen käynyt kirkossa. Hän katseli jossakin määrin uteliaana ympärilleen tekeytyen hieman mahtipontisen luontevaksi. Mutta hänen tutkivalle älylleen ei luostarin sisäpuolella tarjoutunut muuta nähtävää kuin kirkko ja talousrakennukset, jotka muuten olivat varsin tavallisen näköiset. Viimeiset ihmiset olivat tulossa kirkosta, ottivat lakin päästään ja tekivät ristinmerkkejä. Rahvaan joukossa oli myös matkustavia ylempien yhteiskuntaluokkien jäseniä, pari kolme rouvaa, eräs hyvin vanha kenraali. Kaikki he olivat asettuneet majataloon. Kerjäläiset ympäröivät heti tulijamme, mutta kukaan ei antanut heille mitään. Ainoastaan Petruša Kalganov otti kukkarostaan kymmenkopeekkaisen ja hätääntyen ja hämmästyen Herra ties mistä syystä pisti sen kiireesti erään eukon kouraan lausuen nopeasti: »Jakakaa tasan»! Ei kukaan hänen seuralaisistaan hänelle huomauttanut mitään tämän johdosta, niin että hänellä ei ollut syytä hämmästyä, mutta tämän huomattuaan hän joutui yhä enemmän hämilleen.

Mutta tämähän oli omituista! Oikeastaan heitä olisi pitänyt odottaa, ehkäpä jonkinmoisella kunnioituksellakin. Olihan yksi heistä äskettäin lahjoittanut tuhat ruplaa, ja toinen oli rikas tilanomistaja sekä niin sanoakseni hienoimpaan sivistyneistöön kuuluva mies, josta kaikki nämä täällä olivat osittain riippuvia joessa kalastamiseen nähden, mikäli oikeusjuttu saisi senlaatuisen käänteen. Ja kuitenkaan ei kukaan ollut virallisesti heitä vastaanottamassa. Miusov katseli hajamielisenä kirkon vieressä olevia hautakiviä ja aikoi huomauttaa, että nuo haudat luultavasti olivat tulleet kalliinpuoleisiksi hautaajille, joiden kai oli maksettava oikeudesta haudata niin »pyhään» paikkaan, mutta ei sanonut mitään: yksinkertainen liberaalinen ironia muuttui hänessä miltei kiukuksi.

— Piru vieköön, keneltä täällä oikein kysyisi, tässä sekamelskassa… Olisi päätettävä siitä, sillä aika kuluu, — lausui hän äkkiä aivan kuin puhuisi itsekseen.

Äkkiä saapui heidän luokseen vanhanpuoleinen, kaljupäinen herrasmies, jolla oli leveä kesäpäällystakki ja imelät silmät. Nostaen hattuaan hän pehmeästi sammaltaen esittäytyi kaikille yhteisesti sanoen olevansa tulalainen tilanomistaja Maksimov. Hän ryhtyi heti huolehtimaan matkamiehistämme.

Luostarinvanhin Zosima asuu erakkomajassa, erakkomajassa erillään, noin neljänsadan askelen päässä luostarista, metsikön läpi, metsikön läpi…

— Sen minäkin tiedän, että on mentävä metsikön läpi, — vastasi hänelle Fjodor Pavlovitš, — mutta tietä me emme oikein muista, emme ole käyneet pitkään aikaan.

— Tuosta portista ja sitten suoraan metsätietä… metsätietä.
Menkäämme! Sallitteko… minä itsekin… minä itse… Tänne tänne…

He menivät ulos portista ja lähtivät kulkemaan metsätietä. Tilanomistaja Maksimov, joka oli noin kuudenkymmenen vuoden ikäinen mies, kulki tahi paremmin sanoen miltei juoksi sivulla katsellen heitä nytkähtelevällä, melkein mahdottomalla uteliaisuudella. Hänen silmissään oli jotakin mulkoilevaa.

— Katsokaahan, meillä on luostarinvanhimmalle yksityistä asiaa, — huomautti Miusov ankarasti, — me olemme niin sanoakseni saaneet audienssin »tämän persoonan tykönä», ja siksi me, vaikka olemmekin teille kiitolliset tien neuvonnasta, emme pyydä teitä astumaan sisään kanssamme.

— Minä olin, olin, jo olin… Un chevalier parfait! — ja tilanomistaja näpähdytti ilmassa sormiaan.

— Kuka on chevalier? — kysyi Miusov.

— Luostarinvanhin, suurenmoinen vanhus, vanhus… Luostarin kunnia ja kaunistus. Zosima. Hän on sellainen luostarinvanhin.

Mutta hänen sekavan puheensa keskeytti munkki, joka oli rientänyt matkamiesten jälkeen. Hänen päässään oli korkea hytyrä, ja hän oli keskikokoinen ja hyvin kalpea ja kuihtunut. Fjodor Pavlovitš ja Miusov pysähtyivät. Munkki kumarsi syvään ja erittäin kohteliaasti ja lausui:

— Isä igumeni pyytää teitä nöyrimmästi, hyvät herrat, käytyänne erakkomajassa tulemaan hänen luokseen aterialle. Kello yksi, ei myöhemmin. Ja teitä myös, — sanoi hän kääntyen Maksimovin puoleen.

— Sen minä ehdottomasti teen! — huudahti Fjodor Pavlovitš suuresti ilostuneena kutsusta. — Ehdottomasti! Ja tiedättekö, me olemme kaikki luvanneet käyttäytyä täällä säädyllisesti… Entä te, Pjotr Aleksandrovitš, tuletteko tekin?

— Kuinka minä en tulisi? Mitä varten minä sitten olen tänne tullut, jos en nähdäkseni täällä kaikki heidän tapansa? Yksi seikka minua vain vaivaa, nimittäin se, että olen nyt teidän seurassanne, Fjodor Pavlovitš…

— Niin, Dmitri Fjodorovitšia ei vielä ole olemassa!

— Ja mainiota olisikin, jos hän löisi tilaisuuden laimin. Luuletteko, että nämä teidän rötöstyksenne ovat minusta miellyttäviä, lisäksi vielä teidän seurassanne? Me siis tulemme päivälliselle, lausukaa kiitoksemme isä igumenille, — sanoi hän kääntyen munkin puoleen.

— Ei, minun velvollisuuteni on opastaa teidät itse luostarinvanhimman luo, — vastasi munkki.

— Jos niin on, niin minä menen isä igumenin luo, menen sillävälin suoraan isä igumenin luo, — alkoi tilanomistaja Maksimov sipistä.

— Isä igumenilla on tällä hetkellä työtä, mutta miten suvaitsette… — lausui munkki epäröiden.

— Kovin tunkeileva ukonrahjus, — huomautti Miusov ääneen, kun tilanomistaja Maksimov lähti juoksemaan takaisin luostariin päin.

— Hän on von Sohnin näköinen, — sanoi äkkiä Fjodor Pavlovitš.

— Semmoista te vain tiedättekin… Miksi hän olisi von Sohnin näköinen?
Oletteko itse nähnyt von Sohnin?

— Olen nähnyt hänen kuvansa. Jos ei kasvonpiirteitten puolesta, niin jossakin selittämättömässä suhteessa. Todellinen von Sohnin kaksoiskappale. Minä tunnen aina pelkän fysionomian mukaan.

— Saatatte olla siinä suhteessa asiantuntija. Mutta nähkääs, Fjodor Pavlovitš, te suvaitsitte äsken itse mainita, että me olemme luvanneet käyttäytyä säädyllisesti, muistattehan. Hillitkää itsenne, sanon teille! Jos rupeatte täällä narria näyttelemään, niin en aio olla yhtä maata teidän kanssanne… Katsokaa, millainen mies hän on, — kääntyi hän munkin puoleen, — minua ihan peloittaa mennä hänen kanssaan oikeitten ihmisten luo!

Munkin kalpeille, verettömille huulille ilmestyi hieno, äänetön hymy, josta ei puuttunut eräänlaista viekkautta, mutta hän ei vastannut mitään ja aivan selvää oli, että hän oli vaiti oman arvon tunnosta. Miusov rypisti vielä enemmän kulmiaan.

»Oh, piru heidät kaikki periköön, siinä on vain vuosisatain kuluessa kehitetty ulkomuoto, mutta todellisuudessa se on vain petkutusta ja roskaa!» välähti hänen päässään.

— Tuossa onkin erakkomaja, olemme perillä! — huudahti Fjodor Pavlovitš.
— Aita edessä ja portti kiinni!

Ja hän alkoi tehdä suuria ristinmerkkejä pyhimysten kuvien edessä, joita oli maalattu portin päälle ja sivuihin.

— Maassa on elettävä maan tavalla, — huomautti hän. — Kaikkiaan viisikolmatta pyhää on täällä erakkomajassa etsimässä sielunsa pelastusta, katselevat toisiaan ja syövät kaalia. Eikä yksikään nainen astu tästä portista sisälle, sepä juuri onkin erityisesti merkillepantavaa. Ja asian laita on tosiaankin niin. Mutta mitenkä onkaan, muistelen kuulleeni, että luostarinvanhin ottaa vastaan naisväkeä? — kääntyi hän äkkiä munkin puoleen.

— Rahvaan naisia on parast'aikaa täällä, loikovat tuolla käytävän luona ja odottavat. Ylempisäätyisiä naisia varten on tänne käytävän yhteyteen, mutta aitauksen ulkopuolelle, rakennettu kaksi pikku huonetta, nuo ikkunat tuolla, ja luostarinvanhin menee heidän luokseen sisätietä, milloin on terve, siis kuitenkin aitauksen ulkopuolelle. Nytkin eräs nainen, harkovilainen tilanomistajatar, rouva Hohlakov, odottaa hervottoman tyttärensä kanssa. Varmaankin on luostarinvanhin luvannut tulla heidän luokseen, vaikka on viime aikoina ollut niin heikko, että tuskin näyttäytyy kansalle.

— Siis erakkomajasta on kuitenkin pieni pujahdusreikä naisten luo laitettu! Älkää luulko, pyhä isä, että minä mitään tarkoitan, puhun muuten vain. Tiedättekö, Athoksessa, oletteko kuullut, ei ole vain naisten käynnit kielletty, vaan ei saa ollenkaan olla naisia eikä mitään naarasolentojakaan, kanoja, kalkkunoita, lehmävasikoita…

— Fjodor Pavlovitš, minä käännyn takaisin ja jätän teidät tänne yksin, ja minun poistuttuani teidät talutetaan täältä ulos, ennustan teille sen!

— Miten minä teitä häiritsen, Pjotr Aleksandrovitš? Katsokaahan, — huudahti hän äkkiä astuen aidan sisäpuolelle, — katsokaahan, millaisessa ruusulaaksossa he asuvat!

Vaikka tällä kertaa ei ollutkaan ruusuja, niin tosiaankin oli siellä suuri joukko harvinaisia ja ihania syyskukkia kaikkialla, mihin niitä vain oli voinut istuttaa. Ilmeisesti niitä vaali taitava käsi. Kukkalavat oli laitettu kirkkojen tarhoihin ja hautojen väliin. Pikku talo, jossa oli luostarinvanhimman kammio, oli puinen ja yksikerroksinen, ja sen oven edessä oli kuisti. Senkin ympärille oli istutettu kukkia.

— Oliko tämmöistä edellisenkin luostarinvanhimman Varsonofin aikana? Kerrotaan, että hän ei pitänyt mistään koreasta, hypähteli ja pieksi kepillä naisväkeäkin, — huomautti Fjodor Pavlovitš noustessaan portaita.

— Luostarinvanhin Varsonofi oli todellakin toisinaan aivan kuin hiukan kaistapäinen, mutta paljon puhutaan joutaviakin. Kepillä hän ei ole koskaan ketään lyönyt, — vastasi munkki. — Nyt, hyvät herrat, odottakaa hetkinen, minä ilmoitan tulonne!

— Fjodor Pavlovitš, muistutan viimeisen kerran sopimuksesta. Käyttäytykää ihmisiksi, muuten minä teille näytän! — ennätti Miusov vielä kerran kuiskata.

— On aivan käsittämätöntä, mikä noin suuresti kuohuttaa mieltänne, — huomautti Fjodor Pavlovitš pilkallisesti, — vai synnitkö teitä peloittavat? Hänhän, kuulemma, huomaa jo silmistä, mitä kenelläkin on omallatunnollaan. Ja miten suuressa arvossa pidättekään heidän mielipidettään, te, tuollainen pariisilainen ja etevä herra! Ihanhan te saatte minut hämmästymään!

Mutta Miusov ei ennättänyt vastata tähän pistopuheeseen, sillä heitä pyydettiin astumaan sisälle. Hän meni sisälle jonkin verran ärtyneenä.

»No, nyt tiedän itseni jo etukäteen! Olen ärtynyt ja rupean riitelemään… en voi olla kiivastumatta — häpäisen itseni ja aatteen», välähti hänen päässään.

2.

Vanha narri

He astuivat huoneeseen melkein samaan aikaan kuin luostarinvanhin, joka heidän saapuessaan samassa tuli makuukomerostaan. Kammiossa oli jo ennen heitä odottamassa vanhuksen tuloa kaksi erakkomajojen pappismunkkia, toinen näistä kirjastonhoitaja ja toinen isä Paísi, sairas, vaikka ei vanha mies ja, kuten hänestä kerrottiin, hyvin oppinut. Sitäpaitsi odotti nurkassa seisoen (ja jäikin sinne koko ajaksi seisomaan) — nuori, näöltään noin kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen mies, joka oli siviilipuvussa, seminaarilainen ja tuleva jumaluusoppinut, jota luostari ja veljeskunta jostakin syystä suosi. Hän oli jokseenkin pitkä, hänellä oli terve kasvojen väri, leveät poskipäät ja älykkäät sekä virkeät pienet ruskeat silmät. Hänen kasvoissaan oli kunnioittava ilme, joka kuitenkin oli sopiva eikä liehakoiva. Sisään astuville vieraille hän ei edes kumartanut tervehdykseksi, koska ei ollut heidän vertaisensa henkilö, vaan toisten vallan alainen ja riippuvainen.

Zosima tuli sisälle palvelijamunkin ja Aljošan seurassa. Pappismunkit nousivat seisomaan ja tervehtivät häntä syvään kumartaen ja koskettaen sormillaan maata, minkä jälkeen he saivat hänen siunauksensa ja suutelivat hänen kättään. Siunattuaan heitä vanhus vastasi heille jokaiselle yhtä syvällä kumarruksella koskettaen sormillaan maata ja pyysi myös itselleen heidän kummankin siunausta. Kaikki nämä menot suoritettiin hyvin vakavasti eikä ollenkaan jokapäiväisen toimituksen tavoin, vaan miltei tunteikkaasti. Miusovista kuitenkin tuntui, kuin tuo kaikki olisi tehty määrätynlaisen mielentilan synnyttämiseksi. Hän seisoi kaikkien samalla kertaa huoneeseen tulleitten toveriensa edessä. Olisi pitänyt — hän oli jo edellisenä iltana sitä harkinnut — kaikista aatteistaan huolimatta jo pelkästä kohteliaisuudesta (koska kerran täällä oli semmoiset tavat) astua vanhuksen luo ja antaa siunata itsensä, ainakin ottaa vastaan siunaus, vaikka ei olisikaan suudellut kättä. Mutta nähdessään nyt kaikki nämä kumarrukset ja pappismunkkien suutelemiset hän silmänräpäyksessä muutti päätöstään: hän teki arvokkaasti ja vakavasti jokseenkin syvän kumarruksen maalliseen tapaan ja siirtyi tuolin luo. Samalla tavoin menetteli myös Fjodor Pavlovitš, joka tällä kertaa aivan kuin apina matki Miusovia. Ivan Fjodorovitš kumarsi hyvin arvokkaasti ja kohteliaasti, mutta piti myös kätensä sivuilla, mutta Kalganov joutui niin hämilleen, että ei kumartanut ollenkaan. Vanhus laski vaipumaan kätensä, jonka oli jo kohottanut siunaamaan, kumarsi heille toistamiseen ja pyysi heitä istumaan. Veri tulvahti Aljošan poskiin. Häntä hävetti. Hänen pahat aavistuksensa näyttivät toteutuvan.

Vanhus istuutui mahonkipuusta tehdylle, nahkalla päällystetylle pikku sohvalle, joka oli hyvin vanhanmallinen, ja sijoitti vieraat, paitsi molempia pappismunkkeja, kaikki neljä vieretysten vastapäisen seinän luo neljälle mahonkipuiselle tuolille, joiden nahkapäällys oli pahasti kulunut rikki. Pappismunkit istuutuivat sivulle, toinen oven ja toinen ikkunan luo. Seminaarilainen, Aljoša ja palvelijamunkki jäivät seisomaan. Koko kammio oli ahdas ja tympeän näköinen. Huonekalut ja tavarat siinä olivat karkeatekoisia, köyhän näköisiä, ja siellä oli vain kaikkein välttämättömintä. Kaksi kukkaruukkua ikkunalla, nurkassa paljon pyhäinkuvia — niistä yksi hyvin suurikokoinen Jumalan äidin kuva, joka luultavasti oli maalattu jo paljon ennen lahkolaisuuden aikaa. Sen edessä paloi pieni lamppu. Sen vieressä kaksi muuta pyhimyskuvaa kimaltelevine päällyksineen, sitten niitten vieressä luonnottomia pikku kerubeja, posliinimunia, katolinen risti norsunluusta ja sitä syleilevä Mater dolorosa sekä muutamia ulkomaisia piirroksia menneitten vuosisatojen suurten italialaisten maalarien teoksista. Näitten hienojen ja kallisarvoisten kaiverrusten vieressä loisti muutamia kaikkein halpahintaisimpia venäläisiä kivipainoskuvia pyhimyksistä, marttyyreista, piispoista y.m., jommoisia myydään muutamasta kopeekasta markkinoilla. Oli myös muutamia kivipainosmuotokuvia nykyisistä ja entisistä venäläisistä piispoista, mutta ne olivat muilla seinillä. Miusov vilkaisi nopeasti kaikkeen tähän »viralliseen puoleen» ja kiinnitti sitten läpitunkevan katseen vanhukseen. Hän piti arvossa omaa mielipidettään, se heikkous hänellä oli, minkä saattoi antaa anteeksi hänelle ottaen huomioon, että hän oli jo viidenkymmenen vuoden ikäinen, — siis siinä iässä, jossa älykäs, taloudellisesti riippumaton maailmanmies aina alkaa enemmän kunnioittaa itseään, joskus tahtomattaankin.

Vanhus teki häneen ensi hetkellä epämiellyttävän vaikutuksen. Ukon kasvoissa oli todellakin jotakin sellaista, mikä ei olisi miellyttänyt monia muitakaan paitsi Miusovia. Hän oli pienikokoinen, köyryselkäinen mies, jonka jalat olivat hyvin heikot. Kaiken kaikkiaan hän oli vain kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen, mutta sairaus teki hänet ainakin kymmentä vuotta vanhemman näköiseksi. Hänen hyvin kuihtuneen näköiset kasvonsa olivat täynnä pieniä ryppyjä, joita oli erityisen paljon silmien seuduilla. Silmät olivat pienet, vilkkaat ja kirkkaat muistuttaen kahta loistavaa pistettä. Harmaita hiuksia oli enää vain ohimoitten kohdalla, hyvin pieni suippo parta oli harva, ja huulet, jotka usein hymyilivät, olivat ohuet kuin kaksi nyöriä. Nenä ei ollut pitkä, mutta terävä kuin linnun nokka.

»Kaikista tunnusmerkeistä päättäen häijy ja pikkumaisen pöyhkeä sielu», ajatteli Miusov. Yleensä hän oli hyvin tyytymätön itseensä.

Kellon lyönti auttoi keskustelun alkuun. Halpahintainen pieni seinäkello, jossa oli luodit, löi nopeasti kaksitoista.

— Täsmälleen määräaika, — huudahti Fjodor Pavlovitš, — mutta poikaani Dmitriä ei vielä kuulu! Pyydän anteeksi hänen puolestaan, pyhä luostarinvanhin! (Aljoša aivan hätkähti kuullessaan sanat »pyhä luostarinvanhin».) Itse minä aina olen täsmällinen, teen kaikki minuutilleen muistaen, että säntillisyys on kuninkaitten kohteliaisuutta…

— Mutta ettehän te sentään ole kuningas, — mutisi Miusov voimatta enää hillitä itseään.

— Aivan niin, minä en ole kuningas. Ja ajatelkaahan, Pjotr Aleksandrovitš, kun minä sen tiesin itsekin, jumaliste! Aina sanani sattuvatkin niin epäonnistuneesti! Teidän arvoisuutenne! — huudahti hän äkillisen paatoksen valtaamana. — Te näette edessänne todellisen narrin! Semmoisena esittäydynkin. Voi, sen tekee vanha tottumus! Ja kun joskus lavertelen joutavia, niin se tapahtuu ihan tarkoituksella, tarkoituksella naurattaa ja olla miellyttävä. Pitäähän olla miellyttävä, eikö totta? Saavuinpa noin seitsemän vuotta sitten erääseen kaupunkipahaseen, oli siellä asioita toimitettava, ja minä jouduin eräitten kauppamiesten pariin. Menemme ruununvoudin luo, sillä täytyy pyytää häneltä minkä mitäkin ja kutsua hänet kanssamme aterialle. Ruununvouti tulee esille, pitkä, paksu, vaaleaverinen ja juro mies, — kaikkein vaarallisimpia olioita tämmöisissä tapauksissa: semmoiset ovat sapekkaita. Minä sanoa tokaisen hänelle suoraan ja, ymmärrättehän, maailmanmiehen luontevuudella: »Herra vouti, olkaa», sanon, »meidän Voutilaisemme, niin sanoakseni!» Näen heti, ennenkuin puoli silmänräpäystä on kulunut, että asia ei luonnistunut, sillä hän seisoo vakavana, vetää vastaköyttä. Sanon hänelle. »Minä tahdoin laskea vähän leikkiä kaikkien ratoksi, sillä herra Voutilainen on tunnettu kapellimestari, ja me tarvitsemme juuri yrityksemme harmonisuuden vuoksi myös ikäänkuin jonkinlaista kapellimestaria»… »Ja viisaastihan minä selitin ja vertasin, eikö totta?» »Suokaa anteeksi», sanoo hän, »minä olen ruununvouti enkä salli laiteltavan virkanimestäni sanakompia». Hän kääntyy pois ja lähtee menemään. Mutta minä riennän hänen jälkeensä ja huudan: »Niin, niin, te olette ruununvouti ettekä Voutilainen!» — »Ei», sanoo hän, »kun kerran niin on sanottu, niin minä siis olen Voutilainen». Ja ajatelkaahan, asiamme meni myttyyn. Ja aina minä menettelen noin, aina käy noin. Pakostakin minä ystävällisyydelläni vahingoitan itseäni! — Kerran, monta vuotta sitten, sanon eräälle vaikutusvaltaiselle henkilölle: »Teidän vaimonne on helposti nokkautuva nainen», tarkoittaen tällä sitä, että hän oli arka kunniastaan ja herkkä, niin sanoakseni, moraalisessa suhteessa. Mutta mies sanoi minulle tähän äkkiä: »Oletteko sitten pistänyt nokkanne hänen asioihinsa?» En malttanut, vaan päätin äkkiä olla leikkisä ja sanoin: »Kyllä, olen pistänyt.» No, kylläpä silloin mies antoi minua nokalle…! Tästä on sentään kulunut jo pitkä aika, niin että ei ole häpeä sitä kertoa. Näin minä aina vahingoitan itseäni!

— Te teette sitä nytkin, — mutisi Miusov inhoten.

Luostarinvanhin katseli vuoroon heitä kumpaakin.

— Tokkohan! Ajatelkaahan, tiesinpä tämänkin, Pjotr Aleksandrovitš, ja aavistin, että te ensimmäisenä minulle tästä huomautatte. Niinä sekunteina, jolloin huomaan, että minulta ei leikki luonnistu, alkavat, teidän arvoisuutenne, molemmat poskeni kuivua kiinni ikeniin ja joudun kuin suonenvedon valtaan. Näin on ollut nuoruudestani asti, jolloin elin aatelisten armoilla ja armoleivän syönti oli elinkeinoni. Minä olen narri alunperin, syntymästäni saakka olen, teidän arvoisuutenne, oikeastaan löylynlyömä. En kiistä sitä, että minussa kenties myös asustaa paha henki, pientä kaliberia muuten, sillä suuriarvoisempi olisi valinnut itselleen toisen asunnon, ei kuitenkaan teitä, Pjotr Aleksandrovitš, sillä tekin olette huononpuoleinen asunto. Mutta sen sijaan minä olen uskovainen, minä uskon Jumalaan. Vain viime aikoina olen alkanut epäillä, mutta nytpä istun ja odotan suuria ilmoituksia. Minä, teidän arvoisuutenne, olen niinkuin filosofi Diderot. Onko teille, pyhä isä, tunnettua, kuinka filosofi Diderot saapui metropoliitta Platonin luo keisarinna Katariinan aikana? Hän astuu sisälle ja tokaisee heti: »Ei ole Jumalaa.» Silloin suuri kirkonpaimen nosti sormensa ja vastasi: »Mieletön sanoo sydämessään: ei Jumalaa olekaan!» Silloin toinen samassa heittäytyi hänen jalkoihinsa: »Uskon», huutaa hän, »ja otan vastaan kasteen!» Siinä samassa hänet kastettiinkin. Ruhtinatar Daškov oli sylikummina ja Potjomkin risti-isänä.

— Fjodor Pavlovitš, tämä on sietämätöntä! Tiedättehän itse, että valehtelette ja että tuo typerä kasku ei ole tosi! Mitä te kekkuloitte? — sanoi Miusov värisevällä äänellä voimatta enää ollenkaan hillitä itseään.

— Olen koko elämäni ajan tuntenut, että se ei ole totta! — huudahti Fjodor Pavlovitš innostuneena. — Sanon teille, hyvät herrat, sen sijaan koko totuuden. Suuri luostarinvanhin! Antakaa anteeksi, tuon viimeisen jutun Diderot'n kastamisesta keksaisin itse juuri nyt, aivan tällä hetkellä, kun kerroin, eikä se ennen ole koskaan tullut päähänikään. Tekaisin sen, koska tahdoin jotakin pikanttia. Siksipä juuri kekkuloinkin, Pjotr Aleksandrovitš, jotta olisi miellyttävämpää. Muuten toisinaan en itsekään tiedä, miksi niin teen. Mitä taas Diderot'hon tulee, niin tuon »mieletön sanoo sydämessään» olen kuullut parikymmentä kertaa täkäläisten tilanomistajien suusta jo nuorella iälläni, kun asuin heillä, ja muun muassa olen sen kuullut teidän tädiltänne, Pjotr Aleksandrovitš, Mavra Fominitšnalta. Kaikki he ovat tähän saakka olleet vakuutettuja siitä, että jumalaton Diderot tuli metropoliitta Platonin luo väittelemään Jumalasta…

Miusov nousi seisomaan, sillä hän ei ollut vain menettänyt kärsivällisyyttään, vaan hän oli miltei suunniltaan. Hän oli raivostunut ja tunsi olevansa itse senvuoksi naurettava. Kammiossa tapahtui todellakin jotakin aivan mahdotonta. Tähän samaan kammioon oli kenties jo neljänkymmenen tai viidenkymmenen vuoden kuluessa, jo entisten luostarinvanhinten aikana, kokoontunut kävijöitä, mutta aina mitä syvimmällä hartaudella eikä muuten. Melkein kaikki, jotka saivat pääsyn kammioon, ymmärsivät siihen astuessaan, että heille täten annettiin suuri suosionosoitus. Monet lankesivat polvilleen ja olivat siinä asennossa koko käyntinsä ajan. Monet »korkeimmistakin» henkilöistä ja monet oppineimmista sekä muutamat vapaa-ajattelijatkin, jotka saapuivat sinne joko uteliaisuudesta tahi muusta syystä, pitivät astuessaan kammioon toisten kanssa tahi saadessaan kahdenkeskisen keskustelun ensimmäisenä velvollisuutenaan, aivan jokainen, syvän kunnioituksen ja huomaavaisuuden koko vastaanoton aikana, etenkin kun tässä ei raha tullut kysymykseen, vaan oli toiselta puolen vain rakkautta ja armoa, toiselta puolen katumusta ja harrasta halua saada ratkaistuksi jokin vaikea sielun kysymys tai vaikea kohta oman sydämen elämässä. Niin että sellainen pilanteko, jota Fjodor Pavlovitš äkkiarvaamatta harjoitti ja joka oli aivan sopimaton tässä paikassa, synnytti läsnäolijoissa, ainakin muutamissa heistä, hämmästystä ja ihmettelyä. Pappismunkit eivät yhtään muuttaneet kasvojensa ilmettä, vaan odottivat totisina ja tarkkaavaisina, mitä luostarinvanhin sanoisi, mutta näyttivät olevan valmiit nousemaan niinkuin Miusovkin. Aljoša oli purskahtamaisillaan itkuun ja seisoi pää alas painettuna. Omituisinta hänestä oli se, että hänen veljensä Ivan Fjodorovitš, ainoa, johon hän oli pannut toivonsa ja jolla yksin oli sellainen vaikutusvalta isään, että olisi voinut saada hänet lopettamaan, istui nyt aivan liikkumattomana tuolillaan silmät alas luotuina ja odotti jonkinmoisen tiedonhalua osoittavan uteliaisuuden vallassa, miten tämä kaikki päättyy, aivan kuin hän itse tässä olisi ollut ihan syrjäinen henkilö. Rakitiniin (seminaarilaiseen), jonka Aleša hyvin tunsi ja joka oli melkein hänen ystävänsä, Aljoša ei voinut katsahtaakaan: hän tiesi hänen ajatuksensa (vaikka ne tiesi koko luostarissa ainoastaan Aljoša).

— Antakaa minulle anteeksi… — alkoi Miusov puhua kääntyen luostarinvanhimman puoleen, — että minä kenties näytän teistä myös olevan osallisena tässä arvottomassa ilveilyssä! Minun vikani on se, että uskoin sellaisenkin kuin Fjodor Pavlovitšin tullessaan näin kunnianarvoisen henkilön luo tahtovan ymmärtää velvollisuutensa… En tullut ajatelleeksi, että voin joutua pyytämään anteeksi juuri sitä, että saavun hänen seurassaan…

Pjotr Aleksandrovitš ei lopettanut lausettaan ja aikoi aivan hämillään jo poistua huoneesta.

— Älkää olko millännekään, pyydän! — sanoi äkkiä luostarinvanhin nousten istuimeltaan heikkojen jalkojensa varaan, ja Pjotr Aleksandrovitšin molempiin käsiin tarttuen hän painoi hänet jälleen istuimelleen. — Olkaa rauhallinen, pyydän! Minä erityisesti pyydän teitä olemaan vieraanani! — ja hän kumarsi, kääntyi ympäri ja istuutui taas sohvalleen.

— Suuri vanhus, sanokaa, loukkaanko teitä vilkkaudellani vai enkö! — huudahti yht'äkkiä Fjodor Pavlovitš tarttuen molemmin käsin tuolinsa reunoihin ja aivan kuin valmistautuen hyppäämään siitä pois sen mukaisesti, millainen vastaus on.

— Minä pyydän hartaasti teitäkin, että ette ole levoton ettekä millännekään! — sanoi hänelle vanhus vakavasti. — Älkää kainostelko, olkaa aivan kuin kotonanne! Ja ennen kaikkea älkää niin paljon hävetkö itseänne, sillä siitä juuri kaikki johtuukin.

— Aivan kuin kotona? Toisin sanoen aivan luonnollinen? Oi, se on paljon, liian paljon, mutta — liikutettuna otan kehoituksen vastaan! Tiedättekö, siunattu isä, älkää te vaatiko minua olemaan luonnollisessa olotilassani, älkää olko niin uhkarohkea… luonnolliseen olotilaani asti en itsekään mene. Varoitan suojellakseni teitä. No, kaikki muu on vielä kätketty tietämättömyyden pimeyteen, vaikka muutamat jo tahtoisivatkin minut tuomita. Tämän minä sanon teille, Pjotr Aleksandrovitš, mutta teille, pyhä olento, on minun sanottava: en voi olla purkamatta ihastustani! — Hän nousi seisomaan ja lausui kohottaen kätensä: — Siunattu olkoon kohtu, joka on sinua kantanut, ja nisät, jotka ovat sinua ruokkineet, nisät erityisesti! Huomautuksellanne: »ei pidä niin paljon hävetä itseään, sillä siitä kaikki johtuukin», — tuolla huomautuksellanne te heti ikäänkuin tunkeuduitte lävitseni ja luitte mitä sisälläni on. Niinpä minusta juuri aina tuntuukin, kun menen ihmisten pariin, että minä olen huonompi kaikkia ja että kaikki pitävät minua narrina, ja niinpä: »annahan kun tosiaankin heittäydyn narriksi, en pelkää teidän mielipiteitänne, sillä te olette jok'ikinen katalampia kuin minä!» Siksipä juuri minä olenkin narri, häpeästä narri, suuri vanhus, häpeästä. Ainoastaan epäluuloisuus saa minut reuhaamaan. Sillä jos vain ihmisten joukkoon mennessäni olisin varma siitä, että minua heti pidetään mitä miellyttävimpänä ja järkevimpänä miehenä, niin — voi hyvä Jumala, kuinka hyvä mies silloin olisinkaan! Opettaja! — hän lankesi äkkiä polvilleen. — Mitä minun on tehtävä periäkseni iankaikkisen elämän?

Vaikeata oli nytkin päättää, tekikö hän pilaa vai oliko todellakin niin liikutettu.

Vanhus nosti silmänsä häneen ja lausui hymyillen:

— Itse olette jo ammoin tietänyt, mitä on tehtävä, sillä järkeä on teillä kyllin: älkää antautuko juoppouteen ja hillittömyyteen, älkää antautuko hekumaan ja varsinkaan rahan jumaloimiseen, ja sulkekaa kapakkanne, jos ette voi kaikkia, niin edes kaksi tai kolme. Mutta tärkeintä, kaikkein tärkeintä on: älkää valehdelko!

— Koskeeko tämä tuota juttua Diderot'sta, vai kuinka?

— Ei, se ei koske Diderot'ta. Pääasia on, että ette valehtele itsellenne. Se, joka valehtelee itselleen ja kuuntelee omaa valhettaan, menee niin pitkälle, että hän ei enää erota mitään totuutta itsessään eikä ympärillään ja johtuu näin epäkunnioitukseen itseään ja muita kohtaan. Mutta kun hän ei kunnioita ketään, niin hän lakkaa rakastamastakin, ja viihdyttääkseen itseään ilman rakkautta sekä huvittaakseen itseään hän antautuu himojen ja karkeitten nautintojen valtaan ja vaipuu aivan eläimellisyyteen paheissaan, mutta kaikki tämä johtuu yhtämittaisesta valehtelemisesta ihmisille ja itselleen. Se, joka valehtelee itselleen, saattaa helpommin kuin muut loukkaantuakin. Onhan toisinaan erittäin mieluisaa loukkaantua, eikö niin? Ihminenhän tietää, että kukaan ei ole häntä loukannut, vaan hän on itse keksinyt loukkauksen ja valehdellut kaunistellakseen, itse liioitellut luodakseen kuvan, tarttunut irralliseen sanaan ja paisuttanut kärpäsestä härkäsen. Hän tietää sen itse, mutta loukkaantuu kuitenkin ensimmäisenä, loukkaantuu, koska se on miellyttävää ja tuottaa suurta mielihyvää, mutta siitä johtuu sitten todellinen viha… Nouskaa toki, käykää istumaan, pyydän sitä hartaasti, nuohan kaikki ovat myös valheellisia eleitä…

— Pyhä mies! Sallikaa suudella kättänne! — huudahti Fjodor Pavlovitš ja mäiskäytti nopeasti suudelman vanhuksen laihalle kädelle. — Juuri niin, loukkaantuminen on miellyttävää! Sen te sanoitte niin hyvin, että en ole semmoista vielä kuullut. Aivan niin, minä olen koko elämäni ajan loukkaantunut, koska se tuntui miellyttävältä, loukkaantunut esteettisistä syistä, sillä ei ole vain miellyttävää, vaan myös kaunista toisinaan olla loukattu. Kas tämän te unohditte, suuri vanhus: se on kaunista! Tämän minä kirjoitan muistiin! Minä olen valehdellut, valehdellut, aivan koko elämäni ajan, joka päivä ja hetki. Totisesti minä olen valhetta ja valheen isä! Ehk'ei sentään valheen isä, minä aina sekaannun tekstissä, vaan, sanokaamme vaikkapa valheen poika, sekin riittää. Mutta… te olette enkelini… on lupa toisinaan lasketella Diderot'sta! Diderot ei vahingoita, mutta jokin muu pikku sana vahingoittaa. Suuri vanhus, olin vähällä unohtaa, että jo kolmatta vuotta sitten päätin tiedustaa täältä, nimenomaan tulla tänne ja vakavasti ottaa selville ja kysyä (älkää vain antako Pjotr Aleksandrovitšin keskeyttää). Tätä kysyn: onko totta, suuri isä, se mitä jossakin paikassa pyhäinmiesten elämäkerrastossa kerrotaan jostakin pyhästä ihmeittentekijästä, jota kidutettiin uskon tähden, että kun häneltä lopulta hakattiin pää pois, niin hän nousi, nosti päänsä ja »rakkaasti sitä suuteli» ja kulki kauan kantaen sitä käsissään ja »rakkaasti sitä suuteli» — onko tämä totta vai ei, kunnialliset isät?

— Ei ole totta, — sanoi vanhus.

— Mitään tuollaista ei sisällä koko pyhäinmiesten elämäkerrasto. Mistä pyhimyksestä sanotte siinä olevan niin kirjoitetun? — kysyi toinen pappismunkki, isä kirjastonhoitaja.

— En tiedä itsekään kenestä. En tiedä enkä tunne. Minua on puijattu, on kerrottu. Olen kuullut ja, tiedättekö, kuka kertoi? Juuri Pjotr Aleksandrovitš Miusov, joka äsken suuttui Diderot'sta, hän juuri kertoi!

— En ole koskaan kertonut sitä teille, enhän koskaan puhukaan mitään kanssanne!

— Tosin ette ole kertonut minulle, mutta kerroitte seurassa, jossa minäkin olin, neljättä vuotta sitten. Siksi juuri sen mainitsin, koska te tällä hullunkurisella kertomuksella järkytitte uskoni, Pjotr Aleksandrovitš. Te ette tästä tietänyt ettekä sitä aavistanut, mutta minä palasin kotiin järkytettynä uskossani, ja siitä saakka se on yhä enemmän järkyttynyt. Niin, Pjotr Aleksandrovitš, te olette ollut syynä suureen lankeemukseen. Se on toista kuin Diderot!

Fjodor Pavlovitš tulistui pateettisesti, vaikka kaikille olikin aivan selvää, että hän taas teeskenteli. Mutta se loukkasi kuitenkin kipeästi Miusovia.

— Mitä roskaa, kaikki tämä on roskaa, — mutisi hän. — Kenties todellakin olen joskus puhunut… mutta en teille. Minulle itselleni on niin kerrottu. Kuulin Pariisissa eräältä ranskalaiselta, että meillä muka luetaan pyhäinmiesten elämäkerrastosta tuota päiväjumalanpalveluksessa… Kertoja on hyvin oppinut mies, joka on erityisesti opiskellut Venäjän statistiikkaa… asunut pitkät ajat Venäjällä… Minä itse en ole lukenut pyhäinmiesten elämäkerrastoa… enkä aiokaan lukea… Vähänkö sitä tulee lörpötetyksi päivällisillä?… Me söimme silloin päivällistä…

— Niin, te söitte silloin päivällistä, mutta minultapa meni usko! — härnäili Fjodor Pavlovitš.

— Mitä tekemistä minulla on teidän uskonne kanssa! — oli Miusov huudahtamaisillaan, mutta hillitsi äkkiä itsensä ja sanoi halveksivasti: — te aivan sananmukaisesti tahraatte kaiken, mihin vain kajoatte.

Vanhus nousi äkkiä paikaltaan.

— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että jätän teidät vähäksi aikaa, vain muutamaksi minuutiksi, — lausui hän kääntyen kaikkien tulleitten puoleen! — mutta minua odottavat jo ennen teitä tulleet. Mutta te, älkää missään tapauksessa valehdelko, — lisäsi hän kääntyen Fjodor Pavlovitšin puoleen iloisen näköisenä.

Hän lähti kammiosta. Aljoša ja palvelijamunkki riensivät auttamaan häntä portaissa. Aljoša läähätti, hänestä oli mieluisaa poistua, mutta hän oli iloissaan siitäkin, että vanhus ei ollut loukkaantunut ja että hän oli iloinen. Vanhus suuntasi kulkunsa kuistiin siunatakseen niitä, jotka siellä odottivat häntä. Mutta Fjodor Pavlovitš kuitenkin pysähdytti hänet kammion ovella.

— Siunattu mies! — huudahti hän tunteikkaasti. — Sallikaa minun vielä kerran suudella kättänne! Ei, teidän kanssanne vielä voi puhua, voi elää! Luuletteko minun aina näin valehtelevan ja esiintyvän narrina? Tietäkää, että minä teeskentelin koko ajan tahallani koetellakseni teitä. Tunnustelin koko ajan, voiko kanssanne elää. Onko minun nöyryydelläni sijaa teidän ylpeytenne rinnalla? Annan teille kiitosmaininnan: teidän kanssanne voi elää! Mutta nyt olen vaiti, kaiken aikaa. Istuudun nojatuoliini ja olen vaiti. Nyt saatte te, Pjotr Aleksandrovitš, puhua, teistä on nyt tullut päähenkilö… kymmeneksi minuutiksi.

3.

Uskovaiset eukot

Alhaalla puisen katoksen luona, joka oli laitettu muurin ulkoseinän yhteyteen, oli tällä kertaa vain naisia, parikymmentä eukkoa. Heille oli ilmoitettu luostarinvanhimman vihdoinkin tulevan, ja he olivat kokoontuneet odottamaan. Katoksen suojaan olivat tulleet myös tilanomistajattaret Hohlakovit, jotka myös odottivat vanhusta, mutta säätyläisnaisille varatussa huoneistossa. Heitä oli kaksi: äiti ja tytär. Äiti, rikas ja aina aistikkaasti puettu rouva, oli vielä verraten nuori ja sangen hauskannäköinen, hieman kalpea, silmät hyvin vilkkaat ja melkein pikimustat. Hän oli vain kolmenkymmenenkolmen ikäinen ja oli jo ollut viisi vuotta leskenä. Hänen neljäntoista vuoden ikäisellä tyttärellään oli halvaus jaloissa. Tyttö-parka ei puoleen vuoteen ollut voinut kävellä, ja häntä kuljetettiin pitkässä lepotuolissa, joka oli pyörillä. Hänen kasvonsa olivat ihanat, hieman taudin laihduttamat, mutta iloiset. Jotakin veitikkamaista vilahteli hänen suurissa tummissa silmissään, joissa oli pitkät ripset. Äiti oli jo keväästä asti ollut puuhassa viedä hänet ulkomaille, mutta lähtö viivästyi kesällä maatilalla suoritettavien järjestelytöiden takia. He olivat jo viikon olleet kaupungissamme, enemmän asioitten takia kuin rukoilemassa Jumalaa, ja olivat jo kerran, kolme päivää sitten, käyneet luostarinvanhimman luona. Nyt he olivat äkkiä tulleet uudelleen, vaikka tiesivätkin, että vanhus ei enää voinut ottaa vastaan juuri ketään, ja pyysivät hartaasti vielä kerran »onnea saada nähdä suuri terveeksitekijä». Luostarinvanhinta odotellessaan äiti istui tuolilla tyttären lepotuolin vieressä, ja parin askelen päässä hänestä seisoi vanha munkki, joka ei ollut tästä luostarista, vaan oli tullut kaukana pohjoisessa olevasta, vähän tunnetusta luostarista. Hänkin tahtoi saada luostarinvanhimman siunauksen. Mutta katoksen luo saapunut luostarinvanhin meni ensin suoraan rahvaan luo. Väkijoukko kerääntyi sisäänmenopaikkaan, jossa oli kolme porrasta, mitkä yhdistivät matalan katoskäytävän ketoon. Vanhus asettui ylimmälle portaalle, puki ylleen messukasukan ja alkoi siunata ympärillään tunkeilevia naisia. Hänen luokseen talutettiin molemmista käsistä eräs riivaajaisen vaivaama. Kun tämä vain näki vanhuksen, niin hän alkoi heti omituisen järjettömästi vikisten nikotella ja väristä kuin kouristusten vallassa. Vanhus asetti hänen päänsä päälle messukasukan ja luki hänen puolestaan lyhyen rukouksen, ja nainen vaikeni ja rauhoittui heti. En tiedä, miten on nyt, mutta lapsuudessani näin usein maalla ja luostareissa tuollaisia riivattuja. Heidät tuotiin jumalanpalvelukseen, he vikisivät tai haukkuivat koirien tavoin, niin että koko kirkko kaikui, mutta kun sakramentit tuotiin esille ja heidät vietiin sakramenttien luo, niin »riivaus» lakkasi heti ja sairaat rauhoittuivat täydellisesti joksikin aikaa. Minua, lasta, tämä suuresti hämmästytti ja ihmetytti. Mutta samaan aikaan kuulin eräiltä tilanomistajilta ja varsinkin kaupunkilaisilta opettajiltani, kun kysyin heiltä asiaa, että tuo kaikki oli teeskentelyä siinä tarkoituksessa, että pääsisi tekemästä työtä, ja että semmoisesta aina voi tehdä lopun asianmukaisella ankaruudella, minkä vahvistukseksi sitten kerrottiin erilaisia juttuja. Mutta myöhemmin kuulin ihmeekseni lääkäreiltä, jotka olivat spesialisteja, että tässä ei ollut mitään teeskentelyä, vaan että se oli kauhea naisten tauti, joka näyttää esiintyvän erityisesti meillä Venäjällä ja joka todistaa meidän maalaisnaistemme kohtalosta, tauti, jonka aiheuttavat näännyttävät työt, joita on tehtävä liian pian vaikeitten, epäsäännöllisten, ilman minkäänlaista lääkärinapua tapahtuneitten synnytysten jälkeen. Lisäksi sen aiheuttajina ovat lohduton murhe, pieksämiset y.m., jota useat naisluonteet eivät, enemmistön tavoin, kuitenkaan voi kestää. Riivatun ja reuhtovan naisen omituinen ja silmänräpäyksessä tapahtuva paraneminen taas heti, kun hänet vietiin sakramenttien luo, mikä minulle oli selitetty teeskentelyksi ja lisäksi vielä silmänkääntäjätempuksi, jonka melkeinpä »klerikaalit» itse järjestivät, tapahtui luultavasti myös aivan luonnollisella tavalla, ja eukot, jotka veivät sairaan sakramenttien luo sekä, mikä on tärkeintä, sairas itse uskoivat täydellisesti aivan varmana totuutena, että sairaan valtaansa saanut paha henki ei voi kestää sitä, että sairas viedään sakramenttien luo ja annetaan hänen kumartaa niitä. Senpä vuoksi aina tapahtuikin (ja täytyi tapahtua) hermostuneessa ja tietysti myös henkisesti sairaassa naisessa ehdottomasti jonkinmoinen järkytys koko hänen elimistössään sillä hetkellä kuin hän kumartui sakramenttien eteen, järkytys, jonka sai aikaan ihmeellisen tervehtymisen odotus ja varma usko, että niin tapahtuu. Ja niin tapahtui, vaikkapa vain hetken ajaksi. Samoin tapahtui nytkin heti, kun luostarinvanhin oli peittänyt sairaan messukasukalla.

Monet hänen ympärillään olevista naisista vuodattivat liikutuksen ja innostuksen kyyneliä tällä vaikuttavalla hetkellä, toiset pyrkivät suutelemaan vaikkapa vanhuksen takin helmaa, jotkut lukivat joitakin lukuja. Vanhus siunasi kaikkia ja puheli joidenkuiden kanssa. Riivatun hän tunsi ennestään, sillä hän ei ollut kaukaa, vain noin kuuden virstan päässä luostarista olevasta kylästä, ja häntä oli ennenkin käytetty vanhuksen luona.

— Mutta tuossa on pitkämatkainen! — sanoi vanhus osoittaen naista, joka ei vielä ollut ollenkaan vanha, mutta hyvin laiha ja riutuneen näköinen, ja joka ei ollut päivettynyt, mutta kuitenkin mustunut kasvoiltaan. Hän oli polvillaan ja katsoi liikkumattomin katsein vanhusta. Hänen katseessaan oli jotakin tylsää.

— Kaukaa olen, isä hyvä, kaukaa, noin kolmensadan virstan päästä täältä. Kaukaa, isä, kaukaa, — alkoi nainen puhua laulavalla äänellä heilutellen omituisen sulavasti päätään puolelta toiselle ja nojaten poskeaan kämmeneensä. Hän puhui niinkuin olisi valittanut. Kansassa on äänetöntä ja äärettömän kärsivällistä murhetta: se sulkeutuu itseensä ja on vaiti. Mutta on myös sydäntä pakahduttavaa murhetta: se puhkeaa joskus kyyneliin ja purkautuu sen jälkeen valituksiin. Näin on varsinkin naisilla. Mutta se ei ole helpompaa kuin äänetön suru. Valitukset tuottavat huojennusta vain sikäli, että ne vielä enemmän katkeroittavat ja raatelevat sydäntä. Tuollainen murhe ei tahdokaan lohdutusta, se elää oman lohduttomuutensa tunteesta. Valitukset ovat vain tarve lakkaamatta ärsyttää haavaa.

— Kuulutte kaiketi pikkuporvaristoon? — jatkoi vanhus katsoen häneen uteliaasti.

— Kaupunkilaisia olemme, isä, kaupunkilaisia, talonpoikaista väkeä, mutta kaupunkilaisia, asumme kaupungissa. Tulin näkemään sinua, isä. Kuulimme sinusta, isäkulta, kuulimme. Poikani, pienokaisen, saatoin hautaan, lähdin Jumalaa rukoilemaan. Kolmessa luostarissa olen ollut, mutta minua neuvottiin: »Menehän, Nastasjuška, tännekin, se on teille, ystäväiseni, teille». Tulin, eilen olin yöjumalanpalveluksessa, ja tänään tulin luoksenne.

— Mitä sinä murehdit?

— Pikku poikaani suren, isäkulta, kolmivuotias oli, vain kolmea kuukautta vaille kolmen vuoden ikäinen. Poikani tuottaa minulle tuskaa, isä, poikani. Hän oli viimeinen, neljä oli meillä kaikkiaan Nikituškan kanssa, mutta — meillä eivät lapset menesty, eivät menesty, armas, eivät menesty. Kolme ensimmäistä vein hautaan, en niitä kovin paljon surrut, mutta tämän viimeisen saatoin hautaan enkä voi unohtaa. Hän ikäänkuin seisoo edessäni, ei poistu. Sieluni hän on näännyttänyt. Katson hänen pieniä alusvaatteitaan, hänen pikku paitaansa, ja alan parkua. Levittelen sitä, mitä hänen jälkeensä on jäänyt, jokaista hänen kappalettaan, katselen ja parun. Sanon Nikituškalle, miehelleni: päästä minut, isäntä, pyhiinvaellukselle. Hän on ajuri, me emme ole köyhiä, isä, emme ole köyhiä, harjoitamme ajurin ammattia omaan laskuun, kaikki on omaa, sekä hevoset että ajopelit. Mutta mitä me nyt omaisuudella teemme? Hän on alkanut juopotella poissaollessani, Nikituškani nimittäin, se on varmasti niin, ja semmoista oli ennenkin: kun vain käännyn poispäin, niin heikkous saa hänessä vallan. Mutta nyt en ajattele häntäkään. Olen jo kolmatta kuukautta poissa kotoa. Olen unhottanut, kaikki olen unhottanut, enkä tahdo muistaa. Ja miksikä nyt olisin hänen kanssaan? Lopussa on kaikki hänenkin kanssaan, lopussa kaikkien kanssa. En katsoisi nyt kotiani ja omaisuuttani enkä näkisikään kerrassaan mitään!

— Tiedätkö mitä, äiti, — lausui vanhus, — muinoin kerran suuri pyhimys näki temppelissä samanlaisen itkevän äidin kuin sinä, ja tämäkin suri pienokaistaan, ainokaistaan, jonka niinikään Herra oli kutsunut luokseen. »Etkö sinä sitten tiedä», sanoi hänelle pyhä mies, »miten rohkeita nämä pienokaiset ovat Jumalan valtaistuimen edessä? Ei ole koko taivaan valtakunnassa rohkeampaa kuin he. 'Sinä, Jumala, olet lahjoittanut meille elämän', sanovat he Jumalalle, 'ja tuskin ennätimme sen nähdä, niin Sinä jo sen otit meiltä takaisin'. Ja niin rohkeasti he pyytävät ja kysyvät, että Jumala heti antaa heille enkelin arvon. Ja sentähden», sanoi pyhimys, »iloitse sinäkin, vaimo, äläkä itke, sinunkin pienokaisesi on nyt Jumalan tykönä enkelien joukossa». Näin puhui pyhä mies itkevälle vaimolle muinaisina aikoina. Mutta hän oli suuri pyhimys eikä voinut sanoa vaimolle sellaista, mikä ei ole totta. Sentähden tiedä sinäkin, äiti, että sinunkin pienokaisesi varmasti nyt seisoo Jumalan valtaistuimen edessä ja iloitsee ja riemuitsee ja rukoilee Jumalaa sinun puolestasi. Siksi sinäkin itke, mutta riemuitse!

Vaimo kuunteli häntä nojaten poskeaan kättänsä vastaan ja silmät alas luotuina. Hän huokasi syvään.

— Samalla tavalla Nikituškakin minua lohdutti, puhui sanasta sanaan niinkuin sinä: »Ymmärtämätön», sanoi hän, »miksi itket, poikamme varmaankin, nyt Herran Jumalan luona veisaa yhdessä enkelten kanssa». Näin hän puhui minulle, mutta itkee itsekin, näen minä, itkee samoin kuin minäkin. »Minä tiedän», sanon, »Nikituška, niissäpä hän muualla olisikaan kuin Herran Jumalan luona, mutta hänpä ei ole, Nikituška, nyt täällä meidän kanssamme, ei istu nyt vierellämme niinkuin ennen!» Kunpa saisin vain kerran katsahtaa häneen, yhden kerran vain nähdä hänet taas, enkä menisi hänen luokseenkaan, en sanoisi mitään, nurkkaan piiloutuisin, kunhan vain hetkisen saisin häntä nähdä, kuulla häntä, kuinka hän leikkii ulkona, tulee, huutaa vienolla äänellään: »Äiti, missä sinä olet?» Kunpa vain saisin kuulla, kuinka hän kulkee pikku jaloillaan kerran lattian poikki, vain yhden kerran, pikku jaloillaan toptop, ja miten usein, usein, muistan sen, hän juoksikaan luokseni, huusi ja nauroi! Kunpa vain saisin kuulla hänen askelensa, tuntisin hänet heti, tuntisin! Tässä on hänen pikku vyönsä, mutta häntä ei ole, enkä koskaan nyt saa häntä nähdä enkä kuulla!…

Hän otti poveltaan poikansa pienen nauhakevyön ja alkoi siihen vilkaistuaan heti vavista nyyhkytyksistä ja pani silmiensä eteen sormensa, joitten lomasta vuolaina virtaavat kyynelet alkoivat tippua.

— Tämä on, — sanoi vanhus, — tuo vanha: »Raakel itkee lapsiaan eikä saa lohdutusta, sillä heitä ei ole», ja tämmöinen määrä on teille äideille maan päällä pantu. Älä lohduttaudu eikä sinun pidäkään lohduttautua, älä lohduttaudu, vaan itke, mutta muista joka kerta itkiessäsi, muista järkkymättömästi, että pikku poikasi on yksi Jumalan enkeleitä, katselee sinua sieltä ja näkee sinut ja iloitsee kyynelistäsi ja osoittaa Jumalalle niitä. Ja kauan sinulla vielä on oleva tätä suurta äidillistä itkua, mutta se muuttuu lopulta sinulle hiljaiseksi riemuksi, ja katkerat kyynelesi ovat silloin vain hiljaisen liikutuksen ja synneistä pelastavan sydämenpuhdistumisen kyyneliä. Mutta pienokaisellesi toimitan sielumessun. Mikä oli hänen nimensä?

— Aleksei, isäkulta.

— Herttainen nimi! Aleksein Jumalan Miehen mukaanko?

— Jumalanpa, isäseni, Jumalan! Aleksein Jumalan Miehen!

— Millainen pyhimys! Toimitan sielunmessun, äiti, toimitan, ja suljen rukoukseen sinun murheesi ja pyydän puolisollesi terveyttä. Mutta sinun on synti jättää hänet. Mene miehesi luo ja varjele häntä. Kun poikasi sieltä näkee, että olet hylännyt isän, niin hän alkaa itkeä tähtenne: miksi häiritset hänen autuuttaan? Hänhän elää, elää, sillä sielu elää iankaikkisesti, ja vaikka hän ei ole kodissanne, niin hän on näkymättömänä vierellänne. Kuinka hän voi tulla kotiin, jos sinä sanot vihaavasi kotiasi? Kenen luo hän sitten tulee, jos ei löydä teitä, isää ja äitiä, yhdessä? Katsohan, nyt hän näyttäytyy sinulle unessa ja sinä olet tuskissasi, mutta silloin hän lähettää sinulle lempeitä unia. Mene miehesi luo, äiti, mene jo tänään!

