TOINEN OSA

Neljäs kirja

Mullerruksia

Isä Ferapont

Aljoša heräsi varhain aamulla, ennen päivän sarastusta. Luostarinvanhin oli herännyt ja tunsi olevansa sangen heikko, mutta halusi kuitenkin siirtyä vuoteesta nojatuoliin. Hän oli täydessä tajussaan. Vaikka hänen kasvonsa olivatkin hyvin väsyneen näköiset, niin ne olivat kirkkaat, miltei iloiset, ja hänen katseensa oli iloinen, ystävällinen, kutsuva. — Kenties minäkin elän yli nyt alkavan päivän, — sanoi hän Aljošalle. Sitten hän tahtoi heti ripittäytyä ja nauttia herranehtoollisen. Hänen rippi-isänään oli aina isä Paísi. Kun molemmat sakramentit oli suoritettu, alkoi viimeinen voitelu. Pappismunkit kokoontuivat, kammio täyttyi vähitellen erakoista. Sillävälin oli päivä valjennut. Alkoi saapua munkkeja luostaristakin. Kun toimitus oli lopussa, tahtoi luostarinvanhin sanoa jäähyväiset kaikille ja suuteli jokaista. Koska kammio oli ahdas, niin ensiksi saapuneet poistuivat antaen tilaa toisille. Aljoša seisoi luostarinvanhimman luona, joka uudelleen oli siirtynyt nojatuoliin. Hän puhui ja opetti, minkä voi, ja vaikka hänen äänensä olikin heikko, niin se kuitenkin oli vielä verraten luja. — Olen opettanut teitä niin monta vuotta ja siis puhunut ääneen niin monta vuotta, että on tullut tavaksi puhua ja puhuessani teitä opettaa ja se on mennyt niin pitkälle, että minun melkein on ollut vaikeampi olla vaiti kuin puhua, isät ja rakkaat veljet, vielä nytkin, kun olen ollut heikko, — laski hän leikkiä katsellen liikutettuna ympärillään olevia. Aljoša muisti myöhemmin yhtä ja toista siitä, mitä hän silloin sanoi. Mutta vaikka hän puhuikin selvästi ääntäen eikä aivan matalalla äänellä, niin hänen puheensa kuitenkin oli jokseenkin hajanaista. Hän puhui monista asioista ja näytti tahtovan sanoa kaiken, puhua vielä kerran ennen kuoleman hetkeä loppuun kaiken, mitä vielä oli jäänyt elämän aikana puhumatta, eikä vain opettaakseen, vaan ikäänkuin hartaasti haluten tehdä toisetkin osallisiksi ilostaan ja ihastuksestaan, purkaa vielä kerran elämässä sydämensä sisällystä…

— Rakastakaa toisianne, isät — opetti vanhus (mikäli Aljoša myöhemmin muisti). — Rakastakaa Herran kansaa. Emme me ole pyhempiä kuin maailmassa-olijat sen vuoksi, että olemme tulleet tänne ja sulkeutuneet näitten seinien sisälle, vaan päinvastoin jokainen, joka on tänne tullut, on jo tänne tulollaan tunnustanut olevansa huonompi kaikkia maailman lapsia, huonompi kaikkia ja kaikkea maan päällä… Ja kuta kauemmin munkki sitten elää seiniensä sisäpuolelle sulkeutuneena, sitä herkempi hänen pitää myös olla tuntemaan tämä. Sillä päinvastaisessa tapauksessa hänellä ei ollut mitään syytä tullakaan tänne. Mutta kun hän tunnustaa, että hän ei ole ainoastaan huonompi kaikkia maailmassa, vaan myös kaikkien ihmisten edessä syyllinen kaikkien ja kaiken puolesta, kaikkien ihmisten syntien tähden, koko maailman ja itsekunkin syntien, silloin vasta eristäytymisemme tarkoitus saavutetaan. Sillä tietäkää, rakkaani, että joka ainoa meistä on epäilemättä syyllinen kaikkien ja kaiken puolesta maan päällä, ei vain maailman yhteiseen syntiin, vaan kukin omasta kohdastaan kaikkien ihmisten ja jokaisen ihmisen puolesta täällä maan päällä. Tämä tietoisuus on munkin elämän tien kruunu ja jokaisen ihmisen, joka maan päällä vaeltaa. Sillä eivät munkit ole erikoisia ihmisiä, vaan ainoastaan sellaisia, jommoisia kaikkien ihmisten maan päällä tulisi olla. Silloin vasta sydämemme värähtäisikin rajattomaan, koko maailman käsittävään ja loppumattomaan rakkauteen. Silloin jokainen teistä kykenee saavuttamaan koko maailman rakkaudella ja pesemään kyynelillään pois maailman synnit… Jokainen kulkekoon oman sydämensä ympärillä, jokainen ripittäytyköön itselleen lakkaamatta. Älkää pelätkö omaa syntiänne silloinkaan, kun olette tulleet siitä tietoisiksi, kunhan vain kadutte, mutta älkää asetelko Jumalalle ehtoja. Ja taas minä sanon teille: älkää ylpeilkö. Älkää ylpeilkö pienten edessä, älkääkä ylpeilkö suurten edessä. Älkää vihatko niitäkään, jotka hylkäävät teidät, jotka häpäisevät teitä, jotka herjaavat ja panettelevat teitä. Älkää vihatko jumalankieltäjiä, vääriä opettajia, materialisteja, olkaa vihaamatta ilkeitäkin heidän joukossaan eikä vain hyviä, sillä heidän joukossaan on paljon hyviä ja varsinkin meidän aikanamme. Sulkekaa heidät rukouksiinne näin: pelasta, Jumala, kaikki, joilla ei ole ketään puolestaan rukoilijaa, pelasta nekin, jotka eivät tahdo Sinua rukoilla. Ja lisätkää samalla: en pyydä tätä ylpeydessäni, Herra, sillä itse olen huonompi kaikkia ja kaikkea… Rakastakaa Herran kansaa, älkää antako tulokkaiden hajoittaa laumaa, sillä jos te nukutte laiskuuteenne ja inhottavaan ylpeyteenne ja varsinkin oman voitonpyyntöönne, niin tulee kaikilta suunnilta niitä, jotka hajoittavat laumanne. Selittäkää kansalle evankeliumia väsymättä… Älkää ottako lahjoja… Hopeata ja kultaa älkää rakastako älkääkä pitäkö itsellänne… Uskokaa ja pitäkää merkit. Kohottakaa lippu korkealle…

Vanhus puhui muuten katkonaisemmin kuin tässä on esitetty ja kuin Aljoša sittemmin kirjoitti muistiin. Toisinaan hänen puheensa aivan katkesi, niinkuin hän olisi koonnut voimia, hän läähätti, mutta oli innoissaan. Häntä kuunneltiin liikutetuin mielin, vaikka monet ihmettelivätkin hänen sanojaan ja pitivät niitä hämärinä… Myöhemmin muisteltiin kaikkia näitä sanoja. Kun Aljoša joutui hetkiseksi poistumaan kammiosta, niin häntä hämmästytti kammioon ja sen läheisyyteen kerääntyneitten munkkien yleinen mieltenkuohu ja odotus. Muutamissa tuo odotus oli melkein pelokasta, toisissa juhlallista. Kaikki odottivat jotakin suurta tapahtuvan heti luostarinvanhimman kuoltua. Tämä odotus oli eräältä kannalta katsoen tavallaan kevytmielistäkin, mutta se oli vallannut kaikkein ankarimmatkin vanhukset. Kaikkein ankarimmat olivat pappismunkki Paísin kasvot. Aljoša oli poistunut kammiosta ainoastaan siksi, että hänet oli salaa kutsunut ulos erään munkin välityksellä Rakitin, joka oli tullut kaupungista ja tuonut Aljošalle omituisen kirjeen rouva Hohlakovilta. Tämä ilmoitti Aljošalle erään uutisen, joka juuri nyt oli sangen mielenkiintoinen. Seikka oli semmoinen, että edellisenä päivänä oli niiden uskovaisten rahvaannaisten joukossa, jotka olivat tulleet tervehtimään luostarinvanhinta ja saamaan hänen siunauksensa, ollut eräs kaupungin ämmistä, Prohorovna, aliupseerin leski. Hän oli kysynyt luostarinvanhimmalta, voiko hän mainita kirkossa vainajana ja sielumessun toimittamista varten poikansa Vasenjkan, joka oli mennyt virka-asioissa kauaksi Siperiaan, Irkutskiin, ja josta hän jo vuoteen ei ollut saanut mitään tietoja. Tähän oli luostarinvanhin antanut hänelle ankaran vastauksen kieltäen niin tekemästä ja nimittäen sellaista sielumessua noituuden kaltaiseksi toiminnaksi. Mutta sitten hän oli antanut eukolle anteeksi tämän tietämättömyyden tähden ja lisännyt »aivan kuin katsoen tulevaisuuden kirjaan» (niin kuuluivat sanat rouva Hohlakovin kirjeessä) seuraavan lohdutuksen: »että hänen poikansa Vasja on varmasti elossa ja että hän pian joko itse saapuu äitinsä luo tai lähettää kirjeen ja että hän vain menisi kotiinsa ja odottaisi. Ja kuinka kävi?» — lisäsi rouva Hohlakov innostuneesti. — »Ennustus täyttyi aivan sananmukaisesti ja paremminkin.» Tuskin oli ämmä palannut kotiin, kun hänelle annettiin Siperiasta tullut kirje, joka jo oli häntä odottamassa. Mutta vielä enemmänkin: tässä kirjeessä, joka oli kirjoitettu matkan varrelta Jekaterinburgista, Vasja ilmoitti äidilleen olevansa itse tulossa Venäjälle erään virkamiehen kanssa ja että noin kolmen viikon kuluttua tämän kirjeen saapumisesta »hän toivoo saavansa syleillä äitiään». Rouva Hohlakov pyysi hartaasti ja lämpimästi Aljošaa ilmoittamaan tämän äskeisen »ihmeellisen ennustuksen» apotille ja koko veljeskunnalle: »Sen pitää tulla kaikkien, kaikkien tietoon!» — huudahti hän kirjeensä lopussa. Tämä kirje oli kirjoitettu kiireesti, ja kirjoittajan mielenliikutus näkyi sen joka rivistä. Mutta Aljošan ei tarvinnut enää ilmoittaa veljeskunnalle mitään, sillä jokainen tiesi jo kaikki: Rakitin oli lähettäessään munkin häntä hakemaan antanut tälle sen lisäksi tehtäväksi »nöyrimmästi ilmoittaa hänen korkea-arvoisuudelleen isä Paísille, että hänellä, Rakitinilla, on hänelle eräs niin tärkeä asia, että hän ei uskalla hetkeäkään lykätä sen ilmoittamista, samalla kuin hän nöyrimmästi pyytää anteeksi rohkeuttaan». Koska munkki oli ilmoittanut Rakitinin pyynnön isä Paísille aikaisemmin kuin Aljošalle, niin Aljošan tehtäväksi paikalle tultua jäi vain kirjeen lukeminen ja sen esittäminen heti isä Paísille vain jonkinmoisena todistuskappaleena. Nytpä myös tämä juro ja epäluuloinen mies luettuaan kulmakarvat rypyssä tiedon »ihmeestä» ei voinut täysin hillitä eräänlaista sisällistä tunnettaan. Hänen silmänsä välähtivät, huulet alkoivat äkkiä hymyillä arvokasta ja ymmärtävää hymyä.

— Mitä vielä saanemmekaan nähdä? — pääsi äkkiä aivan kuin vahingossa hänen suustaan.

— Mitä vielä saanemmekaan nähdä, mitä vielä saanemmekaan nähdä! — toistelivat munkit ylt'ympäri, mutta isä Paísi rypisti uudelleen kulmiaan ja pyysi kaikkia olemaan edes toistaiseksi kertomatta tästä ääneen kenellekään, »kunnes saadaan vielä varmempi tieto, sillä maailmanlasten keskuudessa on paljon kevytmielisyyttä, ja tämäkin asia on voinut tapahtua aivan luonnollisella tavalla», lisäsi hän varovasti aivan kuin rauhoittaakseen omaatuntoaan, mutta tuskin ollenkaan uskoen tarpeelliseksi omaa varovaisuuttaan, minkä toisetkin varsin hyvin huomasivat. Tietysti »ihme» tuli heti koko luostarin ja myös monien luostariin jumalanpalvelukseen saapuneitten ulkopuolisten tietoon. Kaikkein enimmän näytti tapahtunut ihme hämmästyttävän luostariin poikennutta vaeltavaa munkkia, joka oli tullut kaukana pohjoisessa, Obdorskissa, olevasta Pyhän Sylvesterin pikkuisesta luostarista. Hän oli eilen tervehtinyt luostarinvanhinta seisoen rouva Hohlakovin vieressä ja kysynyt häneltä terävästi osoittaen hänelle tuon rouvan »parantunutta» tytärtä: — Kuinka teillä on rohkeutta tehdä tuollaisia tekoja?

Asian laita oli niin, että hän nyt oli sangen ymmällä eikä oikein tietänyt, mitä uskoisi. Eilen illalla hän oli käynyt vielä luostarissa isä Ferapontin luona tämän erityisessä kammiossa mehiläistarhan takana, ja häntä oli hämmästyttänyt tämä kohtaus, joka oli tehnyt häneen oudon ja peloittavan vaikutuksen. Tämä vanhus, isä Ferapont, oli se sama hyvin korkeassa iässä oleva munkki, suuri paastooja ja vaikenija, jonka jo olemme maininneet luostarinvanhin Zosiman vastustajana ja ennen kaikkea luostarinvanhinjärjestelmän vastustajana, jota järjestelmää hän piti vahingollisena ja kevytmielisenä uutuutena. Tämä oli sangen vaarallinen vastustaja, vaikka hän, vaikenija kun oli, ei puhunut juuri kenellekään sanaakaan. Vaarallinen hän oli etupäässä siksi, että monet veljeskunnan jäsenet olivat täydelleen hänen puolellaan ja monet luostarissa käyvistä maallikoista kunnioittivat häntä suurena hurskauden harjoittajana ja uskon sankarina, siitä huolimatta, että huomasivat hänet ehdottomasti kaistapäiseksi. Mutta se juuri viehättikin, että hän ei ollut aivan täysijärkinen. Luostarinvanhin Zosiman luona ei tämä isä Ferapont koskaan käynyt. Vaikka hän elelikin erakkomajassa, niin häntä ei sanottavasti häiritty erakkomajoissa noudatettavilla säännöillä juuri siksi, että hänen käytöksensä ei ollut aivan täysijärkisen käytöstä. Hän oli seitsemänkymmenenviiden vuoden ikäinen, jollei vanhempikin, ja asui mehiläistarhan tuolla puolen muurin kulmauksessa vanhassa, melkein lahonneessa puisessa kammiossa, joka oli siihen laitettu jo ammoisina aikoina, jo viime vuosisadalla, eräälle niinikään suurelle paastoojalle ja vaikenijalle, isä Joonaalle, joka oli elänyt sadan viiden vuoden ikään ja jonka teoista vieläkin kierteli luostarissa ja sen ympäristössä paljon mielenkiintoisia kertomuksia. Isä Ferapontin onnistui saada aikaan se, että hänetkin vihdoin, noin seitsemän vuotta sitten, sijoitettiin tuohon samaan yksinäiseen pikku kammioon, joka yksinkertaisesti oli mökki, mutta muistutti suuresti kappelia, sillä siinä oli erittäin paljon lahjaksi tuotuja pyhäinkuvia, joitten edessä alati paloivat niinikään lahjoitetut lamput, ja näitä hoitelemaan ja sytyttelemään olikin isä Ferapont oikeastaan sinne pantu. Hän söi, kuten kerrottiin (ja se olikin totta), vain kaksi naulaa leipää kolmessa päivässä, ei muuta. Leivän toi hänelle joka kolmas päivä mehiläistarhassa asuva mehiläisten hoitaja, mutta tällekin häntä palvelevalle mehiläisten hoitajalle isä Ferapont aniharvoin virkkoi sanaakaan. Nämä neljä naulaa leipää ynnä sunnuntaisin tuotu siunattu ehtoollisleipä, jonka igumeni säännöllisesti myöhemmän jumalanpalveluksen jälkeen lähetti pyhälle miehelle, olivatkin hänen ruokanaan koko viikon aikana. Vettä vaihdettiin hänen tuoppiinsa joka päivä. Jumalanpalvelukseen hän saapui harvoin. Luostariin tulleet rukoilijat näkivät hänen viettävän toisinaan koko päivän rukoilussa, jolloin hän oli kaiken aikaa polvillaan eikä katsonut ympärilleen. Jos hän joskus antautui heidän kanssaan puheisiin, niin hän puhui lyhyesti, katkonaisesti, omituisesti ja melkein aina töykeästi. Sattui kuitenkin joskus, vaikka hyvin harvoin, että hän itsekin rupesi puhumaan kävijäin kanssa, mutta useimmiten hän lausui vain yhden ainoan omituisen sanan, joka jäi aina kuulijoille suureksi arvoitukseksi, eikä sen jälkeen kaikista pyynnöistä huolimatta lausunut enää mitään selitykseksi. Papin arvoa hänellä ei ollut, hän oli vain tavallinen munkki. Kierteli hyvin kummallinen huhu, muuten kaikkein sivistymättömimpien ihmisten keskuudessa, että isä Ferapont on yhteydessä taivaan henkien kanssa ja puhelee vain niiden kanssa ja siinä on syy, miksi hän on vaiti ihmisten parissa. Kun Obdorskin munkki oli tullut mehiläistarhaan mehiläishoitajan, niinikään sangen vähäpuheisen ja juron munkin, opastusten mukaan, niin hän meni siihen kulmaukseen, missä isä Ferapontin kammio oli. — Kenties hän puhuu teille, joka olette matkamies, mutta voi käydä niinkin, että ette saa sanaakaan hänen suustaan, — oli hänelle mehiläisten hoitaja ennakolta sanonut. Munkki lähestyi majaa, kuten hän itse myöhemmin kertoi, suuresti peläten. Oli jo verraten myöhäinen hetki. Isä Ferapont istui tällä kertaa kammionsa ovella matalalla jakkaralla. Hänen päänsä yläpuolella humisi hiljaa suuri jalava. Illan viileys tuntui ilmassa. Obdorskin munkki lankesi maahan pyhän miehen eteen ja pyysi siunausta.

— Tahdotko, että minäkin lankeaisin sinun edessäsi maahan, munkki? — lausui isä Ferapont. — Nouse!

Munkki nousi.

— Siunaten ja siunattuna istu viereeni. Mistäpä matka?

Enimmän hämmästytti munkkiparkaa se, että isä Ferapont, vaikka hän epäilemättä oli suuri paastooja ja jo korkeassa iässä, näytti vielä olevan vahva ukko, oli kookas, suoraselkäinen, kasvot olivat raittiit ja terveet, vaikka laihtuneet. Varmasti hänellä oli vielä melko paljon voimia. Ruumiinrakenteeltaan hän oli kuin voimailija. Niin korkeasta iästään huolimatta hän ei edes ollut täydelleen harmaantunutkaan, ja hiukset ja parta, jotka ennen olivat olleet mustat, olivat sangen tuuheat. Hänen silmänsä olivat harmaat, suuret ja kirkkaat, mutta hyvin muljollaan, mikä suorastaan herätti huomiota. Puhuessaan hän korosti voimakkaasti o-äännettä. Hänen yllään oli pitkä, punaisenruskea viitta, joka oli tehty karkeasta, entisen sanontatavan mukaan vankien kankaasta, ja vyöllä oli paksu nuora. Kaula ja rinta olivat paljaat. Viitan alta näkyi kaikkein paksuimmasta palttinasta tehty, jo melkein mustaksi mennyt paita, jota ei kuukausimääriin riisuttu. Hänen sanottiin kantavan viittansa alla kolmenkymmenen naulan painoisia kahleita. Jaloissa hänellä oli vanhat, hyvin hajalliset kengät ilman minkäänlaisia sukkia.

— Pienestä Obdorskin luostarista, Pyhän Sylvesterin luostarista, — vastasi vaeltava munkki nöyrästi ja tarkasteli erakkoa nopein ja uteliain, vaikka hieman pelästynein katsein.

— Olen ollut sinun Sylvesterisi luona. Olen elellyt. Onko tuo Sylvester terveenä?

Munkki ällistyi.

— Te olette päätöntä väkeä! Kuinka te noudatatte paastoa?

— Meidän ruokajärjestyksemme on ikivanhaan erakkotapaan tämmöinen: suuren paaston aikana ei maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin kateta pöytää. Tiistaisin ja torstaisin veljet saavat hunajakeittoa, muuraimia tai suolattua kaalia sekä talkkunaa. Lauantaisin valkokaalilientä, hernemuhennosta, mehupuuroa, kaikki öljyn kera. Sunnuntaina on liemen lisäksi kuivaa kalaa ja puuroa. Piinaviikolla maanantaista aina lauantai-iltaan, kuutena päivänä, vettä ja leipää, muuta ei syödä eikä mitään keitetä, ja tässäkin ollaan pidättyväisiä. Mikäli mahdollista on, ei pidä nauttia ravintoa joka päivä, tämmöinen on ensimmäisen piinaviikon järjestys. Pyhänä pitkänäperjantaina ei syödä mitään, samoin pääsiäislauantaina meidän on paastottava kolmanteen tuntiin asti ja sitten haukattava hiukan leipää ja juotava vettä sekä yksi ainoa pikari viinaa. Pyhänä kiirastorstaina syömme keittoa ilman öljyä ja juomme viinaa, mutta jotkut eivät nauti ollenkaan ruokaa. Laodikeian tuomiokirkossa lausutaan näet kiirastorstaista näin: »sillä ei ole soveliasta ison paaston viimeisen viikon torstaina vapauttaa itseään paastosta ja häväistä koko iso paasto». Näin on meillä. Mutta mitä se onkaan verrattuna teihin, suuri isä, — lisäsi munkki rohkaistuneena, — sillä te nautitte ympäri vuoden ja pyhänä pääsiäisenäkin ainoastaan leipää ja vettä, ja se leipämäärä, joka meillä menee kahdessa päivässä, riittää teille koko viikoksi. Todellakin ihmeellistä on tämä teidän tällainen suuri pidättyväisyytenne.

— Entä karvalaukut? — kysyi äkkiä isä Ferapont ääntäen voimakkaasti r:n.

— Karvalaukut? — toisti munkki ihmeissään.

— Niinpä niin. Minä menen pois heidän leipänsä äärestä, en sitä ollenkaan tarvitse, menen vaikkapa metsään ja elän siellä karvalaukuilla tai marjoilla, mutta he pysyvät täällä vain leipänsä ääressä, ovat siis piruun sidottuja. Nykyjään pakanat puhuvat, että ei ole syytä niin paljon paastota. Se on heidän röyhkeä ja pakanallinen mielensä.

— On, se on totta, — huokasi munkki.

— Entä näitkö piruja niillä? — kysyi isä Ferapont.

— Kenellä niillä? — tiedusti munkki arasti.

— Minä kävin igumenin luona viime vuoden pyhänä helluntaina enkä ole sen koommin sinne mennyt. Näin jollakulla istumassa rinnan päällä, viitan alle lymyten, vain sarvet törröttivät näkyvissä. Toisella se tirkisteli taskusta, silmät vilkuilivat, pelkäsi minua. Joillekuille se oli asettunut vatsaan, aivan hänen saastaiseen mahaansa, toisilla taasen se riippuu kaulassa, on siihen takertunut, hän kantaa sitä siinä eikä itse sitä näe.

— Tekö… näette? — tiedusti munkki.

— Sanoinhan, että näen, näen läpi. Kun olin lähdössä igumenin luota, niin kas — yksi on mennyt oven taakse minua piiloon, iso venkale, puolentoista arssinan korkuinen ja siitä ylikin, häntä paksu, tummanruskea, pitkä, mutta hännänpää sattuukin joutumaan oven rakoon; minäpä en ollutkaan tyhmä, vaan paukautin oven kiinni ja litistin hänen häntänsä. Sepä alkoi vinkua ja rimpuilla, mutta minä tein sitä kohti kolme kertaa ristinmerkin — sain sen ristityksi. Siihen se kuoli kuin kuoliaaksi tallattu hämähäkki. Nyt sen on täytynyt mädätä nurkkaan, löyhkä leviää siitä, mutta he eivät näe, eivät tunne hajua. Vuoteen en ole nähnyt. Sinulle vain, joka olet muukalainen, ilmoitan tämän.

— Kamalia ovat sananne! Mutta kuinka on, suuri ja hurskas isä, — rohkaistui munkki yhä enenemän, — onko totta, kun teistä kulkee suuri maine kaukaisiinkin maihin, että te olette katkeamattomassa yhteydessä Pyhän Hengen kanssa?

— Lentää alas toisinaan. Käy luonani.

— Kuinka lentää alas? Missä muodossa?

— Lintuna.

— Pyhä Henki kyyhkysen muodossa?

— Se on Pyhä Henki, mutta tämä on Pyhityksen Henki. Pyhityksen Henki on kokonaan toinen, se voi laskeutua alas muinakin lintuina: milloin pääskysenä, milloin tiklinä, milloin tiaisena.

— Kuinka te sitten erotatte sen muista tiaisista?

— Puhuu.

— Miten se puhuu, millä kielellä?

— Ihmisen kielellä.

— Mitä hän teille puhuu?

— Tänään ilmoitti, että hölmö tulee luokseni ja kyselee joutavia.
Paljon tahdot tietää, munkki.

— Kamalia ovat sananne, hurskas ja pyhä isä, — sanoi munkki pudistaen päätään. — Hänen pelokkaissa silmissään kuvastui muuten myöskin epäluuloisuutta.

— Näetkö tämän puun? — kysyi isä Ferapont oltuaan jonkin aikaa vaiti.

— Näen, hurskas isä.

— Sinun mielestäsi se on jalava, mutta minulle se on aivan toinen kuva.

— Mikä sitten? — sanoi munkki odottaen ääneti vastausta, vaikka turhaan.

— Se tapahtuu yöllä. Näetkö nämä kaksi oksaa? Yöllä Kristus ojentaa minua kohti käsiään ja näillä käsillään etsii minua, näen sen selvästi ja vapisen. Kauheata, oi, kauheata!

— Mitä kauheata siinä on, jos se on itse Kristus?

— Sieppaa ja vie ylös.

— Elävänäkö?

— Eliaksen hengessä ja kunniassa, etkö ole sitä kuullut? Ottaa ja vie…

Vaikka Obdorskin munkki tämän keskustelun jälkeen palasi hänelle varattuun kammioon erään veljen luo hyvin ymmällä, niin hänen sydämensä kuitenkin ehdottomasti taipui enemmän isä Ferapontin kuin isä Zosiman puoleen. Obdorskin munkki kannatti ennen kaikkea paastoa, eikä ollut kumma, jos niin suuri paastooja kuin isä Ferapont »näki ihmeellisiä». Hänen sanansa tuntuivat tietysti tavallaan järjettömiltä, mutta Jumalahan tiesi, mitä noihin sanoihin kätkeytyi, ja puhuivathan ja tekiväthän kaikki Kristuksen tähden mielettömät paljon kummempiakin. Pirun hännän litistämisen hän taas oli valmis sydämestään ja mielellään uskomaan ei vain kuvaannollisessa mielessä, vaan sananmukaisestikin. Sitäpaitsi hän oli jo aikaisemmin ennen luostariin saapumistaan, ollut kiihkeä luostarinvanhinjärjestelmän vastustaja, jota järjestelmää hän toistaiseksi tunsi vain muiden kertomuksista ja jota hän, kuten monet muutkin, piti ehdottomasti vaarallisena uutuutena. Oltuaan nyt päivän luostarissa hän oli jo ennättänyt panna merkille myös muutamien kevytmielisten ja luostarinvanhinjärjestelmää vastustavien veljien salaisen nurkumisen. Sen lisäksi hän oli luonteeltaan kaikkea nuuskiva ja kaikkialle ennättävä sekä ylen utelias. Siksipä suuri uutinen luostarinvanhin Zosiman tekemästä uudesta »ihmeestä» saattoi hänet suuresti ymmälle. Aljoša muisti myöhemmin, miten luostarinvanhimman ja hänen kammionsa ympärille kertyneiden munkkien joukossa hänen editseen vilahti monta kertaa kaikkialla ja joka ryhmässä puikkelehtivan uteliaan obdorskilaisen vieraan hahmo kaikkea kuuntelemassa ja kaikilta kyselemässä. Mutta silloin hän ei kiinnittänyt tähän sanottavasti huomiota, vaan muisti vasta myöhemmin. Olikin tärkeämpää huomattavaa: Zosima-vanhus, joka oli taas tuntenut väsymystä ja käynyt vuoteeseen, oli, kun hänellä jo olivat silmät nurin päässä, yht'äkkiä muistanut Aljošan ja tahtonut häntä luokseen. Aljoša riensi heti luo. Vanhuksen luona olivat silloin vain isä Paísi, pappismunkki isä Josef ja palvelijamunkki Porfiri. Vanhus avasi väsyneet silmänsä, katsoi kiinteästi Aljošaan ja kysyi äkkiä häneltä:

— Odottavatko omaisesi sinua, poikani?

Aljoša tuli hämilleen.

— Eivätkö he tarvitse sinua? Lupasitko sinä eilen tulla tänään jonkun luo?

— Lupasin… isälle… veljille… muillekin…

— Näetkö nyt. Mene ehdottomasti. Älä ole murheellinen. Tiedä, että minä en kuole sanomatta sinun läsnäollessasi viimeisen sanani maan päällä. Sinulle minä sanon sen sanan, poikani, sinulle jätän sen testamenttina. Sinulle, rakas poikani, sillä sinä rakastat minua. Mutta nyt mene niiden luo, joille lupasit.

Aljoša alistui heti, vaikka hänen olikin vaikea lähteä. Mutta lupaus, että saisi kuulla hänen viimeisen sanansa maan päällä, ja ennen kaikkea, että se oli ikäänkuin hänelle, Aljošalle, testamenttina jätetty, sai hänen sydämensä vapisemaan ihastuksesta. Hän lähti kiireesti ennättääkseen mahdollisimman pian takaisin, kun oli toimittanut kaikki kaupungissa. Samalla kertaa myöskin isä Paísi sanoi hänelle hänen lähtiessään sanan, joka teki häneen sangen voimakkaan ja odottamattoman vaikutuksen. Tämä tapahtui, kun he molemmat olivat jo tulleet ulos vanhuksen kammiosta.

— Muista, nuorukainen, alati (näin alkoi isä Paísi suoraan ja ilman mitään esipuheita), että maailman tiede yhtyneenä suureksi voimaksi on eritellyt, varsinkin viime vuosisadalla, kaiken sen, mitä meille on taivaallista perinnöksi annettu pyhissä kirjoissa, ja ankaran analyysin jälkeen ei tämän maailman oppineille ole koko entisestä pyhäköstä jäänyt jäljelle kerrassaan mitään. Mutta he ovat eritelleet yksityisiä osia päästäen näkyvistään kokonaisuuden, ja on suorastaan ihmeteltävää, miten pitkälle heidän sokeutensa on mennyt. Ja kuitenkin kokonaisuus on heidänkin silmiensä edessä järkähtämättömänä niinkuin ennenkin, eivätkä helvetin portit voi sitä voittaa. Eikö se ole elänyt yhdeksäntoista vuosisataa ja eikö se elä nytkin yksilöitten sielujen liikkeissä ja kansan suurten joukkojen sielun liikkeissä? Noitten samojen, kaikkea alas repivien ateistienkin sielujen liikkeissä se elää järkähtämättömänä niinkuin ennenkin! Sillä myöskin kristinopista luopuneet ja sitä vastaan kapinoivat ovat olemukseltaan samaa Kristuksen olentoa ja jäävät semmoisiksi, sillä ei heidän viisautensa eikä heidän sydämensä hehku ole tähän saakka kyennyt luomaan toista korkeinta muotoa ihmiselle ja hänen arvolleen kuin se muoto, jonka jo ammoin osoitti Kristus. Mikäli yrityksiä on tehty, on tulokseksi tullut vain muodottomuutta. Muista tämä erityisesti, nuorukainen, sillä sinut on määrännyt maailmaan sinun pois menevä luostarinvanhimpasi. Kenties tätä suurta päivää muistellessasi et unohda myöskään minun sanojani, jotka ovat sydämestä sinulle lausutut evästykseksi matkallesi, sillä olet nuori ja kiusaukset maailmassa ovat suuret eivätkä heikkojen voimiesi mukaiset. No, mene nyt, orpo.

Näin sanoen isä Paísi siunasi hänet. Lähtiessään luostarista ja ajatellessaan kaikkia näitä odottamattomia sanoja Aljoša yht'äkkiä ymmärsi, että tästä ankarasta ja tähän saakka häntä kohtaan jurosta munkista hän odottamatta oli saanut uuden ystävän ja häntä palavasti rakastavan opastajan, — aivan kuin luostarinvanhin Zosima olisi kuollessaan uskonut hänet hänen huostaansa. »Ehkäpä heidän kesken todella onkin niin sovittu», ajatteli Aljoša äkkiä. Isä Paísin odottamattomat ja oppineet mietelmät taas, jotka hän äsken oli saanut kuulla, todistivat, ne juuri, vain isä Paísin sydämen intoa: hän kiiruhti jo mahdollisimman pian varustamaan nuoren älyn taisteluun kiusauksia vastaan ja suojelemaan hänen hoitoonsa uskotun nuorta sielua muurilla, joka oli lujin, minkä hän saattoi ajatella.

Isän luona

Aivan ensiksi Aljoša meni isänsä luo. Lähestyessään taloa hän muisti isän edellisenä päivänä pitäneen hyvin tärkeänä, että hän tulisi kaikessa hiljaisuudessa veli Ivanin tietämättä. »Minkätähden?» ajatteli Aljoša nyt yht'äkkiä. »Jos isä tahtoo sanoa minulle jotakin kahden kesken ja salaa, niin miksi minun on tultava taloon salaisesti? Varmaankin hän eilen kiihdyksissään tahtoi sanoa minulle jotakin muuta, mutta ei ennättänyt», päätteli hän. Siitä huolimatta hän oli hyvin iloinen, kun Marfa Ignatjevna, joka avasi hänelle portin (Grigori oli sairastunut ja makasi sivurakennuksessa), ilmoitti hänelle hänen kysyttyään, että Ivan Fjodorovitš oli lähtenyt jo kaksi tuntia sitten.

— Entä isä?

— On noussut, juovat kahvia, — vastasi Marfa Ignatjevna jonkin verran kuivasti.

Aljoša astui sisään. Ukko istui pöydän ääressä tohvelit jalassa ja vanha päällystakki yllään ja tarkasteli huvikseen, ilman erikoisempaa mielenkiintoa, joitakin tilejä. Hän oli aivan yksin koko talossa. (Smerdjakovkin oli mennyt hankkimaan ruokatavaraa päivälliseksi.) Mutta hänen ajatuksensa eivät olleet tileissä. Vaikka hän ei ollutkaan aamulla noussut aikaisin vuoteesta ja oli reipastumaan päin, oli hän kuitenkin väsyneen ja heikon näköinen. Hänen otsansa ympäri, johon yöllä oli kasvanut isoja punertavia pahkoja, oli sidottu punainen liina. Nenä oli myös kovasti turvonnut, ja siihenkin oli ilmestynyt muutamia, joskin vähäisiä mustelmia, jotka tekivät hänen kasvonsa erittäin häijyn ja vihaisen näköisiksi. Ukko tiesi itse sen ja katsahti epäystävällisesti sisään astuvaan Aljošaan.

— Kahvi on kylmää, — huudahti hän tylysti, — en sitä tarjoa. Minä syön, veliseni, itsekin tänään paastolientä enkä kutsu ketään osalle. Miksi olet tullut?

—- Tiedustamaan terveytenne tilaa, — lausui Aljoša.

— Niin. Ja sitäpaitsi minä eilen itse käskin sinua tulemaan. Se on kaikki roskaa. Olet suotta ollut levoton. Muuten tiesin kyllä sinun kohta laittautuvan tänne…

Hän sanoi tämän jonkinmoisen vihamielisen tunteen vallassa. Samalla hän oli noussut paikaltaan ja katseli huolestuneena kuvastimeen (kenties jo neljännenkymmenennen kerran aamusta lähtien) tarkastellen nenäänsä. Hän alkoi myös asetella kauniimmin punaista liinaa otsalleen.

— Punainen on parempi, valkea muistuttaa enemmän sairashuonetta, — huomautti hän miettivästi. — No, mitä sinulle kuuluu? Miten on luostarinvanhimpasi laita?

— Hänen laitansa on hyvin huonosti, hän saattaa kuolla tänään, — vastasi Aljoša, mutta isä ei kuunnellut vastausta ja oli jo unohtanut kysymyksensäkin.

— Ivan on mennyt, — sanoi hän äkkiä. — Hän koettaa kaikin voimin viedä Mitjalta morsiamen, siksi hän vain asuukin täällä, — lisäsi hän ilkeästi ja katseli irvistäen Aljošaa.

— Ei suinkaan hän ole itse teille sitä sanonut? — kysyi Aljoša.

— On sanonut jo aikoja sitten. Mitä arvelet: siitä on jo noin kolme viikkoa kun sanoi. Eihän hän ole tullut tänne teurastaakseen salaa minut? Jotakin vartenhan hän on tänne tullut?

— Mitä ihmettä! Miksi te puhutte noin? — kysyi Aljoša levottomana.

— Rahaa hän tosin ei pyydä, mutta ei hän saakaan minulta kerrassaan mitään. Minä, armahin Aleksei Fjodorovitš, aion elää maailmassa mahdollisimman kauan, jotta sen tiedätte, ja siksi tarvitsen joka kopeekan, ja mitä kauemmin elän, sitä tarpeellisempi se minulle on, — jatkoi hän käyskennellen huoneessa nurkasta toiseen kädet leveän, tahraisen, keltaisesta kalmankkikankaasta tehdyn kesäpäällystakkinsa taskuissa. — Nyt minä kuitenkin vielä olen mies, viidenkymmenenviiden ikäinen vain, mutta minä tahdon vielä parikymmentä vuotta olla miesten joukossa, siinähän sitten vanhenen — muutun iljettäväksi ramuksi, jonka luo naiset eivät tule vapaasta tahdostaan, kas silloinpa onkin raha minulle tarpeen. Siksipä nyt säästänkin minkä vain voin, ainoastaan itseäni varten, rakas poikani Aleksei Fjodorovitš, jotta sen tiedätte, sillä minä tahdon elää loppuun asti saastassani, jotta sen tiedätte. Saastassa on suloisempaa: kaikki sitä haukkuvat, mutta kaikki elävät siinä, vaikka salaa, mutta minä elän julkisesti. Juuri tämän vilpittömyyteni tähden kaikki iljetykset ovatkin käyneet kimppuuni. Mutta sinun paratiisiisi, Aleksei Fjodorovitš, minä en tahdokaan päästä, tiedä se, eikä kunnon miehen oikein ole sopivaakaan joutua sinun paratiisiisi, jos semmoinen on olemassa. Minun käsitykseni on se, että lopulta nukahtaa eikä herääkään eikä sitten ole mitään, muistelkaa minua, jos haluatte, mutta jos ette halua, niin hiisi teistä. Siinä on minun filosofiani. Eilen Ivan puhui täällä hyvin, vaikka olimmekin kaikki humalassa. Ivan on kerskuja, eikä hän ole ensinkään niin oppinut mies…eikä hänellä ole mitään erikoista sivistystäkään, hän pitää vain suunsa kiinni ja nauraa sinulle äänettömästä päästä, — sillä hän vain ratsastaa.

Aljoša kuunteli häntä ja oli vaiti.

— Miksi hän ei puhu minun kanssani? Ja jos puhuu, niin on olevinaan. Konna on tuo sinun Ivanisi! Mutta Grušenjkan kanssa menen heti naimisiin, kun vain mieleni tekee. Sillä kun on rahaa, niin ei tarvitse muuta kuin ruveta vain haluamaan, Aleksei Fjodorovitš, niin kaikki toteutuu. Tätä juuri Ivan pelkääkin ja vahtii minua, että minä en menisi naimisiin, ja siksi hän työntää Mitjaa menemään naimisiin, Grušenjkan kanssa: tällä tavoin hän tahtoo estää minut joutumasta Gruškan kynsiin (ikäänkuin minä jättäisin hänelle rahaa, jos en menisi naimisiin Gruškan kanssa!), ja toiselta puolen taas: jos Mitja menee naimisiin Gruškan kanssa, niin Ivan ottaa hänen rikkaan morsiamensa itselleen, semmoiset ovat hänen laskelmansa! Roisto on tuo sinun Ivanisi!

— Miten ärtyisä te olettekaan. Se johtuu eilisestä. Menisitte makaamaan, — sanoi Aljoša.

— Sinä puhut siinä semmoista, — huomautti ukko äkkiä, aivan kuin tämä olisi ensimmäisen kerran tullut hänen mieleensä — puhut, enkä minä suutu sinuun, mutta jos Ivan olisi sanonut minulle tuota samaa, niin olisin suuttunut. Vain sinun seurassasi minulla on ollut hyviä hetkiä, sillä minähän olen ilkeä ihminen.

— Ette ole ilkeä ihminen, vaan piloille mennyt, — sanoi Aljoša hymyillen.

— Kuulehan, aikomukseni oli toimittaa tänään Mitja-rosvo vankilaan, enkä vieläkään tiedä, miten teen. Tietysti nykyisen muodin mukaan on tullut tavaksi pitää isiä ja äitejä vanhanaikaisina ennakkoluuloina, mutta lakien mukaan ei liene meidänkään aikana luvallista kiskoa isä-vanhusta hiuksista ja potkia lattialla häntä kengän koroilla hänen omassa kodissaan sekä kehua aikovansa vielä kokonaan tappaa hänet — kaikkea tätä todistajain läsnäollessa. Jos minä tahtoisin, niin voisin napata hänet kiinni ja pistää eilisistä teoista heti istumaan.

— Siis te ette tahdo nostaa juttua, ettehän?

— Ivan sai luopumaan. Minä antaisin palttua Ivanille, mutta tiedän itse erään asian.

Ja kumartuen Aljošaa kohti hän jatkoi puoleksi kuiskaten, niinkuin uskoisi salaisuuden:

— Jos minä toimitan tuon konnan vankeuteen ja Grušenjka saa tietää, että minä olen Mitjan sinne toimittanut, niin hän heti juoksee tämän luo. Mutta jos hän tänään kuulee, että Mitja on piessyt minut, heikon vanhuksen, puolikuoliaaksi, niin hän kenties hylkää Mitjan ja tulee minua tervehtimään… Tämmöiset luonteet on meille annettu — aina vain pitää vetää vastaköyttä. Minä tunnen hänet perin pohjin! Etkö joisi hiukan konjakkia? Otahan kylmää kahvia, minä kaadan sinulle neljänneksen ryyppyä, se on, veikkoseni, hyvää maun vuoksi.

— Ei, ei tarvitse, kiitos. Tämän leivän otan mukaani, jos annatte, — sanoi Aljoša ja otti kolmen kopeekan hintaisen ranskanleivän sekä pisti sen viittansa taskuun. — Ei pitäisi teidänkään juoda konjakkia, — neuvoi hän varovasti katsoen ukkoa kasvoihin.

— Olet oikeassa, se kiihdyttää eikä anna rauhaa. Mutta yhden ryypyn vain… Kaapista vain…

Hän avasi avaimella »kaapin», kaatoi itselleen ryypyn, joi sen pohjaan, lukitsi sitten kaapin ja pisti taas avaimen taskuunsa.

— Se riittää, yhdestä ryypystä ei kuolla kutjahda.

— No nyt teistä jo tuli hyväsydämisempi, — hymähti Aljoša.

— Hm! Minä rakastan sinua konjakkia juomattakin, mutta konnien parissa olen minäkin konna. Vanjka ei lähde Tšermašnjaan — miksi? Hänen pitää vakoilla: paljonko minä annan Grušenjkalle, jos tämä tulee. Kaikki ovat roistoja! Minä en ollenkaan tunnusta Ivania. Minä en tunne häntä ensinkään. Mistä sellainen on ilmestynyt! Hän ei ollenkaan ole meikäläinen sielu. Minäkö jättäisin hänelle jotakin? Minä en jätä edes testamenttia, jotta sen tiedätte. Mutta Mitjan minä muserran kuin torakan. Minä poljen öisin mustia torakoita tohvelieni alle: kuuluu vain napsahdus, kun astun päälle. Näin napsahtaa myöskin sinun Mitjkasi. Sinun Mitjkasi, koska sinä häntä rakastat. Sinä rakastat häntä, mutta minä en pelkää sitä, että sinä häntä rakastat. Jos Ivan häntä rakastaisi, niin minä itseni takia pelkäisin sitä, että hän rakastaa häntä. Mutta Ivan ei rakasta ketään, Ivan ei ole meidän väkeämme, tuollaiset ihmiset kuin Ivan, veliseni, eivät ole meikäläisiä, ne ovat vain ilmaan kohonnutta pölyä… Kun tuuli puhaltaa, niin se vie pölynkin mennessään… Eilen lensi tyhmä ajatus päähäni, kun käskin sinua tulemaan tänään: tahdoin sinun kauttasi ottaa selville Mitjkan suhteen, että jos nyt löisin pöytään hänelle tuhannen tai parikin tuhatta, niin suostuisiko hän, kerjäläinen ja heittiö, sitten laittautumaan täältä kokonaan pois noin viideksi vuodeksi tai mieluummin kolmeksikymmeneksiviideksi, mutta ilman Gruškaa, ja luopumaan hänestä kokonaan, mitä?