— Menen, isä, käskysi mukaan menen! Sinä olet ymmärtänyt sydämeni! Nikituškani, Nikituška, sinä odotat minua, kultaseni, odotat! — alkoi eukko puhella, mutta vanhus oli jo kääntynyt erään vanhan ämmän puoleen, joka ei ollut pyhissäkävijän puvussa, vaan kaupunkilaisvaatteissa. Hänen silmistään näki, että hänellä oli jotakin asiaa ja että hän oli tullut kertomaan jotakin. Hän sanoi olevansa aliupseerin leski, ei kaukaa, vain meidän kaupungistamme. Hänen poikansa Vasenjka palveli jossakin komissariaatissa, mutta oli lähtenyt Siperiaan, Irkutskiin. Kaksi kertaa hän oli sieltä kirjoittanut, mutta nyt hänestä ei ollut vuoteen mitään kuulunut. Äiti oli koettanut ottaa hänestä selvää, mutta ei oikeastaan tietänyt, mistä olisi tiedusteltava.

— Niinpä sanoo minulle jokin päivä sitten Stepanida Iljinitšna Bedrjagina, hän on kauppiaan rouva, rikas ihminen: »Ota sinä, Prohorovna», sanoo hän, »ja tilaa pojallesi sielumessu, mene kirkkoon ja pyydä se! Hänen sielunsa», sanoo hän, »rupeaa ikävöimään ja hän kirjoittaa kirjeen. Ja tämä», sanoo Stepanida Iljinitšna, »on varma keino, monesti koeteltu». Mutta minä epäilen!… Armas ystävämme, onko se totta vai eikö ja tuleeko sillä tavoin hyvä?

— Älä ajattelekaan semmoista! Häpeä on moista kysyäkin. Kuinka voikaan, vieläpä oma äiti, pyytää sielumessua elävälle ihmiselle? Se on suuri synti, noituuteen verrattava, mutta tietämättömyytesi tähden se annetaan sinulle anteeksi. Rukoile sinä mieluummin Taivaan Kuningatarta, ainaista Puolustajaa ja Auttajaa, antamaan hänelle terveyttä sekä antamaan myös sinulle anteeksi väärät ajatuksesi. Ja kuule, mitä minä vielä sanon sinulle, Prohorovna: sinun poikasi joko kohta itse palaa luoksesi tai lähettää varmasti kirjeen. Tiedä se! Mene ja ole tästä lähin rauhallinen! Poikasi elää, sanon sen sinulle.

— Rakkaamme, palkitkoon sinua Jumala, sinä hyväntekijämme, sinä meidän kaikkien ja meidän syntiemme puolesta rukoilija…

Mutta vanhus oli jo huomannut joukossa riutuneen, keuhkotautisen näköisen, mutta vielä nuoren talonpoikaisnaisen kaksi hehkuvaa, häneen suuntautunutta silmää. Nainen seisoi äänettömänä, katse pyysi jotakin, mutta näytti kuin hän ei uskaltaisi lähestyä.

— Mitä asiaa sinulla on, ystäväni?

— Vapahda sieluni, isä, — sanoi nainen hiljaa ja kiirehtimättä, lankesi polvilleen ja kumartui hänen jalkojensa luo.

— Olen tehnyt syntiä, isäni, pelkään syntiäni.

Vanhus istuutui alimmalle portaalle, ja nainen lähestyi häntä polvillaan.

— Olen kolmatta vuotta leskenä, — alkoi nainen puoleksi kuiskaten ja ikäänkuin hätkähtäen. — Vaikeata oli naimisissa, hän oli vanha, pieksi, niin että teki kipeätä. Hän oli sairaana. Katson häntä, ajattelen: »Jos hän tulee terveeksi, nousee taas vuoteesta, niin mitä seuraa sitten?» Ja silloin nousi mieleeni tuo ajatus…

— Odotahan, — sanoi vanhus ja asetti korvansa aivan hänen huuliensa eteen. Vaimo jatkoi puhettaan hiljaa kuiskaten, niin että siitä ei voinut kuulla juuri mitään. Hän lopetti pian.

— Kolmatta vuotta? — kysyi ukko.

— Kolmatta vuotta. Ensin en ajatellut, mutta nyt olen alkanut sairastella, murhe on tullut mieleen.

— Oletko kaukaa?

— Viidensadan virstan päästä täältä.

— Oletko puhunut siitä ripissä?

— Olen, kolmasti olen puhunut.

— Onko päästetty herranehtoolliselle?

— On. Pelkään. Pelkään kuolemaa.

— Älä pelkää mitään äläkä pelkää koskaan ja älä myöskään murehdi. Kunhan vain katumus sinussa ei loppuisi, — niin Jumala kyllä antaa kaikki anteeksi. Eikä ole eikä voikaan olla koko maan päällä sellaista syntiä, jota Jumala ei antaisi anteeksi todellisesti katuvalle. Eikä ihminen voi ollenkaan tehdä niin suurta syntiä, että se kuluttaisi loppuun Jumalan rajattoman rakkauden. Vai voiko olla sellaista syntiä, että se olisi suurempi kuin Jumalan rakkaus? Huolehdi vain katumuksesta, alinomaa, ja karkoita pelko kokonaan. Usko, että Jumala rakastaa sinua niin, että sinä et osaa semmoista ajatellakaan, rakastaa sinua synteinesikin ja synnissäsikin. Mutta yhdestä katuvaisesta on taivaassa enemmän iloa kuin kymmenestä vanhurskaasta, on jo ammoin sanottu. Mene äläkä pelkää. Ihmisiä kohtaan älä ole katkera, loukkauksista älä suutu. Anna sydämessäsi vainajalle kaikki anteeksi, millä hän on sinua loukannut, tee hänen kanssaan todellinen sovinto. Jos sinä kadut, niin sinä rakastatkin. Mutta kun sinä rakastat, niin sinä jo olet Jumalan oma… Rakkaudella kaikki sovitetaan, kaikki pelastetaan. Kun jo minäkin, samanlainen syntinen ihminen kuin sinä, olen sinua armahtanut ja säälinyt, niin kuinka paljon enemmän sen tekee Jumala. Rakkaus on niin äärettömän kallisarvoinen aarre, että sillä voi ostaa koko maailman sekä sovittaa ei vain omat, vaan toistenkin synnit. Mene äläkä pelkää.

Vanhus teki kolmasti ristinmerkin hänen ylitseen, otti kaulastaan jumalankuvan ja pani sen hänen kaulaansa. Vaimo kumarsi hänelle ääneti maahan asti. Vanhus nousi ja katseli iloisesti erästä terveen näköistä eukkoa, jolla oli rintalapsi sylissä.

— Vysegorjesta olen, rakkaani.

— Olet siis kuitenkin vaivautunut kuuden virstan päästä tänne lapsen kanssa. Mitä tahdot?

— Tulin näkemään sinua. Olenhan ollut luonasi, etkö muista? Et ole kovin hyvämuistinen, jos olet jo unohtanut minut. Meillä kerrottiin, että olet sairas. Ajattelin, että menenpä itse häntä katsomaan: nyt näen sinut, ja mikä sairas sinä olet? Elät vielä kaksikymmentä vuotta, toden totta, Herra nähköön! Ja vähänkö on niitä, jotka sinun puolestasi rukoilevat! Sinäkö joutaisit sairastelemaan?

— Kiitos sinulle kaikesta, ystäväni.

— Samassapa esitän pienen pyyntöni: tässä on kuusikymmentä kopeekkaa, anna ne, armas, jollekulle, joka on minua köyhempi. Tulin tänne ja ajattelin: annan mieluummin hänen kauttaan, hän kyllä tietää, kenelle on annettava.

— Kiitos, ystäväni, kiitos, hyvä ihminen! Minä pidän sinusta. Täytän ehdottomasti toivomuksesi. Tyttökö sinulla on sylissä?

— Tyttö, ystäväiseni, Lizaveta.

— Jumala siunatkoon teitä molempia, sekä sinua että pikku Lizavetaa. Olet ilahduttanut sydäntäni, äiti. Hyvästi, rakkaat ystävät, hyvästi, rakkaani!

Hän siunasi kaikkia ja kumarsi syvään kaikille.

4.

Heikkouskoinen rouva

Luostariin saapunut tilanomistajatar oli seuratessaan vanhuksen keskustelua rahvaan kanssa ja katsellessaan siunaamistoimitusta vuodattanut hiljaisia kyyneliä ja pyyhki niitä nenäliinallaan. Hän oli tunteellinen maailmannainen, ja hänellä oli monessa suhteessa todella hyviä taipumuksia. Kun vanhus lopulta astui hänen luokseen, otti hän hänet innostuneesti vastaan.

— Minä sain henkisesti niin paljon, niin paljon, kun katselin tuota liikuttavaa kohtausta… — sanoi hän voimatta lopettaa lausettaan liikutukselta. — Oi, minä ymmärrän, että kansa teitä rakastaa, minä itsekin rakastan kansaa, tahdon sitä rakastaa, ja kuinka voisikaan olla rakastamatta kansaa, ihanaa, kaikessa suuruudessaan avomielistä Venäjän kansaa!

— Kuinka tyttärenne voi? Tehän halusitte taas keskustella kanssani?

— Oi, minä pyysin sitä hartaasti, minä rukoilin, olisin ollut valmis lankeamaan polvilleni ja olemaan siinä asennossa vaikka kolme päivää ikkunoittenne edessä, kunnes olisitte päästänyt minut puheillenne. Me tulimme luoksenne, suuri terveeksitekijä, lausuaksemme teille innostuneen kiitoksemme. Tehän olette tehnyt Liseni terveeksi, aivan terveeksi, ja miten? Siten, että torstaina rukoilitte hänen puolestaan, panitte kätenne hänen päällensä. Riensimme suutelemaan noita käsiä, tuomaan esille tunteemme ja hartaan kunnioituksemme.

— Miten olen tehnyt hänet terveeksi? Hänhän loikoo yhä lepotuolissa?

— Mutta yölliset kuumekohtaukset ovat kokonaan kadonneet; kahteen vuorokauteen, torstaista saakka, niitä ei enää ole ollut, — sanoi rouva hermostuneen kiireesti. — Eikä siinä kyllin: myös hänen jalkansa ovat vahvistuneet. Tänä aamuna hän heräsi terveenä, hän nukkui koko yön, katsokaa hänen punaisia poskiaan, hänen loistavia silmiään. Ennen hän aina itki, mutta nyt nauraa, on iloinen ja riemukas. Tänään hän tahtoi välttämättömästi, että hänet pantaisiin seisomaan jalkojensa varaan, ja hän seisoi kokonaisen minuutin yksin, kenenkään tukematta. Hän tahtoo lyödä kanssani vetoa, että hän kahden viikon kuluttua tanssii katrillia. Kutsutin luokseni täkäläisen Herzenstuben. Hän kohotteli olkapäitään ja sanoi: ihmettelen, tämä menee yli ymmärrykseni! Ja te tahdotte, että me emme vaivaisi teitä, että voisimme olla lentämättä tänne, jättää kiittämättä? Lise, kiitä, kiitä!

Lisen kauniit, nauravat kasvot muuttuivat äkkiä vakaviksi, hän kohottautui lepotuolissaan niin paljon kuin voi ja katsoen vanhukseen pani hänen edessään kätensä ristiin, mutta ei voinut hillitä itseään, vaan purskahti äkkiä nauramaan…

— Hänellehän minä, hänelle! — sanoi hän osoittaen Aljošaa ja harmistuneena kuin lapsi itseensä sen johdosta, että ei ollut voinut hillitä nauruaan. Ken olisi katsonut Aljošaan, joka seisoi askelen päässä vanhuksen takana, olisi nähnyt hänen poskiensa nopeasti sävähtävän punaisiksi. Hänen silmänsä välähtivät, ja hän loi ne alas.

— Hän on saanut toimittaakseen teille, Aleksei Fjodorovitš, erään asian… Kuinka te voitte? — jatkoi äiti kääntyen äkkiä Aljošan puoleen ja ojentaen hänelle hienosti hansikoidun kätensä. Vanhus katsahti taakseen ja katsoi äkkiä tarkkaavaisesti Aljošaa. Tämä lähestyi Liseä ja ojensi hänelle kätensä omituisesti ja kömpelösti hymähtäen. Lise tekeytyi arvokkaan näköiseksi.

— Katerina Ivanovna lähettää teille minun kauttani tämän, — hän antoi Aljošalle pienen kirjeen. — Hän pyytää erityisesti, että pistäytyisitte hänen luokseen, mutta pian, pian, ja että ette narraisi, vaan välttämättömästi tulisitte.

— Hän pyytää minua pistäytymään luokseen? Hänen luokseen, minua… Miksi? — mutisi Aljoša hyvin ihmeissään. Hänen kasvoihinsa tuli äkkiä hyvin huolestunut ilme.

— Oi, se on kaikki Dmitri Fjodorovitšin johdosta ja… kaikkien noitten viimeisten tapahtumien johdosta, — kiiruhti äiti selittämään. — Katerina Ivanovna on nyt tehnyt erään päätöksen… mutta sitä varten hänen täytyy välttämättömästi nähdä teitä… miksi? Sitä en tietysti tiedä, mutta hän pyysi tulemaan mahdollisimman pian. Ja te teette sen, teette aivan varmaan, tässä siihen käskee kristillisyyskin…

— Olen nähnyt hänet kaiken kaikkiaan vain yhden kerran, — jatkoi Aljoša ollen yhä ymmällä.

— Oi, hän on niin korkea, niin saavuttamaton olento!… Jo yksistään kärsimystensä takia… Ajatelkaahan, mitä hän on kärsinyt, mitä hän nyt kärsii, ajatelkaa, mikä häntä odottaa… se kaikki on kauheata, kauheata!

— Hyvä on, minä tulen, — päätti Aljoša lukaistuaan lyhyen ja arvoituksellisen kirjelapun, jossa oli vain harras pyyntö, että hän tulisi, eikä minkäänlaisia selityksiä.

— Ah, kuinka se on teidän puoleltanne kaunista ja suurenmoista! — huudahti äkkiä Lise innostuen. — Minäpä sanoin äidille: hän ei mene sinne missään tapauksessa, hän vetäytyy pois. Oi, kuinka hyvä te olettekaan! Olen aina ollut sitä mieltä, että te olette hyvä, minusta on mieluisaa saada se nyt sanotuksi.

— Lise! — lausui äiti vakavasti, mutta hymähti samassa.

— Te olette unohtanut meidätkin, Aleksei Fjodorovitš, te ette ollenkaan tahdo käydä meillä. Mutta Lise on kahdesti sanonut minulle, että hänellä on hauskaa vain teidän seurassanne.

Aljoša kohotti alasluodun katseensa, punastui taas äkkiä ja naurahti taas tietämättä itsekään mille. Luostarinvanhin ei muuten enää tarkannut häntä. Hän oli ruvennut puheisiin matkustavan munkin kanssa, joka, kuten jo sanoimme, odotti Lisen lepotuolin vierellä hänen saapumistaan. Tämä munkki oli nähtävästi kaikkein yksinkertaisimpia, t.s. arvoltaan alhaisimpia, mies, jolla oli ahdas ja järkkymätön maailmankatsomus, mutta uskovainen ja omalla tavallaan luja. Hän ilmoitti tulevansa jostakin kaukaa pohjoisesta, Obdorskista, pyhän Sylvesterin luostarista, joka oli pyhä luostari ja jossa oli kaikkiaan vain kymmenkunta munkkia. Vanhus siunasi häntä ja kutsui käymään kammiossaan, milloin hän itse vain halusi.

— Kuinka te rohkenette tehdä tuollaisia tekoja? — kysyi äkkiä munkki vakavasti ja juhlallisesti osoittaen Liseä. Hän tarkoitti tämän »terveeksitekemistä».

— Siitä on tietysti vielä liian aikaista puhua. Helpotus ei ole vielä samaa kuin täydellinen tervehtyminen ja voi johtua muistakin syistä. Mutta jos jotakin on ollutkin, niin ei kenenkään voimasta, vaan Jumalan sallimasta. Kaikki tulee Jumalalta. Käykää luonani, isä, — lisäsi hän munkille, — sillä enpä voi kaikkina aikoina ottaa vastaan. Olen sairas ja tiedän, että päiväni ovat luetut.

— Oi, ei suinkin, Jumala ei ota teitä meiltä pois, te elätte vielä kauan, kauan, — huudahti äiti. Miltä sairaus teitä vaivaa? Te näytätte niin iloiselta, terveeltä, onnelliselta.

— Minulla on tänään harvinaisen helppo olo, mutta minä tiedän, että sitä kestää väin vähän aikaa. Ymmärrän nyt tautini erehtymättä. Jos taasen teistä näytän niin iloiselta, niin ettepä millään ettekä milloinkaan olisi voinut minua ilahduttaa niin paljon kuin nyt, tekemällä tuon huomautuksen. Sillä ihmiset ovat luodut onneen, ja ken on täysin onnellinen, se saattaa suorastaan sanoa itselleen: »Minä olen täyttänyt Jumalan käskyn täällä maan päällä.» Kaikki oikeamieliset, kaikki pyhät, kaikki pyhät marttyyrit ovat olleet onnellisia.

— Oi, miten te puhutte, kuinka rohkeita ja yleviä sanoja! — huudahti äiti, — Te puhutte ja ikäänkuin tungette olemuksen läpi. Ja kuitenkin onni, onni, — missä se on? Kuka voi sanoa olevansa onnellinen? Oi, kun kerran olitte niin hyvä, että tänään päästitte meidät vielä näkemään teitä, niin kuulkaa kaikki, minkä viime kerralla jätin teille puhumatta, en uskaltanut sanoa, kaikki, mistä kärsin, ja niin kauan, niin kauan jo olen kärsinyt! Minä kärsin,-suokaa minulle anteeksi, minä kärsin… — Ja jonkin äkillisen kiihkeän tunteen valtaamana hän pani kätensä ristiin vanhuksen edessä.

— Mistä te erikoisesti kärsitte?

— Kärsin… epäuskosta…

— Ette usko Jumalaan?

— Oi, ei, ei, sitä en uskalla ajatellakaan, mutta tuleva elämä — se on semmoinen arvoitus! Eikä kukaan, ei kukaan anna siihen vastausta! Kuulkaa, te olette terveeksitekijä, te olette ihmissielun tuntija! Minä en tietysti uskalla vaatia, että täydellisesti uskoisitte minua, mutta vakuutan teille kaikkein pyhimmällä sanallani, että en puhu nyt kevytmielisyydestä, vaan että tuo ajatus tulevasta haudantakaisesta elämästä vaivaa minua kärsimykseen asti, pelkoon ja kauhistukseen asti… Enkä tiedä, kenen puoleen kääntyisin, en ole uskaltanut koko elämäni aikana… Ja nyt rohkenen kääntyä teidän puoleenne… Oi, hyvä Jumala, mimmoisena te minua nyt pidättekään! — Hän löi käsiään yhteen.

— Älkää olko huolissanne siitä, mitä minä ajattelen, — vastasi vanhus.
— Uskon täydellisesti murheenne vilpittömyyden.

— Oi, kuinka kiitollinen olenkaan teille! Nähkääs: suljen silmäni ja ajattelen: jos kaikki uskovat, niin mistä tämä on tullut? Mutta nyt vakuutetaan, että kaikki tuo on saanut alkunsa pelosta kauhistuttavien luonnonilmiöitten edessä ja että mitään tuommoista ei ole olemassakaan. No niin, ajattelen, olen uskonut koko elämäni ajan — kuolen ja yht'äkkiä ei olekaan mitään, vain »takiaisia kasvaa haudalle», niinkuin olen lukenut erään kirjailijan teoksesta. Se on kauheata! Miten, miten voi saada takaisin uskon? Muuten uskoin vain ollessani pieni lapsi, mekaanisesti, mitään ajattelematta… Miten, miten tuon voi todistaa? Olen nyt tullut langetakseni eteenne ja pyytääkseni teiltä vastausta tähän. Jos päästän käsistäni nyt tämänkin tilaisuuden — niin ei minulle koko elämäni aikana enää kukaan anna vastausta. Miten voi todistaa, miten voi tulla vakuutetuksi? Oi, tämä on onnettomuuteni! Seison ja huomaan, että ympärilläni tämä on kaikille samantekevää, melkein kaikille, ei kukaan siitä nyt huolehdi, minä yksin vain en voi sitä kestää. Se on kauheata, kauheata!

— Epäilemättä se on kauheata. Mutta todistaa tässä ei voi mitään, tulla vakuutetuksi — se on mahdollista.

— Kuinka? Millä tavoin?

— Toimivan rakkauden kautta. Koettakaa rakastaa lähimmäisiänne toimeliaasti ja väsymättä. Sikäli kuin edistytte rakkaudessa, te myös tulette vakuutetuksi sekä Jumalan olemassaolosta että sielunne kuolemattomuudesta. Jos taas pääsette täydelliseen itsekieltämykseen lähimmäisenrakkaudessa, niin silloin uskonne on aivan varma eikä mikään epäilys voi noustakaan sieluunne. Tämä on koeteltua ja tämä on varmaa.

— Toimivan rakkauden? Kas siinä on taas kysymys ja millainen kysymys onkaan! Katsokaahan, minähän rakastan ihmiskuntaa siinä määrin, että toisinaan, uskotteko, haaveilen siitä, että jätän kaikki, kaikki mitä minulla on, jätän Lisen ja menen sairaanhoitajaksi. Suljen silmäni, ajattelen ja haaveilen, ja niinä hetkinä tunnen itsessäni lannistumatonta voimaa. Eivät mitkään haavat, eivät mitkään mätäpaiseet voisi minua peloittaa. Minä ne sitoisin ja pesisin omin käsin, minä hoitaisin noita kärsiviä, minä olisin valmis suutelemaan noita haavoja…

— Sekin on jo paljon ja hyvä asia, että ajatuksenne askaroivat tuommoisessa eikä muunlaisessa. Ei, ei, odottamatta te todellakin teettekin jonkin hyvän työn.

— Niin, mutta kauanko jaksaisin elää tuommoista elämää? — jatkoi rouva kiihkeästi ja ikäänkuin raivostuen. — Se on tärkein kysymys! Se on kaikkein piinallisin kysymys minulle. Suljen silmäni ja kysyn itseltäni: kauanko jaksaisit kulkea tuota tietä? Ja jos sairas, jonka haavoja sinä peset, ei heti osoita sinulle kiitollisuutta, vaan päinvastoin kiusaa sinua oikuillaan, pitämättä arvossa ja huomaamatta sinun ihmisrakasta toimintaasi alkaa huutaa sinulle, esittää epähienosti vaatimuksia, vieläpä valittaa jollekulle esimiehelle (kuten hyvin sairaat usein tekevät) — kuinka käy silloin? Jatkuuko sinun rakkautesi vai eikö? Ja, ajatelkaahan, olen jo vavisten todennut: jos on jotakin, mikä voisi jäähdyttää »toimivan» rakkauteni ihmiskuntaan heti paikalla, niin se on kiittämättömyys. Sanalla sanoen, minä teen työtä palkan tähden, minä vaadin heti palkkaa, toisin sanoen kiitosta itselleni, ja rakkauden maksettavaksi rakkaudella. Muulla tavoin en kykene ketään rakastamaan!

Hän syytteli itseään aivan vilpittömästi ja katsoi päätettyään puheensa vanhusta uhmailevan päättävästi.

— Tämä on aivan täsmälleen samanlaista kuin minulle kauan sitten kertoi eräs lääkäri, — huomautti vanhus. — Hän oli jo ikämies ja kieltämättä älykäs mies. Hän puhui yhtä avomielisesti kuin tekin, vaikka leikkiä laskien, katkeraa leikkiä laskien. »Minä», sanoi hän, »rakastan ihmiskuntaa, mutta ihmettelen itseäni: kuta enemmän minä rakastan ihmiskuntaa yleensä, sitä vähemmän rakastan eri ihmisiä, yksilöitä. Haaveissani usein olen saanut päähäni kiihkeitä aikeita palvella ihmiskuntaa, ja ehkäpä todellakin olisin antanut ristiinnaulita itseni ihmisten tähden, jos se yht'äkkiä olisi ollut tarpeellista, mutta samalla en kuitenkaan voi asua kahta päivää toisen kanssa samassa huoneessa, kuten kokemuksesta tiedän. Jos toinen on läheisyydessäni, niin hänen persoonansa jo rasittaa itserakkauttani ja rajoittaa vapauttani. Yhdessä vuorokaudessa voin ruveta vihaamaan parhaintakin ihmistä: yhtä sen takia, että hän syö liian hitaasti päivällispöydässä, toista sen vuoksi, että hänellä on nuha ja hän niistää yhtä mittaa nenäänsä. Minusta», sanoi hän, »tulee ihmisten vihaaja heti, kun vain joudun tekemisiin heidän kanssaan. Sen sijaan on aina käynyt niin, että kuta enemmän olen vihannut ihmisiä erikseen, sitä hehkuvammaksi on tullut rakkauteni ihmiskuntaa kohtaan yleensä.»

— Mutta mitä on tehtävä? Mitä on tämmöisessä tapauksessa tehtävä? Onko tässä jouduttava epätoivoon?

— Ei, sillä sekin jo riittää, että te olette siitä huolissanne. Tehkää mitä voitte, ja se lasketaan teille hyväksi. Te olette jo paljon tehnyt, koska olette voinut niin syvästi ja vilpittömästi oppia tuntemaan itsenne! Jos taas te nyt puhuitte minunkin kanssani niin vilpittömästi vain saadaksenne minulta, kuten saittekin, kiitosta rehellisyydestänne, niin ette tietysti pääse mihinkään toimivan rakkauden töissä. Kaikki jää näin vain omiksi haaveiluiksenne, ja elämänne vilahtaa ohi kuin harhakuva. Silloin tietysti unohdatte myös tulevan elämän ja rauhoitutte lopulta jotenkuten omia aikojanne.

— Te olette musertanut minut! Vasta nyt, juuri sillä hetkellä kuin te puhuitte, minä ymmärsin, että todellakin vain odotin teiltä kiitosta vilpittömyydestäni, kun kerroin teille, että en voi kestää kiittämättömyyttä. Te olette osoittanut minulle olemukseni laadun, te olette täysin ymmärtänyt minut ja selittänyt minut itselleni!

—— Puhutteko tuota tosissanne? No niin, nyt tuon tunnustuksenne jälkeen minä uskon, että te olette vilpitön ja että sydämenne on hyvä. Jos ette saavuta onnea, niin muistakaa aina, että te olette hyvällä tiellä, ja koettakaa sillä pysyä. Tärkeintä on, että vältätte valhetta, kaikkea, valhetta, varsinkin valehtelemista itsellenne. Pitäkää silmällä valhettanne ja tarkastakaa sitä joka tunti, joka hetki. Välttäkää myös sekä toisten että itsenne inhoamista: se, mikä teistä sisällänne näyttää huonolta, puhdistuu jo sen kautta, että te olette sen itsessänne huomannut. Karttakaa myös pelkoa, vaikka pelko on vain kaiken valheen seurausta. Älkää koskaan pelästykö omaa arkuuttanne rakkauden saavuttamisessa, älkää edes kovin paljon pelästykö tällöin huonoja tekojanne. Olen pahoillani, että en voi sanoa teille mitään lohdullisempaa, mutta toimiva rakkaus on haaveilevaan rakkauteen verrattuna ankara ja peloittava asia. Haavemielinen rakkaus haluaa pikaista sankaritekoa, joka pian palkitaan ja jonka kaikki näkevät. Tässä mennään todella niinkin pitkälle, että uhrataan henkikin, kunhan vain kaikki kävisi nopeasti ja pian täyttyisi aivan kuin näyttämöllä, ja että kaikki näkisivät ja kehuisivat. Mutta toimiva rakkaus on työtä ja kestämistä, monille kenties myös oppimista. Mutta sanon edeltäpäin, että samana hetkenä, jolloin te kauhuksenne näette, että kaikista ponnistuksistanne huolimatta ette ole lähestynyt päämäärää, vaan päinvastoin tavallanne siitä loitontunutkin, — sinä samana hetkenä, ennustan sen teille, te yht'äkkiä saavutattekin päämäärän ja näette selvästi yllänne Jumalan ihmeitätekevän voiman, Jumalan, joka koko ajan on teitä rakastanut ja huomaamattanne johdattanut. Pyydän anteeksi, että en voi olla kanssanne kauempaa, minua odotetaan. Näkemiin.

Rouva itki.

— Lise, Lise, siunatkaa toki häntä, siunatkaa! — sanoi hän äkkiä touhukkaasti.

— Häntä ei kannata edes rakastaakaan. Minä näin, miten hän koko ajan kujeili, — sanoi vanhus leikillään. — Miksi te koko ajan nauroitte Alekseille?

Lise oli todellakin kaiken aikaa tuolla tavoin kujeillut. Hän oli jo pitkän aikaa, viime kerrasta asti, huomannut, että Aljoša joutuu hänen seurassaan hämilleen ja koettaa olla häneen katsomatta, ja tämäpä häntä oli alkanut suuresti huvittaa. Lise katseli Aljošaan kiinteästi ja koetti saada heidän katseensa sattumaan yhteen. Aljoša ei voinut kestää häneen itsepintaisesti suunnattua katsetta ja alkoi äkkiä tahtomattaan, vastustamattoman voiman pakosta, itse katsella tyttöä, mutta silloin tyttö samassa alkoi hymyillä voitonriemuista hymyä katsellen suoraan hänen silmiinsä. Aljoša oli yhä enemmän hämillään ja harmissaan. Viimein hän kääntyi kokonaan pois ja piiloutui vanhuksen selän taakse. Muutaman minuutin kuluttua hän taas saman vastustamattoman voiman pakottamana kääntyi katsomaan, katsooko tyttö häntä vai eikö, ja näki, että Lise melkein riippuen ulos lepotuolistaan katseli häntä sivulta päin ja odotti kaikin voimin, milloin hän katsoo. Mutta kun Aljošan ja hänen katseensa sattuivat yhteen, alkoi tyttö nauraa ääneensä, niin että vanhus ei malttanut olla sanomatta:

— Miksi te, veitikka, tuolla tavoin koetatte saada hänet häpeämään?

Lise punastui äkkiä aivan odottamatta, hänen kasvonsa tulivat hyvin vakaviksi, ja hän alkoi äkkiä puhua nopeasti ja hermostuneesti valittaen kiihkeästi ja paheksuvasti:

— Miksi hän sitten on kaikki unohtanut? Pienenä ollessani hän kantoi minua käsillään, me olimme leikkitovereita. Hänhän kävi meillä opettamassa minua lukemaan, tiedättekö sen? Sanoessaan kaksi vuotta sitten jäähyväiset hän sanoi, että ei unohda koskaan, että me olemme ikuiset ystävät, ikuiset, ikuiset! Ja nyt hän on yht'äkkiä ruvennut minua pelkäämään, ikäänkuin minä hänet söisin. Miksi hän ei tahdo tulla luo, miksi hän ei tahdo puhella? Miksi hän ei tahdo käydä meillä? Tekö muka ette häntä päästä? Mehän tiedämme, että hän käy kaikkialla. Minun ei ole sopivaa häntä kutsua, hänen olisi ensimmäisenä pitänyt muistaa, jos ei ole unohtanut. Eipäs, hän etsii nyt pelastusta! Miksi te olette pukenut hänen ylleen tuon pitkäliepeisen pappisviitan… Kun hän lähtee juoksemaan, niin hän lankeaa…

Ja yht'äkkiä hän voimatta, hillitä itseään pani käden kasvojensa eteen ja alkoi nauraa hirveästi, hillittömästi pitkää, hermostunutta, ruumista värisyttävää ja kuulumatonta nauruaan. Vanhus oli kuunnellut hänen puhettaan hymyillen ja siunasi häntä hellästi. Mutta alkaessaan suudella hänen kättään tyttö äkkiä painoi sen silmilleen ja alkoi itkeä.

— Älkää suuttuko minuun, minä olen hupakko, minä en ole minkään arvoinen… ja Aljoša on ehkä oikeassa, aivan oikeassa, kun ei tahdo käydä näin naurettavan ihmisen luona.

— Minä lähetän hänet ehdottomasti, — päätti vanhus.

5.

Niin tapahtuu, tapahtuu!

Luostarinvanhin oli ollut poissa kammiostaan noin viisikolmatta minuuttia. Kello oli jo yli puoli yhden, mutta Dmitri Fjodorovitš, jonka takia kaikki olivat kokoontuneet, ei vieläkään ollut saapunut. Mutta hänet näyttivät toiset ikäänkuin unohtaneen, ja kun luostarinvanhin taas astui kammioon, niin hän tapasi kaikki vieraansa mitä vilkkaimmin keskustelemassa keskenään. Keskusteluun ottivat osaa ennen kaikkea Ivan Fjodorovitš ja molemmat pappismunkit. Keskusteluun yhtyi, nähtävästi hyvin kiihkeästikin, myös Miusov, mutta hänellä oli taaskin huono onni: Hän oli ilmeisesti syrjähenkilö ja hänelle vastailtiin vähän, niin että tämä uusi seikka yhä vain lisäsi hänen mieleensä kertynyttä ärtyisyyttä. Asian laita ali niin, että hän ja Ivan Fjodorovitš ja ennenkin olivat jonkin verran pistelleet toisiaan kilpaillen tiedoissa, eikä hän voinut kylmäverisesti sietää tämän hänelle osoittamaa eräänlaista yliolkaisuutta. »Tähän asti sentään olin kaiken sen huipulla, mikä Euroopassa on etevintä, mutta tuo uusi sukupolvi ei piittaa meistä kerrassaan mitään», ajatteli hän itsekseen. Fjodor Pavlovitš, joka; itse oli luvannut istuutua tuoliinsa ja olla vaiti, oli todellakin jonkin aikaa ääneti, mutta tarkkasi ivallisesti hymyillen naapuriaan Pjotr Aleksandrovitšia ja ilmeisesti oli iloissaan hänen äreydestään. Hän oli, jo kauan aikonut maksaa hänelle minkä mistäkin eikä nyt tahtonut jättää tilaisuutta käyttämättä. Viimein hän ei enää jaksanut hillitä itseään, vaan kumartui naapurinsa olkapäätä kohti ja ärsytti häntä vielä kerran puoliääneen:

— Miksi te ette äsken mennyt pois tuon »suuteli rakkaasti» jälkeen, vaan suostuitte jäämään näin huonoon seuraan? Siksi vain, että tunsitte tulleenne halvennetuksi ja loukatuksi ja jäitte näyttämään älyänne saadaksenne siten hyvitystä. Nyt ette enää lähde, ennenkuin olette antanut älynne loistaa heille.

— Joko te taas? Lähden päinvastoin heti pois.

— Myöhemmin, myöhemmin kuin muut lähdette! — pisti Fjodor Pavlovitš vielä kerran. Tämä tapahtui melkein samalla hetkellä kuin vanhus palasi.

Kiista loppui hetkeksi, mutta vanhus istuutuen entiselle paikalleen katsoi kaikkiin aivan kuin tahtoisi kohteliaasti kehoittaa jatkamaan. Aljoša, joka oli oppinut tuntemaan melkein kaikki hänen kasvojensa ilmeet, näki aivan selvästi, että hän oli hirveän väsynyt ja ponnisti kestääkseen. Viime aikoina sairastaessaan hän oli saanut pyörtymiskohtauksia, jotka johtuivat voimien loppumisesta. Melkein samanlainen kalpeus kuin pyörtymyksen edellä levisi nytkin hänen kasvoilleen, ja hänen huulensa tulivat valkeiksi. Mutta nähtävästi hän ei tahtonut hajoittaa kokousta, vaan hänellä oli siinä jokin oma tarkoituksensa, — mutta mikä? Aljoša piti häntä tarkasti silmällä.

— Me keskustelemme heidän perin mielenkiintoisesta kirjoituksestaan, — lausui pappismunkki Josef, kirjastonhoitaja, kääntyen vanhuksen puoleen ja osoittaen Ivan Fjodorovitšia. — Paljon uutta he esittävät, mutta perusajatus näyttää menevän kahteen eri suuntaan. Kysymyksen johdosta, joka koskee kirkollisyhteiskunnallista tuomioistuinta ja sen oikeuksien laajuutta, he ovat vastanneet kirjoitelmalla aikakauskirjassa eräälle hengelliseen säätyyn kuuluvalle henkilölle, joka on kirjoittanut tästä kysymyksestä kokonaisen kirjan…

— Valitettavasti en ole lukenut kirjoitustanne, mutta olen kuullut siitä, — vastasi vanhus katsellen kiinteästi ja terävästi Ivan Fjodorovitšia.

— Heidän kantansa on sangen mielenkiintoinen, — jatkoi isä kirjastonhoitaja. — Nähtävästi he kysymyksessä kirkollis-yhteiskunnallisesta tuomioistuimesta kokonaan hylkäävät kirkon erottamisen valtiosta.

— Se on mielenkiintoista, mutta miltä kannalta te näin ajattelette? — kysyi vanhus Ivan Fjodorovitšilta.

Tämä vastasi hänelle viimein, mutta ei kohteliaalla ylemmyydellä, kuten Aljoša vielä edellisenä päivänä oli pelännyt, vaan vaatimattomasti ja hillitysti, ilmeisen kohteliaasti ja nähtävästi ilman pienintäkään salaista ajatusta.

— Lähden siitä väitteestä, että tämä peruskäsitteitten sekoittaminen, toisin sanoen kirkon ja valtion olemuksen sekoittaminen, kun otamme kummankin erikseen, jatkuu tietysti ikuisesti siitä huolimatta, että se on mahdottomuus ja että sitä ei koskaan voi saattaa normaaliseen eikä edes jossakin määrin yhteensopivaan tilaan, sillä asian koko perusta on valheellinen. Kompromissi valtion ja kirkon välillä sellaisissa kysymyksissä kuin esimerkiksi kysymys tuomioistuimesta on mielestäni täydellisesti ja puhtaasti ottaen pohjaltaan mahdoton. Hengelliseen säätyyn kuuluva henkilö, jonka mielipiteitä vastaan olen esittänyt vastaväitteitä, on sitä mieltä, että kirkolla on täsmälleen määrätty paikkansa valtiossa. Minä taasen olen lausunut häntä vastaan sen väitteen, että päinvastoin kirkon tulee sulkea itseensä koko valtio eikä vain saada siitä jokin nurkka ja että jos tämä jostakin syystä nyt on mahdotonta, niin, asiain todellisen laadun mukaan arvostellen, se on ehdottomasti pantava kristillisen yhteiskunnan koko seuraavan kehityksen suoranaiseksi ja tärkeimmäksi päämääräksi.

— Aivan oikein, — lausui lujasti ja hermostuneesti isä Paísi, harvapuheinen ja oppinut pappismunkki.

— Puhtainta ultramontaanisuutta! — huudahti Miusov asettaen kärsimättömästi jalan toisen jalkansa päälle.

— Heh, eihän meillä ole vuoriakaan! — huudahti isä Josef ja jatkoi kääntyen luostarinvanhimman puoleen: — He vastaavat muun muassa vastustajansa, hengelliseen säätyyn kuuluvan henkilön — huomatkaa se — seuraaviin »oleellisiin ja perusmielipiteisiin». Ensiksi: siihen, että »ei yksikään yhteiskunnallinen liittymä voi eikä sen pidä omistaa itselleen valtaa — käyttää jäsentensä kansalais- ja valtiollisia oikeuksia». Toiseksi: että »rikosoikeudellinen ja siviilioikeudellinen tuomiovalta ei saa kuulua kirkolle eikä ole sopusoinnussa sen luonteen kanssa, se kun on jumalallinen laitos ja ihmisten yhteenliittymä uskonnollisia tarkoitusperiä varten». Ja vihdoin kolmanneksi: siihen, että »kirkko on valtakunta, joka ei ole tästä maailmasta»…

— Mitä arvottominta sanoilla leikkimistä pappismiehen puolelta! — keskeytti taas isä Paísi malttamatta olla ääneti. — Minä olen lukenut tämän kirjan, jota vastaan te olette esittänyt väitteitä, — sanoi hän kääntyen Ivan Fjodorovitšin puoleen, — ja minua ihmetyttivät hengenmiehen sanat, että »kirkko on valtakunta, joka ei ole tästä maailmasta». Jos se ei ole tästä maailmasta, niin sitä siis ei voi olla maan päällä ollenkaan olemassa. Pyhän evankeliumin sanoja: »ei tästä maailmasta» on käytetty väärässä merkityksessä. Tuollaisilla sanoilla leikkiminen ei käy laatuun. Meidän Herramme Jeesus Kristus tuli nimenomaan perustamaan kirkkoa maan päälle. Taivaan valtakunta tietysti ei ole tästä maailmasta, se on taivaassa, mutta siihen ei voi päästä muuta tietä kuin kirkon kautta, joka on perustettu ja asetettu maan päälle. Ja sentähden ovat maalliset sanaleikit tässä mielessä mahdottomia ja arvottomia. Kirkko on todellakin valtakunta, ja sen määränä on hallita, ja lopulta sen täytyy epäilemättä olla valtakuntana koko maan päällä, — siitä on meillä olemassa lupaus…

Hän vaikeni äkkiä aivan kuin hilliten mieltään. Ivan Fjodorovitš, joka oli kuunnellut häntä kunnioittavasti ja tarkkaavasti, jatkoi erittäin levollisesti, mutta edelleenkin halukkaasti ja vilpittömästi, luostarinvanhimman puoleen kääntyen:

— Minun kirjoitukseni pääajatus on se, että muinoin kristityn ajan ensimmäisinä kolmena vuosisatana kristillisyys maan päällä ilmeni vain kirkkona ja oli vain kirkko. Mutta kun Rooman pakanallinen valtakunta tahtoi tulla kristityksi, niin kävi pakostakin niin, että tultuaan kristityksi se vain sulki itseensä kirkon, mutta jäi edelleen entiseen tapaan pakanalliseksi valtakunnaksi hyvin monissa toimissaan. Todellisuudessa epäilemättä pitikin näin käydä. Mutta Roomassa valtiona säilyi sangen paljon pakanallista sivistystä ja viisautta, kuten esimerkiksi itse valtion tarkoitusperät ja perusteet. Kristuksen kirkko taas ei valtioon astuttuaan epäilemättä voinut luovuttaa mitään perustastaan, siitä kivestä, jolle se rakentuu, eikä voinut tavoitella muuta kuin omia tarkoitusperiään, jotka Herra itse kerran sille oli määrännyt ja osoittanut, muun muassa: muuttaa koko maailma ja siis koko muinainen pakanallinen valtio kirkoksi. Näin ollen (tulevaisuuteen nähden) ei kirkon tule etsiä itselleen määrättyä paikkaa valtiossa niinkuin »jokainen yhteiskunnallinen liittymä» tai »ihmisten yhtymä uskonnollisia tarkoitusperiä varten» (kuten kirkosta lausuu tekijä, jota vastaan väittelen), vaan päinvastoin jokaisen maallisen valtion pitäisi vastaisuudessa täydelleen muuttua kirkoksi eikä olla mitään muuta kuin vain kirkko sekä luopua kaikista päämääristään, jotka eivät ole sopusoinnussa kirkollisten kanssa. Eikä tämä kaikki millään tavoin sitä alenna, ei riistä sen arvoa ja kunniaa suurena valtiona, ei sen valtiaitten kunniaa, vaan ainoastaan johdattaa sen valheelliselta, vielä pakanalliselta ja väärältä tieltä sille ainoalle oikealle ja totiselle tielle, joka vie iäisiin päämääriin. Tämänpä vuoksi »Kirkollis-yhteiskunnallisen tuomioistuimen perusteet» nimisen kirjan tekijä arvostelisi oikein, jos hän etsiessään ja esitellessään noita perusteita pitäisi niitä väliaikaisena, meidän syntisenä ja täyttymisen hetkestä kaukana olevana aikanamme vielä välttämättömänä kompromissina eikä minään muuna. Mutta heti kun näitten perusteitten keksijä uskaltaa julistaa, että perusteet, joita hän nyt esittää ja joista osan äsken juuri isä Josef luetteli, ovat järkähtämättömiä, alkuaineisia ja ikuisia perusteita, niin hän suorastaan on ristiriidassa kirkon sekä sen pyhän, ikuisen ja järkähtämättömän tehtävän kanssa. Siinä on koko kirjoitelmani, täydellinen selostus siitä.

— Se on lyhyesti sanoen, — alkoi isä Paísi taas puhua pannen painoa joka sanalle, — että eräitten teoriain mukaan, jotka ovat kovin hyvin selvinneet yhdeksännellätoista vuosisadallamme, kirkon on muututtava valtioksi aivan kuin kehittyen alemmasta olotilasta korkeampaan ja sitten hävittävä siihen väistyen tieteen, ajanhengen ja sivistyksen tieltä. Jos se ei tahdo sitä tehdä ja panee vastaan, niin sille suodaan sen takia valtiossa vain jokin nurkka, ja siinäkin se on valvonnan alaisena. Näin on kaikkialla meidän aikanamme nykyaikaisissa eurooppalaisissa maissa. Venäläisen käsitystavan ja vahvan toivon mukaan taas ei kirkon ole muututtava valtioksi ikäänkuin kehittyen alemmasta tyypistä korkeammaksi, vaan päinvastoin valtion pitää lopulta päästä siihen, että se voi muuttua ainoastaan kirkoksi eikä miksikään muuksi. Niin tapahtuukin, niin tapahtuu!

— No, myönnänpä teidän nyt minua hiukan rohkaisseen, — naurahti Miusov siirtäen taas toisen jalkansa toisen päälle. — Mikäli ymmärrän, on tässä siis kysymyksessä jonkin äärettömän kaukaisen ihanteen toteuttaminen tulevan ajan jälkeen. Kernaasti minun puolestani. Ihana haaveellinen unelma sotien, diplomaattien, pankkien y.m. katoamisesta. Jotakin semmoista, mikä muistuttaa sosialismiakin. Minä luulen, että se oli vakava asia ja että kirkko nyt esimerkiksi rupeaa tuomitsemaan rikosasioissa ja määräämään raippoja ja pakkotyötä, ehkäpä myös julistamaan kuolemantuomioita.

— Jos nyt jo olisi olemassa vain kirkollisyhteiskunnallinen tuomioistuin, niin kirkko ei nytkään lähettäisi pakkotyöhön eikä tuomitsisi kuolemaan. Rikoksen ja mielipiteitten siitä täytyisi silloin epäilemättä muuttua, tietysti vähitellen, ei äkkiä ja heti, mutta kuitenkin jokseenkin pian… — lausui Ivan Fjodorovitš rauhallisesti ja silmää räpäyttämättä.

— Tosissanneko te? — kysyi Miusov katsoen häneen pitkään.

— Jos kaikki olisi kirkkoa, niin kirkko erottaisi yhteydestään rikollisen ja tottelemattoman, mutta ei silloin hakkaisi ihmisiltä päätä pois, — jatkoi Ivan Fjodorovitš. — Kysyn teiltä, mihin tuolla tavoin pannaanjulistettu menisi? Silloinhan hänen pitäisi poistua ei vain ihmisten yhteydestä, kuten nyt, vaan myös Kristuksen yhteydestä. Hänhän ei olisi rikoksellaan noussut kapinaan ainoastaan ihmisiä, vaan myöskin Kristuksen kirkkoa vastaan. Onhan tarkasti ottaen asian laita nytkin niin, mutta sitä ei ole kuitenkaan julistettu, ja nykyajan rikoksentekijän omatunto ryhtyy usein ja useimmiten tinkimään: »varastin, mutta en toimi kirkkoa vastaan, en ole Kristuksen vihollinen», näin puhelee itselleen nykyajan rikollinen aina ja kaikkialla, no, mutta kun kirkko tulee valtion sijalle, silloin hänen olisi vaikeata sanoa näin, jos ei tahdo kieltää koko kirkkoa koko maan päällä: »kaikki (muka) erehtyvät, kaikki ovat joutuneet harhaan, kaikki kuuluvat valheelliseen kirkkoon, minä, murhaaja ja varas, yksinäni muodostan oikean kristillisen kirkon». Onhan hyvin vaikeata sanoa itselleen näin, se vaatii harvinaisen suuria mahdollisuuksia sekä semmoisia olosuhteita, jommoisia ei usein satu. Asettukaapa nyt toiselta puolen kirkon katsantokannalle rikokseen nähden: eikö nykyisen, miltei pakanallisen katsantokannan pidä muuttua toiseksi, ja eikö sen sijaan, että taudin saastuttama jäsen mekaanisesti hakataan pois, niinkuin nykyisin tehdään yhteiskunnan varjelemiseksi, ole tuleva, vieläpä täydellisesti eikä valheellisesti, ihmisen uudestisyntymisen aate, hänen ylösnousemuksensa ja pelastuksensa aate…

— Mitä tuo toisin sanoen oikein on? En taaskaan enää ymmärrä, — keskeytti Miusov, — taaskin jokin haave! Se on jotakin muodotonta, jota ei voi ymmärtääkään. Millainen yhteydestä erottaminen, mikä pannaanjulistus? Epäilenpä, että te vain puhelette huviksenne, Ivan Fjodorovitš.

— Oikeastaanhan on asia nytkin aivan samalla tavalla, — alkoi yht'äkkiä luostarinvanhin puhua, ja kaikki kääntyivät heti häneen päin. — Jos nimittäin nyt ei olisi Kristuksen kirkkoa, niin ei olisi mitään, mikä pidättäisi rikollista pahasta teosta, eikä edes rangaistusta rikoksesta, nimittäin todellista rangaistusta, ei mekaanista, kuten he äsken juuri sanoivat, joka mekaaninen rangaistus useimmissa tapauksissa vain vihoittaa sydämen, vaan puuttuisi todellinen rangaistus, se, joka yksin vaikuttaa, joka yksin peloittaa ja sovittaa, nimittäin oman omantunnon tietoisuus.

— Kuinka siis tarkoitatte, saanko kysyä? — kysyi Miusov osoittaen mitä vilkkainta mielenkiintoa.

— Kas tällä tavalla, — alkoi vanhus. — Kaikki nuo pakkotyöhön lähettämiset, joihin ennen liittyi pieksäminen, eivät paranna ketään eivätkä, mikä on tärkeintä, peloita juuri ainoatakaan rikoksentekijää, eikä rikosten lukumäärä ollenkaan vähene, vaan on aikojen kuluessa yhä kasvanut. Täytyyhän teidän olla samaa mieltä. Ja tulokseksi tulee, että yhteiskuntaa ei tällä tavalla ollenkaan saada varjelluksi, sillä vaikka vahingollinen jäsen hakataankin pois mekaanisesti ja lähetetään kauas pois näkyvistä, niin hänen sijaansa ilmestyy heti uusi rikollinen tai mahdollisesti kaksikin. Jos mikään suojelee yhteiskuntaa meidänkin aikanamme ja myös parantaa rikoksentekijän tehden hänestä uuden ihmisen, niin se taaskin on ainoastaan Kristuksen laki, joka tunnetaan omassatunnossa. Vain tuntiessaan syyllisyytensä Kristuksen yhteiskunnan, toisin sanoen kirkon poikana rikollinen voi tuntea syyllisyytensä itse yhteiskunnankin, se on kirkon, edessä. Näin ollen nykyaikainen rikoksentekijä kykenee ainoastaan kirkon edessä tuntemaan syyllisyytensä eikä valtion edessä. Jos nyt yhteiskunta kirkkona käyttäisi tuomiovaltaa, niin silloin se tietäisi, kenet se voi vapauttaa pannasta ja ottaa taas yhteyteensä. Nyt sensijaan kirkko, jolla ei ole minkäänlaista varsinaista tuomiovaltaa, vaan ainoastaan siveellisen tuomitsemisen mahdollisuus, vetäytyy itsekin pois rikollisen tehokkaasta rankaisemisesta. Kirkko ei erota rikoksentekijää yhteydestään, ei jätä häntä ilman isällistä ohjaustaan. Vieläpä enemmänkin: se koettaa säilyttää rikollisen kanssa kaiken kristillisen kirkollisen yhteyden, päästää hänet kirkollisiin jumalanpalveluksiin ja osalliseksi pyhistä sakramenteista, antaa hänelle almuja ja kohtelee häntä enemmän epävapaan kuin syyllisen tavoin. Ja miten kävisikään rikollisen, oi Jumala! jos kristillinen yhteiskuntakin, toisin sanoen kirkko, hylkäisi hänet samalla tavoin kuin hänet hylkää ja hakkaa pois maallinen laki? Miten kävisi, jos kirkkokin rankaisisi häntä yhteydestään erottamisella heti ja joka kerta kun valtio on antanut tuomionsa? Ei voisi joutua syvempään epätoivoon ainakaan venäläinen rikoksentekijä, sillä venäläiset rikoksentekijät vielä uskovat. Kukapa muuten tietää: kenties silloin tapahtuisi kauhea asia, — rikollisen epätoivoisesta sydämestä kenties katoaisi usko, ja mikä siitä olisi seurauksena? Mutta kirkko hellänä ja rakastavana äitinä itse luopuu käyttämästä tehokasta rangaistusta, koska valtion tuomioistuin on jo ilman kirkon rangaistusta liian kipeästi rangaissut syyllistä, ja edes jonkun täytyy häntä sääliä. Mutta etupäässä se luopuu rangaistuksesta sen tähden, että kirkon tuomio on ainoa tuomio, johon sisältyy totuus, eikä se tämän vuoksi voi oleellisesti eikä siveellisesti yhtyä mihinkään toiseen tuomioon, ei edes väliaikaiseen kompromissiin. Tässä ei voi enää ruveta tinkimään. Ulkomainen rikollinen, niin kerrotaan, harvoin katuu, sillä kaikkein nykyaikaisimmatkin opit vahvistavat sitä hänen ajatustaan, että hänen rikoksensa ei ole rikos, vaan ainoastaan epäoikeudenmukaisesti häntä sortavan voiman vastustamista. Yhteiskunta hakkaa hänet irti itsestään täysin mekaanisesti voimallaan, joka on suurempi kuin hänen, ja tämän erottamisen lisäksi se vihaa häntä (näin he ainakin itse kertovat itsestään Euroopassa), — vihaa ja on täysin välinpitämätön hänen myöhemmästä kohtalostaan ja unohtaa hänet, veljensä. Näin kaikki tapahtuu ilman vähintäkään kirkollista sääliä, sillä useissa tapauksissa ei siellä enää ollenkaan ole kirkkoja, on jäänyt jäljelle vain kirkon miehiä ja komeita kirkkorakennuksia, mutta itse kirkot ovat jo kauan pyrkineet siirtymään alemmasta, kirkon muodosta ylempään, valtion muotoon, hävitäkseen kokonaan siihen. Niin näyttää olevan asian laita ainakin luterilaisissa maissa. Roomassa on näin jo tuhat vuotta ollut kirkon sijalla valtio. Siksi rikoksentekijä itse ei enää käsitä olevansa kirkon jäsen ja erillään siitä on epätoivoinen. Jos hän taas palaa yhteiskuntaan, niin hän usein on täynnä niin suurta vihaa, että itse yhteiskunta tavallaan erottaa hänet yhteydestään. Miten tämä päättyy, sen voitte itse ymmärtää. Useissa tapauksissa näyttävät meillä asiat olevan samalla tavoin. Mutta siinäpä se onkin, että meillä paitsi tavallisia tuomioistuimia sen lisäksi vielä on kirkkokin, joka ei koskaan menetä yhteyttään rikollisen kanssa, pitää häntä rakkaana ja yhä edelleenkin kallisarvoisena poikanaan, ja tämän lisäksi on olemassa ja säilyy, vaikkapa vain ajateltuna, myöskin kirkon tuomiovalta, jota tosin nyt ei käytetä, mutta joka yhä elää tulevaisuutta varten, jos ei muuten niin unelmana, ja jonka itse rikoksentekijäkin epäilemättä sydämensä vaiston vaikutuksesta tunnustaa. Totta on sekin, mitä täällä äsken sanottiin, nimittäin että jos kirkon tuomiovalta todellakin tulisi käytäntöön kaikessa voimassaan, toisin sanoen, jos koko yhteiskunta muuttuisi vain kirkoksi, niin kirkon tuomio vaikuttaisi rikollisen parantumiseen aivan toisenlaisessa määrässä kuin mitä se nyt tekee, vieläpä kenties tosiaan rikosten lukumääräkin vähenisi uskomattoman pieneksi. Ja kirkkokin, siitä ei ole epäilystä, ymmärtäisi tulevaisuudessa rikollisen ja tulevaisuuden rikoksen monissa tapauksissa aivan toisin kuin nyt ja osaisi palauttaa erotetun yhteyteensä, ehkäistä rikosta suunnittelevan teon ja saada langenneen uudestisyntymään. Tosin, — vanhus hymähti, — kristillinen yhteiskunta ei nyt vielä itsekään ole valmis ja on vain seitsemän vanhurskaan varassa, mutta koska nämä eivät väsy, niin se pysyy yhä järkähtämättömänä odotuksessaan, että se täydellisesti uudistuu siten, että yhteiskunnasta, joka on vielä miltei pakanallinen liitto, tulee yksi ainoa, yleismaailmallinen ja hallitseva kirkko. Niin tapahtuukin, tapahtuu, vaikkapa vasta aikojen lopussa, sillä vain tämä on määrätty tapahtumaan! Eikä ole syytä olla levoton aikojen ja määrähetkien takia, sillä ajat ja hetket määrää Jumalan viisaus, Hänen kaikkitietäväisyytensä ja Hänen rakkautensa. Ja mikä inhimillisen arvioinnin mukaan kenties vielä on hyvinkin kaukana, se saattaa Jumalan ennaltamääräyksen mukaan olla toteutumisensa aaton edessä, aivan ovella. Tämä viimeksimainittu tapahtuu, tapahtuu.

— Tapahtuu! Tapahtuu! — vakuutti hartaasti ja vakavana isä Paísi.

— Omituista, mitä suurimmassa määrässä omituista! — lausui Miusov ei vain kiihkeästi, vaan ikäänkuin salaa mielessään paheksuen.

— Mikä teistä näyttää niin omituiselta? — tiedusti isä Josef varovasti.

— Mitä tämä sitten oikein on? — huudahti Miusov aivan kuin olisi äkkiä alkanut purkaa mieltään. — Maan päältä poistetaan valtio, ja kirkko koroitetaan valtion arvoon! Tämä ei ole enää ultramontaanisuutta, tämä on enemmän kuin ultramontaanisuutta! Paavi Gregorius seitsemäs ei olisi osannut uneksia tuommoisesta!

— Suvaitsette ymmärtää aivan päinvastoin! — lausui isä Paísi ankarasti. — Ei kirkko muutu valtioksi, ymmärtäkää se. Se on Rooma ja sen unelma. Se on perkeleen kolmas viettelys. Päinvastoin valtio muuttuu kirkoksi, kohoaa kirkon tasalle ja tulee kirkoksi koko maan päällä, — mikä on aivan päinvastaista kuin ultramontaanisuus ja Rooma ja teidän tulkintanne, ja siinä on oikeauskoisuuden suuri tehtävä maan päällä. Idästä tämä tähti nousee.

Miusov vaikeni merkitsevästi. Koko hänen muotonsa ilmaisi tavatonta oman arvon tuntoa. Ylpeän alentuvainen hymy ilmestyi hänen huulilleen. Aljoša seurasi kaikkea kovasti sykkivin sydämin. Koko tämä keskustelu kuohutti häntä sydämen pohjaa myöten. Hän sattui katsahtamaan Rakitiniin. Tämä seisoi liikkumatta entisellä paikallaan oven suussa kuunnellen ja katsellen kaikkea tarkkaavaisesti, vaikka silmät olivatkin alas luodut. Mutta poskien hehkuvasta punasta Aljoša arvasi, että Rakitinkin oli kuohuksissaan, nähtävästi yhtä paljon kuin hänkin. Aljoša tiesi, miksi hän oli levoton.

— Sallikaa minun kertoa teille eräs pikku anekdootti, hyvät herrat, — lausui äkkiä Miusov merkitsevästi ja omituisella tavalla arvokkaan näköisenä. — Pariisissa minä muutama vuosi sitten, kohta joulukuun kumouksen jälkeen, kävin tervehtimässä erästä tuttuani, erittäin huomattavaa ja siihen aikaan johtavassa asemassa olevaa henkilöä, ja kohtasin hänen luonaan erään sangen mielenkiintoisen herran. Tämä individi oli jonkinmoinen valtiollisen poliisikomennuskunnan päällikkö, omalla tavallaan varsin vaikutusvaltainen virkamies. Käyttäen tilaisuutta hyväkseni minä tyydyttääkseni suurta uteliaisuuttani ryhdyin hänen kanssaan puheisiin. Koska hän ei ollut tullut taloon tuttuna, vaan alemmassa asemassa olevana virkamiehenä, joka oli tullut antamaan määrätynlaatuisen selostuksen, niin hän puolestaan, nähdessään, millä tavoin hänen esimiehensä suhtautui minuun, oli minua kohtaan jonkin verran avomielinen, — no, tietysti vain jossakin määrin, hän oli, niin sanoakseni, pikemmin kohtelias kuin avomielinen, juuri sillä tavoin kuin ranskalaiset osaavat olla kohteliaita, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän näki, että olin muukalainen. Mutta minä ymmärsin hänet hyvin hyvästi. Oli puhe sosialistivallankumouksellisista, joita silloin muun muassa vainottiin. Jättäen syrjään keskustelun varsinaisen sisällyksen mainitsen nyt vain yhden sangen mielenkiintoisen huomautuksen, joka äkkiä pääsi tuon herrasmiehen suusta: »Me», sanoi hän, »oikeastaan emme kovin paljon pelkää kaikkia noita sosialisteja, anarkisteja, jumalankieltäjiä ja vallankumouksellisia. Me pidämme heitä silmällä ja tunnemme heidän pyrkimyksensä. Mutta heidän joukossaan on, vaikkakin vain pieni määrä, jonkin verran erikoisia ihmisiä: ne uskovat Jumalaan ja ovat kristittyjä, mutta samalla he myös ovat sosialisteja. Näitäpä juuri me eniten pelkäämme, ne ovat peloittavaa väkeä! Kristitty sosialisti on peloittavampi kuin jumalankieltäjä sosialisti.» Nuo sanat hämmästyttivät jo silloin minua, ja nyt teidän luonanne, hyvät herrat, ne äkkiä johtuivat mieleeni…

— Siis te sovitatte ne meihin ja pidätte meitä sosialisteina? — kysyi isä Paísi suoraan ja kiertelemättä. Mutta ennenkuin Pjotr Aleksandrovitš pääsi selville, mitä hän vastaisi, avautui ovi ja sisään astui Dmitri Fjodorovitš, joka oli näin paljon myöhästynyt. Häntä oli oikeastaan jo lakattu odottamasta, ja hänen äkillinen saapumisensa synnytti ensihetkessä jonkin verran ihmettelyäkin.

6.

Miksi sellainen ihminen elää!

Dmitri Fjodorovitš, kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen nuori mies, joka oli keskikokoinen ja jolla oli miellyttävät kasvot, näytti paljon vanhemmalta kuin oli. Hän oli vahvajäntereinen, ja saattoi nähdä, että hänellä oli huomattavat ruumiinvoimat, mutta kuitenkin hänen kasvoissaan kuvastui jotakin sairaalloista. Hänen kasvonsa olivat laihat, posket olivat kuopalla, ja niiden värissä oli sairaalloisen keltainen vivahdus. Suurenpuoleiset, tummat, pullottavat silmät näyttivät katselevan lujan itsepintaisesti, mutta niiden katse oli samalla jollakin tavoin epämääräinen. Silloinkaan kun hän oli kiihdyksissä ja puhui suuttuneesti, ei hänen katseensa oikein näyttänyt mukaantuvan hänen sisäisen mielentilansa mukaan, vaan ilmaisi jotakin muuta, toisinaan semmoista, mikä ei ollenkaan ollut siihen hetkeen kuuluvaa. »On vaikea tietää, mitä hän ajattelee», sanoivat joskus ne, jotka puhelivat hänen kanssaan. Tapahtui, että jotkut, jotka näkivät hänen silmissään jotakin miettivää ja juroa, äkkiä hämmästyivät hänen odottamatonta nauruaan, joka todisti hänen ajatelleen jotakin iloista ja leikillistä juuri silloin, kun hän oli niin juron näköinen. Muuten saattoi jossakin määrin sairaalloinen leima hänen kasvoissaan tällä hetkellä olla ymmärrettävä: kaikki tiesivät tai olivat kuulleet erittäin remuisasta ja »ryypiskelevästä» elämästä, johon hän juuri viime aikoina oli antautunut, samoinkuin kaikki tunsivat sen tavattoman kiihtymyksen, jonka valtaan hän oli joutunut riidellessään isänsä kanssa kiistanalaisista rahoista. Kaupungilla kerrottiin jo useita juttuja siitä. Totta oli, että hän kyllä jo luonnostaankin oli ärtyisä, »hillitön ja epäsäännöllinen älyltään», kuten hänestä kuvaavasti lausui rauhantuomarimme Semjon Ivanovitš Katšaljnikov eräässä seurassa. Hän astui sisälle moitteettomasti ja muodikkaasti puettuna, nuttu kiinninapitettuna, käsissä mustat hansikkaat ja silkkihattu. Äskettäin palveluksesta eronneena sotilaana hän oli antanut viiksiensä kasvaa ja ajanut partansa. Hänen tummanruskea tukkansa oli lyhyeksi leikattu ja sillä tavoin kammattu, että ohimoilla olevat hiukset olivat eteenpäin kääntyneet. Hän kulki päättävästi, leveästi, niinkuin rintamassa. Hetkeksi hän pysähtyi kynnykselle ja luotuaan silmäyksen kaikkiin meni suoraan luostarinvanhimman luo arvaten, että hän oli isäntä. Hän kumarsi syvään vanhukselle ja pyysi siunausta. Vanhus nousi seisomaan ja siunasi häntä. Dmitri Fjodorovitš suuteli kunnioittavasti hänen kättään ja lausui hyvin kiihtyneenä, melkein suutuksissaan:

— Suokaa hyväntahtoisesti anteeksi, että olen antanut näin kauan odottaa! Mutta palvelija Smerdjakov, jonka isäukko lähetti, vastasi, kun täsmällisesti kysyin häneltä aikaa, minulle kaksi kertaa hyvin varmalla äänellä, että on määrätty kello yhdeksi. Nyt saan äkkiä kuulla…

— Älkää olko millännekään, — keskeytti luostarinvanhin, — ei tee mitään, viivästyitte hiukan, ei se haittaa…

— Olen teille erittäin kiitollinen enkä vähempää voinut odottaakaan hyvyydeltänne. — Tokaistuaan tämän lauselman Dmitri Fjodorovitš kumarsi vielä kerran, kääntyi sitten äkkiä »isäukkoonsa» päin ja kumarsi tällekin yhtä kunnioittavasti ja syvään. Näkyi, että hän oli harkinnut tuon kumarruksen jo edeltäpäin ja päättänyt sen vilpittömällä mielellä pitäen velvollisuutenaan sillä tavoin ilmaista kunnioituksensa ja hyvät aikomuksensa. Fjodor Pavlovitš, vaikka tämä olikin hänelle yllätys, säilytti kuitenkin omalla tavallaan mielenmalttinsa: Dmitri Fjodorovitšin kumarruksen johdosta hän hypähti seisomaan ja vastasi pojalleen yhtä syvällä kumarruksella. Hänen kasvonsa tulivat äkkiä arvokkaan ja vakavan näköisiksi, mikä kuitenkin teki hänet ehdottomasti häijyn näköiseksi. Tervehdittyään sitten yhteisesti kaikkia huoneessa-olijoita kumarruksella Dmitri Fjodorovitš astui pitkin ja päättäväisin askelin ikkunan luo, istuutui ainoalle vapaana olevalle tuolille isä Paísin läheisyyteen ja ojentaen koko ruumistaan tuolilla eteenpäin valmistautui heti kuuntelemaan keskeyttämänsä keskustelun jatkoa.

Dmitri Fjodorovitšin tulo ei ollut vienyt kuin pari minuuttia, ja keskustelun täytyi viritä uudelleen. Mutta isä Paísin itsepintaiseen ja miltei ärsyttävään kysymykseen ei. Pjotr Aleksandrovitš tällä kertaa katsonut tarpeelliseksi vastata.

— Sallikaa minun jättää tämä puheenaihe, — lausui hän jonkinmoisella maailmanmiehen huolimattomuudella. — Sitäpaitsi tämä aihe ei ole mutkallinen. Tuossa Ivan Fjodorovitš hymähtelee meille: luultavasti hänellä on jotakin mielenkiintoista lausuttavana tästäkin kohdasta. Kysykää häneltä.

— Ei mitään erikoista, vain pieni huomautus, — vastasi heti Ivan Fjodorovitš, — ja se koskee sitä, että yleensä eurooppalainen liberalismi ja myös meikäläinen venäläinen liberaalinen diletantismi usein ja jo kauan on sekoittanut sosialismin ja kristinopin lopulliset tulokset toisiinsa. Tämä kummallinen johtopäätös on tietysti kuvaava piirre. Muuten eivät sosialismia ja kristinoppia sekoita, kuten on nähty, ainoastaan liberaalit ja diletantit, vaan yhdessä heidän kanssaan monissa tapauksissa myös santarmit, tietysti ulkomaalaiset. Teidän pariisilainen anekdoottinne on varsin luonteenomainen, Pjotr Aleksandrovitš.

— Yleensä pyydän vieläkin saada jättää tämän kysymyksen, — toisti Pjotr Aleksandrovitš, — ja sen sijaan minä kerron teille, hyvät herrat, toisen anekdootin Ivan Fjodorovitšista itsestään, sangen kiintoisan ja kuvaavan. Siitä ei ole sen enempää kuin viisi päivää, kun eräässä täkäläisessä seurassa, jossa oli etupäässä naisia, hän väitellessään juhlallisesti julisti, että koko maailmassa ei ole olemassa kerrassaan mitään, mikä saisi ihmiset rakastamaan kaltaisiaan, että sellaista luonnonlakia, joka panisi ihmisen rakastamaan ihmiskuntaa, ei ensinkään ole olemassa ja että jos on ja tähän saakka on ollut rakkautta maan päällä, niin sitä ei ole ollut luonnonlain vaikutuksesta, vaan yksinomaan sen vuoksi, että ihmiset ovat uskoneet omaan kuolemattomuuteensa. Ivan Fjodorovitš lisäsi samalla sivumennen, että siinä juuri koko luonnonlaki onkin, niin että jos hävitätte ihmiskunnasta uskon kuolemattomuuteensa, niin samassa loppuu sekä rakkaus että kaikki muukin elävä voima, joka tekee kykeneväksi jatkamaan maallista elämää. Eikä siinä kyllin: silloin ei enää ole olemassa mitään epäsiveellistä, kaikki on sallittua, yksinpä antropofagia. Eikä vielä siinäkään kyllin, vaan hän vakuutti lopuksi, että jokaisen yksityisen ihmisen kohdalta, esimerkiksi semmoisten kuin me nyt, joka ei usko Jumalaan eikä omaan kuolemattomuuteensa, luonnollisen siveyslain täytyy heti muuttua täydelliseksi vastakohdaksi entiselle, uskonnolliselle, ja että aina konnuuteen asti menevä itsekkyys on jokaiselle ihmiselle luvallinen, vieläpä se juuri on tunnustettava välttämättömäksikin, kaikkein järkevimmäksi ja melkeinpä jaloimmaksi ratkaisuksi hänen asemassaan. Tämmöisestä paradoksista voitte päätellä, hyvät herrat, millaista on kaikki muu, mitä suvaitsee julistaa ja mitä ehkä kauankin aikoo julistaa rakas eksentrikkomme ja paradoksalistimme Ivan Fjodorovitš.

— Sallikaa kysyä, — huudahti aivan odottamatta Dmitri Fjodorovitš, — jotta en kuulisi väärin: »konnuutta ei ainoastaan ole sallittava, vaan se on tunnustettava kaikkein välttämättömimmäksi ja järkevimmäksi ratkaisuksi jokaisen jumalankieltäjän asemassa»! Oliko se niin vai eikö?

— Juuri niin, — sanoi isä Paísi.

— Panen sen mieleeni.

Tämän lausuttuaan Dmitri Fjodorovitš vaikeni yhtä äkkiä kuin oli puuttunut keskusteluun. Kaikki katsoivat häneen uteliaina.

— Onko teillä todellakin tuollainen vakaumus siitä, mitä seuraa, jos ihmiset menettävät uskon sielunsa kuolemattomuuteen? — kysyi äkkiä luostarinvanhin Ivan Fjodorovitšilta.

— Niin, sitä minä vakuutin. Ei ole hyvettä, jos ei ole kuolemattomuutta.

— Onnellinen te, jos niin uskotte, tai sitten hyvin onneton!

— Minkä tähden onneton? — kysyi Ivan Fjodorovitš hymyillen.

— Sen tähden, että luultavasti itse ette usko sielunne kuolemattomuuteen ettekä edes siihen, mitä kirjoititte kirkosta ja kirkollisesta kysymyksestä.

— Kenties olette oikeassa!… Mutta kuitenkaan minä en puhunut myöskään vain pilaa… — lausui äkkiä Ivan Fjodorovitš tehden omituisen tunnustuksen ja äkkiä punastuen.

— Ette puhunut vain pilaa, se on totta. Tämä idea ei ole vielä selvinnyt teidän sydämessänne ja kiusaa sitä. Mutta kiusatustakin on toisinaan hauskaa huvitella epätoivollaan aivan kuin tekisi sen epätoivoissaan. Toistaiseksi epätoivo saa teidätkin huvittelemaan — sekä aikakauslehtiin kirjoittamalla että väittelemällä seuroissa, vaikka ette usko omaa dialektiikkaanne, vaan kirvelevin sydämin nauratte sille itseksenne… Teissä tämä kysymys ei vielä ole ratkaistu, ja siinä on teidän suuri surunne, sillä se vaatii välttämättömästi ratkaisua…

— Mutta voiko se minussa tulla ratkaistuksi? Myönteiseen suuntaan ratkaistuksi? — jatkoi Ivan Fjodorovitš omituista kyselyään katsellen kaiken aikaa vanhusta selittämätön hymy huulillaan.

— Jos ei voi tulla ratkaisua myönteiseen suuntaan, niin ei koskaan tule ratkaisua myöskään kielteiseen suuntaan, tunnettehan itse tämän sydämenne ominaisuuden, ja siinäpä koko sen kärsimys onkin. Mutta kiittäkää Luojaa, joka on antanut teille ylevän sydämen, semmoisen, joka kykenee tuollaista kärsimystä tuntemaan, »tavoitella ja etsiä niitä, kuin ylhäällä ovat, sillä meidän asuinpaikkamme on taivaassa». Suokoon Jumala teidän sydämenne päästä ratkaisuun jo maan päällä ja siunatkoon Jumala teidän tienne!

Vanhus kohotti kätensä ja aikoi paikaltaan siunata ristinmerkillä Ivan Fjodorovitšia. Mutta tämä nousi äkkiä tuoliltaan, astui hänen luokseen, otti vastaan hänen siunauksensa ja suudeltuaan hänen kättään palasi äänettömänä paikalleen. Hän oli lujan ja vakavan näköinen. Tämä teko ja koko edellinen keskustelu vanhuksen kanssa, jommoista ei Ivan Fjodorovitšilta voitu odottaa, hämmästyttivät kaikkia salaperäisyydellään ja eräänlaisella juhlallisuudellaan, niin että kaikki vaikenivat hetken ajaksi ja Aljošan kasvoissa kuvastui miltei pelästys. Mutta äkkiä Miusov kohautti olkapäitään, ja samalla hetkellä Fjodor Pavlovitš hypähti tuoliltaan.

— Jumalallinen ja pyhä vanhus! — huudahti hän ja osoitti Ivan Fjodorovitšia. — Tämä on minun poikani, liha minun lihastani, minun rakkain jälkeläiseni! Tämä on minun mitä kunnioitettavin, niin sanoakseni, Karl Moor, mutta tuo poikani, joka juuri tuli sisälle, Dmitri Fjodorovitš, ja jota vastaan etsin teiltä oikeutta, — hän on kaikkea muuta kuin kunnioitettava Franz Moor, — molemmat Schillerin Rosvoista, kun taas minä itse näin ollen olen Regierender Graf von Moor! Tuomitkaa ja pelastakaa! Emme tarvitse ainoastaan rukouksianne, vaan myöskin profeetallista toimintaanne.

— Puhukaa hassuttelematta, älkääkä aloittako loukkaamalla omaisianne, — vastasi vanhus heikolla, väsyneellä äänellä. Nähtävästi hän alkoi uupua yhä enemmän ja hänen voimansa olivat ilmeisesti loppumassa.

— Arvotonta ilveilyä, minkä aavistin jo tänne tullessani! — huudahti Dmitri Fjodorovitš paheksuen ja hypähti myös paikaltaan. — Suokaa anteeksi, arvoisa isä, — hän kääntyi luostarinvanhimman puoleen, — minä olen sivistymätön mies enkä edes tiedä, miten teitä on nimitettävä, mutta teidät on petetty ja te olitte liian hyvä, kun sallitte meidän kokoontua luoksenne. Isäukko tahtoo vain skandaalia, mitä varten — sen hän tietänee itse. Hänellä on aina omat laskelmansa. Mutta luulenpa nyt tietävänikin, mitä hän tahtoo…

— Kaikki minua syyttävät, kaikki nuo! — huusi vuorostaan Fjodor Pavlovitš. — Myös Pjotr Aleksandrovitš syyttää. Syytitte, Pjotr Aleksandrovitš, syytitte! — kääntyi hän äkkiä Miusovin puoleen, vaikka tällä ei ollut aikomustakaan keskeyttää hänen puhettaan. — Syyttävät minua siitä, että olen muka piilottanut lasten rahat saappaanvarteen ja ottanut ruplan ruplalta. Mutta hyväinen aika, eikö ole olemassa tuomioistuinta? Siellä lasketaan teille, Dmitri Fjodorovitš, teidän omien kuittienne, kirjeittenne ja sopimustenne mukaan, kuinka paljon teillä on ollut, kuinka paljon olette kuluttanut ja paljonko teillä on jäljellä! Miksi Pjotr Aleksandrovitš ei tahdo lausua tuomiota? Hän tuntee Dmitri Fjodorovitšin. Sen tähden, että kaikki tahtovat käydä kimppuuni, mutta Dmitri Fjodorovitš on lopputilissä minulle velkaa, eikä niin vähänkään, vaan useita tuhansia, mihin minulla on kaikki paperit! Koko kaupunkihan tärisee ja kaikuu hänen ryyppyretkistään! Mutta siellä, missä hän aikaisemmin palveli, siellä hän sai maksaa tuhat ruplaa ja kaksituhatta kunniallisten neitojen viettelemisestä. Sen me tiedämme, Dmitri Fjodorovitš, kaikkein salaisimpia yksityiskohtia myöten, ja minä näytän sen toteen… Pyhä isä, uskotteko: hän sai itseensä rakastumaan jalosukuisen neidon, hyvästä perheestä ja varakkaan, jonka isä oli hänen entinen esimiehensä, urhoollinen eversti, ansioitunut mies, jolla oli kaulassa Annan ritarikunnan tähti miekkoineen, häpäisi tytön kosimalla häntä, nyt tyttö on täällä, nyt hän on orpo, tuo hänen morsiamensa, mutta hän käy tämän nähden erään täkäläisen viettelijättären luona. Vaikka tämä viettelijätär onkin elänyt niin sanoakseni siviiliavioliitossa erään kunnioitetun miehen kanssa, niin hän on luonteeltaan itsenäinen, hän on kaikille valloittamaton linnoitus, aivan samanlainen kuin laillinen vaimo, sillä hän on hyveellinen, — niin, pyhät isät, hän on hyveellinen! Mutta Dmitri Fjodorovitš tahtoo avata tämän linnoituksen kultaisella avaimella, siksi hän nyt rehentelee minulle, tahtoo riistää minulta rahoja ja onkin jo tuhlannut tuhansia tälle viettelijättärelle. Sitä varten hän ottaa yhtä mittaa rahoja, muun muassa arvaatteko keneltä! Sanonko sen vai enkö, Mitja?

— Suu kiinni! — huudahti Dmitri Fjodorovitš. — Odottakaa, kunnes poistun, mutta älkää uskaltako minun läsnäollessani tahria jalosukuista tyttöä… Jo sekin, että uskallatte ynähtää hänestä, on hänen häpäisemistään… Minä kiellän!

Hän läähätti.

— Mitja! Mitja! — huudahti Fjodor Pavlovitš heikkohermoisen tavoin ja pusertaen kyyneliä silmistään. — Eikö isän siunaus merkitse mitään? Entäpä jos kiroan sinut, miten silloin käy?

— Häpeämätön mies ja teeskentelijä! — kiljaisi Dmitri Fjodorovitš raivoissaan.

— Näin hän puhuu isästään, isästään! Kuinka sitten muitten kanssa? Hyvät herrat, ajatelkaahan: täällä on köyhä, mutta kelpo mies, entinen kapteeni, hänelle kävi huonosti ja hänet erotettiin virasta, mutta ei julkisesti, ei oikeudenkäynnin kautta, vaan hänen kunniansa säilyi tahrattomana. Hänellä on suuri perhe niskoillaan. Kolme viikkoa sitten meidän Dmitri Fjodorovitš kapakassa tarttui hänen partaansa, veti hänet parrasta kadulle ja pieksi häntä kadulla kaiken kansan nähden, ja tämän kaiken hän teki sen tähden, että mies on minun salainen asiamieheni eräässä asiassani.

— Se on kaikki valhetta! Pinnalta totta, sisältä valhetta! — huusi Dmitri Fjodorovitš vihasta vavisten. — Isä, minä en puolusta tekojani. Niin, kaiken kansan nähden tunnustan sen: minä käyttäydyin petomaisesti tuota kapteenia kohtaan ja olen nyt pahoillani ja inhoan itseäni petomaisen vihani takia, mutta tuo teidän kapteeninne, teidän asiamiehenne, meni tuon saman rouvan luo, jota te sanotte viettelijättäreksi, ja alkoi ehdotella hänelle teidän puolestanne, että hän ottaisi teidän hallussanne olevat vekselini ja antaisi minulle haasteen saadakseen minut näitten vekselien perusteella vankeuteen, jos minä liiaksi ahdistan teitä koettaessanne anastaa omaisuuden. Nyt te moititte minua siitä, että olen mieltynyt tähän rouvaan, vaikka te itse opetitte häntä viekottelemaan minua! Kertoohan hän itse sen päin naamaa. Hän kertoi sen minulle pilkaten teitä! Vankeuteen taas te tahdotte toimittaa minut ainoastaan sen tähden, että olette minulle mustasukkainen, koska itse olette alkanut tyrkyttää lempeänne tälle naiselle, minäpä tiedän sen, ja hänpä nauroi — kuuletteko — teitä nauraen hän tämän kertoi. Kas tuollainen, pyhät miehet, on tämä ihminen, tämä renttumaista poikaansa nuhteleva isä! Herrat todistajat, suokaa anteeksi vihastukseni, mutta minä aavistin, että tämä kavala ukko on kutsunut teidät kaikki tänne näkemään skandaalin. Minä tulin valmiina antamaan anteeksi, jos hän ojentaisi minulle kätensä, antamaan ja pyytämään anteeksi! Mutta koska hän tällä hetkellä on loukannut ei ainoastaan minua, vaan myöskin jaloa tyttöä, jonka nimeäkään en uskalla lausua turhaan kunnioituksesta häntä kohtaan, niin päätin paljastaa koko tämän hänen pelinsä julkisesti, vaikka hän onkin isäni…

Hän ei voinut jatkaa pitemmälle. Hänen silmänsä säkenöivät, hän hengitti vaivalloisesti. Kaikki muutkin kammiossa olivat kuohuksissaan. Kaikki paitsi luostarinvanhin nousivat levottomina paikoiltaan. Pappismunkit olivat ankaran näköisiä, mutta odottivat kuitenkin vanhuksen tahdonilmaisua. Tämä istui jo aivan kalpeana, ei mielenliikutuksesta, vaan sairauden tuottamasta voimattomuudesta. Hänen huulillaan väikkyi rukoileva hymy. Väliin hän kohotti kätensä aivan kuin saadakseen raivostuneet asettumaan, ja tietysti yksi ainoa hänen viittauksensa olisi riittänyt tekemään lopun kohtauksesta. Mutta hän näytti itse ikäänkuin odottavan vielä jotakin ja katseli kiinteästi, aivan kuin tahtoisi vielä jotakin ymmärtää, aivan kuin jokin kohta olisi vielä hänelle hämärä. Viimein Pjotr Aleksandrovitš Miusov tunsi lopullisesti tulleensa nöyryytetyksi ja häväistyksi.

— Tapahtuneeseen skandaaliin me olemme kaikki syylliset! — lausui hän kiihkeästi. — Mutta minä en kuitenkaan tätä aavistanut tänne tullessani, vaikka tiesinkin, kenen kanssa olen tekemisissä… Tästä on heti tehtävä loppu! Teidän arvoisuutenne, uskokaa, että kaikkia täällä paljastettuja yksityisseikkoja minä en ole tarkoin tuntenut, en ole tahtonut niitä uskoa ja vasta nyt ensikerran kuulen ne… Isä on mustasukkainen pojalleen huonokäytöksisen naisen tähden ja sopii itse tämän saman elukan kanssa poikansa toimittamisesta vankilaan… Ja tämmöisessä seurassa on minut pakotettu saapumaan tänne… Minut on petetty, ilmoitan kaikille, että minua on petetty samoin kuin toisiakin…

— Dmitri Fjodorovitš! — parkaisi äkkiä oudolla äänellä Fjodor Pavlovitš. — Jos te ette olisi poikani, niin minä heti paikalla vaatisin teidät kaksintaisteluun… pistoleilla, kolmen askelen matkalla… liinan läpi, liinan läpi! — lopetti hän tömistäen molemmilla jaloillaan.

Vanhoilla valehtelijoilla, jotka ovat näytelleet koko elämänsä ajan, on hetkiä, jolloin he teeskentelevät siinä määrin, että todellakin värisevät ja itkevät mielenliikutuksesta, vaikka samalla hetkellä (taikka vain sekuntia myöhemmin) voisivat itse kuiskata itselleen: »Sinähän valehtelet, vanha veijari, sinähän olet tällä hetkelläkin vain näyttelijä huolimatta kaikesta 'pyhästä' vihastasi ja 'pyhästä' suuttumuksen hetkestä.»

Dmitri Fjodorovitš rypisti peloittavasti kulmakarvojaan ja katsoi sanomattoman halveksivasti isäänsä.

— Ajattelin… ajattelin, — sanoi hän omituisen hiljaisesti ja hillitysti, — että tulen kotiseudulleni sydämeni enkelin, morsiameni kanssa vaalimaan isääni hänen vanhuudessaan, mutta näen edessäni vain irstaan hekumoitsijan ja halpamielisen ilveilijän!

— Kaksintaisteluun! — kiljaisi taas ukkorähjä läähättäen ja syljen roiskuessa hänen lausuessaan joka sanaa. — Ja te, Pjotr Aleksandrovitš Miusov, tietäkää, hyvä herra, että kenties koko teidän suvussanne ei ole eikä ole ollut korkeammalla tasolla olevaa ja kunniallisempaa — kuuletteko, kunniallisempaa — naista kuin tämä teidän käsityksenne mukaan elukka, niinkuin äsken rohkenitte häntä nimittää! Ja te, Dmitri Fjodorovitš, vaihdoitte tähän »elukkaan» morsiamenne, arvostelitte siis itse, että morsiamenne ei ole hänen kengänpohjansa arvoinen, kas sellainen on se elukka!

— Häpeä! — pääsi yht'äkkiä isä Josefin suusta.

— Häpeä ja häväistys! — huudahti äkkiä kiihtymyksestä vapisevalla nuorukaisen äänellään Kalganov, joka koko ajan oli ollut vaiti.

— Miksi sellainen ihminen elää! — karjaisi käheällä äänellä Dmitri Fjodorovitš melkein raivostuneena vihasta ja kohottaen omituisella tavalla olkapäänsä, niin että oli melkein köyryssä. — Ei, sanokaa minulle, voiko sallia hänen vielä häpäisevän olemassaolollaan maata? — Hän katsoi jokaiseen ja osoitti kädellään ukkoa. Hän puhui hitaasti ja tasaisesti.

— Kuuletteko, kuuletteko, munkit, isänmurhaajaa? — kävi Fjodor Pavlovitš isä Josefin kimppuun. — Siinä on vastaus teidän huutoonne »häpeä»! Mikä on häpeä? Tuo »elukka», tuo »huonokäytöksinen nainen», on kenties pyhempi kuin te itse, herrat sieluanne pelastavat pappismunkit! Hän kenties lankesi nuoruudessaan ympäristönsä uhrina, mutta hän »rakasti paljon» ja sille, joka on paljon rakastanut, on Kristuskin antanut anteeksi…

— Kristus ei antanut anteeksi tuollaisen rakkauden tähden… — lausui lempeä isä Josef kärsimättömästi.

— Kyllä, semmoisen tähden, juuri tuollaisen tähden, munkit, sellaisen tähden! Te pelastatte täällä sieluanne syömällä kaalia ja luulette olevanne vanhurskaita! Syötte rantatöröjä, kalan päivässä, ja luulette voivanne ostaa Jumalan kalansyönnillä!

— Tämä menee aivan mahdottomiin! — kuului eri puolilta kammiota.

Mutta tämä aivan muodottomiin mennyt kohtaus sai perin odottamattoman lopun. Äkkiä nousi paikaltaan luostarinvanhin. Aljoša, joka oli melkein pyörällä päästään, koska pelkäsi hänen ja kaikkien puolesta, ennätti kuitenkin tukea häntä kädestä. Vanhus astui Dmitri Fjodorovitšia kohti ja tultuaan aivan hänen luokseen lankesi hänen eteensä polvilleen. Aljoša luuli hänen vaipuneen siihen voimattomuudesta, mutta se ei ollut sitä. Langettuaan polvilleen vanhus kumarsi Dmitri Fjodorovitšin jalkoihin tehden täydellisen, täsmällisen, tietoisen kumarruksen, vieläpä niin, että otsa kosketti maata. Aljoša oli niin hämmästynyt, että ei edes ennättänyt tukea häntä, kun hän nousi seisomaan. Heikko, tuskin havaittava hymy välähti vanhuksen huulilla.

— Antakaa anteeksi! Antakaa anteeksi jokainen! — lausui hän kumartaen joka puolelle vierailleen.

Dmitri Fjodorovitš seisoi muutaman hetken hämmästyneenä; hänen jalkoihinsa lankeaminen — mitä se oli? Viimein hän äkkiä huudahti: — Voi, hyvä Jumala! — ja kätkien kasvonsa käsiinsä syöksyi ulos huoneesta. Hänen jäljessään riensivät kiireesti kaikki vieraat ollen niin ymmällä, että eivät sanoneet jäähyväisiä eivätkä kumartaneet isännälle. Ainoastaan pappismunkit astuivat taas hänen luokseen saamaan siunauksen.

— Miksi hän lankesi jalkoihin, onko se jonkinlainen tunnuskuva? — yritti Fjodor Pavlovitš, joka äkkiä jostakin syystä oli tyyntynyt, aloittaa keskustelua uskaltamatta kuitenkaan kääntyä erityisesti kenenkään puoleen. Kaikki olivat sillä hetkellä menossa ulos erakkomajan aitauksesta.

— Hullujenhuoneesta ja hulluista minä en vastaa, — sanoi siihen heti vihaisesti Miusov. — Mutta sen sijaan säästän itseni teidän seuraltanne, Fjodor Pavlovitš, ja, uskokaa minua, teen sen ainaiseksi. Missä on tuo äskeinen munkki?

Mutta »tuo munkki», toisin sanoen se, joka oli jokin aika sitten kutsunut heidät igumenin luo päivälliselle, ei antanut odottaa itseään. Hän tuli vieraita vastaan heti, kun he olivat lähteneet vanhuksen kammion kuistilta, aivan kuin hän koko ajan olisi odottanut heitä.

— Olkaa niin hyvä, kunnioitettava isä, ja lausukaa minun syvä kunnioitukseni isä igumenia kohtaan ja pyytäkää persoonallisesti minun, Miusovin, puolesta hänen korkea-arvoisuudeltaan anteeksi, että äkkiä esiintyneitten odottamattomien asianhaarain johdosta en mitenkään voi nyt vastaanottaa kunniaa olla läsnä aterialla hänen luonaan, niin vilpittömästi kuin sitä haluaisinkin, — lausui munkille kiihtyneenä Pjotr Aleksandrovitš.

— Tuo äkkiä esiintynyt odottamaton asianhaara — sehän olen minä! — puuttui heti puheeseen Fjodor Pavlovitš. — Kuuletteko, isä, Pjotr Aleksandrovitš ei tahdo olla minun seurassani, muuten hän tulisi heti. Kyllä te sinne menettekin, Pjotr Aleksandrovitš, olkaa hyvä, menkää isä igumenin luo ja — hyvää ruokahalua! Tietäkää, että minä se sieltä jään pois ettekä te. Kotiin, kotiin, kotona syön, mutta täällä tunnen olevani kelvoton, Pjotr Aleksandrovitš, rakas sukulaiseni.

— En ole sukulaisenne enkä ole koskaan ollutkaan, te alhainen mies!

— Sanoinkin sen tahallani raivostuttaakseni teitä, sen tähden että te kiellätte sukulaisuuden, vaikka olette sukulainen, minä näytän sen toteen kirkkokalenterilla. Sinua hakemaan, Ivan Fjodorovitš, minä lähetän oikeaan aikaan hevoset, jää sinäkin, jos tahdot. Teitä taas, Pjotr Aleksandrovitš, vaatii jo säädyllisyyskin nyt menemään isä igumenin luo; täytyy pyytää anteeksi sitä, että olemme siellä yhdessä niin paljon mellastaneet…

— Onko totta, että menette pois? Ettekö valehtele?

— Pjotr Aleksandrovitš, kuinka minä uskaltaisin sen jälkeen, mitä on tapahtunut! Minä innostuin liikaa, suokaa anteeksi, hyvät herrat, innostuin! Olen sitäpaitsi järkytetty! Ja hävettääkin. Hyvät herrat, jonkun sydän on kuin Aleksanteri Suuren, toisella taas sydän on kuin koiranpennulla. Minun sydämeni on kuin koiranpennun. Alkoi peloittaa! Mitenkä voisin tämmöisen rötöksen jälkeen tulla päivällisille mättämään mahaani luostarin lihoja? Hävettää, en voi, suokaa anteeksi!

»Hitto hänet tietää, vaikkapa pettäisi»! pysähtyi Miusov miettimään seuraten neuvottomin katsein poistuvaa ilvehtijää. Tämä kääntyi katsomaan taakseen ja nähtyään Pjotr Aleksandrovitšin häntä katselevan heitti kädellään hänelle lentosuukon.

— Menettekö te igumenin luo? — kysyi Miusov katkonaisesti Ivan
Fjodorovitšilta.

— Miksikä en? Sitäpaitsi igumeni kutsui minut erityisesti jo eilen.

— Valitettavasti minusta todellakin tuntuu melkein välttämättömältä saapua noille kirotuille päivällisille, — jatkoi Miusov yhtä katkerasti ja kiihtyneesti kuin ennenkin, välittämättä edes siitä, että munkki kuunteli. — Täytyy edes siellä pyytää anteeksi sitä, mitä olemme täällä tehneet, ja selittää, että emme me sitä… Mitä te arvelette?

— Niin, täytyy selittää, että se ei ollut meidän syymme. Sitäpaitsi isäukko ei tule, — huomautti Ivan Fjodorovitš.

— Se vielä puuttuisi, että isänne olisi mukana! Kirotut päivälliset!

He menivät kuitenkin kaikki. Munkki oli vaiti ja kuunteli. Metsikön läpi kuljettaessa hän vain kerran huomautti, että isä igumeni oli jo odottanut pitkän aikaa ja että oli myöhästytty yli puoli tuntia. Hänelle ei vastattu. Miusov katseli viha mielessään Ivan Fjodorovitšia:

»Menee päivälliselle aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan!» ajatteli hän. »Julkea mies ja Karamazovien omatunto.»

7.

Kiipijä-seminaarilainen

Aljoša vei luostarinvanhimman makuukomeroon ja pani istumaan vuoteelle. Se oli hyvin pieni huone, jossa oli välttämättömimmät huonekalut. Vuode oli kapea, rautainen, ja siinä oli patjan asemesta vain huopa. Nurkassa pyhäinkuvien luona oli lukupulpetti ja sen päällä risti sekä evankeliumi. Vanhus vaipui voimattomana vuoteelle. Hänen silmänsä kiilsivät, ja hän hengitti raskaasti. Istuuduttuaan hän alkoi katsoa Aljošaa kiinteästi ja ikäänkuin harkiten jotakin.

— Mene, ystäväni, mene, minä tulen toimeen kyllä Porfirin avulla, mutta sinun pitää joutua. Sinua tarvitaan siellä, mene isä igumenin luo, palvele päivällispöydässä.

— Sallikaa minun jäädä tänne, — lausui Aljoša rukoilevalla äänellä.

— Sinä olet siellä tarpeellisempi. Siellä ei ole rauhaa. Palvelet ja olet tarpeen. Jos riivaajainen alkaa saada valtaa, niin lue rukous. Ja tiedä, poikaseni (vanhus nimitti häntä mielellään tällä nimityksellä), että vastaisuudessakaan ei sinun paikkasi ole täällä. Muista tämä, nuorukainen. Heti kun Jumala suo minun tulla luoksensa — poistu sinäkin luostarista. Poistu kokonaan.

Aljoša hätkähti.

— Mitä sinä? Ei ole täällä sinun paikkasi vielä. Siunaan sinut suureen kuuliaisuustehtävään maailmassa. Paljon on sinun vielä matkattava. Ja naimisiin sinun on mentävä, on mentävä. Kaikki sinun on kestettävä, ennenkuin uudelleen saavut. Ja tehtävää tulee olemaan paljon. Mutta minä luotan sinuun ja siksi sinut lähetänkin. Kristus on kanssasi. Säilytä sinä Hänet, niin Hän on säilyttävä sinut. Saat nähdä suuren murheen ja tässä murheessa tulet olemaan onnellinen. Tässä on sinulle ohje: etsi murheesta onnea. Tee työtä, tee väsymättä työtä. Muista tästälähin sanani, sillä vaikka vielä keskustelenkin kanssasi, niin eivät vain päiväni, vaan hetkenikin ovat luetut.

Aljošan kasvoilla kuvastui taas voimakasta levottomuutta. Hänen suupielensä värisivät.

— Mitä sinä nyt taas? — hymyili vanhus hiljaa. — Saattakoot maailman lapset kyynelin vainajiaan, mutta me täällä iloitsemme poismenevästä isästä. Iloitsemme ja rukoilemme hänen puolestaan. Jätä minut. Pitää rukoilla. Mene ja kiiruhda. Ole veljiesi luona. Eikä vain yhden, vaan molempien luona.

Vanhus kohotti kätensä siunatakseen. Vastaanväittäminen oli mahdotonta, vaikka Aljošan mieli tavattomasti teki jäädä. Hänen mielensä teki vielä kysyä, ja kysymys oli jo livahtamaisillaan kieleltä, mitä merkitsi tuo veli Dmitrille tehty kumarrus maahan asti, mutta hän ei uskaltanut kysyä. Hän tiesi, että vanhus olisi sen itsekin kysymättä selittänyt, jos se olisi ollut mahdollista. Nähtävästi selittäminen siis ei riippunut hänen tahdostaan. Mutta tuo kumarrus saattoi Aljošan hyvin ymmälle. Hän uskoi sokeasti, että sillä oli salaperäinen merkitys. Salaperäinen ja kenties myös kauhea. Kun hän astui ulos erakkomajan aitauksesta ennättääkseen luostariin igumenin luo päivällisen alkuun (tietysti vain palvelemaan pöydässä), niin hänen sydäntään äkkiä ahdisti kipeästi ja hän pysähtyi: hänen korvissaan tuntuivat uudestaan kaikuvan vanhuksen sanat, kun hän ennusti loppunsa olevan niin lähellä. Mitä vanhus ennusti, vieläpä niin täsmällisesti, sen täytyi ehdottomasti tapahtua. Aljoša uskoi sen pyhästi. Mutta kuinka hän voi jäädä ilman häntä, kuinka voi elää näkemättä häntä, kuulematta häntä? Ja minne hän lähtee? Vanhus käski hänen olla surematta ja lähteä pois luostarista, voi hyvä Jumala! Pitkään aikaan ei Aljoša ollut tuntenut semmoista kaihoa. Hän lähti kiireesti kulkemaan metsää, joka erotti erakkomajan luostarista, ja voimatta kestää ajatuksiaan, niin ne häntä painoivat, hän alkoi katsella ikihonkia metsätien kahden puolen. Matka ei ollut pitkä, vain noin viisisataa askelta. Tähän aikaan ei kukaan juuri voinut tulla vastaankaan. Mutta äkkiä hän näki ensimmäisessä tienkäänteessä Rakitinin. Tämä odotti jotakuta.

— Ethän vain odota minua? — kysyi Aljoša tultuaan hänen kohdalleen.

— Sinuapa juuri, — naurahti Rakitin. — Kiiruhdat isä igumenin luo. Tiedän, hänellä on päivälliset. Siitä asti kuin hän otti vastaan piispan ja kenraali Pahatovin, muistatko, ei ole ollut sellaisia päivällisiä. Minä en sinne tule, mutta sinä, mene, tarjoile ruokia. Sano minulle, Aleksei, yksi asia: mitä tuo uni merkitsee? Sitä juuri tahdoin kysyä.

— Mikä uni?

— Tuo kumarrus maahan asti veljellesi Dmitri Fjodorovitšille. Ja miten hän jysähdyttikään otsaansa!

— Isä Zosimaako sinä tarkoitat?

— Niin, isä Zosimaa.

— Jysähdytti otsaansa?

— Ahaa, lausuin epäkunnioittavasti! No, olkoon vain epäkunnioittavasti.
Siis, mitä tämä uni merkitsee?

— En tiedä, Miša, mitä se merkitsee!

— Senpä arvasinkin, että hän ei selitä sitä sinulle. Mitään kummaa siinä ei tietenkään ole, kaiketi vain ainaista hurskasta typeryyttä. Mutta temppu tehtiin tahallisesti. Nyt kaikki hurskaat kaupungissa alkavat puhua ja levittävät juttua ympäri lääniä: »Mitä tämä uni mahtaa merkitä?» Minun mielestäni ukko on todellakin terävänäköinen: hän haisteli tässä piilevän hengenrikoksen. Teillä löyhkää.

— Minkä hengenrikoksen?

Rakitin nähtävästi halusi saada jotakin sanotuksi.

— Teidän perheessänne se tapahtuu, tuo hengenrikos. Se tapahtuu veljiesi ja rikkaan isäukkosi kesken. Nyt isä Zosima kolahdutti otsansa maahan kaikkien tulevien tapausten varalta. Tapahtuipa sitten mitä tahansa, niin: »ah, senhän pyhä luostarinvanhin ennusti, näki profeetallisesti jo edeltäpäin», — vaikka mitä profeetallista ennustusta siinä on, että hän jysähdytti otsaansa? Ei, se oli mukamas tunnuskuva, allegoria ja hitto ties mitä! Häntä ylistetään, häntä muistetaan: rikoksen, näes, hän arvasi edeltäpäin, osoitti rikoksentekijän. Tämmöistä on löylynlyömillä kaikki: kapakkaa kohti tekee ristinmerkin ja kirkkoa viskelee kivillä. Niin sinun ukkosikin: hurskas ajetaan kepillä tiehensä, mutta murhamiehelle syvä kumarrus.

— Mikä rikos? Mille murhamiehelle? Mitä sinä? — Aljoša seisoi kuin kivettynyt, ja myöskin Rakitin pysähtyi.

— Mille? Etkö muka tiedä? Lyön vetoa, että sinä itse jo olet sitä ajatellut. Niin, tämähän on mielenkiintoista: kuule, Aljoša, sinä puhut aina totta, vaikka istut aina kahden tuolin väliin: oletko sinä ajatellut vai etkö ole, vastaa?

— Olen ajatellut, — vastasi Aljoša hiljaa. Rakitinkin meni hämilleen.

— Mitä sinä? Oletko todella sinäkin jo ajatellut? — huudahti hän.

— Minä… minä en oikeastaan ole sitä ajatellut, — mutisi Aljoša, — mutta kun sinä äsken aloit siitä noin kummallisesti puhua, niin minusta tuntui, että olin itse sitä ajatellut.

— Näetkö (ja miten selvästi sinä sen toit esille), näetkö? Tänään katsellessasi isääsi ja veljeäsi Mitjaa ajattelit rikosta? Siis en minäkään erehdy?

— Odotahan, odotahan, — keskeytti Aljoša levottomana, — mistä sinä tuon kaiken näet?… Miksi tämä niin kiinnittää mieltäsi, siinä on ensimmäinen kysymys.

— Kaksi eri kysymystä, mutta luonnollisia. Vastaan kumpaankin erikseen. Mistä näen? En näkisi tässä mitään, jos en olisi tänään äkkiä ymmärtänyt Dmitri Fjodorovitšia, veljeäsi, kokonaan, kerrallaan ja kokonaan, aivan semmoisena kuin hän on. Jonkin yhden ainoan piirteen kautta pääsin yht'äkkiä tuntemaan hänet kokonaan. Noissa perin rehellisissä mutta hekumallisissa ihmisissä on piirre, joka merkitsee rajaa, minkä yli ei pidä mennä. Jos niin tehdään, — niin hän voi pistää puukon vaikka isäänsä. Mutta isä on humalainen ja hillitön irstailija eikä ole koskaan eikä missään tietänyt määrää — kumpikaan ei voi hillitä itseään, ja loiskis! molemmat ovat ojassa…

— Ei, Miša, ei, jos kysymys on vain siitä, niin olet rohkaissut mieltäni. Niin pitkälle asiat eivät mene.

— Entä miksi sinä vapiset? Ymmärrätkö jutun? Olkoon hän vain rehellinen mies, Mitja nimittäin (hän on tyhmä, mutta rehellinen), mutta hän on hekumoitsija. Siinä on hänen määrityksensä ja koko hänen sisäinen olemuksensa. Isä on antanut hänelle perinnöksi alhaisen lihallisuutensa. Ihmettelen vain sinua, Aljoša: kuinka voit olla noin puhdas nuorukainen? Olethan sinäkin Karamazov! Teidän perheessännehän on lihallisuus kehittynyt aivan kiihkoksi. Nuo kolme hekumoitsijaa pitävät nyt silmällä toisiaan… puukko saappaanvarressa. Ne kolme lyövät päänsä yhteen, ja sinä kenties olet siinä neljäntenä.

— Sinä erehdyt tuohon naiseen nähden. Dmitri häntä… halveksii, — lausui Aljoša omituisesti vavahtaen.

— Grušenjkaako? Ei, veliseni, ei halveksi. Kun hän aivan julkisesti vaihtaa siihen morsiamensa, niin hän ei halveksi. Tässä… tässä, veliseni, on jotakin, mitä sinä nyt et ymmärrä. Mies rakastuu johonkuhun kauniiseen, naisen ruumiiseen tai vain yhteen ainoaan naisruumiin osaan (hekumoitsija voi tämän ymmärtää), ja silloin hän on valmis antamaan tuon naisen takia pois omat lapsensa, myymään isänsä ja äitinsä, Venäjän ja isänmaan. Vaikka hän on rehellinen, niin hän menee ja varastaa, vaikka hän on lempeä, niin hän raatelee veitsellä kuoliaaksi, vaikka hän on uskollinen, niin hän pettää. Naisten sirojen jalkojen laulaja, Puškin, ylisti jalkoja runoissaan, toiset eivät niistä tee runoja, mutta eivät voi katsella pikku jalkoja saamatta suonenvetokohtauksia. Mutta eihän vain jalat… Tässä ei, veliseni, halveksiminen auta, vaikka hän halveksisikin Grušenjkaa. Halveksii, eikä kuitenkaan voi irtaantua.

— Minä ymmärrän sen, — sanoa tokaisi äkkiä Aljoša.

— Niinkö? Taidatpa todellakin sen ymmärtää, koska tokaisit noin heti ensimmäisen sanan kuultuasi, — lausui Rakitin ilkkuen. — Sinä tokaisit sen vahingossa, se pääsi suustasi. Se on suuriarvoinen tunnustus: se on siis sinulle tuttu teema, sinä olet sitä jo ajatellut, hekumallisuutta nimittäin! Voi sinua, siveätä nuorukaista! Sinä, Aljoška, olet hiljainen mies, sinä olet pyhä, minä myönnän sen, mutta tyynessä vedessä kala kutee, ja hitto tietää, mitä kaikkea sinä jo olet ajatellut, hitto tietää, mitä kaikkea sinä jo tiedät! Viaton nuorukainen ja kuitenkin kulkenut jo semmoisten syvyyksien kautta, olen jo kauan seurannut sinua. Sinä itse olet Karamazov, täydelleen Karamazov — jotakin siis merkitsee sukuperä ja valinta. Isän puolelta sinä olet hekumallinen, äidin puolelta hassahtava. Mitä vapiset? Puhunko totta? Tiedätkö mitä: Grušenjka pyysi minua: »Tuo sinä tänne hänet (sinut nimittäin), minä riisun häneltä pois pappisviitan.» Niin kovin hän pyysi: tuo, tuo! Ajattelin vain: minkä takia sinä hänessä niin herätät mielenkiintoa? Tiedätkö, hän ei myöskään ole mikään tavallinen nainen!

— Vie hänelle terveisiä ja sano, että minä en tule, — sanoi Aljoša vääristäen suutaan hymyilyyn. — Puhu loppuun, Mihail, se, mistä aloit puhua, minä sanon sinulle sitten ajatukseni.

— Mitä loppuun puhuttavaa siinä on, kaikki on selvää. Kaikki tuo, veliseni, on vanhaa laulua. Jos jo sinussakin piilee hekumoitsija, niin mitä sitten onkaan veljesi Ivan, lihallinen veljesi? Onhan hänkin Karamazov. Siinä onkin koko teidän Karamazovkysymyksenne: hekumoitsijoita, ahneita ja löyhköjä! Veljesi Ivan julkaisee nyt toistaiseksi jumaluusopillisia kirjoitelmia piloillaan jonkin tyhmän, tuntemattoman laskelman vuoksi, vaikka itse on jumalankieltäjä, ja myöntää itse tämän halpamaisuuden — tuo sinun veljesi Ivan. Sen lisäksi hän koettaa saada omakseen veljensä Mitjan morsiamen ja nähtävästi pääsee toiveittensa perille. Ja millä tavoin sitten vielä: Mitjan omalla suostumuksella, sillä Mitja luovuttaa itse hänelle morsiamensa, jotta vain pääsisi siitä irti ja pikemmin Grušenjkan luo. Ja kaiken tämän hän tekee kunnon miehenä ja omaa voittoaan tavoittelematta, huomaa se! Tämmöiset ihmisetpä juuri ovatkin kovan onnen lapsia! Piru teistä tämän jälkeen selvän saakoon: itse tunnustaa halpamaisuutensa ja itse tuppautuu siihen halpamaisuuteen! Kuulehan edelleen: Mitjan tiellä on nyt ukonrahjus — isä. Hänhän on äkkiä aivan hullaantunut Grušenjkaan, kuola valuu hänen suustaan, kun hän vain katsookin Grušenjkaa. Vain hänen takiaan hän äsken kammiossa teki tuollaisen skandaalin, sen tähden vain, että Miusov rohkeni nimittää Grušenjkaa irstaaksi elukaksi. Hän on rakastunut pahemmin kuin kissa. Aikaisemmin Grušenjka oli vain palkasta hänen palveluksessaan joitakin hämäräperäisiä ja kapakoita koskevia asioita toimittamassa, mutta nyt äijä yht'äkkiä hoksasi ja pääsi selville, hurjistui, tekee tarjouksia, ei tietenkään rehellisessä mielessä. Tällä tiellä isä ja poika vielä töksähtävät yhteen. Mutta Grušenjka ei kallistu puoleen eikä toiseen, kieppuu vain toistaiseksi siinä välillä ja ärsyttelee molempia, tarkastelee kumpi on edullisempi, sillä vaikka papalta voisikin nyhtää paljon rahaa, niin hän sen sijaan ei ota vaimokseen, saattaapa lopulta ruveta kitsastelemaan ja sulkea kukkaronsa. Siinä tapauksessa on Mitjalla arvoa: rahaa hänellä ei ole, mutta sen sijaan hän voi mennä naimisiin. Niin, hänestä voi saada itselleen miehen! Hän voi hylätä morsiamensa, verrattoman kauniin Katerina Ivanovnan, rikkaan aatelistytön ja everstin tyttären, ja mennä naimisiin Grušenjkan kanssa, joka on vanhan kauppiaan, irstaan moukan ja kaupunginpään Samsonovin entinen jalkavaimo. Kaikesta tästä voi todellakin olla seurauksena selkkaus, joka johtaa hengenrikokseen. Mutta tätäpä veljesi Ivan odottaakin, silloin hänellä on kissan päivät: hän saa Katerina Ivanovnan, jota kohtaan tuntee riuduttavaa rakkautta, ja lisäksi kahmaisee myötäjäisiä kuusikymmentätuhatta. Vähäpätöiselle miehelle ja semmoiselle köyhimykselle kuin hän on tämä aluksi sangen houkuttelevaa. Ja huomaa: hän ei loukkaa Mitjaa, vaan tämä on päinvastoin hänelle kiitollinen kuolemaansa asti. Tiedänhän varmasti, että Mitja itse viime viikolla huusi kaikkien kuullen humalapäissään kapakassa mustalaistyttöjen seurassa, että hän ei ole morsiamensa Katenjkan arvoinen, mutta hänen veljensä Ivan on. Eikä Katerina Ivanovna itse tietenkään loppujen lopuksi hylkää sellaista lumoojaa kuin Ivan Fjodorovitš. Johan hän nytkin horjuu heidän kahden välillä. Ja millä ihmeellä onkaan tuo Ivan lumonnut teidät kaikki, niin että te jokainen häntä niin hartaasti kunnioitatte? Mutta hän nauraa teille kaikille: minulla, hän ajattelee, on kissan päivät ja herkuttelen teidän kustannuksellanne.