— Minä… minä kysyn häneltä… — mutisi Aljoša. — Jos hänelle maksaa kolmetuhatta, niin kenties hän…

— Lörpötystä! Ei tarvitse nyt kysyä, ei ensinkään tarvitse! Olen harkinnut asiaa. Eilen tuli kallooni hyötähyviään tyhmyys. En anna mitään, en pikkuruikkustakaan, minä tarvitsen itse rahani, — sanoi ukko viitaten kädellään. — Minä muserran hänet muutenkin kuin torakan. Älä puhu hänelle mitään, muuten hän vielä rupeaa toivomaan. Eikä sinullakaan ole kerrassaan mitään tekemistä minun luonani, mene tiehesi. Tuo morsian, Katerina Ivanovna, jota hän kaiken aikaa on niin huolellisesti minulta piilotellut, meneekö se hänen kanssaan naimisiin vai eikö? Kävit eilen luullakseni hänen luonaan?

— Hän ei mitenkään tahdo jättää Mitjaa.

— Tuommoisia juuri hienot neidot rakastavatkin, juoppoja ja roistoja! Ne ovat roskaväkeä, sanon sinulle, nuo kalpeat neidit, niin se on… No! Jos minä olisin niin nuori kuin Mitja ja minulla olisi ne kasvot, jotka minulla oli hänen ikäisenään (sillä minä olin hauskemman näköinen kuin hän kahdeksankolmatta vuoden ikäisenä), niin minulla olisi yhtä hyvä menestys kuin hänelläkin. Veijari hän on! Mutta Grušenjkaa hän ei kuitenkaan saa… Minä syöksen hänet kurjuuteen!

Hän raivostui uudelleen viimeisistä sanoistaan.

— Mene matkaasi sinäkin, ei sinulla ole minun luonani mitään tekemistä tänään, — sanoi hän tylysti.

Aljoša lähestyi sanoakseen jäähyväiset ja suuteli hänen olkaansa.

— Mitä sinä? — sanoi ukko hiukan ihmeissään. — Vielähän me tapaamme.
Vai luuletko, että emme tapaa toisiamme?

— En ollenkaan luule sitä, minä muuten vain, huomaamattani.

— En minäkään mitään, muuten vain minäkin… — sanoi ukko katsoen häneen. — Kuulehan, kuule, — huusi hän hänen jälkeensä, — tulehan joskus aivan lähitulevaisuudessa, lientä syömään, keitän lientä, aivan erikoista, en semmoista kuin tänään, tule välttämättömästi! Huomenna, kuule, tule huomenna!

Heti kuin Aljoša oli mennyt ovesta ulos, meni ukko taas kaapille ja kaatoi kurkkuunsa vielä puoli ryyppyä.

— Ei enempää! — mutisi hän kakistellen, lukitsi kaapin, pani avaimen taas taskuunsa, meni sitten makuuhuoneeseen, laskeutui voimattomana vuoteelleen ja nukahti samassa.

Joutui tekemisiin koulupoikien kanssa

»Jumalan kiitos, että hän ei kysynyt minulta Grušenjkasta», ajatteli puolestaan Aljoša poistuessaan isän luota ja suunnatessaan kulkunsa rouva Hohlakovin asuntoa kohti, »muuten olisi kenties pitänyt kertoa eilisestä kohtaamisesta Grušenjkan kanssa.» Aljoša tunsi kipeästi, että taistelijat olivat yöllä koonneet uusia voimia ja että heidän sydämensä tähän päivään tullessa olivat taas kovettuneet: »Isä on äreä ja ilkeä, hän on miettinyt kokoon jotakin ja pysyy siinä. Entä Dmitri? Hän tietysti on myös miettinyt jotakin… Voi, täytyy välttämättömästi ennättää etsiä käsiin hänet tänään hinnalla millä hyvänsä…»

Mutta Aljoša ei saanut tilaisuutta kauan ajatella: matkalla sattui hänelle tapaus, joka näytti verraten vähäpätöiseltä, mutta joka suuresti hämmästytti häntä. Juuri kun hän oli kulkenut torin poikki ja kääntynyt poikkikadulle päästäkseen Mikaelinkadulle, joka kulki samaan suuntaan kuin Iso katu, mutta jonka siitä erotti kanava (koko kaupunkimme on kanavien halkoma), hän näki alempana sillan luona pienen ryhmän koulupoikia, kaikki pieniä lapsia, enintään yhdeksän ja kahdentoista vuoden välillä olevia. He olivat menossa koulusta eri tahoille kotiinsa laukut selässä, joillakuilla nahkasäkit riippumassa hihnasta olalla, toiset vain lyhyissä nutuissa, toiset päällystakki yllä, joillakuilla jaloissa pitkävartiset saappaat, joissa oli laskokset pohkeitten kohdalla, jommoisissa jalkineissa hyvin mielellään komeilivat varakkaitten isien hemmoitellut pikku lapset. Koko ryhmä puhui vilkkaasti jostakin, nähtävästi neuvotteli. Aljoša ei milloinkaan voinut mennä välinpitämättömänä lasten ohitse, — niin oli ollut jo Moskovassa, ja vaikka hän eniten piti noin kolmen vuoden ikäisistä lapsista, niin myös noin kymmenen ja yhdentoista vuotiaat koululaiset olivat hänestä hyvin mieluisia. Siksipä hän nyt, niin huolestunut kuin olikin, tunsi äkkiä halua mennä heidän luokseen ja ryhtyä puheisiin heidän kanssaan. Lähestyessään hän katseli heidän punakoita, vilkkaita kasvojaan ja näki yht'äkkiä, että kaikilla pojilla oli käsissä kivi, joillakuilla kaksikin. Kanavan toisella puolella, noin kolmenkymmenen askelen päässä ryhmästä, seisoi aidan luona vielä eräs poika, niinikään koululainen, jolla myös oli pussi kupeellaan ja joka koostaan päättäen oli noin kymmenen vuoden ikäinen tai nuorempikin, — kalpea, kivulloinen, mustat silmät säihkyvinä. Hän katseli tarkkaavaisesti ja kysyvästi kuusihenkistä koulupoikaryhmää, ilmeisesti tovereitaan, jotka äsken olivat lähteneet koulusta samalla kertaa kuin hänkin, mutta joiden kanssa hän nähtävästi oli vihoissa. Aljoša astui poikien luo, kääntyi erään kiharatukkaisen, vaaleaverisen, punaposkisen pojan puoleen, jolla oli musta nuttu, ja huomautti katsellen häntä:

— Kun minä kannoin tuommoista pussia kuin teillä on, niin meillä oli tapana pitää sitä vasemmalla puolella, jotta oikealla kädellä voisi heti ottaa; teillä taas on pussi oikealla sivulla, niin että siitä on epämukava ottaa.

Aljoša aloitti ilman mitään edeltäpäin harkittua oveluutta keskustelun tällä asiallisella huomautuksella, eikä aikuinen voikaan muulla tavoin alkaa, jos pitää heti saavuttaa lapsen ja varsinkin kokonaisen lapsijoukon luottamus. Täytyy nimenomaan aloittaa vakavasti ja asiallisesti ja sillä tavoin, että on aivan heidän kannallaan. Aljoša ymmärsi sen vaistomaisesti.

— Hänhän on vasenkätinen, — vastasi heti toinen poika, reipas ja vankka, noin yksitoistavuotias. Kaikki muut viisi poikaa katselivat Aljošaa.

— Hän heittää kiviäkin vasemmalla kädellä, — huomautti kolmas poika. Samassa lensi poikajoukkoon kivi, hipaisi vasenkätistä poikaa, mutta lensi ohi, vaikka oli heitetty taitavasti ja pontevasti. Sen oli heittänyt kanavan toisella puolella oleva poika.

— Anna sille kyytiä, nakkaa sitä, Smurov! — huusivat kaikki. Mutta Smurov (vasenkätinen) ei muutenkaan vitkastellut, vaan maksoi heti takaisin. Hän viskasi kivellä kanavan toisella puolen olevaa poikaa, mutta ei onnistunut: kivi sattui maahan. Kanavan toisella puolen oleva poika heitti heti taas kiven ryhmään, tällä kertaa suoraan Aljošaa kohti, ja kivi sattui tätä varsin kipeästi olkapäähän. Pojalla kanavan tuolla puolen oli koko tasku varattu täyteen kiviä. Sen saattoi nähdä kolmenkymmenen askelen päähän hänen päällystakkinsa pullottavista taskuista.

— Hän tähtäsi teihin, teihin aivan tahallaan. Tehän olette Karamazov, Karamazov? — huusivat pojat nauraa hohottaen. — No, kaikki nyt yht'aikaa häneen, antaa mennä!

Ja kuusi kiveä lensi samalla kertaa ryhmästä. Yksi sattui poikaa päähän, ja hän kaatui, mutta hypähti heti pystyyn ja alkoi raivoisasti pommittaa ryhmää kivillä. Molemmilta puolilta alkoi lakkaamaton pommitus, ja monella pojalla ryhmässäkin näkyi olevan kiviä varattuna taskuun.

— Mitä te nyt! Eikö teitä hävetä, pojat! Kuusi yhtä vastaan, tehän tapatte hänet! — huusi Aljoša.

Hän hypähti esiin ja asettui lentävien kivien tielle suojellakseen kanavan toisella puolella olevaa poikaa. Kolme tai neljä poikaa lakkasi vähäksi aikaa viskelemästä.

— Hän itse alkoi ensimmäisenä! — huusi punapaitainen poika suuttuneella lapsen äänellä. — Hän on lurjus, hän pisti äsken luokassa Krasotkinia kynäveitsellä, niin että vuoti verta. Krasotkin ei tahtonut kannella, mutta tälle pitää antaa selkään…

— Miksi? Luultavasti te itse härnäilette häntä?

— Kas nyt hän taas heitti kiven teidän selkäänne. Hän tuntee teidät, — huusivat lapset. — Hän viskelee nyt teitä eikä meitä. No, kaikki taas häneen, älä heitä ohi, Smurov!

Ja taas alkoi pommitus, tällä kertaa hyvin ankara. Kanavan takana olevaa poikaa iski kivi rintaan. Hän huudahti, alkoi itkeä ja lähti juoksemaan ylämäkeä Mikaelinkadulle. Ryhmästä kuului vilkasta puhetta: »Ahaa, jopa alkoi jänistää, pois juoksi, pesuriepu!»

— Te ette vielä tiedä, Karamazov, miten iljettävä hän on, hänet sietäisi tappaa, — sanoi säkenöivin silmin poika, jolla oli nuttu yllä ja joka näytti olevan vanhin kaikista.

— Millainen hän sitten on? — kysyi Aljoša. — Onko hän kantelija?

Pojat katsahtivat toisiinsa ja olivat nauravan näköisiä.

— Tehän olette menossa samaan suuntaan, Mikaelinkadulle? — jatkoi sama poika. — Ottakaapa hänet kiinni… Kas, tuolla, näettekö, hän pysähtyi taas, hän odottaa ja katselee teitä.

— Teitä katselee, teitä katselee! — yhtyivät pojat.

— Kysykääpä häneltä, pitääkö hän pesurievusta, hajalleen revitystä niinihoskasta. Kuulkaa, kysykää juuri noin.

Kaikki alkoivat nauraa hohottaa. Aljoša katseli heitä ja he häntä.

— Älkää menkö, hän paukauttaa teitä, — huudahti Smurov varoittaen.

— Pojat, minä en kysy häneltä mitään pesurievusta, sillä luultavasti te jollakin tavoin ärsyttelette häntä sillä sanalla, mutta minä saan häneltä tietää, miksi te häntä niin vihaatte…

— Koettakaa vain, koettakaa vain saada tietää, — nauroivat pojat.

Aljoša meni sillan yli ja lähti kulkemaan aidan vierustaa mäkeä ylös suoraan poikaa kohti, joka oli toisten epäsuosiossa.

— Katsokaa, huudettiin hänen jälkeensä varoittavasti, — hän ei pelkää teitä, hän saattaa äkkiä pistää, aivan kavalasti… niinkuin Krasotkinia…

Poika odotti häntä liikahtamatta paikaltaan. Kun Aljoša oli tullut aivan hänen luokseen, niin hän näki edessään lapsen, joka ei ollut yhdeksää vuotta vanhempi, oli heikko ja pienikokoinen, kasvot laihat ja pitkulaiset, silmät suuret ja tummat, ja ne katselivat Aljošaa häijysti. Hänen yllään oli jokseenkin vanha ja huono päällystakki, joka oli jäänyt hänelle naurettavan pieneksi. Paljaat kädet pistivät ulos hihoista. Housujen oikeassa lahkeessa oli polven kohdalla iso paikka ja oikean jalan saappaan kärjessä isonvarpaan kohdalla iso reikä, jota oli kovasti voideltu musteella. Hänen päällystakkinsa molemmissa pullottavissa taskuissa oli kiviä. Aljoša pysähtyi hänen eteensä parin askelen päähän katsoen häneen kysyvästi. Poika, joka heti arvasi Aljošan silmistä, että tämä ei aio lyödä häntä, tuli myös rohkeaksi ja alkoi itse puhua:

— Minä olen yksin ja heitä on kuusi… Minä yksin annan selkään heille kaikille, — sanoi hän äkkiä, ja hänen silmänsä salamoivat.

— Yksi kivi taisi sattua teihin hyvin kipeästi, — huomautti Aljoša.

— Mutta minäpä osasin Smurovia päähän! — huudahti poika.

— Ne sanoivat minulle siellä, että te tunnette minut ja jostakin syystä heititte minua kivellä? — kysyi Aljoša.

Poika katsoi häneen synkästi.

— Minä en tunne teitä. Tunnetteko te sitten minut? — jatkoi Aljoša kyselyään.

— Antakaa minun olla rauhassa? — huudahti äkkiä poika äreästi, mutta ei liikahtanut paikaltaan, vaan näytti yhä odottavan jotakin, ja hänen silmänsä kiiluivat taas häijysti.

— Hyvä on, minä menen, — sanoi Aljoša, — mutta minä en tunne teitä enkä ärsytä teitä. He sanoivat minulle, kuinka teitä ärsytetään, mutta minä en tahdo teitä ärsyttää. Hyvästi.

— Munkki silkkihousuissa! — huudahti poika katsoen edelleen yhtä häijyn ja uhmailevan näköisenä Aljošaa ja asettuen puolustusasentoon, koska hän näytti luulevan, että Aljoša nyt aivan varmasti hyökkää hänen kimppuunsa, mutta Aljoša kääntyi, katsoi häneen ja meni pois. Hän ei ollut ennättänyt astua kolmea askeltakaan, kun hänen selkäänsä kipeästi sattui pojan heittämä kaikkein suurin mukulakivi, mikä tällä oli ollut taskussa.

— Te siis heitätte takaapäin? Ehkäpä he ovatkin oikeassa, kun sanovat teidän käyvän kimppuun salakavalasti? — sanoi Aljoša kääntyen taas päin, mutta nyt poika raivostuneena taas heitti Aljošaa kivellä suoraan kohti kasvoja. Aljoša ennätti kuitenkin ajoissa nostaa kätensä suojakseen, ja kivi sattui hänen kyynärpäähänsä.

— Ettekö häpeä! Mitä minä olen teille tehnyt? — huudahti hän.

Poika odotti ääneti ja uhmailevana vain sitä, että Aljoša nyt toki välttämättömästi hyökkäisi hänen kimppuunsa. Kun hän näki että tämä nytkään ei aio sitä tehdä, niin hän vimmastui kuin peto: hän syöksyi paikaltaan ja hyökkäsi Aljošan kimppuun, eikä tämä ennättänyt liikahtaakaan, kun ilkeä poika taivuttaen päänsä alas ja tarttuen molemmin käsin hänen vasempaan käteensä puraisi kipeästi hänen keskisormeaan. Poika pureutui siihen hampaineen eikä noin kymmeneen sekuntiin päästänyt sitä irti. Aljoša huudahti kivusta ja nyki kaikin voimin sormeaan. Poika päästi sen viimein irti ja juoksi pois entisen välimatkan päähän. Sormea hän oli purrut kipeästi aivan kynnen kohdalta syvälle luuhun asti, ja siitä virtasi verta. Aljoša otti taskustaan liinan ja kääri sen tiukasti haavoitetun käden ympäri. Käärimiseen meni melkein kokonainen minuutti. Poika seisoi kaiken aikaa ja odotti. Viimein Aljoša kohotti häneen rauhallisen katseensa.

— No, hyvä, — sanoi hän, — näette, kuinka kipeästi olette minua purrut, kai se jo riittää? Sanokaa nyt, mitä minä olen teille tehnyt?

Poika katseli häntä ihmetellen.

— Vaikka minä en ollenkaan tunne teitä ja näen teidät ensimmäisen kerran, — jatkoi Aljoša yhä yhtä rauhallisesti, — niin onhan minun täytynyt teille jotakin tehdä, ettehän te syyttä kiusaisi minua tällä tavoin. Mitä minä siis olen tehnyt ja miten olen rikkonut teitä vastaan, sanokaa?

Vastauksen asemesta poika alkoi yht'äkkiä kovalla äänellä itkeä ja juoksi pois Aljošan luota. Aljoša lähti hiljaa kulkemaan hänen jäljessään Mikaelinkadulle ja näki vielä pitkän aikaa, kuinka poika juoksi etäällä vauhtiaan hiljentämättä, taakseen katsomatta ja luultavasti yhä täyttä kurkkua itkien. Hän päätti ehdottomasti heti, kun saisi aikaa siihen, etsiä pojan käsiinsä ja selvittää tämän arvoituksen, joka häntä suuresti hämmästytti. Mutta nyt ei ollut aikaa.

Hohlakovien luona

Hän saapui pian rouva Hohlakovin talon luo. Se oli kivitalo, kaksikerroksinen, kaunis, parhaita taloja kaupungissamme. Vaikka rouva Hohlakov enimmäkseen asui toisessa kuvernementissa, missä hänellä oli maatila, tai Moskovassa, missä hänellä oli oma talo, niin hänellä oli meidänkin kaupungissamme isiltä ja isoisiltä peritty oma talonsa. Myös se maatila, jonka hän omisti meidän kihlakunnassamme, oli suurin kaikista hänen kolmesta maatilastaan, mutta tähän saakka hän oli varsin harvoin käynyt meidän kuvernementissamme. Hän juoksi Aljošaa vastaan ulos eteiseen.

— Saitteko, saitteko kirjeen uudesta ihmeestä? — alkoi hän puhua nopeasti ja hermostuneesti.

— Sain kyllä.

— Levitittekö tietoa, näytittekö kaikille? Hän antoi äidille jälleen pojan!

— Hän kuolee tänään, — sanoi Aljoša.

— Olen kuullut, tiedän, oi kuinka haluan puhua kanssanne! Teidän taikka jonkun muun kanssa kaikesta tästä, ei, teidän kanssanne, teidän kanssanne! Kuinka ikävää, etten mitenkään saa häntä nähdä! Koko kaupunki on jännityksessä, kaikki ovat odotuksen vallassa. Mutta nyt… tiedättekö, että nyt meillä istuu Katerina Ivanovna?

— Ah, se kävi onnellisesti! — huudahti Aljoša. — Nyt tapaankin hänet teillä, hän käski eilen minua tulemaan välttämättömästi luokseen tänään.

— Minä tiedän kaikki, tiedän kaikki. Olen kuullut yksityiskohtaisesti kaikki, mitä eilen tapahtui hänen luonaan… ja kaikista noista kauheista asioista tuon… elukan kanssa. C'est tragique, ja minä hänen sijassaan — en tiedä mitä tekisin hänen sijassaan! Mutta veljennekin, tuo Dmitri Fjodorovitš, onpa hänkin vasta — voi, hyvä Jumala! Aleksei Fjodorovitš, minä olen aivan pyörällä päästäni, ajatelkaahan: siellä istuu nyt teidän veljenne, ei se kauhea eilinen, vaan toinen, Ivan Fjodorovitš, istuu ja puhuu hänen kanssaan: heillä on juhlallinen keskustelu… Ja jospa te vain uskoisitte, mitä heidän kesken nyt tapahtuu, — se on kerrassaan kauheata, se on, sanon minä teille, mullerrus, se on mitä kamalin satu, jota on aivan mahdotonta uskoa: he molemmat saattavat käsittämättömästä syystä toisensa turmioon, he itse tietävät sen ja itse nauttivat siitä. Olen odottanut teitä! Olen hartaasti halunnut tavata teitä! Pääasia, en jaksa kestää tätä. Kerron teille kohta kaikki, mutta nyt on toinen ja aivan kaikkein tärkein asia, — ah, minähän unohdinkin, että se on kaikkein tärkein: sanokaa, miksi Lise on saanut hysteerisen kohtauksen? Kun hän vain kuuli teidän olevan tulossa, niin hän sai heti hysteerisen kohtauksen!

— Maman, teillähän nyt on hysteerinen kohtaus eikä minulla, — sipisi äkkiä oven raosta Lisen ääni viereisestä huoneesta. Rako oli hyvin pieni ja ääni oli tukahtunut, aivan sellainen kuin syntyy, kun hirveästi tekisi mieli nauraa, mutta kaikin voimin hillitsee itsensä. Aljoša huomasi heti tuon raon, ja varmaankin Lise katseli sen läpi lepotuolistaan häntä, mutta sitä hän ei kylläkään voinut nähdä.

— Tuo ei ole viisasta, Lise, ei ole viisasta… sinun oikkusi tuottavat minullekin hysteerisen kohtauksen, mutta muuten hän on niin kovin sairas, Aleksei Fjodorovitš, hän on koko yön ollut niin sairas, kuumeessa, on vaikeroinut! Tuskin jaksoin odottaa aamua ja Herzenstubea. Tämä sanoo, että hän ei ymmärrä tautia ensinkään ja että pitää odottaa. Tuo Herzenstube tulee aina ja sanoo, että hän ei ymmärrä ensinkään. Heti kun te tulitte talomme luo, Lise huudahti ja sai kohtauksen ja käski kuljettamaan itsensä tänne omaan huoneeseensa…

— Äiti, en minä ollenkaan tietänyt, että hän oli talon luona, en minä ollenkaan hänen tähtensä tahtonut siirtyä tähän huoneeseen.

— Se ei ole totta, Lise, juoksihan Julia sinulle sanomaan, että Aleksei
Fjodorovitš on tulossa, sinä olit pannut Julian vahtimaan.

— Ystäväiseni, äitikulta, tämä ei ole ensinkään älykästä teidän puoleltanne. Mutta jos tahdotte olla mieliksi ja sanoa nyt heti jotakin oikein älykästä, niin sanokaa, rakas äiti, nyt sisään astuneelle armolliselle herralle Aleksei Fjodorovitšille, että hän jo sillä on osoittanut olevansa kaikkea muuta kuin älykäs, että hän on katsonut voivansa tulla tänään meille eilisen tapahtuman jälkeen ja siitä huolimatta, että kaikki nauravat hänelle.

— Lise, sinä otat itsellesi liian paljon vapauksia, ja minä vakuutan sinulle, että ryhdyn lopulta ankariin toimenpiteisiin. Kuka hänelle nauraa, minä olen niin iloissani, että hän tuli, hän on minulle tarpeellinen, aivan välttämätön. Oh, Aleksei Fjodorovitš, minä olen tavattoman onneton!

— Mikä teitä sitten vaivaa, äitikulta?

— Ah, nuo sinun oikkusi, Lise, epävakaisuus, sairautesi, tämä kauhea yö kuumeessa, tuo kamala ja ikuinen Herzenstube, ennen kaikkea ikuinen, ikuinen ja ikuinen! Ja lopuksi kaikki, kaikki… Ja vihdoin viimein myöskin tuo ihme! Oi, kuinka tämä ihme minua hämmästytti, kuinka se minua järkytti, rakas Aleksei Fjodorovitš! Ja tuo tragedia nyt tuolla vierashuoneessa, jota en voi kestää, en voi, sanon Sen teille edeltäpäin, en voi. Kenties se on komedia eikä tragedia. Sanokaa, elääkö luostarinvanhin Zosima vielä huomiseen asti, elääkö? Voi hyvä Jumala! Miten onkaan laitani, minä suljen tavantakaa silmäni ja näen, että kaikki on roskaa, kaikki on roskaa.

— Pyytäisin teitä, — keskeytti Aljoša äkkiä, — antamaan minulle jonkin puhtaan vaatetilkun, jotta voisin sitoa sormeni. Olen saanut siihen pahan haavan, ja sitä kivistää nyt kovin.

Aljoša paljasti näkyviin purrun sormensa. Liina oli paksulta veren tahrima. Rouva Hohlakov huudahti ja siristi silmiään.

— Herra Jumala, millainen haava, se on kauheata!

Mutta heti kun Lise näki raosta Aljošan sormen, hän avasi oven selko selälleen.

— Tulkaa, tulkaa sisään tänne luokseni, — huudahti hän innokkaasti ja käskevästi, — ei mitään tyhmyyksiä nyt enää. Voi hyvä Jumala, miksi te seisoitte ja olitte vaiti niin kauan? Veri olisi voinut juosta hänestä kuiviin, äiti! Missä te noin, miten te! Ennen kaikkea vettä, vettä! Täytyy pestä haava, pistää se suorastaan kylmään veteen, jotta kipu lakkaisi, ja pitää siinä, pitää yhä… Pian, pian vettä, äiti, huuhtelumaljaan. No pian nyt, — lopetti hän hermostuneesti. Hän oli hyvin pelästynyt, Aljošan haava saattoi hänet pahasti hermostumaan.

— Eikö olisi lähetettävä hakemaan Herzenstubea? — huudahti rouva
Hohlakov.

— Äiti, te tapatte minut. Teidän Herzenstubenne tulee ja sanoo, että ei ensinkään ymmärrä! Vettä, vettä! Äiti, Jumalan tähden, menkää itse, hoputtakaa Juliaa, joka on jäänyt jonnekin kuhnailemaan eikä koskaan voi tulla nopeasti! Pian nyt, äiti, muuten minä kuolen…

— Tämähän on aivan mitätöntä! — huudahti Aljoša pelästyen heidän säikähdystään.

Julia kiiruhti sisälle tuoden vettä. Aljoša pisti siihen sormensa.

— Äiti, Jumalan tähden, tuokaa haavasidettä, haavasidettä ja sitä väkevää sameata vettä haavoja varten, no, mikä sen nimi nyt taas onkaan! Meillä on sitä, on on… Äiti, te tiedätte itse, missä pullo on, teidän makuuhuoneenne kaapissa oikealla, siellä on iso pullo ja haavakangasta…

— Minä tuon heti kaikki, Lise, älä vain huuda äläkä ole levoton. Näetkö, kuinka lujana Aleksei Fjodorovitš kantaa onnettomuutensa. Missä te olettekaan voinut niin kamalasti haavoittua, Aleksei Fjodorovitš?

Rouva Hohlakov poistui kiireesti huoneesta. Sitä juuri Lise olikin odottanut.

— Ennen kaikkea vastatkaa kysymykseen, — alkoi hän nopeasti puhua Aljošalle, — missä te olette tuolla tavoin haavoittunut? Sitten minä puhun kanssanne aivan toisesta asiasta. No!

Aljoša tunsi vaistomaisesti, että äidin poissaoloaika oli Liselle kallista, ja hän kertoi tälle nopeasti, jättäen pois ja lyhentäen paljon, mutta kuitenkin täsmällisesti ja selvästi arvoituksellisesta kohtauksestaan koulupoikien kanssa. Kuultuaan kertomuksen Lise löi käsiään yhteen:

— No, kuinka te voittekaan, kuinka te voittekaan ryhtyä tekemisiin poikanulikoitten kanssa ja vielä tuossa puvussa! — huudahti hän vihaisesti aivan kuin hänellä olisi ollut jonkinmoinen oikeus Aljošaan. — Tehän olette itse tämän jälkeen poika, kaikkein pienin poika mitä voi olla! Ottakaa kuitenkin kaikin mokomin jotenkuten selvä tuosta ilkeästä pojannallikasta ja kertokaa minulle kaikki, sillä tässä on jokin salaisuus. Nyt toiseen asiaan, mutta sitä ennen kysymys: voitteko te, Aleksei Fjodorovitš, kivun tuottamasta kärsimyksestä huolimatta puhua aivan tyhjänpäiväisistä asioista, mutta puhua järkevästi?

— Voin varsin hyvin enkä tunne enää niin suurta kipuakaan.

— Se johtuu siitä, että sormenne on vedessä. Vettä on heti vaihdettava, sillä se lämpenee yht'äkkiä. Julia, tuo heti palanen jäätä kellarista ja uusi huuhdemalja vettä täynnä. No, nyt hän meni, minä käyn asiaan: heti paikalla, rakas Aleksei Fjodorovitš, suvaitkaa antaa minulle kirjeeni, jonka lähetin teille eilen, — silmänräpäyksessä, sillä äiti voi tulla heti enkä minä tahdo…

— Minulla ei ole kirjettä mukanani.

— Se ei ole totta, se on mukananne. Minä arvasin, että vastaatte näin. Se on tuolla taskussanne. Minä olen suuresti katunut tuota tyhmää pilaa koko yön. Antakaa kirje heti takaisin, antakaa!

— Se jäi sinne.

— Mutta te ette voi pitää minua tyttösenä, pikkuisena tyttösenä, kirjeeni jälkeen, jossa oli niin typerä pila! Pyydän teitä antamaan anteeksi tyhmän pilani, mutta kirje teidän on välttämättömästi minulle tuotava, jos se todellakaan ei ole mukananne, — tuokaa jo tänään, ehdottomasti, ehdottomasti!

— Tänään se on aivan mahdotonta, sillä minä menen luostariin enkä tule luoksenne pariin kolmeen tai ehkäpä neljään päivään, koska luostarinvanhin Zosima…

— Neljään päivään, mitä roskaa! Kuulkaa, nauroitteko te minulle hyvin paljon?

— Minä en nauranut hituistakaan.

— Minkä tähden?

— Sen tähden, että minä uskoin kaiken täydellisesti.

— Te loukkaatte minua!

— En vähääkään. Luettuani kirjeen ajattelin heti, että niin kaikki käykin, sillä minun on heti luostarinvanhin Zosiman kuoltua poistuttava luostarista. Sen jälkeen jatkan lukujani ja suoritan tutkinnon, ja kun lain sallima aika on tullut, niin me menemme naimisiin. Minä tulen teitä rakastamaan. Vaikka minulla ei vielä olekaan ollut aikaa ajatella, niin olen kuitenkin tuuminut, että en voi löytää parempaa vaimoa kuin te, ja luostarinvanhin on käskenyt minua menemään naimisiin…

— Mutta minähän olen raajarikko, minua kuljetetaan lepotuolissa! — alkoi Lise, ja hänen poskensa alkoivat punoittaa.

— Minä itse kuljetan teitä lepotuolissa, mutta olen vakuutettu siitä, että te siihen mennessä tulette terveeksi.

— Mutta tehän olette hullu, — lausui Lise hermostuneesti. — Semmoisesta pilasta te yht'äkkiä teitte moisen jonninjoutavan johtopäätöksen!… Ah, tuossa on mammakin, taisi tullakin hyvin sopivaan aikaan. Äiti, kuinka te aina myöhästytte, miten voi niin kauan viipyä! Tuossa jo Juliakin tuo jäätä!

— Ah, Lise, älä huuda, pääasia on, ettet huuda. Tuosta huudosta minä… Minkä minä sille voin, että sinä itse olit pistänyt haavakankaan toiseen paikkaan… Minä etsin ja etsin… Luulenpa, että teit sen tahallasi.

— Enhän minä voinut tietää, että hän tulee tänne sormi purtuna, muutenhan tosiaankin olisin voinut tehdä sen tahallani. Enkelini, äitikulta, te alatte puhua tavattoman teräväjärkisesti.

— Olkoon vain teräväjärkistä, mutta millaiset tunteet, Lise, Aleksei
Fjodorovitšin sormen ja kaiken tämän johdosta! Oh, rakas Aleksei
Fjodorovitš, eivät minua yksityiskohdat tapa, ei joku Herzenstube, vaan
kaikki yhdessä, tämä kokonaisuus, sitä minä en jaksa kestää.

— Riittää, äiti, riittää Herzenstubesta, — nauroi Lise iloisesti. — Antakaa pian haavaside ja vettä, äiti. Tämä on yksinkertaisesti lyijyvettä, Aleksei Fjodorovitš, nyt muistin sen nimen, mutta se on mainiota haudevettä. Äiti, ajatelkaahan, hän on tapellut poikanulikoitten kanssa kadulla ja joku poika on häntä purrut, no, eikö hän ole itse pieni, pikkuinen poika ja voiko hän, äiti, tämän jälkeen mennä naimisiin, sillä ajatelkaahan, äiti, hän tahtoo mennä naimisiin. Kuvitelkaahan hänen olevan naimisissa, no, eikö se naurata, eikö se ole kauheata?

Ja Lise nauroi kaiken aikaa hermostunutta hiljaista nauruaan katsellen viekkaasti Aljošaa.

— No, miksi ei menisi naimisiin, Lise, ja miksi sinä tuommoista ja aivan sopimattomia… kun tuo poika kenties on hullu.

— Ah, äiti. Onko olemassa hulluja poikia?

— Miksi ei olisi olemassa, Lise, aivan kuin minä olisin sanonut tyhmyyden. Tuota poikaa on purrut vesikauhuinen koira ja hänestä on tullut hullu poika ja nyt hän vuorostaan puree jotakuta lähellään olevista. Mutta kylläpä hän laittoi teille hyvän siteen, Aleksei Fjodorovitš, minä en olisi osannut. Tunnetteko nyt kipua?

— Hyvin vähäistä enää.

— Pelkäättekö te vettä? — kysyi Lise.

— No, riittää jo, Lise, kenties minä tosiaankin olin liian kärkäs puhumaan hullusta pojasta ja sinä teit jo omat johtopäätöksesi. Heti kun Katerina Ivanovna sai kuulla teidän tulleen, Aleksei Fjodorovitš, hän syöksyi luokseni, hänellä on hirveä, hirveä halu nähdä teitä.

— Ah, äiti! Menkää sinne yksin, hän ei voi nyt heti lähteä, hän kärsii kovin.

— En minä ensinkään kärsi, minä voin varsin hyvin lähteä… — sanoi
Aljoša.

— Kuinka! Menettekö te pois? Niinkö te? Niinkö te?

— Mikäpä siinä? Kun olen siellä toimittanut asiani loppuun, niin tulen tänne takaisin ja me voimme taas puhella niin paljon kun vain tahdotte. Mutta tahtoisin mahdollisimman pian tavata Katerina Ivanovnan, sillä joka tapauksessa tahdon palata tänään niin pian kuin mahdollista luostariin.

— Äiti, ottakaa ja viekää hänet pian pois. Aleksei Fjodorovitš, älkää vaivautuko poikkeamaan minun luokseni Katerina Ivanovnan puheilta palatessanne, vaan menkää suoraan luostariinne, menkää vain menojanne! Minä käyn nukkumaan, en ole nukkunut koko yönä.

— Ah, Lise, tuo on vain leikkiä sinun puoleltasi, vaan mitäpä, jos tosiaankin nukkuisit! — huudahti rouva Hohlakov.

— Minä en tiedä, millä olen… Minä jään vielä noin kolmeksi tai, jos niin tahdotte, viideksi minuutiksi, — mutisi Aljoša.

— Ihan viideksikin! Viekää hänet pian pois, äiti, tuo hirvitys!

— Lise, sinä olet menettänyt järkesi. Lähtekäämme, Aleksei Fjodorovitš, hän on liian oikukas tänään, en uskalla häntä ärsyttää. Oi, surkeata on hermostuneen naisen olo, Aleksei Fjodorovitš! Mutta ehkäpä häntä tosiaankin alkoi nukuttaa teidän siellä ollessanne. Miten te niin pian saitte hänet uneliaaksi, ja miten onnellista se onkaan!

— Ah, äiti, miten rakastettavasti te olette alkanut puhua, minä suutelen teitä siitä, mammakulta.

— Ja minä sinua, Lise. Kuulkaahan, Aleksei Fjodorovitš, — sanoi rouva Hohlakov salaperäisen ja tärkeän näköisenä nopeasti kuiskuttaen, poistuessaan huoneesta Aljošan kanssa, — en tahdo antaa teille mitään ennakkokäsityksiä enkä kohottaa tuota verhoa, te menette sisälle ja näette itse kaiken, mitä siellä tapahtuu, se on kauheata, se on mitä kummallisin komedia: hän rakastaa veljeänne Ivan Fjodorovitšia ja koettaa kaikin voimin vakuuttaa itselleen rakastavansa veljeänne Dmitri Fjodorovitšia. Se on kauheata! Minä tulen sisälle teidän kanssanne, ja jos minua ei sieltä ajeta pois, niin katson, minkälaiseksi asia kehittyy.

Mullerrus vierashuoneessa

Vierashuoneessa oli keskustelu jo päättynyt. Katerina Ivanovna oli voimakkaan mielenliikutuksen vallassa, vaikka olikin päättäväisen näköinen. Sillä hetkellä, jolloin Aljoša ja rouva Hohlakov astuivat sisälle, oli Ivan Fjodorovitš jo noussut seisomaan lähteäkseen pois. Hänen kasvonsa olivat hieman kalpeat, ja Aljoša katsahti levottomana häneen. Seikka oli semmoinen, että Aljoša tässä nyt sai selvyyden erääseen epäluuloonsa — erääseen levottomuutta tuottavaan arvoitukseen, joka jo jonkin aikaa oli häntä kiusannut. Jo noin kuukauden ajan oli hänelle silloin tällöin eri tahoilta koetettu antaa se käsitys, että veli Ivan rakastaa Katerina Ivanovnaa, ja mikä oli tärkeintä, todellakin aikoo »lyödä laudalta» Mitjan. Aivan viimeiseen asti tämä oli tuntunut Aljošasta aivan luonnottomalta, vaikka olikin herättänyt hänessä suurta levottomuutta. Hän rakasti kumpaakin veljeään, ja häntä peloitti tuommoinen kilpailu heidän kesken. Mutta Dmitri Fjodorovitš itse oli äkkiä eilen hänelle suoraan selittänyt, että veli Ivanin kilpakosinta oli hänelle suorastaan mieleen ja että se auttaa häntä, Dmitriä, monessa suhteessa. Mihin se auttaa? Menemäänkö naimisiin Grušenjkan kanssa? Mutta tätä tekoa Aljoša piti epätoivoisena ja vihoviimeisenä. Kaiken tämän lisäksi Aljoša oli ehdottomasti uskonut aivan eiliseen iltaan asti, että Katerina Ivanovna itse intohimoisesti ja järkähtämättömästi rakastaa hänen veljeään Dmitriä, — mutta uskoi sitä vain eiliseen iltaan asti. Lisäksi hänen mielessään jostakin syystä kangasteli, että Katerina Ivanovna ei voi rakastaa sellaista kuin veli Ivan, vaan rakastaa hänen veljeään Dmitriä ja juuri semmoisena kuin tämä on, niin kummalliselta kuin tuommoinen rakkaus näyttikin. Mutta eilen Grušenjkan kanssa sattuneen kohtauksen aikana oli hänen mieleensä alkanut kangastella jotakin muuta. Sana »mullerrus», jota rouva Hohlakov äsken oli käyttänyt, sai hänet melkein vavahtamaan, sen tähden että juuri viime yönä hän puoleksi heränneenä aamuyöstä oli äkkiä, luultavasti vastaten omaan unennäköönsä, lausunut: »Mullerrus, mullerrus!» Kaiken yötä hän oli unissaan nähnyt eilisen kohtauksen Katerina Ivanovnan luona. Nyt äkkiä rouva Hohlakovin suora ja itsepintainen vakuutus, että Katerina Ivanovna rakastaa veli Ivania ja että hän vain itse, tahallaan, jonkinmoista leikkiä leikkien, sydämen »mullerruksen» vaikutuksesta pettää itseään ja itse kiduttaa itseään teeskennellyllä rakkaudellaan Dmitriä kohtaan, joka rakkaus johtuu muka jonkinmoisesta kiitollisuudesta, — hämmästytti Aljošaa: »Kenties todella juuri näissä sanoissa onkin täydellinen totuus. Mutta millainen on sitten näin ollen veli Ivanin asema?» Aljoša tunsi vaistomaisesti, että sellaisen luonteen kuin Katerina Ivanovnan täytyi saada vallita, mutta hän voi vallita ainoastaan Dmitrin kaltaista eikä ollenkaan sellaista kuin Ivan. Sillä vain Dmitri saattoi (olkoonpa, että vasta pitkän ajan kuluessa) lopulta alistua hänen edessään »omaksi onnekseen» (jota Aljošakin olisi toivonut), mutta Ivan ei, Ivan ei voisi hänen edessään alistua, eikä tuo alistuminen tuottaisi hänelle onnea. Tämmöisen käsityksen oli Aljoša jostakin syystä tahtomattaan muodostanut itselleen Ivanista. Ja nyt kaikki nämä epäilyt ja mietteet välähtivät hänen mielessään ja kulkivat sen läpi sillä hetkellä, jolloin hän oli menossa vierashuoneeseen. Välähtipä vieläkin yksi ajatus, äkkiä ja vastustamattomasti: »Entäpä jos hän ei rakasta ketään, ei kumpaakaan?» Huomautan, että Aljoša ikäänkuin häpesi tämmöisiä ajatuksiaan ja moitti itseään niistä, kun ne sattuivat, kuten viime kuukauden aikana oli tapahtunut, nousemaan hänen mieleensä: »Mitäpä minä ymmärrän rakkaudesta ja naisista ja kuinka minä voin tehdä tuommoisia päätelmiä», ajatteli hän itseään soimaten joka kerta tuollaisen ajatuksen tai arvelun noustua hänen mieleensä. Mutta hän ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta. Hän ymmärsi vaistollaan, että esimerkiksi nyt hänen kahden veljensä kohtalossa tuo kilpailu oli hyvin tärkeä kysymys, josta riippui paljon. »Toinen iljettävä olento syö toisen», oli veli Ivan eilen lausunut puhuessaan suuttuneena isästään ja veljestään Dmitristä. Siis veli Dmitri oli hänen silmissään iljettävä olento ja oli kenties jo kauankin ollut? Eiköhän siitä asti kun veli Ivan oli tutustunut Katerina Ivanovnaan? Nuo sanat olivat eilen tietysti päässeet Ivanin suusta hänen tahtomattaan, mutta juuri siksi niillä oli sitäkin suurempi merkitys. Jos niin on, niin kuinka tässä voi olla kysymys rauhasta? Eikö päinvastoin ole ilmaantunut yhä uusia vihamielisyyden ja vihollisuuden syitä heidän perheessään? Mutta tärkeintä oli, ketä hänen, Aljošan, tuli sääliä? Ja mitä hänen piti kullekin toivoa? Hän rakastaa heitä kumpaakin, mutta mitä pitää toivoa heille kummallekin tämmöisten kauheitten ristiriitojen vallitessa? Näissä sekavissa oloissa saattoi joutua aivan neuvottomaksi, mutta Aljošan sydän ei voinut sietää epätietoisuutta, sillä hänen rakkautensa oli luonteeltaan aina toimivaa. Hän ei voinut rakastaa passiivisesti; kun hän jotakuta rakasti, niin hän heti ryhtyi myös tätä auttamaan. Mutta tätä varten täytyi asettaa itselleen päämäärä, täytyi varmasti tietää, mikä kummallekin heistä oli hyvää ja tarpeellista, ja kun oli päässyt varmuuteen, että päämäärä oli oikea, tuli luonnollisesti auttaa heitä kumpaakin. Mutta varman päämäärän asemesta oli kaikkialla vain epäselvyyttä ja hämmennystä. »Mullerrus», lausuttiin nyt! Mutta mitä hän saattoi ymmärtää edes tuon mullerruksen laadusta? Hän ei ymmärrä edes ensimmäistä sanaa koko tästä sekamelskasta!

Nähtyään Aljošan lausui Katerina Ivanovna nopeasti ja ilomielin Ivan
Fjodorovitšille, joka jo oli noussut paikaltaan lähteäkseen:

— Hetkiseksi vielä! Jääkää vielä hetkeksi. Minä tahdon kuulla, mitä mieltä on tämä mies, johon minä luotan koko sydämestäni. Katerina Osipovna, älkää tekään menkö, — lisäsi hän kääntyen rouva Hohlakovin puoleen. Hän pyysi Aljošaa istuutumaan viereensä, ja rouva Hohlakov istuutui vastapäätä, Ivan Fjodorovitšin viereen.