— Mistä sinä tämän kaiken tiedät? Miksi puhut niin varmasti? — kysyi äkkiä Aljoša jyrkästi ja kulmiaan rypistäen.

— Entä miksi sinä nyt kysyt ja jo edeltäpäin pelkäät vastaustani? Siis itse myönnät minun sanoneen totuuden.

— Sinä et pidä Ivanista. Ivania eivät houkuttele rahat.

— Eikö muka? Entä Katerina Ivanovnan kauneus? Ei tässä ole yksinomaan rahoista kysymys, vaikka kuusikymmentätuhatta on myös houkutteleva asia.

— Ivan katsoo asioita korkeammalta. Ivania eivät houkuttele tuhannet.
Ivan ei etsi rahaa eikä rauhaa. Hän etsii kenties kärsimystä.

— Mikä uni tuo vielä on? Voi teitä… aatelisia!

— Ah, Miša, hänen sielunsa on myrskyinen. Hänen järkensä on vankina. Hänessä on suuri ajatus, joka ei vielä ole saanut ratkaisua. Hän on niitä, jotka eivät tarvitse miljoonia, mutta joille on tärkeätä ajatuksen ratkaiseminen.

— Kirjallista varkautta, Aljoša. Sinä puhelet samaa kuin luostarinvanhimpasi. Jopa laittoi Ivan arvoituksen teille! — huudahti Rakitin ilmeistä vihaa osoittaen. Hänen kasvonsakin muuttuivat ja huulet vääntyivät vinoon. — Koko arvoitus on typerä, siinä ei ole mitään arvaamista. Liikuta hiukan aivojasi, niin ymmärrät. Hänen kirjoitelmansa on naurettava ja järjetön. Kuulin äsken hänen typerän teoriansa: »jos ei ole sielun kuolemattomuutta, niin ei ole hyvettäkään ja kaikki siis on sallittua». (Ja veli Mitja kun vielä, muistatko, huudahti: »Panen sen mieleeni!») Houkutteleva teoria konnille… minä haukun, se on tyhmää… ei konnille, vaan koulua käyneille kerskailijoille, joilla on »ratkaisematon ajatusten syvyys». Kerskuja hän on, ja koko asian ydin on: »toiselta puolen ei voi olla myöntämättä, mutta toiselta puolen täytyy tunnustaa»! Koko hänen teoriansa on vain halpamaisuutta! Ihmiskunta löytää itse itsestään voimaa elääkseen hyvettä varten, vaikka ei uskoisikaan sielun kuolemattomuuteen! Se löytää sen rakkaudessa vapauteen, tasa-arvoisuuteen, veljeyteen…

Rakitin kiihtyi ja jaksoi tuskin hillitä itseään. Mutta äkkiä hän pysähtyi aivan kuin muistaen jotakin.

— No, riittää jo, — sanoi hän hymyillen suu vielä enemmän väärässä kuin aikaisemmin. — Mitä sinä naurat? Luuletko, että minä olen typerä.

— En, en ole aikonutkaan ajatella, että sinä olisit typerä. Sinä olet älykäs, mutta… anna olla, minä naurahdin ajattelemattomasti. Minä ymmärrän, että sinä voit tulistua, Miša. Innostuksestasi minä arvasin, että sinä itsekään et ole välinpitämätön Katerina Ivanovnaan nähden. Olen, veliseni, sitä kauan epäillyt, ja siksipä et pidäkään veljestäni Ivanista. Sinä olet hänelle mustasukkainen.

— Ja olenko mustasukkainen myöskin hänen rahojensa takia? Lisäät ehkä senkin vielä?

— En, rahoista en lisää mitään, en rupea sinua loukkaamaan.

— Uskon sentähden että sinä sen sanoit, mutta hitto vieköön teidät veljesi Ivanin kanssa! Te ette ymmärrä kukaan, että hän voi olla varsin vastenmielinen ilman Katerina Ivanovnaakin. Ja minkätähden minä hänestä pitäisin, piru vieköön! Suvaitseehan hänkin itse haukkua minua. Miksi ei minulla olisi oikeutta haukkua häntä?

— En ole koskaan kuullut hänen sanovan sinusta mitään, en hyvää enkä pahaa. Hän ei puhu ollenkaan sinusta.

— Mutta minä olen kuullut, että hän toissa päivänä Katerina Ivanovnan luona haukkui minua minkä suusta lähti — siinä määrin häntä kiinnostaa nöyrin palvelijanne. Ja kuka tämän jälkeen, veliseni, on mustasukkainen kenellekin — sitä en tiedä! Hän suvaitsi lausua sen ajatuksen, että jos minä en rupea munkiksi ja sitä tietä ylene varsin läheisessä tulevaisuudessa piispaksi, niin minä aivan varmasti menen Pietariin ja liityn paksuun aikakauskirjaan, ehdottomasti sen kritiikkiosastoon, kirjoittelen kymmenkunta vuotta ja loppujen lopuksi otan aikakauskirjan omiin nimiini. Sitten julkaisen sitä taas ja ehdottomasti liberaaliseen ja ateistiseen henkeen, mukana sosialistinen vivahdus, vieläpä pieni sosialismin pintakiille, mutta ollen aina varuillani, toisin sanoen itse asiassa kannattaen meikäläisiä ja teikäläisiä ja pimittäen tyhmiä. Karriäärini loppuu sinun veljesi selitysten mukaan siten, että kallistumiseni sosialismiin ei estä minua panemasta juoksevalle tilille tilausrahoja ja laskemasta niitä sopivan tilaisuuden tullen liikkeelle jonkun juutalaispahasen opastuksella siihen saakka, kunnes rakennan Pietariin suuren talon, johon siirrän toimituksen ja jonka muut kerrokset annan vuokralle. Talon paikankin hän määräsi: uuden kivisillan luona, jota suunnitellaan rakennettavaksi Nevan yli Pietarissa Liteinaja-kadulta Viipurin puolelle…

— Ah, Miša, tuohan kaikki kenties toteutuukin viimeistä sanaa myöten! — huudahti äkkiä Aljoša voimatta hillitä itseään ja nauraen iloisesti.

— Tekin laskettelette sarkasmeja, Aleksei Fjodorovitš.

— Ei, ei, minä lasken leikkiä, suo anteeksi. Minulla on ihan muuta mielessä. Sallihan kuitenkin kysyä: kuka on voinut kertoa sinulle noin yksityiskohtaisesti ja keneltä sinä olet voinut kaikki kuulla. Ethän sinä voinut olla itse läsnä Katerina Ivanovnan luona, kun veljeni puhui sinusta?

— Minä en ollut siellä, mutta sen sijaan oli Dmitri Fjodorovitš, ja minä kuulin sen omin korvin Dmitri Fjodorovitšilta, toisin sanoen jos tietää tahdot, niin, että hän ei puhunut minulle, vaan minä jouduin kuulemaan, tietysti vastoin tahtoani, sen vuoksi, että istuin Grušenjkan makuuhuoneessa enkä voinut tulla sieltä pois niin kauan kuin Dmitri Fjodorovitš oli viereisessä huoneessa.

— Ah niin, minä unohdinkin, että Grušenjka on sukulaisesi…

— Sukulaiseni? Tuo Grušenjkako sukulaiseni? — huudahti äkkiä Rakitin sävähtäen aivan punaiseksi. — Oletko sinä tullut hulluksi? Aivosi ovat epäkunnossa.

— Mitä? Eikö hän ole sukulaisesi? Minä kuulin niin…

— Mistä sinä olet voinut kuulla sellaista? Ei, te herrat Karamazovit olette olevinanne jonkinmoisia suuria ja vanhoja aatelisherroja, vaikka isäsi juoksenteli narrina toisten pöydissä ja armosta sai oleksia keittiön puolella. Olkoonpa vain, että minä olen ainoastaan papin poika ja mitätön teidän edessänne, te kun olette aatelia, mutta älkää loukatko minua niin iloisesti ja säädyttömästi. On minullakin kunnia, Aleksei Fjodorovitš. Minä en voi olla Grušenjkan, yleisen naisen, sukulainen, pyydän ymmärtämään sen?

Rakitin oli hyvin kiihtynyt.

— Anna minulle anteeksi, Herran tähden, en minä voinut mitenkään luulla, ja sitäpaitsi, mikä yleinen hän on? Onko hän sitten… semmoinen? — Aljoša punastui äkkiä. — Toistan sinulle kuulleeni, että hän on sukulaisesi. Sinä käyt usein hänen luonaan ja olet itse minulle sanonut, että et ole missään lemmensuhteissa häneen… En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että sinä häntä siinä määrin halveksit! Ansaitseeko hän tosiaankin sen?

— Jos käyn hänen luonaan, niin siihen minulla saattaa olla omat syyni, siinä on kyllin sinulle. Mitä taas sukulaisuuteen tulee, niin pikemmin hän on veljesi tai itse isäukkosi kautta sukua sinulle kuin minulle. No, nyt olemme perillä. Mene mieluummin keittiöön. Ai! Mitä täällä, mitä tämä on? Olemmeko myöhästyneet? Mutta eiväthän he ole voineet syödä niin pian? Ovatko täällä taas Karamazovit jotakin rötöstäneet? Varmaankin. Kas tuossahan on isäsikin ja Ivan Fjodorovitš hänen jäljessään. He ovat syöksyneet ulos igumenin luota. Kas tuolla isä Isidor huutaa portailta jotakin heidän jälkeensä. Ja sinun isäsi huutaa myös ja huitoo käsillään, nähtävästi riitelee. Ohoo, tuollahan on Miusov vaunuissaan menossa pois, näetkö, hän ajaa! Ja tuossa juoksee tilanomistaja Maksimov — täällähän on tapahtunut skandaali! ei päivällisiä ole ollut! Kunhan eivät vain olisi pieksäneet igumenia? Tai ehkäpä he itse ovat saaneet selkäänsä? Sepä olisi ollut paikallaan!

Rakitin ei huudahdellut suotta. Oli todellakin tapahtunut skandaali, ennenkuulumaton ja odottamaton. Kaikki oli tapahtunut »innostuksessa».

8.

Skandaali

Kun Miusov ja Ivan Fjodorovitš jo olivat astumassa sisälle igumenin luo, niin Pjotr Aleksandrovitšissa, kuten todella kunnolliselta ja huomaavaiselta mieheltä sopi odottaakin, tapahtui tavallaan herkkä prosessi: häntä alkoi hävettää vihastumisensa. Hän tunsi mielessään, että ala-arvoista Fjodor Pavlovitšia hänen oikeastaan olisi pitänyt pitää niin vähäarvoisena, että hänen tähtensä ei olisi kannattanut menettää mielentyyneyttään luostarinvanhimman kammiossa ja siinä määrin kiivastua, kuin hänelle oli tapahtunut. »Ainakaan munkit eivät tässä ole syypäitä mihinkään», päätti hän äkkiä igumenin portailla, »ja jos täälläkin on kunnon väkeä (tuo isä Nikolai, igumeni, lienee myös aatelissukua), niin miksi en olisi heitä kohtaan ystävällinen, rakastettava ja kohtelias?… En rupea kiistelemään, vieläpä olen samaa mieltäkin kuin he, kiehdon heidät rakastettavuudella ja… lopuksi osoitan heille, että minun seuraani ei ole tuo pilkkakirves, tuo narri, tuo Pierrot, ja että minä olen joutunut välikäteen aivan samoin kuin hekin kaikki…»

Riidanalaiset hakkuupaikat metsässä ja tuon kalanpyyntipaikan (missä ne kaikki olivat, sitä hän ei itsekään tietänyt) hän päätti luovuttaa heille lopullisesti, kerta kaikkiaan, jo tänään, sitäkin suuremmalla syyllä, kun kaikki tämä maksoi sangen vähän, sekä antaa kaikkien haasteittensa luostaria vastaan raueta.

Kaikki nämä hyvät aikomukset vielä vahvistuivat, kun he astuivat igumenin ruokasaliin. Ruokasalia tällä muuten ei ollut, sillä oikeastaan igumenilla oli koko rakennuksessa vain kaksi huonetta, jotka tosin olivat paljon isommat ja mukavammat kuin luostarinvanhimman. Mutta huoneitten kalusto ei ollut erikoisen mukava: huonekalut olivat nahalla päällystetyt, mahonkiset, kaksikymmentäluvun vanhaa tyyliä, ja lattiatkin olivat maalaamattomat. Sen sijaan kaikki hohti puhtautta, ja ikkunoilla oli paljon kalliita kukkasia. Mutta komeinta oli tällä hetkellä tietenkin ylellisesti katettu pöytä, vaikka luonnollisesti tämäkin on käsitettävä suhteellisesti: pöytäliina oli puhdas, astiat kiilsivät. Oivallisesti paistettua leipää oli kolmea lajia, kaksi pulloa viiniä, kaksi pulloa luostarin mainiota mettä ja iso lasikannu täynnä luostarin kaljaa, joka oli kuuluisaa koko paikkakunnalla. Viinaa ei ollut ollenkaan. Rakitin kertoi myöhemmin, että päivälliseksi oli tällä kertaa laitettu viisi ruokalajia: sterlettilientä kalapiirakoiden kanssa, sitten pehmeäksi keitettyä kalaa, joka oli valmistettu jollakin erikoisella ja erinomaisella tavalla, sitten sampikotlettia, jäätelöä ja hilloketta ja lopuksi kermahyytelön tapaista kiisseliä. Kaiken tämän Rakitin sai selville, hän kun ei malttanut olla kurkistamatta igumenin keittiöön, jossa hänellä myös oli suhteita. Hänellä oli kaikkialla suhteita, ja kaikki tuli hänen korviinsa. Hänellä oli sangen levoton ja kateellinen sydän. Huomattavista lahjoistaan hän oli täysin tietoinen, mutta omassa mielessään hän niitä hermostuneesti yliarvioi. Hän tiesi varmasti, että hänestä tulee omalla tavallaan huomattava henkilö, mutta Aljošaa, joka oli häneen hyvin kiintynyt, kiusasi se, että ystävä Rakitin oli epärehellinen eikä ollenkaan huomannut sitä itse, vaan päinvastoin piti itseään mitä rehellisimpänä miehenä, koska tiesi itsestään, että hän ei varastaisi pöydälle jätettyjä rahoja. Tämmöiselle miehelle ei Aljoša eikä kukaan muukaan voinut mitään.

Rakitinia, joka oli vähäpätöinen henkilö, ei ollut voitu kutsua päivälliselle, mutta sen sijaan oli kutsuttu isä Josef ja isä Paísi sekä heidän mukanaan vielä eräs pappismunkki. He odottivat jo igumenin ruokailuhuoneessa, kun huoneeseen astuivat Pjotr Aleksandrovitš, Kalganov ja Ivan Fjodorovitš. Syrjemmällä oli odottamassa myös tilanomistaja Maksimov. Isä igumeni astui vastaanottamaan vieraita keskelle huonetta. Hän oli pitkä, laiha, mutta vielä vahva vanhus, jonka mustissa hiuksissa oli paljon harmaata ja jolla oli pitkät, tekopyhät ja arvokkaat kasvot. Hän kumarsi vieraille ääneti, mutta nämä lähestyivät tällä kertaa ottamaan vastaan siunausta. Miusov uskalsi yrittää suudella hänen kättänsäkin, mutta igumeni veti jotenkin kätensä oikeaan aikaan pois, niin että suutelemisesta ei tullut mitään. Sen sijaan Ivan Fjodorovitš ja Kalganov tällä kertaa saivat täydellisen siunauksen, t.s. he suudella mäiskäyttivät aivan vilpittömästi ja rahvaan tapaan kättä.

— Meidän täytyy suuresti pyytää anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, — aloitti Pjotr Aleksandrovitš kohteliaasti hymyillen, mutta kuitenkin arvokkaasti ja kunnioittavasti, — pyytää anteeksi, että saavumme yksin, ilman teidän kutsumaanne seuralaistamme Fjodor Pavlovitšia. Hänen oli pakko kieltäytyä tulemasta pöytäänne eikä syyttä. Arvoisan isä Zosiman kammiossa hän kiihtyi onnettomasta perheriidastaan poikansa kanssa ja lausui muutamia sanoja, jotka eivät ensinkään olleet paikallaan… sanalla sanoen aivan sopimattomia… josta, niinkuin näyttää (hän katsahti pappismunkkeihin), teidän korkea-arvoisuudellanne jo on tieto. Sen vuoksi hän tunnustaen syyllisyytensä ja vilpittömästi katuen tunsi häpeätä, jota ei voinut voittaa, minkä vuoksi hän pyysi meitä, minua ja poikaansa Ivan Fjodorovitšia, esiintuomaan teille vilpittömän valittelunsa, pahan mielensä ja katumuksensa… Sanalla sanoen hän toivoo voivansa ja tahtoo hyvittää kaiken myöhemmin, mutta nyt hän pyytäen siunaustanne toivoo teidän unohtavan sen, mikä on tapahtunut…

Miusov vaikeni. Päästyään sanatulvansa loppuun hän oli itseensä niin tyytyväinen, että äskeisestä ärtyneisyydestä ei ollut jäänyt jälkeäkään hänen sieluunsa. Hän rakasti taas ihmiskuntaa täydelleen ja vilpittömästi. Igumeni, joka oli kuunnellut häntä arvokkaasti, taivutti hiukan päätään ja lausui vastaukseksi:

— Valitan sydämestäni poisjäämistä. Kenties poistunut pöydässämme olisi mieltynyt meihin, samoin kuin me häneen. Terve tuloa, hyvät herrat, aterialle!

Hän asettui jumalankuvan eteen ja alkoi ääneensä rukoilla. Kaikki kumartuivat kunnioittavasti, ja tilanomistaja Maksimov asettui sitäpaitsi erikoisesti eteen ja pani hartaasti kätensä ristiin.

Juuri silloinpa Fjodor Pavlovitš löikin viimeisen valttinsa. Huomattavaa on, että hän todellakin aikoi lähteä pois ja todellakin tunsi, että hänen oli viimeisen häpeällisen esiintymisensä jälkeen luostarinvanhimman kammiossa mahdotonta mennä igumenin luo päivälliselle aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Eipä silti, että hän niin kovin olisi hävennyt ja syyttänyt itseään. Kenties asian laita oli aivan päinvastoin. Joka tapauksessa hän tunsi kuitenkin, että ei ollut sopivaa mennä päivälliselle. Mutta heti kun majatalon oven eteen tuotiin hänen rämisevät rattaansa ja hän jo alkoi nousta niihin, hän äkkiä pysähtyi. Hänelle muistuivat mieleen hänen omat sanansa luostarinvanhimman luona: »Niinpä minusta juuri aina tuntuukin, kun menen ihmisten pariin, että minä olen huonompi kaikkia ja että kaikki pitävät minua narrina, — ja niinpä: annahan kun tosiaankin heittäydyn narriksi, sillä te olette jok'ikinen tyhmempiä ja katalampia kuin minä.» Hänessä virisi halu kostaa kaikille oman ruokottomuutensa tähden. Hän muisti nyt yht'äkkiä, kuinka häneltä kerran jo entisinä aikoina oli kysytty: »Miksi te niin vihaatte sitä ja sitä henkilöä?» Hän oli silloin vastannut narrimaisen hävyttömyydenpuuskan vallassa: »Seuraavasta syystä: hän ei tosin ole tehnyt minulle mitään, mutta sen sijaan minä olen tehnyt häntä kohtaan erään tunnottoman ja ilkeän teon ja heti sen tehtyäni aloin vihata häntä.» Muistettuaan nyt tämän hän naurahti hiljaa ja ilkeästi ja mietti hetkisen. Hänen silmänsä välähtivät ja huuletkin alkoivat vavista. »Kun kerran aloin, niin lopetankin», päätti hän yhtäkkiä. Hänen salaisimman tunteensa tällä hetkellä olisi voinut ilmaista seuraavin sanoin: »Enhän nyt enää voi korjata asioitani entiselleen, annapa kun vielä syljen heidän päälleen häpeämättömästi: näytän, että en häpeä heitä, siinä kaikki!» Hän käski ajomiehen odottaa ja palasi itse nopein askelin luostariin suunnaten kulkunsa suoraan igumenin luo. Vielä hän ei itsekään tietänyt, mitä aikoi tehdä, mutta hän tiesi, että ei enää voinut hillitä itseään, ja pienikin sysäys sai hänet samassa menemään iljettävyyden äärimmäisille rajoille, — muuten vain iljettävyyden eikä ollenkaan rikoksen tai sellaisen kepposen, josta tuomioistuin voi rangaista. Viimeksimainitun laatuisessa tapauksessa hän osasi aina hillitä itsensä ja ihmetteli toisinaan itsekin tätä. Hän ilmestyi igumenin ruokasaliin juuri sillä hetkellä, kun rukous päättyi ja kaikki siirtyivät pöytää kohti. Pysähtyen kynnykselle hän silmäili seuraa ja alkoi nauraa pitkää, julkeata, ilkeätä naurua katsellen kaikkia rohkeasti silmiin.

— Hepä luulivat minun lähteneen pois, mutta tässäpä mies on! — huudahti hän kuuluvasti.

Hetken ajan olivat kaikkien katseet kiintyneet häneen ja kaikki olivat vaiti, mutta äkkiä kaikki tunsivat, että kohta tapahtuu jotakin inhoittavaa, järjetöntä, ehdoton skandaali. Pjotr Aleksandrovitšin mitä hellin mieliala muuttui äkkiä mitä rajuimmaksi. Kaikki, mikä hänen sydämessään oli sammunut ja tyyntynyt, heräsi yht'äkkiä eloon ja nousi pinnalle.

— Ei, minä en voi kestää tätä! — huudahti hän. — En ollenkaan voi… enkä… mitenkään voi!

Veri tulvahti hänen päähänsä. Hänen puheensakin sekaantui, mutta nyt ei ollut aika puhua, ja hän tempasi hattunsa.

— Mitä hän oikein ei voi? — huudahti Fjodor Pavlovitš. — »Ei mitenkään voi eikä ensinkään voi?» Teidän korkea-arvoisuutenne, saanko astua sisälle vai enkö? Otatteko vastaan pöytätoverin?

— Terve tuloa kaikesta sydämestä, — vastasi igumeni. — Hyvät herrat! Uskallanko pyytää, — lisäsi hän äkkiä, — teitä sydämestäni jättämään tilapäiset riitanne ja yhtymään rakkaudessa ja sukulaissovussa Jumalaa rukoillen rauhallisessa ruokapöydässäni…

— Ei, ei, se on mahdotonta! — huudahti Pjotr Aleksandrovitš ollen aivan kuin suunniltaan.

— Jos kerran Pjotr Aleksandrovitšille on mahdotonta, niin minullekin on mahdotonta enkä minäkään jää. Sillä ehdolla tulinkin. Olen tästä lähin kaikkialla Pjotr Aleksandrovitšin kanssa: jos te, Pjotr Aleksandrovitš, menette pois, niin minäkin menen, jos te jäätte — niin minäkin jään. Sukulaissovulla te, isä igumeni, häntä pahimmin pistittekin: hän ei tunnusta itseään sukulaisekseni. Eikö niin, von Sohn? Tässä seisookin von Sohn. Terve, von Sohn!

— Mi… minuako te? — mutisi hämmästyneenä tilanomistaja Maksimov.

— Tietysti sinua, — huudahti Fjodor Pavlovitš. — Ketä muuta sitten? Ei suinkaan isä igumeni ole von Sohn.

— Enhän minäkään ole von Sohn, minä olen Maksimov.

— Ei, sinä olet von Sohn. Teidän korkea-arvoisuutenne, tiedättekö, mikä on von Sohn? Oli semmoinen rikosjuttu: hänet tapettiin porttolassa, — niin kaiketi noita paikkoja teillä nimitetään, — tapettiin ja ryöstettiin ja kunnioitettavasta iästään huolimatta tungettiin laatikkoon ja lähetettiin pakaasivaunussa Pietarista Moskovaan, numerolappu päällä. Ja samaan aikaan kuin laatikkoa nakuteltiin kiinni, haureliaat tanssijattaret lauloivat lauluja ja soittivat kanteleita, toisin sanoen pimputtelivat fortepianoa. Tämä tässä on juuri sama von Sohn. Hän on noussut kuolleista, eikö niin, von Sohn?

— Mitä tämä oikein on? Kuinka tämä on ymmärrettävä? — kuului ääniä pappismunkkien ryhmästä.

— Menkäämme! — huudahti Pjotr Aleksandrovitš kääntyen Kalganovin puoleen.

— Ei, sallikaahan! — keskeytti Fjodor Pavlovitš vinkuvalla äänellä astuen vielä askelen huoneeseen. — Sallikaa minunkin lopettaa. Siellä kammiossa minulle toitotettiin, että muka käyttäydyin epäkunnioittavasti nimenomaan siinä suhteessa, että mainitsin rantatöröistä. Pjotr Aleksandrovitš Miusov, sukulaiseni, pitää siitä, että puheessa on plus de noblesse que de sincérité, mutta minä päinvastoin pidän siitä, että puheessani olisi plus de sincérité que de noblesse, ja hiiteen koko noblesse! Eikö niin, von Sohn! Sallikaa, isä igumeni, vaikka minä olenkin narri ja esittäydyn narrina, niin olen kunnian ritari ja tahdon sen lausua julki. Niin, minä olen kunnian ritari, mutta Pjotr Aleksandrovitšissa on loukattu itserakkaus eikä mitään muuta. Ehkäpä minä äsken tulinkin tänne katsomaan ja puhumaan suuni puhtaaksi. Täällä on poikani Aleksei pelastusta etsimässä. Minä olen isä, minä huolehdin ja velvollisuuteni on huolehtia hänen kohtalostaan. Minä kuuntelin ja teeskentelin kaiken aikaa ja katselin kaikessa hiljaisuudessa, mutta nyt tahdon esittää teille näytelmän viimeisenkin näytöksen. Millaista onkaan meillä? Jos meillä mikä lankeaa, niin se jääkin makaamaan. Mikä meillä on kaatunut, se saakin ikänsä maata. Eipä niinkään! Minä tahdon nousta. Pyhät isät, te olette saattaneet minut raivoon. Rippi on suuri sakramentti, jota kohtaan tunnen suurta kunnioitusta ja jonka edessä olen valmis lankeamaan maahan, mutta täällä kammiossa ovat yht'äkkiä kaikki polvillaan ja ripittäytyvät kaikkien kuullen. Onko lupa ripittäytyä toisten kuullen? Pyhät isät ovat määränneet korvaripin, vain silloin rippinne on sakramentti, ja näin on ollut ammoisista ajoista. Kuinka minä voin hänelle selittää kaikkien kuullen, että minä, esimerkiksi, olen sitä ja sitä… no, se on sitä ja sitä, ymmärrättekö? Toisinaan on säädytöntä sanoakin. Tämähän on skandaali! Ei, isät, teidän kanssanne täällä kenties joutuu ruoskijain uskonlahkoon… Minä kirjoitan ensi tilassa synodiin ja otan poikani Aleksein kotiin…

Tässä pieni huomautus. Fjodor Pavlovitš tunsi kielikellojen jutut. Aikoineen kierteli ilkeämielisiä juoruja, jotka saapuivat piispankin korviin (ei vain meidän luostaristamme, vaan muistakin luostareista, joissa oli luostarinvanhin), että luostarinvanhimpia muka liiaksi kunnioitetaan, niin että igumenin arvokin siitä kärsii, ja että muun muassa luostarinvanhimmat väärinkäyttävät ripin sakramenttia y.m., y.m. Järjettömiä syytöksiä, jotka aikoinaan raukesivat itsestään niin meillä kuin kaikkialla muuallakin. Mutta typerä piru, joka oli saanut kynsiinsä Fjodor Pavlovitšin ja kiidätti häntä hänen omilla hermoillaan jonnekin yhä kauemmaksi ja kauemmaksi häpeälliseen syvyyteen, kuiskasi hänen korvaansa tämän vanhan syytöksen, josta Fjodor Pavlovitš itse ei ymmärtänyt luotuista sanaakaan. Eikä hän edes osannut lausua sitä oikeassa muodossa, varsinkin kun tällä kertaa ei kukaan vanhuksen kammiossa ollut langennut polvilleen eikä ripittäytynyt kaikkien kuullen, niin että Fjodor Pavlovitš ei ollut voinut itse nähdä mitään semmoista, vaan puhui ainoastaan vanhojen huhujen ja juorujen mukaan, joita sattui jossakin määrin muistamaan. Lausuttuaan tyhmyytensä hän tunsi lasketelleensa järjetöntä hölynpölyä, ja silloin hänen mielensä heti teki osoittaa kuulijoille ja ennen kaikkea itselleen, että hän ei ollut puhunut ensinkään pötyä. Ja vaikka hän varsin hyvin tiesi, että jokainen uusi sana lisäisi jo lausuttuun pötyyn yhä uutta ja järjettömämpää, niin hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan syöksyi siihen päistikkaa.

— Millaista halpamaisuutta! — huudahti Pjotr Aleksandrovitš.

— Anteeksi, — sanoi äkkiä igumeni. — On sanottu vanhastaan: »Ja hän alkoi minua vastaan puhua paljon ja monenlaista ja saastaisiakin asioita. Mutta minä kuultuani kaiken sanoin itselleni: se on Jeesuksen lääkitsemistointa ja hän on lähettänyt sen parantamaan ylpeilevää sieluani.» Ja siksi mekin nyt kiitämme teitä nöyrästi, kallis vieras!

Ja hän kumarsi syvään Fjodor Pavlovitšille.

— Tö-tö-tö! Teeskentelyä ja vanhoja fraaseja! Vanhoja fraaseja ja vanhoja eleitä! Vanhoja valheita ja muodollisia kumarruksia maahan asti! Me tunnemme nämä kumarrukset! »Suudelma suulle ja tikari sydämeen», kuten Schillerin Rosvoissa. Minä en pidä petkutuksesta, isät, minä tahdon totuutta! Mutta totuus ei ole rantatöröissä, ja sen minä olen lausunut julki! Isät ja munkit, miksi te paastoatte? Miksi te odotatte siitä itsellenne palkintoa taivaissa? Semmoisesta palkasta minäkin rupean paastoamaan! Ei, pyhä munkki, olepa hyveellinen elämässä, tuota hyötyä yhteiskunnalle sulkeutumatta luostariin valmiin leivän ääreen ja odottamatta palkintoa siellä, ylhäällä, — kas sepä onkin vaikeampaa. Osaanhan, isä igumeni, minäkin kauniisti puhua. Mitä heillä täällä on varattuna? — hän astui pöydän luo. — Vanhaa Old factory -portviiniä, Médoc-viiniä, Jelisejevin veljesten pulloihin panemaa, onpa ne isiä! Eipä tämä näytä rantatöröiltä. Kas vain, kun isät ovat panneet puteleita pöytään, hehehe! Kuka onkaan tämän kaiken tänne hankkinut? Sen on tehnyt venäläinen talonpoika, raataja, hän tuo tänne känsäisillä käsillään ansaitun roponsa, riistää sen perheeltään ja valtion tarpeilta! Tehän, pyhät isät, imette kansaa!

— Tuo on aivan arvotonta teidän puoleltanne, — lausui isä Josef. Isä Paísi oli itsepintaisesti vaiti. Miusov syöksyi juoksujalkaa ulos huoneesta, ja Kalganov seurasi häntä.

— No, isät, minäkin riennän Pjotr Aleksandrovitšin jälkeen! Enää en tule teille, pyytäkää vaikka polvillanne, niin en tule. Tuhat ruplaa lähetin teille, siksipä te taaskin odotatte vesissä suin, hehehe! Ei, ette saa minulta lisää. Kostan menneestä nuoruudestani, kaikesta nöyryytyksestäni! — hän iski nyrkkiä pöytään valmistamansa tunteenpuuskan vallassa. — Paljon on merkinnyt tämä luostaripahanen elämässäni! Paljon katkeria kyyneliä olen sen takia vuodattanut! Te yllytitte vaimoni, riivatun, minua vastaan. Te olette senkin seitsemässä kokouksessa minut kironneet, levittäneet mainettani ylt'ympäri! Riittää jo, isät, nyt on liberaalinen aika, höyrylaivojen ja rautateitten aikakausi. Ette saa minulta tuhatta ettekä sataa ruplaa, ette sataa kopeekkaa, ette mitään!

Taas huomautus. Meidän luostarimme ei ollut koskaan mitään tuommoista merkinnyt hänen elämässään eikä hän ollut sen takia vuodattanut mitään katkeria kyyneliä. Mutta hän innostui siinä määrin teeskennellyistä kyynelistään, että hän itsekin eräänä hetkenä oli vähällä uskoa itseään, vieläpä ruveta itkemään liikutuksesta. Mutta samalla hetkellä hän tunsi, että oli aika pyörtää takaisin. Kuultuaan hänen ilkeän valheensa igumeni painoi päätään alaspäin ja lausui taas vakavasti:

— Jälleen on sanottu: »Kärsi sinuun kohdistettu ansaitsematon häväistys ilomielin, älä suutu äläkä rupea vihaamaan häpäisijääsi.» Näin me menettelemme.

— Tö-tö-tö, pupatusta ja papatusta ja muuta puuta heinää! Papattakaa, isät, mutta minä lähden. Ja poikani Aleksein otan täältä isän oikeudella ainiaaksi. Ivan Fjodorovitš, kelpo poikani, sallikaa minun käskeä teitä seuraamaan itseäni! Von Sohn, mitä sinä tänne jäisit! Tule heti luokseni kaupunkiin. Minun luonani on hauskaa. Matkaa on vain virstan verran, paastoöljyn asemesta tarjoan porsasta puuron kera. Syömme päivällistä, panen pöytään konjakkia, sitten likööriä, mesimarjalikööriä… Hei, von Sohn, älä päästä onnea käsistäsi!

Hän lähti ulos huutaen ja huitoen. Juuri sillä hetkellä Rakitin hänet näki tulemassa ulos ja näytti Aljošalle.

— Aleksei! — huudahti isä hänelle jo kaukaa hänet nähtyään. — Muuta jo tänään luokseni kokonaan ja tuo mukanasi tyyny ja patja, älköönkä täällä enää olko hajuakaan sinusta.

Aljoša pysähtyi kuin jähmettyneenä ja katseli ääneti ja tarkkaavaisesti kohtausta. Sillävälin oli Fjodor Pavlovitš noussut rattaille ja hänen jäljessään alkoi äänettömänä ja jurona niihin nousta Ivan Fjodorovitš käännähtämättä Aljošaan edes hyvästelläkseen. Mutta nyt tapahtui vielä eräs kohtaus, joka oli miltei uskomaton ja ilveilyn kaltainen ja täydensi episodin. Äkkiä ilmestyi rattaitten astuimen luo tilanomistaja Maksimov. Hän juoksi hengästyneenä ennättääkseen mukaan. Rakitin ja Aljoša näkivät, miten hän juoksi. Hänellä oli niin kiire, että hän malttamattomuudessaan pisti jalkansa astuimelle, jolla vielä oli Ivan Fjodorovitšin vasen jalka, ja tarttuen kärrykoriin hän alkoi kiivetä rattaille.

— Minäkin, minäkin tulen kanssanne! — huusi hän hypäten rattaille ja nauraen hiljaista, iloista naurua autuaan näköisenä ja valmiina kaikkeen. — Ottakaa minutkin mukaan!

— No, enkö sanonut, — huudahti Fjodor Pavlovitš voitonriemuisesti, — että tämä on von Sohn! Sehän on todellinen kuolleista noussut von Sohn! Miten kykenitkään sieltä irtaantumaan? Mitä Sohnin sotkua sinä siellä olet saanut aikaan ja miten sinä saatoit lähteä pois päivälliseltä? Onpa siinä paksunahkainen mies!

Minä olen purrut hävyltä hännän poikki, mutta en toki ole sinun veroisesi! Hyppää, hyppää pian! Päästä hänet, Vanja, tulee hauskaa. Hän voi jotenkuten loikoa tässä jalkojen päällä. Lojutko, von Sohn? Vai pistäisikö hänet pukille ajomiehen kanssa?… Hyppää pukille, von Sohn!

Mutta Ivan Fjodorovitš, joka jo oli istuutunut paikalleen, töytäisi äkkiä mitään sanomatta ja kaikin voimin Maksimovia rintaan, niin että hän lensi sylen päähän. Sattumalta vain hän ei kaatunut.

— Antaa mennä! — huudahti Ivan Fjodorovitš vihaisesti ajomiehelle.

— No, mitäs sinä? Mitä sinä? Miksi sinä häntä noin? — alkoi Fjodor
Pavlovitš torua, mutta rattaat olivat jo lähteneet liikkeelle. Ivan
Fjodorovitš ei vastannut.

— Senkin mokoma! — lausui Fjodor Pavlovitš oltuaan vaiti pari minuuttia ja katsoi karsaasti poikaansa. — Sinun keksintöäsihän oli koko tämä luostari, sinä itse yllytit, itse hyväksyit, miksi sitten nyt olet vihainen?

— Riittää jo roskan puhuminen, levätkää edes nyt pikkuisen, — tokaisi
Ivan Fjodorovitš töykeästi.

Fjodor Pavlovitš oli taas vaiti pari minuuttia.

— Nyt olisi konjakki paikallaan, — huomautti hän mietteissään. Mutta
Ivan Fjodorovitš ei vastannut.

— Kunhan tullaan perille, niin sinäkin juot.

Ivan Fjodorovitš oli yhä vaiti.

Fjodor Pavlovitš odotti vielä pari minuuttia.

— Mutta Aljoškan minä kuitenkin otan pois luostarista siitä huolimatta, että se on teistä sangen epämieluisaa, kunnioitettava Karl von Moor.

Ivan Fjodorovitš kohautti halveksivasti olkapäitään, kääntyi poispäin ja alkoi katsella tielle. Sen jälkeen he eivät koko kotimatkalla enää puhuneet mitään.

Kolmas kirja

Hekumoitsijat

1.

Palvelijainhuoneessa

Fjodor Pavlovitš Karamazovin talo ei suinkaan ollut aivan kaupungin keskustassa, mutta ei ihan laidassakaan. Se oli vanhanpuoleinen, mutta ulkoapäin miellyttävän näköinen: se oli yksikerroksinen, siinä oli ullakkokerros, väriltään se oli harmaa, ja rautakatto oli punainen. Se saattoi muutoin tehdä tehtävänsä vielä pitkät ajat, oli tilava ja kodikas. Siinä oli paljon monenlaisia komeroita, erilaisia piilopaikkoja ja portaita siellä, missä niitä ei olisi odottanut. Talossa oli rottia, mutta Fjodor Pavlovitš ei ollut niille ihan koko sydämestään vihainen: »Onhan kuitenkin vähän rattoisampaa, kun on yksin kotona.» Hänellä oli tosiaankin tapana lähettää palvelijat yöksi sivurakennukseen ja sulkeutua taloon yksin koko yöksi. Tämä sivurakennus oli pihan puolella ja oli avara sekä lujatekoinen. Sinne oli Fjodor Pavlovitš määrännyt sijoitettavaksi myöskin keittiön, vaikka talossakin oli keittiö. Hän ei pitänyt keittiön hajusta, ja ruoat tuotiin pihan poikki sekä talvella että kesällä. Yleensä talo oli rakennettu isolle perheelle, ja sekä herrasväkeä että palvelijoita olisi siihen mahtunut viisi kertaa enemmän. Mutta kertomuksemme aikana asuivat talossa vain Fjodor Pavlovitš ja Ivan Fjodorovitš, kun taas sivurakennuksessa oli ainoastaan kolme henkeä palvelusväkeä: vanhus Grigori, vanha eukko Marfa, hänen vaimonsa, ja palvelija Smerdjakov, joka vielä oli nuori mies. Täytyy mainita hieman tarkemmin näistä kolmesta palvelijasta. Ukko Grigori Vasiljevitš Kutuzovista muuten olemmekin jo puhuneet tarpeeksi. Hän oli luja ja taipumaton mies, joka itsepintaisesti ja suoraa tietä kulki määräämäänsä pistettä kohti, jos vain tuo piste joistakin syistä (usein ihmeellisen epäjohdonmukaisesti) oli hänen edessään eittämättömänä totuutena. Yleensä hän oli rehellinen ja lahjomaton. Hänen vaimonsa Marfa Ignatjevna, joka oli koko elämänsä ajan vastaansanomatta taipunut miehensä tahtoon, ahdisteli siitä huolimatta kovasti miestään, esimerkiksi kohta talonpoikain vapautuksen jälkeen, kehoittamalla tätä lähtemään pois Fjodor Pavlovitšin talosta Moskovaan ja aloittamaan siellä jotakin pientä kaupustelua (heillä oli jonkin verran rahoja). Mutta Grigori päätti silloin kerta kaikkiaan, että akka jaarittelee joutavia, »sillä kaikki akat ovat epärehellisiä», ja että heidän ei pidä lähteä entisen isännän luota, olipa tämä millainen tahansa, sillä »tämä oli nyt heidän tällöinen velvollisuutensa».

— Ymmärrätkö sinä, mitä velvollisuus on? — kääntyi hän Marfa
Ignatjevnan puoleen.

— Velvollisuuden minä ymmärrän, Grigori Vasiljevitš, mutta mikä velvollisuus meidän on jäädä tänne, sitä minä en ensinkään ymmärrä, — vastasi Marfa Ignatjevna lujasti.

— Ole sitten ymmärtämättä, mutta niin tehdään. Vastedes pidä suusi kiinni.

Niin kävikin: he eivät lähteneet pois, ja Fjodor Pavlovitš määräsi heille pienen palkan, jonka hän maksoi säännöllisesti. Grigori tiesi sitäpaitsi, että hänellä oli kiistämätön vaikutusvalta isäntäänsä. Hän tunsi sen, ja asia oli niin: viekas ja itsepäinen narri Fjodor Pavlovitš, joka oli sangen lujaluonteinen »muutamissa elämän asioissa», kuten hänellä itsellään oli tapana sanoa, oli omaksi hämmästyksekseen luonteeltaan suorastaan sangen heikko eräissä toisissa »elämän asioissa». Ja hän tiesi itse, millaisia asioita ne olivat, ja pelkäsi monia seikkoja. Muutamissa elämän asioissa täytyi olla varovainen, ja tällöin oli vaikeata tulla toimeen ilman uskollista ihmistä, mutta Grigori oli mitä uskollisin mies. Kävi niinkin, että Fjodor Pavlovitš monta kertaa elämänsä aikana olisi voinut saada selkäänsä ja tulla pahoinkin piestyksi, mutta joka kerta tuli hänelle avuksi Grigori, vaikka joka kerta sitten nuhteli häntä jäljestäpäin. Mutta pelkkä selkäsauna ei olisi peloittanut Fjodor Pavlovitšia: oli tärkeämpiä tilanteita, vieläpä sangen arkaluontoisia ja monimutkaisia, jolloin Fjodor Pavlovitš kenties ei itsekään olisi kyennyt määrittelemään sitä erikoislaatuista uskollisen ja läheisen henkilön tarvetta, jota hän äkkiä toisinaan käsittämättömällä tavalla silmänräpäyksessä alkoi itsessään tuntea. Ne olivat melkein sairauden kaltaisia tapauksia: irstas Fjodor Pavlovitš, joka hekumallisuudessaan usein oli julma kuin ilkeä hyönteinen, tunsi toisinaan juovuspäissään sielullista kauhua ja siveellistä järkytystä, joka niin sanoakseni tuntui myöskin fyysillisesti hänen sielussaan. »Sieluni ikäänkuin vapisee kurkussani noina kertoina», puhui hän toisinaan. Juuri näinä hetkinä hänestä oli mieluisaa, että hänen vierellään, läheisyydessään tai vaikkapa toisessa huoneessa, sivurakennuksessa, oli tuommoinen ihminen, uskollinen, luja, aivan toisenlainen kuin hän, ei irstailija, joka kyllä näki kaiken irstailun ja tiesi kaikki salaisuudet, mutta kuitenkin uskollisuudessaan salli kaiken tapahtua, ei pannut vastaan eikä — mikä oli tärkeintä — nuhdellut eikä uhannut millään enemmän tässä kuin tulevassakaan elämässä, vaan tarpeen tullen ikäänkuin puolusti häntä, — ketä vastaan? Jotakin tuntematonta, mutta peloittavaa ja vaarallista vastaan. Kysymys oli nimenomaan siitä, että oli välttämättömästi toinen ihminen, vanhastaan tuttu ja ystävällinen, jonka saattoi sairauden hetkenä kutsua luokseen ainoastaan katsellakseen hänen kasvojaan, ehkäpä vaihtaa jonkin aivan asiaankuulumattoman sanankin, ja jos hän ei ole millänsäkään, ei ole vihainen, niin on ikäänkuin helpompi sydämelle, mutta jos hän on vihainen, no, silloin on surullisempaa. Tapahtui (muutoin sangen harvoin), että Fjodor Pavlovitš meni yölläkin sivurakennukseen herättämään Grigorin, jotta tämä hetkiseksi tulisi hänen luokseen. Tämä tuli, ja Fjodor Pavlovitš alkoi puhella aivan joutavista asioista sekä päästi hänet pian menemään, toisinaan ivaillen ja leikkiä laskien, minkä jälkeen hän sylkäisi, kävi makaamaan ja nukkui hurskaan unta. Jotakin tämäntapaista sattui Fjodor Pavlovitšille silloinkin, kun Aljoša oli tullut. Aljoša »lävisti hänen sydämensä» sillä, että »eli, näki kaikki eikä mitään tuominnut». Vieläpä enemmänkin, hän toi tullessaan jotakin aivan uutta: täydellisen halveksimisen puutteen häntä, ukkoa, kohtaan; päinvastoin hän osoitti aina ystävällisyyttä ja aivan luonnollista, rehellistä kiintymystä häneen, joka niin vähän sitä ansaitsi. Tämä kaikki oli vanhalle irstailijalle ja perheettömälle miehelle täydellinen yllätys, aivan odottamatonta hänelle, joka tähän asti oli rakastanut vain »saastaa». Aljošan mentyä pois hän myönsi oppineensa ymmärtämään yhtä ja toista, mitä tähän saakka ei ollut tahtonut ymmärtää.

Olen jo maininnut kertomukseni alussa, miten Grigori vihasi Adelaida Ivanovnaa, Fjodor Pavlovitšin ensimmäistä vaimoa ja hänen vanhimman poikansa Dmitri Fjodorovitšin äitiä, ja miten hän päinvastoin puolusti hänen toista vaimoaan, riivattua, Sofia Ivanovnaa, omaa herraansakin vastaan ja kaikkia vastaan, joille saattoi pistää päähän lausua tästä naisesta paha tai kevytmielinen sana. Myötätunto tuota onnetonta kohtaan oli muuttunut hänessä jonkinlaiseksi pyhäksi tunteeksi, niin että vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän ei olisi suvainnut keneltäkään epäedullista viittaustakaan, joka koski vainajaa, vaan olisi heti torjunut loukkauksen. Ulkonaiselta olemukseltaan Grigori oli kylmä ja arvokas mies, ei lörpötellyt, vaan puhui harkiten eikä kevytmielisesti. Niinikään olisi ollut mahdotonta saada hänestä selville ensi katsauksella, rakastiko hän säyseätä, nöyrää vaimoaan vai eikö, mutta hän rakasti häntä todellakin ja vaimo tietysti ymmärsi sen. Tämä Marfa Ignatjevna ei ensinkään ollut tyhmä nainen, vaan oli kenties viisaampikin kuin miehensä, ainakin hän oli tätä järkevämpi käytännöllisissä asioissa, mutta kuitenkin hän alistui miehensä tahtoon nurkumatta ja vastaansanomatta aivan avioliiton alusta alkaen ja kunnioitti häntä henkisessä suhteessa korkeammalla olevana. Huomattavaa on, että he koko elämänsä aikana puhuivat keskenään perin vähän, vain kaikkein tärkeimmistä juoksevista asioista. Arvokas ja juhlallinen Grigori harkitsi kaikki asiansa ja huolensa aina yksinään, niin että Marfa Ignatjevna jo kauan sitten oli tullut ymmärtämään, että mies ei ollenkaan kaivannut hänen neuvojaan. Hän tunsi, että hänen miehensä pitää arvossa hänen vaitioloaan ja pitää sitä älykkyyden merkkinä. Vaimoaan Grigori ei koskaan lyönyt, yhden kerran vain ja silloinkin vähän. Adelaida Ivanovnan ollessa ensimmäistä vuotta naimisissa Fjodor Pavlovitšin kanssa olivat kerran maalla kylän tytöt ja eukot, jotka silloin vielä olivat maaorjia, kokoontuneet herraskartanoon laulelemaan ja tanssimaan. Aloitettiin eräs tanssilaulu »Niityllä», ja äkkiä Marfa Ignatjevna, joka silloin vielä oli nuori nainen, hyppäsi kuoron eteen ja alkoi lasketella »venäläistä» erikoisella tavalla, ei maalaistapaan niinkuin eukot, vaan kuten hän oli tanssinut silloin, kun palveli rikkailla Miusoveilla heidän kotiteatterissaan maalla, jossa näyttelijöitä opetti tanssimaan Moskovasta tilattu tanssimestari. Grigori näki, millä tavoin hänen vaimonsa tanssi, ja kotona mökissään hän tuntia myöhemmin antoi tälle hiukan opetusta vetäen häntä hiuksista. Mutta siihen kuritukset kerta kaikkiaan loppuivatkin eivätkä enää kertaakaan toistuneet koko elämän aikana, eikä Marfa Ignatjevnaakaan siitä lähin ollut halu vetänyt tanssimaan.

Lapsia ei Jumala heille suonut. Yksi lapsi oli ollut, mutta sekin oli kuollut. Grigori oli ilmeisesti lapsirakas eikä salannutkaan sitä, t.s. hän ei hävennyt tunnustaa sitä. Dmitri Fjodorovitšin hän oli ottanut kolmivuotiaana poikana hoitoonsa, kun Adelaida Ivanovna karkasi, ja puuhasi hänen kanssaan melkein vuoden, itse kampasi häntä, itse pesi häntä kaukalossa. Myöhemmin hän puuhasi sekä Ivan Fjodorovitšin että Aljošan kanssa ja sai siitä palkakseen korvapuustin. Mutta kaikesta tästä olen jo kertonut. Oma lapsi taasen ilahdutti häntä vain toivolla Marfa Ignatjevnan ollessa raskaana. Mutta syntyessään lapsi täytti hänen sydämensä murheella ja kauhulla. Tämä poika nimittäin syntyi kuusisormisena. Sen nähtyään Grigori masentui siinä määrin, että ei ainoastaan ollut sanaakaan puhumatta aivan ristiäisiin asti, vaan meni varta vasten puistoon saadakseen olla puhumatta. Oli, kevät, hän kaiveli yhtä mittaa kolme päivää lavoja hedelmätarhassa ja kukkapenkkejä puistossa. Kolmantena päivänä oli pienokainen kastettava. Siihen mennessä oli jokin ajatus kypsynyt Grigorin päässä. Kun hän saapui tupaan, jonne jo olivat kokoontuneet kirkonpalvelijat ja vieraat ja lopulta tullut itse Fjodor Pavlovitš ollakseen risti-isänä, niin hän yht'äkkiä ilmoitti, että lasta »ei pitäisi ollenkaan kastaa», — ilmoitti sen hiljaisella äänellä eikä monisanaisesti, vaan sanoi vaivoin sanan kerrallaan katsellen tylsästi ja silmiään pois kääntämättä pappia.

— Miksi niin? — tiedusti pappi iloisesti ihmetellen.

— Siksi… että tämä on… traakki… — mutisi Grigori.

— Mikä ihmeen traakki? Kuinka niin?

Grigori oli jonkin aikaa vaiti.

— Luonnossa on tapahtunut sekaannus… — mutisi hän hyvin epäselvästi, mutta sangen varmasti, eikä nähtävästi halunnut ryhtyä tarkempiin selityksiin.

Naurettiin ja lapsi-raukka tietysti kastettiin. Grigori rukoili kastemaljan ääressä hartaasti, mutta ei muuttanut mielipidettään äskensyntyneestä. Muuten hän ei mitenkään häirinnyt toisten puuhia, mutta koko niiden kahden viikon aikana, jotka kivulloinen poika eli, hän ei juuri ollenkaan siihen katsonut, ei edes tahtonut huomata sitä ja pysytteli yleensä poissa tuvasta. Mutta kun poika kahden viikon kuluttua kuoli rohtumaan, niin hän itse pani sen arkkuun, katseli sitä syvän surun vallassa, ja kun sen pieni, matala hauta luotiin umpeen, niin hän lankesi polvilleen ja kumarsi haudan edessä maahan asti. Sen jälkeen hän ei moneen vuoteen kertaakaan maininnut lapsestaan, eikä Marfa Ignatjevnakaan hänen läsnäollessaan kertaakaan muistellut lastaan, ja kun hän sattui jonkun kanssa puhumaan »lapsosestaan», niin hän puhui kuiskaten, vaikka Grigori Vasiljevitš ei olisikaan ollut saapuvilla. Tuosta pikku haudasta lähtien Grigori, kuten Marfa Ignatjevna huomautti, alkoi etupäässä askaroida »jumalallisissa asioissa», luki Pyhäin miesten elämäkerrastoa, enimmäkseen ääneti ja yksin, pannen joka kerta silmilleen hopeasankaiset silmälasinsa. Harvoin hänellä oli tapana lukea ääneen, vain ison paaston aikana. Hän rakasti Jobin kirjaa, hankki jostakin itselleen jäljennöksen »Jumalan miehen, isämme Iisakki Sirinin» sanoista ja saarnoista, luki sitä itsepintaisesti vuodesta vuoteen, ei ymmärtänyt siitä juuri mitään, mutta kenties siitä syystä piti tätä kirjaa mitä suurimmassa arvossa ja rakasti sitä. Viime aikoina hän oli alkanut kallistua ja syventyä ruoskijain lahkoon, mihin oli tilaisuutta naapurissa. Se teki nähtävästi järkyttävän vaikutuksen häneen, mutta hän ei katsonut sopivaksi siirtyä uuteen uskoon. »Jumalallisten asiain» harrastus teki luonnollisesti hänen kasvojensa ilmeen vielä arvokkaammaksi.

Kenties hän oli taipuvainen mystisismiin. Nytpä aivan parahiksi hänen kuusisormisen lapsensa ilmestyminen maailmaan ja kuoleminen sattui yhteen erään toisen sangen omituisen, odottamattoman ja erikoislaatuisen tapahtuman kanssa, joka jätti hänen sieluunsa, kuten hän myöhemmin kerran itse lausui, »leiman». Tapahtui niin, että saman päivän jälkeisenä yönä, jolloin heidän kuusisorminen lapsukaisensa oli haudattu, Marfa Ignatjevna heräsi ja oli kuulevinaan äskensyntyneen lapsen itkun kaltaista ääntä. Hän pelästyi ja herätti miehensä. Tämä kuunteli ja huomautti, että se oli pikemminkin jonkun vaikertelua, »on ikäänkuin naisihminen». Hän nousi ja pukeutui. Oli jokseenkin lämmin toukokuun yö. Mentyään portaille hän kuuli selvästi, että vaikerrus kuului puistosta. Mutta puisto lukittiin yöksi pihan puolelta, eikä sinne päässyt muuta kuin tätä tietä, sillä puistoa ympäröi luja ja korkea aita. Grigori palasi tupaan, sytytti lyhdyn, otti puiston avaimen ja välittämättä vaimonsa hysteerisestä kauhusta ja vakuutuksista, että hän kuuli yhä edelleen lapsen itkua ja että itkijä varmasti oli hänen poikansa, joka kutsui häntä, hän lähti ääneti puistoon. Täällä hän huomasi selvästi, että valitus kuului heidän saunastaan, joka oli puistossa lähellä porttia, ja että valittaja todellakin oli nainen. Avattuaan saunan oven hän näki näyn, joka sai hänet jähmettymään: mielenvikainen nainen, joka kuljeksi kaupungin kaduilla ja jonka koko kaupunki tunsi nimellä Lizaveta Smerjaštšaja, oli laittautunut heidän saunaansa ja juuri synnyttänyt lapsen. Pienokainen makasi hänen vierellään, ja hän itse oli kuolemaisillaan. Hän ei puhunut mitään jo siitäkin syystä, että ei osannut puhua. Mutta kaikki tämä vaatii eri selityksen.

2.

Lizaveta Smerjaštšaja

Tässä oli muudan erikoinen asianhaara, joka syvästi järkytti Grigorin mieltä ja sai erään epämiellyttävän ja inhoittavan entisen epäluulon hänessä lopullisesti vahvistumaan. Tuo Lizaveta Smerjaštšaja [Smerjaštšaja = haiseva] oli hyvin pienikokoinen tyttönen, »hiukan yli kahden arssinan», kuten häntä hellästi muistelivat hänen kuoltuaan monet kaupunkimme hurskaat eukot. Hänen kahdenkymmenen vuoden vanhat kasvonsa, terveen näköiset, leveät ja punakat, olivat aivan tylsä-ilmeiset. Silmien katse oli liikkumaton ja epämiellyttävä, vaikkakin nöyrä. Koko elämänsä ajan, kesät, talvet, hän kulki avojaloin ja vain hamppukankaiseen paitaan puettuna. Hänen melkein mustat, erittäin sakeat hiuksensa, jotka olivat kähärät kuin pässin villa, muodostivat hänen päälaelleen aivan kuin ison hatun. Sitäpaitsi ne olivat aina mullan ja loan tahrimat, ja niihin oli tarttunut lehtiä, tikkuja, höylänlastuja, sillä hän nukkui aina paljaalla maalla ja loassa. Hänen isänsä oli koditon, rappiolle joutunut ja kivulloinen pikkuporvari Ilja, suuri juoppo, joka jo monta vuotta oli elänyt jonkinmoisena työmiehenä eräällä varakkaalla isäntäväellä, joka myös oli kaupunkimme porvareita. Lizavetan äiti oli kauan sitten kuollut. Aina sairaalloinen ja äreä Ilja pieksi epäinhimillisesti Lizavetaa, kun tämä tuli kotiin. Mutta hän kävi kotona harvoin, sillä hän sai elantonsa kaupungilla, jossa häntä pidettiin mielenvikaisena Jumalan lapsena. Sekä Iljan isäntäväki että Ilja itse kuin myös monet sääliväiset kaupungin asukkaat, varsinkin kauppiassäätyyn kuuluvat, olivat usein koettaneet saada Lizavetan parempiin pukimiin kuin pelkkään paitaan, ja pukivat aina talveksi hänen ylleen lyhyen turkin ja panivat hänen jalkoihinsa saappaat. Hän antoi tavallisesti vastaansanomatta pukea kaiken ylleen, mutta meni sitten pois ja riisui jossakin, tavallisesti tuomiokirkon eteisessä, ehdottomasti yltään kaiken, mikä hänelle oli lahjoitettu, — olipa se sitten huivi, hame, turkki tai saapaspari, — jätti kaikki siihen paikkaan ja poistui avojaloin ja vain paita yllään kuten ennenkin. Kerran tapahtui, että läänimme uusi kuvernööri oli tarkastusmatkalla kaupungissamme, ja hänen parhaimpia tunteitaan loukkasi suuresti Lizavetan näkeminen, ja vaikka hän ymmärsi, että tämä oli »hassahtava», kuten hänelle ilmoitettiinkin, niin hän kuitenkin huomautti vakavasti, että nuori tyttö, joka kuljeksii ympäri paitasillaan, loukkaa siveyttä ja on senvuoksi poistettava. Mutta kuvernööri matkusti pois ja Lizaveta sai olla niinkuin ennenkin. Viimein hänen isänsä kuoli, ja nyt orpona hän tuli kaupungin kaikille hurskaille ihmisille entistä rakkaammaksi. Häntä näyttivät tosiaankin kaikki rakastavan, vieläpä koulupojatkin, jotka ovat kujeilevaa väkeä. Hän meni tuntemattomiin taloihin, eikä kukaan ajanut häntä pois, vaan päinvastoin jokainen hyvitteli ja antoi rovon. Kun hän sai roponsa, niin hän heti vei sen ja pisti johonkin keräyslippaaseen, kirkon tai vankilan hyväksi. Jos hänelle markkinapaikalla annettiin vehnäleipä tai sämpylä, niin hän ehdottomasti meni ja antoi sen ensimmäiselle vastaantulevalle lapselle tai myös pysähdytti jonkun meidän rikkaimpia rouviamme ja antoi hänelle, ja rouvat ottivat ilomielin vastaan. Itse hän käytti ravinnokseen ainoastaan mustaa leipää ja vettä. Hän pistäytyi usein rikkaaseen kauppapuotiin, istuutui, siellä oli kallista tavaraa ja rahojakin, mutta isäntäväki ei koskaan pitänyt häntä silmällä, sillä tiedettiin, että vaikka hänen ulottuvilleen pantaisiin tuhansia ruplia rahaa ja unohdettaisiin siihen, niin hän ei ottaisi kopeekkaakaan. Kirkkoon hän poikkesi harvoin. Yönsä hän nukkui joko kirkkojen eteisissä tai kiipesi jonkin säleaidan yli (meillä on vielä tähän päivään asti säilynyt paljon säleaitoja lauta-aitojen asemesta) nukkumaan jonkun kasvitarhassa. Kotiinsa, t.s. niiden isäntien taloon, joiden luona hänen isävainajansa asui, hän saapui noin kerran viikossa, mutta tuli talvella joka päivä, kuitenkin vain yöksi, ja nukkui joko eteisessä tai navetassa. Ihmeteltiin, että hän kesti moista elämäntapaa, mutta hän oli siihen jo tottunut. Vaikka hän oli pienikokoinen, niin hän oli ruumiinrakenteeltaan harvinaisen vahva. Muutamat meidänkin kaupunkimme säätyläiset vakuuttivat, että hän teki tätä kaikkea vain ylpeydestä, mutta tuo selitys ei tuntunut oikein luontevalta: eihän hän osannut edes puhua sanaakaan, liikutti vain toisinaan kieltään ja ynisi — mitäpä ylpeyttä siinä olisi ollut. Tapahtuipa, että kerran (siitä on jo pitkä aika) eräänä valoisana ja lämpimänä syyskuun yönä, täysikuun aikana, meidän oloissamme varsin myöhäisenä hetkenä, muudan juopunut joukko ryyppyretkellä olleita herrasmiehiämme, viisi tai kuusi uljasta miestä, oli palaamassa klubista »takatietä» koteihinsa. Syrjäkadun molemmin puolin oli säleaita, jonka takana olivat kadun varrella olevien talojen kasvitarhat. Itse syrjäkatu päättyi kapeaan siltaan, joka vei yli sen haisevan ja pitkän lätäkön, jota meillä toisinaan oli tapana nimittää joeksi. Säleaidan vieressä näki seurueemme Lizavetan nukkuvan nokkosten ja takiaisten keskellä. Iloisella tuulella olevat herrat pysähtyivät nauraa hohottaen hänen luokseen ja alkoivat laskea sukkeluuksia käyttäen mahdollisimman vapaata kieltä. Eräälle nuorelle herralle lennähti äkkiä päähän sangen hurja kysymys aivan mahdottomasta aiheesta: »voiko kukaan, olipa se ken hyvänsä, pitää tuollaista eläintä naisena, vaikkapa esimerkiksi nyt j.n.e.» Kaikki päättivät täynnä ylpeätä inhoa, ettei voi. Mutta tässä joukossa sattui olemaan myös Fjodor Pavlovitš, ja hän hyppäsi heti esille ja päätteli heti, että voi pitää naisena, vieläpä varsin hyvin, ja että tämä on tavallaan pikanttiakin y.m., y.m. Totta on, että hän tähän aikaan kovin teennäisestikin pyrki näyttelemään narrin osaa, mielellään hypähteli esille ja huvitti herroja, vaikka tietysti tekeytyi heidän vertaisekseen, mutta oli itse asiassa heidän edessään mateleva palvelija. Tämä tapahtui juuri siihen aikaan, jolloin hän sai Pietarista tiedon ensimmäisen vaimonsa Adelaida Ivanovnan kuolemasta ja jolloin hän suruharso hatussa joi ja irstaili niin, että muut kaupunkilaiset, kaikkein suurimmat hurjastelijatkin, sitä katsellessaan tunsivat kylmiä väreitä ruumiissaan. Seurue tietysti alkoi nauraa kuullessaan yllättävän mielipiteen. Joku seurasta alkoi yllyttää Fjodor Pavlovitšia, mutta muut alkoivat syljeskellä entistä enemmän, vaikka kaikki edelleen olivat ylen iloisella tuulella, ja lopulta kaikki menivät tiehensä. Myöhemmin vakuutti Fjodor Pavlovitš valallisesti, että hänkin poistui silloin yhdessä toisten kanssa. Kenties hän oli niin tehnytkin, kukaan ei sitä varmasti tiedä eikä ole tietänyt, mutta noin viisi tai kuusi kuukautta myöhemmin alettiin kaupungissa puhua suuresti ja vilpittömästi paheksuen, että Lizaveta oli raskaana, kyseltiin ja koetettiin ottaa selville: kenen katalaa työtä se on, kuka on syyllinen? Silloinpa äkkiä levisi kaupungille se kamala huhu, että tihutyön tekijä on tuo samainen Fjodor Pavlovitš. Mistä tuo huhu sai alkunsa? Siitä herrasmiesjoukosta, joka oli ollut hauskaa pitämässä, oli kaupungissa tähän aikaan enää vain yksi ainoa mies, hänkin jo ikämies ja kunnianarvoisa valtioneuvos, jolla oli perhe ja täysikasvuisia tyttäriä ja joka ei suinkaan olisi ruvennut mitään juttuja levittämään, vaikka jotakin olisi tapahtunutkin. Muut osanottajat, noin viisi miestä, olivat tähän aikaan jo menneet muualle. Mutta huhu viittasi suoraan Fjodor Pavlovitšiin ja jatkui semmoisena. Tämä ei siitä ollut sanottavasti millänsäkään: hän ei olisi katsonut arvonsa mukaiseksi ryhtyä antamaan selityksiä pikkukauppiaille tai vähäpätöisille porvareille. Siihen aikaan hän oli ylpeä ja puheli vain omassa virkamiesten ja aatelisten seurassa, joille hänestä oli niin paljon huvia. Näihin aikoihin juuri Grigori tarmokkaasti ja kaikin voimin puolusti herraansa kaikkia panetteluja vastaan, vieläpä oli valmis hänen puolestaan riitelemään ja väittelemään, ja saikin vaikuttaneeksi moneen. — Tuo halpa nainen on itse syyllinen, — puhui hän vakuuttavasti, ja tihutyön tekijä ei ollut kukaan muu kuin »kaistapää Karp» (niin nimitettiin erästä siihen aikaan kaupungissa tunnettua, peloittavaa vankia, joka oli paennut lääninvankilasta ja lymyili kaupungissamme). Tämä arvelu näytti todennäköiseltä, Karp oli kaikkien muistossa, ja nimenomaan muistettiin, että juuri noina öinä syksypuolella hän oli liikuskellut kaupungilla ja tehnyt kolme ryöstöä. Mutta koko tämä tapahtuma ja kaikki nämä jutut eivät ollenkaan tehneet loppua yleisestä myötätunnosta onnetonta vähämielistä kohtaan, vaan päinvastoin häntä alettiin entistä enemmän suojella ja hoidella. Kauppiaan vaimo Kondratjeva, varakas leski, meni puuhissaan niin pitkälle, että sijoitti huhtikuun lopulla Lizavetan taloonsa pitääkseen hänet siellä synnytykseen asti. Häntä pidettiin valppaasti silmällä. Kaikesta valppaudesta huolimatta kuitenkin kävi niin, että viimeisen päivän iltana Lizaveta äkkiä salaa poistui Kondratjevan luota ja joutui Fjodor Pavlovitšin puutarhaan. Kuinka hän silloisessa tilassaan oli voinut kiivetä puutarhan korkean ja vankan aidan yli, se jäi jonkinlaiseksi arvoitukseksi. Toiset väittivät, että hänet oli »kannettu yli», toiset taas, että hän oli »kantautunut yli». Luultavinta on, että kaikki oli tapahtunut tosin varsin taitavalla, mutta silti aivan luonnollisella tavalla, niin, että Lizaveta, joka oli tottunut kiipeämään säleaitojen yli vieraisiin tarhoihin viettääkseen niissä yönsä, oli jotenkuten kiivennyt Fjodor Pavlovitšin aidalle ja hypännyt siitä, vahingoksi itselleen, alas puutarhaan huolimatta tilastaan. Grigori riensi Marfa Ignatjevnan luo ja lähetti hänet auttamaan Lizavetaa sekä juoksi itse hakemaan kätilöä, vanhaa porvarisvaimoa, joka asui lähellä. Lapsi saatiin pelastetuksi, mutta Lizaveta kuoli ennen päivän koittoa. Grigori otti pienokaisen, vei sen kotiinsa, pani vaimonsa istumaan ja asetti lapsen hänen polvilleen aivan hänen rintaansa vastaan. — Jumalan lapsi, orpo, on kaikkien omainen, varsinkin minun ja sinun. Tämän on meidän pikku vainajamme meille lähettänyt ja tämä on paholaisen pojan ja vanhurskaan naisen jälkeläinen. Ruoki häntä, äläkä enää itke. — Niin Marfa Ignatjevna sitten kasvattikin lapsen. Se kastettiin ja sen nimeksi pantiin Pavel ja isän mukaan kaikki kenenkään neuvomatta alkoivat mainita häntä Fjodorovitšiksi. Fjodor Pavlovitš ei pannut vastaan ja piti tätä huvittavanakin, vaikka edelleen kaikin voimin kielsi kaiken. Kaupungissa herätti myötätuntoa se, että hän otti taloonsa turvattoman lapsen. Myöhemmin Fjodor Pavlovitš sepitti löytölapselle sukunimenkin: hän antoi sille nimen Smerdjakov, äidin Lizaveta Smerjaštšajan mukaan. Tästä Smerdjakovista juuri tuli Fjodor Pavlovitšin toinen palvelija, ja hän asui kertomuksemme alkaessa sivurakennuksessa yhdessä ukko Grigorin ja Marfa-ämmän kanssa. Häntä käytettiin kokin tehtäviin. Olisi hyvin tarpeellista mainita hänestä yhtä ja toista erityisesti, mutta minua hävettää kiinnittää lukijani huomiota niin kauan noin tavallisiin palvelijoihin ja siksi palaan kertomukseeni luottaen siihen, että jotenkuten tulee itsestään tilaisuus saada Smerdjakovista selvyyttä kertomuksen jatkuessa.

3.

Palavan sydämen tunnustus. Runojen muodossa.

Kuultuaan isänsä käskyn, jonka tämä huusi hänelle rattailta, kun lähti luostarista, Aljoša jäi vähäksi aikaa seisomaan paikalleen hyvin ymmällä. Ei niin, että hän olisi seisonut kuin patsas — semmoista ei tapahtunut. Päinvastoin hän kesken kaiken rauhattomuuden ennätti kohta käväistä igumenin keittiössä ottamassa selville, mitä isäukko oli tehnyt sisällä. Mutta sitten hän kuitenkin lähti matkaan siihen luottaen, että kaupunkiin kulkiessaan ennättää jotenkuten ratkaista tehtävän, joka painoi hänen mieltään. Sanon jo edeltäkäsin: isän huutoja ja käskyä muuttaa kotiin »tyynyineen ja patjoineen» hän ei ollenkaan pelännyt. Hän ymmärsi varsin hyvin, että muuttokäsky, joka annettiin toisten kuullen ja tuolla tavoin huutamalla, oli annettu »innostuksessa», vieläpä niin sanoakseni kauneuden vuoksi, — samaan tapaan kuin jokin aika sitten heidän kaupungissaan eräs pikkuporvari, joka oli vahvasti juopotellut, omilla nimipäivillään vieraitten läsnäollessa suuttuneena siitä, että hänelle ei annettu enää viinaa, alkoi äkkiä särkeä omia astioitaan, repiä omia ja vaimonsa vaatteita, lyödä rikki huonekalujaan ja lopuksi ikkunaruutuja, kaikkea vain komeuden vuoksi; näin oli nyt käynyt myös hänen papalleen. Selvittyään humalastaan seuraavana päivänä juopotteleva pikkuporvari tietysti oli pahoillaan siitä, että oli särkenyt kuppinsa ja lautasensa. Aljoša tiesi, että ukkokin luultavasti jo huomenna tai kenties jo tänään päästää hänet takaisin luostariin. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että isän tarkoitus oli loukata jotakuta muuta eikä häntä. Aljoša oli vakuutettu siitä, että ei kukaan koko maailmassa milloinkaan halua loukata häntä eikä edes voisikaan sitä tehdä. Tämä oli hänelle selviö kerta kaikkiaan eikä antanut aihetta mietiskelyyn, ja tämän vuoksi hän kulki eteenpäin vähääkään empimättä.

Mutta tällä hetkellä liikkui hänen mielessään eräs toinen pelko, aivan toisenlaatuinen ja sitäkin kiusallisempi, kun hän ei itsekään olisi osannut sitä määritellä, nimittäin pelko naista kohtaan, nimenomaan Katerina Ivanovnaa kohtaan, joka niin hartaasti pyysi häntä äskeisessä, rouva Hohlakovin hänelle tuomassa kirjelipussa tulemaan luokseen jonkin asian takia. Tämä pyyntö ja tieto, että oli välttämättömästi mentävä, toivat heti jonkinmoisen ahdistavan tunteen hänen sydämeensä, ja kuta pitemmälle aamu oli kulunut, sitä kipeämmältä tuo tunne oli hänessä alkanut tuntua huolimatta kaikista sen jälkeen sattuneista kohtauksista ja tapahtumista luostarissa ja äsken igumenin luona j.n.e., j.n.e. Hän ei pelännyt sen vuoksi, että ei tietänyt, mistä Katerina Ivanovna aikoi hänen kanssaan puhua ja mitä hän hänelle vastaisi. Eikä hän myöskään pelännyt häntä naisena: naisia hän oli oppinut tuntemaan, joskin vähän, niin kuitenkin koko elämänsä ajan; lapsuudestaan alkaen aina luostariin menoon asti hän olikin elänyt vain naisten parissa. Hän pelkäsi juuri tätä naista, nimenomaan juuri Katerina Ivanovnaa. Hän pelkäsi häntä siitä ajasta asti, jolloin oli ensimmäisen kerran hänet nähnyt. Kaiken kaikkiaan hän oli hänet nähnyt vain kerran tai kahdesti, mahdollisesti kolmasti, oli myös kerran sattumalta puhunut hänen kanssaan jonkin sanan. Hän muisti hänet kauniina, ylpeänä ja lujatahtoisena tyttönä. Mutta tytön kauneus ei häntä ahdistanut, vaan jokin muu. Juuri tuo pelon selittämättömyys nyt tekikin hänessä tuon pelon voimakkaammaksi. Tuon tytön tarkoitusperät olivat mitä parhaat, hän tiesi sen: tyttö pyrki pelastamaan hänen veljensä Dmitrin, joka jo oli syyllinen tytön edessä, ja pyrki siihen vain jalomielisyydestä. Ja kuitenkin, siitä huolimatta, että hänen täytyi antaa tunnustus kaikille näille kauniille ja jaloille tunteille ja myöntää ne oikeutetuiksi, kävivät kylmät väreet pitkin hänen selkäänsä sitä enemmän, mitä lähemmäksi Katerina Ivanovnan taloa hän ehti.

Hän ymmärsi, että veljeään Ivan Fjodorovitšia, joka oli Katerina Ivanovnan kanssa niin läheisissä väleissä, hän ei tapaa tämän luona: veli Ivan oli nyt varmaankin isänsä mukana. Vielä varmempaa oli, että hän ei tapaisi siellä veljeään Dmitriä, ja hän aavisti mistä syystä. He keskustelisivat siis kahden kesken. Hänen teki kovin mielensä tavata ennen tätä kohtalokasta keskustelua veljensä Dmitri ja pistäytyä tämän luo. Näyttämättä kirjettä voisi hänen kanssaan saada jotakin puhutuksi. Mutta veli Dmitri asui kaukana eikä luultavasti myöskään ollut nyt kotona. Seisottuaan hetkisen paikallaan hän viimein teki lopullisen päätöksen. Tehtyään tavanmukaisen nopean ristinmerkkinsä ja hymähdettyään heti sen jälkeen jollekin hän lähti varmoin askelin astumaan peloittavan naisen luo.

Hän tiesi, missä tämä asui. Jos olisi pitänyt mennä Isolle kadulle, sitten torin poikki j.n.e., niin olisi matka ollut verraten pitkä. Meidän pikku kaupunkimme on tavattoman hajanainen, ja välimatkat siinä saattavat olla melko pitkiä. Lisäksi vielä häntä odotti hänen isänsä, joka kenties ei vielä ollut unohtanut käskyään ja saattoi ruveta kiukuttelemaan, minkä vuoksi oli kiiruhdettava, jotta ennättäisi kaikkiin paikkoihin. Kaikista näistä syistä hän päätti oikaista matkaa kulkemalla takateitä, jotka hän tunsi kuin viisi sormeaan. Takateitä kulkeminen oli kulkua melkein tiettömien paikkojen läpi ja autioitten tonttien kautta, kiipeämällä toisinaan vieraitten säleaitojen yli ja sivuuttamalla vieraita pihoja, joissa muuten kaikki hänet tunsivat ja jokainen häntä tervehti. Tällä tavoin tuli matka Isolle kadulle puolta lyhyemmäksi. Tällöin hänen piti eräässä paikassa kulkea hyvin läheltä isänsä taloa, sen viereisen puutarhan ohi, joka kuului vanhaan, pieneen, kallellaan olevaan, neli-ikkunaiseen taloon. Tämän talorähjän omisti, kuten Aljoša tiesi, eräs kaupungin pikkuporvaristoon kuuluva jalaton eukko, joka asui yhdessä tyttärensä kanssa. Tytär oli ollut sivistyneen maailman sisäkkönä pääkaupungissa ja vielä äskettäin palvellut kenraalien perheissä, mutta oli nyt jo noin vuoden verran ämmän sairauden takia ollut kotona ja komeillut hienoilla puvuillaan. Tämä eukko tyttärineen oli kuitenkin joutunut hirveään köyhyyteen, niin että he kävivät joka päivä naapurinsa Fjodor Pavlovitšin keittiössä hakemassa lientä ja leipää. Marfa Ignatjevna ammenteli sitä heille mielellään. Mutta tytär, vaikka kävikin lientä hakemassa, ei kuitenkaan myynyt ainoatakaan puvuistaan, ja olipa eräässä niistä hyvin pitkä laahustinkin. Tämän viimeksimainitun seikan oli Aljoša saanut tietää, tietysti sattumalta, ystävältään Rakitinilta, joka tiesi ehdottomasti kaikki kaupungin asiat, ja hän oli asian kuultuaan sen luonnollisesti unohtanut. Mutta kun hän saapui naapurin puutarhan kohdalle, niin hän yht'äkkiä muisti juuri tuon laahustimen, kohotti nopeasti päänsä, jonka hän alakuloisena ja mietteissään oli painanut alas, ja… kohtasi äkkiä jotakin aivan odottamatonta.

Säleaidan takana naapurin puutarhassa seisoi jonkin korokkeen päälle kiivenneenä hänen veljensä Dmitri Fjodorovitš rintaa myöten aidan yli työntyneenä ja antoi hänelle kaikin voimin käsillään merkkejä, kutsui ja houkutteli häntä luokseen ilmeisesti peläten ei vain huudahtamista, vaan ääneen puhumistakin, jotta häntä ei kuultaisi. Aljoša juoksi heti aidan luo.

— Hyvä oli, että sinä itse katsahdit tänne, muuten olin vähällä huutaa sinua, — kuiskasi Dmitri Fjodorovitš hänelle iloisesti ja kiireesti. — Kiipeä tänne! Pian! Ah, miten oivallista, että tulit. Ajattelin juuri sinua…

Aljoša oli itsekin iloissaan, mutt'ei vain oikein tietänyt, miten pääsisi aidan yli. Mutta Mitja tarttui voimakkaalla kädellään hänen kyynärpäähänsä ja auttoi hyppäämään. Kooten kouraansa viittansa liepeet Aljoša hyppäsi aidan yli ketterästi kuin paljasjalkainen kaupunkilaispoika.

— No, liikutahan jalkojasi, mennään! — kuiskasi Mitja ihastuksissaan.

— Minne sitten? — kuiskasi Aljoša puolestaan katsellen joka taholle ja huomaten olevansa aivan tyhjässä puutarhassa, jossa ei ollut ketään muita kuin he kaksi. Puutarha oli pieni, mutta isäntäväen talorähjä oli kuitenkin noin viidenkymmenen askelen päässä heistä. — Täällähän ei ole ketään, miksi sinä kuiskutat?

— Miksi kuiskin? Ah, piru vieköön, — huudahti äkkiä Dmitri Fjodorovitš täydellä äänellä, — miksi tosiaankin kuiskin? No, tästä näet itse, kuinka luonnon päättömyys voi tulla esille. Minä olen täällä väijyksissä ja vaalin salaisuutta. Selitys tulee myöhemmin, mutta ymmärtäen, että on kysymyksessä salaisuus, minä aloin äkkiä puhuakin salaisesti ja kuiskuttelen kuin hölmö, vaikka se on tarpeetonta. Menkäämme! Kas tuonne! Ole siihen asti vaiti. Tahdon suudella sinua!

Kiitos Korkeimman maan päällä, kiitos Hänen minussa…

Äsken juuri ennen tuloasi täällä istuessani minä tätä toistelin…

Puutarha oli noin desjatinan laajuinen tai hieman laajempi, mutta puita oli istutettu vain sen reunoille, kaikkien neljän aidan vierustalle, — omenapuita, vaahteroita, lehmuksia, koivuja. Puutarhan keskusta oli tyhjä, ja sen peitti niitty, josta saatiin joka kesä muutamia puutia heinää. Puutarhan antoi emäntä keväisin vuokralle muutamasta ruplasta. Oli myös vaapukka-, karviaismarja- ja viinimarjapenkkejä, nekin aitojen vieressä. Aivan talon luona oli äskettäin laitettuja vihanneslavoja. Dmitri Fjodorovitš vei vieraansa erääseen kauimpana talosta olevaan puutarhan nurkkaan. Siellä tiheässä kasvavien lehmusten ja vanhojen viinimarja- ja seljapensaitten, koiranheisipuiden ja syreenien keskellä näkyi yht'äkkiä jotakin vanhan, viheriäisen huvimajan jätteiden kaltaista. Huvimaja oli mustunut ja kallellaan, siinä oli ristikkoseinä ja tiivis katto, ja se saattoi vielä suojata sateelta. Huvimajan oli rakentanut, Herra ties milloin, kertomusten mukaan noin viisikymmentä vuotta sitten, eräs talon silloinen haltija Aleksandr Karlovitš von Schmidt, entinen everstiluutnantti. Mutta kaikki oli jo lahonnutta, lattia oli mätä, kaikki lattialaudat huojuivat, puu haiskahti kostealle. Huvimajassa oli viheriäinen, puinen, maahan kaivettu pöytä ja sen ympärillä penkkejä, jotka myös olivat viheriäiset ja joilla vielä saattoi istua. Aljoša oli heti huomannut veljensä olevan riemastuksen vallassa, mutta kun hän astui huvimajaan, niin hän näki pöydällä puoli pulloa konjakkia ja ryyppylasin.

— Tämä on konjakkia! — nauraa hohotti Mitja. — Sinä jo katsot: »taas juopottelee»? Älä usko harhakuvaa.

Älä usko joukon jaaritusta,
ja epäilykses unhota…

Minä en juopottele, minä vain »herkuttelen», kuten sanoo sinun sikasi Rakitin, josta tulee valtioneuvos ja joka aina tulee sanomaan »herkuttelen». Istu. Tahtoisin ottaa sinut, Aljoška, ja painaa rintaani vastaan, mutta sillä tavoin, että litistäisin, sillä koko maailmassa… oikeastaan… o-o… oi-ke-as-taan… (hik! hik!) rakastan ainoastaan sinua!

Hän lausui viimeisen osan lausetta miltei raivostuneena.

— Ainoastaan sinua ja lisäksi vielä yhtä kehnoa naista, johon olen rakastunut, ja se onkin turmioni. Mutta rakastuminen ei ole samaa kuin rakastaminen. Rakastua voi, vaikka vihaakin. Muista se! Nyt minä vielä puhun iloisesti! Istu tuonne pöydän ääreen ja minä istun tähän sivulle viereesi, katselen sinua ja puhun. Sinä olet koko ajan vaiti ja minä puhun, sillä aika on tullut. Muuten, tiedätkö, olen tullut siihen johtopäätökseen, että pitää tosiaankin puhua hiljaa, sillä täältä… täältä… voi löytyä korvat, joita vähimmän odottaa. Kaiken selitän, sanottu on: jatko seuraa. Minkätähden olen kiihkeästi halunnut luoksesi, äsken juuri toivonut seuraasi, kaikki nämä päivät ja nyt (olen ollut täällä ankkurissa jo viisi päivää)? Kaikki nämä päivät? Sen tähden että sinulle yksin sanon kaiken, sen tähden että pitää, sen tähden että sinä olet tarpeellinen, sen tähden että huomenna lennän pilvistä, sen tähden että huomenna elämä loppuu ja alkaa. Oletko tuntenut, oletko nähnyt unissasi, miten vuorilta pudotaan umpilaaksoon? No, niin minä nyt lennän, mutta en unessa. Enkä pelkää, äläkä sinäkään pelkää. Se on: minä pelkään, mutta minusta on suloista. Toisin sanoen: ei ole suloista, vaan riemukasta… No, hitto, sama se, oli mitä oli. Voimakas henki, heikko henki, akkamainen henki, — oli miten oli! Ylistäkäämme luontoa: katso, miten paljon auringonpaistetta, taivas on niin puhdas, lehdet ovat kaikki viheriäisiä, on vielä täysi kesä, neljäs tunti iltapäivää, hiljaisuus! Minne olit menossa?

— Olin menossa isän luo ja ensin aioin poiketa Katerina Ivanovnan luo.

— Hänen luokseen ja isän luo! Uh! Sepä oli yhteensattuma! Sillä miksi minä sinua kutsuin, miksi toivoin, miksi kiihkeästi halusin ja ikävöitsin kaikista sydämeni syvimmistä sopukoista asti, vieläpä kylkiluillanikin? Lähettääkseni sinut puolestani nimenomaan isän luo ja sitten hänen luokseen, Katerina Ivanovnan luo, ja niin lopettaakseni välit sekä hänen että isän kanssa. Lähettääkseni enkelin. Olisin voinut lähettää kenet tahansa, mutta minun oli tarpeen lähettää enkeli. Ja tässä sinä itse oletkin menossa hänen luokseen ja isän luo.

— Tahdoitko todellakin lähettää minut? — pääsi Aljošan suusta, ja hänen kasvonsa ilmaisivat tuskaa.

— Seis, sinä tiesit sen. Minä näen, että sinä ymmärsit heti kaiken.
Mutta ole vaiti, ole toistaiseksi vaiti. Älä sääli äläkä itke!

Dmitri Fjodorovitš nousi seisomaan, vaipui ajatuksiinsa ja pani sormen otsalleen:

— Hän on itse kutsunut sinua, hän on kirjoittanut sinulle kirjeen tahi jotakin sellaista, ja siksi sinä läksit hänen luokseen. Tokkohan muuten olisit lähtenyt?

— Tässä on kirjelippu. — Aljoša otti kirjeen taskustaan. Mitja silmäsi sitä kiireesti.

— Ja sinä läksit kulkemaan takateitä! Oi, jumalat! Kiitän teitä, että lähetitte hänet kulkemaan takateitä ja että hän osui luokseni niinkuin kultainen kala vanhalle hölmölle kalastajalle sadussa. Kuule, Aljoša, kuule, veli. Nyt aion sanoa kaikki. Sillä jollekulle täytyy sanoa. Taivaan enkelille jo sanoin, mutta pitää sanoa myös enkelille maan päällä. Sinä olet enkeli maan päällä. Sinä kuuntelet, sinä harkitset ja annat anteeksi… Minä tarvitsenkin juuri sitä, että minulle joku korkeampi antaa anteeksi. Kuule: jos kaksi olentoa yht'äkkiä irtaantuu kaikesta maallisesta ja lentää tuntemattomaan, tai ainakin toinen heistä, ja sitä ennen, pois lentäessään tai tuhoutuessaan, tulee toisen luo ja sanoo: tee minulle se ja se, semmoista, mitä ei koskaan keneltäkään pyydetä, vaan jota voi pyytää ainoastaan kuolinvuoteella, — niin eikö toinen sitä täytä!… jos hän on ystävä tai veli?

— Minä täytän, mutta sano, mitä se on, ja sano pian, — lausui Aljoša.

— Pian… Hm. Älä kiirehdi, Aljoša: sinä kiirehdit ja olet levoton. Ei nyt tarvitse kiirehtiä. Nyt on maailma lähtenyt toisille teille. Ah, Aljoša, on vahinko, että sinä et ole miettinyt asioita niin pitkälle, että olisit riemastunut! Mutta mitäpä muutoin puhunkaan hänelle? Ethän sinä ole niin pitkälle miettinyt! Mitä minä, roikale, puhunkaan:

»Ihminen, ylevä ollos!»

Kenen runosta se on?

Aljoša päätti odottaa. Hän ymmärsi, että hänellä todellakin kenties vain täällä nyt oli tehtävää. Mitja vaipui hetkeksi ajatuksiinsa nojaten kyynärpäällään pöytään ja tukien päätään kämmenellään. Molemmat olivat vaiti.

— Ljoša, sanoi Mitja, — sinä olet ainoa, joka ei naura! Tahtoisin aloittaa tunnustukseni Schillerin hymnillä ilolle! An die Freude! Mutta minä en osaa saksaa, tiedän vain että an die Freude. Älä luule, että minä lavertelen hutikassa. En ollenkaan humalapuheita. Konjakki on konjakkia, mutta minä tarvitsen sitä kaksi pulloa juopuakseni, —

Sileeni oon punanaama aasirähjän selässä,

mutta minä en ole juonut neljättä osaakaan pulloa enkä ole sileeni. En ole sileeni, Seilenos, mutta sen sijaan seilaan ja minussa on puhtia, sillä olen tehnyt ratkaisun ainaiseksi. Koetin saada Seilenoksesta laitetuksi sanaleikin ja anna se yritys minulle anteeksi, sinun on tänään annettava minulle paljon anteeksi, enemmän kuin sanaleikki. Älä hätäile, en minä vätystele, vaan puhun asiaa ja tulen heti paikalla asiaan. En pingoita liiaksi hyvänahkaisuuttasi. Odotahan, kuinka se olikaan…

Hän nosti päänsä, vaipui mietteisiin ja alkoi äkkiä riemastuneesti:

Pelokkaana asusteli troglodyytti luolassaan. Nomadi taas kuljeskeli, ryösti autioksi maan… Kädessänsä keihäs, jousi, kulki kyttä metsästäin. Onneton, ken maihin nousi, jos toi tuulet tänne päin.

Olymposta maahan tähän Ceres äiti alas saa Proserpinaa etsimähän: karu, kolkko on se maa. Ei saa jumalatar ylväs hoivaa eikä suojaakaan, eikä missään templin pylväs kerro hurskaudesta maan.

Ei hän siellä pellon viljaa missään uhriksensa saa, ihmisruumiin jätteet hiljaa alttareilla savuaa. Ja jos minne murhemieliä Ceres katseensa loi vain, alennuksessansa siellä ihmisen hän näki ain'.

Mitja alkoi äkkiä itkeä ääneensä. Hän tarttui Aljošan käteen.

— Ystäväni, ystäväni, alennustilassa, alennustilassa nytkin. Hirveän paljon on ihmisen maan päällä kärsittävä, hirveän paljon on hänellä onnettomuutta! Älä luule, että minä olen vain niitä upseerisäädyn epäkelpoja, jotka juovat konjakkia ja irstailevat. Minä, veliseni, ajattelenkin vain tätä, tätä alennukseen vaipunutta ihmistä, jos vain en valehtele. Suokoon Jumala, että nyt en valehtelisi enkä kehuisi itseäni. Sen tähden minä ajattelen tätä ihmistä, että itse olen sellainen ihminen.

Jotta alennuksestansa nousta voisi ihminen, hän maaemon vanhan kanssa liiton teki ikuisen.

Mutta tässäpä on pulma: kuinka minä teen liiton maan kanssa ainaiseksi? En suutele maata, en viillä sen rintaa; pitäisikö minun ruveta talonpojaksi tai paimeneksi, vai mitä? Kuljen enkä tiedä: olenko joutunut löyhkään ja häpeään vaiko valoon ja riemuun. Sepä juuri on surkeata, sillä kaikki maailmassa on arvoitus! Ja kun minä tulin vaipuneeksi kaikkein syvimpään irstauden häpeään (ja semmoista minulle vain onkin tapahtunut), niin olen aina lukenut tuota runoa Cereksestä ja ihmisestä. Paransiko se minua? Ei koskaan! Sillä minä olen Karamazov. Sillä jos minä lennän syvyyteen, niin se tapahtuu päistikkaa, pää alaspäin ja koivet pystyssä, vieläpä olen tyytyväinenkin siihen, että putoan tämmöisessä alennuksen tilassa ja pidän sitä itseeni nähden kauniina. Ja juuri kesken tuon häpeän minä yht'äkkiä aloitan hymnin. Olkoon, että olen kirottu, olkoon, että olen alhainen ja halpamainen, mutta olkoon minunkin suotu suudella sen vaipan lievettä, johon Jumalani on verhoutunut. Olkoonpa, että samaan aikaan seuraan pirun jälkiä, olen kuitenkin myös Sinunkin poikasi, Jumala, ja rakastan Sinua ja tunnen iloa, jota ilman maailma ei voi seisoa ja olla olemassa.

Luomakunnan sielun vainen ilo yksin virvoittaa. Käyttövoima jumalainen kuohumaan tuon maljan saa. Se toi ruohon päivän valoon, järjesteli kaaoksen maailmoitten muotoon jaloon taakse tähtitarhojen.

Riemun lahjat, meille suodut, luonto-emo tarjoaa. Kaikki kansat, kaikki luodut niitä nauttia nyt saa. Onnen suo se ystäville, viinin, lemmen kiehkuran, irstaan innon hyönteisille… enkeleille taivahan.

Mutta riittää jo runoa! Olen vuodattanut kyyneliä, ja anna sinä minun itkeä. Olkoon tämä vain tyhmyyttä, jolle kaikki nauravat paitsi sinä. Nyt silmäsi palavat. Riittää runoa jo. Tahdon nyt puhua sinulle »hyönteisistä», niistä, joille Jumala on antanut ominaisuudeksi hekumallisuuden:

»Irstaan innon hyönteisille!»

Minä, veliseni, olen juuri tuo hyönteinen, ja minusta erityisesti tuo onkin sanottu. Ja me kaikki Karamazovit olemme samanlaisia, sinussakin, enkelissä, elää tämä hyönteinen ja synnyttää veressäsi myrskyjä! Kauneus — se on kauhea ja peloittava asia! Kauhea sen tähden, että se on määrittelemätön, mutta sitä on mahdoton määritellä, koska Jumala on antanut vain arvoituksia. Tässä rannat yhtyvät, tässä kaikki ristiriidat ovat yhdessä. Minä, veliseni, olen hyvin sivistymätön, mutta olen tätä paljon ajatellut. Hirveän paljon on salaisuuksia! Liian monet arvoitukset painavat ihmistä maan päällä. Selvitä ne parhaasi mukaan ja koeta päästä kuivana ylös vedestä. Kauneus! En voi kestää sitä, että joku sydämeltään ylevämpikin ja suuriälyinen ihminen aloittaa pitämällä ihanteena madonnaa ja lopettaa sodomalaisin ihantein. Vielä kauheampaa on, kun joku, jolla on sodomalainen ihanne sielussaan, ei myöskään kiellä madonna-ihannetta, ja se saa hänen sydämensä palamaan, ja se sydän palaa totisesti, totisesti, aivan niinkuin nuoruuden puhtaina vuosina. Ei, avara on ihminen, liiankin avara, minä tahtoisin sen kaventaa. Piru tietää, mitä se kaikki on, semmoinen on juttu! Minkä järki tuomitsee häpeäksi, se on sydämelle pelkkää kauneutta. Onko Sodomassa kauneutta? Usko pois, Sodomassa se juuri onkin ihmisten suurelle enemmistölle, — oletko tietänyt tämän salaisuuden vai etkö? Kauheata on, että kauneus ei ole ainoastaan peloittava, vaan myös salaperäinen asia. Tässä taistelevat perkele ja Jumala, ja taistelukenttänä on — ihmisten sydämet. Muuten kukin puhuu siitä, mikä hänellä on kipeä. Kuule, nyt siirryn itse asiaan.

4.

Palavan sydämen tunnustus. Anekdootteina

Minä olen juopotellut. Äsken isä sanoi minun maksaneen muutamia tuhansia neitojen viettelemisestä. Se on sikamaista kuvittelua, eikä semmoista ole koskaan tapahtunut, ja mikäli taas jotakin on ollut, niin erityisesti »siihen» ei ole tarvittu rahoja. Rahat ovat minulle — sivuseikka, sielun kuume, kalustus. Nyt on tuo minun naiseni, huomenna on hänen sijallaan katutyttö. Niin toista kuin toistakin pidän hyvällä tuulella, syydän rahoja täysin kourin, musiikkia, hälinää, mustalaistyttöjä. Jos on tarpeen, niin annan naisillenikin, sillä ne ottavat, ottavat kiihkeästi, se täytyy tunnustaa, ja ovat tyytyväisiä ja kiitollisia. Neitoset ovat minua rakastaneet, eivät kaikki, mutta on semmoistakin sattunut, on sattunut. Mutta minä olen aina rakastanut syrjäkatuja, autioita ja pimeitä takakujia torin tuolla puolen, — siellä on seikkailuja, siellä on yllätyksiä, siellä on luonnonlapsia loassa. Minä puhun kuvaannollisesti, veliseni. Meidän kaupunkipahasessamme ei itse asiassa ole ollut tuommoisia syrjäkatuja, mutta siveellisessä suhteessa on kyllä ollut. Jos sinä olisit samanlainen kuin minä, niin ymmärtäisit, mitä ne merkitsevät. Minä rakastin irstailua, rakastin myös irstailun häpeätä. Rakastin julmuutta: enkö ole lude, ilkeä hyönteinen? On sanottu — Karamazov! Kerran teki koko kaupunki huvimatkan, mentiin seitsemällä kolmivaljakolla; pimeässä, talvella, reessä aloin puristella erään naapurineitosen kättä ja sain tämän tytön itseäni suutelemaan, virkamiehen tyttären, köyhän, herttaisen, lempeän, taipuvaisen. Hän salli sen tapahtua, salli paljon tapahtua pimeässä. Luuli, raukka, että minä seuraavana päivänä saavun heille kosimaan (minuahan pidettiin pääasiassa sopivana sulhasena); mutta minä en tämän jälkeen vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan, en puolta sanaa viiteen kuukauteen. Näin, kuinka minua seurasivat tanssin aikana salin nurkasta (meillähän myötäänsä tanssitaan) hänen silmänsä, näin, kuinka ne paloivat — niissä oli lempeän paheksumisen tuli. Tämä leikki huvitti hyönteismäistä himokkuuttani, jota minä itsessäni elätin. Viiden kuukauden kuluttua hän meni naimisiin erään virkamiehen kanssa ja matkusti pois… vihoissaan minulle ja kenties yhä vielä lempien. Nyt he elävät onnellisina. Huomaa, että minä en ole asiasta puhunut kenellekään, en ole vahingoittanut hänen mainettaan. Vaikka minulla on alhaiset pyyteet ja rakastan alhaisuutta, niin en kuitenkaan ole vailla kunniantuntoa. Sinä punastut, silmäsi välähtivät. Riittää jo sinulle tätä likaa. Mutta tämä kaikki oli vielä vain tuommoista, Paul de Kock -kukkasia, vaikka julma hyönteinen jo kasvoi ja tuli yhä voimakkaammaksi sielussa. Tässä on, veliseni, kokonainen muistojen albumi. Suokoon Jumala heille, armaille, terveyttä. Kun minä katkaisin välit, niin tapani ei ollut riidellä. Minä en koskaan mitään ilmaissut, en koskaan pannut kenenkään mainetta alttiiksi. Mutta riittää. Luulitko tosiaankin, että minä vain tuon roskan takia kutsuin sinut tänne? Ei, minä kerron sinulle mielenkiintoisemman asian. Mutta älä ihmettele, että minä en häpeä sinua, vaan olen tavallani iloinenkin.

— Tämän sinä sanoit senvuoksi, että minä punastuin, — huomautti Aljoša äkkiä. — En minä punastunut sinun puheistasi enkä teoistasi, vaan siksi, että olen samanlainen kuin sinäkin.

— Sinäkö? Puhutpa jo vähän liikoja.

— Ei, en ollenkaan liikoja, — lausui Aljoša kiihkeästi. (Tämä ajatus oli nähtävästi jo kauan ollut hänen mielessään.) — Samat portaat siinä on. Minä olen alimmalla portaalla, sinä ylhäällä, jossakin kolmannentoista tienoilla. Minulle tämä asia näyttää semmoiselta, mutta se on kuitenkin kaikki samaa, aivan samanluontoista. Ken on astunut alimmalle portaalle, se astuu joka tapauksessa ehdottomasti myös ylimmälle.

— Siis olisi kai parasta olla ollenkaan astumatta?

— Ken voi — hänen on paras olla kokonaan astumatta.

— Entä voitko sinä?

— Luultavasti en.

— Ole vaiti, Aljoša, ole vaiti, rakkaani, tahtoisin suudella kättäsi, noin vaan, liikutuksesta. Tuo Grušenjka veitikka on ihmistuntija, hän sanoi kerran minulle joskus syövänsä sinut… Minä olen vaiti, olen vaiti! Iljettävyyksistä, kärpästen saastuttamalta alueelta, siirrymme minun murhenäytelmääni, niinikään kärpästen saastuttamalle alueelle, toisin sanoen kaikenlaisen alhaisuuden saastuttamalle. Asia on näet siten, että vaikka ukonrahjus valehtelikin puhuessaan viattomien viettelemisestä, niin itse asiassa minun murhenäytelmässäni on ollut sitäkin, vaikka vain yhden kerran eikä siitäkään tullut mitään. Ukko, joka minua soimasi olemattomilla asioilla, ei tiedä mitään tästä jutusta. En ole sitä koskaan kenellekään kertonut, sinä olet ensimmäinen, jolle kerron, tietysti lukuunottamatta Ivania, Ivan tietää kaikki. Hän on sen saanut tietää paljon aikaisemmin kuin sinä. Mutta Ivan on kuin hauta.

— Onko Ivan kuin hauta?

— On.

Aljoša kuunteli erittäin tarkkaavaisesti.

— Vaikka minä palvelinkin vänrikkinä tässä linjapataljoonassa, niin olin kuitenkin silmälläpidon alaisena aivan kuin joku maanpakolainen. Mutta kaupunkipahanen otti minut hirveän hyvästi vastaan. Minä panin paljon rahaa menemään, minua luultiin rikkaaksi, ja uskoin itsekin olevani rikas. Muuten lienen jollakin muullakin heitä miellyttänyt. Pyörittelivät kyllä päätään, mutta pitivät todella minusta. Minun everstiluutnanttini, vanha mies jo, alkoi äkkiä tuntea minua kohtaan vastenmielisyyttä. Hän pyrki käymään kimppuuni; mutta minussa oli miestä pitämään puoliani, ja sitäpaitsi oli koko kaupunki minun puolellani, ei ollut hyvä käydä kovin paljon kimppuuni. Olin syypää itsekin, en osoittanut asianmukaista kunnioitusta. Olin ylpeä. Tuolla itsepäisellä vanhuksella, joka oli kelpo mies ja perin hyväntahtoinen ja vieraanvarainen, oli aikoinaan ollut kaksi vaimoa, mutta molemmat olivat kuolleet. Ensimmäinen vaimo oli joistakin vaatimattomista piireistä ja jätti jälkeensä tyttären, myöskin vaatimattoman. Minun aikanani tämä oli jo neljänkolmatta vuoden ikäinen neito ja asui isänsä luona yhdessä tätinsä, äitivainajan sisaren kanssa. Täti oli harvasanainen ja luonnollinen, sisarentytär, everstiluutnantin tytär, oli vilkas ja luonnollinen. Tekee mieleni häntä muistellessani puhua hänestä hyvää: en ole, veikkoseni, koskaan tavannut parempaa naisluonnetta kuin tällä neidolla oli. Hänen nimensä oli Agafja, ajattelehan, Agafja Ivanovna. Eikä hän ollenkaan ollut hullumman näköinenkään venäläisen maun mukaan — pitkä, pulska, ruumiiltaan täyteläinen, kaunissilmäinen, kasvot kenties hieman karkeatekoiset. Hän ei mennyt naimisiin, vaikka oli ollut kaksi kosijaa. Hän antoi rukkaset eikä menettänyt iloisuuttaan. Minä olin hänen kanssaan hyvissä väleissä — ei sillä tavoin, ei, kaikki oli tässä puhdasta, olimme vain hyvät ystävät. Olenhan usein ollut naisten kanssa väleissä aivan viattomasti, ystävyyssuhteissa. Lörpöttelin hänelle kaikenlaisista asioista niin vapaasti, että uh! — mutta hän vain nauroi. Monet naiset pitävät avomielisyydestä, huomaa se, ja hän oli sen lisäksi tyttö, mikä minua suuresti huvitti. Ja vielä eräs seikka: häntä ei olisi voinut mitenkään nimittää neidiksi. Eläessään isän talossa hän ja hänen tätinsä ikäänkuin vapaaehtoisesti alentautuivat, eivät tahtoneet olla kaiken muun seuran vertaisia. Kaikki pitivät hänestä ja tarvitsivat häntä, sillä hän oli mainio ompelijatar: hän oli taitava, ei pyytänyt maksua palveluksistaan, mutta jos hänelle jotakin lahjoitettiin, niin hän ei kieltäytynyt ottamasta vastaan. Everstiluutnantti taas oli miesten mies. Hän oli paikkakuntamme ensimmäisiä henkilöitä. Hän eli leveästi, otti vastaan koko kaupungin, illallisia, tanssiaisia. Kun minä tulin sinne ja astuin pataljoonaan, niin kaupungilla kerrottiin, että luoksemme kohta saapuu pääkaupungista everstiluutnantin toinen tytär, ihmeen ihana kaunotar, joka juuri on päässyt eräästä ylhäisön instituutista pääkaupungissa. Tämä toinen tytär on juuri tuo Katerina Ivanovna, ja hän on everstiluutnantin toisesta vaimosta. Tämä toinen vaimo, joka jo oli kuollut, oli jostakin huomattavasta kenraalin perheestä, vaikka hän muutoin, kuten varmasti tiedän, ei myöskään tuonut everstiluutnantille mitään rahoja. Oli siis vain mahdollisesti toiveita periä sukulaisilta, mutta käteistä rahaa ei ollut ensinkään. Ja kuitenkin, kun tämä tyttö saapui (vierailemaan eikä ainaiseksi), niin koko kaupungissamme alkoi ikäänkuin uusi elämä, kaikkein ylhäisimmät rouvat — kaksi kenraalin rouvaa, yksi everstin rouva ja kaikki, kaikki heidän jäljessään — ryhtyivät heti puuhaan, ottivat hänet huostaansa, alkoivat huvittaa, hänestä tuli tanssiaisten ja huviretkien kuningatar, kyhättiin kokoon kuvaelmia joittenkin kotiopettajatarten hyväksi. Minä olin vaiti, minä ryypiskelin, keksin silloin sellaisen kepposen, että koko kaupunki alkoi siitä puhua. Huomasin hänen kerran luovan minuun tarkastelevan silmäyksen, se oli patterinkomentajan luona, mutta minä en silloin lähestynyt häntä: en ollut välittävinäni hänen tuttavuudestaan. Jonkin ajan kuluttua minä häntä lähestyin, sekin oli illanvietossa, mutta hän tuskin oli näkevinään minua, nyrpisti huuliaan halveksivasti. Maltahan, ajattelin, minä kostan tämän! Olin siihen aikaan suuri huimapää ja tunsin sen itse. Pääasia on, että tunsin, ettei »Katenjka» ollut vain tavallinen viaton instituutin tyttönen, vaan että hän oli henkilö, jolla oli luonnetta ja joka oli ylpeä sekä todellakin hyveellinen ja ennen kaikkea älykäs ja sivistynyt, kun taas minulta puuttui kumpiakin. Luulet minun aikoneen kosia? Ei ollenkaan, tahdoin vain kostaa sen, että hän ei välittänyt minusta, niin uljaasta miehestä. Mutta toistaiseksi join ja mellastin. Viimein everstiluutnantti pani minut kolmeksi päiväksi arestiin. Juuri siihen aikaan isäni lähetti minulle kuusituhatta ruplaa, sen jälkeen kuin olin lähettänyt hänelle asianmukaisen luopumiskirjan ja selityksen, että me muka olimme »kuitit» ja että minä en enää vaadi mitään. Minä en silloin ymmärtänyt mitään. Aina tännetulooni saakka, veliseni, vieläpä näihin viimeisiin päiviin, kenties tähän päivään asti, en ole ymmärtänyt mitään kaikista noista teidän rahariidoistanne isän kanssa. Mutta hitto siitä, siihen tulemme myöhemmin. Silloin, kun minä sain nuo kuusituhatta, sain äkkiä tietää erään ystäväni kirjeestä minulle sangen mielenkiintoisen asian, nimittäin että meidän everstiluutnanttiimme oltiin tyytymättömiä ja että epäiltiin hänen asiainsa olevan epäjärjestyksessä, sanalla sanoen, että viholliset kaivoivat hänelle kuoppaa. Suoraa päätä saapuikin divisioonan komentaja ja läksytti häntä aika lailla. Vähän myöhemmin häntä käskettiin pyytämään virkaero. En rupea sinulle kertoilemaan, miten asia kehittyi yksityiskohdissaan. Hänellä oli todellakin vihamiehiä. Äkkiä koko kaupunki määrättömästi kylmeni häntä ja koko perhettä kohtaan, ja kaikki äkkiä kaikkosivat hänen läheisyydestään. Nytpä tein ensimmäisen temppuni: satun kohtaamaan Agafja Ivanovnan, jonka kanssa aina olin ystävyydessä, ja sanon: »Teidän isältännehän puuttuu neljätuhattaviisisataa ruplaa valtion rahoja.» — »Mitä nyt, miksi te semmoista puhutte? Äsken kävi kenraali ja kassassa ei ollut vajausta»… — »Silloin ei ollut, mutta nyt on.» Hän pelästyi hirveästi: »Pyydän, älkää peloitelko, keneltä te kuulitte?» — »Älkää olko levoton», sanon minä, »en kerro kenellekään, ja tehän tiedätte, että minä puolestani olen äänetön kuin hauta, mutta tahdoin teille tässä yhteydessä vain niin sanoakseni 'kaiken varalta' vielä lisätä: kun teidän isältänne vaaditaan neljätuhattaviisisataa eikä hänellä satu olemaan, niin mitäpä toimittaa hänen joutua oikeuden eteen ja vanhoilla päivillään sotamieheksi, lähettäkää mieluummin silloin salaa luokseni teidän instituuttineitosenne, minulle on juuri tullut rahoja, ja voinhan antaa hänelle nelisen tuhatta ja säilytän visusti salaisuuden.» — »Ah, millainen lurjus te olette», sanoo hän. (Tätä sanaa hän käytti.) »Miten ilkeä konna te olettekaan! Kuinka te uskallatte!» Hän meni tiehensä hyvin pahastuneena, mutta minä huusin vielä hänen jälkeensä, että salaisuus säilyy pyhänä ja rikkomattomana. Nämä molemmat eukot, nimittäin Agafja ja hänen tätinsä, sanon sen edeltäpäin, olivat koko tässä jutussa todellisia enkeleitä ja todellakin jumaloivat tuota tuittupäätä sisarta Katjaa, olivat hänen piikojaan… Mutta tämän tempun, nimittäin keskustelumme, Agafja heti kertoi heille, sain sen kaiken myöhemmin selville kuin viisi sormeani. Hän ei sitä salannut, no, sitähän minä tietysti tarvitsinkin.