— Tässä ovat kaikki ystäväni, kaikki, mitä minulla on maailmassa, rakkaat ystäväni, — alkoi hän kiihkeästi äänellä, jossa värisivät todellisen kärsimyksen kyynelet, ja Aljošan sydän taipui taas heti hänen puoleensa. — Te, Aleksei Fjodorovitš, te näitte eilen tuon… kauheuden ja näitte, millainen minä olin. Te ette ole nähnyt sitä, Ivan Fjodorovitš, hän näki. Mitä hän ajatteli minusta eilen, sitä en tiedä, tiedän vain sen, että jos sama toistuisi tänään, nyt juuri, niin minä lausuisin ilmi aivan samat tunteet kuin eilen, — aivan samat tunteet, samat sanat ja tekisin samat liikkeet. Te muistatte minun liikkeeni, Aleksei Fjodorovitš, te itse estitte minulta yhden niistä… (Kun hän sanoi tämän, hän punastui ja hänen silmänsä alkoivat säkenöidä.) Sanon teille, Aleksei Fjodorovitš, että minä en voi tehdä minkään kanssa sovintoa. Kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, minä en edes tiedä, rakastanko häntä nyt. Minusta hän on säälittävä, se on huono rakkauden todistus. Jos minä rakastaisin häntä, edelleenkin rakastaisin, niin minä kenties nyt en säälisi häntä, vaan päinvastoin vihaisin…

Hänen äänensä alkoi väristä, ja kyynelet kimaltelivat hänen silmäripsissään. Aljoša vavahti sisimmässään: »Tämä tyttö on totinen ja vilpitön», ajatteli hän, »eikä… eikä hän enää rakasta Dmitriä!»

— Niin se on! Niin! — huudahti rouva Hohlakov.

— Odottakaa, rakas Katerina Osipovna, minä en ole vielä sanonut pääasiaa, en ole sanonut mitä minä tänä yönä lopullisesti päätin. Minä tunnen, että päätökseni kenties on kauhea — minulle itselleni, mutta minä aavistan, että en muuta sitä enää millään ehdolla, en millään ehdolla koko elämäni aikana, vaan niin tapahtuu. Minun rakas, hyvä, ainainen ja jalo neuvonantajani ja syvä sydänten tuntija sekä ainoa ystäväni, mikä minulla maailmassa vain onkin, Ivan Fjodorovitš, hyväksyy ajatukseni kaikissa suhteissa ja pitää päätöstäni hyvänä… Hän tuntee sen.

— Niin, minä hyväksyn sen, — lausui Ivan Fjodorovitš hiljaisella, mutta lujalla äänellä.

— Mutta minä tahdon, että myös Aljoša (ah, Aleksei Fjodorovitš, anteeksi, että nimitin teitä yksinkertaisesti Aljošaksi), — minä tahdon, että myös Aleksei Fjodorovitš sanoo minulle juuri nyt, molempien ystävieni läsnäollessa, olenko oikeassa vai enkö? Minulla on vaistomainen aavistus, että te, Aljoša, olette rakas veljeni (sillä te olette minun rakas veljeni), — lausui hän taas innostuneesti ja tarttui Aljošan kylmään käteen kuumalla kädellään, — minä aavistan, että teidän ratkaisunne, teidän hyväksymisenne on kaikista tuskistani huolimatta antava minulle rauhan, sillä teidän sanojenne jälkeen minä rauhoitun ja tulen sovintoon, — aavistan sen!

— En tiedä mitä te minulta kysytte, — lausui Aljoša, ja hänen kasvonsa punastuivat, — tiedän vain, että rakastan teitä ja toivon tällä hetkellä teille onnea hartaammin kuin itselleni!… Mutta enhän minä ollenkaan ymmärrä näitä asioita… — kiiruhti hän äkkiä jostakin syystä lisäämään.

— Näissä asioissa, Aleksei Fjodorovitš, näissä asioissa on tärkeintä nyt kunnia ja velvollisuus ja en tiedä mikä vielä, jokin kenties velvollisuuttakin korkeampi. Sydämeni puhuu minulle vastustamattomasta tunteesta, ja se vetää minua vastustamattomasti mukanaan. Kaiken voi muutoin sanoa lyhyesti, minä olen jo tehnyt päätökseni: jos hän naikin tuon… elukan (alkoi hän juhlallisesti), jolle minä en koskaan, en koskaan voi antaa anteeksi, niin minä kumminkaan en jätä häntä! Tästä lähin minä en enää koskaan, en koskaan jätä häntä! — lausui hän niin, että se oli kuin kalpean, kiusaantumisesta syntyneen innostuksen purkaus. — Ei niin, että minä kuljeskelisin hänen jäljessään, joka hetki laittautuisin hänen näkyviinsä, kiusaisin häntä, — oi ei, minä menen toiseen kaupunkiin, minne tahansa, mutta koko ikäni, koko elämäni ajan minä seuraan hänen vaiheitaan väsymättä. Kun hän tulee tuon kanssa onnettomaksi, ja niinhän ehdottomasti käykin aivan kohta, niin tulkoon hän minun luokseni ja hän on kohtaava ystävän, sisaren… Vain sisaren tietysti, ja niin on oleva ainaisesti, mutta tulkoon hän lopultakin vakuutetuksi, että tämä sisar on todella hänen sisarensa, rakastaa häntä ja on uhrannut hänelle koko elämänsä. Minä pääsen siihen, minä pidän sen järkähtämättömästi päämääränäni, että hän viimein oppii tuntemaan minut ja kertoo minulle kaikki häpeilemättä! — huudahti hän aivan kuin raivostuneena. — Minusta tulee hänen jumalansa, jota hän rukoilee, — ja sen hän on minulle vähintään velkaa uskottomuudesta ja siitä, mitä sain eilen hänen tähtensä kärsiä. Ja nähköön hän koko elämänsä ajan, että minä läpi elämäni olen uskollinen hänelle ja kerran antamalleni lupaukselle siitä huolimatta, että hän oli uskoton ja petti. Minä… minä muutun vain hänen onnensa välikappaleeksi (vai kuinka sen sanoisin), hänen onnensa työkaluksi, koneeksi, ja koko elämäni ajaksi, koko elämäni ajaksi, ja jotta hän näkisi sen niin kauan kuin hän elää! Semmoinen on päätökseni! Ivan Fjodorovitš hyväksyy menettelyni aivan täydellisesti.

Hän läähätti. Kenties hän olisi tahtonut lausua ajatuksensa paljon arvokkaammin, taitavammin ja luonnollisemmin, mutta tuli tehneeksi sen liian kiireesti ja liian avoimesti. Paljon tuli siihen nuorta itsensähillitsemisen puutetta, paljon siinä johtui vain eilisestä kiihtymyksestä, ylpeilyn tarpeesta, sen hän tunsi itse. Hänen kasvonsa tulivat äkkiä omituisen synkiksi, silmien ilme tuli epämiellyttäväksi. Aljoša huomasi heti kaiken tämän, ja hänen sydämensä liikahti säälistä. Mutta samassa veli Ivan lisäsi:

— Minä lausuin vain ajatukseni, — sanoi hän. — Jonkun toisen sanomana tämä kaikki olisi tehnyt masentuneen ja kiusaantuneen vaikutuksen, mutta ei teidän sanomananne. Joku toinen olisi ollut väärässä, mutta te olette oikeassa! Minä en tiedä, kuinka tämä olisi perusteltava, mutta näen, että te olette mitä suurimmassa määrässä vilpitön, ja siksi te olette oikeassa…

— Mutta tämähän on vain tällä hetkellä… Mutta mitä on tämä hetki? Vain eilinen loukkaus, — sitä merkitsee tämä hetki! — ei rouva Hohlakov malttanut olla äkkiä sanomatta. Ilmeisesti hän ei ollut tahtonut sekaantua asiaan, mutta ei ollut voinut hillitä itseään ja tuli yht'äkkiä lausuneeksi sangen oikean ajatuksen.

— Niinpä kyllä, — keskeytti Ivan jonkin verran kiihkeästi ja nähtävästi vihaisena siitä, että hänet oli keskeytetty, — niin, mutta jollekulle toiselle tämä hetki olisi vain eilinen vaikutelma ja vain yksi hetki, kun taas sellaiselle luonteelle kuin Katerina Ivanovna tämä hetki tulee koko elämän pituiseksi. Mikä toisille on vain lupaus, se on hänelle ikuinen, raskas, kenties murheellinen velvollisuus, josta ei voi luopua. Ja tämä täytetyn velvollisuuden tunne on ylläpitävä häntä. Teidän elämänne, Katerina Ivanovna, kuluu nyt omien tunteittenne, oman sankarillisen tekonne ja kärsimyksiä tuottavassa oman murheenne katselemisessa, mutta myöhemmin tuo kärsimys lieventyy ja elämänne muuttuu silloin kerta kaikkiaan täytetyn lujan ja ylpeän ajatuksen suloiseksi katselemiseksi, ajatuksen, joka todellakin on omalla tavallaan ylpeä ja joka tapauksessa epätoivoinen, mutta jossa te olette saavuttanut voiton, ja tämä tietoisuus tuottaa teille lopulta mitä täydellisimmän hyvityksen ja saa teidät sovintoon kaiken muun kanssa…

Hän puhui tämän päättävästi, jollakin tavoin häijysti, ilmeisesti tahallaan ja kenties tahtomatta salatakaan tarkoitustaan, nimittäin puhua tahallansa ja ivallisesti.

— Voi hyvä Jumala, kuinka toisin tuo kaikki on! — huudahti taas rouva
Hohlakov.

— Aleksei Fjodorovitš, sanokaa te! Minua kiusaa halu saada tietää, mitä te minulle sanotte! — huudahti Katerina Ivanovna, ja kyynelet tulvahtivat äkkiä hänen silmistään. Aljoša nousi sohvalta.

— Ei tämä ole mitään, ei mitään! — jatkoi Katerina Ivanovna itkien. — Tämä johtuu tilapäisestä heikkoudesta, viime yöstä, mutta kahden sellaisen ystävän rinnalla kuin te ja veljenne minä tunnen, että minulla vielä on voimia… koska tiedän… että te kumpikaan ette koskaan jätä minua.

— Valitettavasti minun täytyy kenties jo huomenna lähteä Moskovaan ja jättää teidät pitkäksi aikaa… Eikä tätä, paha kyllä, voi muuttaa… — lausui äkkiä Ivan Fjodorovitš.

— Huomenna Moskovaan! — sanoi Katerina Ivanovna, ja hänen kasvonsa vääntyivät yht'äkkiä. — Mutta… mutta hyvä Jumala, kuinka onnellista se on! — huudahti hän äänellä, joka oli silmänräpäyksessä kokonaan muuttunut. Silmänräpäyksessä olivat myös kyynelet kadonneet hänen silmistään aivan jäljettömiin. Nimenomaan juuri silmänräpäyksessä oli hänessä tapahtunut ihmeellinen muutos, joka suuresti kummastutti Aljošaa: äskeisen loukatun tyttöraukan sijaan, joka oli itkenyt jonkinmoisen tunteenpurkauksen vallassa, oli äkkiä tullut nainen, joka täydellisesti hillitsi itsensä, vieläpä oli erittäin tyytyväinen johonkin, aivan kuin olisi äkkiä ilostunut jostakin.

— Oi, ei se ole onnellista, että minä menetän teidät, ei tietenkään, — korjasi hän tavallaan äskeistä puhettaan ja hymyili kohteliasta hymyä, — sellainen ystävä kuin te ei voi sitä luulla. Olen päinvastoin onneton menettäessäni teidät (hän syöksyi äkkiä rajusti Ivan Fjodorovitšin luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä kiihkeästi). Mutta onnellista on se, että te itse persoonallisesti voitte nyt kertoa Moskovassa tädille ja Agafjalle koko minun asemani, koko minun nykyisen kauhean kohtaloni, täysin avomielisesti Agafjalle ja säästäen rakasta tätiä, niinkuin itse sen kyllä ymmärrätte tehdä. Ette voi kuvitellakaan, kuinka onneton olin eilen ja tänä aamuna, kun en tietänyt, miten kirjoittaisin heille tämän kauhean kirjeen… sillä kirjeessä ei tätä voi mitenkään esittää… Mutta nyt minun on helppo kirjoittaa, koska te olette siellä heidän luonaan ja selitätte kaiken. Oi, kuinka iloinen olen! Mutta iloitsen vain tästä, uskokaa taaskin minua. Teitä itseänne ei minulle tietysti mikään voi korvata… Riennän heti kirjoittamaan kirjeen, — lopetti hän äkkiä ja astui jo askelen lähteäkseen huoneesta.

— Entä Aljoša? Entä Aleksei Fjodorovitšin mielipide, joka teidän niin välttämättömästi piti saada tietää? — huudahti rouva Hohlakov. Hänen äänessään oli pisteliäs ja vihainen sävy.

— Minä en ole unohtanut sitä, — pysähtyi Katerina Ivanovna äkkiä, — mutta miksi te olette minua kohtaan niin vihamielinen tämmöisellä hetkellä, Katerina Osipovna? — lausui hän katkerasti ja kiihkeästi soimaten. — Mitä minä sanoin, sen myös vahvistan todeksi. Minun on välttämätöntä saada kuulla hänen mielipiteensä, vieläpä enemmänkin: minä tarvitsen hänen ratkaisuaan! Mitä hän sanoo, niin tapahtuu — niin suuressa määrin minä päinvastoin himoitsen kuulla sanojanne, Aleksei Fjodorovitš… Mutta mikä teitä vaivaa?

— Minä en ole koskaan luullut, minä en voi sitä kuvitella! — huudahti äkkiä Aljoša surullisesti.

— Mitä, mitä?

— Hän menee Moskovaan, ja te huudahditte olevanne iloinen — sen te teitte tahallanne! Sitten te heti aloitte selitellä, että ette ole siitä iloinen, vaan että teistä päinvastoin on ikävä, kun… menetätte ystävän, — mutta senkin te näyttelitte tahallanne… aivan kuin teatterissa, näyttelitte kuin komediaa!…

— Teatterissa? Kuinka… Mitä tämä on? — huudahti Katerina Ivanovna suuresti hämmästyen ja kiivastuneena sekä kulmiaan rypistäen.

— Vakuuttakaapa hänelle miten paljon tahansa, että te kaipaatte häntä ystävänä, niin te kuitenkin väitätte hänelle päin silmiä, että on onni, kun hän matkustaa pois… — lausui Aljoša ikäänkuin menehtyneenä. Hän seisoi pöydän ääressä eikä istuutunut.

— Mitä te tarkoitatte, minä en ymmärrä…

— Enhän minä itsekään tiedä… Minulle on äkkiä ikäänkuin valjennut… Minä tiedän puhuvani pahasti, mutta sanon kuitenkin kaiken, — jatkoi Aljoša yhtä värisevällä ja katkonaisella äänellä. — Minulle on valjennut semmoista, että te kenties ette ollenkaan rakasta veli Dmitriä… alusta alkaen ette ole rakastanut… Ja kenties myös Dmitri ei teitä ollenkaan rakasta… alusta pitäen… vaan ainoastaan kunnioittaa… Minä en todellakaan tiedä, kuinka nyt uskallan tästä kaikesta puhua, mutta täytyyhän jonkun sanoa totuus… sillä kukaan ei täällä tahdo sanoa totuutta…

— Mitä totuutta? — huudahti Katerina Ivanovna, ja hänen äänessään oli hysteerinen kaiku.

— Tätä, — mutisi Aljoša aivan kuin olisi puusta pudonnut, — kutsukaa heti tänne Dmitri — minä etsin hänet käsiin — ja tulkoon hän tänne ja ottakoon teitä kädestä, ottakoon sitten kädestä veli Ivania ja yhdistäköön teidän kätenne. Sillä te kiusaatte Ivania vain sen tähden, että rakastatte häntä… ja kiusaatte sen tähden, että rakastatte Dmitriä jonkin puuskan vuoksi… rakastatte epätodesti… koska olette itsellenne niin vakuuttanut…

Aljošan puhe katkesi ja hän vaikeni.

— Te… te… te… olette pieni hassu, sitä te olette! — sanoi äkkiä
Katerina Ivanovna kasvot kalvenneina ja huulet vihasta vääntyneinä.
Ivan Fjodorovitš alkoi nauraa ja nousi paikaltaan. Hänellä oli hattu
kädessään.

— Sinä olet erehtynyt, hyvä Aljošani, — lausui hän, ja hänen kasvoissaan oli sellainen ilme, jommoista Aljoša ei ollut niissä vielä koskaan nähnyt, — jonkinmoista nuorekasta vilpittömyyttä ja voimakasta, hillittömän avomielistä tunnetta, — ei koskaan ole Katerina Ivanovna rakastanut minua! Hän on tietänyt kaiken aikaa, että minä rakastan häntä, vaikka minä en koskaan ole puhunut hänelle sanaakaan rakkaudestani, hän on — tietänyt, mutta ei ole rakastanut minua. En myöskään ole ollut hänen ystävänsä kertaakaan, ainoatakaan päivää: ylpeä nainen ei ole tarvinnut ystävyyttäni. Hän piti minua läheisyydessään voidakseen yhtä mittaa kostaa. Hän kosti minulle ja minussa kaikki loukkaukset, joita hän alituisesti ja joka hetki koko tänä aikana on saanut kärsiä Dmitrin puolelta, loukkaukset heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan asti… Sillä heidän aivan ensimmäinenkin kohtauksensa on jäänyt hänen sydämeensä loukkaukseksi. Sellainen on hänen sydämensä! Minä en koko aikana ole muuta tehnytkään kuin kuullut hänen rakkaudestaan Dmitriin. Minä lähden nyt matkaan, mutta tietäkää, Katerina Ivanovna, että te todellisuudessa rakastatte ainoastaan häntä. Ja kuta enemmän hän loukkaa, sitä enemmän ja yhä enemmän. Se juuri on teidän puuskanne. Te rakastatte häntä semmoisena kuin hän on, rakastatte häntä teitä loukkaavana. Jos hän tekisi parannuksen, niin te heti hylkäisitte hänet ja lakkaisitte kokonaan rakastamasta. Mutta hän on teille tarpeellinen, jotta voisitte katsoa lakkaamatta sankarillista uskollisuuttanne ja moittia häntä uskottomuudesta. Ja kaikki tämä johtuu teidän ylpeydestänne. Oi, tässä on paljon alentamista ja alentumista, mutta kaikki johtuu ylpeydestä… Minä olen liian nuori ja olen rakastanut teitä liian voimakkaasti. Minä tiedän, että minun ei pitäisi puhua teille tätä, että olisi arvokkaampaa yksinkertaisesti poistua luotanne, ja se olisi teillekin vähemmän loukkaavaa. Mutta minähän matkustan kauaksi enkä palaa koskaan. Tämähän on ero iäksi… Minä en tahdo istua puuskan ja mullerruksen vieressä… Muuten en osaa enää puhua, olen sanonut kaiken… Hyvästi, Katerina Ivanovna, te ette saa olla vihainen minulle, sillä minä olen saanut sata kertaa kovemman rangaistuksen kuin te: se on jo minulle rangaistus, että en koskaan saa nähdä teitä. Hyvästi. Minä en tarvitse kättänne. Te olette liian tietoisesti minua kiusannut, jotta voisin tällä hetkellä antaa teille anteeksi. Myöhemmin annan anteeksi, mutta nyt ei tarvita kättänne. »Den Dank, Dame, begehr ich nicht!» — lisäsi hän vääristäen suunsa hymyyn (osoittaen, muuten aivan odottamattomasti, että hänkin pystyi lukemaan Schilleriä niin paljon, että osasi ulkoakin, mitä Aljoša aikaisemmin ei olisi uskonut). Hän poistui huoneesta sanomatta jäähyväisiä edes emännälle, rouva Hohlakoville. Aljoša löi käsiään yhteen.

— Ivan, — hän huudahti hänen jälkeensä aivan kuin pyörällä päästään, — tule takaisin, Ivan! Ei, ei, hän ei palaa nyt missään tapauksessa! — huudahti hän murheellisena ja aivan kuin hänelle taas olisi jotakin valjennut, — mutta se on minun, minun syyni, minä aloitin! Ivan puhui häijysti, pahasti, epäoikeudenmukaisesti ja ilkeästi… Hänen täytyy taas tulla tänne, palata, palata… — Aljoša huudahteli kuin vähämielinen.

Katerina Ivanovna poistui äkkiä toiseen huoneeseen.

— Te ette ole tehnyt mitään, te olette toiminut ihanasti kuin enkeli, — kuiskasi rouva Hohlakov nopeasti ja innostuneesti murheelliselle Aljošalle. — Minä teen kaiken voitavani, että Ivan Fjodorovitš ei matkustaisi pois…

Hänen kasvonsa loistivat ilosta Aljošan suureksi harmiksi, mutta Katerina Ivanovna tuli yht'äkkiä takaisin. Hänellä oli kädessään kaksi sadan ruplan seteliä.

— Minulla on teille eräs suuri pyyntö, Aleksei Fjodorovitš, — alkoi hän kääntyen suoraan Aljošan puoleen ja näennäisesti rauhallisella ja tyynellä äänellä, aivan kuin äsken tosiaankaan ei olisi mitään tapahtunut. — Viikko — niin, luullakseni se oli viikko sitten — Dmitri Fjodorovitš teki kiivastuneena erään sangen epäoikeutetun teon, hyvin sopimattoman teon. Täällä on eräs huono paikka, muudan ravintola. Siellä hän kohtasi erään virasta eronneen upseerin, tuon alikapteenin, jota isänne on käyttänyt joihinkin asioihinsa. Suuttuneena jostakin tähän alikapteeniin Dmitri Fjodorovitš tarttui häntä partaan ja veti hänet kaikkien nähden tällä loukkaavalla tavalla kadulle vedellen häntä vielä kadulla pitkän aikaa, ja kerrotaan tämän alikapteenin pienen pojan, joka on oppilaana täkäläisessä koulussa ja joka on vielä aivan lapsi, juosseen kaiken aikaa vieressä ääneen itkien ja pyytäneen isänsä puolesta ja pyydelleen kaikkia muitakin puolustamaan isää, mutta kaikki olivat vain nauraneet. Suokaa anteeksi, Aleksei Fjodorovitš, mutta en voi olla paheksuen muistelematta tätä häpeällistä tekoa… yhtä niistä teoista, jommoisiin vain Dmitri Fjodorovitš voi ryhtyä vihapäissään… ja intohimojensa vallassa! En osaa edes kertoa sitä, en kykene… Sekaannun sanoissani. Olen ottanut selkoa tuosta pahoinpidellystä ja kuullut, että hän on hyvin köyhä mies. Hänen sukunimensä on Snegirev. Hän on tehnyt jonkin virkarikoksen, hänet on erotettu virasta, en osaa kertoa sitä teille, ja nyt hän on perheensä kanssa, onnettoman perheensä kanssa, johon kuuluu sairaita lapsia ja sairas vaimo, mielenvikainen luullakseni, joutunut hirveään kurjuuteen. Hän on jo kauan asunut kaupungissamme, hänellä on joitakin hommia, hän on ollut jossakin kirjurina, mutta nyt hänelle on yht'äkkiä lakattu maksamasta. Olen luonut silmäni teihin… toisin sanoen ajattelin, — minä en tiedä, sanani sotkeutuvat, — nähkääs, minä olin aikonut pyytää teitä, Aleksei Fjodorovitš, — hyvä Aleksei Fjodorovitši, käymään hänen luonaan, jollakin tekosyyllä menemään heille, nimittäin tuon alikapteenin luo, — voi hyvä Jumala, miten minä sotken! — ja hienotunteisesti, varovasti, — juuri sillä tavoin kuin vain te osaatte tehdä (Aljoša punastui äkkiä) — koettamaan saada annetuksi hänelle avustus, nämä kaksisataa ruplaa. Hän ottaa varmasti vastaan… toisin, sanoen hänet pitää suostuttaa ottamaan vastaan… Tai ei, kuinka sanoisin? Katsokaahan, tämä ei ole mitään sopijaisia hänelle, jotta hän ei nostaisi kannetta (sillä hän lienee aikonut nostaa kanteen), vaan ainoastaan sääliä, auttamishalua minun puoleltani, Dmitri Fjodorovitšin morsiamelta eikä häneltä itseltään… Sanalla sanoen te osaatte kyllä… Menisin itse, mutta te osaatte toimittaa sen paljon paremmin kuin minä. Hän asuu Ozernaja-kadun varrella, pikkuporvarinleski Kalmykovin talossa… Jumalan tähden, Aleksei Fjodorovitš, tehkää minulle tämä, minä… minä olen nyt jonkin verran… väsynyt. Näkemiin…

Hän pyörähti ympäri ja hävisi taas oviverhon taakse niin nopeasti, että Aljoša ei ennättänyt sanoa sanaakaan, — vaikka hänen mielensä olisi kyllä tehnyt sanoa. Hänen mielensä teki pyytää anteeksi, syyttää itseään, — sanoa edes jotakin, sillä hänen sydämensä oli täysi eikä hän missään tapauksessa tahtonut lähteä huoneesta sitä tekemättä. Mutta rouva Hohlakov tarttui hänen käteensä ja vei itse hänet ulos. Eteisessä hän taas pysähdytti hänet niinkuin äskenkin.

— Hän on ylpeä, kamppailee itseään vastaan, mutta hän on hyväsydäminen, ihana, jalomielinen! — lausuili rouva Hohlakov puoliääneen. — Oi, kuinka minä häntä rakastan, varsinkin toisinaan, ja kuinka minä nyt taas olen iloinen kaikesta, kaikesta! Rakas Aleksei Fjodorovitš, te ette ole tietänytkään tätä: tietäkää, että me kaikki, kaikki — minä, hänen molemmat tätinsä, — kerrassaan kaikki, myöskin Lise, olemme jo kokonaisen kuukauden ajan vain sitä toivoneetkin ja pyytäneet, että hän ottaisi eron teidän suosikistanne Dmitri Fjodorovitšista, joka ei välitä hänestä eikä rakasta häntä ollenkaan, ja menisi naimisiin Ivan Fjodorovitšin kanssa, sivistyneen ja oivan nuorukaisen, joka rakastaa häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Meillähän on täällä ihan oikea salaliitto, ja ehkäpä minäkin vain sen tähden yhä viivyn täällä…

— Mutta hänhän itki, häntä on taas loukattu! — huudahti Aljoša.

— Älkää uskoko naisen kyyneliä, Aleksei Fjodorovitš, — minä olen aina naisia vastaan tässä suhteessa, minä olen miesten puolella.

— Äiti, te turmelette ja saatatte perikatoon Aleksei Fjodorovitšin, — kuului oven takaa Lisen vieno ääni.

— Ei, minä olen syynä tähän kaikkeen, minä olen suuresti syyllinen! — toisteli lohduton Aljoša piinallisen häpeänpuuskan vallassa muistellen mielenpurkaustaan ja peittäen kasvonsakin käsiinsä, niin häntä hävetti.

— Päinvastoin te esiinnyitte kuin enkeli, kuin enkeli, olen valmis sanomaan sen tuhannen tuhatta kertaa.

— Äiti, minkä tähden hän esiintyi niinkuin enkeli? — kuului taas Lisen ääni.

— Minusta tuntui jostakin syystä, kun katselin tuota kaikkea, — jatkoi Aljoša aivan kuin ei olisi kuullutkaan Lisen puhetta, — että hän rakastaa Ivania, ja niin tulin sanoneeksi tuon tyhmyyden… mitähän nyt seuraa!

— Kenelle sitten, kenelle? — huudahti Lise. — Äiti, te tahdotte varmaankin tappaa minut. Minä kysyn teiltä, ettekä te vastaa minulle.

Samassa palvelustyttö juoksi heidän luokseen.

— Katerina Ivanovnan laita on huonosti… Hän itkee… hysteriaa, on kouristusta.

— Mitä! — huudahti Lise ja hänen äänensä oli nyt levoton.

— Äiti, minä tässä saan hysteriakohtauksen eikä hän!

— Lise, Jumalan tähden, älä huuda, älä tee minusta loppua. Sinä olet vielä siinä iässä, ettet saa tietää kaikkea mitä aikuiset tietävät, minä riennän luoksesi ja kerron kaikki mitä sinulle voi kertoa. Voi hyvä Jumala! Minä riennän, riennän… Hysteerinen kohtaus — se on hyvä merkki, Aleksei Fjodorovitš, se on mainiota, että hänellä on hysteerinen kohtaus. Juuri niin pitää ollakin. Minä olen tässä suhteessa aina naisia vastaan, kaikkia noita hysterioita ja naisten kyyneliä vastaan. Julia, juokse ja sano, että minä lennän. Mutta että Ivan Fjodorovitš poistui sillä tavoin, siihen on Katerina Ivanovna itse syypää. Mutta Ivan Fjodorovitš ei matkusta pois. Lise, älä Jumalan tähden huuda! Ah, niin, ethän sinä huuda, minähän se huudan, anna anteeksi äidillesi, minä olen riemastunut, riemastunut, riemastunut! Mutta huomasitteko, Aleksei Fjodorovitš, millaisena nuorukaisena, nuorukaisena Ivan Fjodorovitš äsken lähti pois, sanoi kaiken sen ja lähti! Minä luulin, että hän on tuommoinen tiedemies, akateemikko, ja yht'äkkiä hän puhui niin kiihkeästi, kiihkeästi, avoimesti ja nuorukaisellisesti, kokemattomasti ja nuorukaisellisesti, ja kuinka se kaikki oli kaunista, kaunista, aivan niinkuin te… Ja hän sanoi tuon saksalaisen säkeenkin, niin, hän on aivan kuin te! Mutta minä juoksen, juoksen. Aleksei Fjodorovitš, menkää kiireesti toimittamaan tuo asia ja palatkaa pian. Lise, tarvitsetko jotakin? Jumalan tähden, älä viivytä hetkeäkään Aleksei Fjodorovitšia, hän palaa kohta luoksesi.

Rouva Hohlakov juoksi viimein pois. Aljoša aikoi ennen lähtöään avata
Lisen huoneen oven.

— Ei mitenkään! — huudahti Lise, — nyt ei saa mitenkään tulla! Puhukaa sieltä oven läpi. Mistä syystä teidät luettiin enkelien joukkoon? Sen minä vain tahdon tietää.

— Hirveän tyhmyyden tähden, Lise! Hyvästi!

— Ette saa mennä pois! — huudahti Lise.

— Lise, minulla on vakava murhe! Minä tulen kohta takaisin, mutta minulla on hyvin suuri murhe!

Ja hän juoksi ulos.

Mullerrus tuvassa

Hänellä oli todellakin vakava murhe, senlaatuinen, jommoisia hän tähän saakka oli harvoin kokenut. Hän oli tuppautunut puhumaan ja tehnyt »tyhmyyksiä», — ja millaisessa asiassa sitten: lemmentunteissa! »Mitä minä siitä ymmärrän, miten minä voin selvitellä tämmöisiä asioita?» — toisti hän itsekseen jo sadannen kerran ja punastui. — »Ah, eihän häpeä olisi mitään, häpeäminen on oikea rangaistus minulle, mutta se juuri on onnetonta, että minä nyt aivan varmasti olen syynä uusiin onnettomuuksiin… Mutta luostarinvanhin lähetti minut sovittamaan ja yhdistämään. Näinkö yhdistetään?» Hän muisti taas äkkiä, miten hän oli »yhdistänyt kädet», ja häntä alkoi taas hirveästi hävettää. »Vaikka minä teinkin kaiken tämän vilpittömin mielin, niin täytyy vastedes olla viisaampi», päätteli hän yht'äkkiä, ja häntä alkoi hymyilyttää oma johtopäätöksensä.

Katerina Ivanovna oli antanut asian toimitettavaksi Ozernaja-kadun varrella, ja veli Dmitri asui juuri siellä päin, eräällä sivukadulla lähellä Ozernaja-katua. Aljoša päätti pistäytyä joka tapauksessa hänen luonaan ennen menoaan alikapteenin luokse, vaikka aavistikin, että ei tapaa veljeään. Hän epäili tämän mahdollisesti tahallaan jostakin syystä nyt piileksivän häntä, — mutta hän päätti, maksoi mitä maksoi, etsiä hänet käsiinsä. Mutta aika kului: hän ei ollut minuutiksikaan eikä sekunniksikaan unohtanut kuolevaa luostarinvanhinta siitä hetkestä asti kuin oli lähtenyt luostarista.

Katerina Ivanovnan antamassa tehtävässä vilahti silmiin eräs seikka, joka myös kiinnitti tavattomasti hänen mieltään: kun Katerina Ivanovna mainitsi pienestä koulupojasta, tuon alikapteenin pojasta, joka oli ääneensä itkien juossut isänsä vieressä, — niin Aljošan mieleen välähti jo silloin, että tuo poika on varmaankin se äskeinen koulupoika, joka puri häntä sormeen, kun hän, Aljoša, tiedusti häneltä, miten oli loukannut häntä. Nyt Aleša oli melkein varma tästä tietämättä itsekään vielä minkä tähden. Kun näin syrjäseikat vetivät hänen huomiotaan puoleensa, niin hän tuli hyvälle tuulelle ja päätti olla »ajattelematta äsken aikaansaamaansa onnettomuutta» ja olla kiusaamatta itseään katumuksella sekä toimittaa asiansa, kävi miten kävi. Tätä ajatellen hän tuli taas reippaalle mielelle. Käännyttyään kadun nurkasta veljensä asuntoa kohti hän tunsi nälkää, otti taskustaan isältä saamansa vehnäleivän ja söi sen kulkiessaan. Se vahvisti häntä.

Dmitri ei ollut kotona. Talon isäntäväki — vanha puuseppä, hänen poikansa ja vanha vaimonsa — katselivat hieman epäluuloisesti Aljošaa. — Ei ole ollut kolmeen yöhön kotona, kenties on matkustanut jonnekin, — vastasi ukko Aljošan tarmokkaisiin tiedusteluihin. Aljoša ymmärsi hänen puhuvan saamiensa ohjeitten mukaisesti. Hänen kysymykseensä: »Eiköhän hän ole Grušenjkan luona ja piile taas Tuomaan hoivissa» (Aljoša puhui tahallaan näin avomielisesti) loi isäntäväki vastaukseksi häneen vain pelästyneen katseen. »He pitävät hänestä nähtävästi, pitävät hänen puoltaan», ajatteli Aljoša, »se on hyvä».

Viimein hän löysi Ozernaja-kadun varrelta pikkuporvarinlesken Kalmykovin talon, vanhan, kallellaan olevan talorähjän, jossa oli vain kolme ikkunaa kadulle päin ja likainen piha, jonka keskellä yksinään seisoi lehmä. Taloon tultiin pihan puolelta eteiseen. Eteisestä vasempaan asui vanha emäntä tyttärensä kanssa, joka myös oli vanha eukko. Molemmat tuntuivat olevan kuuroja. Kun Aljoša oli useampaan kertaan tiedustanut alikapteenin asuntoa, niin toinen heistä viimein tajusi, että kysyttiin heidän vuokralaisiaan, ja osoitteli sormellaan eteisen toiselle puolen viitaten oveen, joka vei siistimpään tupaan. Alikapteenin asunto näytti tosiaankin olevan aivan yksinkertainen tupa. Aljoša tarttui jo kädellään oven ripaan avatakseen oven, mutta äkkiä häntä hämmästytti se, että oven takana oli tavattoman hiljaista. Hän tiesi kuitenkin Katerina Ivanovnan kertomasta, että virasta erotettu alikapteeni oli perheellinen mies. »Joko he kaikki nukkuvat tai kenties ovat kuulleet minun tulevan ja odottavat, kunnes avaan oven. On parasta, että minä ensin koputan», — ja hän koputti. Kuului vastaus, vaikka ei aivan heti, vaan ehkä noin kymmenen sekunnin kuluttua.

— Kuka siellä? — huusi joku kovalla äänellä ja hyvin vihaisesti.

Aljoša avasi oven ja astui kynnyksen yli. Hän tuli tupaan, joka oli jokseenkin tilava, mutta täpö täynnä sekä ihmisiä että kaikenlaista taloustavaraa. Vasemmalla oli iso venäläinen uuni. Uunin luota vasemmalla puolella olevan ikkunan luo oli yli koko huoneen pingoitettu nuora, johon oli ripustettu erilaisia riepuja. Sekä vasemmalla että oikealla olevan seinän vieressä oli kudotulla peitteellä peitetty vuode. Toisella niistä, vasemmanpuolisella, oli päällekkäin neljä karttuunityynyä, toinen toistaan pienempiä. Oikeanpuolisella vuoteella oli vain yksi hyvin pieni tyyny. Kauempana etunurkassa oli pieni verholla tai lakanalla erotettu ala, joka oli muodostettu siten, että poikittain nurkan kohdalle oli pingoitettu nuora, jonka yli vaate oli heitetty. Tämän verhon takaa näkyi syrjittäin niinikään vuode, joka oli laitettu lavitsalle ja sen viereen asetetulle tuolille. Yksinkertainen, puinen, nelikulmainen maalaispöytä oli siirretty etunurkasta keskimmäisen ikkunan luo. Kaikki kolme ikkunaa, joissa kussakin oli neljä pientä, vanhuuttaan jo vihertäväksi käynyttä ruutua, olivat hyvin himmeät ja tarkoin suljetut, niin että huoneessa oli jokseenkin tukahduttavaa eikä juuri valoisaa. Pöydällä oli paistinpannu, jossa oli paistettujen munien jätteitä, sekä nakerrettu leipäpala ja sen lisäksi puolituoppinen, jonka pohjalla oli vielä hiukan jäljellä ilolientä. Tuolilla vasemmanpuolisen vuoteen luona oli rouvan näköinen naishenkilö, yllään karttuunipuku. Hänen kasvonsa olivat hyvin laihat, keltaiset. Hyvin kuopallaan olevat posket ilmaisivat heti, että hän oli sairas. Mutta kaikkein enimmän hämmästytti Aljošaa tuon naisraukan katse, joka oli tavattoman kysyvä ja samalla kertaa hirveän kopea. Ja Aljošan puhuessa isännän kanssa tämä rouva oli koko ajan vaiti, suuret ruskeat silmät siirtyen toisesta puhujasta toiseen aina yhtä ylpeän ja kysyvän näköisinä. Tämän rouvan vieressä vasemmanpuolisen ikkunan luona seisoi nuori tyttö, jolla oli jokseenkin rumat kasvot ja punertavat harvat hiukset ja jonka puku oli köyhä, vaikkakin sangen siisti. Hän tarkasteli ylenkatseellisesti sisäänastunutta Aljošaa. Oikealla puolella, niinikään vuoteen luona, istui vielä eräs naisolento. Tämä oli sangen säälittävä ilmiö, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen nuori tyttö, joka oli kyttyräselkäinen eikä kyennyt liikkumaan, koska hänen jalkansa, kuten Aljošalle myöhemmin sanottiin, olivat kuivettuneet. Hänen kainalosauvansa seisoivat hänen vieressään nurkassa vuoteen ja seinän välissä. Tyttö-raukan ihmeen kauniit ja hyvyyttä osoittavat silmät katselivat Aljošaa rauhallisesti ja nöyrästi. Pöydän ääressä istui munan jätteitä lopetellen noin neljänkymmenen viiden vuoden ikäinen herrasmies, lyhyenläntä, laihanpuoleinen, heikko ruumiinrakenteeltaan, tukka punertava, parta punainen ja harva muistuttaen suuressa määrin hajalleen revittyä niinistä pesuhoskaa (tämä vertaus ja erityisesti sana »pesuriepu» välähti jostakin syystä heti ensi katsauksella Aljošan mieleen, hän muisti sen sittemmin). Ilmeisesti juuri tämä herrasmies oli huutanut oven takaa: »kuka siellä!» sillä muita mieshenkilöitä ei huoneessa ollut. Mutta kun Aljoša astui sisälle, niin hän ponnahti penkiltä pöydän äärestä ja pyyhkien nopeasti suutaan reiäkkäällä lautasliinalla kiiruhti Aljošan luo.

— Munkki kerää varoja luostarille, jopa tiesikin, kenen luo on tultava! — lausui samassa vasemmassa nurkassa seisova neito kovalla äänellä. Mutta herrasmies, joka oli juossut Aljošan luo, pyörähti nopeasti kantapäillään häneen päin ja sanoi kiihtyneellä, omituisen katkonaisella äänellä hänelle:

— Ei Varvara Nikolajevna, ei se ole sitä, arvasitte väärin. Sallikaa minun vuorostani kysyä, — lausui hän kääntyen äkkiä taas Aljošan puoleen, — mikä on antanut teille aiheen tulla… tänne syrjäsopukkaan?

Aljoša katsoi häneen tarkkaavaisesti, hän näki ensimmäistä kertaa tämän miehen. Hänessä oli jotakin kulmikasta, hätiköivää ja ärsyttävää. Hän oli nähtävästi juuri ryypännyt, mutta ei ollut humalassa. Hänen kasvoissaan kuvastui äärimmäisyyteen menevä julkeus ja samalla — se oli omituista — ilmeinen pelkuruus. Hän oli sellaisen ihmisen kaltainen, joka on kauan alistunut ja kärsinyt, mutta joka äkkiä on hypännyt pystyyn ja tahtoo puolestaan näyttää olevansa jotakin. Tai vielä paremmin sanoen hän oli niinkuin ihminen, jonka mieli hirveästi tekisi lyödä teitä, mutta joka hirveästi pelkää, että te lyötte häntä. Hänen puheessaan ja hänen jokseenkin läpitunkevan äänensä painossa oli havaittavissa jonkinlaista hassahtavaa leikillisyyttä, väliin ilkeätä, väliin arkaa, eikä hän jaksanut pitää yllä aloittamaansa äänensävyä, vaan ääni muuttui katkonaiseksi. Kysymyksensä »syrjäsopukasta» hän teki ikäänkuin väristen, silmät pullollaan ja hypähtäen niin lähelle Aljošaa, että tämä astui koneellisesti askelen taaksepäin. Tämä herrasmies oli puettu tummaan, sangen huonoon nankinikankaiseen päällystakkiin, jota oli paikkailtu ja jossa oli tahroja. Hänen housunsa olivat tavattoman vaaleat, sellaiset, jommoisia ei kukaan ole pitänyt pitkään aikaan, ruudulliset ja jotakin hyvin ohutta kangasta, alhaalta rypistyneet ja sen vuoksi ylhäältä kutistuneet, aivan kuin hän olisi pitänyt niitä jo pikku poikana ja niinkuin sitten ne olisivat jääneet liian pieniksi.

— Minä… olen Aleksei Karamazov… — lausui Aljoša vastaukseksi kysymykseen.

— Ymmärrän ja tajuan sen varsin hyvin, — lausui heti herrasmies antaen ymmärtää, että hän muutenkin tiesi, kuka tulija oli. — Minä taas puolestani olen alikapteeni Snegirev, mutta toivoisin edelleenkin saavani tietää, mikä nimenomaan on antanut aiheen…

— Minä poikkesin vain omia aikojani tänne. Oikeastaan tahtoisin sanoa teille sanasen… Jos vain sallitte…

— Siinä tapauksessa on tässä tuolikin, suvaitkaa ottaa paikka. Vanhanaikaisissa komedioissa sanottiin: »Suvaitkaa ottaa paikka»… — ja alikapteeni otti nopealla liikkeellä tyhjän tuolin (se oli aivan yksinkertainen, maalaistyylinen, puinen eikä millään päällystetty) sekä asetti sen miltei keskelle huonetta. Siepattuaan sitten toisen samanlaisen tuolin itselleen hän istuutui vastapäätä Aljošaa, nytkin aivan lähelle häntä, niin että heidän polvensa melkein koskettivat toisiaan.

— Nikolai Iljitš Snegirev, entinen venäläinen jalkaväen alikapteeni, vaikkakin paheittensa häpäisemä, niin kuitenkin alikapteeni. Oikeastaan olisi sanottava: alikapteeni Pahasuinen, sillä vasta elämäni jälkimmäisellä puoliskolla olen tullut pahaksi suustani. Se ominaisuus saadaan alennustilassa.

— Niinpä kyllä, — hymähti Aljoša, — mutta saadaanko se tahtomatta vaiko tahallisesti?

— Jumala tietää, että tahtomatta. En ole koskaan, en koko elämäni aikana, ollut paha suustani, mutta äkkiä kaaduin ja nousin pystyyn pahasuisena. Se on korkeamman voiman vaikutusta. Minä huomaan, että teitä kiinnostavat nykyaikaiset kysymykset. Mutta millä tavoin minä olen voinut herättää siinä määrin mielenkiintoa, sillä minähän elän oloissa, joissa ei voi ottaa vieraita vastaan.

— Minä tulin… sen äskeisen asian vuoksi…

— Sen saman asian? — keskeytti alikapteeni kärsimättömästi.

— Tuon teidän kohtauksenne johdosta veljeni Dmitri Fjodorovitšin kanssa, — lausui Aljoša kömpelösti.

— Minkä kohtauksen. Tuonko saman? Siis pesurievun, niinisen saunahoskan johdosta? — sanoi alikapteeni työntyen äkkiä niin lähelle, että heidän polvensa tällä kertaa todella kolahtivat yhteen. Hänen huulensa puristuivat omituisella tavalla viivaksi.

— Minkä niinihoskan? — mutisi Aljoša.

— Hän on tullut valittamaan sinulle, isä, minua vastaan! — huudahti verhon takaa nurkasta äskeisen pojan ääni, joka jo oli tuttu Aljošalle. — Minä purin häneltä äsken sormen! — Verho työntyi syrjään, ja Aljoša näki äskeisen vihamiehensä nurkassa jumalankuvien alla, lavitsalle ja tuolille laitetussa vuoteessa. Poika makasi peitteenään päällystakkinsa ja lisäksi vielä vanha, pumpulilla täytetty peite. Ilmeisesti hän oli sairas ja palavista silmistä päättäen kuumeessa. Hän katseli Aljošaa nyt pelkäämättä, toisin kuin äsken: »Kotona, näes, et pääse kimppuuni.»

— Mitenkä sinä olet sormen purrut? — lausui alikapteeni hypäten tuoliltaan. — Teiltäkö hän on purrut sormen?

— Niin, minulta. Hän oli äsken kivisillä poikien kanssa kadulla. Niitä oli kuusi häntä vastaan heittelemässä, ja hän oli yksin. Minä menin hänen luokseen, mutta hän heitti minuakin kivellä ja sitten vielä toisen kiven päähäni. Minä kysyin, mitä olen hänelle tehnyt. Hän hyökkäsi äkkiä kimppuuni ja puri kipeästi sormeani, en tiedä minkä tähden.

— Minä annan hänelle heti selkään! Tuossa paikassa annan selkäsaunan, — sanoi alikapteeni, joka oli jo kokonaan hypännyt tuoliltaan.

— Enhän minä ollenkaan valita, minä vain kerroin… — En ollenkaan tahdo, että hän saisi selkäänsä. Ja hänhän taitaa nyt olla sairaskin…

— Luulitteko todellakin, että minä annan hänelle selkään? Ettäkö minä otan heti Iljušetškan ja pieksän häntä edessänne teidän suureksi mielihyväksenne? Joko te sitä kohta tahdotte? — lausui alikapteeni kääntyen äkkiä Aljošaan päin ja tehden sellaisen eleen kuin aikoisi hyökätä hänen kimppuunsa. — Minun on sääli, hyvä herra, teidän sormeanne, mutta jos tahdotte, niin mieluummin kuin pieksän Iljušetškaa minä heti teidän nähtenne oikeutetuksi tyydytykseksenne hakkaan pois neljä omaa sormeani tällä veitsellä. Luullakseni neljä sormea riittää teille kostonhimonne tyydyttämiseksi ettekä vaadi enää viidettä?… — Hän pysähtyi äkkiä aivan kuin olisi tukehtumaisillaan. Jokainen piirre hänen kasvoissaan liikkui ja nytkähteli, ja hän oli hyvin uhmailevan näköinen. Hän oli kuin haltioissaan.

— Nyt luulen ymmärtäneeni kaiken, — vastasi Aljoša hiljaa ja surullisesti istuen edelleen paikallaan. — Teidän poikanne on siis hyvä poika, hän rakastaa isäänsä ja hyökkäsi minun kimppuuni, koska olen sen miehen veli, joka on teitä loukannut… Minä ymmärrän nyt sen, — toisti hän miettivänä. — Mutta veljeni Dmitri Fjodorovitš katuu tekoaan, minä tiedän sen, ja jos hän vain voi tulla luoksenne tai, mikä olisi parasta, tavata teidät taas samassa paikassa, niin hän pyytäisi teiltä anteeksi kaikkien kuullen… jos sitä haluatte.

— Toisin sanoen kiskaisi pois parran ja pyysi anteeksi… Kaikki mukamas on lopussa ja hyvitys annettu, eikö niin?

— Ei, ei, päinvastoin hän tekee kaiken, mitä vain haluatte ja miten vain haluatte!

— Niin että jos minä pyytäisin hänen ylhäisyyttään lankeamaan edessäni polvilleen tuossa samaisessa ravintolassa, — »Pääkaupunki» on sen nimi, — tai torilla, niin hän lankeaisi?

— Niin, hän lankeaisi polvilleen.

— Te olette satuttanut sydämeeni. Olette saanut minut kyynelehtimään ja lävistänyt sydämeni. Minä olen ylen herkkä tuntemaan veljenne jalomielisyyden. Sallikaa minun esittäytyä täydellisesti: tässä on perheeni, kaksi tytärtäni ja poikani — penikkani. Jos minä kuolen, niin kuka heitä rakastaa? Ja niin kauan kuin minä elän, niin kuka minua huonokaista rakastaa muut kuin he? Suuren asian on Jumala järjestänyt jokaiselle minun kaltaiselleni ihmiselle. Sillä tarpeen on, että minunkin kaltaistani ihmistä edes joku rakastaa…

— Ah, se on aivan totta! — huudahti Aljoša.

— Lakatkaa jo ilveilemästä, joku hölmö kun vain tulee, niin te jo panette häpeämään! — huudahti odottamatta ikkunan luona oleva tyttö kääntyen isään päin ylenkatseellisen ja halveksivan näköisenä.

— Malttakaahan vähän, Varvara Nikolajevna, sallikaa pysyä suunnassani, — huudahti hänelle isä tosin käskevällä äänellä, mutta kuitenkin katsoen häneen varsin hyväksyvästi. — Meillä on nyt kerta kaikkiaan semmoinen luonne, — kääntyi hän taas Aljošan puoleen.

Ja luomakunnassapa ketään, ei siunata hän tahtonut.

Tässä pitäisi oikeastaan olla feminiinisuku: se, joka ei tahtonut siunata, on ilmaistu feminiinisukuisella sanalla. Mutta sallikaa minun nyt esitellä teidät myös vaimolleni: tässä on Arina Petrovna, jalaton rouva, neljänkymmenenkolmen vuoden ikäinen, jalat kyllä toimivat, mutta vain vähäisen. Yksinkertaisista piireistä. Arina Petrovna, siloitelkaahan kasvojenne piirteet: tässä on Aleksei Fjodorovitš Karamazov. Nouskaa seisomaan, Aleksei Fjodorovitš, — hän otti tätä kädestä semmoisella voimalla, että sitä ei olisi saattanut häneltä odottaa, ja nosti hänet äkkiä seisomaan: — teidät esitellään rouvalle, pitää nousta seisomaan… Tämä ei ole se Karamazov, mammakulta, joka… hm! ja niin edespäin, vaan hänen veljensä, mainio hurskaista hyveistänsä. Sallikaa, Arina Petrovna, sallikaa, mamma-kulta, sallikaa aluksi suudella kättänne.

Ja hän suuteli kunnioittavasti, jopa hellästi vaimonsa kättä. Ikkunan luona oleva neito käänsi paheksuen selkänsä tälle kohtaukselle. Vaimon ylpeän kysyvät kasvot saivat äkkiä harvinaisen ystävällisen ilmeen.

— Hyvää päivää, olkaa hyvä istuutukaa, herra Tšernomazov, — lausui hän.

— Karamazov, äitikulta, Karamazov (me olemme yksinkertaisista piireistä), — kuiskasi hän uudestaan.

— No, Karamazov vai mikä se nyt oli, minulta menee aina Tšernomazov… — istuutukaa, mitä hän kiskoikaan teidät pystyyn? Jalaton rouva, sanoo hän, jalat kyllä on, mutta ovat pöhöttyneet kuin kaksi ämpäriä, mutta itse minä olen kuivettunut. Ennen minä olin hyvin paksu, mutta nyt olen kuin olisin neulan nielaissut…

— Me olemme yksinkertaisia, yksinkertaisia, — kuiskasi alikapteeni vielä kerran.

— Isä, ah isä! — lausui äkkiä kyttyräselkäinen tyttö, joka oli tähän saakka istunut äänettömänä tuolillaan, ja peitti silmänsä liinaan.

— Narri! — tokaisi ikkunan luona oleva tyttö.

— Näettekö, millaisia sanomia meillä on, — sanoi äiti levittäen kätensä ja osoittaen tyttäriään, — aivan kuin pilvet kulkisivat. Kun pilvet ovat menneet ohitse, niin sitten taas on toinen ääni kellossa. Ennen, kun me olimme sotilassäätyä, kävi meillä paljon tällaisia vieraita. En minä sitä, hyvä ystävä, vertaa asiaan. Mikä mistäkin pitää ja sillä hyvä. Diakonin vaimo tulee silloin ja sanoo: Aleksandr Aleksandrovitš on mies, jolla on kultainen sydän, mutta Nastasja Petrovna, sanoo, se on helvetinsikiö. No, vastaan, kuka jumaloi ketäkin, mutta sinä, niin vähäinen kuin oletkin, haiset jos pöyhöttää. — Mutta sinua, sanoo hän, täytyy pitää kurissa. Voi sinä lemmon kekäle, sanon hänelle, ketä tulitkaan opettamaan? — Minä, sanoo hän, päästän sisään puhdasta ilmaa, mutta sinä saastaista. — Kysy sinä, vastaan hänelle, kaikilta herroilta upseereilta, onko minussa saastainen ilma vai muunlainen. Ja niin se on minulla siitä asti sydämellä, että tässä näinä päivinä istuessani tässä, niinkuin nytkin, näen, että sisälle on tullut se sama kenraali, joka kävi täällä pääsiäisenä: mitä, sanon hänelle, teidän ylhäisyytenne, voiko jalosukuinen rouvashenkilö päästää sisälle puhdasta ilmaa? — Niin, vastaa hän, teidän pitäisi avata tuuletusruutu tai ovi, siksi juuri, että ilma teillä ei ole raitista. Sitä samaa muutkin! Miten minun ilmani on heille niin nenään käynyt? Pahemmaltahan kuolleet haisevat. Minä, sanon hänelle, en saastuta teidän ilmaanne, vaan tilaan kengät ja menen tieheni. Ystäväiseni, rakkaani, älkää soimatko omaa äitiänne! Nikolai Iljitš, isä-kulta, enkö minä ole ollut sinulle mieliksi, eihän minulla muuta olekaan, kuin että Iljušetška tulee koulusta ja rakastaa. Eilen toi omenan. Antakaa anteeksi, ystävä-kullat, omalle äidillenne, antakaa anteeksi minulle ypöyksinäiselle, vai onko teillekin minun ilmani käynyt vastenmieliseksi!

Ja onneton mielenvikainen alkoi äkkiä ääneensä itkeä, kyynelet tulvahtivat virtanaan. Alikapteeni hyppäsi nopeasti hänen luokseen.

— Äitikulta, äitikulta, rakas ystävä, älähän nyt, älähän nyt! Et sinä ole yksinäinen. Kaikkihan sinua rakastavat, kaikki jumaloivat! — ja hän alkoi taas suudella hänen molempia käsiään ja alkoi hellästi silitellä kämmenillään hänen kasvojaan. Sitten hän sieppasi lautasliinan ja alkoi äkkiä pyyhkiä hänen kasvoiltaan kyyneliä. Aljošasta tuntui, että alikapteeninkin silmissä kimalteli kyyneliä. — No, näittekö? Kuulitteko? sanoi hän äkkiä vihaisesti kääntyen Aljošan puoleen ja osoitti kädellään onnetonta mielenvikaista.

— Näen ja kuulen, — mutisi Aljoša.

— Isä, isä! Ihanko sinä tosiaan hänen kanssaan… Älä välitä hänestä, isä! — huudahti äkkiä poika nousten seisomaan vuoteessaan ja katsellen palavin silmin isäänsä.

— Lakatkaa jo lopultakin ilvehtimästä ja tekemästä tyhmiä kujeitanne, jotka eivät koskaan johda mihinkään!… — huudahti Varvara Nikolajevna jo aivan suuttuneena, pysyen yhä samassa nurkassa, ja polki jalkaa.

— Teillä on tällä kertaa täysin oikea syy mielenmalttinne menettämiseen, Varvara Nikolajevna, ja minä täytän kiireesti toiveenne. No, pankaahan lakki päähänne, Aleksei Fjodorovitš, minä otan vain lippalakkini ja sitten lähdemme. Minun on sanottava teille vakava sananen, mutta näitten seinien ulkopuolella. Tuo tuossa istuva neito on minun tyttäreni Nina Nikolajevna, en muistanut esitellä häntä teille, — Herran enkeli ihmisen hahmossa… kuolevaisten luo alas taivaasta lentänyt… jos vain voitte sen ymmärtää…

— Hänhän vapisee aivan kuin nytkähtelisi suonenvedossa, — jatkoi
Varvara Nikolajevna paheksuvasti.

— Tämä taas, joka nyt polkee minulle jalkaa ja äsken mainitsi minua pajazzoksi, — hän on myöskin Herran enkeli ihmishahmossa ja syystä hän minua niin nimitti. Mutta menkäämme, Aleksei Fjodorovitš, täytyy puhua asia loppuun…

Ja tarttuen Aljošan käteen alikapteeni vei hänet huoneesta suoraan kadulle.

Ja raittiissa ilmassa

— Ilma on raitista, mutta minun saleissani on todellakin tukahduttavaa sanan kaikissa merkityksissä. Kävelkäämme, hyvä herra, hitaasti. Kovin tekisi mieleni herättää teissä mielenkiintoa.

— Minulla itsellänikin on teille eräs erikoinen asia… huomautti
Aljoša, — en vain tiedä, kuinka alkaisin.

— Arvaahan sen, että teillä on minulle asiaa. Ilman asiaa te ette koskaan olisi pistäytynyt luokseni. Vai tulitteko todellakin vain valittamaan poikaa vastaan? Sehän ei ole uskottavaa. Mutta puheen ollessa pojasta: minä en voinut siellä selittää teille kaikkea, mutta täällä minä kuvaan teille tuon kohtauksen. Katsokaahan, niinihoska oli tiheämpi vielä viikko takaperin, — minä puhun parrastani; minun partaani ovat nimittäin ruvenneet sanomaan pesurievuksi, koulupojat etupäässä. No niin, teidän veljenne Dmitri Fjodorovitš vetää minua silloin parrastani, jonninjoutavasta syystä, sattui olemaan mellastavalla päällä, minä käännähdin, veti minut ravintolasta ulos torille, mutta juuri silloin tulevat koulupojat koulusta, niiden joukossa myös Iljuša. Kun hän näki minut siinä tilassa, niin hän syöksähti luokseni: »Isä», huutaa hän, »isä!» Hän tarttuu minuun syleilee minua, tahtoo riistää minut irti, huutaa pahoinpitelijälle: »Päästäkää, päästäkää, se on minun isäni, minun isäni, antakaa hänelle anteeksi», — näin juuri huutaa: »Antakaa anteeksi!» Tarttui häneen kiinni kätösilläänkin ja suutelee hänen kättään, tuota samaa kättä… Minä muistan, miltä hänen kasvonsa sillä hetkellä näyttivät, en ole sitä unohtanut enkä unohda!…

— Minä vannon, — huudahti Aljoša, — että veljeni ilmaisee teille katumuksensa kaikkein vilpittömimmällä, kaikkein täydellisimmällä tavalla, vaikkapa polvillaan sillä samalla torilla… Minä pakotan hänet siihen, muuten hän ei ole veljeni!

— Ahaa, se on siis vielä suunnitelman asteella. Se ei lähde suoraan hänestä, vaan ainoastaan teidän hehkuvan sydämenne jaloudesta. Olisitte sanonutkin niin. Ei, näin ollen sallikaa minun vielä kertoa veljenne kaikkein korkeimmasta ritarillisesta upseerijaloudesta, sillä hän toi sen silloin ilmi. Hän lakkasi vetämästä minua pesurievusta, päästi vapaaksi: »Sinä», sanoo hän, »olet upseeri ja minä olen upseeri, — jos voit löytää sekundantin, oikean ihmisen, niin lähetä hänet luokseni — minä annan hyvityksen, vaikka sinä oletkin hunsvotti!» Niin hän sanoi. Totisesti se on ritarillista henkeä! Me poistuimme silloin Iljušan kanssa, mutta jalo ja ylevä kuva syöpyi iäksi Iljušan muistiin. Ei, eipä meistä ole enää aatelisten tapojen noudattajiksi. Arvostelkaa itse, suvaitsitte äsken itse olla minun salissani, — mitä näitte? Kolme naishenkilöä siellä istuu, yksi on jalaton ja vähämielinen, toinen jalaton ja kyssäselkä, kolmannella on jalat, mutta hän on taas ylen viisas, on naisylioppilas, Pietariin palaa taas mieli, siellä hän Nevan äyräillä etsiskelee venäläisen naisen oikeuksia. Iljušasta en puhu, hän on vasta yhdeksän vuoden ikäinen, ypö yksin maailmassa, sillä jos minä kuolen, niin mitä koko tuosta joukosta tulee, kysyn vain sitä. Jos näin on, niin mitenkä sitten käy, jos haastan hänet kaksintaisteluun ja hän tappaa minut siinä? Miten silloin käy heille kaikille? Vielä pahempi olisi, jos hän ei tappaisi minua, vaan tekisi vain raajarikoksi: työtä ei voi tehdä, mutta suu on kuitenkin olemassa, kuka sen syöttää, tuon minun suuni, ja kuka heitä silloin ruokkii? Vai olisiko lähetettävä Iljuša koulunkäynnin sijasta joka päivä kerjäämään? Tämmöistä merkitsisi minulle hänen haastamisensa kaksintaisteluun, se on typerä sana eikä mitään muuta.

— Hän pyytää teiltä anteeksi. Hän lankeaa jalkoihinne keskellä toria, — huudahti taas Aljoša leimuavin silmin.

— Minä aioin haastaa hänet oikeuteen, — jatkoi alikapteeni, — mutta avatkaahan lakikirjamme, miten suuren hyvityksen olen persoonallisesta loukkauksesta saapa loukkaajalta? Silloin yht'äkkiä kutsuu minut luokseen Agrafena Aleksandrovna ja huutaa: »Älä rohkene ajatellakaan semmoista! Jos haastat hänet oikeuteen, niin minä saatan julkisesti koko maailman tietoon, että hän pieksi sinua konnuutesi tähden, ja silloin joudut itse oikeuden kynsiin.» Jumala yksin näkee, kuka tässä on konnuuden alkujuuri ja kenen käskystä minä tässä olen toiminut pienenä avustajana, — enköhän juuri hänen itsensä hommissa ja Fjodor Pavlovitšin? »Sitäpaitsi», lisäsi hän, »ajan sinut ainaiseksi tiehesi etkä vastedes saa minulta mitään ansiotyötä. Kauppiaalleni sanon myös (noin hän nimittää tuota ukkoa: kauppiaani), ja hänkin ajaa sinut matkaasi.» Ajattelen nyt, että jos kauppiaskin ajaa minut pois, niin mistä minä silloin saan ansiotyötä? Vain he kaksi ovatkin olleet turvanani, sillä teidän isänne Fjodor Pavlovitš ei ainoastaan ole lakannut luottamasta minuun, vaan eräästä aivan asiaankuulumattomasta syystä aikoo saattaa minut oikeuden eteen, koska hänellä on hallussaan kuittejani. Tämän johdosta minä olen ollut hyvin hiljaa, ja te olette nyt nähnyt syvemmälle asioihin. Sallikaa nyt kysyä: puriko hän äsken kipeästi sormeanne, Iljuša nimittäin? Sisällä hänen läsnäollessaan en uskaltanut tätä asiaa näin yksityiskohtaisesti kysyä.

— Kyllä, hyvin kipeästi, ja hän oli hyvin ärtynyt. Hän kosti minulle teidän puolestanne, koska olen Karamazov, se on minulle nyt selvää. Mutta olisittepa nähnyt, miten hän oli kivisodassa koulutovereittensa kanssa! Se on hyvin vaarallista, he voivat hänet tappaa, he ovat lapsia ja ymmärtämättömiä, kivi lentää ja voi puhkaista pään.

— Ja onkin jo sattunut, jos ei päähän, niin rintaan, sydämen yläpuolelle, siihen on tänään kivi iskenyt, siinä on mustelma, tuli kotiin itkien ja voihkien ja on nyt sairas.

— Ja tiedättekö, hän itse siellä juuri ensiksi hyökkäileekin kaikkien kimppuun, hän on suuttunut teidän puolestanne, sanovat hänen äsken pistäneen erästä poikaa, Krasotkinia, kynäveitsellä kylkeen…

— Olen kuullut siitäkin, se on vaarallista: Krasotkin on täkäläinen virkamies, siitä saattaa vielä tulla huolia…

— Neuvoisin teitä, — jatkoi Aljoša innokkaasti, — joksikin aikaa jättämään hänet kokonaan pois koulusta, kunnes hän talttuu… ja tuo viha hänestä häviää…

— Viha! — tarttui alikapteeni puheeseen. — Vihapa juuri! Pienessä olennossa suuri viha. Te ette vielä tiedä tätä kaikkea. Sallikaa minun selittää juttu lähemmin. Asia on niin, että tuon tapahtuman jälkeen kaikki koulupojat koulussa alkoivat haukkua häntä pesurievuksi. Koululapset ovat säälimätöntä väkeä: erikseen he ovat Herran enkeleitä, mutta yhdessä, varsinkin kouluissa, he usein ovat sangen säälimättömiä. He alkoivat häntä härnätä, Iljušassa kuohahti kunniantunto. Tavallinen poika, joka ei voimakkaasti ole kiintynyt isäänsä, olisi nöyrtynyt, hävennyt isäänsä, mutta tämä nousi yksin kaikkia vastaan isänsä puolesta. Isänsä puolesta ja totuuden puolesta, oikeuden puolesta. Sillä mitä hän silloin kärsi, kun hän suuteli veljenne kättä ja huusi hänelle: »Antakaa anteeksi isälle, antakaa anteeksi isälle», — sen tietää ainoastaan Jumala ja minä. Ja niinpä meidän lapsemme — ei teidän vaan meidän, — halveksittujen mutta jalosukuisten kerjäläisten lapset, tuntevat totuuden maan päällä jo yhdeksän vuoden ikäisinä. Mitäpä rikkaat: he eivät koko elämänsä aikana joudu tuntemaan semmoista syvyyttä, mutta minun Iljuškani juuri tuolla hetkellä, nimittäin torilla, samalla kuin hän suuteli veljenne kättä, oppi tuntemaan koko totuuden. Häneen meni tämä totuus, ja se on tappanut hänet ainaiseksi, — lausui alikapteeni kiihkeästi ja taaskin aivan kuin raivostuneena ja löi samassa oikealla nyrkillään vasenta kämmentään, ikäänkuin olisi tahtonut näkyvällä tavalla osoittaa, miten »totuus» hänen Iljušansa oli tappanut. — Samana päivänä hän sai kuumeen, houraili koko yön. Koko sinä päivänä hän puhui vähän kanssani, oli enimmäkseen vaiti, mutta minä huomasin: hän katselee katselemistaan minua nurkasta, vaikka painautuu yhä enemmän ikkunaan päin ja on lukevinaan läksyjään, mutta minä näen, että hänellä on muuta mielessä kuin läksyt. Seuraavana päivänä minä ryyppäsin surusta enkä muista paljoa, syntinen ihminen. Äitikulta alkoi myös itkeä, — minä pidän hyvin paljon äitikullasta, — no niin, surusta huuhtelin kurkkuani, viimeisillä rahoilla. Te, hyvä herra, älkää halveksiko minua: meillä Venäjällä ovat humalaiset ihmiset kaikkein hyväsydämisimmät. Kaikkein hyväsydämisimmät ihmiset meillä ovat myös enimmän humalassa. Makaan noin enkä erikoisesti muista Iljušaa sinä päivänä, mutta juuri samana päivänä pojat koulussa häntä pilkkasivat aamusta asti: »Pesuriepu», huutavat hänelle, »isäsi vedettiin pesurievustaan ulos kapakasta, ja sinä juoksit hänen vieressään ja pyysit anteeksi.» Kolmantena päivänä hän tuli taas koulusta eikä ollut entisensä näköinen, vaan hyvin kalpea. Mikä sinun on, sanon. Hän ei puhu mitään. No, eihän meillä sisällä kannattanut puhua, siellä heti äiti ja neitoset puuttuvat puheeseen, — tytöt muuten olivat saaneet tietää kaiken jo ensimmäisenä päivänä. Varvara Nikolajevna alkoi jo äristä: »Narrit, ilvehtijät, voiko teillä olla mitään järkevällä tavalla tehtyä?» — Aivan niin, sanon, Varvara Nikolajevna, voiko meillä olla mikään järkevällä pohjalla? Sillä puheella pääsin heistä sillä kertaa. Illemmällä sitten vein pojan ulos kävelemään. Meillä, tietäkää se, oli tapana hänen kanssaan ennenkin joka ilta käydä ulkona kävelemässä juuri tätä samaa tietä, jota me nyt kuljemme, meidän portiltamme tuonne tuon ison kiven luo, joka yksinään törröttää tien vieressä säleaidan luona, missä kaupungin laidunmaa alkaa: tämä on autio ja kaunis paikka. Kuljemme Iljušan kanssa; hänen kätösensä on minun kädessäni kuten tavallisesti. Pikkuinen on hänen kätensä, sormet hienot, kylmät, — hänen rintansa on nimittäin kipeä. — »Isä», sanoo, »isä!» — Mitä, sanon hänelle — näen hänen silmiensä kiiluvan. — »Isä, kuinka hän sinua silloin niin, isä!» — Minkä sille tekee, Iljuša, sanon. — »Älä sovi hänen kanssaan, isä, älä sovi, Koulupojat sanovat, että hän on antanut sinulle siitä kymmenen ruplaa.» — Ei, sanon, Iljuša, rahaa minä en ota häneltä nyt millään ehdolla. Silloin hän alkoi kovasti vapista, otti käteni molempien kätöstensä väliin, suutelee niitä taas. — »Isä», sanoo, »isä, kutsu hänet kaksintaisteluun, koulussa härnäilevät, että sinä olet pelkuri etkä kutsu häntä kaksintaisteluun, vaan otat häneltä kymmenen ruplaa.» — Kaksintaisteluun, Iljuša, minä en voi häntä haastaa, vastaan minä, ja selitän hänelle lyhyesti kaiken sen, mitä juuri olen teille samasta asiasta esittänyt. Hän kuunteli: — »Isä», sanoo, »isä, älä kuitenkaan sovi; kun minä kasvan suureksi, niin minä itse kutsun hänet kaksintaisteluun ja tapan hänet!» Hänen silmänsä leimuavat ja palavat. No, näinkin ollen olen sentään isä, täytyyhän minun sanoa hänelle totuuden sana: on synti, sanon hänelle, tappaa kaksintaistelussakin. — »Isä», sanoo, »minä kaadan hänet maahan, kun tulen suureksi, lyön sapelin hänen kädestään omalla sapelillani, hyökkään hänen kimppuunsa, kaadan hänet maahan, heilutan hänen päällään sapelia ja sanon hänelle: voisin heti tappaa sinut, mutta annan sinulle anteeksi, siitä sait!» — Näettekö, näettekö, hyvä herra, millainen prosessi on tapahtunut hänen päässään näinä kahtena päivänä, hän on yötä päivää ajatellut vain tuota kostamista sapelilla ja luultavasti nähnyt öisin tätä hourenäyissään. Hän alkoi vain palata koulusta aina pahasti piestynä, toissa päivänä minä sain kaiken tietää, ja te olette oikeassa, minä en lähetä häntä enää kouluun. Sain tietää hänen taistelevan yksinään koko luokkaa vastaan ja itse haastavan kaikkia taisteluun, hän kiehuu itse vihaa ja on sydämistynyt, — minä pelästyin silloin hänen puolestaan. Olemme taas kerran kävelyllä. — »Isä», kysyy hän, »ovathan rikkaat kaikkein voimakkaimpia maailmassa?» — Niin, sanon, Iljuša, ei ole maailmassa ketään voimakkaampaa kuin rikas. — »Isä», sanoo, »minä rikastun, menen upseeriksi ja lyön kaikki, keisari palkitsee minut, minä tulen sitten tänne, eikä kukaan uskalla»… Sitten hän oli jonkin aikaa vaiti ja sanoi — huulet värisevät hänellä yhä kuten ennenkin: — »Isä», sanoo, »kuinka paha kaupunki tämä meidän kaupunkimme on, isä!» — Niin, sanon, Iljušetška, eihän tämä meidän kaupunkimme järin hyvä ole. — »Isä», sanoo, »muutetaan toiseen kaupunkiin, hyvään kaupunkiin, jossa teistä ei mitään tiedetä.» — Muutamme, sanon, muutamme, Iljuša, — kunhan vain saan säästetyksi rahaa. Olin mielissäni, kun sain tilaisuuden haihduttaa hänen mielestään synkät ajatukset, ja me aloimme yhdessä haaveilla, miten me muutamme toiseen kaupunkiin, ostamme oman hevosen ja rattaat. Äidin ja sisaret panemme ajopeleihin istumaan, peitämme heidät, itse kävelemme vieressä, joskus vain panen sinutkin istumaan ja itse kävelen sivulla, sillä omaa hevosta pitää säästää, eiväthän kaikki voi olla rattailla, ja niin sitten lähdetään. Hän ihastui tästä ja ennen kaikkea siitä, että tulee olemaan oma hevonen ja hän itse ajaa sillä. Onhan tunnettu asia, että venäläinen poika on jo syntyessään hevosmies. Puhelimme kauan. Jumalan kiitos, ajattelen, olen saanut hänet ilostumaan ja lohdutetuksi. Tämä tapahtui toissa iltana, mutta eilen illalla olivat asiat jo toisin. Taas hän meni aamulla kouluun ja tuli takaisin synkkänä, hyvin synkkänä. Illalla otin häntä kädestä, vein kävelemään, hän oli vaiti, ei puhu. Tuuli alkaa silloin puhaltaa, aurinko meni piiloon. Tuntui syksyiseltä ja alkoi jo olla pimeäkin, — kuljemme, meillä on kummallakin ikävä. — No, poika, kuinkas me, sanon, sinun kanssasi lähdemme matkaan, — aion johtaa eiliseen keskusteluun. Hän on vaiti. Tunnen vain, että hänen sormensa minun kädessäni vavahtavat. Ohoo, ajattelen, huonosti ovat asiat, nyt on jotakin uutta. Me tulimme niinkuin nyt tämän saman kiven luo, minä istuuduin tälle kivelle, taivaalla leijailee myötäänsä leijoja, ne humisevat ja ratisevat, niitä näkyy kolmisenkymmentä. Nythän on leijojen laskemisaika. Kuulehan, sanon, Iljuša, olisipa aika meidänkin laskea ilmaan viimevuotinen paperileijamme. Minäpä laitan sen kuntoon, mihin sinä olet pistänyt sen talteen? Poikani on vaiti, katselee sivulle, seisoo syrjittäin minuun. Samassa alkoi tuuli äkkiä tohista, nosti hiekkaa ilmaan… Hän heittäytyi yht'äkkiä minua vastaan, syleili molemmin käsin kaulaani, likisti minua. Tiedättekö, jos lapset ovat vaiteliaita ja ylpeitä ja pidättävät kauan kyyneliään, niin kun he yht'äkkiä heltyvät suuren surun tullen, silloin eivät kyynelet vain rupea tippumaan, vaan tulvahtavat virtoina. Lämpimällä kyyneltulvallaan hän kostutti kokonaan kasvoni. Hän alkoi itkeä ääneensä, nytkähteli kuin suonenvedossa, puristaa minua itseänsä vastaan, minä istun kivellä. — »Isäkulta», huutaa, »isäkulta, rakas isä, kuinka hän häpäisi sinua!» Minäkin aloin silloin ääneeni itkeä, istumme ja vapisemme sylitysten. — »Isäkulta», sanoo, »isäkulta!» — Iljuša, sanon hänelle, Iljušetška! Ei kukaan meitä silloin nähnyt, Jumala yksin näki, ehkäpä hän kirjoittaa sen minun ansioluettelooni. Kiittäkää veljeänne, Aleksei Fjodorovitš. Ei, poikaani minä en teitä hyvittääkseni pieksä!

Hän lopetti taas äskeisellä ilkeällä ja hassahtavalla koukkupuheellaan. Aljoša tunsi kuitenkin, että alikapteeni jo luotti häneen ja että jos hänen sijassaan olisi joku toinen, niin tälle toiselle ei tuo mies noin »jaarittelisi» eikä kertoisi sitä, mitä oli nyt hänelle kertonut. Tämä rohkaisi Aljošaa, jonka sydän värisi kyynelissä.

— Oi, kuinka minä tahtoisin päästä sovintoon poikanne kanssa! — huudahti hän. — Jospa te sen saisitte toimeen…

— Aivan niin, — mutisi alikapteeni.

— Mutta nyt on puhuttava toisesta asiasta, aivan toisesta asiasta, kuulkaahan, — jatkoi Aljoša huudahteluaan, — kuulkaa! Minulle on annettu toimitettavaksi asia teille: tämä sama vei jeni, tämä Dmitri, on loukannut myös morsiantaan, erinomaisen jaloa tyttöä, josta te varmaankin olette kuullut. Minulla on oikeus kertoa teille häntä kohdanneesta loukkauksesta, minun on velvollisuuskin tehdä se, sillä hän, kuultuaan teitä kohdanneesta häväistyksestä ja saatuaan tietää teidän onnettomasta asemastanne, antoi tehtäväkseni nyt juuri… äsken… tuoda teille tämän avustuksen häneltä… mutta yksistään häneltä, ei Dmitriltä, joka on hylännyt hänetkin, ei ensinkään Dmitriltä eikä minulta, hänen veljeltään, eikä keneltäkään muulta kuin häneltä, vain häneltä yksin! Hän rukoilee teitä ottamaan vastaan avustuksensa… teitä molempia on loukannut sama mies… Hän muistikin teidät vasta silloin, kun häntä kohtasi samanlainen loukkaus (loukkauksen voimasta) — kuin minkä te olitte Dmitrin puolelta kärsinyt! Tässä siis sisar tulee auttamaan veljeä… Hän nimenomaan antoi tehtäväkseni taivuttaa teidät ottamaan häneltä vastaan nämä kaksisataa ruplaa niinkuin sisarelta, koska tiesi teidän olevan suuressa puutteessa. Ei kukaan saa tätä tietää, ei mitään vääriä juoruja voi syntyä… tässä ovat nämä kaksisataa ruplaa ja, minä vannon, — teidän täytyy ottaa ne vastaan, muuten… muuten täytyy siis kaikkien maailmassa olla toistensa vihollisia! Mutta onhan maailmassa veljiäkin… Teillä on jalo sydän, teidän täytyy ymmärtää tämä, täytyy!…

Ja Aljoša ojensi hänelle kaksi uutta sadan ruplan seteliä. He seisoivat silloin kumpikin juuri ison kiven luona aidan vieressä, eikä läheisyydessä ollut ketään. Setelit näyttivät tekevän alikapteeniin peloittavan vaikutuksen: hän hätkähti, mutta aluksi vain ikäänkuin hämmästyksestä: mitään tämmöistä ei ollut kajastellutkaan hänen mielessään, eikä hän ollenkaan ollut odottanut tämmöistä käännettä. Apua joltakulta, vieläpä näin tuntuvaa, hän ei ollut toivonut unissaankaan. Hän otti setelit eikä melkein kokonaiseen minuuttiin kyennyt mitään vastaamaan, jotakin aivan uutta välähti hänen kasvoissaan.

— Tämä on siis minulle, minulle, näin paljon rahaa, kaksisataa ruplaa! Hyväinen aika! En ole neljään vuoteen nähnyt semmoista rahamäärää, — voi hyvä Jumala! Ja sanoo, että on sisar… Ja ihanko todella, ihan todella!

— Vannon teille, että kaikki, mitä teille sanoin, on totta! — huudahti
Aljoša. Alikapteeni punastui.

— Kuulkaahan, ystäväni, kuulkaa, jos minä nyt otan nämä vastaan, niin enhän menettele alhaisesti? Nimittäin teidän silmissänne, Aleksei Fjodorovitš, enhän, enhän menettele alhaisesti? Ei, Aleksei Fjodorovitš, kuunnelkaa loppuun asti, kuunnelkaa loppuun, — puheli hän kiireesti nykien Aljošaa molemmin käsin, — te nyt tahdotte sillä taivuttaa minut ottamaan, että »sisar» lähettää, mutta sisimmässänne, omassa mielessänne, — ettekö tunne halveksimista minua kohtaan, jos minä otan vastaan, mitä?

— Enhän, en! Vannon sieluni pelastuksen kautta, että en! Eikä kukaan saa milloinkaan siitä tietää, vain me: minä, te ja hän sekä vielä eräs rouva, hänen hyvä ystävänsä…

— Mitäpä rouvasta! Kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, kuulkaa loppuun asti, nythän on tullut sellainen hetki, että täytyy kuulla loppuun asti, sillä te ette saata ymmärtääkään, mitä minulle nyt voivat merkitä nämä kaksisataa ruplaa, — jatkoi mies-parka tullen vähitellen yhä enemmän jonkinmoisen sekavan, miltei rajun riemun valtaan. Hän oli kuin pyörällä päästään, puhui hyvin nopeasti ja kiireesti, aivan kuin peläten, että hänen ei anneta sanoa kaikkea sanottavaansa. — Paitsi sitä, että tämä on rehellisesti saatua niin kunnioitetulta ja pyhältä »sisarelta», niin tiedättekö, että minä voin nyt hankkia lääkärin apua äitikullalle ja Ninalle — kyttyräselkäiselle enkelilleni, tyttärelleni? Luonani kävi tohtori Herzenstube, hyvästä sydämestään, tutki heitä kumpaakin kokonaisen tunnin: »En ymmärrä, sanoo, ensinkään.» Mutta kivennäisvesi, jota on täkäläisessä apteekissa (hän määräsi sitä), on hänelle kuitenkin epäilemättä hyödyksi, ja lääkekylpyjä jalkoja varten hän määräsi hänelle niinikään. Kivennäisvesi maksaa kolmekymmentä kopeekkaa, mutta sitä on juotava kenties neljäkymmentä kannua. Minä otin reseptin ja pistin sen hyllylle jumalankuvien alle, ja siellä se yhä on. Ninaa hän käski kylvettää eräässä liuoksessa, kuumissa ammeissa, joka päivä aamulla ja illalla, mutta kuinka me voimme panna tuommoisen parannuksen käyntiin asunnossamme ilman palvelijaa, ilman apua, ilman astiaa ja ilman vettä? Ninalla on paha reumatismi, minä en ole sitä vielä teille sanonut; öisin kivistää hänen koko oikeata puoltaan, hänellä on tuskia, ja, uskotteko, tämä enkelimme pysyy lujana, jotta ei tekisi meitä levottomiksi, ei vaikeroi, ettei herättäisi meitä. Me syömme mitä sattuu, mitä meidän kulloinkin onnistuu saada, mutta hänpä ottaa aivan viimeisen palan, jonka voisi viskata vain koiralle. »En minä ole tämän palan arvoinen, minä riistän sen teiltä, olen teidän taakkananne.» Tämmöistä kuvastuu hänen enkelimäisessä katseessaan. Me palvelemme häntä, mutta se rasittaa häntä: »En minä ole sitä ansainnut, en sitä ansaitse, minä olen arvoton raajarikko, hyödytön», — hänkö ei muka sitä ansaitsisi, kun hän on enkelimäisellä lempeydellään sovittanut meidät kaikki Jumalan kanssa, ilman hänen hiljaista sanaansa olisi meillä helvetti, yksinpä Varjankin mielen hän on saanut pehmitetyksi. Älkää myöskään tuomitko Varvara Nikolajevnaa, hän on myöskin enkeli, häntäkin on loukattu. Hän saapui luoksemme kesällä, ja hänellä oli kuusitoista ruplaa, oli ansainnut ne tunteja antamalla ja erottanut säästörahoiksi voidakseen matkustaa pois syyskuussa, toisin sanoen nyt, palata niillä Pietariin. Mutta me otimme hänen rahansa ja olemme käyttäneet ne elantoon, eikä hänellä nyt ole matkarahojaan, se on semmoinen juttu. Eikä hän voikaan lähteä, sillä hän raataa hyväksemme kuin orja, me olemme hänet valjastaneet ja satuloineet kuin hevoskaakin, hän hoitaa kaikkia, parsii, pesee, lakaisee lattian, laittaa äidin vuoteeseen, mutta äitikulta on oikullinen, äitikulta itkeä vetistelee, äitikulta ei ole täysijärkinen!… Nythän näillä kahdellasadalla ruplalla voin palkata piian, ymmärrättekö, Aleksei Fjodorovitš, voin ryhtyä parantamaan rakkaitteni terveyttä, lähetän ylioppilastytön Pietariin, ostan lihaa, panen uuden ruokajärjestyksen käytäntöön. Herra Jumala, tämähän on unelma!

Aljoša oli sanomattoman iloinen, että oli tuonut niin paljon onnea ja että miesparka oli suostunut ottamaan onnensa vastaan.

— Seis, Aleksei Fjodorovitš, seis, — tarttui alikapteeni taas uuteen, äkkiä mieleen nousseeseen haaveeseen ja riensi taas puhumaan hurjan kiireesti, — tiedättekö, että me Iljuškan kanssa kenties muitta mutkitta toteutammekin haaveemme: ostamme hevosen ja rattaat, pikimustan hevosen, ja lähdemme matkaan, niinkuin toissa päivänä kuvailimme. Minä tunnen K:n kuvernementissa erään asianajajan, hän on lapsuudenystävä, minulle on ilmoitettu luotettavan miehen välityksellä, että jos menen sinne, niin hän muka antaa siellä minulle konttorissaan kirjeenvaihtajan toimen, niin että mene tiedä, vaikkapa antaisikin… Jospa siis panisi ajopeleihin äiti-kullan ja Ninan ja panisi Iljuškan kuskipukille ja jos siitä sitten syyttä suotta tulisikin velkaa niskaan täällä, niin ehkäpä riittää siihenkin!

— Riittää, riittää! — huudahti Aljoša. — Katerina Ivanovna lähettää teille lisää, miten paljon hyvänsä, ja, tiedättekö, minullakin on rahoja, ottakaa minkä tarvitsette aivan kuin veljeltä, kuin ystävältä, myöhemmin maksatte takaisin… (Te rikastutte, rikastutte!) Ja tiedättekö, parasta mitä koskaan voitte keksiäkään on juuri siirtyminen toiseen kuvernementtiin! Se on teidän pelastuksenne ja, mikä on tärkeintä, teidän poikanne pelastus, — ja tiedättekö, tehkää se ensi tilassa, jo ennen talven tuloa ja pakkasia, kirjoittaisitte meille sieltä, ja me olisimme veljiä… Ei, tämä ei ole haave!

Aljošan teki mieli syleillä häntä, niin tyytyväinen hän oli. Mutta katsahdettuaan alikapteeniin hän yht'äkkiä jäi liikkumatta seisomaan: tämä seisoi kaula kurotettuna, huulet pitkälle venytettyinä, kasvot raivostuneen näköisinä ja kalpeina, ja kuiski jotakin huulillaan, aivan kuin olisi tahtonut saada jotakin lausutuksi. Ääntä ei lähtenyt, mutta huulet liikkuivat yhä, ja se oli perin omituista kaikki.

— Mitä nyt! — sanoi Aljoša hätkähtäen jostakin syystä.

— Aleksei Fjodorovitš… minä… te… — mutisi alikapteeni vääntelehtien sekä katsellen häntä omituisen hurjasti suoraan silmiin semmoisen ihmisen näköisenä, joka on päättänyt syöksyä päistikkaa syvään kuiluun, mutta samalla hänen huulensa myös omituisesti hymyilivät, — minä… te… Tahdotteko, että näytän teille heti erään tempun! — kuiskasi hän äkkiä nopeasti ja lujasti eikä puhe enää katkennut.

— Minkä tempun!

— Pienen tempun, semmoisen hokus-pokus-tempun, — jatkoi alikapteeni kuiskutustaan. Hänen suunsa vääristyi vasemmalle puolelle, hän siristi vasenta silmäänsä, hän katsoi yhä suoraan Aljošaan, aivan kuin olisi ollut kytketty häneen.

— Mikä teitä oikein vaivaa, mikä temppu se olisi? — huudahti Aljoša jo aivan pelästyneenä.

— Tämä näin, katsokaa! — vinkaisi alikapteeni.

Ja osoittaen hänelle sataruplasia, joita hän koko keskustelun ajan oli pitänyt päällekkäin kulmasta oikean kätensä peukalon ja etusormen välissä, hän äkkiä kuin raivostuen otti ne kouraansa, rutisti ne kokoon ja puristi lujasti oikean kätensä nyrkkiin.

— Näittekö, näittekö! — vinkaisi hän Aljošalle kalpeana ja raivostuneena ja kohotti äkkiä ylös nyrkkinsä sekä heitti kaikin voimin rutussa olevat setelit maahan. — Näittekö? — vinkaisi hän vielä kerran osoittaen niitä sormellaan. — No, siinä se on!…

Ja nostaen yht'äkkiä oikean jalkansa hän hyökkäsi raivoisan vihan vallassa polkemaan niitä saappaansa korolla, huudahteli ja läähätti joka polkaisulla.