Äkkiä saapuu uusi majuri ottamaan vastaan pataljoonan. Ryhtyy toimeen. Vanha everstiluutnantti sairastuu äkkiä, ei pääse liikkeelle, istuu kaksi vuorokautta kotonaan, ei luovuta valtion rahoja. Lääkärimme Kravtšenko vakuutti, että ukko oli todella sairas. Mutta minäpä tiesin yksityiskohtia myöten ja olin tietänyt jo kauan salaisesti seuraavaa: että rahamäärä joka kerta esimiesten toimittaman tarkastuksen jälkeen jo neljän vuoden aikana peräkkäin oli aina joksikin aikaa kadonnut kassasta. Everstiluutnantti lainasi rahaa eräälle luotettavalle miehelle, meikäläiselle kauppiaalle, vanhalle leskimiehelle Trifonoville, joka oli partasuu ja käytti kultasankaisia silmälaseja. Tämä matkusti markkinoille, suoritti siellä tarpeellisia liikeasioita ja maksoi sitten heti rahat takaisin everstiluutnantille täydelleen ja toi samalla markkinoilta tuomisia ja tuomisten mukana korkojakin. Mutta tällä kertaa (sain sen silloin aivan sattumalta tietää keskenkasvuiselta poikaselta, Trifonovin kuolasuiselta pojalta ja perilliseltä, turmeltuneimmalta nulikalta, mitä maa on päällään kantanut), tällä kertaa, sanon minä, Trifonov markkinoilta tultuaan ei maksanutkaan mitään takaisin. Everstiluutnantti riensi hänen luokseen: »En ole koskaan saanut teiltä mitään enkä ole voinutkaan saada», — semmoinen oli vastaus. Niinpä nyt everstiluutnanttiimme istuu kotona, päänsä ympäri hän on käärinyt pyyheliinan, kaikki kolme siellä asettelevat jäitä hänen päähänsä. Äkkiä saapuu lähetti kirjan kera ja tuo käskyn: »Valtion rahat on luovutettava heti, viivyttelemättä, kahden tunnin kuluessa.» Hän kuittasi kirjaan, ja tuon kuittauksen olen itse myöhemmin nähnyt. Sitten hän nousi, sanoi menevänsä pukeutumaan sotilaspukuunsa, kiiruhti makuuhuoneeseensa, otti kaksipiippuisen metsästyspyssynsä, latasi sen pannen siihen sotilaskiväärin luodin, riisui oikeasta jalastaan saappaan, pani pyssyn rintaansa vastaan ja alkoi jalallaan haparoida hanaa. Mutta Agafjassa oli herännyt epäluuloja, hän muisti, mitä minä silloin olin puhunut, hiipi jäljessä ja huomasi ajoissa aikeen: syöksähti sisälle, hyökkäsi isän kimppuun takaapäin, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, pyssy laukesi kattoon haavoittamatta ketään. Muut juoksivat sisälle, tarttuivat ukkoon, ottivat pois pyssyn, pitelivät häntä käsistä… Kaiken tämän sain myöhemmin kuulla yksityiskohtaisesti. Minä istuin silloin kotona, oli hämärä, aioin juuri lähteä ulos, pukeuduin, kampasin hiukseni, panin hajuvettä nenäliinaani, otin lakkini, mutta silloin äkkiä avautui ovi ja — edessäni, minun asunnossani, oli Katerina Ivanovna.

Saattaa käydä toisinaan hyvin omituisesti: ei kukaan ollut silloin kadulla huomannut hänen tuloaan luokseni, niin että kaupungilla ei syntynyt mitään juttuja. Minä asuin kahden virkamiehenlesken luona, jotka olivat vanhoja ämmiä, molemmat palvelivat minua, olivat kunnioitettavia eukkoja ja noudattivat kaikessa tahtoani, ja senvuoksi he minun käskystäni nyt pitivät suunsa kiinni, olivat vaiti kuin vaskipatsaat. Tietysti minä heti ymmärsin koko asian. Hän astui sisälle ja katsoi suoraan minuun, tummissa silmissä oli päättäväinen ilme, niiden katse oli melkein kopea, mutta huulissa ja huulien tienoilla huomasin epävarmuutta.

»Sisareni sanoi, että te annatte neljätuhattaviisisataa ruplaa, jos minä tulen niitä hakemaan… itse teidän luoksenne. Olen tullut… Antakaa rahat!…» — hän ei jaksanut hillitä itseään, alkoi läähättää, pelästyi, ääni katkesi, huulten reunat ja niiden luona olevat viivat alkoivat väristä. — Aljoša, kuunteletko sinä vai nukutko?

— Mitja, minä tiedän, että sinä sanot koko totuuden, — lausui Aljoša kiihtyneenä.

— Niin sanonkin. Näin siis, totta puhuen, asia oli, en säästä itseäni. Ensimmäinen ajatukseni oli — karamazovilainen. Kerran, veliseni, minua puri skorpioni ja minä makasin sen johdosta kaksi viikkoa kuumeessa; no, samoin nyt tunsin, että sydäntäni puraisi skorpioni, ilkeä hyönteinen, ymmärrätkö? Loin häneen tarkastelevan silmäyksen. Oletko nähnyt hänet? Hänhän on kaunotar. Mutta ei hänessä se ollut silloin kaunista. Kaunista hänessä oli sillä hetkellä se, että hän oli jalo ja minä olin konna, että hän oli suurenmoinen ylevämielisyydessään ja uhrautuvaisuudessaan isänsä puolesta, mutta minä olin lude. Ja minusta, luteesta ja konnasta, hän nyt oli kokonaan riippuvainen, kokonaan, sekä sielun että ruumiin puolesta. Hänen kohtalonsa oli määrätty. Sanon sinulle suoraan: tuo ajatus, skorpionin ajatus, valtasi siinä määrin sydämeni, että sydän oli vähällä tulla ulos rinnasta pelkästä nääntymyksestä. Ei näyttänyt enää olevan kysymyksessä mikään taistelukaan: oli tehtävä niinkuin lude, niinkuin ilkeä tarantella, vähääkään säälimättä… Ihan hengitykseni pysähtyi. Kuule: minähän olisin tietysti seuraavana päivänä mennyt pyytämään hänen kättään, jotta tämä kaikki olisi tapahtunut niin sanoakseni kunniallisella tavalla ja ettei kukaan olisi saanut eikä voinut saada tietää asiasta. Sillä vaikka minulla onkin alhaiset pyyteet, niin olen kuitenkin rehellinen mies. Juuri sillä hetkelläpä tuntui joku kuiskaavan korvaani: »Huomennahan tuollainen ihminen sinun saapuessasi kosimaan ei tule puheillesikaan, vaan antaa rengin ajaa sinut pois koko talosta. Halvenna mainettani, mukamas, ympäri kaupungin, minä en pelkää sinua!» Katsahdin neitoon, ääni oli puhunut totta: noin tietysti käykin. Minut työnnetään ulos talosta, sen voi jo nyt päättää hänen kasvoistaan.

Kiukku alkoi kiehua minussa, teki mieleni tehdä halpamainen, porsasmainen kauppiaan temppu: katsoa häneen ivallisesti ja hänen siinä seisoessaan edessäni loukata häntä sanomalla semmoisella äänenpainolla kuin ainoastaan kauppias osaa sanoa:

»Neljäkö tuhatta? Minähän laskin leikkiä, mitä ihmettä te nyt? Kovin olette herkkäuskoisesti tehnyt laskelmanne, neitiseni. Parisen sataa ehkä voisin mielellänikin luovuttaa, mutta neljätuhatta ei ole sellainen rahasumma, neiti, että sen paiskaisi noin kevytmieliseen tarkoitukseen. Olette suvainnut nähdä turhanpäiväisesti vaivaa.»

Katsohan, minä olisin tietysti täten menettänyt kaikki, hän olisi paennut tiehensä, mutta sen sijaan olisin tehnyt infernaalisesti ja kostanut, ja se olisi maksanut vaivan. Koko elämäni ajan olisin sitten ulvonut katumuksesta toivoen, että temppu olisi jäänyt tekemättä. Uskotko, ei koskaan ole minulle tapahtunut mitään sellaista, ei yhdenkään naisen kanssa, että tämmöisellä hetkellä olisin katsonut häneen vihaa tuntien, — mutta nyt olen valmis ristinmerkein vannomaan: tätä naista katselin silloin kolmen tai viiden sekunnin ajan tuntien hirveätä vihaa, — sitä vihaa, josta on rakkauteen, aivan mielettömään rakkauteen vain hiuskarvan verran matkaa! Astuin ikkunan luo, painoin otsani jäätyneeseen ikkunaruutuun ja muistan jään polttaneen tulen tavoin otsaani. Kauan minä en häntä pidättänyt luonani, älä pelkää, käännyin ympäri, astuin pöytäni luo, avasin laatikon ja otin esille viidentuhannen arvoisen viisiprosenttisen, haltijalle asetetun arvopaperin (säilytin sitä ranskankielen sanakirjan sisällä). Näytin mitään sanomatta sen hänelle, taitoin kokoon, annoin hänelle, itse avasin hänelle oven eteiseen ja astuen askelen taaksepäin tein hänelle syvän, kunnioittavan ja ymmärtäväisen kumarruksen, usko minua! Hän vavahti, katsoi suoraan silmiini sekunnin ajan, tuli hirveän kalpeaksi, sanokaamme valkeaksi kuin pöytäliina, ja äkkiä, niinikään sanaakaan puhumatta, hän kumartui, ei nykäisemällä vaan pehmoisesti, syvään, hiljaisesti, ja lankesi jalkoihini — otsa maahan, ei niinkuin instituutissa tehdään, vaan venäläiseen tapaan! Sitten hän hypähti pystyyn ja juoksi pois. Hänen lähtiessään olin miekka vyöllä. Vedin miekan tupesta ja tahdoin pistää itseni kuoliaaksi, minkä tähden — sitä en itsekään tiedä, se oli hirveä tyhmyys tietysti, mutta lienee johtunut innostuksesta. Ymmärrätkö sinä, että toisinaan voi innostuksesta tappaa itsensä? Mutta minä en pistänyt itseäni kuoliaaksi, suutelin vain miekkaa ja pistin sen jälleen tuppeen, — jonka muuten olisin voinut olla sinulle mainitsemattakin. Ja enköhän minä nytkin kaikista taisteluista kertoessani hiukan pistänyt omiani kehuakseni itseäni.

Mutta olkoon, olkoon niin, ja piru vieköön kaikki ihmissydämen vakoojat! Siinä on koko minun entinen »tapaukseni» Katerina Ivanovnan kanssa. Nyt siis siitä tietää veli Ivan ja sinä — ei muut!

Dmitri Fjodorovitš nousi seisomaan, otti kiihtyneenä pari askelta, veti esille liinan, pyyhki hikeä otsaltaan, istuutui sitten taas, mutta ei entiselle paikalleen, vaan vastapäiselle penkille toisen seinän viereen, niin että Aljošan oli pakko kokonaan kääntyä häneen päin.

5.

Palavan sydämen tunnustus. »Koivet pystyssä.»

— Nyt, — sanoi Aljoša, — minä tunnen tämän asian alkupuolen.

— Alkupuolen sinä ymmärrät: se on draama ja tapahtui siellä. Toinen puoli on tragedia ja tapahtuu täällä.

— Toisesta puolesta en ymmärrä vielä mitään, — sanoi Aleša.

— Entä minä? Ymmärränkö minä sitten?

— Maltahan, Dmitri, tässä on eräs kaikkein tärkein sana. Sano minulle:
Olethan sulhanen, nytkin sulhanen?

— Minusta ei heti tullut sulhanen, Vaan vasta kolme kuukautta tuon tapahtuman jälkeen. Kun tämä silloin sattui, niin minä seuraavana päivänä sanoin itselleni, että jutussa oli kaikki jo tehty ja se oli lopussa, jatkoa ei seuraa. Minusta näytti halpamaiselta mennä kosimaan. Hänkään puolestaan ei koko sinä kuuden viikon aikana, minkä hän sitten oleskeli kaupungissamme, ilmoittanut sanallakaan itsestään. Yhtä tapausta tosin lukuunottamatta: Hänen käyntinsä jälkeisenä päivänä pujahti luokseni heidän palvelustyttönsä ja antoi sanaakaan sanomatta käärön. Siinä oli osoite: sille ja sille. Avaan — siinä on mitä tuli takaisin viidentuhannen arvopaperista. Tarvittiin kaikkiaan neljätuhatta viisisataa, viidentuhannen arvopaperia myytäessä tuli vähän yli kahdensadan ruplan tappio. Hän lähetti minulle takaisin muistaakseni kaksisataakuusikymmentä ruplaa, en ole aivan varma määrästä, ja vain rahat, — ei kirjelappua, ei pientä sanaakaan, ei mitään selitystä. Minä etsin kääröstä jotakin lyijykynällä tehtyä merkkiä, — ei ollut kerrassaan mitään! Mitäs, minä relluttelin jäljelläolevilla ruplillani, niin että uuden majurini myös oli lopulta pakko rangaista minua. No, everstiluutnantti maksoi kuitenkin valtiolle kuuluvat rahat — onnellisesti ja kaikkien ihmeeksi, sillä kukaan ei enää luullut hänen voivan maksaa koko summaa. Hän maksoi ja sairastui sitten, joutui vuoteen omaksi, makasi kolmisen viikkoa, sitten häntä äkkiä kohtasi aivojen pehmennys ja hän kuoli viiden päivän kuluessa. Hänet haudattiin sotilaallisin kunnianosoituksin, eikä hän ollut vielä ennättänyt saada virkaeroa. Katerina Ivanovna, sisar ja täti lähtivät noin kymmenen päivän kuluttua isän hautajaisten jälkeen Moskovaan. Ja vasta aivan ennen lähtöä, juuri lähtöpäivänä (minä en heitä ollut nähnyt enkä ollut saattamassa), saan pikkuruikkuisen käärön, sinisen, hienoa paperia, ja siinä vain yksi lyijykynällä kirjoitettu rivi: »Minä kirjoitan Teille, odottakaa. K.» Siinä kaikki.

Selitän sinulle nyt asian lyhyesti. Moskovassa tapahtui heidän asioissaan käänne salaman nopeudella ja yhtä odottamattomasti kuin arabialaisissa saduissa. Se kenraalinrouva, joka oli hänen lähin sukulaisensa, menetti yht'äkkiä kaksi lähintä perijätärtään, kaksi lähintä veljentytärtään, — molemmat kuolivat samalla viikolla rokkoon. Järkytetty eukko ihastui Katjaan kuin omaan tyttäreen, kuin pelastavaan enkeliin, takertui häneen, muutti heti testamentin hänen hyväkseen, — se oli myöhemmin tulevaa, mutta toistaiseksi, suoraan kouraan, hän pisti — kahdeksankymmentätuhatta, jotta siinä, mukamas, on sinulle myötäjäisrahoja, tee niillä mitä tahdot. Hysteerinen nainen, tarkastelin häntä sittemmin Moskovassa. No, yht'äkkiä saan silloin postissa neljätuhattaviisisataa ruplaa, olen tietysti ällistynyt ja sanaton ihmettelystä. Kolmen päivän kuluttua tulee luvattu kirjekin. Se on nytkin minulla, pidän sen aina mukanani, ja se on minulla kuolinhetkellänikin, — tahdotko nähdä sen? Lue se välttämättömästi: hän tarjoutuu morsiamekseni, itse sitä ehdottaa, »rakastan mielettömästi; vaikka te ette minua rakastaisikaan, — niin samantekevää, kunhan vain otatte minut vaimoksenne. Älkää pelästykö — en ole teille millään tavoin haitaksi, olen teidän huonekalunne, olen se matto, jota pitkin te kuljette… Tahdon rakastaa teitä ikuisesti, tahdon pelastaa teidät itseltänne»… Aljoša, minä en ole ansiollinen edes toistamaan näitä rivejä alhaisilla sanoillani ja alhaisella puheensävylläni, ainaisella alhaisella puheensävylläni, josta en koskaan ole voinut vapautua! Tämä kirje on lävistänyt minut hamaan tähän päivään saakka, ja onko minun nyt helppo olla, onko minun tänään helppo? Silloin minä kirjoitin hänelle heti vastauksen (en voinut mitenkään itse mennä Moskovaan). Kyynelsilmin minä sen kirjoitin. Yhtä häpeän ikäni: mainitsin, että hän nyt oli rikas ja että hänellä oli myötäjäisiä, kun taas minä olin vain köyhä huimapää, — mainitsin rahoista! Minun olisi pitänyt se kestää, mutta se sattui tulemaan kynästä. Silloin heti kirjoitin Moskovaan Ivanille ja selitin hänelle kaikki kirjeessä parhaani mukaan, kirjettä oli kuusi arkkia, ja lähetin Ivanin hänen luokseen. Mitä sinä katsot, miksi katselet minua? No niin, Ivan rakastui häneen, on nytkin rakastunut, minä tiedän sen, minä tein tyhmyyden teidän kannaltanne katsoen, maailman kannalta, mutta kenties tuo tyhmyys nyt pelastaa meidät kaikki! Uh! Etkö näe, miten Katerina Ivanovna kunnioittaa Ivania, kuinka hän pitää häntä arvossa? Voiko hän verratessaan meitä molempia toisiimme rakastaa sellaista kuin minä, ja lisäksi vielä kaiken sen jälkeen, mitä täällä on tapahtunut?

— Minä olen vakuutettu siitä, että hän rakastaa sellaista kuin sinä eikä sellaista kuin Ivan.

— Hän rakastaa hyvettään eikä minua, — pääsi Dmitri Fjodorovitšin suusta hänen tahtomattaan, mutta melkein ilkeästi. Hän naurahti, mutta sekunnin kuluttua hänen silmänsä välähtivät, hän tuli aivan punaiseksi ja iski voimakkaasti nyrkillään pöytään.

— Minä vannon, Aljoša, — huudahti hän suuttuneena hirveästi ja vilpittömästi itseensä, — usko tai ole uskomatta, mutta niin totta kuin Jumala on pyhä ja Kristus on Jumala, minä vannon, että vaikka äsken naurahdinkin hänen parhaille tunteilleen, niin tiedän olevani itse sielultani miljoonan kertaa alhaisempi kuin hän, ja että nuo hänen parhaat tunteensa ovat vilpittömiä aivan kuin taivaan enkelillä! Siinä se murhenäytelmä onkin, että minä tiedän sen varmasti. Mitäpä se tekee, jos ihminen hieman deklamoi? Enkö minä deklamoi? Mutta vilpitönhän minä olen, vilpitön. Mitä taas Ivaniin tulee, niin ymmärränhän jo, miten suuresti kiroten hänen täytyy nyt katsoa luontoa, niin älykäskin kun hän on! Kenelle, mille on annettu etusija? Se on annettu heittiölle, joka ei täälläkään, vaikka on sulhanen, ole voinut kaikkien nähden hillitä irstailuaan, — vaikka morsian, morsian on täällä! Ja minunkaltaiseni asetetaan etusijalle, mutta Ivan hylätään. Miksi? Siksi että neito tahtoo kiitollisuudesta tehdä väkivaltaa elämälleen ja kohtalolleen! Se on järjettömyyttä! Minä en ole puhunut Ivanille koskaan mitään tähän suuntaan, eikä tietysti myöskään Ivan ole sanonut minulle tästä puolta sanaakaan, ei tehnyt pienintäkään viittausta. Mutta kohtalo täyttyy, ansiollinen astuu hänelle tulevalle paikalle, ja ansioton häviää syrjäkadulle ainaiseksi, — likaiselle syrjäkadulleen, hänelle rakkaalle ja ominaiselle syrjäkadulle, ja siellä, liassa ja haisussa, hän hukkuu vapaaehtoisesti ja mielihyvällä. Puhuin jonkin verran pötyä, sanani ovat loppuunkulutetut, laskettelen kuin umpimähkään, mutta niinkuin olen määrännyt, niin tapahtuu. Minä hukun sivukadun syvyyteen, ja hän menee naimisiin Ivanin kanssa.

— Odotahan, veli, — keskeytti Aljoša taas hyvin levottomana, — yhtä asiaa sinä et tässä kuitenkaan vielä ole minulle selittänyt: sinähän olet sulhanen, sinähän olet kuitenkin sulhanen? Kuinka sinä haluat purkaa kihlauksen, jos morsian ei sitä tahdo?

— Minä olen sulhanen muodon ja siunauksen puolesta, kaikki tapahtui Moskovassa sinne saavuttuani juhlamenoin, jumalankuvin ja mitä parhaassa muodossa. Kenraalinrouva siunasi ja — uskotko, vieläpä onnitteli Katjaa: »Sinä olet hyvin valinnut», sanoi hän, »hyvin, minä näen hänen lävitseen». Ja uskotko, Ivanista hän ei pitänyt eikä onnitellut häntä. Moskovassa minä puhuin paljon myös Katjan kanssa, kuvasin hänelle itseni täydellisesti, kunnon miehen tavoin, tarkasti, vilpittömästi. Hän kuuli kaiken:

»Surumielin kuuli armas,
hellin sanoin haasteli»…

No, sanat olivat myöskin ylpeitä. Hän pakotti minut silloin antamaan pyhän lupauksen, että parannan itseni. Minä lupasin. Ja nyt…

— Mitä sitten?

— Ja nyt minä huusin ja haalin sinut tänne tänään, tänä kuukauden päivänä — muista! — lähettääkseni sinut juuri tänään Katerina Ivanovnan luo ja…

— Mitä?

— Sanomaan hänelle, että minä en enää koskaan tule hänen luokseen, käskin vain sanoa terveisiä.

— Onko se mahdollista?

— Siksihän minä lähetänkin sinut asemestani, että se on mahdotonta.
Kuinka minä voisin itse sen hänelle sanoa?

— Minne sinä sitten menet?

— Sivukadulle.

— Siis Grušenjkan luo! — huudahti Aljoša surullisesti lyöden käsiään yhteen. — Ihanko Rakitin siis todellakin puhui totta? Minä luulin, että sinä muuten vain kävit Grušenjkan luona ja olet jo lakannut käymästä.

— Sopiiko sulhasen käydä? Onko se mahdollista, vieläpä morsiamen tieten ja ihmisten nähden. Onhan toki minullakin kunniantuntoa. Heti kun aloin käydä Grušenjkan luona, lakkasin samalla olemasta sulhanen ja rehellinen mies, ymmärränhän minä sen. Mitä sinä katsot? Minä, näetkö, menin ensimmäisen kerran hänen luokseen antaakseni hänelle selkään. Sain tietää ja tiedän nyt varmasti, että tuo alikapteeni, isän asiamies, antoi tuolle Grušenjkalle minun vekselini hänen uloshaettavakseen, jotta minusta päästäisiin eroon ja minä lakkaisin vaatimasta. Tahdottiin pelästyttää. Minä läksin liikkeelle antamaan Grušenjkalle selkään. Olin ennenkin nähnyt hänet vilaukselta. Hän ei hämmästytä. Vanhasta kauppiaasta olin kuullut, joka kaiken lisäksi nyt on sairaskin, makaa aivan heikkona, mutta jättää hänelle kuitenkin huomattavan rahamäärän. Tiesin myös, että Grušenjka mielellään ansaitsee rahaa, hommaa sitä kaikin tavoin, kiskoo korkoja, on viekas ja säälimätön veijari. Menin häntä pieksämään, mutta jäinkin hänen luokseen. Salama on iskenyt, rutto on tarttunut, olen saanut tartunnan ja olen yhä sen vallassa ja tiedän, että kaikki on jo lopussa, että mitään muuta ei koskaan tulekaan. Aikojen jakso on täytetty. Semmoinen on minun asiani. Mutta silloin oli aivan kuin vartavasten minulla, kerjäläisellä, taskussa kolmetuhatta. Menimme täältä hänen kanssaan Mokrojeen, sinne on täältä viisikolmatta virstaa, hankin sinne mustalaisia, mustalaistyttöjä, samppanjaa, juotin siellä samppanjaa kaikille talonpojille, kaikille eukoille ja tytöille, liikuttelin tuhansia. Kolmen päivän kuluttua olin putipuhdas rahoista, mutta iloinen poika. Luuletko ehkä iloisen pojan jotakin saavuttaneen? Ei toki saanut nähdä kaukaakaan. Sanon sinulle: kaartuma. Grušenjkalla, veitikalla, on ruumiissaan eräs kaartuma, se kuvastuu hänen pikku jalassaankin, vieläpä vasemman jalan pikkuvarpaassakin se tuntuu. Näin sen ja suutelin sitä, siinä kaikki — vannon sen! Hän sanoo: »Jos tahdot, niin menen naimisiin, sinähän olet kerjäläinen. Sano, että et pieksä minua ja annat minun tehdä mitä haluan, silloin kenties menen kanssasi naimisiin» — nauraa. Nytkin nauraa!

Dmitri Fjodorovitš nousi miltei jonkinmoisen vimman vallassa paikaltaan ja oli aivan kuin olisi äkkiä juopunut. Hänen silmänsä veristyivät.

— Ja tahdotko todellakin mennä hänen kanssaan naimisiin?

— Jos hän vain tahtoo, niin heti paikalla, mutta jos ei tahdo, niin jään muuten hänen luokseen, pihamieheksi hänen taloonsa. Sinä… sinä, Aljoša… — hän pysähtyi äkkiä veljensä eteen, tarttui hänen olkapäihinsä ja alkoi voimakkaasti pudistella häntä. — Tiedätkö sinä, viaton poika, että tämä kaikki on hourausta, mahdotonta hourausta, sillä tämä on murhenäytelmä! Tiedä Aleksei, että minä voin olla alhainen ihminen, minulla voi olla alhaisia ja tuhoisia intohimoja, mutta varas, taskuvaras, eteisvaras ei Dmitri Karamazov voi koskaan olla. No, tiedä siis nyt, että minä olen varas, minä olen taskuvaras ja eteisvaras! Juuri ennenkuin läksin antamaan selkään Grušenjkalle, kutsui minut samana aamuna luokseen Katerina Ivanovna ja hirveän salaisesti, jotta toistaiseksi ei kukaan tietäisi (en tiedä miksi, nähtävästi se hänestä oli tarpeellista), pyysi minua käymään läänin pääkaupungissa ja lähettämään sieltä postissa kolmetuhatta Agafja Ivanovnalle Moskovaan, menemään kaupunkiin sen tähden, että täällä ei tiedettäisi. Nämä kolmetuhatta taskussani minä silloin jouduin Grušenjkan luo, niillä käytiin Mokrojessa. Senjälkeen annoin ymmärtää käyneeni kiireesti kaupungissa, mutta en antanut hänelle postikuittia, sanoin lähettäneeni rahat ja tuovani kuitin, mutta vielä en ole vienyt, olen muka unohtanut. Mitä arvelet, kun nyt tänään menet hänen luokseen ja sanot: »Käskettiin sanomaan teille terveisiä», mutta hän sanoo sinulle: »Entä rahat?» Sinä voisit hänelle vielä sanoa: »Hän on alhainen irstailija ja halpamielinen olento, joka ei voi hillitä tunteitaan. Hän ei silloin lähettänyt rahojanne, vaan tuhlasi ne, koska alhaisen elukan tavoin ei voinut hillitä itseään», mutta voisit kuitenkin lisätä: »mutta sen sijaan hän ei ole varas, tässä ovat teidän kolmetuhattanne, hän palauttaa ne, lähettäkää itse Agafja Ivanovnalle, mutta teille hän käski sanomaan terveisiä». Mutta nyt hän sanoo äkkiä: »Entä missä rahat ovat?»

— Mitja, sinä olet onneton, niinpä kyllä! Mutta et kuitenkaan siinä määrin kuin luulet. Älä anna epätoivon lannistaa itseäsi, älä anna!

— Mitä arvelet, luuletko minun ampuvan itseni, jos en saa kolmeatuhatta antaakseni ne hänelle? Siinäpä se onkin, että minä en ammu itseäni. En kykene siihen nyt, kenties myöhemmin, mutta nyt minä menen Grušenjkan luo… Häviä, ihrani!

— Entä hänen luonaan?

— Tulen hänen miehekseen, saan kunnian olla hänen puolisonsa, ja jos rakastaja saapuu, niin menen toiseen huoneeseen. Hänen ystäviensä likaisia kalosseja puhdistan, puhallan tulta teekeittiöön, juoksentelen asioilla…

— Katerina Ivanovna ymmärtää kaiken, — lausui äkkiä Aljoša juhlallisesti, — ymmärtää kaiken tämän murheen koko syvyyden ja sopii. Hän on erittäin älykäs ja hän näkee itse, että ei voi olla onnettomampi kuin sinä.

— Ei hän tyydy kaikkeen, — hymähti Mitja. — Tässä on, veliseni, semmoista, mitä ei yksikään nainen voi antaa anteeksi. Mutta tiedätkö, mitä olisi paras tehdä?

— Mitä?

— Antaa hänelle takaisin kolmetuhatta.

— Mutta mistä ne otetaan? Kuule, minulla on kaksituhatta, Ivan antaa lisäksi tuhat, siinä on kolmetuhatta, ota ja maksa pois.

— Mutta milloin ne saadaan, nuo sinun kolmetuhattasi? Sinä olet vielä kaiken lisäksi alaikäinenkin, mutta on tarpeen välttämättömästi, välttämättömästi, että sinä jo tänään käyt hänen luonaan, rahojen kanssa tai ilman rahoja, sillä pitemmälle en voi asiaa venyttää, asia on nyt sillä asteella. Huomenna on jo myöhäistä. Minä lähetän sinut isän luo.

— Isän luo?

— Niin, isän luo, ennenkuin menet hänen luokseen. Pyydä isältä kolmeatuhatta.

— Mutta eihän hän anna, Mitja.

— Kuinka hän antaisi, minä tiedän, että hän ei anna. Tiedätkö sinä,
Aleksei, mitä on epätoivo?

— Tiedän.

— Kuule: juridisesti hän ei ole minulle mitään velkaa. Olen ottanut häneltä kaikki, aivan kaikki, tiedän sen. Mutta moraalisesti hän on minulle velkaa, eikö niin? Hänhän aloitti äidin kahdeksallakolmattatuhannella ja ansaitsi satatuhatta. Antakoon hän minulle vain kolmetuhatta kahdeksastakolmattatuhannesta, niin hän pelastaa sieluni helvetistä ja se korvaa monet hänen syntinsä! Minä puolestani, vakuutan sen sinulle juhlallisesti, lopetan kaiken noihin kolmeentuhanteen, eikä hän sen koommin kuule minusta mitään. Annan hänelle viimeisen kerran tilaisuuden olla isänä. Sano hänelle, että Jumala itse on lähettänyt hänelle tämän tilaisuuden.

— Mitja, ei hän anna missään tapauksessa.

— Tiedän, että ei anna, tiedän täydelleen. Ja varsinkaan nyt. Tiedänpä lisäksi vielä seuraavaakin: nyt näinä päivinä, kenties vasta eilen, hän on saanut tietää vakavasti (alleviivaa sana vakavasti), että Grušenjka todellakaan ehkä ei laske leikkiä, vaan tahtoo laittautua naimisiin kanssani. Hän tuntee tuon luonteen, tuntee tuon kissan. No, tokkohan hän kaiken lisäksi vielä antaa minulle rahaakin edistääkseen tämmöistä asiaa, kun hän itse on aivan hullaantunut Grušenjkaan? Mutta ei vielä siinä kyllin, voin mainita sinulle enemmänkin: tiedän, että hänellä jo noin viisi päivää on ollut esilleotettuna kolmetuhatta ruplaa, vaihdettuina sadan ruplan seteleihin ja niputettuina isoon kääröön, viidellä sinetillä suljettuun, joka on päältä sidottu ristiin punaisella nauhalla. Näetkö, miten yksityiskohtaiset tiedot minulla on! Kääröön on kirjoitettu: »Enkelilleni Grušenjkalle, jos hän tahtoo tulla», itse hän on sen kaikessa hiljaisuudessa ja salaisuudessa raapustanut, eikä kukaan tiedä, että hänen hallussaan on nämä rahat, paitsi lakeija Smerdjakov, jonka rehellisyyteen hän luottaa niinkuin itseensä. Jo kolme tai neljä päivää hän on nyt odottanut Grušenjkaa, toivoo hänen tulevan hakemaan kääröä, niin on hän hänelle ilmoittanut, ja Grušenjka puolestaan on lähettänyt sanan, että »ehkäpä tulenkin». Jos hän siis tulee ukon luo, niin voinko silloin mennä hänen kanssaan naimisiin? Ymmärrätkö nyt, miksi minä siis istun täällä salaa ja mitä minä nimenomaan vahdin?

— Grušenjkaa?

— Häntä. Näitten homssujen, tämän talon emäntien asunnosta on vuokrannut itselleen kopukan Foma. Foma on meidän seuduiltamme, meidän entisiä sotamiehiämme. Hän on heidän palveluksessaan, vartioi yöllä ja käy päivällä teiriä ampumassa, se on hänen elinkeinonsa. Tänne hänen luokseen olen nyt asettunut. Sekä hän että emännät tuntevat salaisuuden, nimittäin että minä olen täällä vahdissa.

— Smerdjakov yksinkö tietää?

— Hän yksin. Hän myös minulle ilmoittaa, jos Grušenjka tulee ukon luo.

— Hänkö sinulle kertoi kääröstä?

— Hän. Se on hyvin suuri salaisuus. Ei edes Ivan tiedä rahoista eikä mistään. Mutta ukko lähettää Ivanin ajelemaan Tšermašnjaan pariksi kolmeksi päiväksi: on ilmaantunut lehdon ostaja, tahtoisi hakkauttaa sen maksamalla kahdeksantuhatta, niinpä ukko pyytelee Ivania: »Autahan minua, käy itse katsomassa, kysymyksessä on pari kolme päivää.» Hän tahtoo, että Grušenjka tulisi Ivanin poissaollessa.

—- Hän siis odottaa tänäänkin Grušenjkaa.

— Ei, tänään Grušenjka ei tule, merkit viittaavat siihen suuntaan. Ihan varmaan ei tule! — huudahti Mitja äkkiä. — Niin luulee Smerdjakovkin. Isä juopottelee nyt, istuu pöydässä veli Ivanin kanssa. Käy, Aleksei, pyytämässä häneltä nuo kolmetuhatta…

— Rakas Mitja, mikä sinun on! — huudahti Aljoša hypäten paikaltaan ja katsellen tarkasti raivostunutta Dmitri Fjodorovitšia. Hetken ajan hän luuli tämän menettäneen järkensä.

— Mitä sinä? En minä ole menettänyt järkeäni, — lausui Dmitri
Fjodorovitš katsellen häntä kiinteästi ja omituisen juhlallisesti. —
Älä pelkää, minä lähetän sinut isän luo ja tiedän mitä puhun: minä
uskon ihmeeseen.

— Ihmeeseen?

— Jumalan Kaitselmuksen ihmeeseen. Jumala tietää sydämeni. Hän näkee kaiken epätoivoni. Hän näkee koko tämän kuvan. Salliiko hän kauhean asian tapahtua? Aljoša, minä uskon ihmeeseen, mene!

— Minä menen. Sano, odotatko sinä täällä?

— Odotan. Minä ymmärrän, ettei se käy pian, ettei voi tulla noin vain ja mennä oikopäätä asiaan. Hän on nyt humalassa. Minä odotan kolme tuntia taikka neljä taikka viisi taikka kuusi taikka seitsemän, mutta tiedäkin, että tänään, vaikkapa sydänyöllä, menet Katerina Ivanovnan luo rahojen kanssa tai ilman rahoja ja sanot: käski sanoa teille terveisiä. Tahdon nimenomaan, että sanot tämän lauselman: »Käski näet sanoa terveisiä.»

— Mitja! Entä jos yht'äkkiä Grušenjka tulee tänään… tai jos ei tänään, niin huomenna tai ylihuomenna?

— Grušenjka? Pidän silmällä, hyökkään esille ja estän…

— Entä jos…

— Jos niin, niin tapan. Näin en voi elää.

— Kenet sinä tapat?

— Ukon. Grušenjkaa en tapa.

— Veli, mitä sinä puhut!

— Enhän tiedä, en tiedä… Kenties en tapa, kenties tapan. Pelkään, että hänen kasvonsa käyvät äkkiä minulle vastenmielisiksi sillä hetkellä. Minä vihaan hänen aataminpalaansa, hänen nenäänsä, hänen silmiään, hänen häpeämätöntä pilkkaansa. Tunnen persoonallista inhoa. Juuri sitä pelkään. Saattaa käydä niin, että en voi hillitä itseäni…

— Minä menen, Mitja. Minä uskon Jumalan järjestävän niinkuin hän parhaaksi näkee, ettei tapahtuisi kauheata.

— Ja minä istun ja odotan ihmettä. Mutta jos ei tapahdu, niin…

Aljoša lähti mietteissään isän luo.

6.

Smerdjakov

Hän tapasi isänsä todellakin vielä pöydässä. Pöytä oli, kuten aina, katettu saliin, vaikka talossa oli myös varsinainen ruokasali. Tämä sali oli talon suurin huone ja vanhanaikaisen komeasti kalustettu. Kalusto oli hyvin vanha, valkoinen, ja sen vanha, punainen päällys oli puolisilkkinen. Seinille ikkunoitten väliin oli asetettu kuvastimia, joitten koreat kehykset oli koristettu vanhanaikaisilla leikkauksilla. Nekin olivat valkeat ja kullalla koristetut. Seiniä peittivät valkoiset, monin paikoin jo halkeilleet seinäpaperit, ja niitä koristi kaksi isoa muotokuvaa. Toinen esitti jotakuta ruhtinasta, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten oli ollut sen seudun kenraalikuvernöörinä, toinen jotakuta niinikään jo aikoja sitten kuollutta piispaa. Etunurkassa oli muutamia pyhimyskuvia, joitten eteen yöksi sytytettiin lamppu… ei niin paljon hartaudesta kuin sen vuoksi, että huone olisi yöllä valaistu. Fjodor Pavlovitš kävi tavallisesti kovin myöhään yöllä makaamaan, kello kolme tai neljä aamulla, ja siihen asti hän tavallisesti kaiken aikaa käveli huoneessa tai istui nojatuolissa mietiskellen. Se oli tullut hänelle tavaksi. Hän vietti yönsä usein aivan yksin talossa ja lähetti palvelijat sivurakennukseen, mutta enimmäkseen hänen luokseen yöksi jäi palvelija Smerdjakov, joka nukkui eteisessä laatikkopenkillä. Aljošan tullessa sisälle oli päivällinen jo lopussa ja pöytään oli tuotu hilloa ja kahvia. Fjodor Pavlovitš nautti mielellään päivällisen jälkeen jotakin imelää konjakin kanssa. Ivan Fjodorovitš oli myös pöydän ääressä ja joi kahvia. Palvelijat, Grigori ja Smerdjakov, seisoivat pöydän luona. Sekä herrat että palvelijat olivat selvästi erittäin hyvällä tuulella. Fjodor Pavlovitš nauraa hohotti kovalla äänellä. Aljoša kuuli jo eteiseen hänen vinkuvan, ennestään niin tutun naurunsa ja päätteli heti naurun sävystä, että isä ei vielä ollut sanottavasti humalassa, vaan toistaiseksi vain hellällä mielellä.

— Kas siinä on hänkin, siinä on hänkin! — uikutti Fjodor Pavlovitš ilostuen yht'äkkiä suuresti Aljošan tulosta. — Yhdy joukkoomme, käy istumaan, ota kahvia, — sehän on paastoruokaa, mutta kuumaa ja hyvää! Konjakkia en tarjoa, sillä sinä paastoat, mutta ehkäpä tahdot? Et, minä annan mieluummin sinulle likööriä, sinä oiva poika! — Smerdjakov, käy kaapilla, toisella hyllyllä oikealla, tässä ovat avaimet, pian!

Aljoša alkoi selitellä, että hän ei tahdo likööriä.

— Tuokoon joka tapauksessa, jos ei sinulle, niin meille, — puheli Fjodor Pavlovitš säteilevänä. — Mutta maltahan, oletko syönyt päivällisen vai etkö?

— Olen syönyt, — vastasi Aljoša, joka itse asiassa oli syönyt vain palan leipää ja juonut lasin kaljaa igumenin keittiössä. — Kuumaa kahvia minä juon mielelläni.

— Armas! Kelpo poika! Hän juo kahvia. Eikö sitä pitäisi kuumentaa? Eihän, sehän on kiehuvaa. Mainiota kahvia, Smerdjakovin tekemää. Tuossa on kahvia ja tuossa on piiraita. Smerdjakov on taiteilija ja varsinkin kalakeiton laittamisessa, se on totinen tosi. Tulehan joskus syömään kalakeittoa, ilmoita edeltäpäin… Mutta kuulehan, kuulehan, minähän käskin äsken sinua muuttamaan tänne jo tänään patjoinesi ja tyynyinesi? Toitko patjan tullessasi? Hehehe!…

— En, en tuonut, — hymähti Aljošakin.

— Ahaa, pelästyit, pelästyitpä äsken, pelästyit? Voi sinua, kyyhkyseni, minäkö voisin pahoittaa mieltäsi! Kuule, Ivan, minä en voi nähdä hänen katsovan tuolla tavoin silmiin ja nauravan, en voi. Kaikki sisälmykseni alkavat nauraa hänelle, minä rakastan häntä! Aljoška, annahan kun siunaan sinua isän siunauksella.

Aljoša nousi seisomaan, mutta Fjodor Pavlovitš oli jo ennättänyt muuttaa mieltään.

— Ei, ei, nyt teen ylitsesi ainoastaan ristinmerkin, kas näin, istuudu. No, nyt saat hauskaa ja nimenomaan omasta aiheestasi. Saat nauraa tarpeeksesi. Meillä on Bileamin aasintamma ruvennut puhumaan, ja sepä vasta puhuu, sepä vasta puhuu!

Selville kävi, että Bileamin aasintamma oli palvelija Smerdjakov. Hän oli vielä nuori mies, vain kahdenkymmenenneljän vuoden ikäinen, mutta hirveän ihmisarka ja vaitelias. Ei niin, että hän olisi ollut ujo tai hävennyt jotakin, ei, hän oli luonteeltaan päinvastoin ylpeä ja tavallaan halveksi kaikkia. Mutta eipä voi olla mainitsematta hänestä vaikkapa lyhyesti, ja se on tehtävä juuri nyt. Marfa Ignatjevna ja Grigori Vasiljevitš kasvattivat häntä, mutta poika kasvoi »ilman mitään kiitollisuutta», kuten Grigori hänestä lausui, ujoksi pojaksi ja katsellen maailmaa nurkasta. Lapsena hän hyvin mielellään hirtti kissoja ja sitten hautasi ne juhlamenoin. Hän pani silloin ylleen lakanan, joka oli olevinaan jonkinmoinen papin viitta, lauloi ja oli suitsuttavinaan pyhää savua. Tämän hän teki aina kaikessa hiljaisuudessa, mitä suurimmassa salaisuudessa. Grigori sai hänet kerran kiinni tämmöisestä hommasta ja antoi hänelle vitsaa, niin että se teki kipeätä. Poika meni nurkkaan ja katseli sieltä kulmiensa alta viikon verran. — Hän ei rakasta meitä, tuo peto, — sanoi Grigori Marfa Ignatjevnalle, — eikä hän rakasta ketään. Oletko sinä mikään ihminen, — kääntyi hän äkkiä suoraan Smerdjakovin puoleen, — sinä et ole ihminen, sinä olet syntynyt saunan märkyydestä, semmoinen sinä olet… — Smerdjakov ei, kuten myöhemmin kävi selville, voinut koskaan antaa hänelle anteeksi näitä sanoja. Grigori opetti hänet lukemaan ja hänen tultuaan kahdentoista vuoden ikään alkoi opettaa hänelle raamatun historiaa. Mutta asia päättyi kohta viemättä tuloksiin. Kerran, jo toisella tai kolmannella oppitunnilla, poika äkkiä naurahti.

— Mitä sinä? — kysyi Grigori katsoen häneen ankarasti silmälasiensa alta.

— En mitään. Maailman Herra Jumala loi ensimmäisenä päivänä, mutta auringon, kuun ja tähdet neljäntenä päivänä. Mistä valo sitten loisti ensimmäisenä päivänä?

Grigori hämmästyi. Poika katseli ivallisesti opettajaansa. Hänen katseessaan oli jotakin ylimielistäkin. Grigori ei jaksanut hillitä itseään. — Täältä se loisti! — huudahti hän ja löi vimmoissaan oppilasta korvalle. Poika kesti korvapuustin sanaakaan sanomatta, mutta painautui taas nurkkaan muutamaksi päiväksi. Sattui niin, että viikon kuluttua hänessä ilmeni kaatuvatauti ensimmäisen kerran, eikä se sittemmin jättänyt häntä koko elämän aikana. Tästä kuultuaan Fjodor Pavlovitš näytti ikäänkuin muuttaneen mieltä poikaan nähden. Ennen hän oli katsellut poikaa jokseenkin välinpitämättömästi, vaikkakaan ei koskaan torunut häntä, ja kohdatessaan hän oli aina antanut pojalle kopeekan. Hellällä päällä ollessaan hän oli toisinaan lähettänyt pojalle pöydästään jotakin makeata. Mutta nyt, saatuaan tiedon taudista, hän alkoi todenteolla huolehtia pojasta, kutsutti lääkärin ja hankki hoitoa, mutta tauti osoittautui mahdottomaksi parantaa. Kohtauksia sattui keskimäärin kerran kuussa ja eri aikoina. Ne olivat myös erivoimaisia, — toiset lieviä, toiset erittäin ankaria. Fjodor Pavlovitš kielsi hyvin ankarasti Grigoria antamasta pojalle ruumiillista rangaistusta ja alkoi päästää häntä luokseen ylös. Niinikään hän kielsi toistaiseksi antamasta pojalle minkäänlaista opetusta. Mutta kerran, kun poika jo oli viidentoista vuoden ikäinen, Fjodor Pavlovitš huomasi hänen liikuskelevan kirjakaapin luona ja lukevan lasin läpi kirjojen nimiä. Fjodor Pavlovitšilla oli koko joukko kirjoja, toista sataa nidettä, mutta häntä itseään ei kukaan ollut nähnyt kirjan ääressä. Hän antoi heti kirjakaapin avaimen Smerdjakoville: — No, lue sitten, saat ruveta kirjaston hoitajaksi. Sen sijaan, että vetelehdit pihalla, istu ja lue. Lue tämä, — ja Fjodor Pavlovitš antoi hänelle kaapista Illat maatalossa Dikanjkan luona.

Poika luki kirjan, mutta oli tyytymätön, ei naurahtanut kertaakaan, vaan päinvastoin loppuun päästyään rypisti kulmiaan.

— Mitä? Eikö se naurata? — kysyi Fjodor Pavlovitš.

Smerdjakov oli vaiti.

— Vastaa, hölmö.

— Se on kaikki valetta, — mutisi Smerdjakov hymyillen.

— Mene hiiteen, sinä olet alhainen sielu. Seis, tässä on Smaragdovin Yleinen historia, siinä on kaikki totta, lue se.

Mutta Smerdjakov ei lukenut Smaragdovia kymmentä sivuakaan, sillä se tuntui ikävältä. Niinpä kirjakaappi taas sulkeutui. Pian Marfa ja Grigori ilmoittivat Fjodor Pavlovitšille, että Smerdjakoviin oli vähitellen ilmaantunut jonkinmoinen kauhea nirsous: hän istuu liemiastian ääressä, ottaa lusikan ja etsii etsimistään jotakin liemestä, kumartuu, tirkistelee, ottaa lusikkaan ja nostaa valoa vastaan.

Torakkako siellä on vai mikä? — kysyy Grigori.

— Kenties kärpänen, — huomauttaa Marfa.

Puhtautta rakastava nuorukainen ei koskaan vastannut, mutta leivälle ja lihalle ja kaikille ruoille hän teki samoin: nosti palasen haarukalla valoa kohti, tarkasteli kuin mikroskoopilla, tavallisesti pitkän ajan, vihdoin viimein katsoi voivansa pistää suuhunsa. »Kas vain, millainen herra tänne on ilmestynyt», mutisi Grigori häntä katsellessaan. Kuultuaan Smerdjakovin uudesta ominaisuudesta Fjodor Pavlovitš päätti heti, että miehestä on tehtävä kokki, ja lähetti hänet oppiin Moskovaan. Opissa hän oli muutamia vuosia ja palatessaan hän oli suuresti muuttunut kasvoiltaan. Hän oli äkkiä luonnottomasti vanhentunut, niin että se ei ollenkaan ollut sopusoinnussa hänen ikänsä kanssa, oli tullut ryppyiseksi, keltaiseksi, kuohilaan näköiseksi. Moraalisesti hän oli palatessaan melkein samanlainen kuin ennen Moskovaan lähtöään: hän oli edelleen yhtä ihmisarka eikä tuntenut pienintäkään tarvetta etsiä kenenkään seuraa. Hän oli Moskovassakin, kuten myöhemmin kerrottiin, aina ollut vaiti. Itse Moskova näytti perin vähässä määrässä kiinnostaneen häntä, niin että hän tunsi siitä vain joitakin asioita, mutta mihinkään muuhun hän ei ollut edes kiinnittänyt huomiota. Kerran hän oli ollut teatterissakin, mutta palannut sieltä äänettömänä ja tyytymättömänä. Sen sijaan hän oli Moskovasta luoksemme palatessaan hyvin puettu, hänellä oli puhdas takki ja puhtaat liinavaatteet, hän puhdisti itse harjalla hyvin huolellisesti pukunsa säännöllisesti kaksi kertaa päivässä ja hän puhdisti vasikannahkaisia, komeita saappaitaan hyvin mielellään erikoislaatuisella englantilaisella vahalla, niin että ne kiilsivät kuin peili. Hän osoittautui erinomaisen hyväksi kokiksi. Fjodor Pavlovitš määräsi hänelle palkan, ja tämän palkkansa Smerdjakov käytti miltei kokonaan vaatteisiin, hiusvoiteeseen, hajuvesiin j.n.e. Mutta naisväkeä hän näytti halveksivan aivan yhtä paljon kuin miehiäkin, esiintyi naisten seurassa arvokkaasti, miltei luoksepääsemättömänä. Fjodor Pavlovitš alkoi katsella häntä eräältä toiseltakin näkökannalta. Seikka oli semmoinen, että Smerdjakovin kaatuvataudin kohtaukset olivat tulleet ankarammiksi, ja semmoisina päivinä valmisti ruoan Marfa Ignatjevna, mikä ei ollenkaan ollut mieluisaa Fjodor Pavlovitšista.

— Miksi sinulla on kohtauksia useammin? — sanoi hän toisinaan nyrpeästi uudelle kokilleen katsoen häntä kasvoihin. — Jospa menisit naimisiin jonkun kanssa, tahdotko, että naitan?…

Nämä puheet saivat Smerdjakovin vain kalpenemaan harmista, mutta hän ei vastannut mitään. Fjodor Pavlovitš viittasi kädellään ja meni tiehensä. Pääasia oli, että hän oli kerta kaikkiaan vakuutettu Smerdjakovin rehellisyydestä, siitä, että tämä ei mitään ota eikä varasta. Tapahtui kerran, että Fjodor Pavlovitš juovuksissa pudotti omalle pihalleen lokaan kolme sadan ruplan seteliä, jotka hän juuri oli saanut, ja kaipasi niitä vasta seuraavana päivänä. Juuri kun hän oli alkanut etsiä niitä taskuistaan, hän huomasikin, että kaikki kolme seteliä olivat pöydällä. Mistä? Smerdjakov oli löytänyt ne maasta ja tuonut jo eilen. — No, veikkoseni, tuommoisia kuin sinä en ole nähnytkään, — lausahti silloin Fjodor Pavlovitš ja lahjoitti hänelle kymmenen ruplaa. On lisättävä, ettei hän vain ollut vakuutettu Smerdjakovin rehellisyydestä, vaan jostakin syystä myös piti hänestä, vaikka nuorukainen katseli häntäkin kulmiensa alta niinkuin muitakin eikä koskaan puhunut. Vain harvoin hän sanoi jotakin. Jos tuohon aikaan jonkun päähän olisi pistänyt häntä katsellessaan kysyä: mikä herättää tuossa nuoressa miehessä mielenkiintoa ja mitä hänellä on useimmin mielessä, niin todellakin olisi ollut mahdotonta saada siitä selvää katsomalla häntä. Ja kuitenkin hän toisinaan kotona tai myös pihalla ja kadulla pysähtyi, vaipui mietteisiinsä ja seisoi näin kymmenkunta minuuttiakin. Fysionomisti olisi häntä katsellessaan sanonut, että tässä ei ole mitään mietteitä eikä ajatuksia, vaan jonkinmoista itseensä vaipumista. Maalari Kramskoi on maalannut huomattavan taulun, jonka nimi on Itseensä vaipunut: siinä on kuvattu talvinen metsä, ja metsässä seisoo tiellä risaisessa nutussa ja tallukoissa aivan yksinään kokonaan erillään muusta maailmasta syrjään poikennut talonpoika. Seisoo ja on ikäänkuin mietteissään, mutta ei ajattele, vaan on »vaipunut itseensä». Jos häntä nykäisisi, niin hän hätkähtäisi ja katsoisi aivan kuin heräten, mutta mitään ymmärtämättä. Tosin hän kohta tajuaisi kaiken, mutta jos häneltä kysyttäisiin, mitä hän siinä seisoessaan ajatteli, niin hän varmaankaan ei muistaisi mitään, mutta sen sijaan hän varmaankin kätkisi mieleensä sen vaikutelman, jonka alaisena hän oli ollessaan itseensä syventyneenä. Nämä vaikutelmat ovat hänelle kalliita, ja varmaankin hän niitä kokoaa, huomaamattaan ja tiedottomasti, — mitä varten ja miksi, sitä hän ei tietysti itsekään tiedä: kenties hän äkkiä, koottuaan monien vuosien vaikutelmat, jättää kaikki ja menee pyhiinvaellukselle Jerusalemiin etsimään sielulleen pelastusta, tai kenties yht'äkkiä polttaa poroksi kotikylänsä, saattaapa samalla kertaa tehdä kumpiakin. Itseensä-vaipujia on kansassa melkoinen määrä. Yksi noita itseensä-vaipujia on luultavasti myös Smerdjakov, ja luultavasti hänkin kokosi vaikutelmiaan ahneesti tietämättä juuri itsekään, miksi teki niin.

7.

Kiista

Mutta Bileamin aasintamma oli äkkiä alkanut puhua. Sattui omituinen aihe: ollessaan aamulla kauppias Lukjanovin puodissa ostoksilla kuuli Grigori tältä kertomuksen eräästä venäläisestä sotamiehestä, joka jossakin kaukana rajalla joutui aasialaisten vangiksi ja jota nämä pakottivat uhkaamalla kidutusta ja kuolemaa luopumaan kristinuskosta ja kääntymään islamiin, mutta joka ei suostunut luopumaan uskostaan, vaan antautui kärsimyksiin, antoi nylkeä itseltään nahan ja kuoli kiittäen ja ylistäen Kristusta. Tästä urotyöstä oli kerrottu juuri sinä päivänä saapuneessa sanomalehdessä. Grigori rupesi puhumaan siitä pöydässä. Fjodor Pavlovitš oli ennenkin joka kerta aterioituaan ja jälkiruokaa nauttiessaan mielellään naureskellut ja puhellut, jos ei muiden, niin vaikkapa Grigorin kanssa. Tällä kertaa hän oli kevyellä ja hauskasti vilkkaalla mielellä. Maistellessaan konjakkiaan hän kuultuaan kertomuksen huomautti, että sellaisesta sotamiehestä pitäisi heti tehdä pyhimys ja nyljetty nahka olisi vietävä johonkin luostariin: »Sinnepä vasta tulvisi väkeä ja rahaa.» Grigori rypisti kulmiaan huomatessaan, ettei Fjodor Pavlovitš ollut ollenkaan tullut liikutetuksi, vaan alkoi ainaisen tapansa mukaisesti pilkata. Silloin äkkiä oven luona seisova Smerdjakov naurahti. Smerdjakovin oli sangen usein ennenkin sallittu seisoa pöydän läheisyydessä päivällisen lopulla. Siitä asti kuin Ivan Fjodorovitš oli saapunut kaupunkiimme, oli Smerdjakov alkanut tulla päivälliselle melkein joka kerta.

— Mitäs sinä? — kysyi Fjodor Pavlovitš, joka oli heti huomannut naurahduksen ja ymmärtänyt, että se tietysti tarkoitti Grigoria.

— Sitähän minä, — alkoi äkkiä Smerdjakov aivan odottamatta puhua kovalla äänellä, — että vaikka tuon kiitosta ansaitsevan sotamiehen sankarityö olikin sangen suuri, niin ei kuitenkaan minun mielestäni olisi siinä ollut mitään syntiä, jos hän tässä tapauksessa olisikin kieltänyt esimerkiksi Kristuksen nimen ja luopunut kasteestaan pelastaakseen sillä tavoin henkensä hyviä töitä varten, joilla hän vuosien kuluessa sitten olisi sovittanut pelkuruutensa.

— Kuinka ei olisi ollut synti? Puhut joutavia, sentähden joudutkin suoraan helvettiin ja siellä sinua käristetään kuin lampaanlihaa, — tokaisi Fjodor Pavlovitš.

Juuri silloin Aljoša astui sisälle. Fjodor Pavlovitš, kuten olemme nähneet, ilostui suuresti Aljošan tulosta.

— Sinun aiheestasi, sinun aiheestasi! — nauraa hihitti hän iloisesti käskiessään Aljošaa istumaan ja kuuntelemaan.

— Mitä sanoitte lampaanlihasta, niin se ei ole sillä tavoin eikä siellä siitä mitään tule eikä pidäkään tulla sellaista oikeuden ja kohtuuden mukaan, — huomautti Smerdjakov lujasti.

— Kuinka niin oikeuden ja kohtuuden mukaan, — huudahti Fjodor Pavlovitš vielä iloisemmin ja töytäisi Aljošaa polvellaan.

— Konna hän on, se hän on! — lausui äkkiä Grigori. Hän katsoi vihaisesti Smerdjakovia suoraan silmiin.

— Mitä konnaan tulee, niin malttakaahan mielenne, Grigori Vasiljevitš, — lausui Smerdjakov tyynesti ja hillitysti. — Ajatelkaa mieluummin itse, että jos minä olen joutunut kristittyjen ihmisten kiduttajain vangiksi ja he vaativat minua kiroamaan Jumalan nimen sekä luopumaan pyhästä kasteesta, niin minulle antaa siihen täyden valtuuden oma järkeni, sillä mitään syntiä siitä ei tule.