— Siinä ovat teidän rahanne! Siinä ovat teidän rahanne! Siinä ovat teidän rahanne! Siinä ovat teidän rahanne! — Hän hypähti äkkiä takaisin ja ojentautui suoraksi Aljošan eteen. Koko hänen olemuksensa ilmaisi sanoin selittämätöntä ylpeyttä.

— Ilmoittakaa niille, jotka ovat teidät lähettäneet, että pesuriepu ei myy kunniaansa! — huudahti hän levittäen kätensä ilmaan. Sitten hän kääntyi nopeasti ja lähti juoksemaan. Mutta hän ei ollut juossut viittä askeltakaan, kun hän pyörähti ympäri ja antoi äkkiä Aljošalle merkin kädellään. Ja vielä uudelleen ennättämättä juosta viittä askeltakaan hän kääntyi viimeisen kerran ympäri, mutta tällä kertaa ei hänen kasvoillaan ollut vääristynyttä naurua, vaan päinvastoin ne värisivät kyynelten peitossa. Hän huudahti itkunsekaisella, katkonaisella, läkähtyvällä äänellä ja kiireesti puhuen:

— Mitä olisin voinut sanoa pojalleni, jos olisin ottanut teiltä rahoja häpeämme korvaukseksi? — Ja tämän sanottuaan hän lähti juoksemaan kääntymättä enää ympäri. Aljoša katseli hänen jälkeensä sanomattoman murheellisena. Oi, hän ymmärsi, että tuo mies aivan viimeiseen silmänräpäykseen saakka ei tietänyt, että hän puristaa setelit kokoon ja paiskaa ne menemään. Pois juokseva ei käännähtänyt kertaakaan, Aljoša tiesi kyllä, että hän ei katsoisi taakseen. Hän ei tahtonut lähteä miehen jäljessä juoksemaan eikä kutsua häntä, hän tiesi minkä tähden. Mutta kun toinen katosi näkyvistä, otti Aljoša maasta molemmat setelit. Ne olivat hyvin rypistetyt, litistetyt ja hiekkaan poljetut, mutta aivan eheät, vieläpä rutisivatkin kuin uudet, kun Aljoša levitti ne auki ja silitti niitä. Saatuaan ne sileiksi hän taittoi ne kokoon, pisti taskuunsa ja lähti Katerina Ivanovnan luo tekemään selkoa siitä, miten hänen oli onnistunut suorittaa tämän antama tehtävä.

Viides kirja

Pro ja contra

Kihlaus

Rouva Hohlakov oli taas ensimmäisenä Aljošaa vastaanottamassa. Hänellä oli kiire. Oli sattunut tärkeä tapaus: Katerina Ivanovnan hysteriakohtaus oli päättynyt pyörtymisellä, sitten oli seurannut »kauhea, hirveä heikkous, hänen silmänsä menivät vähän nurin ja hän alkoi hourailla. Nyt on kuumetta, on lähetetty hakemaan Herzenstubea, on lähetetty hakemaan tätejä. Tädit ovat jo täällä, mutta Herzenstube ei ole vielä tullut. Kaikki istuvat hänen huoneessaan ja odottavat. Jotakin on tulossa, hän on tajuton. Mitäs, jos tulee kuumetauti!»

Näin huudahtaessaan oli rouva Hohlakov vakavan ja pelästyneen näköinen: »Tämä on jo vakavaa, tämä on vakavaa», lisäsi hän joka sanan jälkeen, aivan kuin se, mitä Katerina Ivanovnalle aikaisemmin oli tapahtunut, ei olisi ollut vakavaa. Aljoša kuunteli häntä murheellisena: hän alkoi kertoa rouva Hohlakoville omia seikkailujaan, mutta tämä keskeytti hänet heti alussa: hänellä ei ollut aikaa, hän pyysi Aljošaa istumaan Lisen luona ja siellä odottamaan häntä.

— Lise, rakas Aleksei Fjodorovitš, — kuiskasi hän Alešalle melkein korvaan, — Lise hämmästytti minua ihmeellisesti äsken, mutta sai myös liikutetuksi, ja sentähden sydämeni antaa hänelle kaiken anteeksi. Ajatelkaahan, heti kun te olitte mennyt, hän alkoi äkkiä vilpittömästi katua, että oli pitänyt muka teitä pilkkanaan eilen ja tänään. Mutta eihän hän pilkannut, hän vain laski leikkiä. Nyt hän katui niin vakavasti, melkein itkien, että minä hämmästyin. Hän ei ole koskaan ennen vakavasti katunut, kun on pitänyt minua pilkkanaan, vaan on aina lyönyt asian leikiksi. Ja tehän tiedätte, että hän pilkkaa minua myötäänsä. Mutta nyt hän teki tuon vakavasti, nyt tapahtui kaikki vakavasti. Hän pitää erittäin suuressa arvossa teidän mielipidettänne, Aleksei Fjodorovitš, ja jos vain voitte, niin älkää loukkaantuko häneen älkääkä olko vaativainen. Minä itse en muuta teekään kuin hellin häntä, sillä hän on niin älykäs, — uskotteko sen? Hän sanoi äsken, että te olette ollut hänen lapsuutensa ystävä, »lapsuuteni totisin ystävä», — ajatelkaahan tätä, kaikkein totisin, entä minä sitten? Hänellä on tässä suhteessa tavattoman vakavat tunteet ja myös muistot ja, ennen kaikkea, nuo lausetavat ja sanat, mitä yllättävimmät sanat, niin että ei osaa odottaakaan, kun ne jo äkkiä tulevat suusta. Niinpä äsken hongasta esimerkiksi: meidän puutarhassamme oli hänen varhaisimman lapsuutensa aikana honka, saattaapa olla siellä vieläkin, niin ettei ole syytä puhua menneessä ajassa. Hongat eivät ole ihmisiä, ne pysyvät pitkät ajat muuttumattomina, Aleksei Fjodorovitš. »Äiti», sanoo hän, »minä muistan tuon hongan kuin unessa», — tuo »hongan kuin unessa» — hän sanoi sen jotenkuten toisin, minä sotken, honka on tyhmä sana, mutta hän puhui minulle tämän johdosta jotakin niin omaperäistä, että minä en mitenkään uskalla ryhtyä sitä selostamaan. Olen sitäpaitsi unohtanut kaiken. No, näkemiin, minä olen hyvin järkytetty ja tulen luultavasti hulluksi. Ah, Aleksei Fjodorovitš, kaksi kertaa elämäni aikana olen ollut tulemaisillani hulluksi ja minua on hoideltu. Menkää Lisen luo. Rohkaiskaa häntä, niinkuin te aina niin ihanasti osaatte sen tehdä. — Lise, — huudahti hän astuen oven luo, — nyt olen tuonut luoksesi Aleksei Fjodorovitšin, jota sinä olet niin suuresti loukannut, eikä hän ole ensinkään vihainen, vakuutan sen sinulle, päinvastoin hän ihmettelee, kuinka olet voinut sitä luulla!

— Merci, maman, tulkaa sisälle, Aleksei Fjodorovitš.

Aljoša astui sisään. Lise katseli häntä hieman hämillään ja sävähti äkkiä punaiseksi. Hän nähtävästi häpesi jotakin ja, kuten tällöin on tavallista, alkoi nopeasti puhua aivan muusta, aivan niinkuin tuo kokonaan toinen asia sillä hetkellä olisikin kiinnittänyt hänen mieltään.

— Äiti äsken yht'äkkiä kertoi minulle, Aleksei Fjodorovitš, koko jutun noista kahdestasadasta ruplasta ja tuosta teille annetusta tehtävästä… tuon köyhän upseerin luona… ja kertoi minulle koko tuon kauhean tapauksen, miten häntä loukattiin, ja, tiedättekö, vaikka äiti kertoo hyvin sotkuisesti… hän hyppää aina asiasta toiseen… niin minä itkin kuunnellessani. No, kuinka kävi, annoitteko te nuo rahat ja miten on nyt tuon onnettoman laita?…

— Siinäpä se onkin, että en antanut, ja tässä on pitkä historia, — vastasi Aljoša näyttäen puolestaan olevan enimmän huolestunut siitä, että ei ollut saanut annetuksi rahoja, vaikka Lise varsin hyvin huomasi hänenkin katselevan sivulle ja niinikään nähtävästi koettavan puhua muusta, kuin mitä oli mielessä. Aljoša istuutui pöydän luo ja alkoi kertoa, mutta jo ensimmäisistä sanoista alkaen hän lakkasi olemasta hämillään ja tempasi puolestaan Lisen mukaansa. Hän puhui voimakkaan tunteen vaikutuksen ja äskeisen tavallisuudesta poikkeavan vaikutelman alaisena ja hänen onnistui kertoa hyvin ja seikkaperäisesti. Hänellä oli ennenkin ollut tapana, jo Moskovassa Lisen ollessa lapsena, tulla hänen luokseen ja kertoa semmoista, mitä hänelle juuri oli tapahtunut tai mitä hän oli lukenut, tai muistella lapsuusaikansa kokemuksia. Toisinaan he molemmat haaveilivat yhdessä ja sepittelivät kahden kesken kokonaisia tarinoita, enimmäkseen iloisia ja naurattavia. Nyt he molemmat ikäänkuin siirtyivät äkkiä entisiin Moskovan aikoihin, kaksi vuotta taaksepäin. Liseä järkytti tavattomasti Aljošan kertomus. Aljoša osasi lämpimästi kuvata hänelle »Iljušetškan» koko olemuksen. Kun hän oli yksityiskohtaisesti kuvannut, mitenkä onneton mies polki rahat jalkojensa alle, niin Lise löi kätensä yhteen ja huusi voimatta hillitä tunteitaan:

— Te ette siis antanut rahoja, te annoitte hänen juosta pois tuolla tavoin! Herra Jumala, olisitte edes itse juossut hänen jälkeensä ja tavoittanut hänet…

— Ei, Lise, näin on parempi, että minä en juossut, — sanoi Aljoša, nousi tuolilta ja käveli huolestuneena huoneessa.

— Miksi parempi, missä suhteessa parempi? Nyt he ovat ilman leipää ja ovat hukassa!

— Eivät ole hukassa, sillä nämä kaksisataa ruplaa joutuvat kuitenkin heille. Hän ottaa ne kuitenkin huomenna. Huomenna hän aivan varmasti ottaa ne, — lausui Aljoša astellen mietteissään. — Näettekö, Lise, — jatkoi hän pysähtyen äkkiä hänen eteensä, — minä itse tein tässä virheen, mutta virhekin koitui hyväksi.

— Mikä virhe se oli ja minkä tähden se koitui hyväksi?

— Asia on tämmöinen: hän on pelkurimainen ja heikkoluonteinen mies. Hän on läpikiusattu ja perin hyväsydäminen. Nyt ajattelen näin: mistä hän yht'äkkiä noin loukkaantui ja miksi polki rahat jalkoihinsa, sillä, vakuutan sen teille, hän ei viimeiseen hetkeen saakka tietänyt, että polkisi ne jalkoihinsa. Ja minusta näyttää, että hän loukkaantui tässä monestakin syystä… eikä muuten voinut ollakaan hänen asemassaan… Ensiksikin hän suuttui jo siitä, että oli minun nähteni liiaksi ilostunut rahoista eikä ollut salannut sitä minulta. Jos hän olisi ilostunut, mutta ei kovin paljon eikä olisi sitä näyttänyt, vaan kursaillut kuten toiset rahoja ottaessaan sekä teeskennellyt, no, silloin kaikki olisi vielä ollut siedettävää ja hän olisi voinut ottaa vastaan, mutta nyt hän ilostui liian vilpittömästi, ja se juuri on alentavaa. Ah, Lise, hän on vilpitön ja hyväsydäminen mies, sepä juuri onkin onnetonta tämmöisissä tapauksissa! Kaiken aikaa, kun hän silloin puhui, oli hänen äänensä niin heikko, heikontunut, ja hän puhui hyvin kiireesti ja ikäänkuin nauraa hihitti tai itki… toden totta, hän itki, niin ihastuksissaan hän oli… ja hän puhui tyttäristään… ja paikasta, jonka hän saa toisessa kaupungissa… Mutta heti kun hän oli purkanut sydämensä, niin häntä alkoi yht'äkkiä hävettää, että hän tuolla tavoin oli paljastanut minulle koko sydämensä. Ja niinpä hän samassa alkoi vihata minua. Hän on noita hirveän häveliäitä köyhiä. Mutta etupäässä hän suuttui siitä, että oli liian pian ottanut minut ystäväkseen ja niin pian minulle antautunut. Hän oli hyökkäillyt kimppuuni, peloitellut, mutta heti rahat nähtyään alkanut minua syleillä. Hän näet syleili minua, nyki minua kaiken aikaa käsillään. Juuri näin hänen täytyi tuntea koko tuo alennuksensa, ja tässä juuri minä tein tuon virheeni, sangen pahan virheen: minä sanoa tokaisin hänelle, että jos hänen rahansa eivät riitä toiseen kaupunkiin muuttamiseen, niin hän saa vielä lisää ja minä itsekin annan hänelle omista rahoistani niin paljon kuin hän haluaa. Tämäpä juuri häntä yht'äkkiä hämmästytti: miksi minäkin olin tuppautunut häntä auttamaan? Tiedättekö, Lise, on suorastaan hirveätä, miten raskasta loukatulle ihmiselle on, kun kaikki alkavat suhtautua häneen hänen hyväntekijöinään… minä olen kuullut siitä, luostarinvanhin on minulle siitä puhunut. Minä en tiedä, miten sen sanoisin, mutta olen sen usein itsekin nähnyt. Ja aivan sama tunnehan minulla on itsellänikin. Mutta pääasia on, että vaikka hän ei tietänytkään viimeiseen silmänräpäykseen asti, että hän polkee setelit jalkojensa alle, niin hän kuitenkin aavisti sen, se on aivan varmaa. Juuri siksi hänen riemastuksensakin oli niin voimakas, kun hän aavisti… Ja vaikka tämä kaikki kävi niin huonosti, niin se kuitenkin koitui hyväksi. Luulenpa todella, että kerrassaan parhaaksi, sen paremmin ei olisi voinut käydäkään…

— Miksi, miksi ei sen paremmin olisi voinut käydäkään? — huudahti Lise katsellen hyvin ihmeissään Aljošaa.

— Siksi, Lise, että jos hän ei olisi näitä rahoja polkenut jalkoihinsa, vaan ottanut ne, niin hän kotiin tultuaan ehkä jo tunnin kuluttua olisi alkanut itkeä omaa alennustaan, — niin olisi ehdottomasti käynyt. Hän olisi itkenyt ja kenties huomenna heti päivän koittaessa tullut luokseni ja kenties paiskannut minulle setelit ja polkenut ne jalkojensa alle kuten äsken. Mutta nyt hän poistui hirveän ylpeänä ja voitonriemuisena, vaikka tietääkin, että »syöksi itsensä turmioon». Nyt siis ei mikään ole helpompaa kuin saada hänet ottamaan vastaan nämä kaksisataa ruplaa jo huomenna, sillä hän on jo osoittanut olevansa kunnian mies, hän on paiskannut rahat menemään, polkenut niitä jaloillaan… Eihän hän voinut niitä polkiessaan tietää, että minä tuon ne hänelle taas huomenna. Toiselta puolen taas nämä rahat ovat hänelle hirveän tarpeelliset. Vaikka hän nyt onkin ylpeä, niin kuitenkin hän tänäänkin ajattelee, millaisen avun hän on menettänyt. Yöllä hän ajattelee sitä vielä enemmän, näkee sen unissaan, ja huomisaamuna hän kenties on jo valmis juoksemaan luokseni ja pyytämään anteeksi. Mutta silloinpa juuri minä saavunkin: »Niin, te olette ylpeä mies, te olette sen osoittanut, no niin, ottakaa nyt vastaan, antakaa meille anteeksi.» Silloin hän ottaa!

Aljoša lausui jonkinmoisen hurmion vallassa: »silloin hän ottaa!» Lise taputti käsiään.

— Ah, se on totta, ah, ymmärsin sen nyt yht'äkkiä hirveän hyvin! Ah, Aljoša, kuinka te kaiken tuon tiedätte? Niin nuori ja tietää jo, mitä on sydämessä… Minä en olisi koskaan keksinyt tuota…

— Pääasia on nyt saada hänet vakuutetuksi siitä, että hän on meidän kaikkien vertainen, siitä huolimatta, että hän ottaa meiltä vastaan rahaa, — jatkoi Aljoša edelleen hurmaantuneena, — eikä vain meidän vertaisemme, vaan meidän yläpuolellamme…

— »Meidän yläpuolellammekin» — oivallista, Aleksei Fjodorovitš, mutta puhukaa, puhukaa!

— No niin, minä käytin väärää sanaa… tuosta yläpuolella olemisesta… mutta ei se tee mitään, sillä…

— Ah, ei mitään, ei mitään, ei tietystikään mitään! Antakaa anteeksi, Aljoša rakas… Tiedättekö, minä en tähän saakka ole teitä juuri ollenkaan kunnioittanut… toisin sanoen, olen kunnioittanut, mutta vain vertaisenani, mutta nyt kunnioitan etevämpänä… Rakkaani, älkää olko vihainen, että minä »veistelen», — jatkoi hän heti taas hyvin tunteikkaasti. — Minä olen naurettava ja vähäpätöinen, mutta te, te, kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, eikö tässä kaikessa meidän ajattelussamme, nimittäin teidän… ei, parempi on sanoa meidän… eikö tässä ole halveksimista häntä kohtaan, tuota onnetonta kohtaan… siinä, että me nyt analysoimme näin hänen sieluaan aivan kuin ylempää, vai mitä? Siinä nimittäin, että päätimme nyt niin varmasti hänen ottavan vastaan rahat, mitä?

— Ei, Lise, ei se ole halveksimista, — vastasi Aljoša lujasti, aivan kuin olisi jo valmistautunut tähän kysymykseen vastaamaan, — ajattelin tätä jo itse tänne tullessani. Ajatelkaahan, mitä halveksimista siinä olisi, kun me itse olemme samanlaisia kuin hän, kun kaikki ovat samanlaisia kuin hän. Sillä samanlaisiahan me olemme emmekä parempia. Ja jos olisimmekin parempia, niin olisimme kuitenkin samanlaisia hänen sijassaan… Minä en tiedä, miten te, Lise, mutta itse olen itsestäni sitä mieltä, että minulla on monessa suhteessa pieni sielu. Mutta hänellä se ei ole pieni, vaan päinvastoin sangen miellyttävä… Ei, Lise, ei tässä ole mitään halveksimista häntä kohtaan! Tiedättekö, Lise, minun luostarinvanhimpani sanoi kerran: ihmisiä täytyy alati hoitaa kuin lapsia ja toisia heistä kuin sairaita sairashuoneessa…

— Ah, Aleksei Fjodorovitš, ah, ystäväni, hoidelkaamme ihmisiä niinkuin sairaita!

— Hoidelkaamme, Lise, olen valmis siihen, minä vain en itse ole täysin valmis, olen toisinaan hyvin kärsimätön ja toisinaan en ymmärrä mitään. Toisin on teidän laitanne.

— Ah, en usko! Aleksei Fjodorovitš, miten onnellinen olenkaan!

— Kuinka hauskaa, että puhutte noin, Lise.

— Aleksei Fjodorovitš, te olette ihmeteltävän hyvä, mutta toisinaan te tunnutte pedantilta… mutta lähemmin katsoen ette ole ollenkaan pedantti. Menkää, katsokaa ovelta, avatkaa ovi hiljaa ja katsokaa, eikö äiti ole kuuntelemassa, — kuiskasi Lise äkkiä hermostuneesti ja kiireesti.

Aljoša meni, avasi oven ja ilmoitti, ettei kukaan ollut salaa kuuntelemassa.

— Tulkaa tänne lähemmäksi, Aleksei Fjodorovitš, — jatkoi Lise yhä enemmän punastuen, — antakaa kätenne, kas noin. Kuulkaa, minun täytyy tehdä teille suuri tunnustus: eilistä kirjettä minä en kirjoittanut teille piloillani, vaan tosissani…

Ja hän peitti kädellään silmänsä. Näkyi, että häntä suuresti hävetti tämä tunnustus. Äkkiä hän tarttui Aljošan käteen ja suuteli sitä nopeasti kolme kertaa.

— Ah, Lise, tämä on hyvin, — huudahti Aljoša iloisesti. — Minähän olin täysin vakuutettu siitä, että te kirjoititte tosissanne.

— Vakuutettu, ajatelkaahan! — hän vei äkkiä edemmäksi Aljošan käden päästämättä sitä kuitenkaan kädestään, punastui hirveästi ja nauroi pientä, onnellista naurua. — Minä suutelin hänen kättään, ja hän sanoo: »Se on hyvin.»

Mutta hän soimasi syyttä Aljošaa: tämä oli myös pahasti hämmentynyt.

— Minä tahtoisin aina miellyttää teitä, Lise, mutta en tiedä, kuinka sen tekisin, — sai hän jotenkuten mutisseeksi ja punastui niinikään.

— Aljoša rakas, te olette kylmä ja julkea. Näettekö. Hän on suvainnut valita minut puolisokseen ja nyt hän on varsin tyyni! Hän oli jo vakuutettu siitä, että minä kirjoitin tosissani, mitäs siitä on arveltava! Sehän on julkeata — sitä se on!

— Oliko se sitten paha, että minä olin vakuutettu? — alkoi Aljoša äkkiä nauraa.

— Ah, Aljoša, päinvastoin hirveän hyvä, — sanoi Lise katsoen häneen hellästi ja onnellisena. Aljoša seisoi yhä pitäen kättään hänen kädessään. Äkkiä hän kumartui ja suuteli hänen huuliaan.

— Mitä tämä vielä oli? Mikä teidän on? — huudahti Lise. Aljoša joutui aivan ymmälle.

— No, antakaa anteeksi, jos se ei ollut paikallaan… Minä kenties tein hirveän typerästi… Te sanoitte minua kylmäksi, minä otin ja suutelin… Mutta näen tehneeni tyhmästi…

Lise alkoi nauraa ja peitti kasvonsa käsiinsä.

— Ja tuossa puvussa! — pääsi hänen suustaan kesken naurun, mutta äkkiä hän lakkasi nauramasta ja tuli aivan vakavan, melkeinpä ankaran näköiseksi.

— No, Aljoša, me jätämme vielä suutelemiset sikseen, sillä emme osaa sitä vielä kumpikaan ja meidän on vielä odotettava hyvin kauan, — päätti hän äkkiä. — Sanokaa mieluummin, miksi te otatte minut, tämmöisen hupsun, sairaan hupsuttelijan, te, joka olette niin viisas, niin ajatteleva, niin huomaava? Ah, Aljoša, minä olen hirveän onnellinen, sillä en ole ollenkaan teidän arvoisenne!

— Olette hyvinkin, Lise. Minä lähden näinä päivinä luostarista kokonaan pois. Kun tulen maailmaan, niin minun pitää mennä naimisiin, sen tiedän. Näin on hän minua käskenyt. Kenet teitä paremman ottaisin… ja kuka muu kuin te ottaisi minut? Olen sitä jo harkinnut. Ensiksikin te tunnette minut lapsesta asti, ja toiseksi teillä on sangen paljon hyviä ominaisuuksia, joita minulla ei ollenkaan ole. Teillä on iloisempi mieli kuin minulla. Tärkeintä on, että te olette viattomampi kuin minä, joka olen jo saanut nähdä monenlaista, monenlaista… Ah, te ette tiedä, olenhan minäkin Karamazov! Mitä siihen tulee, että te nauratte ja teette pilaa myöskin minusta, niin päinvastoin naurakaa vain. Minä olen siitä hyvin iloinen. Te nauratte kuin pieni tyttö, mutta teidän ajatuksenne ovat kuin marttyyrin…

— Kuin marttyyrin? Kuinka niin?

— Niin, Lise, tuo äskeinen kysymyksenne, eikö meissä ole halveksimista tuota onnetonta kohtaan, kun me noin anatomin tavoin repostelemme hänen sieluaan, — tuo kysymys on marttyyrin kysymys… nähkääs, minä en mitenkään osaa sitä sanoa sanoilla, mutta se, jonka mieleen nousee tuollaisia kysymyksiä, se kykenee itse kärsimään. Lepotuolissa istuessanne te nytkin jo varmasti olette paljon ajatellut…

— Aljoša, antakaa minulle kätenne, miksi te otatte sen pois, — lausui Lise onnesta heikontuneella, ikäänkuin sortuneella äänellä. — Kuulkaa, Aljoša, mihin te pukeudutte, kun lähdette pois luostarista, millaiseen pukuun? Älkää naurako, älkää suuttuko, se on minusta hyvin, hyvin tärkeätä.

— Pukua, Lise, en ole vielä ajatellut, mutta minä pukeudun sellaiseen kuin te tahdotte.

— Minä tahdon, että teillä olisi tummansininen samettitakki, valkoinen pikeeliivi ja harmaa, pehmoinen majavaishattu… Sanokaa, uskoitteko tosiaan äsken, että minä en rakasta teitä, kun kielsin eilisen kirjeeni?

— Ei, en uskonut.

— Oi, sietämätön mies, parantumaton!

— Näettekö, minä tiesin, että te minua… luultavasti rakastatte, mutta minä olin uskovinani teitä, jotta teille olisi… mukavampi…

— Vielä sitäkin pahempi! Pahinta ja parasta kaikesta. Aljoša, minä rakastan teitä hirveästi. Äsken, kun teidän oli määrä tulla, minä päätin povata tällä tavoin: pyydän häneltä eilistä kirjettä, ja jos hän rauhallisesti ottaa sen esille ja antaa minulle (kuten häneltä aina kyllä voi odottaa), niin silloin on selvää, että hän ei ollenkaan rakasta minua, hänellä ei ole mitään tunteita minua kohtaan, hän on vain tyhmä ja arvoton poika ja minun elämäni on mennyttä. Mutta te jätitte kirjeen luostarikammioon ja se rohkaisi minua: eikö totta, te jätitte sen kammioon siksi, että aavistitte minun vaativan kirjettäni takaisin ettekä te halunnut sitä antaa? Eikö niin? Niinhän?

— Oh, Lise, ei se ole ollenkaan niin, kirjehän on mukanani nytkin ja oli äskenkin, täällä taskussa, kas tuossa se on.

Aljoša otti nauraen taskustaan kirjeen ja näytti sitä hänelle kaukaa.

— Mutta minä en anna sitä teille, katsokaa, minun käsistäni.

— Kuinka? Te siis äsken valehtelitte, olette munkki ja valehtelitte?

— Taisinpa valehdella, — nauroi Aleša, — valehtelin, ettei tarvitsisi antaa teille kirjettä. Se on minulle hyvin kallis, — lisäsi hän äkkiä hyvin tunteikkaasti ja punastui taas. — Niin on elämäni loppuun asti, enkä minä anna sitä koskaan kenellekään!

Lise katsoi häneen ihastuneena.

— Aljoša, — lepersi hän taas, — katsokaa ovelta, eikö äiti ole salaa kuuntelemassa.

— Hyvä on, Lise, minä katson, mutta eikö olisi parempi olla katsomatta, vai mitä? Miksi epäilisimme äitiänne semmoisesta alhaisesta menettelystä?

— Alhaisesta menettelystä? Kuinka niin? Se, että hän salaa kuuntelee tyttärensä puheita, on hänen oikeutensa eikä mikään alhainen teko, — kivahti Lise. — Olkaa varma siitä, Aleksei Fjodorovitš, että kun minusta itsestäni tulee äiti ja minulla on samanlainen tytär kuin minä, niin minä ehdottomasti kuuntelen salaa hänen puheitaan.

— Niinkö tosiaankin, Lise Se ei ole hyvä.

— Ah, Herra Jumala, mikä siinä olisi alhaista? Jos olisi jokin tavallinen keskustelu seuraelämässä ja minä asettuisin sitä salaa kuuntelemaan, niin se olisi alhainen teko, mutta tässähän on oma tytär kahden kesken eri huoneessa nuoren miehen kanssa… Kuulkaa, Aljoša, tietäkää, että minä rupean pitämään silmällä myös teitä heti, kun meidät on vihitty, ja tietäkää sekin, että minä avaan ja luen kaikki teidän kirjeenne… Tämän te siis tiedätte nyt etukäteen…

— Niin, tietysti, jos kerran… — mutisi Aljoša, mutta se ei ole hyvä…

— Ah, millaista halveksumista! Aljoša rakas, älkäämme riidelkö jo ensimmäisestä kerrasta lähtien, — sanon teille mieluummin koko totuuden: on tietysti hyvin paha kuunnella salaa, minä olen väärässä ja te olette oikeassa, mutta kyllä minä kuuntelen joka tapauksessa.

— Tehkää niin. Ette te saa minua mistään kiinni, — nauroi Aljoša.

— Aljoša, mutta alistutteko te minun tahtooni? Se pitää myös etukäteen ratkaista.

— Suurella halulla, Lise, ja ehdottomasti, mutta en kaikkein tärkeimmissä. Jos te kaikkein tärkeimmässä asiassa olette toista mieltä kuin minä, niin minä kuitenkin teen, niinkuin velvollisuuteni vaatii.

— Niin pitääkin. Tietäkää siis, että minäkin olen valmis alistumaan en vain kaikkein tärkeimmässä, vaan päinvastoin kaikessa annan perään teille ja vannon sen teille nyt, — kaikessa ja koko elämäni ajan, — huudahti Lise innostuksesta liekehtien, — ja se on onneksi, onneksi! Vielä enemmänkin, vannon teille, että minä en milloinkaan kuuntele salaa teitä, en kertaakaan enkä koskaan, en lue ainoatakaan kirjettänne, sentähden että te olette oikeassa, mutta minä en ole. Ja vaikka mieleni hirmuisesti tekee kuunnella salaa, minä tiedän sen, niin en kuitenkaan sitä tee, sentähden että se teidän mielestänne ei ole oikein. Te olette nyt niinkuin minun Kaitselmukseni… Kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, miksi te kaikkina näinä päivinä olette ollut niin surullinen, sekä eilen että tänään. Minä tiedän, että teillä on huolia, ikäviä asioita, mutta minä näen, että teillä sitäpaitsi on jokin erityinen suru, — kenties se on salaisuus, vai mitä?

— Niin, Lise, on salainenkin suru, — lausui Aljoša surullisesti. —
Näen, että te rakastatte minua, koska arvasitte sen.

— Mikä suru se on? Mitä se koskee? Voiko sen sanoa? — lausui Lise aran rukoilevasti.

— Minä sanon sen myöhemmin, Lise… myöhemmin… — sanoi Aljoša hämillään. — Nyt sitä kenties olisi mahdoton ymmärtääkin. Ehkäpä en itsekään osaisi sitä sanoa.

— Minä tiedän sitäpaitsi, että teitä kiusaavat veljenne, ja isä myös?

— Niin, veljetkin, — lausui Aljoša ikäänkuin mietteissään.

— Minä en pidä teidän veljestänne Ivan Fjodorovitšista, Aljoša, — huomautti äkkiä Lise.

Aljoša pani merkille tämän huomautuksen hieman ihmetellen, mutta ei ymmärtänyt sitä.

— Veljeni syöksyvät turmioon, — jatkoi hän, — ja isäni myös. Ja toisia he saattavat turmioon samalla kertaa kuin itsensä. Siinä toimii »Karamazovien maallinen voima», niinkuin isä Paísi äskettäin lausui, — maallinen ja vimmattu, viimeistelemätön… Liikkuuko ollenkaan Jumalan Henki tämän voiman yläpuolella — sitäkään minä en tiedä. Tiedän vain, että minä itsekin olen Karamazov… Olen munkki, munkki? Olenko minä munkki, Lise? Tulitte äsken juuri jotenkin sanoneeksi, että minä olen munkki?

— Niin sanoin.

— Mutta minäpä kenties en usko Jumalaankaan.

— Ette usko, mikä teidän on? — lausui Lise hiljaa ja varovasti. Mutta Aljoša ei vastannut tähän. Noissa hänen liian äkkiä lausumissaan sanoissa oli jotakin liian salaperäistä ja liian subjektiivista, kenties hänelle itselleenkin epäselvää, mutta semmoista, mikä ehdottomasti kiusasi häntä.

— Ja kaiken lisäksi tekee nyt lähtöä minun ystäväni, maailman paras mies, jättää maallisen vaelluksen. Jospa te tietäisitte, jospa te tietäisitte, Lise, millä siteillä minä olen kiintynyt, miten minä olen henkisesti kiintynyt tähän mieheen! Ja nyt minä jään yksin… Minä tulen teidän luoksenne, Lise… Vastedes olemme yhdessä…

— Niin, yhdessä, yhdessä! Tästä lähin aina yhdessä koko elämän ajan.
Kuulkaa, suudelkaa minua, minä sallin sen.

Aljoša suuteli häntä.

— No, menkää nyt Kristuksen nimeen! (ja hän siunasi Aljošaa ristinmerkillä). Menkää pian hänen luokseen, kun hän vielä on elossa. Minä huomaan julmalla tavalla viivyttäneeni teitä. Minä rukoilen tänään hänen puolestaan ja teidän puolestanne. Tulemmehan onnellisiksi, tulemmehan?

— Luullakseni tulemme, Lise.

Lähtiessään Lisen luota Aljoša katsoi parhaaksi olla menemättä rouva Hohlakovin luo ja lähti menemään pois talosta sanomatta hänelle jäähyväisiä. Mutta juuri kun hän oli avannut oven ja tullut ulos portaille, niin jostakin ilmestyi hänen eteensä itse rouva Hohlakov. Ensimmäisistä sanoista Aljoša arvasi, että hän oli odottanut häntä siinä tahallaan.

— Aleksei Fjodorovitš, se on kauheata. Se on lapsellista, jonninjoutavaa ja pelkkää hölynpölyä. Toivon, että te ette rupea haaveilemaan… Tyhmyyksiä, tyhmyyksiä, pelkkiä tyhmyyksiä! — syöksähti hän puhumaan.

— Älkää vain puhuko tätä hänelle, — sanoi Aljoša, — muuten hän kiihtyy, ja se on hänelle nyt vahingollista.

— Kuulen järkevän sanan järkevän nuorukaisen suusta. Onko minun ymmärrettävä asia niin, että te itse vain sen tähden taivuitte hänen tuumiinsa, että huomioonottaen hänen sairaalloisen tilansa ette tahtonut suututtaa häntä vastaanpanemisella?

— Oi, ei, ei ensinkään, minä puhuin hänen kanssaan aivan vakavasti, — ilmoitti Aljoša lujasti.

— Vakavuus ei tässä ole mahdollinen eikä ajateltavissa, ja ensiksikään minä en tämän jälkeen ota teitä ollenkaan vastaan ainoatakaan kertaa, toiseksi minä matkustan pois ja vien hänet mennessäni, tietäkää se.

— Miksi niin, — sanoi Aljoša, — sehän on vielä niin kaukana tulevaisuudessa, pitää odottaa kenties puolitoista vuotta.

— Ah, Aleksei Fjodorovitš, se on kylläkin totta, ja puolessatoista vuodessa te riitaannutte hänen kanssaan tuhat kertaa ja eroatte. Mutta minä olen niin onneton! Olkoonpa tämä vain kaikki jonninjoutavaa, minut se on kuitenkin masentanut. Minä olen nyt niinkuin Famusov viimeisessä näytöksessä, te olette Tšatskij, hän on Sofia, ja, ajatelkaahan, minä juoksin vartavasten ulos tänne portaille kohdatakseni teidät, ja siellähän kaikki kovan kohtalon sallima tapahtui niinikään portailla. Minä kuulin kaikki, töin tuskin jaksoin seisoa paikallani. Tässä on siis selitys kaikkiin viime yön kauhuihin ja kaikkiin äskeisiin hysteriakohtauksiin! Tyttärelle lempi, mutta äidille kuolema. Mene hautaan. Nyt toinen ja tärkein asia: mikä kirje se on, jonka hän teille on kirjoittanut, näyttäkää minulle se heti, heti!

— Ei, ei ole tarpeen. Sanokaa, miten Katerina Ivanovna voi, minun on hyvin tärkeätä saada tietää se.

— Makaa edelleen houraillen, ei ole tullut tajuihinsa. Hänen tätinsä täällä vain voihkivat ja rehentelevät minulle, ja Herzenstube tuli ja pelästyi niin, että minä en tietänyt, mitä hänelle olisi tehtävä ja miten hänet saisi rauhoittumaan, aioin jo toimittaa hänelle lääkärin. Herzenstube vietiin pois minun vaunuissani. Ja äkkiä kaiken lisäksi olette te täällä tuon kirjeen kanssa. Totta on, että kaikki tämä on vielä puolentoista vuoden takana. Kaiken suuren ja pyhän nimessä, kuolevan luostarinvanhimpanne nimessä, näyttäkää minulle se kirje, Aleksei Fjodorovitš, minulle, äidille! Jos tahdotte, niin pitäkää sitä kiinni sormillanne, minä luen sen teidän käsistänne.

— Ei, en minä näytä, Katerina Osipovna, vaikka hän sallisikin, niin minä en näytä. Minä tulen huomenna, ja jos tahdotte, puhun kanssanne monesta asiasta, mutta nyt — hyvästi!

Ja Aljoša juoksi portailta kadulle.

Smerdjakov kitaran kera

Eikä hänellä ollut aikaakaan. Hänen päässään oli välähtänyt eräs ajatus jo silloin, kun hän sanoi jäähyväiset Liselle. Tämä ajatus: kuinka voisi kaikkein ovelimmin saada nyt kiinni veli Dmitrin, joka ilmeisesti piileksi häntä? Ei ollut enää aikaista, oli kolmas tunti iltapäivää. Koko olemuksellaan Aljoša halusi luostariin »suuren» kuolevan luo, mutta välttämättömämpää kuin mikään muu oli tavata veli Dmitri: Aljošan mielessä vahvistui joka hetki yhä enemmän se varmuus, että välttämätön ja kauhea katastrofi oli tulossa. Mikä tuo katastrofi oli ja mitä hän tällä hetkellä tahtoi sanoa veljelleen, sitä hän kenties ei itsekään olisi osannut määritellä. »Kuolkoon hyväntekijäni poissaollessani, ainakaan minä en sitten soimaa itseäni alati koko elämäni ajan siitä, että kenties olisin voinut pelastaa enkä pelastanut, vaan kuljin ohi, kiiruhdin kotiini. Jos nyt teen näin, niin menettelen hänen suuren sanansa mukaisesti.»

Hänen suunnitelmanaan oli saada veli Dmitri käsiinsä sattuman kaupalla, nimittäin kiivetä kuten eilenkin tuon säleaidan yli, mennä puutarhaan ja istuutua tuohon huvimajaan. »Jos taas hän ei ole siellä», ajatteli Aleša, »niin sanomatta mitään Tuomaalle ja emännälle oli piilouduttava huvimajaan ja odotettava siellä vaikkapa iltaan asti. Jos hän kuten ennenkin vahtii Grušenjkan tuloa, niin on hyvin mahdollista, että hän tulee huvimajaan»… Aljoša muuten ei ruvennut kovin paljon miettimään suunnitelman yksityiskohtia, mutta hän päätti panna sen toimeen, vaikka sitten ei ennättäisikään luostariin tänään…

Kaikki sujui vastuksitta: hän kiipesi säleaidan yli melkein samasta kohdasta kuin eilen ja pääsi kenenkään näkemättä hiipimään huvimajaan. Hän ei tahtonut, että hänet huomattaisiin: sekä emäntä että Tuomas (jos hän oli täällä) saattoivat olla veljen puolella ja totella hänen käskyjään ja siis joko estää Aljošaa pääsemästä puistoon tai ilmoittaa veljelle ajoissa, että häntä etsitään ja kysellään. Huvimajassa ei ollut ketään. Aljoša istuutui eiliselle paikalleen ja alkoi odottaa. Hän katseli ympärilleen huvimajassa, ja se näytti hänestä jostakin syystä paljon vanhemmalta kuin eilen, näytti tällä kertaa perin rappeutuneelta. Oli muutoin yhtä kirkas päivä kuin eilenkin. Viheriäisellä pöydällä oli ympyränmuotoinen jälki, luultavasti eilisen ryyppylasin jättämä, josta oli läikähtänyt konjakkia. Tyhjänpäiväisiä ja asiaankuulumattomia ajatuksia nousi hänen päähänsä, kuten on tavallista ikävän odotuksen aikana: esimerkiksi, miksi hän nyt tänne tultuaan oli istuutunut aivan täsmälleen samalle paikalle, missä oli istunut eilen, eikä toiselle paikalle? Viimein hänen mielensä kävi hyvin surulliseksi, surulliseksi levottomuutta herättävästä tietämättömyydestä. Mutta hän ei ollut istunut neljännestuntiakaan, kun äkkiä jostakin hyvin läheltä kuului kitaran akordi. Joku istui tai oli juuri istuutunut enintään noin kahdenkymmenen askelen päähän hänestä jonnekin pensaikkoon. Aljošan muistossa välähti yhtäkkiä, että hän eilen poistuessaan veljensä luota huvimajasta oli nähnyt tai hänen silmissään oli vilahtanut vasemmalla, matala, vanha puutarhapenkki pensaitten välissä. Sille kai oli nyt istuutunut vieraita. Mutta kuka? Miesääni alkoi äkkiä laulaa kuplettia imelällä kurkkuäänellä, säestäen itseään kitaralla:

Mua voima suuri vetää sinuun juuri. Herra meitä auta, minua ja häntä! Minua ja häntä! Minua ja häntä!

Ääni lakkasi. Lakeijan tenori ja lakeijan laulutapa. Toinen ääni, naisen ääni, lausui hyväilevästi ja arasti, mutta kuitenkin hyvin keimaillen:

— Miksi ette ole käynyt meillä pitkään aikaan, Pavel Fjodorovitš, miksi meitä yhä halveksitte?

— Eihän mitä, — vastasi miehen ääni kylläkin kohteliaasti, mutta ennen kaikkea vaativan ja lujan arvokkaasti. Nähtävästi yliote oli miehellä ja nainen mielisteli häntä. »Mies taitaa olla Smerdjakov», ajatteli Aljoša, »ainakin äänestä päättäen, ja nainen on luultavasti tämän talon emännän tytär, joka on tullut Moskovasta ja jolla on laahushame ja joka käy Marfa Ignatjevnalta hakemassa keittoa…»

— Minä rakastan hirveästi kaikkia runoja, jos ovat kauniita, — jatkoi naisen ääni. — Miksi ette jatka?

Ääni alkoi taas laulaa:

Armahani kallis, sairastuvan en sun sallis. Herra auta meitä, minua ja häntä! Minua ja häntä! Minua ja häntä!

— Viime kerralla lauloitte vielä paremmin, — huomautti naisen ääni. — Te lauloitte tässä: »Kultaseni kallis». Se tuntui hellemmältä, tänään ette varmaankaan tarkoin, muistanut.

— Runot ovat roskaa, — tokaisi Smerdjakov.

— Ah, ei ensinkään, minä pidän hyvin paljon runoista.

— Runo mikä onkin, niin se on viho viimeistä roskaa. Ajatelkaahan itse: kuka koko maailmassa puhuu riimein? Ja jos me kaikki alkaisimme puhua riimein, vaikkapa esivallan käskystä, niin paljonko me saisimme sanotuksi? Runot eivät ole asiaa, Maria Kondratjevna.

— Kuinka te olette kaikessa niin viisas, kuinka te olette kaikkeen syventynyt? — mielisteli naisen ääni yhä enemmän.

— Osaisin minä vielä paljon muutakin, tietäisin minä vielä monta muutakin asiaa, jos ei olisi osani semmoinen lapsuudestani. Minä tappaisin kaksintaistelussa pistolilla sen, joka lausuisi minulle, että olen hulttio, koska olen syntynyt ilman isää Smerjaštšajasta, ja sillä pisteitän minua Moskovassa silmiin, täältä kulki tieto Grigori Vasiljevitšin kautta. Grigori Vasiljevitš soimaa, että minä napisen syntymääni vastaan: »Sinä olet», sanoo, »hänen äpäränsä.» Olkoonpa että äpärä, mutta minä olisin antanut tappaa itseni jo kohdussa, ettei vain olisi tarvinnut tulla maailmaan ollenkaan. Torilla puhuttiin ja teidän äitinne lensi myös kertomaan minulle suuressa epähienoudessaan, että äitini kulki tukka pörröllään ja oli kooltaan vähäkäisen yli kahden arssinan. Miksi vähäkäisen, kun voi sanoa yksinkertaisesti vähäisen, niinkuin kaikki ihmiset lausuvat? Tahtoi puhua tuntehikkaasti, mutta sehän on niin sanoakseni moukkamaista kyynelsilmäisyyttä, kaikkein moukkamaisimpia tunteita. Voiko venäläisellä moukalla sivistyneen ihmisen rinnalla olla tunteet? Sivistymättömyytensä vuoksi hänellä ei voi olla minkäänlaista tunnetta. Jo lapsuudesta asti minä, kun kuulin tuommoista kuin tuon »vähäkäisen», tunsin kuin olisin lyönyt pääni seinään. Minä vihaan koko Venäjää, Maria Kondratjevna.

— Jos te olisitte sotilas junkkeri tai nuori husaari, niin ette puhuisi noin, vaan vetäisitte sapelin tupesta ja puolustaisitte koko Venäjää.

— Minä en ensinkään halua olla sotahusaari, Maria Kondratjevna, vaan tahdon päinvastoin tehdä lopun kaikista sotamiehistä.

— Entä kun vihollinen tulee, niin kuka meitä puolustaa?

— Ei tarvitse ensinkään. Vuonna kaksitoista teki Venäjää vastaan suuren hyökkäysretken Ranskan keisari Napoleon ensimmäinen, nykyisen keisarin isä, ja hyvä olisi ollut, jos nuo ranskalaiset olisivat silloin laskeneet meidät valtansa alle: viisas kansa olisi saattanut alamaisekseen sangen tyhmän kansan ja yhdistänyt itseensä. Olisi nyt aivan toisenlainen järjestys.

— Lienevätkö ne sitten siellä omassa maassaan parempia kuin meikäläiset? Minä en vaihtaisi erästä meidän keikariamme kolmeen nuoreen englantilaiseen, — lausui Maria Kondratjevna hellästi, säestäen luultavasti tällä hetkellä sanojaan raukeilla silmäyksillä.

— Kuka jumaloi mitäkin.

— Mutta te olette itsekin aivan kuin ulkomaalainen, aivan kuin hyvin jalosukuinen ulkomaalainen, sanon sen teille, vaikka hävettääkin puhua.

— Jos tahdotte tietää, niin irstaassa elämässä ovat sekä sikäläiset että täkäläiset kaikki samanlaisia. Kaikki ovat veijareita, erotus on vain se, että heikäläinen kulkee kiiltonahkaisissa saappaissa, mutta meikäläinen haisee niinkuin kerjäläinen ainakin, eikä huomaa siinä mitään pahaa. Venäjän kansaa pitää piestä, niinkuin Fjodor Pavlovitš aivan oikein eilen puhui, vaikka hän on hullu mies, kuten kaikki hänen lapsensakin.

— Tehän kunnioitatte suuresti Ivan Fjodorovitšia, olette sanonut sen itse.

— Mutta he ovat sanoneet, että minä olen haiseva lakeija. He pitävät minua semmoisena, että voin kapinoida. Siinä he erehtyvät. Olisipa minulle taskussani sen verran rahaa, niin ei minua olisi täällä enää pitkään aikaan ollut. Dmitri Fjodorovitš on huonompi kuin mikään lakeija sekä käytökseltään että älyltään ja köyhyytensä vuoksi eikä hän osaa tehdä mitään, mutta häntä päinvastoin kaikki kunnioittavat. Minä olen vain liemenkeittäjä, olkoon menneeksi, mutta minä voin, jos onni potkaisee, avata Moskovassa kahvila-ravintolan Petrovkan varrella. Sentähden että minä valmistan spesiaaliruokia, mutta ei kukaan Moskovassa, paitsi muukalaiset, osaa tarjota spesiaaliruokaa. Dmitri Fjodorovitš on mies, jolla ei ole housujakaan, mutta jos hän vaatii kaksintaisteluun korkeimman kreivin pojan, niin tämä heti taistelee hänen kanssaan, mutta missä suhteessa hän on parempi minua? Sillä hän on hirveän paljon tyhmempi kuin minä. Miten paljon rahaa hän onkaan tuhlannut aivan hyödyttömästi!

— Kaksintaistelussa on hyvin hauskaa, luulen minä, — huomautti äkkiä
Maria Kondratjevna.

— Miten niin?

— On niin peloittavaa ja urheata, etenkin jos nuoret upseerit pistoli kädessä ampuvat toisiaan jonkun naisen tähden. Se on kuin kuvaelma. Ah, jos päästettäisiin tytöt sitä katsomaan, minun mieleni tekisi hirveästi katsoa.

— Se on hauskaa, jos itse käy päälle, mutta jos toinen antaa hänelle itselleen päin turpaa, niin silloin se on hyvin typerä tunne. Juoksisitte pois, Maria Kondratjevna.

— Juoksisitteko te tosiaan pois?

Mutta Smerdjakov ei suvainnut vastata. Minuutin kestäneen vaitiolon jälkeen kajahti taas akordi, ja kurkkuääni alkoi vedellä viimeistä kuplettia:

Lähden poies tästä koko rehkinästä, nautin elämä-ä-ästä, menen pois pääkaupunkiin! Enkä sure yhtään, en sure siellä yhtään, enkä surra aiokaan en yhtään!

Nyt sattui odottamatonta: Aljoša aivasti äkkiä. Penkillä istujat vaikenivat heti. Aljoša nousi ja lähti heitä kohti. Se oli todellakin Smerdjakov, hienossa puvussa, hiukset rasvalla voideltuina ja melkeinpä käherrettyinä, jalassa kiiltonahkaiset patiinit. Kitara oli penkillä. Nainen oli Maria Kondratjevna, emännän tytär. Hänen yllään oli vaaleansininen puku, jossa oli kahden arssinan pituinen laahustin. Tyttö oli vielä nuori eikä niinkään hullun näköinen, vain kasvot olivat kovin pyöreät ja niissä hirveän paljon kesakoita.

— Tuleeko veljeni Dmitri pian takaisin? — sanoi Aljoša mahdollisimman rauhallisesti.

Smerdjakov nousi hitaasti seisomaan. Maria Kondratjevna nousi myös.

— Kuinka minulla voisi olla tietoa Dmitri Fjodorovitšista? Toinen asia olisi, jos minä olisin hänen vartijansa, — vastasi Smerdjakov hiljaa, selvästi ääntäen ja ylimielisesti.

— Minähän vain kysyin, sattuisitteko tietämään, — selitti Aljoša.

— En minä tiedä mitään heidän olostaan enkä haluakaan tietää.

— Mutta veljeni sanoi minulle nimenomaan, että te juuri ilmoitattekin hänelle kaikesta, mitä talossa tapahtuu, ja olette luvannut ilmoittaa, milloin Agrafena Aleksandrovna tulee.

Smerdjakov silmäili häntä hitaasti ja hämilleen tulematta.

— Entä miten te olette suvainnut tällä kertaa tänne päästä, kun portti täällä on jo tunnin ajan ollut säpissä? — kysyi hän katsoen kiinteästi Aljošaan.

— Minä tulin poikkikadulta säleaidan yli suoraan huvimajaan. Toivon, että te annatte minulle sen anteeksi, — kääntyi hän Maria Kondratjevnan puoleen: — minun piti saada veljeni mahdollisimman pian käsiini.

— Ah, voisimmeko me teihin suuttua, — sanoi Maria Kondratjevna sanojaan venytellen Aljošan anteeksipyynnöstä ihastuneena, — kun Dmitri Fjodorovitškin usein tuolla tapaa tulee huvimajaan, niin emme tiedäkään, kun hän jo istuu huvimajassa.

— Minä etsin häntä nyt kovin, tahtoisin välttämättömästi nähdä hänet tai kuulla teiltä, missä hän nyt on. Uskokaa, että asia on hänelle itselleen hyvin tärkeä.

— Heillä ei ole tapana ilmoittaa meille, — lepersi Maria Kondratjevna.

— Vaikka kävisin täällä vain tuttavuuden vuoksi, — alkoi Smerdjakov taas puhua, — niin he täälläkin ahdistivat minua epäinhimillisesti kyselemällä lakkaamatta herrasta: miten ja millaista heillä mukamas on, kuka tulee ja kuka menee ja mitä muuta vielä voin heille ilmoittaa? Kaksi kertaa uhkasivat minua kuolemallakin.

— Kuinka niin… että kuolemalla? — ihmetteli Aljoša.

— Onko se sitten heille mitään, heidän luonteellaan, jonka laatua itse saitte eilen nähdä. Jos, sanovat he, päästän huomaamatta Agrafena Aleksandrovnan ja hän on täällä yötä — niin minut hän ensimmäiseksi tappaa. Minä pelkään heitä kovasti, ja jos en sitä pelkäisi vielä enemmän, niin minun pitäisi ilmoittaa heistä kaupungin esivallalle. Jumala tietää, mitä kaikkea voivat panna toimeksi.

— Näinä päivinä sanoivat heille: »Survon sinut nuuskaksi», — lisäsi
Maria Kondratjevna.

— No, se puhe nuuskasta voi nyt olla vain juttua… — huomautti Aljoša. — Jos minä saisin hänet nyt heti kohdata, niin voisin sanoa hänelle jotakin tästäkin…

— Ainoa, minkä voin ilmoittaa, — sanoi Smerdjakov äkkiä aivan kuin harkittuaan asiaa, — on tämä. Olen täällä jokapäiväisen naapurituttavuuden vuoksi, ja miksi en täällä kävisi? Toiselta puolen Ivan Fjodorovitš jo varhain tänä aamuna lähettivät minut heidän luokseen heidän asuntoonsa Ozernaja-kadulle ilman kirjettä, jotta Dmitri Fjodorovitš suullisen kutsun mukaan välttämättömästi tulisivat täkäläiseen torin varrella olevaan ravintolaan syömään yhdessä päivällistä. Minä menin, mutta en tavannut Dmitri Fjodorovitšia heidän asunnossaan, mutta kello oli vasta kahdeksan: »Oli», sanovat, »mutta meni jo menojaan», — juuri näillä sanoilla sanoi hänen isäntäväkensä. Tässä on heillä varmaan jokin molemminpuolinen sopimus. Nyt he kenties tällä samalla hetkellä istuvat ravintolassa veljensä Ivan Fjodorovitšin kanssa, koska Ivan Fjodorovitš eivät tulleet kotiin päivälliselle, vaan Fjodor Pavlovitš söivät päivällistä yksinään tunti sitten ja ovat nyt käyneet makuulle. Pyydän kuitenkin hartaasti, että te ette puhuisi heille mitään minusta eikä siitä, että minä ilmoitin, sillä he voivat tappaa ihan syyttä.

— Kutsuiko veli Ivan Dmitrin tänään ravintolaan? — kysyi Aljoša nopeasti.

— Aivan niin.

— Pääkaupunki-ravintolaan, torin varrella?

— Siihen juuri.

— Se on hyvin mahdollista! — huudahti Aljoša hyvin kiihtyneenä. —
Kiitän teitä, Smerdjakov, se on tärkeä tieto, menen heti sinne.

— Älkää ilmiantako, — sanoi Smerdjakov hänen jälkeensä.

— Oi en, minä ilmestyn ravintolaan aivan kuin omia aikojani, olkaa rauhassa.

— Minne te nyt, minä avaan teille portin, — huudahti Maria Kondratjevna.

— Ei, tästä on lyhyempi matka, menen taas aidan yli. Uutinen järkytti hirveästi Aljošaa. Hän lähti rientämään ravintolaa kohti. Silloisessa puvussaan hänen oli sopimatonta mennä ravintolaan, mutta kävi päinsä tiedustella porraskäytävässä ja kutsua heidät ulos. Mutta tuskin hän oli tullut ravintolan kohdalle, kun äkkiä ikkuna avautui ja itse veli Ivan huusi hänelle ikkunasta alas:

— Aljoša, voitko heti tulla tänne luokseni vai etkö? Tekisit suuren palveluksen.

— Voin varsin hyvin, en vain tiedä, kuinka se käy päinsä tässä puvussani.

— Minä olen yksityishuoneessa, mene ovelle, minä juoksen sinua vastaan…

Hetken kuluttua Aljoša istui veljensä vieressä. Ivan oli yksin ja söi päivällistä.

Veljekset tutustuvat

Ivan ei kuitenkaan ollut yksityishuoneessa. Se oli vain ikkunan luona oleva paikka, joka oli erotettu verhoilla, mutta syrjäiset eivät kuitenkaan voineet nähdä verhon takana istuvia. Huone oli ensimmäinen ulko-ovesta tultaessa, ja sen sivuseinällä oli tarjoilutiski. Tarjoilijat juoksivat huoneessa yhtä mittaa edestakaisin. Vieraita oli vain yksi vanha ukko, entinen sotilas, joka joi nurkassa teetä. Sen sijaan oli ravintolan muissa huoneissa tavallista ravintolatouhua, kuului kutsuvia huutoja, olutpullojen avaamista, biljardipullojen kalahtelua, ravintolan urkujen pauhaamista. Aljoša tiesi, että Ivan ei juuri koskaan käynyt tässä ravintolassa eikä yleensäkään ollut mikään ravintoloissa istuja. »Siis hän oli joutunut tänne nimenomaan vain tavatakseen sopimuksen mukaisesti veli Dmitrin», ajatteli Aljoša. Mutta veli Dmitri ei ollut täällä.

— Tilaanko sinulle kalalientä vaiko jotakin muuta, ethän sinä elä pelkällä teellä, — huudahti Ivan nähtävästi hirveän tyytyväisenä, kun oli tavannut Aljošan. Itse hän oli jo syönyt päivällisen ja joi teetä.

— Anna kalalientä ja anna sitten teetäkin, minun on hyvin nälkä, — lausui Aljoša iloisesti.

— Entä kirsikkahilloa? Täällä on. Muistatko, kuinka sinä pikkupoikana
Polenovin luona pidit kirsikkahillosta?

— Sinä siis muistat sen? Anna tulla vain hilloakin, pidän siitä vieläkin.

Ivan soitti tarjoilijaa ja tilasi kalalientä, teetä sekä hilloa.

— Minä muistan kaiken, Aljoša, muistan sinut yhdentoistavuotiaaksi asti, minä olin silloin viidennellätoista vuodellani. Viisitoista ja yksitoista, se on sellainen ikäero, että veljekset eivät siinä iässä koskaan ole toistensa tovereita. En tiedä, tokko edes pidin sinusta. Kun muutin Moskovaan, niin ensimmäisinä vuosina en sinua ensinkään muistellutkaan. Sitten, kun sinä itse jouduit Moskovaan, me tapasimme toisemme luullakseni vain kerran jossakin. Täällä minä nyt asun jo neljättä kuukautta, emmekä me tähän saakka ole sanoneet sanaa toisillemme. Huomenna minä matkustan pois, ja ajattelin äsken juuri tässä istuessani: kuinkahan saisin häntä tavata sanoakseni hänelle jäähyväiset, mutta silloin sinä kuljitkin ohi.

— Tekikö kovasti mielesi tavata minua?

— Hyvin kovasti. Minä tahdon tutustua sinuun kerta kaikkiaan ja tutustuttaa sinut itseeni. Samalla sanon myös jäähyväiset. Minun mielestäni on kaikkein parasta tutustua silloin, kun erotaan. Olen nähnyt, miten sinä olet katsellut minua kaikki nämä kolme kuukautta, silmissäsi oli jonkinmoista ainaista odotusta, mutta juuri sitä minä en voi sietää, siis en lähestynyt sinua. Mutta lopulta minä opin sinua kunnioittamaan: siinä seisoo mies lujalla pohjalla. Huomaa, että vaikka minä nyt nauran, niin puhun vakavasti. Sinähän seisot varmalla pohjalla, eikö niin? Minä pidän tuollaisista vankalla pohjalla seisovista, seisoivatpa millä pohjalla tahansa ja olkootpa vaikka semmoisia pikkupoikia kuin sinä. Sinun odottava katseesi ei lopulta ollut minulle ollenkaan vastenmielinen, päinvastoin aloin lopulta pitää odottavasta katseestasi… Luullakseni sinä jostakin syystä pidät minusta, Aljoša.

— Pidän, Ivan. Veli Dmitri sanoo sinusta: Ivan on kuin hauta. Minä sanon sinusta: Ivan on arvoitus. Sinä olet vieläkin minulle arvoitus, mutta jonkin verran olen jo päässyt sinusta selville, senkin vasta tänä aamuna!

— Mitä se sitten on? — alkoi Ivan nauraa.

— Etkö sinä suutu? — nauroi Aljošakin.

— No?

— Sitä vain, että sinä olet aivan samanlainen nuori mies kuin kaikki muutkin kolmenkolmatta vuoden ikäiset nuorukaiset, samanlainen nuori, perin nuori, raikas ja kelpo poika, no, sanokaamme keltanokka! Mitä, enhän vain loukannut sinua kovin pahasti?

— Päinvastoin, hämmästytit osumalla ihan oikeaan! — huudahti Ivan iloisesti ja lämpimästi. — Uskotko, että minä tuon äskeisen tapaamisen jälkeen hänen luonaan olen sitä vain ajatellutkin itsekseni, tuota kolmenkolmattavuotiasta keltanokkaisuuttani, ja nyt sinä yhtäkkiä ihan kuin arvasit sen ja aloitat juuri siitä. Istuin tässä juuri, ja tiedätkö, mitä sanoin itselleni: vaikka en uskoisi elämään, vaikka uskoni rakkaaseen naiseen pettäisi, vaikka huomaisin erehtyneeni maailmanjärjestyksen suhteen, vaikka tulisin vakuutetuksi, että kaikki päinvastoin vain onkin järjestymätöntä, kirottua ja kenties pirullista kaaosta, vaikka saisin kokea inhimillisen epätoivon kaikki kauhut, — niin minä sittenkin tahdon elää, ja kun kerran olen tarttunut tähän pikariin, niin en irtaudu siitä, ennenkuin olen sen kokonaan tyhjentänyt! Muuten kolmenkymmenen ikään mennessä luultavasti jätän koko pikarin, vaikka en olisikaan juonut sitä pohjaan asti, ja poistun… en tiedä minne. Mutta ennen kolmenkymmenen vuoden ikäiseksi tulemistani, sen tiedän varmasti, voittaa minun nuoruuteni kaikki, — kaiken epätoivon, kaiken elämäninhon. Olen usein kysynyt itseltäni: onko maailmassa olemassa semmoista epätoivoa, joka voisi voittaa minussa tuon hurjan ja kenties aivan sopimattoman elämänjanon, ja tulin siihen päätökseen, että luultavasti semmoista ei ole, nimittäin kolmanteenkymmenenteen ikävuoteeni asti, mutta sen jälkeen en enää välitä itsekään, niin minusta tuntuu. Tätä elämänhimoa jotkut näivettyneet räkänokkaiset moraalin saarnaajat nimittävät usein halpamaiseksi, varsinkin runoilijat. Se on, totta kyllä, osittain karamazovilainen piirre, tuo mistään piittaamaton elämänjano, sinussa sitä ehdottomasti on myös, mutta miksi se olisi halpamainen? Keskihakuista voimaa on meidän taivaankappaleellamme, Aljoša, vielä hirveän paljon. Tekee mieli elää, ja minä elän, vaikkapa vastoin logiikkaa. Olkoonpa, että minä en usko maailmanjärjestykseen; minulle ovat kuitenkin rakkaat keväällä puhkeavat tahmeat lehdet, minulle on rakas sinitaivas, rakas joku ihminen, jota toisinaan rakastaa tietämättä itsekään miksi, rakas moni inhimillinen sankariteko, johon aikoja sitten kenties on lakannut uskomastakin, mutta jota vanhaa muistoa yhä sydämessään kunnioittaa. Tuossa toivat sinulle kalalientä, syö terveydeksesi. Oivallista kalalientä, valmistavat sitä hyvin. Minä tahdon matkustaa Eurooppaan, Aljoša, lähden täältä suoraan. Tiedän kyllä joutuvani hautausmaalle, mutta kaikkein, kaikkein rakkaimmalle hautuumaalle, niin se on! Siellä uinuu rakkaita vainajia, jokainen kivi heidän haudallaan kertoo niin hehkuvasti eletystä elämästä, niin kiihkeästä uskosta omaan sankarityöhön, omaan totuuteen, omaan taisteluun ja omaan tieteeseen, että minä, tiedän sen edeltäpäin, lankean maahan ja suutelen näitä kiviä ja itken niiden ääressä, — vaikka samalla olen koko sydämestäni vakuutettu, että tämä on jo pitkän aikaa ollut hautuumaata eikä mitään sen enempää. Enkä minä itke epätoivosta, vaan yksinkertaisesti siksi, että kyynelien vuodattaminen tuottaa minulle onnen tunteen. Hurmaannun omasta liikutuksestani. Rakastan tahmeita kevään lehtiä, sinistä taivasta, siinä se on! Tässä eivät merkitse mitään järki eikä logiikka, tässä on kysymys rakastamisesta koko sisimmällään ja olemuksensa ytimellä, se on rakkautta omiin ensimmäisiin nuoriin voimiinsa… Ymmärrätkö sinä mitään minun lorustani, Aljoška, vai etkö? — alkoi Ivan äkkiä nauraa.

— Ymmärrän oikein hyvin, Ivan: sisimmällään ja olemuksensa ytimellä tekee mieli rakastaa, — sinä sanoit sen erinomaisen hyvin, ja minä olen hirveän iloinen siitä, että sinulla on niin suuri elämänhalu, — huudahti Aljoša. — Minä ajattelen, että kaikkien pitää maailmassa ennen kaikkea rakastaa elämää.

— Rakastaako elämää enemmän kuin sen tarkoitusta?

— Niin se on ehdottomasti, rakastaa enemmän kuin logiikkaa, kuten sinä sanot, ehdottomasti enemmän kuin logiikkaa, silloin vain ymmärtää sen tarkoituksen. Jo kauan on mielessäni kangastellut tämmöistä. Puolet työstäsi on tehty, Ivan, ja saavutettu: sinä rakastat elämää. Nyt sinun täytyy koettaa pitää huoli toisesta puolesta, niin sinä olet pelastettu.

— Sinä jo pelastat, mutta kenties minä en ole ollut joutumassakaan tuhon omaksi! Mikä se sitten on, tuo sinun toinen puolesi?

— Se, että on herätettävä kuolleista sinun vainajasi, jotka kenties eivät koskaan ole kuolleetkaan. No, annahan teetä. Minusta on hauskaa, että me puhelemme, Ivan.

— Huomaan sinun olevan jonkinmoisessa hurmiotilassa. Minua hirveästi miellyttävät tuollaisten… munkkialokkaiden professions de foi. Sinä olet luja mies, Aleksei. Onko totta, että aiot jättää luostarin?

— Se on totta. Luostarinvanhimpani lähettää minut maailmaan.

— Me siis näemme vielä toisemme, tapaamme toisemme maailmassa, ennenkuin täytän kolmekymmentä vuotta, jolloin alan irtautua pikarista. Isäpä ei tahdo irtautua pikaristaan ennen kuin seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä, haaveileepa kahdeksankinkymmenen vuoden iästä, itse hän on niin puhunut ja aivan vakavissaan, vaikka onkin narri. Hän on asettunut seisomaan irstailunsa pohjalle ja on tavallaan myös kuin kivellä… vaikka kolmekymmentä vuotta täytettyään kenties ei muuta pohjaa löydäkään kuin tämän… Mutta seitsemäänkymmeneen asti semmoinen on katalaa, parempi on kolmeenkymmeneen asti: voi säilyttää jonkinmoisen »jalouden varjon», kun pettää itseään. Etkö ole nähnyt tänään Dmitriä?

— En, en ole nähnyt, mutta näin Smerdjakovin. — Ja Aljoša kertoi veljelleen kiireesti ja seikkaperäisesti kohtauksensa Smerdjakovin kanssa. Ivan alkoi äkkiä kuunnella hyvin huolestuneena, kysyipä joitakin kohtia uudestaankin.

— Mutta hän pyysi, että minä en kertoisi veli Dmitrille sitä, mitä hän puhui tästä, — lisäsi Aljoša.

Ivan rypisti kulmiaan ja vaipui mietteisiin.

— Smerdjakovinko takia sinä rypistät kulmiasi? — kysyi Aljoša.

— Niin, hänen takiansa. Hitto hänestä, Dmitrin minä todellakin olisin tahtonut nähdä, mutta nyt se on tarpeetonta… — lausui Ivan ilmeisen haluttomasti.

— Matkustatko sinä todellakin niin pian pois, veljeni?

— Matkustan.

— Entä Dmitri ja isä? Kuinka heidän välinsä päättyvät? — lausui Aljoša huolestuneena.

— Sinä vain puuhaat omaasi! Mitä minulla on tässä tekemistä? Olenko minä veljeni Dmitrin vartija? — tokaisi Ivan äreästi, mutta hymähti äkkiä omituisen katkerasti: — Kainin vastaus Jumalalle veljen tultua surmatuksi, vai mitä? Kenties ajattelet sitä tällä hetkellä? Mutta, piru vieköön, enhän minä voi jäädä tänne heitä vahtimaan. Olen toimittanut asiani ja lähden. Etköhän sinä luule, että minä olen mustasukkainen Dmitrille ja että minä kaikkien näiden kolmen kuukauden aikana koetin napata häneltä itselleni tuon kaunottaren Katerina Ivanovnan? Äh, hitto, minulla oli omat hommani. Olen saanut hommani loppuun ja lähden. Sain asiani äsken suoritetuksi, sinä olit todistajana.

— Se oli äsken Katerina Ivanovnan luona.

— Niin, hänen luonaan ja pääsin yhdellä kertaa eroon. Ja mitä nyt? Mitä tekemistä minulla on Dmitrin kanssa? Dmitri ei tässä merkitse mitään! Minulla oli ainoastaan omia asioitani Katerina Ivanovnan kanssa. Itse tiedät, että Dmitri päinvastoin käyttäytyi aivan kuin olisi ollut liitossa kanssani. Minähän en häntä ollenkaan pyytänyt, vaan hän itse luovutti hänet juhlallisesti minulle ja siunasi. Se on hullunkurista. Ei, Aljoša, ei, jospa tietäisit, miten kevyeksi nyt tunnen oloni! Tässä istuessani ja syödessäni päivällistä, uskotko, teki mieleni tilata samppanjaa juhliakseni vapauteni ensimmäistä hetkeä. Hyi, melkein puoli vuotta, — ja yhtäkkiä pääsin yhdellä kertaa, yhdellä kertaa kaikesta. Saatoinko edes eilenkään aavistaa, että on niin helppoa saada juttu loppuun, kun vain tahtoo!

— Puhutko sinä rakkaudestasi, Ivan?

— Rakkaudesta, jos niin tahdot, niin, minä rakastuin neitiin, instituutin kasvattiin. Piinasin itseäni hänen tähtensä, ja hän piinasi minua. Istuin hänen vieressään… ja äkkiä kaikki lensi tiehensä. Äkkiä minä puhuin innostuneena, mutta kun läksin talosta, niin rupesin täyttä kurkkua nauramaan, — uskotko sen. Ei, minä puhun aivan sananmukaisesti.

— Sinä sanot sen nytkin niin iloisesti, — huomautti Aljoša katsellen hänen kasvojaan, jotka todellakin äkkiä olivat tulleet iloisiksi.

— Mistä minä saatoin tietää, etten ollenkaan rakasta häntä! He-he! Niinkuin näkyi, en rakasta. Mutta kuinka hän minua miellyttikään! Kuinka hän miellyttikään minua äskenkin, kun pidin puheen. Ja tiedätkö, nytkin hän miellyttää hirveästi, — ja miten helppo kuitenkin onkaan lähteä hänen luotaan. Luuletko sinä, että minä suurentelen?

— En. Mutta kenties se ei ole rakkautta.

— Aljoška, — alkoi Ivan nauraa, — älä ryhdy lausumaan mietelmiä rakkaudesta! Se ei sovi sinulle. Äskenkin, äskenhän sinä esiinnyit, ai! En ole muistanutkaan suudella sinua siitä… Ja kuinka hän minua kiusasi! Totisesti siinä oli mullerrus käymässä. Kaikki, mitä minä hänelle äsken puhuin, on totista totta. Juttu on vain semmoinen, ja se on pääasia, että hän tarvitsee kenties viisitoista tai kaksikymmentä vuotta hoksatakseen, että hän ei ollenkaan rakasta Dmitriä, vaan rakastaa vain minua, jota hän kiusaa. Tai ehkäpä hän ei hoksaa sitä koskaan, tämänpäiväisestä opetuksesta huolimatta. No, sitä parempi: nousin ja lähdin iäksi. Miten on muutoin nyt hänen laitansa? Mitä siellä tapahtui minun lähdettyäni?

Aljoša kertoi hänelle hysteriakohtauksesta ja siitä, että Katerina
Ivanovna nyt luultavasti oli tajuttomana ja houraili.

— Eiköhän vain rouva Hohlakov valehtele?

— Luullakseni ei.

— Täytyy ottaa selvää. Hysteeriseen kohtaukseen muuten ei kukaan ole koskaan kuollut. Ja olkoon vain hysteriakohtaus, Jumala on lähettänyt naiselle hysterian rakkaudessaan. Minä en lähde sinne ollenkaan. Mitäpä taas tuppautuisin.

— Mutta sinähän sanoit hänelle äsken, että hän ei ole milloinkaan rakastanut sinua.

— Sen minä sanoin tahallani, Aljoška. Minäpä tilaan samppanjaa, juodaan minun vapauteni malja. Ei, jospa tietäisit, kuinka iloinen minä olen!

— Ei, veljeni, parempi on olla juomatta, — sanoi äkkiä Aljoša. —
Sitäpaitsi mieleni tuntuu surulliselta.

— Niin, sinun mielesi on jo kauan ollut surullinen, olen pitkän aikaa nähnyt sen.

— Sinä lähdet siis ehdottomasti matkaan huomisaamuna?

— Aamuna? En minä ole sanonut lähteväni aamulla… Muuten voihan sattua, että lähden aamulla. Uskotko, minä olen tänään syönyt täällä päivällistä vain päästäkseni syömästä ukon kanssa, niin vastenmieliseksi hän on tullut minulle. Jos vain hän yksistään olisi ollut täällä, niin olisin jo aikoja sitten matkustanut tieheni. Mutta miksi sinä olet niin huolissasi siitä, että minä matkustan pois? Meillä sinun kanssasi on vielä jos miten paljon aikaa lähtöön. Aikaa on kokonainen ikuisuus, kuolemattomuus!

— Jos sinä matkustat huomenna pois, niin mikä iäisyys tässä on?

— Mutta mitä se koskee meitä sinun kanssasi? — nauroi Ivan. — Ennätämmehän me kuitenkin omat asiamme puhua, ne omat asiamme, joita varten olemme tulleet tänne. Mitä sinä niin ihmeissäsi katselet? Vastaa: mitä varten me olemme täällä yhtyneet? Puhuaksemmeko rakkaudesta Katerina Ivanovnaan, ukosta ja Dmitristä? Ulkomaista? Venäjän kohtalokkaasta tilasta? Keisari Napoleonista? Niinkö, tätäkö varten?

— Ei, ei tätä varten.

— Ymmärrät siis itse, mitä varten. Yksillä on yhtä, mutta meillä keltanokilla on toista, meidän on ennen kaikkea ratkaistava iäisyyskysymykset, se on meidän huolemme. Koko nuori Venäjä keskustelee nyt ainoastaan iäisyyskysymyksistä. Nyt juuri, kun kaikki vanhukset äkkiä ovat tuppautuneet puuhaamaan käytännöllisissä kysymyksissä. Minkätähden sinä olet koko kolmen kuukauden ajan katsonut minua odottaen? Kysyäksesi minulta: »Mikä on uskosi, vai etkö usko ensinkään?» — tämähän on ollut sinun kolme kuukautta jatkuneitten katseittesi merkitys, Aleksei Fjodorovitš, niinhän se on?

— Ehkäpä niinkin, — hymähti Aljoša. — Ethän sinä nyt pidä minua pilkkanasi, veli?

— Minäkö pitäisin pilkkanani? En toki tahdo pahoittaa veljeni mieltä, kun hän on kolme kuukautta katsonut minua semmoisen odotuksen vallassa. Aljoša, katso suoraan: minähän olen aivan samanlainen pikkupoika kuin sinäkin, paitsi että en ole munkkialokas. Kuinka ovat venäläiset pojat tähän saakka tehneet? Eräät nimittäin? Tässä esimerkiksi on haiseva ravintola, he kokoontuvat tänne, istuutuvat nurkkaan. Koko elämänsä aikana tätä ennen he eivät olet toisiaan tunteneet, ja kun he lähtevät ravintolasta, niin he eivät taas neljäänkymmeneen vuoteen tunne toisiaan, no niin, mistä he keskustelevat, kun ovat saaneet käytettäväkseen hetkisen ravintoloissa? Maailman kaikkeutta koskevista kysymyksistä, ei muusta: onko Jumalaa olemassa, onko kuolemattomuutta? Ne taas, jotka eivät usko Jumalaan, no, ne puhuvat sosialismista ja anarkismista, koko ihmiskunnan järjestämisestä toiselle pohjalle, niin että yksiin se hiidessä vie, samoja kysymyksiä, enemmistö kaikkein omintakeisimpia poikia meillä ei muuta teekään kuin puhuu kaiken aikaa iäisyyskysymyksistä. Eikö olekin niin?

— Niin, todellisille venäläisille kysymykset semmoiset kuin onko olemassa Jumalaa ja onko olemassa kuolemattomuutta tai, kuten sinä sanot, kysymykset toisesta päästä ovat tietysti ensimmäisiä ja kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä, ja niin on olevakin, — lausui Aljoša katsellen veljeään ja hymyillen edelleen hiljaista ja tutkivaa hymyään.

— Niin, Aljoša, venäläisenä miehenä oleminen on toisinaan kaikkea muuta kuin viisasta, mutta tuhmempaa kuin se, mitä venäläiset pojat nyt tekevät, ei kuitenkaan voi kuvitellakaan. Yhtä venäläistä poikaa, Aljoškaa, minä sentään hirveästi rakastan.

— Kuinka mainiosti sinä sen esititkään, — alkoi Aljoša äkkiä nauraa.

— No, sanohan, mistä aloitetaan, käske itse, — Jumalastako? Onko
Jumalaa olemassa, mitä?

— Aloita siitä, mistä tahdot, vaikkapa »toisesta päästä». Sinähän julistit eilen isän luona, että Jumalaa ei ole, — sanoi Aljoša katsoen tutkivasti veljeensä.

— Eilen päivällisellä ukon luona minä tahallani ärsyttelin sinua tällä ja näin, miten silmäsi alkoivat palaa. Mutta nyt olen varsin halukas puhelemaan kanssasi ja sanon sen hyvin vakavasti. Minä tahdon päästä läheisiin väleihin kanssasi, Aljoša, sentähden että minulla ei ole ystäviä, minä tahdon koettaa. No, ajattelehan, kenties minäkin tunnustan Jumalan, — sanoi Ivan nauraen. — Onko se sinusta yllättävää?

— Kyllä, tietysti, jos sinä et nytkin laske leikkiä.

— Laske leikkiä? Eilen luostarinvanhimman luona sanottiin minun tekevän pilaa. Näetkö, ystäväiseni, oli eräs vanha syntinen kahdeksannellatoista vuosisadalla, ja hän sanoi, että jos ei olisi olemassa Jumalaa, niin hänet pitäisi keksiä, s'il n'existait pas Dieu, il faudrait l'inventer. Ja ihminen on todellakin keksinyt Jumalan. Jumala todellakin on olemassa, mutta se on ihmeellistä, että tämmöinen ajatus — ajatus Jumalan välttämättömyydestä — on saattanut nousta niin villin ja ilkeän elukan päähän kuin ihminen on, niin pyhä, niin liikuttava, niin viisas on tuo ajatus ja niin suureksi kunniaksi se on ihmiselle. Mitä taas minuun tulee, niin minä olen jo kauan sitten päättänyt olla ajattelematta sitä: ihminenkö on luonut Jumalan vai Jumalako ihmisen? Tietysti en ryhdy tässä yhteydessä myöskään tarkastamaan venäläisten poikien kaikkia nykyaikaisia aksiomeja, jotka kaikki on johdettu eurooppalaisista hypoteeseistä; mikä nimittäin siellä on hypoteesi, se on venäläiselle pojalle heti selviö, eikä vain pojille, vaan ehkäpä heidän professoreilleenkin, sillä myöskin venäläiset professorit meillä nykyisin ovat sangen usein noita samoja venäläisiä poikia. Senvuoksi minä sivuutan heidän kaikkia hypoteesinsa. Mikä tehtävä meillä sinun kanssasi nyt on? Tehtävänä on saada mahdollisimman pian selitetyksi sinulle olemukseni laatu, toisin sanoin mikä olen miehiäni, mihin uskon ja mitä toivon, niinhän? Siksipä ilmoitankin, että tunnustan Jumalan suoraan ja yksinkertaisesti. On kuitenkin huomattava seuraava seikka: jos Jumala on olemassa ja jos hän todellakin on luonut maailman, niin hän, kuten hyvin tiedämme, on luonut sen Euklideen geometrian mukaan, mutta ihmisjärki tajuaa vain kolme ulottuvaisuutta avaruudessa. Mutta onpa ollut ja on vielä nykyaikanakin mittaustieteilijöitä ja filosofeja, vieläpä kaikkein huomattavimpia niistä, jotka epäilevät, onko maailma, tai laajemmin ottaen olevaisuus kokonaisuudessaan, luotu vain Euklideen geometrian mukaan, rohkenevatpa haaveilla niinkin pitkälle, että kaksi yhdensuuntaista viivaa, jotka Euklideen mukaan eivät mitenkään voi yhtyä maan päällä, kenties yhtyvät jossakin kohdassa äärettömyyttä. Minä olen, ystäväiseni, tullut siihen päätökseen, että jos minä kerran en kykene ymmärtämään tätäkään, niin mitäpä minä ymmärrän Jumalasta. Tunnustan nöyrästi, että minulla ei ole ensinkään kykyä ratkaista tämmöisiä kysymyksiä, minulla on euklidesmainen, maallinen järki, ja senvuoksi ei meikäläinen pysty ratkaisemaan sitä, mikä ei ole tästä maailmasta. Neuvon sinuakin, ystäväiseni Aljoša, olemaan koskaan ajattelematta tätä ja varsinkin Jumalasta: onko Hän olemassa vai eikö? Nämä kysymykset ovat kaikki epäolennaisia järjelle, joka on luotu tajuamaan vain kolme ulottuvaisuutta. Siis tunnustan Jumalan, teenpä sen mielellänikin, ja lisäksi vielä tunnustan myös Hänen kaikkiviisautensa ja Hänen tarkoitusperänsä, — meille täysin tuntemattomat, uskon maailman järjestykseen ja elämän tarkoitukseen, uskon ikuiseen harmoniaan, johon me kaikki sulamme, uskon sanaan, jota kohti maailma pyrkii ja joka itse »oli Jumalan tykönä», ynnä muuhun ynnä muuhun ja niin edespäin aina loppumattomiin. Paljon on tässä asiassa sanoja sepitetty. Luullakseni olen jo hyvällä tiellä — vai mitä? No, ajattelehan, että lopputuloksena minä tätä Jumalan luomaa maailmaa — en tunnusta, ja vaikka tiedänkin sen olevan olemassa, en myönnä ensinkään sen olemassaoloa. Minä en ole tunnustamatta Jumalaa, ymmärrä se, vaan hänen luomaansa maailmaa, tätä Luojan maailmaa minä en tunnusta enkä voi suostua tunnustamaan. Sanon tämän: minä olen niin vakuutettu kuin pieni lapsi siitä, että kärsimykset lakkaavat ja katoavat, että inhimillisten vastakohtien koko alentava naurettavuus häviää kuin tyhjä kangastus, kuin vähävoimaisen, atomisen, Euklideen rajoissa liikkuvan inhimillisen järjen inhoittava keksintö, ja vihdoin, että maailman loppuessa, iäisen harmonian hetkellä, tapahtuu ja ilmestyy jotakin niin kallisarvoista, että se riittää kaikille sydämille, riittää poistamaan kaiken inhon, sovittamaan kaiken inhimillisen konnuuden, kaiken ihmisten vuodattaman ihmisveren, riittää siihen, että on mahdollista ei vain antaa anteeksi, vaan myös myöntää oikeutetuksi kaikki, mitä ihmisille on tapahtunut, — tulkoon, tulkoon kaikki tämä ja ilmestyköön, mutta minä en sitä tunnusta enkä tahdo tunnustaa! Yhtykööt vain yhdensuuntaiset viivatkin ja olkoon, että minä näen sen itse: näen ja sanon, että ne ovat yhtyneet, mutta en tunnusta sittenkään. Siinä on minun olemukseni, Aljoša, siinä on minun teesini. Tämän olen puhunut sinulle vakavasti. Aloitin tahallani tämän meidän keskustelumme mahdollisimman typerästi, mutta johdin sen tunnustukseeni, sillä vain sitä sinä tarvitset. Ei sinun ollut väliä Jumalasta, vaan sinun piti ainoastaan saada tietää, mikä pitää elossa veljeäsi, jota sinä rakastat. Olen sen nyt sanonut.

Ivan lopetti pitkän esityksensä äkkiä omituisen ja yllättävän tuntehikkaasti.

— Miksi sinä aloitit »mahdollisimman typerästi»? — kysyi Aljoša katsoen häntä miettivästi.

— No, ensiksikin vaikkapa venäläisyyden vuoksi: venäläisten keskustelut näistä asioista suoritetaan aina niin typerästi, että typerämpää ei voi ajatella. Ja toiseksi taas, mitä typerämpää, sitä asiallisempaa. Kuta typerämpää, sitä selvempääkin. Typeryys on suoraa eikä viekasta, mutta viisaus mutkistelee ja lymyilee, järki on konna, mutta tyhmyys on suora ja rehellinen. Minä olen johtanut asiani epätoivon rajoille asti, ja kuta typerämpi on asettelu, sitä edullisempi se on minulle.

— Selitätkö sinä minulle, minkä tähden sinä »et tunnusta maailmaa»? — lausui Aljoša.

— Selitän tietysti, ei se ole salaisuus, siihenhän puheeni on tähdännytkin. Veli veikkoseni, en minä tahdo turmella sinua enkä suistaa sinua vankalta pohjaltasi, mutta tahtoisin kenties tehdä itseni terveeksi sinun kauttasi, — sanoi Ivan hymyillen äkkiä aivan niinkuin pieni hiljainen poika. Aljoša ei ollut vielä koskaan nähnyt hänen hymyilevän tuolla tavoin.

Kapina

— Minun täytyy tehdä sinulle eräs tunnustus, — alkoi Ivan. — Minä en ole koskaan voinut ymmärtää, kuinka saattaa rakastaa lähimmäisiään. Juuri lähimmäisiä on minun käsittääkseni mahdotonta rakastaa, vain kaukaisia voi rakastaa. Olen sattunut lukemaan »Johannes Armeliaasta» (eräästä pyhästä miehestä), että kun hänen luokseen tuli nälkäinen ja paleltunut ihminen pyytäen häntä lämmittämään häntä, niin hän syleili häntä ja alkoi hengittää hänen jonkin kauhean taudin johdosta mätänemistilassa olevaan ja pahalta haisevaan suuhunsa. Olen varma siitä, että hän teki sen mullertavan puuskan vallassa, valheen puuskan, velvollisuuden vaatimasta rakkaudesta ja saamansa kirkonrangaistuksen tähden. Jos mieli rakastaa ihmistä, niin tämän on oltava piilossa, heti kun hän näyttää kasvonsa, niin rakkaus on mennyttä.