— Johan sinä olet sen sanonut, älä kuvaile, vaan todista! — huusi
Fjodor Pavlovitš.

— Senkin liemenkeittäjä! — kuiskasi Grigori halveksivasti.

— Mitä tulee liemenkeittäjään, niin malttakaa siihenkin nähden mielenne, Grigori Vasiljevitš, älkääkä haukkuko, vaan ajatelkaa itse. Sillä heti kun sanon kiduttajille: »Ei, minä en ole kristitty ja minä kiroan totisen Jumalan», niin samassa minusta Jumalan korkeimman tuomion kautta tulee heti ja erityisesti anateema kirottu ja pyhästä kirkosta erotettu, aivan kuin muukalaispakana, vieläpä niin, että samalla hetkellä kuin sen lausun, tai oikeastaan kun vain aionkin sen lausua, joten siinä ei kulu neljännessekuntiakaan, niin olen jo erotettu, onko niin vai eikö, Grigori Vasiljevitš?

Hän kääntyi ilmeisellä mielihyvällä Grigorin puoleen, vaikka itse asiassa vastasi vain Fjodor Pavlovitšin kysymyksiin ja varsin hyvin ymmärsi sen, puhuen tahallaan niinkuin nämä kysymykset olisi hänelle tehnyt Grigori.

— Ivan! — huudahti äkkiä Fjodor Pavlovitš. — Taivuta pääsi aivan korvani luo. Hän on kaiken tämän keksinyt sinun takiasi, tahtoo, että sinä häntä kehuisit. Kehu!

Ivan Fjodorovitš kuunteli aivan vakavana isänsä innostunutta puhetta.

— Seis, Smerdjakov, ole vaiti vähän aikaa, — huudahti taas Fjodor
Pavlovitš. — Ivan, kallista taas pääsi aivan lähelleni.

Ivan Fjodorovitš taivutti uudelleen päätään hyvin totisen näköisenä.

— Minä rakastan sinua samoin kuin Aljoškaakin. Älä luule, että en rakasta sinua. Saako olla konjakkia?

— Antakaa. »Näytpä itse jo olevan aikalailla pätkässä», — ajatteli Ivan Fjodorovitš katsellen tarkasti isäänsä. Smerdjakovia taas hän tarkasteli erittäin uteliaana.

— Sinä olet jo nytkin anateema kirottu, — puhkesi Grigori äkkiä puhumaan, — ja kuinka sinä, konna, sen jälkeen uskallat arvostella, jos…

— Älä toru, Grigori, älä toru! — keskeytti Fjodor Pavlovitš.

— Odottakaa te, Grigori Vasiljevitš, vaikkapa vain hyvin vähän aikaa, ja kuunnelkaa jatkoa, sillä minä en ole vielä puhunut kaikkea loppuun. Samassa kuin Jumala on minut viipymättä kironnut, sinä samana korkeana hetkenä minusta on näet tullut aivan kuin muukalaispakana, ja kasteeni on minusta otettu pois ja muuttunut mitättömäksi, — onko edes tämä oikein puhuttu?

— Puhu pian loppuun, veliseni, puhu loppuun, — hoputti Fjodor Pavlovitš ottaen mielihyvällä kulauksen ryyppylasistaan.

— Jos kerran en enää ole kristitty, niin siis en valehdellut kiduttajille, kun he kysyivät: »Olenko kristitty vai enkö», sillä itse Jumala on poistanut minusta kristillisyyden jo pelkän aikeeni perusteella ja ennenkuin olen ennättänyt lausua sanaakaan kiduttajille. Mutta jos minut jo on joukosta erotettu, niin kuinka ja millä oikeudella minulta kysytään toisessa maailmassa aivan kuin kristityltä, miksi olen luopunut Kristuksesta, kun jo pelkän aikomuksen tähden, ennenkuin mitään luopumista olikaan, minut erotettiin kasteestani? Jos kerran en ole kristitty, niin en myöskään voi luopua Kristuksesta, sillä eihän minulla silloin ole, mistä luopuisin. Kuka vaatii edesvastuuseen pakanan tataarilaisen, Grigori Vasiljevitš, vaikkapa taivaassakin, siitä, että hän ei syntynyt kristityksi, ja kuka häntä siitä rankaisee, jos nimittäin ajatellaan, että yhdestä härästä ei nyljetä kahta nahkaa. Ja jos itse Jumala Kaikkivaltias vaatii tataarilaisen tilille tämän kuoltua, niin luullakseni hän määrää jonkin kaikkein pienimmistä rangaistuksista (sillä eihän häntä voi jättää kokonaan rankaisematta) ottaen huomioon, että eihän ole hänen syynsä, jos hän on tullut pakanallisista vanhemmista pakanana maailmaan. Eihän Herra Jumala voi ottaa väkisin tataarilaista ja sanoa hänestä, että hänkin oli kristitty? Sehän merkitsisi, että Jumala Kaikkivaltias puhuisi silkkaa valhetta. Mutta voiko Jumala, taivaan ja maan valtias, lausua valheen, vaikkapa vain yhdessä sanassa?

Grigori oli kuin jähmettynyt ja katseli puhujaa silmät selällään. Vaikka hän ei hyvin ymmärtänytkään mitä puhuttiin, niin jotakin tästä sekasotkusta hän yht'äkkiä kuitenkin käsitti ja jäi seisomaan sen näköisenä kuin mies, joka äkkiarvaamatta on lyönyt otsansa seinään. Fjodor Pavlovitš joi lasinsa pohjaan ja alkoi nauraa vinkuvaa nauruaan.

— Aljoška, Aljoška, mitäs arvelet! Voi sinua, senkin kasuisti! Hän on ollut jesuiittain opissa jossakin, Ivan. Voi sinua, löyhkäävä jesuiitta, kuka sinua on opettanut? Mutta sinä puhut roskaa, kasuisti, roskaa, paljasta roskaa. Älä itke, Grigori, tuossa paikassa me iskemme hänet tomuksi ja tuhaksi. Sanopa minulle tämä, sinä aasintamma: olkoonpa, että olet kiduttajien edessä oikeassa, mutta itsesi edessähän sinä kuitenkin olet luopunut uskostasi ja sanot itsekin, että olit sillä hetkellä anateema kirottu, mutta jos kerran olet anateema, niin eipä tämän anateeman vuoksi silitetä päätäsi helvetissä. Mitä sinä tästä ajattelet, oiva jesuiittani?

— Ei ole epäilemistäkään, etten olisi itseni edessä luopunut, mutta ei siinä kuitenkaan ollut mitään erikoissyntiä, vaan jos minkä verran syntiä oli, niin se oli kaikkein tavallisinta laatua!

— Millä tavoin kaikkein tavallisinta laatua!

— Valehtelet, kirottu lurjus, — sähisi Grigori.

— Ajatelkaahan itse, Grigori Vasiljevitš, — jatkoi Smerdjakov tasaisesti ja arvokkaasti, tuntien olevansa voiton puolella, mutta ikäänkuin osoittaen jalomielisyyttä nujerrettua vastustajaa kohtaan, — ajatelkaahan itse, Grigori Vasiljevitš: onhan Sanassa sanottu, että jos teillä on uskoa vaikkapa kaikkein pienimmän siemenen verran ja te sanotte tälle vuorelle, että se siirtyisi mereen, niin se siirtyy vähääkään viipymättä heti käskettyänne. Mitäs, Grigori Vasiljevitš, jos minä olen epäuskoinen, mutta te olette niin uskovainen, että lakkaamatta torutte minuakin, niin koettakaahan itse sanoa tälle vuorelle, että se siirtyisi ei mereen (sillä mereen on täältä pitkä matka), vaan vaikkapa haisevaan jokeemme, joka virtaa tuossa puutarhamme takana, niin saattepa nähdä itse sillä samalla hetkellä, että mikään ei siirrykään, vaan kaikki jää entiseen kuntoon ja eheäksi, huutakaapa miten paljon tahansa. Mutta tämä merkitsee sitä, että tekään ette usko, Grigori Vasiljevitš, oikealla tavalla, vaan haukutte ainoastaan muita siitä kaikin tavoin. Jos taasen otamme lukuun sen, ettei kukaan meidän aikanamme, ette vain te, vaan ei kerrassaan kukaan, alkaen kaikkein korkeimmista henkilöistä aina viimeiseen talonpoikaan asti, voi siirtää vuoria mereen, paitsi ehkä yksi ainoa mies koko maan päällä tai enintään kaksi, ja nämäkin kenties ovat jossakin Egyptin erämaassa kaikessa salaisuudessa sieluansa pelastamassa, niin että heitä ei ollenkaan voi löytää, — jos on näin, jos kaikki muut siis ovat epäuskoisia, niin tokkohan Jumala kiroaa kaikki nuo muut, toisin sanoen koko maan asujaimiston, lukuunottamatta noita paria erakkoa, eikä armossansa, joka on kaikille tunnettu, anna kenellekään heistä anteeksi? Senpä vuoksi minä luotankin siihen, että jos kerran olen epäillyt, niin minulle annetaan anteeksi, kun vuodatan katumuksen kyyneliä.

— Seis! — vikisi Fjodor Pavlovitš, ja hänen ihastuksensa kohosi huippuunsa. — Sinä siis kuitenkin otaksut, että on olemassa pari sellaista, jotka voivat siirtää vuoria? Ivan, vedä risti seinään, kirjoita muistiin: tuossa ilmeni venäläinen ihminen kokonaisuudessaan!

— Huomautitte aivan oikein, että tämä on kansallinen piirre uskossa, — myönsi Ivan Fjodorovitš hymyillen hyväksyvästi.

— Sinä myönnät! Siis se on niin, kun kerran sinäkin olet samaa mieltä!
Aljoša, onhan se totta? Sehän on täysin venäläistä uskoa?

— Ei, Smerdjakovin usko ei ole ollenkaan venäläistä, — lausui Aljoša vakavasti ja lujasti.

— En minä puhu hänen uskostaan, vaan tuosta piirteestä, noista kahdesta erakosta, vain tuosta yhdestä piirteestä: sehän on venäläistä, venäläistä?

— Niin, se piirre on aivan venäläinen, — hymähti Aljoša.

— Sinun sanasi, aasintamma, on tukaatin arvoinen, ja minä lähetän sen sinulle jo tänään, mutta muissa kohdin sinä kuitenkin puhut pötyä, pötyä, paljasta pötyä: tiedä, hölmö, että me kaikki täällä olemme vailla uskoa vain kevytmielisyydestä, sillä meillä ei ole aikaa: ensiksikin asiat ovat haittaamassa ja toiseksi on Jumala antanut niukasti aikaa, määrännyt vuorokauteen ainoastaan neljäkolmatta tuntia, niin että ei jää aikaa kunnollisesti nukkumiseenkaan, saati sitten katumukseen. Mutta sinä siellä luovuit uskosta kiduttajien edessä, kun sinulla ei ollut mitään muuta ajateltavaakaan kuin usko ja kun sinun juuri piti osoittaa uskoasi! Tämähän, veliseni, on luullakseni tiukka paikka?

— Onhan se sitäkin, mutta ajatelkaahan itse, Grigori Vasiljevitš, että sitä enemmän se helpottaakin, koska on tiukka paikka. Sillä jos minä totisesti uskoisin, niinkuin pitää uskoa, niin silloin se tosiaankin olisi synti, jos en antautuisi piinaan uskoni tähden, vaan kääntyisin muhamettilaiseen pakanauskoon. Mutta silloinhan ei asia menisikään niin pitkälle, että olisi piinasta kysymys, sillä minunhan tarvitsisi sinä hetkenä vain sanoa tälle vuorelle: siirry ja murskaa kiduttaja, niin se siirtyisi ja samalla hetkellä litistäisi hänet kuin torakan, ja minä menisin pois aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, laulaen ja ylistäen Jumalaa. Mutta jos minä juuri tuolla hetkellä olin koettanut kaikkea tätä ja vartavasten huutanut tälle vuorelle: litistä allesi nämä kiusaajat, mutta vuori ei litistänyt, niin kuinka minä, sanokaa, en silloin olisi joutunut epäilykseen, vieläpä sellaisena hirveänä kuolemankauhun hetkenä? Tiedänhän jo muutenkin, että en täydelleen saavuta taivaan valtakuntaa (sillä eihän vuori siirtynyt sanoistani, siis ei uskoani siellä pidetä kovin varmana eikä minua toisessa maailmassa odota kovinkaan suuri palkinto), miksi siis sen lisäksi ja aivan hyödyttömästi antaisin nylkeä itseltäni nahan? Sillä vaikka toisesta puolesta selkääni jo olisi nahka nyljetty, niin ei silloinkaan sanani tai huutoni saisi tätä vuorta siirtymään. Tuollaisena hetkenä ei voi vain epäilys syntyä, vaan saattaa pelosta menettää järkensäkin, niin että on aivan mahdotonta ajatellakin järkevästi. Mitenkä minä siis tässä olen erikoisen syyllinen, jos en näe siellä enkä täällä enemmän etua kuin palkintoakaan tulevan itselleni ja säästän edes nahkani? Siksipä luotankin kokonaan Jumalan armoon ja elän toivossa, että saan vielä kaikki anteeksi…

8.

Konjakin ääressä

Kiista päättyi, mutta, kumma kyllä, Fjodor Pavlovitš, joka oli ollut niin iloisella päällä, rypisti äkkiä kulmiaan. Rypisti kulmiaan ja kulautti kurkkuunsa konjakkia, mutta se ryyppy oli jo aivan liikaa.

— Korjatkaa te jesuiitat luunne täältä, — huudahti hän palvelijoille. — Mene matkaasi, Smerdjakov. Lähetän tänään lupaamani tukaatin, mutta mene tiehesi. Älä itke, Grigori, mene Marfan luo, hän sinua lohduttaa, panee makaamaan. Eivät peijakkaat anna istua päivällisen jälkeen rauhassa, — lausui hän äkkiä harmistuneena, kun palvelijat olivat heti käskyn saatuaan poistuneet. — Smerdjakov tuppautuu nyt päivällisen jälkeen tänne joka kerta, hänestä sinä olet niin mielenkiintoinen, millä lienetkin hänet niin kiehtonut? — lisäsi hän Ivan Fjodorovitšille.

— En kerrassaan millään, — vastasi tämä, — hän on saanut päähänsä ruveta minua kunnioittamaan. Hän on lakeija ja halunkki. Parasta lihaa muuten, kun aika tulee.

— Parasta?

— On silloin toisia parempiakin, mutta on tämmöisiäkin. Ensin on tämmöisiä, mutta niiden jälkeen tulee parempia.

— Milloin sitten aika tulee?

— Raketti syttyy, mutta ei ehkä pala loppuun. Kansa ei vielä toistaiseksi kovin mielellään kuuntele noita liemenkeittäjiä.

— Siinäpä se, tuollainen Bileamin aasintamma ajattelee ajattelemistaan, ja piru tietää, mitä hän lopulta itsekseen ajattelemalla keksii.

— Hänelle kertyy ajatuksia, — naurahti Ivan.

— Näetkö, minä tiedän, että hän ei voi sietää minuakaan enemmän kuin muitakaan eikä myöskään sinua, vaikka sinusta näyttääkin, että hän »on saanut päähänsä kunnioittaa» sinua. Aljoškaa hän on jo kauan halveksinut. Mutta hän ei varasta, siinäpä se, hän ei juorua, talon riitoja hän ei kuuluta kylälle, paistaa oivallisesti piirakoita, muuten hitto hänestä, kannattaako tosiaankin hänestä puhua?

— Ei tietenkään kannata.

— Mitä taasen siihen tulee, mitä hän itsekseen ajattelee, niin venäläistä moukkaa yleensä pitää piestä, sitä olen aina vakuuttanut. Meidän talonpoikamme on roisto, häntä ei kannata sääliä, ja on hyväkin, että häntä toisinaan vielä nytkin piestään. Venäjänmaan turva on koivu. Jos metsät hävitetään, niin Venäjänmaa on hukassa. Minä kannatan viisaita ihmisiä. Me olemme suuressa viisaudessamme lakanneet pieksämästä moukkia, mutta nämä pieksävät edelleen toisiaan. Ja se on hyvä. Samalla mitalla kuin mitataan, samalla mitataan takaisinkin, vai kuinka sanat kuuluvat… Sanalla sanoen mitataan takaisin. Mutta Venäjä on pelkkää sikamaisuutta. Ystäväni, jospa tietäisit, kuinka minä vihaan Venäjää… toisin sanoen en Venäjää, vaan kaikkia noita paheita… mutta ehkäpä Venäjääkin. Tout celà c'est de la cochonnerie. Tiedätkö, mitä minä rakastan? Minä rakastan älykkyyttä.

— Olette taas juonut lasin liikaa. Riittää jo.

— Odota, minä juon vielä yhden ja sitten vielä yhden ja sitten lopetan. Ei, odotahan, sinä keskeytit minut. Mokrojessa minä läpimatkalla kysyin eräältä ukolta ja hän vastasi minulle: »Me», sanoi hän, »pidämme hyvin paljon siitä, että pieksämme tyttöjä tuomion mukaan ja annamme nuorten miesten toimittaa pieksämisen. Myöhemmin nuori mies ottaa morsiamekseen sen, jota pieksi, niin että se on meillä tuommoisille tytöille houkuttelevaa.» Eivätkö ole oivia markiisi de Sade -tyyppejä, vai mitä? Mutta sano mitä tahansa, niin älykästä tämä on. Emmeköhän mekin käväisisi katsomassa, mitä? Aljoška, sinä punastuit? Älä häpeä, lapsi-rukka. Vahinko, että äsken en istuutunut igumenin päivällispöytään ja kertonut munkeille Mokrojen tytöistä. Aljoška, älä ole vihoissasi, että äsken loukkasin igumeniasi. Veikkoseni, minulle pistää vihaksi. Jos Jumala on olemassa — no, silloin minä tietysti olen syypää ja saan vastata, mutta jos Häntä ei ollenkaan ole, niin eikö heille olisi annettava paljon runsaammalla mitalla, noille sinun isillesi nimittäin? Silloinhan on sekin liian vähän, jos leikkaa heiltä pään pois, sillä he ovat edistyksen estäjiä. Uskotko, Ivan, että tämä raatelee minun tunteitani. Ei, sinä et usko, näen sen silmistäsi. Sinä uskot ihmisten puheita, että minä muka en ole muuta kuin narri. Aljoša, uskotko, että minä en ole vain narri?

— Uskon, ettette ole vain narri.

— Uskon sinun uskovan ja puhuvan vilpittömästi. Olet vilpittömän näköinen ja puhut vilpittömästi. Mutta Ivan ei. Ivan on ylpeä… Kuitenkin minä tekisin lopun sinun luostaristasi. Pitäisi ottaa kaikki tuo mystiikka ja hävittää se kerta kaikkiaan koko Venäjänmaasta, jotta kaikki hölmöt lopultakin tulisivat järkiinsä. Ja miten paljon hopeata ja kultaa saataisiinkaan rahapajaan.

— Miksi hävittää? — sanoi Ivan.

— Jotta totuus pikemmin pääsisi loistamaan, sen tähden juuri.

— Jos tämä totuus pääsee loistamaan, niin teidät ryöstetään ensimmäiseksi ja sitten… hävitetään.

— Pyh! Tai ehkäpä olet oikeassa. Ah, minä olen aasi, — lausui äkkiä Fjodor Pavlovitš lyöden kevyesti otsaansa. — No, seisokoon sitten luostarisi paikoillaan, Aljoška, jos niin on. Mutta me, viisaat miehet, istumme lämpimässä ja nautimme konjakkia. Tiedätkö, Ivan, että tämän on varmaankin Jumala itse vartavasten näin järjestänyt? Ivan, sano: onko Jumala olemassa vai ei? Seis: sano varmasti, puhu vakavasti! Mitä sinä taas naurat?

— Nauran sille, että te itse äsken teitte niin älykkään huomautuksen Smerdjakovin uskosta kahden pyhän miehen olemassaolosta, miehen, jotka voivat siirtää vuoria.

— Onko tämä sitten samanlaista?

— Suuressa määrin.

— No sitten minäkin olen venäläinen mies ja minussa on venäläinen piirre, ja sinutkin, filosofin, voi saada kiinni omassa luonteessasi piilevästä samantapaisesta piirteestä. Tahdotko, että otan kiinni? Lyödään vetoa, että jo huomenna otan kiinni. Mutta sanohan kumminkin: onko Jumala olemassa vai eikö? Mutta vakavasti! Minä tarvitsen nyt vakavan vastauksen.

— Ei, Jumalaa ei ole.

— Aljoška, onko Jumala olemassa?

— Jumala on olemassa.

— Ivan, entä onko olemassa kuolemattomuutta, jonkinmoista, vaikkapa vain vähäisen, pikkuruikkuisen?

— Ei ole kuolemattomuuttakaan.

— Eikö minkäänlaista?

— Ei minkäänlaista.

— Siis täydellinen nolla eli ei mitään. Ehkäpä on kuitenkin jonkinmoista? Eihän kaikki ole ei mitään!

— Täydellinen nolla.

— Aljoška, onko kuolemattomuutta?

— On.

— Entä Jumala ja kuolemattomuus?

— Sekä Jumala että kuolemattomuus. Jumalassa on kuolemattomuuskin.

— Hm. Luultavampaa on, että Ivan on oikeassa. Herra Jumala, ajatelkaahan vain, miten paljon ihminen on tuhlannut uskoa, miten paljon kaikenlaisia voimia tähän haaveeseen ja tehnyt sitä niin monta tuhatta vuotta! Kuka noin pitää pilkkanaan ihmistä? Ivan! Viimeisen kerran ja ratkaisevasti: onko Jumala olemassa vai eikö? Kysyn viimeisen kerran:

— Viimeisen kerran: ei ole.

— Kuka sitten pitää ihmisiä pilkkanaan, Ivan?

— Piru varmaankin, — naurahti Ivan Fjodorovitš.

— Onko piru olemassa?

— Ei, piruakaan ei ole.

— Sepä vahinko. Piru vieköön, mitä minun tämän jälkeen olisi tehtävä sille, joka ensimmäisenä keksi Jumalan! Olisi aivan liian vähän, jos hänet hirtettäisiin.

— Silloin ei ollenkaan olisi sivistystä, jos ei olisi keksitty Jumalaa.

— Eikö olisi? Ilman Jumalaako?

— Ei. Eikä olisi konjakkiakaan. Konjakki täytyy kuitenkin nyt ottaa teiltä pois.

— Malta, malta, malta, hyvä ystävä, vielä yksi ryyppy. Minä loukkasin
Aljošaa. Etkö sinä ole vihainen, Aleksei? Rakas pikku Aleksei-poikani!

— Ei, en ole vihainen. Minä tunnen teidän ajatuksenne. Sydämenne on parempi kuin päänne.

— Sydämenikö parempi kuin pääni? Herra Jumala, ja kuka tätä vielä puhuu? Ivan, rakastatko sinä Aljoškaa?

— Rakastan.

— Rakasta (Fjodor Pavlovitš juopui kovin). — Kuule, Aljoša, minä kohtelin äsken säädyttömästi luostarinvanhintasi. Mutta minä olin kiihdyksissä. Tuossa luostarinvanhimmassahan on älyä, vai mitä sinä arvelet, Ivan?

— Saattaa olla.

— On, on, il y a du Piron là-dedans. Hän on jesuiitta, venäläinen nimittäin. Kuten jalossa olennossa ainakin, hänessä kuohuu tuo salainen paheksuminen sen johdosta, että täytyy teeskennellä… pukeutua pyhyyden verhoon.

— Hänhän uskoo Jumalaan.

— Ei penninkään edestä. Etkö sinä ole sitä tietänyt? Sanoohan hän sen itse kaikille, se on ei kaikille, vaan kaikille älykkäille ihmisille, jotka sinne saapuvat. Kuvernööri Schulzille hän sanoa paukautti suoraan: »Credo, mutta en tiedä mihin.»

— Todellakin?

— Juuri niin. Mutta minä kunnioitan häntä. Hänessä on jotakin mefistomaista tai paremmin sanoen jokin määrä Aikamme sankaria… Arbenin, vai mikä sen nimi oli… se on, näetkö, hän on hekumoitsija. Hän on siinä määrin lihallinen, että minä pelkäisin tyttäreni tai vaimoni puolesta, jos tämä menisi hänen luokseen ripittäytymään. Tiedätkö, kun hän alkaa kertoa… Pari vuotta takaperin hän kutsui meidät luokseen teetä juomaan ja tarjosipa likööriäkin (rouvat lähettävät hänelle likööriä), ja kun hän alkoi kuvailla entisiä aikoja, niin me pitelimme mahojamme… Varsinkin kun hän kertoi, miten oli parantanut erään hervottoman. »Jos jalkoja ei kivistäisi, niin minä», sanoi, »tanssisin erään tanssin». Mitäs semmoisesta arvelet? »Paljon olen, sanoi, elämäni aikana tehnyt ihmetemppuja.» Kauppias Demidovilta hän pimitti kuusikymmentätuhatta.

— Kuinka, varastiko?

— Tämä toi ne hänelle niinkuin hyvälle miehelle: »Säilytä, veli, minun luonani on huomenna kotietsintä.» Hänpä säilyttikin. »Sinähän», sanoi hän, »lahjoitit kirkolle». Minä sanon hänelle: lurjus olet, sanon. Ei, sanoo, en ole lurjus, vaan reilu… Muuten se ei ollut hän… Se oli eräs toinen. Erehdyin puhumaan toisesta… enkä huomannut. No, ryyppy vielä ja sitten riittää, korjaa pois pullo, Ivan. Minä valehtelin, miksi sinä et keskeyttänyt minua, Ivan… etkä sanonut, että minä valehtelen?

— Minä tiesin, että te keskeytätte sen itse.

— Valehtelet, teit sen vain ilkeydestä minua kohtaan, sulasta ilkeydestä. Sinä halveksit minua. Olet tullut luokseni ja halveksit minua omassa kodissani.

— Minä menen pois. Konjakki on pannut päänne sekaisin.

— Pyysin sinua Kristuksen tähden käymään Tšermašnjassa… se on päivän tai parin asia, mutta sinä et mene.

— Huomenna lähden, jos se teistä on niin tärkeätä.

— Etkä lähde. Sinä tahdot täällä pitää minua silmällä, sitä sinä tahdot, paha henki, ja siksi et lähdekään?

Ukko ei ottanut tyyntyäkseen. Hän oli joutunut sille juopumuksen asteelle, jolloin siihen saakka levollisina pysyneet juopuneet usein välttämättömästi tahtovat purkaa vihastusta ja lausua mielensä.

— Mitä sinä minua katselet? Millaiset silmät sinulla on? Silmäsi katsovat minua ja sanovat minulle: »Senkin humalainen turjake.» Silmäsi ovat epäluuloiset, silmäsi ovat halveksivaiset…

Sinä olet tullut tänne jossakin tarkoituksessa. Tuossa katselee Aljoša, ja hänen silmänsä loistavat. Aljoša ei halveksi minua. Aleksei, älä rakasta Ivania…

— Älkää olko vihainen veljelleni! Lakatkaa häntä loukkaamasta, — lausui
Aljoša äkkiä lujasti.

— No, mitäpä siitä. Uh, päätä kivistää. Korjaa pois konjakki, Ivan, sanon sen jo kolmannen kerran. — Hän vaipui ajatuksiinsa ja alkoi äkkiä hymyillä pitkää ja viekasta hymyä: — Älä suutu, Ivan, vanhaan rahjukseen. Minä tiedän, että sinä et pidä minusta, mutta älä kuitenkaan suutu. Eipä minussa olekaan mitään rakastamista. Käyt Tšermašnjassa, minä tulen itse luoksesi, tuon tuomisia, minä neuvon sinulle siellä erään tyttösen olen jo kauan sitten pannut hänet siellä merkille. Toistaiseksi hän on vielä paljasjalka. Älä pelkää paljasjalkaisia, älä halveksi — ne ovat helmiä!…

Hän suudella moksautti kättään.

— Minusta, — hän vilkastui äkkiä aivan kuin olisi hetkiseksi selvinnyt, kun oli päässyt mieliaiheeseensa, — minusta… Voi teitä, lapset! Lapsukaiset, te olette pikku porsaita, minusta… ei koko elämäni aikana ole tielleni sattunut rumaa naista, kas siinä on minun sääntöni! Voitteko ymmärtää sen? Kuinkapa te sen voisitte ymmärtää: teidän suonissanne virtailee vielä veren asemesta maitoa, ette ole vielä päässeet munankuoresta ulos! Minun sääntöni mukaan voi jokaisesta naisesta löytää sangen, piru vieköön, mielenkiintoista, jommoista ei ole yhdessäkään muussa, — täytyy vain osata löytää se, siinä on konsti! Se on erikoinen lahja! Minun silmissäni ei koskaan ole ollut rumia naisia: jo se seikka, että hän on nainen, on puolet kaikesta… vaan mitenkä te sen ymmärtäisitte! Yksinpä vanhoissapiioissa löytää toisinaan sellaista, että ihan täytyy ihmetellä niitä hölmöjä, jotka ovat antaneet heidän vanhentua eivätkä ole koskaan mitään huomanneet! Paljasjalka ja ruma pitää aivan ensiksi ihmetyttää — sillä tavoin on semmoinen otettava. Etkö sinä ole sitä tietänyt? Hänet pitää ihmetyttää ihastukseen asti, läpikotaisin, häpeämään asti, että sellainen herra on rakastunut hänen kaltaiseensa ryysyläiseen. On todella oivallista, että aina on ja tulee olemaan roskaväkeä ja herroja maailmassa, silloin on myös aina olemassa tuommoinen lattianpesijä ja hänen herransa, ja sitähän vain tarvitaankin elämän onneen! Maltahan… kuule, Aljoška, minä ihmetytin aina sinun äiti vainajaasi, vaikka se kävi toiseen tapaan. En yleensä koskaan häntä hyväillyt, mutta yht'äkkiä, kun hetki oli tullut, — yht'äkkiä heittäydyin olemaan pelkkää ihailua, ryömin polvillani, suutelin hänen jalkojaan ja saatoin hänet aina, aina, — muistan sen kuin se olisi juuri tapahtunut, — nauramaan tuommoista pientä naurua, haurasta, sointuvaa, hiljaista, hermostunutta, erikoislaatuista. Vain semmoista naurua hän osasikin nauraa. Tiedän, että tällä tavoin hänessä aina alkoi sairaus ja että hän jo seuraavapa päivänä alkaa huudella riivatun lailla sekä ettei tämä nykyinen pieni nauru merkitse mitään riemastusta, mutta samapa se, vaikka sai edes petkuttamalla hänet riemastumaan. Kas sitä merkitsee se, että osaa kaikessa löytää oman piirteensä! Kerran Beljavski — täällä oli muudan sellainen kaunis ja rikas mies, joka liehitteli häntä ja kävi luonani, — yht'äkkiä ollessaan luonani antoi minulle korvapuustin, vieläpä hänen nähden. Mutta hänpä, senkin pässinpää, oli vähällä piestä minut tuon korvapuustin tähden, niin hän kävi kimppuuni: »Sinua, sanoi, on nyt lyöty, lyöty, sinä sait häneltä korvapuustin! Sinä, sanoi, koetit myydä minut hänelle… Kuinka hän uskalsikaan lyödä sinua minun läsnäollessani! Älä tulekaan luokseni koskaan, koskaan! Juokse heti ja haasta hänet kaksintaisteluun»… Minä kuljetin hänet silloin luostariin rauhoittumaan, pyhät isät parantelivat häntä luvuillaan, Mutta jumaliste, Aljoša, minä en koskaan pahoittanut riivattuni mieltä! Yhden ainoan kerran vain, ensimmäisenä vuonna: hän rukoili jo silloin hyvin paljon, pyhitti varsinkin kaikki Neitsyt Maarian juhlapäivät ja ajoi silloin minut pois luotaan työhuoneeseeni. Ajattelin, että annapa, kun otan pois hänen päästään kaiken tuon mystiikan! »Näetkö», sanon, »näetkö tämän jumalankuvasi tässä, minä otan sen alas. Katsohan, sinä uskot sen ihmeitätekevään voimaan, mutta minä sylkäisen sille nyt sinun läsnäollessasi eikä siitä ole minulle mitään seurauksia!»… Kun hän tämän näki, niin voi Herra Jumala, luulin hänen tappavan minut, mutta hän hypähti vain pystyyn, löi käsiään yhteen, peitti sitten yht'äkkiä kasvonsa käsiinsä, koko hänen ruumiinsa alkoi täristä ja hän kaatui lattialle… aivan hervottomana… Aljoša, Aljoša! Mikä sinua vaivaa?

Ukko hypähti pelästyneenä pystyyn. Aljošan kasvot olivat alkaneet vähitellen muuttua siitä asti, kuin ukko oli alkanut puhua hänen äidistään. Hän punastui, hänen silmänsä alkoivat palaa, huulet värähtelivät… Humalaisen ukon suusta pärskyi sylki, eikä hän huomannut mitään ennen kuin vasta sillä hetkellä, jolloin Aljošassa yht'äkkiä tapahtui jotakin hyvin omituista. Hänessä nimittäin yht'äkkiä toistui aivan tarkalleen sama, mitä ukko juuri oli kertonut »riivatusta». Aljoša hyppäsi äkkiä pöydästä aivan samoin kuin kertomuksen mukaan hänen äitinsä oli tehnyt, löi yhteen käsiään, peitti sitten niihin kasvonsa, kaatui päistikkaa tuolille ja alkoi äkkiä väristä hysteerisen kohtauksen vallassa äkillisten ja kuulumattomien nyyhkytysten pudistelemina. Ihmeellinen yhtäläisyys hänen ja hänen äitinsä välillä hämmästytti ukkoa.

— Ivan, Ivan! Anna pian hänelle vettä! Hän on aivan kuin äitinsä, aivan niinkuin äitinsä silloin! Pirskoita suustasi vettä hänen päälleen, niin minä tein äidille. Äitinsä tähden hän noin, äitinsä tähden… — mutisi hän Ivanille.

— Luulisinpä, että hänen äitinsä oli minunkin äitini, vai mitä te arvelette? — sanoi yht'äkkiä Ivan voimatta hillitä vihaansa ja halveksimistaan. Ukko hätkähti nähdessään hänen leimuavat silmänsä. Mutta kävi hyvin omituisesti, vaikka sitä tosin kesti vain sekunnin verran: ukko ei todellakaan näyttänyt tajuavan, että Aljošan äiti oli myös Ivanin äiti…

— Kuinka niin sinun äitisi? — mutisi hän ymmärtämättä. — Miksi sinä puhut tuommoista? Mistä äidistä sinä puhut?… Onko hän… Ah, perhana! Hänhän on sinun äitisi! Voi hitto! Tämä oli semmoinen pimennys, veikkoseni, jommoista ei ole koskaan ennen sattunut, suo anteeksi, minä luulin, Ivan… Hehhehheh! — Hän pysähtyi. Juopuneen pitkä, puoleksi tylsä nauru vääristi hänen kasvojaan. Mutta samalla hetkellä kuului äkkiä eteisestä kauheata kolinaa ja jyrinää, kuului raivoisia huutoja, ovi lensi auki ja huoneeseen syöksyi Dmitri Fjodorovitš. Ukko syöksyi pelästyneenä Ivanin luo:

— Tappaa, tappaa! Älä anna minua, älä anna! — huusi hän tarttuen Ivan
Fjodorovitšin takin liepeeseen.

9.

Hekumoitsijat

Dmitri Fjodorovitšin kintereillä juoksivat saliin myös Grigori ja Smerdjakov. He olivat eteisessä kamppailleet hänen kanssaan estääkseen häntä pääsemästä sisälle (semmoisen määräyksen oli itse Fjodor Pavlovitš antanut heille jo muutama päivä sitten). Käyttäen hyväkseen sitä, että Dmitri Fjodorovitš saliin rynnättyään oli hetkeksi pysähtynyt katsoakseen ympärilleen, Grigori juoksi pöydän ympäri, pani kiinni molemmat puolikkaat ovesta, joka oli vastapäätä ulko-ovea ja vei sisähuoneisiin, ja asettui sulkemansa oven eteen käsivarret levällään sekä valmiina puolustamaan ovea niin sanoakseni viimeiseen veripisaraan asti. Sen nähtyään Dmitri ei huudahtanut, vaan vinkaisi omituisesti ja hyökkäsi Grigorin kimppuun.

— Siis hän on siellä! Hänet on piilotettu sinne! Pois, lurjus! Hän riuhtaisi Grigoria, mutta tämä töytäisi hänet pois. Hillittömästi vimmastuneena Dmitri kohotti kätensä ja iski kaikin voimin Grigoria. Vanhus lysähti maahan, ja Dmitri harppasi hänen ylitseen ja tunkeutui ovesta sisälle. Smerdjakov jäi toiseen päähän salia kalpeana ja vavisten sekä painautui lähelle Fjodor Pavlovitšia.

— Hän on täällä, — huusi Dmitri Fjodorovitš, — näin äsken itse hänen kääntyvän taloon, mutta en saavuttanut häntä. Missä hän on? Missä hän on?

Käsittämättömän vaikutuksen teki Fjodor Pavlovitšiin tämä huuto: »Hän on täällä!» Kaikki pelästys katosi hänestä.

— Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni hänet, — uikutti hän ja syöksähti Dmitri Fjodorovitšin jälkeen. Grigori oli tällävälin noussut lattialta, mutta oli vielä pökerryksissä. Ivan Fjodorovitš ja Aljoša lähtivät juoksemaan isän jäljessä. Kolmannessa huoneessa kuului jotakin äkkiä putoavan maahan, särkyvän ja kilisevän: se oli iso lasimaljakko (ei kallishintainen), jonka Dmitri Fjodorovitš ohi juostessaan oli pudottanut marmorijalustalta.

— Ottakaa hänet kiinni! — vinkui ukko. — Poliisi!

Ivan Fjodorovitš ja Aljoša saivat ukon kiinni ja veivät väkisin takaisin saliin.

— Miksi ajatte häntä takaa! Hän voi siellä todellakin tappaa! — huudahti vihaisesti isälleen Ivan Fjodorovitš.

— Vanetška, Lešetška, hän on siis täällä, Grušenjka on täällä, itse sanoo nähneensä hänen juosseen…

Ukko puhui läähättäen. Hän ei ollut tällä kertaa odottanut Grušenjkaa ja äkillinen ilmoitus, että Grušenjka oli siellä, pani hänen päänsä aivan pyörälle. Hänen koko ruumiinsa värisi, hän oli kuin järkensä menettänyt.

— Näittehän itse, että hän ei tullut! — huusi Ivan.

— Mutta kenties toisesta ovesta.

— Sehän on lukossa, tuo toinen ovi, ja avain on teillä…

Dmitri ilmestyi äkkiä taas saliin. Hän oli tietysti huomannut toisen oven olevan lukossa, ja tuon lukitun sisäänkäytävän avain oli todellakin Fjodor Pavlovitšin taskussa. Kaikkien huoneitten kaikki ikkunat olivat myös kiinni, eikä Grušenjka siis ollut voinut mistään tulla eikä mistään hypätä ulos.

— Ottakaa kiinni hänet! — vikisi Fjodor Pavlovitš heti huomattuaan Dmitrin. — Hän on tuolta makuuhuoneestani varastanut rahoja! — Ja riistäytyen irti Ivanin käsistä hän hyökkäsi taas Dmitriä kohti. Mutta tämä kohotti molemmat kätensä ja tarttui äkkiä ukon viimeisiin hiustöyhtöihin, jotka olivat säilyneet ohimoilla, nykäisi ja paiskasi hänet maahan, niin että romahti. Hän ennätti vielä iskeä pari tai kolme kertaa maassa makaavaa kasvoihin kenkänsä korolla. Ukko voihki läpitunkevalla äänellä. Ivan Fjodorovitš, vaikka hän ei ollutkaan niin voimakas kuin veli Dmitri, tarttui tähän molemmin käsin ja ponnistaen kaikki voimansa riuhtaisi hänet erilleen ukosta. Aljoša auttoi häntä myös, minkä voimia riitti, tarttumalla veljeensä edestäpäin.

— Mieletön, sinähän tapoit hänet! — huudahti Ivan.

— Niin hänelle pitikin! — huudahti Dmitri läähättäen. — Ja jos en tappanut, niin tulen vielä toiste ja tapan. Ette saa häntä varjelluksi!

— Dmitri! Mene heti pois täältä! — huudahti Aljoša jyrkästi.

— Aleksei! Sano vain sinä minulle, vain sinua minä uskon: oliko hän täällä äsken vai eikö? Minä näin hänet itse, kun hän äsken juuri livahti säleaidan ohi tälle puolelle. Minä huudahdin, hän juoksi pois…

— Vannon sinulle, hän ei ollut täällä eikä kukaan häntä täällä odottanutkaan!

— Mutta minä näin hänet… Siis hän… Otan heti selville, missä hän on… Hyvästi, Aleksei! Aisopokselle älä nyt hiisku sanaakaan rahoista, mutta mene heti Katerina Ivanovnan luo ja sano välttämättömästi: »Käski sanoa terveisiä, käski sanoa terveisiä, terveisiä! Nimenomaan sanoa terveisiä ja jäähyväiset!» Kerro hänelle kohtaus.

Tällävälin olivat Ivan ja Grigori nostaneet ukon maasta ja asettaneet nojatuoliin. Hänen kasvonsa olivat veriset, mutta hän itse oli tajuissaan ja kuunteli ahneesti Dmitrin huutoja. Hän luuli yhä, että Grušenjka todellakin oli talossa. Dmitri Fjodorovitš loi poistuessaan häneen vihamielisen katseen.

— En kadu sinun vertasi! — huudahti hän. — Ole varuillasi, ukko, varo haavettasi, sillä minullakin on haave! Kiroan sinut itse ja katkaisen kaiken yhteyden sinun kanssasi…

Hän juoksi ulos huoneesta.

— Hän on täällä, hän on aivan varmaan täällä! Smerdjakov, Smerdjakov, — korisi ukko tuskin kuuluvasti ja viittoi sormellaan Smerdjakovia luokseen.

— Ei hän ole täällä, ei ole, te mieletön ukko, — huusi hänelle vihaisesti Ivan. — No, nyt hän pyörtyy! Vettä, pyyheliina! Liikuhan liukkaasti, Smerdjakov!

Smerdjakov kiiruhti hakemaan vettä. Ukko riisuttiin, kannettiin makuuhuoneeseen ja pantiin vuoteeseen. Hänen päänsä ympäri kiedottiin märkä pyyheliina. Heikontuneena konjakista, voimakkaista mielenliikutuksista ja iskuista hän heti laskettuaan päänsä tyynylle vaipui uneen. Ivan Fjodorovitš ja Aljoša palasivat saliin. Smerdjakov vei pois särjetyn maljakon sirpaleet, ja Grigori seisoi pöydän luona silmät surullisesti maahan luotuina.

— Eikö olisi sinunkin kostutettava päätäsi ja käytävä myös vuoteeseen, — sanoi Aljoša kääntyen Grigorin puoleen. — Me pidämme täällä huolta hänestä. Veljeni löi sinua hyvin kipeästi… päähän.

— Hän julkesi lyödä minua! — lausui Grigori synkästi.

— Hän »julkesi» lyödä isääkin, saati sinua! — huomautti Ivan
Fjodorovitš irvistäen.

— Minä olen pessyt häntä kaukalossa… hän julkesi lyödä minua! — toisti Grigori.

— Hitto soikoon, jos minä en olisi kiskaissut häntä irti, niin kenties hän olisi tappanut siihen paikkaan. Paljonko Aisopos tarvitsee? — kuiskasi Ivan Fjodorovitš Aljošalle.

— Jumala varjelkoon! — huudahti Aljoša.

— Miksi varjelkoon! — jatkoi Ivan edelleen kuiskuttaen ja vääristäen kasvojaan ilkeästi. — Toinen iljettävä olento syö toisen, niin päästään kummastakin.

Aljoša hätkähti.

— Minä en tietysti anna murhan tapahtua, niinkuin en antanut äskenkään. Jää tänne, Aljoša, minä menen vähän käyskentelemään pihalle, päätäni on alkanut kivistää.

Aljoša meni isän luo makuuhuoneeseen ja istui hänen vuoteensa ääressä verhon takana noin tunnin verran. Ukko avasi äkkiä silmänsä ja katseli ääneti pitkän aikaa Aljošaa, ilmeisesti koettaen palauttaa mieleensä ja selvittää itselleen tapahtumia. Äkkiä hänen kasvoillaan kuvastui tavaton kiihtymys.

— Aljoša, — kuiskasi hän arasti, — missä on Ivan?

— Pihalla, hänen päätään kivistää. Hän vartioi meitä.

— Anna minulle kuvastin, tuo, joka seisoo tuolla, anna!

Aljoša antoi hänelle pienen, kokoonpantavan, pyöreän kuvastimen, joka seisoi piirongilla. Ukko katseli itseään siitä. Nenä oli aika lailla turvonnut, ja otsassa vasemman kulman yläpuolella oli melkoisen iso punertava pahka.

— Mitä Ivan sanoo? Aljoša, rakas, ainoa poikani, minä pelkään Ivania. Minä pelkään Ivania enemmän kuin tuota toista. Vain sinua minä en pelkää…

— Älkää pelätkö Ivaniakaan, Ivan on vihainen, mutta hän puolustaa teitä.

— Aljoša, entä tuo toinen? Hän juoksi Grušenjkan luo! Armas enkelini, sano totuus: oliko Grušenjka äsken täällä vai eikö?

— Ei kukaan nähnyt häntä. Se on erehdys, hän ei ollut!

— Mitjahan tahtoo mennä naimisiin hänen kanssaan, mennä naimisiin!

— Grušenjka ei mene hänen kanssaan naimisiin.

— Ei mene, ei mene, ei mene, ei mene, ei millään ehdolla mene!… — alkoi ukko riemuissaan puhella aivan kuin ei hänelle tällä hetkellä olisi voitu sanoa mitään ilahduttavampaa. Ihastuksissaan hän tarttui Aljošan käteen ja painoi sen lujasti sydäntään vastaan. Kyyneletkin kimmelsivät hänen silmissään. — Mutta se jumalankuva, se sama jumalanäidin kuva, josta minä äsken kerroin, ota itsellesi, vie mennessäsi. Annan sinulle myös luvan palata luostariin… minä puhuin äsken leikkiä, älä ole vihainen. Päätä kivistää, Aljoša… Ljoša, lohduta sinä sydäntäni, ole minun enkelini, sano totuus!

— Yhäkö te sitä, jotta oliko hän täällä vai eikö? — lausui Aljoša surullisesti.

— Ei, ei, ei, minä uskon sinua. Mutta asia on tämä: pistäydypä sinä Grušenjkan luona itse tai koeta jollakin tavoin tavata hänet. Ota kyselemällä häneltä selvä pian, mahdollisimman pian, arvaa itse näkemäsi perusteella: kumman puoleen hän tahtoo taipua, minunko vai hänen? No? Mitä? Voitko sen tehdä vai etkö?

— Jos näen hänet, niin kysyn, — mutisi Aljoša hämillään.

— Ei, hän ei sano sinulle, — keskeytti ukko, — hän on levoton sielu. Hän alkaa suudella sinua ja sanoo tahtovansa mennä naimisiin sinun kanssasi. Hän on viekastelija, hänellä ei ole hävyn tunnetta, ei, sinä et saa mennä hänen luokseen, et saa!

— Eikä se ole hyväkään, isä, se ei ole ollenkaan hyvä.

— Minne hän sinut lähetti äsken, kun huusi: »Mene», silloin kun hän juoksi pois?

— Hän lähetti Katerina Ivanovnan luo.

— Rahoja hakemaan? Pyytääkö hän rahoja?

— Ei, ei rahoja hakemaan.

— Hänellä ei ole rahaa, ei hituistakaan. Kuule, Aljoša, minä makaan yön ja mietin, mutta mene sinä pois. Kenties tapaat Grušenjkankin… Mutta tule aivan varmasti luokseni huomisaamuna, aivan varmasti. Minulla on sinulle huomenna sana sanottavana. Tuletko?

— Tulen.

— Jos tulet, niin ole tulevinasi omia aikojasi, tervehtimään vain. Älä sano kenellekään, että minä kutsuin. Ivanille älä puhu sanaakaan.

— Hyvä.

— Hyvästi, enkeli, äsken sinä puolustit minua, en unhota sitä ikänäni.
Huomenna sanon sinulle sanasen… mutta täytyy vielä vähän tuumia…

— Entä kuinka te nyt voitte?

— Huomenna, huomenna jo nousen ja lähden, aivan terveenä, aivan terveenä, aivan terveenä!…

Kulkiessaan pihalla Aljoša tapasi veljensä Ivanin istumassa penkillä portin luona. Ivan kirjoitteli jotakin muistikirjaansa lyijykynällä. Aljoša ilmoitti Ivanille, että ukko oli hereillä ja tajuissaan ja oli päästänyt hänet yöksi luostariin.

— Aljoša, minä tahtoisin hyvin mielelläni tavata sinua huomisaamuna, — sanoi Ivan ystävällisesti ja nousi seisomaan. — Tämä kohteliaisuus oli Aljošalle aivan odottamatonta.

— Huomenna minä olen Hohlakovien luona, — vastasi Aljoša. — Kenties käyn huomenna myös Katerina Ivanovnan luona, jos en tapaa häntä nyt…

— Nyt siis kuitenkin menet Katerina Ivanovnan luo? »Sanomaan jäähyväisiä?» — hymähti Ivan. Aljoša joutui hämilleen.

— Luulen ymmärtäneeni kaikki äskeisistä huudahduksista ja yhtä ja toista aikaisemmin sattuneista. Dmitri varmaankin pyysi sinua käymään hänen luonaan ja ilmoittamaan, että hän… no… no, sanalla sanoen »sanomaan jäähyväiset»?

— Veli! Miten kaikki tämä kauheus päättyy isän ja Dmitrin kesken? — huudahti Aljoša.

— Vaikeata arvata varmasti. Kenties ei mitenkään: asia raukeaa. Se nainen on peto. Joka tapauksessa on ukkoa pidätettävä kotona ja Dmitri estettävä pääsemästä taloon.

— Veli, salli vielä kysyä: onko todellakin jokaisella ihmisellä oikeus päättää toisiin ihmisiin nähden, kuka heistä on sen arvoinen, että saa elää, ja kuka ei enää ole sen arvoinen?

— Miksi tähän pitää sekoittaa ratkaiseminen sen mukaan, onko arvoinen? Tämä kysymys useimmiten ratkaistaan ihmisten sydämissä ei sen mukaan, minkä arvoinen on, vaan aivan toisten, paljon luonnollisempien syiden mukaan. Mitä taas oikeuteen tulee, niin kenellä ei olisi oikeutta toivoa?

— Eihän kuitenkaan toisen kuolemaa?

— Vaikkapa kuolemaakin! Miksi pitäisi valehdella itselleen, kun kaikki ihmiset elävät sillä tavoin eivätkä kenties voikaan muuten elää. Sinä puhut tätä äskeisten sanojeni johdosta, että »toinen iljettävä olento syö toisen»? Salli minunkin näin ollen kysyä sinulta: luuletko minunkin samoinkuin Dmitrin voivan vuodattaa Aisopoksen verta, toisin sanoen tappaa hänet, mitä?

— Mitä puhutkaan, Ivan! Ei koskaan ole tuommoista tullut mieleenikään!
Enkä luule Dmitrinkään voivan…

— Kiitos edes siitä, — naurahti Ivan. — Tiedä, että minä aina puolustan häntä väkivallalta. Mutta toivomuksilleni tässä tapauksessa minä jätän vapaan vallan. Näkemiin huomiseen asti. Älä tuomitse, äläkä pidä minua konnana, — lisäsi hän hymyillen.

He puristivat toistensa kättä paljon voimakkaammin kuin koskaan ennen. Aljoša tunsi, että veli itse oli astunut ensimmäisen askelen lähemmäksi häntä ja että hän oli tehnyt sen jotakin varten, ehdottomasti jossakin tarkoituksessa.

10.

Molemmat yhdessä

Aljoša lähti isän kodista mieleltään vielä paljon lannistuneempana ja järkytetympänä kuin oli äsken sinne tullut. Myöskin hänen ajatuksensa olivat aivan kuin katkelmina ja sekaisin, samalla kuin hän tunsi, että häntä peloitti yhdistää hajalleen menneitä ajatuksiaan ja muodostaa kokonaiskuva kaikista piinallisista ristiriidoista, jotka hän tänä päivänä oli kokenut. Tämä lähenteli melkein epätoivoa, jota ei koskaan ennen ollut Aljošan sydämessä ollut. Kaiken yli kohosi kuin vuori tuo kohtalokas ja ratkaisematon pääkysymys: miten päättyy isän ja veli Dmitrin suhde tuon kauhean naisen edessä? Nyt hän oli saanut omin silmin nähdä. Hän oli ollut läsnä ja nähnyt heidät vastatusten. Muuten onnettomaksi, täydelleen ja hirveästi onnettomaksi saattoi osoittautua ainoastaan veli Dmitri: häntä odotti ehdottomasti turmio. Oli muitakin ihmisiä, joita tämä kaikki koski kenties paljon enemmän kuin Aljoša ennen oli saattanut luullakaan. Tässä oli jotakin arvoituksellista. Veli Ivan oli lähestynyt häntä, mitä Aljoša niin kauan jo olikin toivonut, mutta nyt hänellä itsellään jostakin syystä oli se tunne, että tuo lähestyminen oli häntä pelästyttänyt. Entä nuo naiset? Omituista: äsken hän oli ollut menossa Katerina Ivanovnan luo tuntien tavatonta mielenahdistusta, mutta nyt hän ei tuntenut sitä ollenkaan. Päinvastoin hän kiiruhti hänen luokseen aivan kuin odottaisi saavansa häneltä neuvoja. Mutta toimitettavaksi annetun asian suorittaminen näytti kuitenkin nyt vaikeammalta kuin äsken: kolmeatuhatta koskeva asia oli lopullisesti ratkaistu, ja veli Dmitri tunsi nyt olevansa kunniaton mies ja vailla kaikkea toivoa sekä oli nyt valmis millaiseen lankeemukseen tahansa. Lisäksi vielä hän oli käskenyt kertoa Katerina Ivanovnalle myös äsken isän luona sattuneen kohtauksen.

Kello oli jo seitsemän, ja hämärä oli alkanut, kun Aljoša astui sisälle Katerina Ivanovnan luo, joka asui hyvin tilavassa ja mukavassa talossa Ison kadun varrella. Aljoša tiesi hänen asuvan yhdessä kahden tätinsä kanssa. Toinen näistä oli muuten vain hänen sisarensa Agafja Ivanovnan täti. Tämä oli hänen isänsä kodissa se harvasanainen henkilö, joka oli hoidellut häntä siellä samoinkuin hänen sisarensakin, kun hän oli saapunut heidän luokseen sinne instituutista. Toinen täti taasen oli arvokas ja hienokäytöksinen moskovalainen rouva, vaikka köyhä. Kerrottiin näiden kummankin noudattavan kaikessa Katerina Ivanovnan tahtoa ja asuvan hänen luonaan ainoastaan etiketin vuoksi. Katerina Ivanovna taas alistui ainoastaan hyväntekijättärensä tahtoon, kenraalinrouvan, joka sairauden vuoksi oli jäänyt Moskovaan ja jolle hänen velvollisuutensa oli lähettää joka viikko kaksi kirjettä ja kertoa seikkaperäisesti itsestään.

Kun Aljoša astui eteiseen ja pyysi palvelustyttöä, joka oli avannut hänelle oven, ilmoittamaan hänen tulonsa, niin salissa nähtävästi jo tiedettiin hänen saapumisensa (kenties hänet oli nähty ikkunasta), sillä Aljoša kuuli äkkiä jotakin kopinaa, kuului pois juoksevien naisten askelia ja hameitten kahinaa, kenties kaksi tai kolme naista juoksi pois huoneesta. Aljošasta oli kummallista, että hänen tulonsa oli voinut synnyttää sellaisen touhun. Hänet vietiin kuitenkin heti saliin. Se oli iso huone, joka oli kalustettu hienosti ja upeasti, ei ollenkaan maaseutulaistapaan. Siinä oli monta sohvaa ja leposohvaa, divaaneja, isoja ja pieniä pöytiä, oli tauluja seinillä, maljakoita ja lamppuja pöydillä, oli paljon kukkia, olipa ikkunan luona myös akvariumi. Hämärän tulo oli tehnyt huoneen pimeänpuoleiseksi. Aljoša huomasi sohvalla, jolla ilmeisesti äsken oli istuttu, siihen heitetyn silkkivaipan ja sohvan edessä olevalla pöydällä kaksi kesken jäänyttä kuppia suklaata, leivoksia, kristallilautasen, jolla oli rusinoita, ja toisen, jolla oli makeisia. Jotakuta oli kestitty. Aljoša arvasi tulleensa vieraitten siellä ollessa ja rypisti kulmiaan. Mutta samassa nostettiin oviverhoa ja sisälle astui nopein askelin Katerina Ivanovna hymyillen iloisesti ja ihastuneena sekä ojentaen molemmat kätensä Aljošalle. Palvelustyttö toi samalla hetkellä huoneeseen kaksi sytytettyä kynttilää ja asetti ne pöydälle.