— Tästä on luostarinvanhin Zosima usein puhunut, — huomautti Aljoša. — Hänkin sanoi, että ihmisen kasvot usein estävät monia vielä rakastamaan tottumattomia ihmisiä rakastamasta. Mutta onhan paljon rakkauttakin ihmiskunnassa, vieläpä melkein Kristuksen rakkauden kaltaista rakkautta, minä tiedän sen itse, Ivan…

— No, minä puolestani en sitä vielä tunne enkä voi ymmärtää, ja lukematon ihmispaljous minun mukanani. Kysymys on siitä, johtuuko tämä ihmisten huonoista ominaisuuksista vaiko siitä, että heidän luontonsa on kerta kaikkiaan sellainen. Minun käsitykseni mukaan sellainen rakkaus ihmisiin kuin Kristuksen on tavallaan mahdoton ihme maan päällä. Tosin Hän oli Jumala. Mutta mehän emme ole jumalia. Sanokaamme, että esimerkiksi minä voin syvästi kärsiä, mutta toinenhan ei voi koskaan tietää, missä määrin minä kärsin, sillä hän on toinen eikä minä, ja sitäpaitsi ihminen harvoin on valmis tunnustamaan toisen marttyyriksi (ikäänkuin se olisi jokin arvo). Miksi ei ole valmis tunnustamaan, mitä arvelet? Siksi, esimerkiksi, että minä haisen pahalta, että minulla on typerät kasvot, tai siksi, että kerran olen jossakin astunut hänen jalalleen. On sitäpaitsi erotettava kärsimys ja kärsimys toisistaan: alentavaa kärsimystä, esimerkiksi minulle alentavaa nälkää, voi ilkeä hyväntekijä vielä myöntää minun kokevan, mutta heti kun kärsimys on hieman korkeampaa laatua, esimerkiksi kärsimystä aatteen tähden, niin ei, semmoisen hän myöntää mahdolliseksi vain harvoissa tapauksissa, sentähden että hän esimerkiksi katsoo minua ja huomaa yhtäkkiä, että minulla on aivan toisenlaiset kasvot, kuin hänen kuvittelunsa mukaan pitäisi olla ihmisellä, joka kärsii semmoisen ja semmoisen aatteen puolesta. Niinpä hän heti lakkaa olemasta hyväntekijäni eikä hän menettele näin ensinkään ilkeydestä. Kerjäläisten, varsinkaan jalosukuisten kerjäläisten, ei pitäisi koskaan näyttäytyä, vaan pyytää almua sanomalehtien kautta. Erillään ollen voi vielä rakastaa lähimmäistä ja toisinaan kaukanakin ollen, mutta lähellä ei juuri milloinkaan. Jos kaikki olisi niinkuin näyttämöllä, baletissa, jossa kerjäläiset tulevat esille silkkiryysyissä ja repaleiset pitsit puvuissa ja pyytävät almua sirosti tanssien, no, silloin niitä voisi vielä ihailla. Ihailla, mutta ei kuitenkaan rakastaa. Mutta riittää jo tästä asiasta. Minun piti vain saada sinut asettumaan minun kannalleni. Aioin puhua ihmiskunnan kärsimyksistä yleensä, mutta parasta on rajoittua puhumaan nyt vain lasten kärsimyksistä. Se vähentää todistelujeni kantavuuden noin kymmenenteen osaan, mutta parasta on nyt puhua vain lapsista. Sitä edullisempaa se tietenkin on minulle. Mutta ensiksikin lapsia voi rakastaa läheltäkin, vieläpä likaisia ja rumakasvoisia (minusta kuitenkin tuntuu, että lasten kasvot eivät koskaan ole rumat). Toiseksi minä en senkään vuoksi puhu aikuisista, että paitsi sitä, että he ovat vastenmielisiä eivätkä ansaitse rakkautta, heillä on hyvityksensä: he ovat syöneet omenan ja tulleet tuntemaan hyvän ja pahan ja tulleet sellaisiksi »kuin Jumala». He syövät sitä edelleenkin. Mutta lapsukaiset eivät ole syöneet mitään ja toistaiseksi he eivät vielä ole mihinkään syylliset. Rakastatko sinä lapsia, Aljoša? Minä tiedän, että rakastat, ja sinä käsität, miksi nyt tahdon puhua ainoastaan heistä. Jos hekin maan päällä kärsivät kauheasti, niin se tietysti on heidän isiensä takia, heitä on rangaistu isien takia, jotka ovat syöneet omenan, mutta tämä ajatushan kuuluu toiseen maailmaan, ihmissydämelle täällä maan päällä se on käsittämätön. Ei viaton saa kärsiä toisen takia, vieläpä niin kovin viaton! Ihmettele vain minua, Aljoša, minä pidän myös hirveästi lapsista. Ja huomaa, kovasydämiset ihmiset, intohimoiset, lihalliset, Karamazovien kaltaiset, rakastavat toisinaan suuresti lapsia. Lapset, niin kauan kuin he ovat lapsia, esimerkiksi seitsemän vuoden ikään asti, ovat hirveän kaukana ihmisistä: aivan kuin toisia olentoja, joilla on toisenlainen luonto. Minä tunsin erään vankilassa istuvan rosvon: hänelle oli sattunut, että hän toimintansa aikana tappaessaan kokonaisia perheitä taloissa, joihin oli hiipinyt yöllä ryöstämään, oli samalla kertaa surmannut muutamia lapsiakin. Mutta vankilassa istuessaan hän rakasti heitä niin suuresti, että se oli suorastaan omituista. Hän ei muuta tehnytkään kuin katseli vankilan ikkunasta vankilan pihalla leikkiviä lapsia. Erään pienen pojan hän opetti tulemaan ikkunansa alle, ja heistä tuli sangen hyvät ystävät… Et tiedä, miksi minä tätä kaikkea puhun, Aljoša? Päätäni kivistää ja mieleni on surullinen.

— Sinä olet puhuessasi omituisen näköinen, — huomautti Aljoša levottomana, — aivan kuin olisit jonkinmoisessa mielettömyyden tilassa.

— Muuten, minulle kertoi äskettäin eräs bulgarialainen Moskovassa, — jatkoi Ivan Fjodorovitš, aivan kuin ei olisi kuullut veljensä puhetta, — miten turkkilaiset ja tšerkessiläiset heillä siellä Bulgariassa kaikkialla tekevät konnantöitä peläten yleistä slaavilaisten kapinaa — polttavat, teurastavat, tekevät väkivaltaa naisille ja lapsille, iskevät nauloilla vankien korvat kiinni aitaan ja antavat heidän olla näin seuraavaan aamuun asti sekä hirttävät heidät aamulla — ynnä muuta, mahdotonta on kuvitellakaan kaikkea. Puhutaan todellakin toisinaan ihmisen »petomaisesta» julmuudesta, mutta se on hirveän epäoikeudenmukaista ja loukkaavaa petoja kohtaan: peto ei voi milloinkaan olla niin julma kuin ihminen, niin taiteellisen kehittyneesti julma. Tiikeri vain kaluaa ja repii eikä muuta osaakaan. Ei sille tulisi mieleenkään naulita ihmisiä korvistaan koko yöksi, jos se voisikin sen tehdä. Nuo turkkilaiset muun muassa kiduttivat hekumoiden lapsiakin, alkaen siitä, että leikkasivat ne tikarilla irti äidin kohdusta, ja päättäen sillä, että heittelivät rintalapsia ilmaan ja sieppasivat niitä sitten pistimen nenään äitien nähden. Se juuri olikin nautinnon huippua, että se tapahtui äitien nähden. Kerron sinulle erään tapauksen, joka herätti minussa suurta mielenkiintoa. Koetahan kuvitella, rintalapsi vapisevan äidin sylissä, ympärillä sisään tulleita turkkilaisia. He keksivät hauskan homman: hyväilevät pienokaista, nauravat saadakseen hänet nauramaan, he onnistuvat siinä, lapsi alkaa nauraa. Sillä hetkellä turkkilainen suuntaa häntä kohti pistolin neljän tuuman päässä hänen kasvoistaan. Poika nauraa iloisesti, ojentelee käsiään tarttuakseen pistooliin, ja silloin taiteilija äkkiä laukaisee päin kasvoja ja murskaa hänen päänsä… Taiteellista, eikö totta? Mutta asiasta puheen ollen, turkkilaisten sanotaan hyvin paljon pitävän imelästä.

— Veljeni, miksi puhut kaikkea tätä? — kysyi Aljoša.

— Ajattelen, että jos pirua ei ole olemassa, vaan hänet siis on luonut ihminen, niin hän on luonut sen laatunsa mukaiseksi.

— Siinä tapauksessa siis samoin kuin Jumalankin.

— Sinäpä osaat ihmeellisesti käännellä sanoja, niinkuin Polonius sanoo Hamletissa, — alkoi Ivan nauraa. — Sinä solmit minut sanoissani, minun sopii olla iloinen. Onpa sinun Jumalasi oivallinen, jos ihminen on luonut hänet oman kuvansa ja laatunsa mukaiseksi. Sinä kysyit äsken, miksi minä tätä kaikkea puhun: katsohan, minä olen eräitten faktain harrastaja ja kokooja ja, uskotko, minä kirjoitan muistiin ja kokoan sanomalehdistä sekä kertomuksista, mistä vain sattuu, eräänlaatuisia anekdootteja, ja minulla onkin niitä jo hyvä kokoelma. Turkkilaiset ovat tietysti päässeet tähän kokoelmaan, mutta ne ovat muukalaisia. Minulla on kotimaisiakin juttuja ja parempiakin kuin turkkilaiset. Tiedätkö, meillä lyödään paremmin, meillä on raippa ja ruoska suurempi, se on kansallista: meillä ei voi tulla kysymykseen korvien naulitseminen, olemmehan sentään eurooppalaisia, mutta raipat ja ruoska, ne ovat jotakin meille kuuluvaa, eikä niitä voida ottaa meiltä pois. Ulkomailla nykyisin on muka lakattu kokonaan pieksämästä, lienevätkö tavat jalostuneet tai lait laaditut sellaisiksi, että ihminen muka ei enää uskalla lyödä toista ihmistä, mutta sen tilalle he ovat hyvitykseksi itselleen keksineet muuta ja niinikään tosikansallista, niinkuin meilläkin, vieläpä siinä määrin kansallista, että se meillä tuntuu ikäänkuin mahdottomalta, vaikka luullakseni muuten sovelletaan käytäntöön meilläkin, varsinkin siitä lähtien kuin ylimmissä yhteiskuntakerroksissamme alkoi uskonnollinen liike. Minulla on oivallinen lentokirjanen, käännös ranskankielestä, siitä kuinka Genèvessä aivan äskettäin, kaikkiaan viisi vuotta takaperin, mestattiin eräs pahantekijä ja murhaaja, Richard, muistaakseni kolmenkolmatta vuoden ikäinen mies, joka katui ja kääntyi kristinuskoon vähän ennen mestauslavalle astumistaan. Tämä Richard oli jonkun äpärä, jonka jo noin kuuden vuoden ikäisenä vanhemmat olivat lahjoittaneet joillekuille sveitsiläisille vuoristopaimenille, ja nämä olivat hänet kasvattaneet käyttääkseen työhön. Hän kasvoi heidän luonaan kuin villi eläin, paimenet eivät opettaneet hänelle mitään, päinvastoin lähettivät hänet jo seitsemän vuoden ikäisenä karjaa paimentamaan, märkyyteen ja kylmään, melkein ilman vaatteita ja melkein antamatta hänelle ruokaa. Tietysti näin menetellessään ei kukaan heistä ajatellut asiaa eikä katunut, vaan päinvastoin piti menettelyään täysin oikeutettuna, sillä Richard oli lahjoitettu heille kuin esine, eivätkä he pitäneet edes välttämättömänä ruokkia häntä. Itse Richard todistaa, että hän niinä vuosina evankeliumin tuhlaajapojan tavoin olisi hirveän mielellään tahtonut syödä edes sitä rapaa, jota annettiin myytäväksi lihoitettaville sioille, mutta hänelle ei annettu sitäkään, vaan häntä piestiin, kun hän varasti sitä sioilta, ja näin hän vietti koko lapsuutensa ja nuoruutensa, kunnes kasvoi suureksi ja voimistuttuaan lähti itse varastamaan. Villi-ihminen alkoi hankkia itselleen rahaa päivätyöläisenä Genèvessä, joi ansionsa, eli kuin hylkiö ja lopuksi tappoi ja ryösti jonkun vanhuksen. Hänet otettiin kiinni, vietiin oikeuteen ja tuomittiin kuolemaan. Siellähän ei olla turhan herkkätunteisia. Vankilassa hänet heti ympäröivät eri kristillisten veljeskuntien pastorit ja jäsenet, hyväntekeväisyyttä harjoittavat naiset ynnä muut. He opettivat hänet vankilassa lukemaan ja kirjoittamaan, alkoivat selittää hänelle evankeliumia, opettivat, nuhtelivat, ahdistivat, kiusasivat, panivat tiukalle, ja niinpä hän viimein itse juhlallisesti tunnusti olevansa syyllinen rikokseen. Hän kääntyi, hän kirjoitti itse oikeudelle, että hän oli hylkiö ja että vihdoin häntä oli kohdannut se armo, että Jumala oli valaissut häntäkin ja lähettänyt hänelle siunauksen. Kaikki mielet Genèvessä joutuivat kuohuksiin, koko hyväntekeväisyyttä harjoittava ja hurskas Genève. Kaikki mitä siellä on ylintä ja hyvin kasvatettua, alkaa tungeksia hänen ympärillään vankilassa, suutelevat Richardia, syleilevät: »Sinä olet meidän veljemme, siunaus on tullut osaksesi!» Ja Richard itse vain itkee liikutettuna: »Niin, minun päälleni on langennut siunaus! Ennen minä lapsuuteni ja nuoruuteni aikana tyydyin sikojen ravintoon, mutta nyt on osakseni tullut siunaus, minä kuolen Herrassa!» — »Niin, niin, Richard, kuole Herrassa, sinä olet vuodattanut verta ja sinun pitää kuolla Herrassa. Sinä tosin olet syytön, koska et ollenkaan tuntenut Jumalaa, kun kadehdit sikojen ruokaa ja kun sinua piestiin sen tähden, että varastit niiden ravintoa (mikä oli hyvin pahoin tehty, sillä ei ole lupa varastaa), — mutta sinä olet vuodattanut verta ja sinun täytyy kuolla.» Tulee sitten viimeinen päivä. Heikontunut Richard itkee eikä tee muuta kuin hokee vähän väliä: »Tämä on elämäni ihanin päivä, minä menen Herran tykö!» — »Niin», huutavat pastorit, tuomarit ja hyväntekeväisyyttä harjoittavat naiset, »tämä on sinun onnellisin päiväsi, sillä sinä menet Herran luo!» Koko joukko kulkee mestauslavaa kohti pahantekijäin rattaitten jäljessä, joilla kuljetetaan Richardia, kuka tulee ajaen vaunuissa, kuka kulkien jalan. Saavuttiin mestauslavan luo: »Kuole, veljemme», huudetaan Richardille, »kuole Herrassa, sillä sinua on kohdannut siunaus!» Ja veljien suudelmien peittämänä veli Richard raahattiin mestauslavalle, asetettiin giljotiinille ja häneltä katkaistiin veljellisesti kaula, sentähden että hänenkin osakseen oli tullut siunaus. Ei, tämä on kuvaavaa. Tuon lentokirjasen ovat kääntäneet venäjäksi jotkut luterilaisuuteen taipuvat korkeimpiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat hyväntekijät, ja sitä on levitetty Venäjän kansan valmistamiseksi ilmaiseksi sanomalehtien ja muiden julkaisujen mukana. Tuo Richardia kohdannut pila on siitä hyvä, että se on kansallinen. Meillä tosin pidetään järjettömänä kaulan katkaisemista veljeltä vain siitä syystä, että hänestä on tullut meidän veljemme ja että häntä on kohdannut siunaus, mutta meillä, toistan sen, on omat, melkein yhtä hyvät temppumme. Meillä on historiallisena, välittömänä ja lähimpänä nautintona pieksämisellä kiduttaminen. Nekrasov on kirjoittanut runon siitä, miten talonpoika pieksää hevosta piiskalla vasten silmiä, »vasten lempeitä silmiä». Kukapa ei olisi nähnyt tätä, tämä on venäläisyyttä. Hän kuvaa, kuinka heikko hevonen, jolle on pantu liian iso kuorma, rimpuilee kuorman edessä eikä saa sitä kulkemaan. Talonpoika pieksää sitä, pieksää raivostuneena, pieksää ymmärtämättä lopulta itsekään mitä tekee, pieksää lyömisen hurmiossa, kipeästi, loppumattomasti: »Vaikka sinä et jaksakaan, niin vedä, kuole!» Kaakki rimpuilee, mutta hän alkaa piestä tuota turvatonta vasten itkeviä, »lempeitä silmiä». Ymmärtämättä enää mitään hevonen riuhtaisee kuorman liikkeelle ja lähtee kulkemaan väristen, hengittämättä, syrjäkaria, omituisesti hypähdellen, luonnottomalla ja alentavalla tavalla, — Nekrasovin kuvaus siitä on kamala. Mutta tämähän ei ole muuta kuin hevonen, hevoset on Jumala luonut piestäviksi. Niin ovat meille selittäneet tataarilaiset ja lahjoittaneet muistoksi piiskan. Mutta käy päinsä piestä myös ihmisiä. Ja niinpä intelligentti, sivistynyt herra ja hänen rouvansa pieksävät omaa tytärtään, seitsemänvuotiasta pienokaista, vitsoilla, — siitä on minulla yksityiskohtaisia muistiinpanoja. Pappa on iloissaan, että vitsoissa on oksia, »paremmalta tuntuu pakaroissa», sanoo hän ja alkaa antaa omalle tyttärelleen pitkin »pakaroita». Minä tiedän varmasti, että on sellaisia pieksäjiä, jotka yltyvät joka iskulla ja sananmukaisesti hekumoivat sitä mukaa kuin iskevät yhä enemmän ja aste asteelta yhä enemmän. He pieksävät minuutin, pieksävät lopulta viisi minuuttia, pieksävät kymmenen minuuttia, yhä kauemmin, enemmän, useammin, makeammin. Lapsi huutaa, lopulta se ei jaksa huutaa, se on tukehtumaisillaan: »Isä, isä, isäkulta, isäkulta!» Jokin pirullinen ja säädytön sattuma vaikuttaa, että asia joutuu tuomioistuimen tutkittavaksi. Palkataan asianajaja. Venäjän kansa on jo kauan sitten alkanut nimittää asianajajaa »palkatuksi tunnoksi». Advokaatti huutaa puolustaen klienttiään: »Asia», mukamas, »on perin yksinkertainen, tavallinen perheasia, isä on kurittanut tytärtään ja, häpeäksi meidän aikakaudellemme, siitä on sukeutunut oikeusjuttu!» Valamiehet saadaan vakuutetuiksi he poistuvat ja julistavat vapauttavan tuomion. Yleisö karjuu onnesta, kun kiduttaja vapautettiin. — Heh, minä en ollut siellä, minä olisin kiljaissut, että ehdotan perustettavaksi stipendin kiduttajan kunniaksi!… Ihania kuvia. Mutta lapsista minulla on vielä parempiakin, minulla on koottuna hyvin, hyvin paljon aineistoa venäläisistä lapsista, Aljoša. Pientä, viiden vuoden ikäistä tyttöä alkoivat vihata hänen isänsä ja äitinsä, »perin kunnioitettavat, virkamiessäätyyn kuuluvat ihmiset, sivistyneet ja hyvän kasvatuksen saaneet». Näetkö, minä vakuutan vielä kerran vakavasti, että monessa ihmiskunnan jäsenessä on erikoisena ominaisuutena — mieltymys lasten kiduttamiseen, ainoastaan lasten. Kaikkiin muihin ihmissuvun yksilöihin nämä samaiset kiduttajat suhtautuvat jopa hyväntahtoisesti ja lempeästi, niinkuin sivistyneet ja humaaniset eurooppalaiset, mutta heistä on hyvin mieluisaa kiduttaa lapsia, he rakastavatkin lapsia nimenomaan tältä kannalta. Tässä juuri tuo noiden olentojen turvattomuus houkutteleekin kiduttajia, lapsen enkelimäinen luottavaisuus, lapsen, joka ei voi mihinkään vetäytyä eikä kenenkään luo mennä, — tämäpä juuri saakin kiduttajan iljettävän veren kuumenemaan. Jokaisessa ihmisessä tietysti piilee peto, — ärtyisyyden peto, kidutetun uhrin huudoista hekumoimaan kiihoittuva peto, kahleista täysin valloilleen päästetty peto, irstailussa tauteja, kuten luuvalon, maksataudin y.m., saanut peto. Tuota viisivuotiasta tyttöraukkaa nuo hänen sivistyneet vanhempansa kiduttivat kaikilla mahdollisilla tavoilla. He löivät, pieksivät, potkivat häntä tietämättä itsekään minkätähden, saivat hänen koko ruumiinsa täyteen mustelmia; viimein he saavuttivat hienostuneisuuden huipun: he panivat hänet kylmään, pakkaseen, lukon taakse koko yöksi makkiin siitä syystä, että hän ei ollut yöllä ilmoittanut tarpeestaan (niinkuin viisivuotias lapsi, joka nukkuu sikeätä, enkelimäisen viatonta untaan, voisi jo tuossa iässä oppia pyrkimään tarpeilleen) — tästä syystä he voitelivat hänen kasvonsa hänen omalla ulostuksellaan ja pakottivat hänet syömään sitä, ja tämän teki äiti, oma äiti. Ja tämä äiti saattoi nukkua, kun yöllä kuului huonoon paikkaan teljetyn lapsiraukan vaikerteluja! Ymmärrätkö sinä sen, kun pieni olento, joka ei vielä voi tajuta mitä hänelle tehdään, lyö häpeällisessä paikassa, pimeässä ja vilussa, pikku nyrkillään auki rehottavaan rintaansa ja vuodattaen lempeitä, vihaa vailla olevia verikyyneliään pyytää, että »kiltti hyvä Jumala» suojelisi häntä, — ymmärrätkö sinä tuon jokelluksen, ystäväni ja veljeni, sinä nöyrä Jumalan palvelija, ymmärrätkö sinä, minkätähden se on niin tarpeellista ja miksi se on luotu! Ilman sitä, sanotaan, ei ihmisen elämä maan päällä olisi mitään, sillä hän ei oppisi tuntemaan hyvää ja pahaa. Miksi sitten on opittava tuntemaan tuo perhanan hyvä ja paha, kun siitä on maksettava niin kallis hinta? Eihän koko tiedon maailma ole silloin sen arvoinen kuin nuo lapsukaisen kyynelet »hyvälle Jumalalle». Minä en puhu aikuisten kärsimyksistä, he ovat syöneet omenan ja hitto heistä, periköön piru heidät kaikki, mutta nämä, nämä! Minä kiusaan sinua, Aljoša, sinä et näytä olevan tasapainossa. Minä lopetan, jos tahdot.

— Ei mitään, minä tahdon myös kärsiä kidutusta, — mutisi Aljoša.

— Yksi, vain yksi kuva vielä, mielenkiintoisuuden vuoksi vain, se on hyvin luonteenomainen ja, mikä on tärkeintä, olen sen lukenut aivan äskettäin jostakin entisyyttämme valaisevasta kokoelmasta, oliko se nyt Arkistossa vaiko Muinaisuudessa, täytyy ottaa selville, olen nyt unohtanut mistä luin. Se tapahtui kaikkein synkimpänä maaorjuuden aikana, jo vuosisadan alussa, eläköön kansan Vapauttaja! Silloin vuosisadan alussa oli muudan kenraali, jolla oli mahtavat tuttavuussuhteet ja joka oli upporikas tilanomistaja, mutta yksi niitä (tosin jo silloinkin luullakseni hyvin harvoja), jotka jättävät viran vetäytyäkseen rauhaan ollen erotessaan melkein vakuutettuja, että ovat virkapalveluksellaan saavuttaneet oikeuden menetellä miten tahtovat alaistensa elämän ja kuoleman suhteen. Semmoisia oli siihen aikaan. No, kenraali asuu maatilallaan, johon kuuluu kaksituhatta sielua, pöyhkeilee, kohtelee pikku naapureitaan halveksivasti aivan kuin elättejään ja narrejaan. Hänellä on koiratarha, jossa on satoja koiria ja melkeinpä sata koirain hoitajaa, kaikki univormuissa ja ratsain. Sattuipa palvelijapoika, pieni poikanen, vain kahdeksan vuoden ikäinen, leikkiessään heittämään kiven ja loukkasi sillä kenraalin lempikoiran jalkaa. »Miksi minun mielikoirani on alkanut ontua?» Hänelle ilmoitetaan, että tuo poika on paiskannut sitä kivellä ja satuttanut jalkaan. »Vai niin, se olet sinä», — kenraali silmäili häntä, — »ottakaa hänet kiinni!» Poika otettiin, otettiin äidiltään, sai istua koko yön kopissa. Aamulla päivän koittaessa on kenraali kaikessa komeudessaan lähdössä metsästämään, istuu ratsun selässä, hänen ympärillään ovat hänen elättinsä, koiransa, koirain hoitajat, jahtimestarit, kaikki ratsain. Ympärille on kutsuttu koolle palvelusväki saamaan opetuksen, ja kaikkien edessä seisoo syyllisen pojan äiti. Poika tuodaan ulos kopista. On synkkä, kylmä, sumuinen syksypäivä, oivallinen metsästyspäivä. Kenraali käskee riisumaan pojan alastomaksi, lapsi riisutaan ilkoisen alastomaksi, hän värisee, on pökerryksissään pelosta, ei uskalla ynähtääkään. »Ajakaa häntä!» komentaa kenraali. »Juokse, juokse!» huutavat hänelle koiran hoitajat, ja poika juoksee… »Ota kiinni!» kirkuu kenraali ja usuttaa hänen kimppuunsa koko vinttikoiraparven. Näin ajettiin poikaa äidin nähden, ja koirat repivät lapsen kappaleiksi!… Kenraalin menettelyä luullakseni puolustettiin. No… mitä hänelle olisi tehtävä? Ammuttavako kuoliaaksi? Ammuttava siveellisen tunteen tyydyttämiseksi? Sano, Aljoška!

— Ammuttava! — lausui Aljoša hiljaa ja hymyili jonkinmoista kalpeata, vääntynyttä hymyä sekä nosti katseensa veljeensä.

— Bravo! — kiljaisi Ivan innostuneena. — Jos kerran sinä sanoit sen, niin siis… Siinäpä on tosimunkki! Kas millainen pikku piru istuukaan sydämessäsi, Aljoška Karamazov!

— Sanoin järjettömyyden, mutta…

— Siinäpä se juuri onkin, että siinä on mutta… — huusi Ivan. — Tiedä, munkkialokas, että järjettömyydet ovat kovin tarpeelliset maan päällä. Järjettömyyksien varassa maailma seisoo, ja jos niitä ei olisi, niin maailmassa kenties ei mitään tapahtuisikaan. Me tiedämme mitä tiedämme!

— Mitä sinä tiedät?

— Minä en ymmärrä mitään, — jatkoi Ivan aivan kuin houraillen, — minä en nyt tahdokaan mitään ymmärtää. Tahdon pysytellä tosiasiassa. Olen jo kauan sitten päättänyt olla ymmärtämättä. Jos mieleni tekee jotakin ymmärtää, niin minä heti muutan tosiasian toiseksi, mutta minä olen päättänyt pysyä tosiasiassa…

— Miksi sinä tutkit minua? — huudahti Aljoša äkillisesti suruissaan. —
Sanotko sinä sen lopultakin minulle?

— Tietysti sanon, siihenhän olen puheellani pyrkinytkin, että sanoisin. Sinä olet minulle kallis, minä en tahdo päästää sinua enkä luovuttaa sinua Zosimallesi.

Ivan oli noin minuutin ajan vaiti, ja hänen kasvonsa tulivat äkkiä hyvin surullisiksi.

— Kuule minua: otin vain lapset sen tähden, että olisi havainnollisempaa. Muista ihmisten kyynelistä, joilla koko maa on kostutettu ulkokuoresta sisimpään sydämeensä asti, — en puhu nyt sanaakaan, olen tahallani rajoittanut aiheeni. Minä olen pienokainen ja tunnustan kaikessa nöyryydessä, että en vähimmässäkään määrässä ymmärrä, miksi kaikki on näin järjestetty. Ihmiset itse siis ovat syylliset: ihmisille oli annettu paratiisi, he itse alkoivat haluta vapautta ja anastivat tulen taivaasta tietäen varsin hyvin, että tulevat onnettomiksi, ei siis ole syytä sääliä heitä. Oi, minun käsitykseni mukaan, minun surkean, maallisen, euklidesmaisen järkeni mukaan minä tiedän vain, että kärsimystä on olemassa, että syyllisiä ei ole, että toinen asia aina kehittyy toisesta suoraan ja yksinkertaisesti, että kaikki virtaa ja tasaantuu, — mutta tämähän on vain Euklideen hupsutusta, minähän tiedän sen, enhän minä voi taipua elämään sen mukaan! Mitä minä siitä, että syyllisiä ei ole ja että toinen asia aina suoraan ja yksinkertaisesti johtuu toisesta ja että minä sen tiedän, — minä tarvitsen hyvitystä, muutenhan minä teen lopun itsestäni. Eikä hyvitystä jossakin ja jolloinkin äärettömyydessä, vaan jo täällä maan päällä ja jotta näkisin sen itse. Minä olen uskonut, minä tahdon itse myös nähdä, ja jos sillä hetkellä en ole elossa, niin herätettäköön minut kuolleista, sillä jos kaikki tapahtuu minun tietämättäni, niin se on jo liian loukkaavaa. Enhän ole sen tähden kärsinyt, että olemassaolollani, pahoilla teoillani ja kärsimyksilläni lannoittaisin jonkun tulevaa harmoniaa. Tahdon nähdä omin silmin, kuinka karitsa käy makaamaan leijonan viereen ja kuinka kuoliaaksi pistetty nousee ja syleilee surmaajaansa. Minä tahdon olla läsnä, kun kaikki yhtäkkiä saavat tietää, mitä varten tämä kaikki on ollut näin. Tähän toivoon perustuvat kaikki uskonnot maan päällä, ja minä uskon. Mutta nyt ovat kuitenkin olemassa lapset, ja mitä minä heille silloin teen? Tämä on kysymys, jota minä en osaa ratkaista. Sanon sen sadannen kerran, — kysymyksiä on paljon, mutta minä valitsin ainoastaan lapset, koska siinä kuvastuu torjumattoman selvästi se, mitä minun on sanottava. Kuulkaa: jos teidän kaikkien on kärsittävä ostaaksenne kärsimyksellä iäisen harmonian, niin mitä lapset tähän kuuluvat, sano minulle se, ole hyvä! On aivan käsittämätöntä, miksi heidänkin täytyy kärsiä ja miksi heidän on kärsimyksillä ostettava harmonia. Miksi hekin joutuvat aineksiksi ja lannoittavat itsellänsä jotakuta tulevaa varten harmoniaa? Synnin solidaarisuus ihmisten kesken on minusta ymmärrettävää, samoin myös hyvityksen solidaarisuus, mutta eihän ole lasten kera solidaarisuutta synnissä, ja jos todellakin on totta, että hekin ovat solidarisia isiensä kanssa kaikissa isien pahoissa teoissa, niin tämä totuus tietenkään ei ole tästä maailmasta enkä minä sitä käsitä. Joku irvihammas sanoo ehkä, että samahan se on, lapsi kasvaa aikuiseksi ja ennättää tehdä syntiä, mutta hänpä ei kasvanutkaan, hänet repivät kahdeksanvuotiaana koirat. Oi, Aljoša, minä en pilkkaa Jumalaa! Ymmärränhän minä, millainen vavahdus käy läpi koko maailmankaikkeuden, kun kaikki taivaassa ja maan alla sulaa yhdeksi kiitosääneksi ja kaikki, mikä elää ja on elänyt, huudahtaa: »Sinä olet oikeassa, Herra, sillä Sinun tiesi nyt tunnetaan!» Kun äiti syleilee kiduttajaa, joka on antanut koirien repiä hänen poikansa, ja kun kaikki kolme lausuvat kyynelsilmin: »Sinä olet oikeassa, Herra», niin silloin tietysti se on iäistä tietoa ja kaikki selviää. Mutta tässäpä onkin vaikeus, tätä juuri minä en voi hyväksyä. Ja niin kauan kuin olen maan päällä, minä riennän ryhtymään omiin varokeinoihini. Näetkö, Aljoša, saattaahan todellakin tapahtua niin, että kun minä itse olen elänyt tuohon hetkeen asti tai herään kuolleista nähdäkseni sen, niin minä kenties itsekin huudan kaikkien kanssa nähdessäni äidin syleilevän hänen lapsensa kiduttajaa: »Sinä olet oikeassa, Herra!» mutta minä en tahdo silloin huudahtaa. Niin kauan kuin vielä aikaa on, minä kiiruhdan turvaamaan itseni siltä, ja sentähden minä kokonaan luovun korkeimmasta harmoniasta. Se ei ole yhden ainoankaan pikku kyynelen arvoinen, minkä vuodatti tuo kiusattu lapsi, joka löi pienellä nyrkillään rintaansa ja itkien korvaamattomia kyyneliään rukoili pahanhajuisessa kopissa »hyvää Jumalaa»! Ei ole sen arvoinen, koska tuon lapsen kyynelet jäivät sovittamatta. Ne olisi pitänyt sovittaa, muuten ei voi olla harmoniaakaan. Mutta millä millä sinä ne sovitat? Onko se mahdollista? Silläkö, että heidän puolestaan kostetaan? Mutta mitä minä välitän kostosta, mitä minulle merkitsee kiduttajain joutuminen helvettiin, mitä helvetti tässä voi parantaa, kun nuo ovat jo kidutettuja. Ja mitä harmoniaa se on, jos helvetti on olemassa: minä tahdon antaa anteeksi ja syleillä, minä en tahdo, että yhä kärsitään. Ja jos lasten kärsimykset olivat tarpeen sen kärsimysten summan täyttämiseksi, joka oli välttämätön totuuden ostamiseksi, niin minä vakuutan edeltäpäin, että koko totuus ei ole semmoisen hinnan arvoinen. En minä lopuksikaan tahdo, että äiti syleilisi kiduttajaa, joka on antanut hänen poikansa koirien raadeltavaksi! Äiti ei saa antaa anteeksi hänelle! Jos hän tahtoo, niin antakoon anteeksi omasta puolestaan, antakoon kiduttajalle anteeksi äidin määrättömän kärsimyksen; mutta raadellun lapsensa kärsimystä hänellä ei ole oikeutta antaa anteeksi, hän ei saa antaa anteeksi kiduttajalle, vaikkapa lapsi itse antaisi tälle anteeksi! Mutta jos niin on, jos he eivät saa antaa anteeksi, niin missä sitten on harmonia? Onko koko maailmassa olentoa, joka voisi ja jolla olisi oikeus antaa anteeksi? Minä en tahdo harmoniaa, rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan minä en tahdo sitä. Tahdon mieluummin kärsimyksiä, joita ei ole kostettu. Pidän mieluummin kostamatta jääneet kärsimykseni ja tyydyttämättä jääneen suuttumukseni vaikkapa olisin väärässäkin. Liian kalliiksi on harmonia arvioitu, ei ole kukkaromme mukaista maksaa niin suurta pääsymaksua. Sentähden minä riennän antamaan takaisin pääsylippuni. Ja jos olen rehellinen mies, niin velvollisuuteni on antaa se takaisin mahdollisimman pian. Sen minä teenkin. En minä ole tunnustamatta Jumalaa, Aljoša, minä vain kunnioittavimmin palautan Hänelle takaisin pääsylipun.

— Tämä on kapinaa, — lausui Aljoša hiljaa ja luoden silmänsä alas.

— Kapinaa? Minä en tahtoisi kuulla sinun suustasi sellaista sanaa, — sanoi Ivan terävästi. — Voiko elää kapinalla? Minähän tahdon elää. Sano minulle itse suoraan, minä kutsun sinua, — vastaa: ajattele, että sinä itse olet rakentamassa ihmiskohtalojen rakennusta, ja päämääränäsi on lopussa tehdä ihmiset onnellisiksi, antaa heille vihdoin rauhaa ja lepoa, mutta tätä varten olisi välttämätöntä ehdottomasti kiduttaa kaiken kaikkiaan vain yhtä ainoata pienen pientä olentoa, sanokaamme tuota lapsukaista, joka löi nyrkillään rintaansa, ja tämä rakennus rakentuisi hänen sovittamattomille kyynelilleen, suostuisitko sinä olemaan arkkitehtina näillä ehdoilla, sano äläkä valehtele!

— En, en suostuisi, — lausui Aljoša hiljaa.

— Ja voitko sinä myöntää mahdolliseksi sellaisen aatteen, että ihmiset, joita varten sinä rakennat, suostuisivat itse ottamaan vastaan onnen, joka rakentuu pienen kidutetun olennon verelle, ilman että siihen on oikeutta, ja voisivat olla ikuisesti onnellisia?

— En, en voi myöntää. Veljeni, — lausui Aljoša äkkiä säkenöivin silmin, — sinä sanoit äsken: onko koko maailmassa Olentoa, joka voisi ja jolla olisi oikeus antaa anteeksi? Mutta tämä Olento on olemassa, ja Hän voi antaa anteeksi kaiken. Kaikille ja kaiken, siksi että on itse antanut viattoman verensä kaikkien ja kaiken tähden. Sinä olet unohtanut Hänet, mutta Häneen juuri perustuukin koko rakennus, ja Hän voi huudahtaa: »Sinä olet oikeassa, Herra, sillä nyt Sinun tiesi tunnetaan.»

— Ahaa, se on tuo »ainoa synnitön» ja Hänen verensä! Ei, en minä häntä unhottanut, vaan päinvastoin ihmettelin kaiken aikaa, kuinka sinä et vielä tuo Häntä esille, sillä väittelyissä kaikki teikäläiset tavallisesti esittävät Hänet ennen kaikkea. Tiedätkö, Aljoša, älä naura, minä olen kerran sepittänyt runoelman, noin vuosi sitten. Jos voit tuhlata kanssani vielä kymmenisen minuuttia, niin kertoisin sinulle sen sisällyksen.

— Sinä olet kirjoittanut runoelman?

— Eihän, en ole kirjoittanut, — alkoi Ivan nauraa, — enkä koskaan elämässäni ole sepittänyt edes säeparia. Mutta tämän runoelman minä olen suunnitellut ja pannut mieleeni. Olen suunnitellut sen hehkuvin mielin. Sinä olet minun ensimmäinen lukijani, toisin sanoen kuulijani. Miksipä tosiaankaan tekijä menettäisi edes ainoatakaan kuulijaansa, — naurahti Ivan. — Kerronko vai enkö?

— Minä kuuntelen hyvin mielelläni, — lausui Aljoša.

— Runoelmani nimi on »Suur-inkvisiittori», järjetön tekele, mutta mieleni tekee selostaa se sinulle.

Suur-inkvisiittori

— Eihän tässäkään pääse ilman esipuhetta, — nimittäin ilman kirjallishistoriallista esipuhetta, hyi, — alkoi Ivan nauraa, — mutta mikä kirjailija minä olen! Näetkö, toiminnan olen sijoittanut kuudennelletoista vuosisadalle, ja silloin — sinun muuten täytyy se tietää jo koulusta — silloin oli tapana tuoda runotuotteissa maan päälle ylempiä voimia. Minä en puhukaan Dantesta. Ranskassa käräjäkirjurit ja myöskin munkit luostareissa panivat toimeen näytäntöjä, joissa toivat näyttämölle madonnan, enkelit, pyhimykset, Kristuksen ja itse Jumalan. Silloin se kaikki oli hyvin vilpitöntä. Victor Hugon »Notre Dame de Paris»-romaanissa annetaan Ranskan dauphinin syntymän kunniaksi Pariisissa Ludvig XI:n aikana raatihuoneen salissa opettavainen ja maksuton näytäntö kansalle nimeltä: »Le bon jugement de la très sainte et gracieuse Vierge Marie», jossa Hän itse persoonallisesti esiintyy ja esittää tuon bon jugement'in. Meillä Moskovassa pantiin vanhana, Pietari Suuren aikakauden edellisenä aikana silloin tällöin toimeen melkein samanlaisia näytelmäesityksiä, varsinkin vanhasta testamentista; mutta paitsi draamallisia esityksiä kulki ympäri maailmaa silloin paljon kertomuksia ja »runoja», joissa tarpeen mukaan toimivat pyhät enkelit ja koko taivaan sotajoukko. Meillä luostareissa niinikään käännettiin, kopioitiin, vieläpä sepiteltiinkin tämmöisiä runoelmia, ja milloin? — Jopa tataarilaisaikana. On olemassa esimerkiksi muudan luostarirunoelma (tietysti kreikasta käännetty): Jumalanäidin vaellus kärsimysten kautta, jonka kuvat rohkeudessa vetävät vertoja Danten kuvauksille. Jumalanäiti käy helvetissä, ja häntä opastaa läpi »kärsimysten» ylienkeli Mikael. Hän näkee syntiset ja heidän kärsimyksensä. Siellä on muun muassa eräs perin mielenkiintoinen laji syntisiä palavassa järvessä: ne näistä, jotka menevät tähän järveen niin syvälle, että eivät kykene enää pääsemään sieltä pois, »ne unhottaa Jumalakin» — tavattoman syvä ja voimakas lausuma. Hämmästynyt ja itkevä jumalanäiti lankeaa Jumalan valtaistuimen eteen ja pyytää armahtamaan kaikkia helvetissä olevia, kaikkia, jotka hän siellä näki, ilman erotusta. Hänen keskustelunsa Jumalan kanssa on äärettömän mielenkiintoinen. Hän rukoilee, hän ei poistu, ja kun Jumala näyttää hänelle hänen Poikansa nauloin lävistettyjä käsiä ja jalkoja ja kysyy: kuinka Minä voin antaa anteeksi Hänen kiduttajilleen, — niin jumalanäiti käskee kaikkia pyhiä, kaikkia marttyyreita, kaikkia enkeleitä ja ylienkeleitä lankeamaan maahan yhdessä hänen kanssaan ja rukoilemaan armahdusta kaikille ilman erotusta. Asia päättyy siten, että hän saa Jumalan lakkauttamaan kärsimykset joka vuosi pitkästäperjantaista helluntaipäivään, ja helvetissä olevat syntiset kiittävät silloin Herraa ja huutavat Hänelle: »Oikeamielinen olet Sinä, Herra, että olet niin tuominnut.» No, minunkin runoelmani olisi tämäntapainen, jos se olisi ilmestynyt tuohon aikaan. Runoelmassani esiintyy näyttämöllä Hän; tosin Hän ei puhu mitään runoelmassa, vaan ainoastaan ilmestyy ja kulkee ohi. Viisitoista vuosisataa on jo kulunut siitä, kun Hän on luvannut tulla kunniassansa, viisitoista vuosisataa siitä, kun Hänen profeettansa kirjoitti: »Olen näkevä sen kohta.» — »Mutta tästä päivästä ja hetkestä ei tiedä Poikakaan, vaan ainoastaan minun taivaallinen Isäni», kuten Hän itse lausui vielä maan päällä ollessaan. Mutta ihmiskunta odottaa Häntä entisen uskon ja entisen liikutuksen vallassa. Oi, suuremmallakin uskolla, sillä viisitoista vuosisataa on jo kulunut siitä kuin taivaasta ihmisille annetut merkit ovat lakanneet:

Sille, mitä sydän sanoo, taivas merkkiä ei suo.

On olemassa vain usko siihen, mitä sydän on sanonut! Totta on, että silloin tapahtui myös paljon ihmeitä. Oli pyhiä miehiä, jotka paransivat ihmeellisellä tavalla sairaita; alas joidenkuiden pyhimysten luo astui, niinkuin heidän elämäkerroissaan kuvataan, itse Taivaan Kuningatar. Mutta perkele on valpas, ja ihmiskunta alkoi jo epäillä näitten ihmeitten todenperäisyyttä. Silloin juuri ilmestyi pohjoiseen, Saksanmaalle, uusi kauhea harhaoppi. Suuri tähti, »joka oli niinkuin valon lähde» (s.o. kirkko), »lankesi vetten lähteisiin ja ne tulivat karvaiksi». Nämä kerettiläiset alkoivat pilkata Jumalaa kieltämällä ihmeet. Mutta sitä palavammin uskovat ne, jotka ovat pysyneet uskollisina. Ihmiskunnan kyynelet kohoavat Hänen luokseen niinkuin ennenkin, ihmiset odottavat häntä, rakastavat Häntä, toivovat Häneen, haluavat hartaasti kärsiä ja kuolla Hänen tähtensä niinkuin ennenkin… Ja niin monta vuosisataa on ihmiskunta uskovaisin ja hehkuvin sydämin rukoillut: »Herra, ilmesty meille», niin monta vuosisataa se on huutanut Hänen puoleensa, että Hän rajattomassa sääliväisyydessään päätti astua alas rukoilevien luo. Hän oli ennenkin astunut alas, käynyt joidenkuiden pyhimysten, marttyyrien ja pyhien erakkojen luona näiden ollessa vielä maan päällä, niinkuin on kerrottu heidän elämäkerroissaan. Meillä on Tjutšev, joka syvästi uskoi omien sanojensa totuuteen, ilmoittanut, että

kautta synnyinmaamme täällä orjana ja ristin kantain kulki Jumala maan päällä siunauksen meille antain.

Niinkuin ehdottomasti olikin asian laita, sanon sen sinulle. Niinpä Hän tahtoi ilmestyä edes hetkeksi kansan luo, — kidutetun, kärsivän, synnin loassa rypevän, mutta Häntä lapsen tavoin rakastavan kansan luo. Runoelmani toiminta on sijoitettu Espanjaan, Sevillaan, kaikkein kauheimpaan inkvisitsionin aikaan, jolloin Jumalan kunniaksi maassa joka päivä roihusivat roviot ja

sai autodafeen roihutessa nyt surman vääräuskoiset.