— Jumalan kiitos, siinä te vihdoin olette! Olen koko päivän rukoillut
Jumalalta vain teidän tuloanne! Istukaa.

Katerina Ivanovnan kauneus oli hämmästyttänyt Aljošaa jo aikaisemmin, kun veli Dmitri kolmisen viikkoa sitten oli tuonut hänet ensimmäisen kerran tähän taloon esitelläkseen ja tutustuttaakseen hänet Katerina Ivanovnan omasta erikoisesta toivomuksesta. Sillä käynnillä ei muuten ollut syntynyt keskustelua heidän välillään. Otaksuen Aljošan kovin ujostelevan oli Katerina Ivanovna ikäänkuin säästänyt häntä ja puhellut sillä kertaa kaiken aikaa Dmitri Fjodorovitšin kanssa. Aljoša oli ollut vaiti, mutta tehnyt paljon sangen tarkkoja havaintoja. Häntä oli hämmästyttänyt kopean tytön varma käytös ja ylpeä luontevuus. Eikä Aljoša ollut erehtynyt, vaan hän oli tuntenut, ettei hän ollut noita ominaisuuksia liioitellut. Aljoša huomasi, että tytön suuret, mustat, palavat silmät olivat kauniit ja sopivat erittäin hyvin hänen kalpeihin, melkeinpä hieman kellertäviin, soikeihin kasvoihinsa. Mutta näissä silmissä samoinkuin ihanien huulten piirteissä oli jotakin sellaista, johon hänen veljensä tietysti saattoi olla kauhean rakastunut, mutta jota kenties ei voinut kauan rakastaa. Hän oli melkein suoraan lausunut ajatuksensa veljelleen Dmitrille, kun tämä käynnin jälkeen oli ahdistanut häntä hartaalla pyynnöllä, että hän ei salaisi, millaisen vaikutelman hän oli saanut tämän morsiamesta.

— Sinä tulet hänen kanssaan onnelliseksi, mutta kenties… et rauhallisesti onnelliseksi.

— Niinpä niin, veljeni, tuollaiset pysyvätkin tuommoisina, he eivät nöyrry kohtalon edessä. Sinä luulet siis, että minä en rakasta häntä ikuisesti?

— Ei, kenties sinä rakastat häntä ikäsi, mutta saattaa olla, että sinä et aina ole hänen kanssaan onnellinen…

Aljoša oli silloin lausunut mielipiteensä punastuen ja harmistuneena itseensä siitä, että oli taipunut veljensä pyyntöihin ja lausunut julki moisia »tyhmiä» ajatuksia. Hänestä oli näet oma mielipiteensä tuntunut hirveän tyhmältä, heti kun hän sen oli lausunut. Häntä oli myös alkanut hävettää, että hän oli niin mahtipontisesti lausunut mielipiteensä naisesta. Sitä suurempi oli hänen hämmästyksensä nyt, kun hän heti katsahdettuaan häntä vastaan juosseeseen Katerina Ivanovnaan tunsi, että hän silloin kenties oli suuresti erehtynyt. Tällä kertaa Katerina Ivanovnan kasvoista loisti teeskentelemätön ja avomielinen hyvyys, suora ja innokas vilpittömyys. Kaikesta entisestä »ylpeydestä ja kopeudesta», joka silloin oli niin suuressa määrin hämmästyttänyt Aljošaa, oli nyt havaittavissa vain rohkea, jalo tarmokkuus ja jonkinmoinen selvä, voimakas itseluottamus. Aljoša ymmärsi heti häneen katsahdettuaan ja hänen ensimmäisistä sanoistaan, että koko hänen asemansa traagillisuus hänelle niin rakkaaseen henkilöön nähden ei ollut hänelle mikään salaisuus ja että hän kenties jo tiesi kaikki, aivan kaikki. Ja siitä huolimatta oli hänen kasvoissaan kuitenkin niin paljon kirkkautta, niin paljon luottamusta tulevaisuuteen. Aljoša tunsi äkkiä olevansa hänen edessään vakavasti ja ehdottomasti syyllinen. Hän oli samalla kertaa voitettu ja ihastunut. Sitäpaitsi hän huomasi Katerina Ivanovnan ensimmäisistä sanoista, että tämä oli voimakkaan liikutuksen vallassa, joka kenties oli perin harvinaista hänessä, — liikutuksen, joka melkein muistutti jonkinmoista riemastusta.

— Olen sentähden niin odottanut teitä, että vain teiltä voin nyt saada tietää koko totuuden, — en keneltäkään muulta!

— Minä tulin… — mutisi Aljoša sekaantuen, — minä… hän lähetti minut…

— Vai niin, hän on lähettänyt teidät, no, minä aavistin sen. Nyt tiedän kaikki, kaikki! — huudahti Katerina Ivanovna ja hänen silmänsä välähtivät. — Odottakaa, Aleksei Fjodorovitš, sanon teille ensin, miksi minä teitä niin odotin. Näettekö, minä tiedän kenties paljon enemmän kuin te itse. Minä en tarvitse teiltä tietoja. Tätä minä teiltä tarvitsen: minun pitää tietää teidän oma, persoonallinen viimeinen vaikutelmanne hänestä, minä tarvitsen, että te kertoisitte aivan suoraan, kaunistelematta, vaikkapa epähienosti (oi, miten karkeassa muodossa tahansa!) — mitä te itse nyt ajattelette hänestä ja hänen asemastaan kohdattuanne hänet tänään. Se on kenties parempi kuin että minä itse, jonka luo hän ei enää tahdo tulla, selvitän hänen kanssaan asioita persoonallisesti. Ymmärrättekö mitä teiltä tahdon? Mitä asiaa varten hän nyt lähetti teidät luokseni (minä tiesin, että hän lähettää teidät!) — puhukaa suoraan, sanokaa viimeinen sana!…

— Hän käski teille… sanoa terveisiä ja että hän ei koskaan enää tule… ja sanoa teille terveisiä.

— Sanoa terveisiä? Näinkö hän sanoi, näitäkö sanoja käytti?

— Niin.

— Kenties hän epähuomiossa hiukan erehtyi sanassa, käytti muuta sanaa kuin olisi käytettävä?

— Ei, hän käski nimenomaan minun käyttää tätä sanaa: »sanoa terveisiä».
Pyysi kolmisen kertaa, että en sitä unohtaisi.

Katerina Ivanovna kuohahti.

— Auttakaa minua nyt, Aleksei Fjodorovitš, nytpä tarvitsen teidän apuanne. Minä sanon teille ajatukseni, ja sanokaa te minulle sen johdosta vain, ajattelenko oikein vai enkö. Kuulkaa, jos hän olisi sivumennen käskenyt sanoa minulle terveisiä, pitämättä tärkeänä tuon sanan käyttämistä, alleviivaamatta sanaa, niin se olisi kaikki… Se olisi loppu! Mutta jos hän erityisesti piti tärkeänä tätä sanaa, jos hän erityisesti painoi mieleenne, että te ette unohtaisi tuoda minulle noita terveisiä, — niin hän siis oli kiihdyksissä, kenties ei voinut hillitä itseään? Hän oli tehnyt päätöksen ja pelästynyt omaa päätöstään! Hän ei poistunut luotani varmoin askelin, vaan lensi päistikkaa. Tämän sanan painostaminen saattaa merkitä vain uhmaa…

— Niin, niin! — vahvisti Aljoša kiihkeästi. — Minusta itsestänikin tuntuu nyt siltä.

— Mutta jos niin on, niin hän ei vielä ole hukassa! Hän on vain epätoivoissaan, mutta minä voin vielä pelastaa hänet. Odottakaahan: eikö hän maininnut teille mitään rahoista, kolmestatuhannesta?

— Hän ei vain puhunut niistä, vaan tämä asia kenties enimmän masensi häntä. Hän sanoi olevansa nyt kunniaton mies ja että hänestä nyt kaikki oli samantekevää, — vastasi Aljoša innokkaasti tuntien elävästi, kuinka toivo valahti hänen sydämeensä ja että todellakin hänen veljellään saattoi olla pääsy pulasta ja pelastumisen mahdollisuus. — Mutta tiedättekö te… noista rahoista? — lisäsi hän ja tunsi äkkiä nolostuvansa.

— Olen jo kauan tietänyt ja tiedän varmasti. Olen tiedustanut Moskovasta sähkösanomalla ja tiedän, että sinne ei ole tullut rahoja. Hän ei lähettänyt rahoja, mutta minä en puhunut mitään. Viimeisen viikon aikana sain tietää, kuinka hän tarvitsi ja vielä tarvitsee rahoja… Olen tässä kaikessa asettanut itselleni vain yhden päämäärän: että hän tietäisi, kenen puoleen hän voi kääntyä ja kuka on hänen uskollisin ystävänsä. Ei, hän ei tahdo uskoa, että minä olen hänen uskollisin ystävänsä, ei ole tahtonut oppia tuntemaan minua, hän pitää minua vain naisena. Koko viikon on minua kiusannut kauhea huoli: kuinka olisi tehtävä, että hän ei häpeäisi minun edessäni noiden kolmentuhannen menettämisestä? Se on: hävetköön vain kaikkia ja itseäänkin, mutta älköön hävetkö minua. Miksi hän ei vieläkään tiedä, miten paljon minä voin kestää hänen tähtensä? Miksi, miksi hän ei tunne minua, kuinka hän uskaltaa olla tuntematta minua kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut? Minä tahdon pelastaa hänet ainaiseksi. Unohtakoon hän minut morsiamenaan! Ja nyt hän on arka kunniastaan minun edessäni! Eihän häntä peloittanut avata sydäntään teille, Aleksei Fjodorovitš? Miksi minä en vielä koskaan ole ansainnut sitä?

Viimeiset sanat hän lausui kyynelsilmin. Kyynelet tulvahtivat hänen silmistään.

— Minun täytyy ilmoittaa teille, — lausui Aljoša niinikään vapisevalla äänellä, — mitä äsken tapahtui hänen ja isän kesken.

— Ja hän kertoi koko kohtauksen, kertoi, että hänet oli lähetetty pyytämään rahoja, että Dmitri oli syöksynyt sisään, lyönyt isää ja sen jälkeen erityisesti ja hartaasti vielä kerran vaatinut häntä.

Aljošaa, menemään viemään »terveisiä»… — Hän meni tuon naisen luo… — lisäsi Aljoša hiljaa.

— Ja luuletteko te, että minä en jaksa kestää tuota naista? Hän luulee, että minä en jaksa kestää? Mutta hän ei mene naimisiin tuon naisen kanssa, — sanoi hän naurahtaen äkkiä hermostuneesti, — voiko Karamazov palaa ikänsä tuommoisen intohimon vallassa? Se on intohimoa eikä rakkautta. Hän ei ota häntä vaimokseen, sillä tuo nainenkaan ei mene naimisiin hänen kanssaan… — naurahti Katerina Ivanovna äkkiä taas omituisesti.

— Kenties hän ottaa hänet vaimokseen, — lausui Aljoša surullisesti luoden silmänsä alas.

— Hän ei ota häntä vaimokseen, sanon sen teille! Tämä tyttö on enkeli, tiedättekö sen? Tiedättekö sen! — huudahti Katerina Ivanovna äkkiä tavattoman kiihkeästi. — Hän on kummallisin kaikista kummallisista olennoista! Minä tiedän, miten lumoava hän on, mutta tiedän myös, miten hyvä, luja ja jalo hän on. Miksi katselette minua noin, Aleksei Fjodorovitš? Kenties ihmettelette sanojani, kenties ette usko minua? Agrafena Aleksandrovna, enkelini! — huudahti hän äkkiä jollekulle katsoen toiseen huoneeseen. — Tulkaa luoksemme, tämä on hyvä mies, tämä on Aljoša, hän tuntee kaikki asiaamme koskevat seikat, näyttäytykää hänelle!

— Sitä minä täällä verhon takana juuri odotinkin, että kutsuisitte minua, — lausui vieno, hiukan mairea naisen ääni.

Oviverho kohosi, ja… itse Grušenjka astui pöydän luo nauraen ja iloiten. Aljoša tunsi sisimmässään vavahduksen. Hänen katseensa imeytyi Grušenjkaan, eikä hän voinut kääntää silmiään pois. Siinä hän oli, tuo kauhea nainen, — »peto», niinkuin puoli tuntia sitten veli Ivan oli hänestä lausunut. Ja kuitenkin hänen edessään näytti seisovan mitä tavallisimman ja yksinkertaisimman näköinen olento, — hyvä, herttainen nainen, kaunis tosin, mutta niin kovin kaikkien muiden, »tavallisten», kauniiden naisten kaltainen! Totta oli, että hän oli sangen kaunis, — venäläinen kaunotar, jommoinen niin monessa herättää intohimoisen rakkauden. Hän oli jokseenkin kookas nainen, jonkin verran lyhyempi kuitenkin Katerina Ivanovnaa (tämä olikin suurikokoinen), — muodot pyöreät, ruumiin liikkeet pehmoiset ja aivan kuin kuulumattomat sekä tavallaan kuin kehitetyt velton mairitteleviksi, jommoinen hänen äänensäkin oli. Hän ei lähestynyt Katerina Ivanovnan tavoin — voimakkain ja reippain askelin, vaan päinvastoin kuulumattomasti. Pehmeästi hän vaipui nojatuoliin, pehmeästi kahisutti komeata mustaa silkkipukuaan ja kietoi veltosti kallisarvoisen mustan villasaalin vaahdonvalkean, täyteläisen kaulansa ja leveitten hartioittensa ympärille. Hän oli kahdenkolmatta vuoden ikäinen, ja hänen kasvoistaan saattoi sen täsmälleen nähdä. Kasvot olivat hyvin valkeat, ja niissä oli heikon punan kajastus. Ääripiirteiltään hänen kasvonsa näyttivät vähän liian leveiltä, ja alaleuka työntyi hieman eteenpäin. Ylähuuli oli ohut, mutta alahuuli, joka oli jonkin verran ulkoneva, oli kahta vertaa paksumpi ja melkein kuin hiukan turvonnut. Mutta ihmeen ihanat, runsaat, tummanruskeat hiukset, tummat, soopelin karvaa muistuttavat kulmakarvat ja ihastuttavat harmaansiniset silmät, joissa oli pitkät ripset, olisivat ehdottomasti saaneet kaikkein välinpitämättömimmänkin ja hajamielisimmänkin miehen väkijoukossakin ja kävelypaikalla tai puodissa äkkiä pysähtymään näitä kasvoja katselemaan ja muistamaan niitä kauan aikaa. Aljošaa hämmästytti näissä kasvoissa kaikkein enimmän niiden lapsellinen ja avomielinen ilme. Grušenjka katseli kuin lapsi, iloitsi jostakin kuin lapsi, hän lähestyi pöytää todellakin »iloiten» ja aivan kuin juuri nyt odottaisi jotakin lapsellisen kärsimättömästi ja luottavan uteliaasti. Hänen katseensa sai sydämen ilostumaan, — Aljoša tunsi sen. Hänessä oli vielä jotakin muutakin, mitä Aljoša ei voinut tai ei osannut selvittää itselleen, mutta mikä kenties tiedottomasti vaikutti häneenkin, nimenomaan taaskin tuo pehmeys, ruumiinliikkeitten vienous, tuo ruumiinliikkeitten kissamainen kuulumattomuus. Ja kuitenkin tämä ruumis oli valtava ja rehevä. Saalin alta pullottivat leveät, täyteläiset hartiat ja korkea, vielä aivan nuori rinta. Tämä ruumis lupasi kenties paljastaa näkyviin milolaisen Venuksen muodot, vaikka niiden mittasuhteet jo nyt olivat ehdottomasti hieman paisutetut, — sen saattoi aavistaa. Venäläisen naisen kauneuden tuntijat olisivat voineet Grušenjkaa katsellessaan erehtymättä ennustaa, että tämä raikas, vielä nuori sulo kolmenkymmenen vuoden ikään mennessä menettää sopusointuisuutensa, kauniit muodot tursistuvat, kasvotkin pöhöttyvät, silmien ympärille ja otsalle ilmestyy sangen pian ryppyjä, kasvojen väri tulee karkeammaksi, kenties täplikkääksi, — sanalla sanoen, se oli hetken kestävää kauneutta, lentävää kauneutta, jommoista niin usein tavataan juuri venäläisessä naisessa. Aljoša ei tietenkään ajatellut tätä, mutta vaikka hän oli lumouksen vallassa, niin hän kysyi itseltään tuntien jotakin epämiellyttävää tunnetta ja jotakin säälin tapaista: miksi hän noin venyttää sanoja eikä voi puhua luonnollisesti? Grušenjka teki näin, koska hänestä ilmeisesti tämä tavujen ja äänteitten venyttäminen ja teeskennellyn imelästi lausuminen oli kaunista. Se oli tietysti vain huonoa tottumusta ja huonoa käytöstapaa, mikä todisti alhaison parissa saatua kasvatusta ja lapsena omaksuttua väärää sopivaisuussääntöjen käsittämistä. Ja tuo sanojen ääntäminen ja korostamistapa tuntuivat Aljošasta olevan melkein mahdottomassa ristiriidassa kasvojen lapsellisen avomielisen ja iloisen ilmeen sekä tuon silmien hiljaisen ja onnellisen loisteen kanssa, joka muistutti pientä lasta. Katerina Ivanovna oli silmänräpäyksessä pannut Grušenjkan istumaan nojatuoliin vastapäätä Aljošaa ja suudellut ihastuneena muutamia kertoja hänen nauravia huuliaan. Hän oli aivan kuin rakastunut Grušenjkaan.

— Me olemme tavanneet toisemme ensimmäisen kerran, Aleksei Fjodorovitš, — alkoi hän puhua innostuneena. — Minä tahdoin tulla tuntemaan hänet, nähdä hänet, tahdoin mennä hänen luokseen, mutta hän tuli itse tänne heti kuultuaan minun sitä toivovan. Tiesinhän minä, että me yhdessä saamme kaikki ratkaistuksi, kaikki! Sydän aavisti sen… Minua kehoitettiin olemaan ottamatta tätä askelta, mutta minä aavistin tuloksen enkä erehtynyt. Grušenjka on selittänyt kaikki minulle, kaikki aikeensa. Hän lensi tänne kuin hyvä enkeli tuoden rauhaa ja iloa…

— Ette halveksinut minua, armas, arvoisa neiti, — sanoi Grušenjka venyttäen sanojaan ja hymyillen yhä herttaista, iloista hymyä.

— Älkää puhukokaan minulle tuollaisia sanoja, te lumooja, te tenhotar! Teitäkö voisi halveksia? Minäpä suutelen vielä kerran alahuultanne. Se on aivan kuin turvonnut, siksipä suutelen, että se turpoaisi vielä lisää, lisää, lisää… Katsokaa, Aleksei Fjodorovitš, miten hän nauraa, ihan sydän riemastuu tätä enkeliä katsellessa… — Aljoša punastui, ja huomaamaton väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.

— Te hemmoittelette minua, rakas neiti, enkä minä kenties ensinkään ole teidän hyvittelynne arvoinen.

— Ette ole sen arvoinen! Hänkö ei olisi sen arvoinen! — huudahti Katerina Ivanovna taas yhtä kiihkeästi. — Tietäkää, Aleksei Fjodorovitš, että me olemme haavemieli, että meillä on omavaltainen, mutta ylpeä, ylen ylpeä pikku sydän! Me olemme ylevä, niin, Aleksei Fjodorovitš, me olemme jalomielinen, tiedättekö sen? Me olemme vain ollut onneton. Me olimme liian pian valmis uhraamaan mitä tahansa kenties ansiottoman tai kevytmielisen miehen hyväksi. Oli eräs, hänkin oli upseeri, me rakastimme häntä, me annoimme hänelle kaikki, siitä on kauan, se tapahtui viisi vuotta sitten, mutta hän unohti meidät, hän meni naimisiin. Nyt hän on jäänyt leskeksi, hän on kirjoittanut tulevansa tänne — ja tietäkää, että me yhä edelleen rakastamme häntä, vain häntä ja olemme rakastaneet koko elämämme ajan! Hän saapuu, ja Grušenjka tulee taas onnelliseksi oltuaan jo viisi vuotta onneton. Mutta kuka saattoi moittia häntä, kuka voi kehua nauttineensa hänen suosiotaan! Ainoastaan tuo kipeäjalkainen ukko, kauppias, — mutta hän oli pikemminkin isämme, ystävämme, suojelijamme. Hän tapasi meidät silloin epätoivoisena, tuskan vallassa, sen hylkäämänä, jota me niin rakastimme… hänhän aikoi silloin hukuttautua, ukkohan pelasti hänet, pelasti hänet!

— Kovin te minua puolustatte, rakas neiti, kovin te kaikessa pidätte puoltani, — lausui Grušenjka taas venytellen.

— Puolustan? Meidänkö sopii puolustaa ja uskallammeko me tässä puolustaa? Grušenjka, enkeli, antakaa minulle kätösenne, katsokaa tätä pulleata, pientä, ihanaa kätöstä, Aleksei Fjodorovitš. Näettekö sen, se on tuonut minulle onnen ja herättänyt minut kuolleista, ja nyt minä sitä heti suutelen, sen selkäpuolta ja sen kämmentä, näin, näin ja näin. — Ja hän suuteli kolme kertaa aivan kuin hurmiossa Grušenjkan todellakin kaunista, vaikka kenties liian pulleata kättä. Tämä ojensi tuon kätösensä nauraen hermostunutta, heleätä, ihastuttavaa naurua ja seuraten »rakkaan neidin» liikkeitä, ja hänestä näytti olevan mieluisaa, että hänen kättään niin suudeltiin. »Kenties tässä on jo liikaa innostusta», välähti Aljošan päässä. Hän punastui. Hänen sydämensä oli kaiken aikaa omituisen levoton.

— Älkää saattako minua häpeämään, rakas neiti, kun suutelette noin minun kättäni Aleksei Fjodorovitšin nähden.

— Olenko minä sillä tahtonut saattaa teidät häpeämään? — lausui Katerina Ivanovna hiukan hämmästyen. — Ah, rakas, kuinka huonosti te minua ymmärrätte!

— Kenties tekään ette ymmärrä minua niin aivan täydellisesti, rakas neiti, minä kenties olen paljon huonompi kuin mitä te näette. Minulla on paha sydän, olen omavaltainen. Dmitri Fjodorovitš raukan minä kiehdoin silloin vain piloillani.

— Mutta nythän te hänet sen sijaan pelastatte. Olette luvannut. Te saatatte hänet järkiinsä, tunnustatte hänelle, että rakastatte toista ja olette jo kauan rakastanut ja että tämä toinen nyt kosii teitä…

— Eihän, en minä ole teille sitä luvannut. Te itse puhuitte minulle semmoista, mutta minä en luvannut.

— Ymmärsin kaiketi sitten väärin teidät, — lausui Katerina Ivanovna hiljaa ja näytti hieman kalpenevan. — Te lupasitte…

— Oi ei, neiti enkelini, minä en ole luvannut teille mitään — keskeytti Grušenjka hiljaa ja tyynesti yhä edelleen iloisen ja viattoman näköisenä. — Nythän jo heti näettekin, arvoisa neiti, miten huono teidän edessänne ja miten omavaltainen olen. Kun minun mieleni alkaa tehdä jotakin, niin minä menettelen juuri sillä tavalla. Äsken kenties lupasinkin jotakin teille, mutta nyt taas ajattelen: kenties hän taas alkaa miellyttää minua, Mitja nimittäin, — miellyttihän hän minua kerran sangen paljon, miellytti melkein kokonaisen tunnin. Ehkäpä minä menen ja sanon hänelle heti, että hän jäisi tästä päivästä alkaen luokseni… Niin huikentelevainen minä olen…

— Äsken te puhuitte… aivan toista… — sai Katerina Ivanovna vaivoin kuiskatuksi.

— Ah, äsken! Minähän olen sydämeltäni hellä, tyhmä. Ajatella vain, mitä hän on kärsinyt minun tähteni! Saatan tulla äkkiä kotiin ja ruveta tuntemaan sääliä häntä kohtaan, — mitä silloin?

— Minä en odottanut…

— Ah, neiti, miten hyvä ja jalo te olette minun silmissäni. Nyt te mahdollisesti lakkaatte rakastamasta minua, tämmöistä hupsua, luonteeni tähden. Antakaa minulle armas kätösenne, neiti enkeli, — pyysi hän hellästi ja tarttui Katerina Ivanovnan käteen aivan kuin hartauden vallassa. — Nyt minä otan kätösenne, rakas neiti, ja suutelen niinkuin te suutelitte minun kättäni. Te suutelitte kättäni kolme kertaa, mutta minun pitäisi senvuoksi suudella teidän kättänne kolmesataa kertaa ollaksemme kuitit. Olkoon sitten niin ja käyköön sen jälkeen niinkuin Jumala tahtoo, kenties minusta tulee täydelleen teidän orjanne ja tahdon kaikessa orjan tavoin tehdä mieliksenne. Käyköön sillä tavoin kuin Jumala määrää, ilman mitään sopimuksia ja lupauksia meidän kesken. Kätösenne, kätösenne on niin kaunis! Rakas neiti, te olette yliluonnollisen ihana!

Hän nosti hiljaa tuon käden huulilleen, kylläkin omituisessa tarkoituksessa päästä »kuitiksi» suudelmilla. Katerina Ivanovna ei vetänyt pois kättään: aran toivon vallassa hän kuunteli viimeistä, myöskin hyvin omituisessa muodossa lausuttua Grušenjkan lupausta tehdä »orjan tavoin» mieliksi hänelle. Hän katseli jännityksessä Grušenjkaa silmiin: näissä silmissä hän näki edelleen saman avomielisen, luottavan ilmeen, saman kirkkaan iloisuuden… »Kenties hän on kovin naiivi!» välähti toivo Katerina Ivanovnan sydämessä. Grušenjka sillä välin aivan kuin ihastuneena »armaaseen kätöseen» nosti sen hitaasti huulilleen. Mutta kun käsi oli aivan huulien luona, niin hän yht'äkkiä pysähtyi pariksi kolmeksi silmänräpäykseksi aivan kuin miettien jotakin.

— Tiedättekö mitä, neiti enkelini, — sanoa venytti hän kaikkein hellimmällä ja imelimmällä äänellään, — tiedättekö mitä? Otan enkä suutelekaan kättänne. — Ja hän alkoi nauraa pientä iloista naurua.

— Miten tahdotte… Mikä teidän on? — vavahti äkkiä Katerina Ivanovna.

— Jääköönkin se muistoonne, että te suutelitte minun kättäni, mutta minä en suudellut teidän kättänne. — Jotakin välähti äkkiä hänen silmissään. Hän katseli peloittavan kiinteästi Katerina Ivanovnaa.

— Hävytön! — lausui äkkiä Katerina Ivanovna aivan kuin yht'äkkiä jotakin ymmärtäen, kuohahti ja hyppäsi paikaltaan. Myös Grušenjka nousi seisomaan pitämättä kiirettä.

— Minäpä kerron heti Mitjalle, kuinka te suutelitte kättäni, mutta minä en ollenkaan suudellut teidän kättänne. Kylläpä hän nauraa!

— Iljetys, mene tiehesi!

— Hyi häpeä, neiti, hyi häpeä, ei ole ensinkään sopivaa, että käytätte tuommoisia sanoja, rakas neiti.

— Ulos, itseäsi kauppaava elukka! — parkaisi Katerina Ivanovna.
Jokainen piirre hänen aivan vääristyneissä kasvoissaan vapisi.

— Ahaa, vai itseäni kauppaava. Itse te nuorena neitona kävitte hämärissä kavaljeerien luona rahaa hakemassa, toitte kauneutenne kaupaksi, kyllä minä tiedän.

Katerina Ivanovna kirkaisi ja syöksyi hänen kimppuunsa, mutta Aljoša sai ponnistaen kaikki voimansa hänet pidätetyksi.

— Ei askeltakaan, ei sanaakaan! Älkää puhuko, älkää vastatko mitään, hän menee pois, hän menee heti pois!

Tällä hetkellä juoksivat huoneeseen Katerina Ivanovnan kirkaisun johdosta hänen molemmat sukulaisensa ja myös palvelustyttö. Kaikki syöksyivät hänen luokseen.

— Kyllä minä menen, — lausui Grušenjka ottaen sohvalta vaippansa. —
Aljoša rakas, saata minua.

— Menkää, menkää pian! — sanoi Aljoša rukoilevasti pannen hänen edessään kätensä ristiin.

— Rakas pikku Aljoša, saata minua! Minä sanon sinulle matkalla hyvin, hyvin suloisen pikku sanan! Tämän kohtauksen minä olen järjestänyt sinun tähtesi, Aljošenjka. Saata minua, ystäväiseni, myöhemmin olet siitä mielissäsi.

Aljoša kääntyi pois väännellen käsiään. Grušenjka juoksi ulos talosta nauraen heleästi.

Katerina Ivanovna sai hysteerisen kohtauksen. Hän itki ääneensä, hän oli tukahtua väristyksiin. Kaikki hänen ympärillään hätääntyivät.

— Minä varoitin teitä, — puhui hänelle vanhempi täti, — minä koetin teitä estää tuosta askelesta… te olette liian kiihkeä… voiko ryhtyä sellaiseen tekoon! Te ette tunne noita lunttuja, ja tästä kerrotaan, että hän on pahin kaikista… Ei, te olette liian omapäinen!

— Hän on tiikeri! — vaikeroi Katerina Ivanovna. — Miksi te pidätitte minua, Aleksei Fjodorovitš, minä olisin lyönyt hänet kuoliaaksi, lyönyt kuoliaaksi!

Hän ei kyennyt hillitsemään itseään, vaikka Aljoša oli läsnä, ehkäpä ei tahtonutkaan hillitä itseänsä.

— Häntä pitäisi lyödä raipoilla, mestauslavalla, antaa pyövelin lyödä, kaiken kansan nähden!…

Aljoša peräytyi ovea kohti.

— Voi Herra Jumala! — huudahti äkkiä Katerina Ivanovna lyöden käsiään yhteen. — Ja hän sitten! Hän on saattanut olla niin kunnoton, niin epäinhimillinen! Hänhän on kertonut tuolle elukalle siitä, mitä tapahtui siellä, tuona kohtalokkaana, ikuisesti kirottuna, kirottuna päivänä! »Toitte kauneutenne kaupaksi, rakas neiti!» Tuo tietää sen! Teidän veljenne on roisto, Aleksei Fjodorovitš!

Aljoša tahtoi sanoa jotakin, mutta ei keksinyt ainoatakaan sanaa. Hänen sydäntään kouristi kipeästi.

— Menkää, Aleksei Fjodorovitš! Minua hävettää, minua kauhistuttaa! Huomenna… pyydän teitä polvillani, tulkaa huomenna. Älkää tuomitko, antakaa anteeksi, minä en tiedä mitä vielä teen itselleni!

Aljoša tuli kadulle aivan kuin huojuen. Hänenkin mielensä teki itkeä niinkuin Katerina Ivanovna. Äkkiä hänet saavutti palvelustyttö.

— Neiti ei muistanut antaa teille tätä rouva Hohlakovin kirjettä, se on ollut heillä päivällisestä asti.

Aljoša otti koneellisesti vastaan pikkuisen ruusunpunaisen kirjekuoren ja pisti sen melkein tiedottomasti taskuunsa.

11.

Vielä yhdeltä meni maine

Kaupungista luostariin ei ollut kuin vähän yli virstan verran matkaa. Aljoša lähti kiireesti kulkemaan tietä, joka tähän aikaan oli autio. Oli jo melkein yö, kolmenkymmenen askelen päästä oli vaikea jo erottaa esineitä. Puolimatkassa oli tienristeys. Tien risteyksessä näkyi yksinäisen pajun juurella jokin haamu. Heti Aljošan saavuttua tienristeykseen haamu hypähti paikaltaan, syöksyi häntä kohti ja huusi hurjalla äänellä:

— Rahat tai henki!

— Sinäkö se oletkin, Mitja! — lausui ihmeissään Aljoša, joka kuitenkin oli kovasti hätkähtänyt.

— Hahhahhaa! Etpä aavistanut? Ajattelin: missä odottaisin sinua? Hänen kotinsako luona? Sieltä vie kolme tietä, ja mahdollisesti en huomaisi lähtöäsi. Päätin viimein odottaa tässä, sillä tästä hän kulkee välttämättömästi, muuta tietä luostariin ei ole. No, ilmoita totuus, litistä minut kuin torakka… Mutta mikä sinua vaivaa?

— Ei mikään veljeni… minä muuten vain, pelästyksestä. Ah, Dmitri! Äsken tuo isän veri (Aljoša rupesi itkemään, jo kauan oli hänen mielensä tehnyt itkeä, ja nyt oli kuin jotakin olisi irtaantunut hänen sielustaan). — Sinä olit vähällä tappaa hänet… kirosit hänet… ja nyt… täällä… äsken juuri… sinä lasket leikkiä… rahat tai henki!

— No, mitä sitten? Onko se sopimatonta? Eikö se sovi tilaisuuteen?

— Ei… minä vain…

— Odota. Katso yötä: näetkö, miten synkkä yö nyt on, millaiset pilvet, miten on alkanut tuulla! Piilouduin tänne pajun alle, odotin sinua ja ajattelin yht'äkkiä (siinä se Jumala on!): mitä maksaa enää rehkiä, mitä odottaa? Tuossa on paju, huivi on, paita on, köyden saa punotuksi aivan heti, kostuta sitä päällepäätteeksi hiukan, niin — et enää ole maan päällä rasituksena etkä tuota häpeää alhaisella olemassaolollasi! Samassa kuulin sinun tulevan, — Herra Jumala, oli kuin äkkiä olisi lentänyt mieleeni jotakin: on siis olemassa ihminen, jota minäkin rakastan, kas tuossa hän on, tuossa hän on, rakas veliseni, jota rakastan kaikkein eniten maailmassa ja jota yksin vain rakastan! Ja niin suurta rakkautta minä tunsin sinua kohtaan, niin minä rakastin sinua tuolla hetkellä, että ajattelin: heittäydyn heti hänen kaulaansa! Mutta tyhmä ajatus nousi mieleen: »huvitan häntä, pelästytän». Ja minä huusin kuin mikäkin hölmö: »rahat»! Suo anteeksi tyhmä temppu — se on pelkkää roskaa, mutta sydämessäni… on oikeita ajatuksia… No, hitto vieköön, kerro kuitenkin, miten siellä kävi. Mitä hän sanoi? Muserra minut, masenna minut, älä sääli! Raivostuiko hän?

— Ei, ei niin… Siellä oli aivan toista, Mitja. Siellä… Tapasin siellä äsken heidät molemmat.

— Kutka molemmat?

— Grušenjkan Katerina Ivanovnan luona.

Dmitri Fjodorovitš tyrmistyi.

— Mahdotonta! — huudahti hän. — Sinä hourailet! Grušenjka hänen luonaan?

Aljoša kertoi kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut siitä hetkestä lähtien, kun hän oli astunut sisään Katerina Ivanovnan luo. Hän kertoi noin kymmenen minuutin ajan. Ei voi sanoa, että hän olisi kertonut sujuvasti ja kauniissa muodossa, mutta hänen kertomuksensa oli selvä, hän mainitsi tärkeimmät sanat, tärkeimmät liikkeet ja esitti selvästi, usein yhdellä ainoalla piirteellä, mitä hän itse oli tuntenut. Veli Dmitri kuunteli ääneti, katseli peloittavan liikkumattomana eteensä, mutta Aljošalle oli selvää, että hän oli ymmärtänyt jo kaikki, oikein käsittänyt koko asian. Mutta mitä pitemmälle kertomuksessa tultiin, sitä enemmän hänen kasvonsa alkoivat näyttää ei synkiltä, vaan ikäänkuin uhkaavilta. Hän rypisti kulmansa, puri hampaansa yhteen, hänen liikkumaton katseensa tuli vielä liikkumattomammaksi, jäykemmäksi, peloittavammaksi… Sitä yllättävämpää oli, että hänen kasvonsa, jotka siihen asti olivat olleet vihaisen ja hurjan näköiset, muuttuivat yht'äkkiä käsittämättömän nopeasti, yhteenpuristetut huulet erkanivat toisistaan ja Dmitri Fjodorovitš purskahti äkkiä hillittömään ja teeskentelemättömään nauruun. Hän suorastaan hytki naurusta eikä sentähden voinut pitkään aikaan edes puhuakaan.

— Ei siis suudellut kättä! Eipä suudellutkaan, vaan juoksi pois! — huuteli hän jonkinmoisen sairaalloisen innostuksen vallassa, — voisipa sanoa julkean innostuksen vallassa, jos tuo innostus ei olisi ollut niin sydämestä tulevaa. — Toinen siis huusi, että hän on tiikeri! Tiikeri se onkin! Ettäkö hänet siis pitäisi viedä mestauslavalle? Niin, niin, pitäisi kyllä, pitäisi, olen itse sitä mieltä, että pitäisi, olisi jo kauan sitten pitänyt! Näetkö, veliseni, tulkoon vain mestauslava, mutta täytyy sitä ennen tulla terveeksi. Minä ymmärrän julkeuden kuningattaren, juuri tuommoinen hän on, tuossa kädensuutelemisjutussa hänen koko olemuksensa laatu tuli näkyviin, tuon hornan hengettären! Hän on kaikkien hornan hengettärien kuningatar, mitä vain voi kuvitella maailmassa olevan! Tämä on omalaatuista innostusta! Hän siis juoksi kotiin? Heti paikalla minä… ah… Minä juoksen hänen luokseen! Aljoška, älä syytä minua, minähän olen sitä mieltä, että kuoliaaksi kuristaminen olisi hänelle liian lievä rangaistus…

— Entä Katerina Ivanovna! — huudahti Aljoša surullisesti.

— Hänetkin näen, näen kokonaan läpi hänetkin, näen niinkuin en koskaan ennen ole nähnyt! Tämä on kerrassaan kaikkien neljän maanosan löytö, toisin sanoen viiden! Semmoinen askel! Tämä on aivan se sama Katenjka, instituutin tyttönen, joka ei pelännyt juosta päättömän, raa'an upseerin luo sen ylevän aatteen ajamana, että pelastaisi isänsä, ja antautui vaaraan tulla törkeästi loukatuksi! Mutta se on meidän ylpeyttämme, se on uskaltamisen tarvetta, se on kohtalon uhmailua, taisteluhaaste äärettömyydelle! Sanotko tuon tädin hillinneen häntä? Tiedätkö, tuo täti itsekin on omavaltainen, hänhän on tuon moskovalaisen kenraalinrouvan sisar, hän nosti nenäänsä vielä enemmän kuin tämä, mutta hänen miehensä todistettiin syylliseksi valtion varain kavallukseen, menetti kaikki, sekä maatilansa että muun, ja ylpeä vaimo nöyrtyi äkkiä eikä ole sen koommin kohonnut. Hän siis koetti hillitä Katjaa, mutta tämä ei totellut. »Kaikki, mukamas, kykenen voittamaan, kaikki taipuu tahtooni. Jos tahdon, niin lumoan Grušenjkankin» ja — hänhän uskoi itseensä, korskeili itsensä edessä, kuka siis on syyllinen? Luuletko, että hän tahallaan ensimmäiseksi suuteli Grušenjkan kättä ja että hänellä oli viekkaita laskelmia? Ei, hän rakastui tosissaan, ihan täydellä todella Grušenjkaan, taikka ei Grušenjkaan, vaan omaan haaveeseensa, omaan hourekuvaansa, — sen tähden että se on minun haaveeni, minun hourekuvani! Aljoša, ystäväiseni, kuinka pelastuitkaan noiden tuollaisten käsistä? Läksitkö juoksemaan pakoon koottuasi kouriisi viittasi liepeet? Hahhahhah!

— Veli, sinä et näytä ottaneen huomioon, kuinka olet loukannut Katerina Ivanovnaa kertomalla Grušenjkalle tuosta päivästä, ja tämä paukautti hänelle heti päin silmiä, että te itse »olette salaa käynyt kavaljeerien luona kauneuttanne kaupittelemassa»! Veljeni, voiko olla suurempaa loukkausta kuin tämä? — Aljošaa kiusasi kaikkein enimmän se ajatus, että hänen veljensä tosiaankin iloitsi Katerina Ivanovnan nöyryytyksestä, vaikka tämä tietysti oli mahdotonta.

— Pyh! — sanoi Dmitri Fjodorovitš rypistäen äkkiä kauheasti kulmiaan ja lyöden kämmenellään otsaansa. Vasta nyt hän kiinnitti huomionsa asiaan, vaikka Aljoša äsken oli kertonut kaikki, sekä loukkauksen että Katerina Ivanovnan huudahduksen: »Teidän veljenne on roisto!» — Niin, kenties tosiaankin olen kertonut Grušenjkalle tuosta »kohtalokkaasta päivästä», niinkuin Katja sanoo. Niin, se on totta, olen kertonut, nyt muistan! Se oli silloin Mokrojessa, minä olin juovuksissa, mustalaistytöt lauloivat… Mutta minähän itkin ääneen, itkin silloin itse, olin polvillani, rukoilin Katjan kuvan edessä, ja Grušenjka ymmärsi sen. Hän ymmärsi silloin kaikki, minä muistan, hän itki itsekin… Hitto vieköön! Saattoiko olla nyt toisin? Silloin itki ja nyt… Nyt »tikari sydämeen»! Sellaista on akkaväen homma.

Hän loi silmänsä alas ja vaipui ajatuksiinsa.

— Niin, minä olen roisto! Kieltämättä roisto, — lausui hän äkkiä synkällä äänellä. — Sama se, itkinkö vai enkö, roisto minä kuitenkin olen! Kerro siellä, että otan tuon nimityksen vastaan, jos se voi lohduttaa. No, riittää jo, hyvästi, ei maksa lörpötellä! Ei ole iloista. Sinä menet omaa tietäsi ja minä omaani. Enkä enää tahdo tavatakaan paitsi ehkä aivan viimeisellä hetkellä. Hyvästi, Aleksei! — Hän puristi voimakkaasti Aljošan kättä ja lähti nopeasti, aivan kuin irti riistäytyen, astelemaan kaupunkiin päin silmät yhä alas luotuina ja päätään nostamatta. Aljoša katseli hänen jälkeensä eikä uskonut, että hän saattoi mennä tuolla lailla menojaan aivan lopullisesti.

— Seis, Aleksei, vielä yksi tunnustus, yksistään sinulle! — sanoi Dmitri Fjodorovitš kääntyen yht'äkkiä takaisin. — Katso minua, katso tarkasti: näetkö, tässä, tässä näin, on tekeillä hirveän häpeällinen teko. (Sanoessaan »tässä näin» Dmitri Fjodorovitš löi nyrkillään rintaansa niin omituisen näköisenä, kuin häpeällinen teko olisi ollut säilyssä juuri siinä, hänen rintansa päällä jossakin kohti, kenties taskussa tai ommeltuna kaulasta riippumaan.) Tunnet minut jo: roisto, tunnustettu roisto! Mutta tiedä, että mitä ikinä minä lienenkään tehnyt ennen tai teen nyt ja vastedes, — niin ei mikään, ei mikään ole roistomaisuudessa sen kunniattoman teon veroinen, jota nyt, juuri tällä hetkellä, kannan täällä rinnassani, juuri tässä, tässä, ja joka on toimimassa ja toteutumassa ja jonka minä täydellisesti kykenen pysähdyttämään, voin pysähdyttää tai panna toimeen, huomaa se! No, tiedä siis, että minä panen sen toimeen enkä sitä estä täyttymästä. Kerroin äsken sinulle kaikki, mutta jätin tämän kertomatta, koska ei edes minullakaan riittänyt siihen häikäilemättömyyttä! Minä voin vielä pysähtyä; jos pysähdyn, niin voin jo huomenna saada puolet menetetystä kunniastani takaisin, mutta minä en pysähdy, minä toteutan tuuman täydellisesti, ja ole sinä vastaisuudessa todistajana, että olen puhunut tästä edeltäpäin ja tietoisesti! Hävitys ja pimeys! Ei ole syytä mitään selitellä, aikanaan saat tietää. Haiseva takakatu ja hornan hengetär! Hyvästi! Älä rukoile puolestani, en ole sen arvoinen eikä se ole tarpeellistakaan, ei ollenkaan tarpeellista… en ole sen tarpeessa! Pois!…

Ja hän poistui äkkiä, tällä kertaa lopullisesti. Aljoša lähti kulkemaan luostaria kohti: »Kuinka, kuinka minä en enää koskaan häntä näkisi, mitä hän puhuu?» pyöri hurjasti hänen päässään. »Jo huomenna näen hänet ehdottomasti ja etsin hänet käsiini, etsin vartavasten. Mitä hän oikein puhelee!…»

* * * * *

Hän kiersi luostarin ympäri ja meni hongikon kautta suoraan erakkomajalle. Siellä hänet päästettiin sisään, vaikka yleensä tähän aikaan sinne ei ketään laskettu. Hänen sydämensä vapisi, kun hän astui sisälle luostarinvanhimman kammioon: Miksi, miksi hän oli lähtenyt täältä ulos, miksi luostarinvanhin oli lähettänyt hänet »maailmaan»? Täällä oli hiljaisuus, täällä oli pyhäkkö, mutta siellä oli rauhattomuus, siellä oli pimeys, jossa heti eksyi ja tuli neuvottomaksi…

Kammiossa oli palvelijamunkki Porfiri ja pappismunkki Paísi, joka koko päivän kuluessa oli aina tunnin kuluttua käynyt tiedustamassa isä Zosiman terveydentilaa, joka, niinkuin Aljoša kauhukseen sai kuulla, oli huonontumistaan huonontunut. Tavanmukainen iltakeskustelukin munkkiveljien kanssa oli tällä kertaa täytynyt jättää pois. Tavallisesti oli iltaisin joka päivä jumalanpalveluksen jälkeen ennen nukkumaan menoa saapunut luostarin veljeskuntaa luostarinvanhimman kammioon, ja jokainen tunnusti silloin toisten kuullen sinä päivänä tekemänsä synnit, syntiset haaveensa, ajatuksensa, kiusaukset, vieläpä riidatkin, mikäli semmoisia oli sattunut. Jotkut ripittäytyivät polvillaan. Luostarinvanhin ratkaisi asiat, sovitti, opetti, määräsi katumusharjoituksia, siunasi ja julisti anteeksiannon. Juuri näitä veljien »ripittäytymisiä» vastaan luostarinvanhinlaitoksen vastustajat taistelivat sanoen täten ripin sakramenttia halvennettavan ja pitäen tätä miltei pyhyyden herjaamisena, vaikka tämä oli kokonaan muuta. Hiippakunnan korkeimmille viranomaisille esitettiin myös, että tämmöiset ripittäytymiset, paitsi että ne eivät saavuttaneet hyvää tarkoitustaan, todellisuudessa suuressa määrin johtivat syntiin ja kiusauksiin. Monista veljistä oli muka vaikeata tulla luostarinvanhimman luo, mutta he saapuivat vastoin tahtoaankin, koska kaikki muut siellä kävivät, jotta heitä ei pidettäisi mieleltään ylpeinä ja kapinallisina. Kerrottiin muutamien veljien iltatunnustuksille mennessään sopineen keskenään aikaisemmin: »Minä, katsos, sanon vihastuneeni aamulla sinuun, vakuuta sinä se todeksi», näin he tekivät, jotta olisi jotakin sanottavaa ja vain päästäkseen asiasta. Aljoša tiesi, että näin oli todellakin joskus tapahtunut. Hän tiesi myös, että veljien joukossa oli niitäkin, jotka suuresti paheksuivat sitä, että oli tapana viedä erakkojen omaisiltaankin saamat kirjeet ensin luostarinvanhimman avattaviksi ja luettaviksi ennen niiden joutumista niiden saajille. Tietysti edellytettiin, että tämän kaiken piti tapahtua vapaasta tahdosta ja vilpittömästi, sydämen halusta, vapaaehtoisen kuuliaisuuden ja sielun pelastukseksi tarkoitetun opetuksen nimessä, mutta käytännössä, kuten nähtiin, se tapahtui usein kaikkea muuta kuin vilpittömässä mielessä ja päinvastoin teeskennellen ja epärehellisesti. Mutta vanhimmat ja kokeneimmat veljeskunnan jäsenet pysyivät kannallaan ollen sitä mieltä, että »ken on vilpittömin mielin astunut näiden seinien sisäpuolelle pelastuakseen, sille kaikki tämä kuuliaisuus ja itsensä voittaminen on oleva ehdottomasti suureksi hyödyksi pelastuksen tiellä; ken taas päinvastoin tuntee olonsa vaivalloiseksi ja nurkuu, se ei oikeastaan olekaan munkki ja on tullut suotta luostariin ja sellaisen paikka on maailmassa. Synniltä ja perkeleeltä taas ei ole turvassa maailmassa eikä edes temppelissä, joten siis ei ole mitään syytä hellitellä syntiä.»

— Hän on mennyt heikoksi, on enimmäkseen nukuksissa, — ilmoitti Aljošalle kuiskaten isä Paísi siunattuaan häntä. — Häntä on suorastaan vaikea saada hereille. Mutta ei tarvitsekaan herättää. Noin viideksi minuutiksi hän heräsi, pyysi viemään siunauksensa veljeskunnalle ja pyysi veljiä rukoilemaan yöllä hänen puolestaan. Huomenna hän aikoo vielä kerran nauttia herranehtoollista. Hän muisteli sinua; Aleksei, kysyi olitko mennyt, vastattiin, että olet kaupungissa. »Siihen minä hänet siunasinkin, siellä on hänen paikkansa eikä tällä kertaa täällä», — näin hän puhui sinusta. Rakkaudella hän sinua muisteli ja huolehtien, ymmärrätkö, millainen onni on tullut osaksesi? Mutta kuinka hän tuli määränneeksi sinut joksikin ajaksi maailmaan? Hän siis näkee edeltäpäin jotakin sinun kohtalostasi! Ymmärrä, Aleksei, että jos palaatkin maailmaan, niin teet sen täyttääksesi luostarinvanhimpasi sinulle määräämän kuuliaisuusvelvollisuuden etkä tyhjään kevytmielisyyteen ja maailman iloihin…

Isä Paísi poistui. Että luostarinvanhin teki lähtöä, siitä Aljoša oli varma, vaikka vanhus vielä saattoikin elää päivän tai kaksi. Aljoša päätti lujasti ja hehkuvin mielin, että hän huolimatta antamastaan lupauksesta tavata isää, Hohlakoveja, veljeä ja Katerina Ivanovnaa — ei seuraavana päivänä ollenkaan poistu luostarista, vaan jää vanhuksensa luo hänen kuolemaansa asti. Rakkaus leimahti hänen sydämessään, ja hän moitti katkerasti itseään siitä, että oli hetkeksi siellä, kaupungissa, suorastaan unohtanut sen, jonka hän oli jättänyt luostariin kuolinvuoteelle ja jota hän kunnioitti enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa. Hän meni vanhuksen makuukomeroon, lankesi polvilleen ja kumarsi nukkuvalle maahan asti. Vanhus nukkui hiljaa ja liikkumatta, hengittäen tasaisesti ja tuskin huomattavasti. Hänen kasvonsa olivat rauhalliset.

Palattuaan toiseen huoneeseen — samaan, jossa luostarinvanhin aamulla oli ottanut vastaan vieraat, kävi Aljoša melkein riisumatta ja ottaen jalastaan vain saappaat pitkälleen kovalle ja kapealle nahkapäällyksiselle sohvalle, jolla hän oli jo pitkät ajat nukkunut joka yö tuoden siihen vain tyynyn. Patjaa, josta hänen isänsä äskettäin oli pitänyt ääntä, hän ei pitkään aikaan ollut muistanut levittää alleen. Hän riisui vain lyhyen viittansa ja käytti sitä peitteenään. Mutta ennen nukkumistaan hän heittäytyi polvilleen ja rukoili kauan. Palavassa rukouksessaan hänellä ei ollut tapana pyytää Jumalaa tuomaan selkenemistä hänen ahdistukseensa, vaan hän janosi vain riemuisaa liikutusta, entistä sulotunnetta, joka aina oli tullut hänen sieluunsa, kun hän oli kiittänyt ja ylistänyt Jumalaa, ja tuota kiitosta ja ylistystä oli tavallisesti vain ollutkin hänen rukouksensa levolle käydessä. Tuo riemu, joka tuli hänen sydämeensä, toi mukanaan kevyen ja rauhallisen unen. Rukoillessaan taas nyt hän sattumalta tunsi taskussaan sen ruusunpunaisen, pienen kirjeen, jonka hänelle oli antanut hänen jälkeensä juossut Katerina Ivanovnan palvelijatar. Hän tuli hämilleen, mutta rukoili rukouksensa loppuun. Sitten hän jonkin verran empien avasi kirjeen. Siinä oli kirjelippu, jonka oli allekirjoittanut Lise, — sama rouva Hohlakovin nuori tytär, joka aamulla oli hänelle niin naureskellut luostarinvanhimman luona.

»Aleksei Fjodorovitš», kirjoitti hän, »kirjoitan teille kenenkään tietämättä, salassa äidiltäkin, ja tiedän, miten pahasti se on tehty. Minä en voi enää elää, jos en sano teille sitä, mikä on syntynyt sydämessäni, mutta sitä ei pidä ennen aikojaan tietää kenenkään muun kuin meidän kahden. Mutta kuinka sanon teille sen, mitä niin tekee mieleni teille sanoa? Sanotaan, että paperi ei punastu, mutta minä vakuutan teille, että se ei ole totta ja että paperi punastuu aivan niinkuin minä itse nyt olen hirveän punastunut. Rakas Aljoša, minä rakastan teitä, olen rakastanut jo lapsena, Moskovassa, kun te olitte aivan toisenlainen kuin nyt, ja rakastan koko elämäni ajan. Sydämeni on valinnut teidät, ja me yhdymme yhdeksi ja päätämme vanhoina yhdessä elämämme. Mitä ikääni tulee, niin me odotamme niin kauan kuin laissa on määrätty. Siihen mennessä minä ehdottomasti tulen terveeksi, rupean kävelemään ja tanssimaan. Siitä ei voi olla mitään epäilystä.

»Näettekö, kuinka olen joka kohdan miettinyt. Yhtä vain en osaa ajatella: mitä te minusta ajattelette luettuanne tämän? Minä aina nauran ja kujeilen ja äsken suututin teidät, mutta vakuutan teille, että nyt juuri ennenkuin tartuin kynään minä rukoilin jumalanäidin kuvan edessä ja rukoilen nytkin ja olen vähällä itkeä.

»Salaisuuteni on teille ilmaistu enkä tiedä, kuinka huomenna tullessanne voin teihin katsahtaakaan. Ah, Aleksei Fjodorovitš, entä jos taaskaan en voi hillitä itseäni, vaan, kuten hupsu, rupean nauramaan niinkuin äskenkin teidät nähdessäni? Silloinhan te pidätte minua pahana pilkantekijänä ettekä usko kirjettäni. Senvuoksi pyydän teitä, rakkaani, jos te minua säälitte, että te huomenna tullessanne sisälle ette katso minua liiaksi suoraan silmiin, sillä kun katseemme kohtaavat toisensa, niin minä kenties pakostakin äkkiä rupean nauramaan ja sitten te vielä kaiken lisäksi olette tuossa pitkässä takissanne. Nytkin minä ihan kylmenen sitä ajatellessani ja siksi älkää sisään tullessanne vähään aikaan ollenkaan katsoko minuun, vaan katsokaa mammaa tai ikkunasta ulos…

»Kas nyt olen kirjoittanut teille rakkauskirjeen, voi hyvä Jumala, mitä olenkaan tehnyt! Aljoša, älkää halveksiko minua, ja jos olen tehnyt jotakin hyvin huonoa ja tuottanut teille surua, niin antakaa minulle anteeksi. Nyt on minun kenties ainaiseksi menneen maineeni salaisuus teidän käsissänne.

»Tänään minä ehdottomasti itken. Näkemiin, kamaliin näkemiin. Lise.

»P. S. Aljoša, tulkaa te vain välttämättömästi, välttämättömästi, välttämättömästi! Lise.»

Aljoša luki kirjeen ihmetellen, luki sen kahdesti, mietti ja alkoi äkkiä hiljaa ja makeasti nauraa. Sitten hän vavahti, tämä nauru tuntui hänestä synnilliseltä. Mutta hetken kuluttua hän alkoi taas nauraa yhtä hiljaista ja onnellista naurua. Hitaasti hän pani kirjeen takaisin kuoreen, teki ristinmerkin ja kävi makaamaan. Ahdistus oli äkkiä kadonnut hänen mielestään. »Herra Jumala, armahda heitä kaikkia, noita äskeisiä, suojele heitä onnettomia ja rauhattomia ja ohjaa heidän kulkunsa. Sinulla on keinot: kaikilla noilla keinoillasi pelastat heidät. Sinä olet rakkaus, Sinä lähetät myös kaikille ilon!» mutisi Aljoša tehden ristinmerkkejä ja vaipuen levolliseen uneen.