Oi, tämä ei tietenkään ollut se saapuminen, joka Hänen lupauksensa mukaan tapahtuu aikojen lopussa, jolloin Hän ilmestyy koko taivaallisessa voimassansa yhtäkkiä »niinkuin salama, joka välähtää idästä hamaan länteen». Ei, Hän tahtoi edes hetkisen olla katsomassa lapsiaan ja juuri siellä, missä kerettiläisten roviot ritisivät. Rajattomassa laupeudessaan Hän kulkee vielä kerran ihmisten keskuudessa samassa ihmismuodossa, jossa oli kulkenut kolme vuotta ihmisten joukossa viisitoista vuosisataa sitten. Hän astuu alas etelämaisen kaupungin »paahtaville toreille», kaupungin, jossa juuri edellisenä päivänä »suurenmoisen autodafeen roihutessa» kuninkaan, hovin, ritarien, kardinaalien ja ihanien hovinaisten läsnäollessa, koko Sevillan väestön keräydyttyä runsaslukuisena paikalle, kardinaali, suur-inkvisiittori, oli samalla kertaa polttanut melkeinpä kokonaista sata kerettiläistä ad majorem Dei gloriam. Hän tuli hiljaa ja huomaamatta, mutta kaikki — se on omituista — tuntevat Hänet. Tämä voisi olla runoelman parhaita paikkoja, — nimittäin miksi he tuntevat Hänet. Vastustamattomalla voimalla kansa rientää Hänen luokseen, ympäröi Hänet, kasvaa suureksi joukoksi Hänen ympärillään, seuraa Häntä. Hän kulkee äänettömänä heidän keskellään hymyillen rajattoman osanottavaa hymyä. Rakkauden aurinko palaa Hänen sydämessään, valon, valistuksen ja voiman säteet virtaavat Hänen silmistään ja vuotaessaan ihmisjoukkoon värähdyttävät näiden sydämiä vastarakkauteen. Hän ojentaa kätensä heitä kohti, siunaa heitä, ja kun ne koskettavat Häntä tai ainoastaan Hänen vaatteitaan, niin siitä lähtee parantava voima. Nyt huutaa väkijoukosta vanhus, joka on ollut sokea lapsuudestaan asti: »Herra, paranna minut, niin että minäkin saan nähdä Sinut», ja silloin ikäänkuin suomukset putoavat hänen silmistään ja sokea näkee Hänet. Kansa itkee ja suutelee maata, jolla Hän kulkee. Lapset heittävät Hänen eteensä kukkia, laulavat ja huutavat Hänelle: »Hosianna!» »Se on Hän, se on Hän itse, toistavat kaikki, sen täytyy olla Hän, se ei ole kukaan muu kuin Hän.» Hän pysähtyy Sevillan kirkon portaille samalla hetkellä kuin kirkkoon itkien kannetaan avoin, valkea ruumisarkku, jossa on lapsi: siinä on seitsemänvuotias tyttö, erään tunnetun kansalaisen ainoa tytär. Kuollut lapsi on kukkasten keskellä. »Hän herättää kuolleista sinun lapsesi», huudetaan väkijoukosta itkevälle äidille. Ruumisarkkua vastaan kirkosta ulos tullut pappi katselee ihmeissään ja rypistää kulmiaan. Mutta kuuluu kuolleen lapsen äidin valitus. Hän lankeaa Hänen jalkoihinsa: »Jos se olet Sinä, niin herätä kuolleista lapseni!» huudahtaa hän ojentaen kätensä Häntä kohti. Kulkue pysähtyy, pikku arkku lasketaan portaille Hänen jalkojensa eteen. Hän katsoo säälien, ja Hänen huulensa lausuvat hiljaa: »Talita, kuumi» — »tyttö, nouse ylös». Tyttönen nousee arkussaan istumaan ja katselee hymyillen auenneilla, ihmettelevillä silmillään ympärilleen. Hänen käsissään on kimppu valkeita ruusuja, jotka on pantu hänelle arkkuun. Kansan keskuudessa on hämmästystä, huutoja, itkua, mutta samalla hetkellä äkkiä kulkee kirkon ohi torilla itse kardinaali, suur-inkvisiittori. Hän on melkein yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen ukko, pitkä ja suora, kasvot kuihtuneet, silmät kuopalla, mutta niistä loistaa vielä tulikipinän kaltainen valo. Oi, hän ei ole komeassa kardinaalinpuvussa, jossa hän eilen esiintyi kansan edessä, kun poltettiin Rooman uskon vihollisia, — ei, tällä hetkellä on hänen yllään vain vanha, karkea munkin kaapu. Hänen jäljessään jonkin välimatkan päässä seuraavat hänen synkät apulaisensa ja orjansa ja »pyhä» vartiosto. Hän pysähtyy väkijoukon kohdalle ja tekee havaintoja kaukaa. Hän näki kaikki, hän näki, kuinka ruumisarkku asetettiin Hänen jalkojensa luo, näki, kuinka tyttö heräsi kuolleista, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hän rypistää tuuheita harmaita kulmakarvojaan, ja hänen silmissään kiiluu pahaa ennustava tuli. Hän osoittaa sormellaan ja käskee vartijoita ottamaan Hänet kiinni. Ja niin suuri on hänen voimansa ja niin totutettu, nöyrä ja vavisten alistuva on hänelle kansa, että väkijoukko heti väistyy vartijain tieltä, ja kuolemanhiljaisuuden äkkiä synnyttyä nämä käyvät Häneen käsiksi ja vievät Hänet pois. Koko väkijoukko kumartaa heti yhtenä miehenä maahan asti inkvisiittori-vanhuksen edessä, tämä siunaa ääneti kansaa ja kulkee ohi. Vartijat vievät Vangin Pyhän Oikeusistuimen vanhassa rakennuksessa olevaan ahtaaseen ja synkkään holvivankilaan ja sulkevat sinne lukon taakse. Päivä kuluu, tulee pimeä, kuuma ja »henkeä salpaava» Sevillan yö. Kesken synkkää pimeyttä avautuu äkkiä vankilan rautainen ovi ja itse vanha suur-inkvisiittori lamppu kädessä astuu hitaasti sisälle vankilaan. Hän on yksin, ovi sulkeutuu heti hänen jälkeensä. Hän pysähtyy oven suuhun ja katselee kauan, minuutin tai pari, Hänen kasvojaan. Viimein hän astuu hiljaa lähemmäksi, panee lampun pöydälle ja sanoo Hänelle:

»Sinäkö se olet? Sinäkö?» — Kun hän ei saa vastausta, niin hän lisää nopeasti: »Älä vastaa, ole vaiti. Ja mitä Sinä voisitkaan sanoa? Tiedän varsin hyvin, mitä Sinä sanot. Eikä Sinulla ole oikeuttakaan lisätä enää mitään siihen, mitä jo ennen olet sanonut. Miksi Sinä olet tullut meitä häiritsemään? Sillä Sinä olet tullut meitä häiritsemään ja tiedät sen itse. Mutta tiedätkö, mitä huomenna tapahtuu? Minä en tiedä, kuka Sinä olet, minä en tahdokaan tietää, oletko se Sinä vai oletko vain Hänen kaltaisensa, mutta huomenna minä tuomitsen Sinut ja poltan roviolla pahimpana vääräuskoisena, ja sama kansa, joka tänään suuteli Sinun jalkojasi, kiiruhtaa huomenna heti viitattuani kohentamaan Sinun roviosi hiiliä, tiedätkö sen? Niin, Sinä kenties tiedät sen», — lisäsi hän miettiväisenä irroittamatta hetkeksikään katsettaan Vangistaan.

— Minä en oikein ymmärrä, Ivan, mitä tämä on, — sanoi hymyillen Aljoša, joka koko ajan oli kuunnellut ääneti, — onko se vain suorastaan hillitöntä kuvittelua vaiko jokin erehdys ukon puolelta, jokin mahdoton qui pro quo.

— Osaksi vaikkapa jälkimmäistä, — sanoi Ivan nauraen, — jos nykyaikainen realismi on sinut niin pilannut, että et voi sietää mitään mielikuvituksen leikkiä, — jos sinua miellyttää qui pro quo, niin olkoon niin. Se on totta, — naurahti hän taas, — ukko on yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen ja on aikoja sitten voinut tulla hulluksi aatteensa johdosta. Vanki saattoi hämmästyttää häntä ulkomuodollaan. Tämä saattoi vihdoin olla pelkkää houretta, yhdeksänkymmentävuotiaan ukon näky ennen kuolemaa, varsinkin kun hän vielä oli kiihdyksissä edellisen päivän autodafeesta, jossa poltettiin sata harhaoppista. Mutta eikö meille sinun kanssasi ole samantekevää, mikä tässä on qui pro quo ja mikä rajatonta fantasian leikkiä? Tässä on kysymys vain siitä, että ukon on tuotava ilmi ajatustapansa, että hän vihdoin kokonaisen yhdeksänkymmenen vuoden kuluttua tuo ilmi ajatuksensa ja lausuu ääneen sen, mitä hän noiden yhdeksänkymmenen vuoden aikana ei koskaan ole sanonut.

— Ja onko Vanki myös vaiti? Katsoo häneen eikä puhu sanaakaan?

— Niin on olevakin, ihan kaikissa tapauksissa, — nauroi taas Ivan. — Ukko itse huomauttaa Hänelle, että Hänellä ei ole oikeuttakaan lisätä mitään siihen, mitä aikaisemmin on sanottu. Tämä on, jos niin tahdot, roomalaisen katolisuuden oleellisin piirre, sitä mieltä ainakin minä olen: »Kaiken, näes, olet Sinä ilmoittanut paaville, ja kaikki on siis nyt paavilla, Sinun ei tarvitse tänne ollenkaan tulla, älä ainakaan häiritse ennen aikojasi.» He eivät ainoastaan puhu tähän suuntaan, vaan myös kirjoittavat, ainakin jesuiitat. Olen itse lukenut tämän heidän jumaluusoppineittensa teoksista. »Onko Sinulla oikeus ilmaista meille edes ainoatakaan sen maailman salaisuuksista, mistä Sinä olet tullut?» kysyy Häneltä minun ukkoni ja vastaa itse Hänen puolestaan Hänelle: — »Ei, sinulla ei ole oikeutta, jotta et lisäisi mitään siihen, mitä jo aikaisemmin on sanottu, ja jotta et riistäisi ihmisiltä vapautta, jota Sinä niin puolustit maan päällä ollessasi. Kaikki uusi, mitä Sinä ilmaiset, loukkaa ihmisten uskon vapautta, sillä se on ihme, mutta heidän uskonsa vapaus oli Sinulle kalleinta kaikesta jo silloin, puolitoista tuhatta vuotta sitten. Sinähän juuri silloin puhuit niin usein: 'Tahdon tehdä teidät vapaiksi'. Nyt olet itse nähnyt nuo 'vapaat' ihmiset», — lisää ukko yhtäkkiä ja hymyilee miettivästi. — »Niin, meillä on ollut paljon puuhaa siinä asiassa», — jatkoi hän katsoen Häneen ankarasti, — »mutta me olemme viimein saaneet asian hoidetuksi loppuun Sinun nimessäsi. Viisitoista vuosisataa on tuo vapaus ollut kiusanamme, mutta nyt siitä on tehty loppu — ja pysyvästi. Etkö usko, että on pysyvästi tehty loppu? Sinä katsot minuun lempeästi etkä pidä minua edes paheksumisesi arvoisena? Mutta tiedä, että nyt, ja nimenomaan nyt, nämä ihmiset ovat lujemmin vakuutettuja kuin koskaan, että he ovat täysin vapaita, vaikka he itse ovat tuoneet meille vapautensa ja nöyrästi laskeneet sen jalkojemme juureen. Tämän olemme me saaneet aikaan, mutta tätäkö Sinä tahdoit, tämmöistä vapautta?»

— En ymmärrä taaskaan, — keskeytti Aljoša, — ivaileeko hän, tekeekö pilkkaa?

— Ei ollenkaan. Hän nimenomaan pitää omana ja hengenheimolaistensa ansiona, että he vihdoin ovat tehneet lopun vapaudesta ja että he ovat sen tehneet tehdäkseen ihmiset onnellisiksi. »Sillä nyt (ukko puhuu tietysti inkvisitsionista) on käynyt mahdolliseksi ensimmäisen kerran ajatella ihmisten onnea. Ihminen on ollut kapinoitsija; voivatko kapinoitsijat olla onnellisia? Sinua varoitettiin edeltäpäin», sanoo hän Hänelle. »Sinua on riittävästi varoitettu ja neuvottu, mutta Sinä et välittänyt varoituksista, Sinä hylkäsit ainoan tien, jota käyttämällä ihmiset voidaan tehdä onnellisiksi, mutta onneksi Sinä poistuit ja jätit asian meidän huostaamme. Sinä olet luvannut, Sinä olet vakuuttanut sanallasi, Sinä olet antanut meille oikeuden sitoa ja päästää etkä tietysti voi enää ajatellakaan, että nyt ottaisit meiltä pois tämän oikeuden. Miksi olet tullut tänne meitä häiritsemään?»

— Mitä merkitsee: on riittävästi varoitettu ja neuvottu? — kysyi Aljoša.

— Sepä juuri onkin pääasia, joka ukon on saatava sanotuksi.

— »Peloittava ja viisas henki, itsensätuhoamisen ja olemattomuuden henki», jatkoi ukko, »suuri henki puhui Sinun kanssasi erämaassa, ja meille on kerrottu kirjoissa, että hän muka 'kiusasi' Sinua. Onko se niin? Ja saattoiko sanoa mitään todempaa kuin sen, minkä hän ilmoitti Sinulle kolmessa kysymyksessä ja minkä Sinä hylkäsit ja mitä kirjoissa on nimitetty 'kiusaamiseksi'? Mutta kuitenkin, jos maan päällä koskaan on tapahtunut todellista suurta ihmettä, niin se tapahtui tuona päivänä, tuona kolmen kiusauksen päivänä. Juuri noiden kolmen kysymyksen ilmaantuminen oli ihme. Jos olisi mahdollista ajatella, vain kokeeksi ja esimerkiksi, että nämä peloittavan hengen kolme kysymystä olisivat jäljettömiin kadonneet kirjoista ja että ne pitäisi taas saada olemaan, uudelleen keksiä ja sepittää taas kirjoihin pantaviksi, ja tätä varten kutsuttaisiin koolle maanpiirin kaikki viisaat — hallitsijat, ylipapit, oppineet, filosofit, runoilijat, ja heille annettaisiin tämä tehtävä: keksikää ja sepittäkää kolme kysymystä, semmoisia, jotka eivät ainoastaan ole tapahtuman suuruuden mukaisia, vaan sen lisäksi kolmella sanalla, kolmella inhimillisellä lauselmalla ilmaisevat maailman ja ihmiskunnan koko tulevan historian — niin luuletko Sinä, että kaikki yhteen koottu maallinen viisaus voisi keksiä mitään, joka voimassa ja syvyydessä vetäisi vertoja noille kolmelle kysymykselle, jotka Sinulle silloin todella esitti erämaassa mahtava ja viisas henki? Jo yksistään näistä kysymyksistä, yksistään siitä ihmeestä, että ne ilmaantuivat, saattaa ymmärtää, että ei olla tekemisissä juoksevan inhimillisen, vaan ikuisen ja absoluuttisen järjen kanssa. Sillä näissä kolmessa kysymyksessä on ikäänkuin yhtynyt yhdeksi kokonaisuudeksi ja ennustettu ihmiskunnan koko myöhempi historia ja tuotu esille kolme muotoa, joissa yhtyvät kaikki inhimillisen luonnon ratkaisemattomat historialliset vastakohdat koko maan päällä. Silloin se ei vielä voinut olla niin ilmeistä, sillä tulevaisuutta ei tunnettu, mutta nyt, kun viisitoista vuosisataa on kulunut, me näemme, että näissä kolmessa kysymyksessä on kaikki siinä määrin edeltäpäin arvattu ja ennustettu ja kaikki on siinä määrin käynyt toteen, että niihin ei voi enää mitään lisätä eikä niistä ottaa mitään pois.

»Päätä itse, kuka oli oikeassa: Sinäkö vai hän, joka silloin kyseli Sinulta? Muista ensimmäistä kysymystä; sen sisällys, joskaan ei kirjaimelleen, on seuraava: Sinä tahdot mennä maailmaan ja menet paljain käsin, luvaten jonkinmoista vapautta, jota he yksinkertaisuudessaan ja synnynnäisessä säädyttömyydessään eivät kykene tajuamaankaan, jota he pelkäävät ja kauhistuvat, — sillä ei mikään ole milloinkaan ollut ihmiselle ja inhimilliselle yhteiskunnalle sietämättömämpää kuin vapaus! Näetkö nämä kivet tässä alastomassa ja hehkuvan kuumassa erämaassa? Muuta ne leiviksi, niin ihmiskunta juoksee Sinun jäljessäsi kuin lauma, kiitollisena ja kuuliaisena, vaikkakin ikuisesti vavisten pelosta, että Sinä vedät pois kätesi ja heiltä loppuvat Sinun leipäsi. Mutta Sinä et tahtonut riistää ihmiseltä vapautta ja hylkäsit ehdotuksen, sillä mitä vapautta se on, ajattelit Sinä, jos kuuliaisuus on ostettu leivillä? Sinä sanoit, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä, mutta tiedätkö Sinä, että juuri tuon saman maisen leivän nimessä Sinua vastaan nousee maan henki ja kamppailee kanssasi ja voittaa Sinut, ja kaikki seuraavat sitä huutaen: 'Ken on tämän pedon kaltainen, hän on antanut meille tulen taivaasta!' Tiedätkö Sinä, että kuluu vuosisatoja ja ihmiskunta julistaa korkeimman viisautensa ja tieteensä suulla, että rikosta ei ole olemassa ja ettei siis ole syntiäkään, vaan on ainoastaan nälkäisiä. Ruoki ensin ja vaadi sitten vasta heiltä hyveitä! näin kirjoitetaan lippuun, joka nostetaan Sinua vastaan ja joka saa Sinun temppelisi sortumaan. Sinun temppelisi sijalle rakennetaan uusi rakennus, rakennetaan uudelleen kauhea Baabelin torni, ja vaikka sitäkään ei saada valmiiksi, niinkuin ei saatu valmiiksi entistäkään, niin Sinä kuitenkin voisit välttää tuon uuden tornin rakentamisen ja lyhentää ihmisten kärsimyksiä tuhannella vuodella, — sillä meidän luoksemmehan he tulevat kiusattuaan itseään tuhannen vuotta tornillaan! He etsivät silloin taas meidät käsiinsä maan alta, katakombeista, missä me piileksimme (sillä me joudumme taas vainojen ja kidutusten alaisiksi), he löytävät ja huutavat meille: Ruokkikaa meitä, sillä ne, jotka lupasivat meille tulen taivaasta, eivät sitä antaneet. Ja silloin me rakennamme valmiiksi heidän torninsa, sillä valmiiksi kykenee sen rakentamaan se, joka ruokkii, mutta ruokkia voimme vain me Sinun nimeesi ja me valehtelemme, että se tapahtuu Sinun nimeesi. Oi, eivät koskaan, eivät koskaan he saa ilman meitä ruokituksi itseään! Ei mikään tiede anna heille leipää, niin kauan kuin he pysyvät vapaina, mutta loppujen lopuksi he tuovat vapautensa meidän jalkojemme juureen ja sanovat meille: Tehkää meidät mieluummin orjiksenne, kunhan vain ruokitte meidät. He ymmärtävät viimein itse, että ei kukaan voi ajatellakaan saavansa samalla kertaa yltäkyllin vapautta ja maallista leipää, sillä koskaan, koskaan he eivät osaa jakaa niitä keskenään! He tulevat niinikään vakuutetuiksi, että he eivät koskaan voi olla vapaitakaan, sentähden että ovat vähäväkisiä, paheellisia, mitättömiä ja kapinoitsijoita. Sinä olet luvannut heille taivaallista leipää; mutta, toistan sen vieläkin, voiko se olla maallisen leivän veroinen heikon, ikuisesti turmeltuneen ja ikuisesti kiittämättömän ihmissuvun silmissä? Ja jos Sinua taivaallisen leivän nimessä seuraavat tuhannet ja kymmenettuhannet, niin miten käy miljoonain ja kymmenien miljoonain olentojen, jotka eivät jaksa hylätä maallista leipää taivaallisen tähden? Vai ovatko Sinulle rakkaita ainoastaan kymmenettuhannet suuret ja voimakkaat, mutta muitten miljoonien, lukuisien kuin meren hieta, heikkojen, mutta Sinua rakastavien, täytyy olla vain aineksina suuria ja voimakkaita varten? Ei, meille ovat kalliita heikotkin. He ovat paheellisia ja kapinoitsijoita, mutta lopulta heistä tulee myös kuuliaisia. He ihmettelevät meitä ja pitävät meitä jumalina sen tähden, että me olemme suostuneet asettumaan heidän johtoonsa ja kestämään vapauden, jota he pelästyivät, sekä hallitsemaan heitä, — niin kauheata on heistä lopulta olla vapaa! Mutta me sanomme olevamme kuuliaisia Sinulle ja hallitsevamme Sinun nimeesi. Me petämme heitä taas, sillä Sinua me emme päästä luoksemme. Tämä petos juuri onkin meidän kärsimyksemme, sillä meidän on pakko valehdella. Kas, tätä merkitsee tuo ensimmäinen erämaassa tehty kysymys, ja tämän Sinä olet hylännyt vapauden nimessä, jonka olet asettanut yläpuolelle kaiken. Mutta tässäpä kysymyksessä oli tämän maailman suuri salaisuus. Jos Sinä olisit hyväksynyt 'leivät', niin Sinä olisit vastannut ihmisten, niin hyvin yksilön kuin koko ihmiskunnankin, yhteiseen ja ikuiseen kaipuuseen, — tuohon: 'Kenen eteen on kumartuminen?' Ei ole ihmisellä ainaisempaa eikä kiduttavampaa huolta kuin vapaana ollen löytää mahdollisimman pian se, jonka eteen voisi kumartua. Mutta ihminen pyrkii kumartumaan sen eteen, mikä on kiistämätöntä, niin kiistämätöntä, että kaikki ihmiset voisivat suostua yhdellä kertaa sitä kumartamaan. Sillä näiden surkeiden olentojen huolena ei ole ainoastaan se, että löytäisivät sen, jonka edessä minun tai toisen on kumartuminen, vaan jotta löytäisivät semmoisen, että kaikki siihen uskoisivat ja sen edessä kumartuisivat ja että tämän ehdottomasti tekisivät kaikki yhdessä. Tämä tarve kumartua yhdessä on jokaisen ihmisen suurimpana piinana ja samoin koko ihmiskunnan aikojen alusta asti. Yhteisen kumartamisen tähden he ovat tuhonneet toisiansa miekalla. He ovat pystyttäneet jumalia ja kehoittaneet toisiansa: Hylätkää omat jumalanne ja tulkaa kumartamaan meidän jumaliamme, muuten te olette jumalinenne kuoleman omat! Ja näin tulee olemaan maailman loppuun asti, vieläpä silloinkin, kun jumalat katoavat maailmasta: samantekevää, he lankeavat epäjumalien eteen. Sinä olet tuntenut, Sinä et ole voinut olla tuntematta tätä ihmisluonnon perussalaisuutta, mutta Sinä hylkäsit ainoan absoluuttisen lipun, joka Sinulle tarjottiin, kaikkien saattamiseksi kiittämättä kumartumaan Sinun edessäsi — maisen leivän lipun, ja hylkäsit sen vapauden ja taivaallisen leivän nimessä. Luohan silmäys siihen, mitä Sinä vielä olet tehnyt. Ja edelleenkin vapauden nimessä! Sanon Sinulle, että ihmisellä ei ole piinallisempaa huolta, kuin että löytäisi sen, jolle mitä pikimmin voisi antaa lahjaksi saamansa vapauden, joka tällä onnettomalla olennolla on syntyessään. Mutta ihmisten vapauden saa valtaansa ainoastaan se, joka rauhoittaa heidän omantuntonsa. Leivän kanssa Sinulle annettiin kiistämätön lippu: jos annat leivän, niin ihminen kumartuu, sillä ei ole mitään kiistämättömämpää kuin leipä, mutta jos samaan aikaan joku saa valtaansa hänen omantuntonsa Sinut sivuuttaen, — oi, silloin ihminen hylkää Sinun leipäsikin ja seuraa sitä, jonka onnistui miellyttää hänen omaatuntoaan. Siinä Sinä olit oikeassa. Sillä ihmiselämän salaisuus ei ole siinä, että vain elää, vaan siinä, mitä varten elää. Ilman lujaa mielikuvaa siitä, mitä varten hänen on elettävä, ihminen ei tahdo elää ja hän tuhoaa mieluummin itsensä kuin jää maan päälle, vaikka hänen ympärillään joka puolella olisikin leipiä. Se on niin, mutta kuinka kävi: sen sijaan, että olisit ottanut valtaasi ihmisten vapauden, Sinä lisäsit heille vielä sitä! Vai unhotitko Sinä, että rauha ja kuolemakin ovat ihmiselle rakkaammat kuin vapaa valinta hyvän ja pahan tietämisessä. Ei ole ihmiselle mitään imartelevampaa kuin omantunnonvapaus, mutta ei ole myöskään mitään kiduttavampaa. Lujien perusteitten asemesta ihmisen omantunnon rauhoittamiseksi kerta kaikkiaan — Sinä otit kaiken sen, mikä on tavatonta, arveluun perustuvaa ja epämääräistä, otit kaiken sen, mikä ei ollut ihmisten voimien mukaista, ja näin toimit aivan kuin et ollenkaan heitä rakastaisi, — ja kuka toimi näin: se, joka tuli antamaan heidän puolestaan henkensä! Sen sijaan että olisit ottanut valtaasi ihmisen vapauden, Sinä sen moninkertaistutit ja panit sen kärsimykset ikuisiksi ajoiksi painamaan ihmisen henkistä valtakuntaa. Sinä halusit vapaata ihmisen rakkautta, että hän vapaasti seuraisi Sinua hurmaantuneena ja kiintyneenä Sinuun. Vanhan vankan lain asemesta — oli ihmisen nyt tästä lähin vapaasta sydämestään päätettävä, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ohjeenaan ainoastaan Sinun kuvasi silmiensä edessä, — mutta etkö Sinä todellakaan ajatellut, että hän lopulta hylkää ja riistää myöskin Sinun kuvasi ja Sinun totuutesi, jos hänet näännytetään niin kauhean taakan alle kuin on valinnan vapaus! He huudahtavat viimein, että totuus ei ole Sinussa, sillä mahdotonta oli jättää heidät suurempaan levottomuuteen ja piinaan kuin mitä Sinä olit tehnyt, kun jätit heille niin paljon huolia ja selvittämättömiä arvoituksia. Näin olet Sinä itse pannut alulle oman valtakuntasi kukistuksen, äläkä syytä siitä enää ketään. Mutta tätäkö Sinulle esitettiin? On kolme voimaa, vain kolme voimaa maan päällä, jotka voivat ainaiseksi voittaa ja vangita näitten heikkovoimaisten kapinoitsijain omantunnon heidän onnekseen, — ne voimat ovat: ihme, salaisuus ja auktoriteetti. Sinä hylkäsit kaikki kolme ja annoit siihen itse esimerkin. Kun peloittava ja viisas henki asetti Sinut temppelin harjalle ja sanoi Sinulle: 'Jos tahdot tietää, oletko Jumalan poika, niin heittäydy alas, sillä Hänestä on sanottu, että enkelit ottavat ja kantavat hänet eikä hän putoa eikä loukkaannu, ja silloin Sinä saat tietää, oletko Jumalan poika, ja osoitat silloin, millainen on uskosi isääsi', niin Sinä kuultuasi ehdotuksen hylkäsit sen etkä antautunut etkä heittäytynyt alas. Oi, tietysti Sinä tässä menettelit ylpeästi ja suurenmoisesti Jumalana, mutta ihmiset, tämä heikko ja kapinoiva suku, — ovatko he jumalia? Oi, Sinä ymmärsit silloin, että jos olisit ottanut vain askelenkin, vain liikahtanutkin heittäytyäksesi alas, niin Sinä samalla olisit kiusannut Jumalaa ja kadottanut kaiken uskosi Häneen sekä murskaantunut maata vastaan, tuota maata, jota pelastamaan olit tullut, ja Sinua kiusannut viisas henki olisi riemastunut. Mutta, sanon sen vieläkin, paljonko on sellaisia kuin Sinä? Ja saatoitko Sinä edes hetkenkään ajan todellakin otaksua, että ihmisetkin jaksavat kestää tämmöisen kiusauksen! Semmoiseksiko on ihmisluonto luotu, että se voi hylätä ihmeen ja noin kauheina elämän hetkinä, kaikista kauheimpien ja piinallisimpien henkisten peruskysymystensä hetkinä, tyytyä vain sydämen vapaaseen ratkaisuun? Oi, Sinä tiesit, että Sinun sankaritekosi säilyy kirjoissa, tunkeutuu aikojen syvyyteen ja maan kaukaisimpiin ääriin, ja Sinä toivoit, että ihminen seuraten Sinua pysyy Jumalana eikä tarvitse ihmettä. Mutta sinä et tietänyt, että heti kun ihminen hylkää ihmeen, hän samalla hylkää myös Jumalan, sillä ihminen ei etsi niin paljon Jumalaa kuin ihmeitä. Ja koska ihminen ei jaksa olla ilman ihmettä, niin hän luo itselleen uusia, omia ihmeitä ja kumartaa poppamiehen ihmeitä, ämmien noitatemppuja, vaikka hän olisi sata kertaa kapinoitsija, kerettiläinen ja jumalankieltäjä. Sinä et tullut alas ristiltä, kun Sinulle pilkaten ja ärsytellen huudettiin: 'Tule alas ristiltä, niin me uskomme, että se olet Sinä.' Sinä et tullut alas sen tähden, että taaskaan et tahtonut orjuuttaa ihmistä ihmeellä ja että janosit vapaata uskoa etkä ihmeisiin rakentuvaa. Sinä janosit vapaaehtoista rakkautta etkä epävapaan orjamaisia ihastuksen purkauksia voiman edessä, joka kerta kaikkiaan oli hänet kauhistuttanut. Mutta tässäkin Sinä arvioit ihmiset liian korkealle, sillä tietysti he ovat vankeja, vaikka heidät onkin luotu kapinoitsijoiksi. Katso ympärillesi ja päätä, nyt kun on kulunut viisitoista vuosisataa, mene ja katso heitä: kenet Sinä olet kohottanut itsesi tasalle? Minä vannon, että ihminen on luotu heikommaksi ja alhaisemmaksi kuin Sinä olet hänestä luullut! Voiko, voiko hän täyttää sen, minkä Sinäkin? Pitäessäsi häntä niin suuressa arvossa Sinä olet menetellyt niinkuin olisit lakannut säälimästä häntä, sillä liian paljon olet häneltä vaatinutkin — ja kuka vaati: se, joka on rakastanut häntä enemmän kuin itseään! Jos olisit pitänyt häntä vähemmän arvoisena, niin olisit häneltä vähemmän vaatinutkin, mutta tämä olisi ollut lähempänä rakkautta, sillä hänen kuormansa olisi ollut kevyempi. Hän on heikko ja alhainen. Mitäpä siitä, että hän nyt kaikkialla kapinoi meidän valtaamme vastaan ja ylpeilee siitä, että hän kapinoi? Se on lapsen ja koulupojan ylpeyttä. He ovat pieniä lapsia, jotka koulussa ovat tehneet kapinan ja karkoittaneet opettajan, mutta lapsien riemusta tulee loppu ja se käy heille kalliiksi. He kukistavat temppelit ja peittävät maan verivirroilla. Mutta viimein he, tyhmät lapset, ymmärtävät, että vaikka he ovatkin kapinoitsijoita, niin he ovat vähäväkisiä kapinoitsijoita eivätkä kykene ylläpitämään omaa kapinaansa. Vuodattaen typeriä kyyneliään he viimein tunnustavat, että se, joka on luonut heidät kapinoitsijoiksi, epäilemättä on tahtonut pitää heitä pilkkanaan. He sanovat tämän epätoivoissaan, ja tuosta heidän sanastaan tulee Jumalan pilkkaamista, joka tekee heidät vielä onnettomammiksi, sillä ihmisluonto ei siedä Jumalan pilkkaamista, vaan kostaa loppujen lopuksi itse itselleen sen. Siis rauhattomuus, hämminki ja onnettomuus — siinä on ihmisten nykyinen kohtalo, sen jälkeen kuin Sinä niin paljon kärsit heidät vapautensa tähden! Sinun suuri profeettasi sanoo näyssä ja kuvauspuheessa, että hän on nähnyt kaikki ensimmäisessä ylösnousemuksessa mukana olleet ja että heitä oli jokaisesta polvesta kaksitoistatuhatta. Mutta jos heitä oli niin paljon, niin he oikeastaan eivät olleet ihmisiä, vaan jumalia. He ovat kestäneet Sinun ristisi, he ovat kestäneet kymmeniä vuosia ilman ravintoa autiossa erämaassa elättäen henkeään heinäsirkoilla ja juurilla, — ja tietysti Sinä voit ylpeillen osoittaa näitä vapauden lapsia, vapaaehtoisen rakkauden, vapaan ja suuren, Sinun nimeesi osoitetun uhrautuvaisuuden lapsia. Mutta muista, että heitä oli kaikkiaan vain muutamia tuhansia, nekin jumalia. Entä muut? Ja miten ovat syyllisiä muut heikot ihmiset, kun eivät kyenneet kärsimään sitä, mitä voimakkaat? Onko heikko sielu syyllinen, kun siinä eivät voi saada sijaa niin kauheat lahjat? Tulitko Sinä todellakin ainoastaan valittujen luo ja valittuja varten? Mutta jos niin on, niin tässä on salaisuus, emmekä me pysty sitä ymmärtämään. Jos taas se on salaisuus, niin meilläkin oli oikeus saarnata salaisuutta ja opettaa heille, ettei heidän sydäntensä vapaa ratkaisu ole tärkeä eikä myöskään rakkaus ole tärkeä, vaan tärkeä on salaisuus, johon heidän on alistuttava sokeasti, vieläpä vastoin omaatuntoaankin. Niin olemme tehneetkin. Me olemme parantaneet Sinun sankaritekosi ja panneet sen pohjaksi ihmeen, salaisuuden ja auktoriteetin. Ja ihmiset ilostuivat, että heitä oli jälleen alettu kuljettaa kuin laumaa ja että heidän sydämiltään vihdoinkin oli otettu niin kauhea lahja, joka oli tuottanut heille niin paljon tuskaa. Olimmeko me oikeassa, kun opetimme ja teimme niin, sano? Emmekö me rakastaneet ihmiskuntaa, kun me niin nöyrästi tunnustimme sen voimattomuuden, rakkaudella kevensimme sen taakkaa ja annoimme sen heikon luontonsa tähden tehdä vaikkapa syntiäkin, jos se tapahtui meidän luvallamme? Miksi siis nyt olet tullut häiritsemään meitä? Ja miksi Sinä ääneti ja läpitunkevasti katsot minua lempeillä silmilläsi? Vihastu, minä en tahdo Sinun rakkauttasi, sillä minä itse en rakasta Sinua. Ja mitä minun tarvitsee salata Sinulta? Enkö minä tiedä, kenen kanssa puhun? Se, mitä minulla on Sinulle sanottavaa, on kaikki jo tiedossasi, minä luen sen Sinun silmistäsi. Ja minäkö kätkisin Sinulta salaisuutemme? Kenties Sinä nimenomaan tahdotkin kuulla sen minun suustani, kuule siis: me emme ole Sinun puolellasi, vaan hänen, siinä on salaisuutemme! Me emme pitkään aikaan ole olleet Sinun puolellasi, vaan hänen puolellaan, jo kahdeksan vuosisataa. Täsmälleen kahdeksan vuosisataa sitten me otimme häneltä sen, minkä Sinä paheksuen hylkäsit, sen viimeisen lahjan, jonka hän tarjosi Sinulle, kun hän näytti Sinulle kaikki maan valtakunnat; me otimme häneltä Rooman ja keisarin miekan ja julistimme itsemme maan hallitsijoiksi, ainoiksi hallitsijoiksi, vaikka emme ole ennättäneet vieläkään saattaa asiaamme täydellisesti loppuun. Mutta kuka on syypää? Oi, tämä asia on toistaiseksi vasta alulla, mutta se on jo aloitettu. Kauan on vielä odotettava sen täydellistä toteutumista, ja paljon saa maa vielä kärsiä, mutta me saavutamme päämäärämme ja tulemme hallitsijoiksi, ja silloin me ajattelemme koko maailman ihmisten onnea. Mutta Sinähän olisit voinut jo silloin ottaa keisarin miekan. Miksi sinä hylkäsit tämän viimeisen lahjan? Jos olisit ottanut noudattaaksesi tätä mahtavan hengen kolmatta neuvoa, niin Sinä olisit täyttänyt kaiken, mitä ihminen maan päällä etsii, se on: kenen edessä kumartuisi, kenen valtaan antaisi omantuntonsa ja millä tavoin kaikki yhtyisivät lopulta kiistämättömästi yhteiseksi ja sopuisaksi muurahaispesäksi, sillä tarve saada koko maailma yhtymään yhdeksi on ihmisten kolmas ja viimeinen piina. Aina on ihmiskunta kokonaisuudessaan pyrkinyt järjestymään ehdottomasti yleismaailmalliselle pohjalle. Paljon on ollut suuria kansoja, joilla on ollut suuri historia, mutta kuta korkeammalla nämä kansat ovat olleet, sitä onnellisempia ne ovat olleet, sitä voimakkaammin kuin muut ne ovat tunteneet tarpeen saada ihmiset yhtymään koko maailman käsittäväksi yhteydeksi. Suuret valloittajat, Timurit ja Tšingis-Kaanit, ovat kiitäneet kuin myrskytuuli yli maan pyrkien valloittamaan koko maailman, mutta hekin ovat, vaikka tiedottomasti, tuoneet ilmi ihmiskunnan saman suuren tarpeen yhdistyä koko maailman ja kaiken käsittäväksi yhteydeksi. Jos Sinä olisit ottanut keisarin maailman ja purppuraviitan, niin olisit perustanut koko maailman käsittävän valtakunnan ja antanut maailmanrauhan. Sillä kutka hallitsisivat ihmisiä, jos eivät ne, joilla on vallassaan heidän omatuntonsa ja käsissään heidän leipänsä? Me olemme ottaneet keisarin miekan, ja ottamalla sen olemme tietysti hylänneet Sinut ja lähteneet seuraamaan häntä. Oi, menee vielä vuosisatoja vapaan järjen rivoudessa, heidän tieteilyssään ja antropofagiassa, sillä kun he ovat alkaneet rakentaa Baabelin torniansa ilman meitä, niin he päätyvät antropofagiaan. Mutta juuri silloin peto mateleekin luoksemme ja nuolee jalkojamme ja vuodattaa niille silmistään verikyyneliä. Ja me istuudumme pedon selkään ja kohotamme maljan ja siihen on kirjoitettu: 'Salaisuus!' Ja silloin, mutta vasta silloin alkaa ihmiselle rauhan ja onnen valtakunta. Sinä ylpeilet valituillasi, mutta Sinulla on vain valittusi, jotavastoin me rauhoitamme kaikki. Ja vielä muutakin: kuinka monet noista valituista, samoinkuin voimakkaista, joista voisi tulla valittuja, lopulta ovatkaan väsyneet Sinua odottaessaan ja ovat siirtäneet sekä vielä siirtävät henkensä voiman ja sydämensä hehkun toiselle vainiolle ja lopettavat siten, että nostavat Sinua vastaan vapaan lippunsa. Mutta tämän lipun olet Sinä itse nostanut. Meillä sen sijaan kaikista tulee onnellisia, eivätkä he enää kapinoi eivätkä tuhoa toisiaan, kuten Sinun vapautesi aikana kaikkialla tapahtui. Oi, me saamme heidät vakuutetuiksi siitä, että heistä vasta silloin tulee vapaita, kun he luopuvat vapaudestaan meidän hyväksemme ja alistuvat meidän valtaamme. Ja mitä, olemmeko silloin oikeassa vai valehtelemmeko? He itse tulevat vakuutetuiksi siitä, että olemme oikeassa, sillä he muistavat, millaisiin orjuuden ja levottomuuden kauhuihin heidät saattoi Sinun vapautesi. Vapaus, vapaa henki ja tiede johtavat heidät semmoisiin rotkoihin ja asettavat heidän eteensä sellaisia ihmeitä ja ratkaisemattomia salaisuuksia, että toiset heistä, alistumattomat ja hurjat, tuhoavat itsensä, toiset, jotka ovat alistumattomia, mutta vähävoimaisia, tuhoavat toisensa, ja jäljelläolevat, vähäväkiset ja onnettomat, matelevat jalkojemme juureen ja parkuvat meille: 'Niin, te olitte oikeassa, teillä yksin oli hallussanne Hänen salaisuutensa, ja me palaamme teidän luoksenne, pelastakaa meidät meiltä itseltämme.' Kun he saavat meiltä leipää, niin he tietysti selvästi näkevät, että me otamme heiltä heidän omaa, heidän omin käsin hankkimaansa leipää jakaaksemme niitä heille itselleen, mitään ihmettä tekemättä, he näkevät, että me emme ole muuttaneet kiviä leiviksi, mutta totisesti he paljon enemmän kuin leivästä iloitsevat siitä, että saavat sen meidän käsistämme! Sillä kovin hyvästi he muistavat, että ennen, ilman meitä, leivät heidän käsissään muuttuivat vain kiviksi, mutta kun he palasivat meidän luoksemme, niin kivetkin heidän käsissään muuttuivat leiviksi. Suuren, suuren arvon he antavat sille, mitä merkitsee alistuminen kerta kaikkiaan! Niin kauan kuin ihmiset eivät ymmärrä tätä, he ovat onnettomat. Kuka on kaikkein enimmän vaikuttanut siihen, että he eivät tätä ymmärrä? Kuka on hajoittanut lauman ja päästänyt sen kulkemaan tuntemattomia teitä? Mutta lauma kootaan yhteen uudelleen ja se alistuu taas ja nyt jo ainaiseksi. Silloin me annamme heille heikkojen olentojen hiljaisen, nöyrän onnen, ja heikoiksi olennoiksihan heidät on luotu. Oi, me saamme viimein heidät vakuutetuiksi siitä, että ei pidä ylpeillä, mutta Sinä koroitit heidät ja opetit siten ylpeilemään; me todistamme heille, että he ovat heikkoja, että he ovat vain lapsiraukkoja, mutta että lapsen onni on suloisin kaikista. He tulevat aroiksi ja he alkavat katsoa meihin sekä painautua meidän turviimme peloissaan niinkuin linnunpoikaset emoansa vastaan. He ihmettelevät ja pelkäävät meitä ja ylpeilevät siitä, että me olemme niin voimakkaat ja ylpeät, että olemme voineet taltuttaa niin hurjan tuhatmiljoonaisen lauman. He vapisevat heikkoina meidän vihaamme, heidän mielensä tulee araksi, heidän silmänsä tulevat herkkäkyynelisiksi kuin lasten ja naisten, mutta yhtä helposti he myös meidän viittauksestamme siirtyvät iloitsemaan ja nauramaan, valoisaan riemuun ja onnelliseen lapsen lauleluun. Niin, me pakotamme heidät tekemään työtä, mutta työstä vapaina hetkinä me järjestämme heidän elämänsä lasten leikiksi, jossa lasten laulut kaikuvat, jossa laulellaan kuorossa ja tanssitaan viattomia tansseja. Oi, me sallimme heidän tehdä syntiäkin, he ovat heikkoja ja voimattomia, ja he rakastavat meitä kuin lapset sen tähden, että me sallimme heidän tehdä syntiä. Me sanomme heille, että jokainen synti annetaan anteeksi, jos se on tehty meidän luvallamme; me sallimme heidän tehdä syntiä sen tähden, että me rakastamme heitä, ja rangaistukset näistä synneistä me, olkoon menneeksi, otamme päällemme. Me otamme ne päällemme, ja he jumaloivat meitä hyväntekijöinään, jotka ovat Jumalan edessä ottaneet kantaakseen heidän syntinsä. Eivätkä he salaa mitään meiltä. Me sallimme tai kiellämme heitä elämästä vaimojensa ja rakastajattariensa kanssa, heillä saa olla tai ei saa olla lapsia, — aina sen mukaan, miten kuuliaisia he ovat, —- ja ilolla ja riemulla he alistuvat tahtoomme, Omantuntonsa kiduttavimmat salaisuudet — kaikki, kaikki he ilmoittavat meille, ja me ratkaisemme kaiken, ja he luottavat ilomielin ratkaisuumme, sillä se vapauttaa heidät persoonallisen ja vapaan ratkaisun suuresta huolesta ja kauheista tuskista, joita he nykyisin saavat kärsiä. Ja kaikista tulee onnellisia, kaikista miljoonista olennoista, paitsi niistä sadoistatuhansista, jotka heitä hallitsevat. Sillä vain meistä, joiden suojeltavana on salaisuus, tulee onnettomia. Tulee olemaan tuhansia miljoonia onnellisia lapsia ja satatuhatta marttyyria, jotka ovat ottaneet kantaakseen hyvän ja pahan tietämisen kirouksen. Hiljaa he kuolevat, hiljaa sammuvat Sinun nimeesi ja haudan tuolla puolen saavat osakseen vain kuoleman. Mutta me säilytämme salaisuuden ja heidän onnekseen houkuttelemme heitä taivaallisella ja iankaikkisella palkinnolla. Sillä jos toisessa maailmassa olisi jotakin olemassa, niin se ei tietenkään olisi heidän kaltaisiaan varten. Sanotaan ja ennustetaan, että Sinä tulet ja voitat uudelleen, tulet valittujesi kanssa, ylpeittesi ja voimakkaittesi kanssa, mutta me sanomme, että he ovat pelastaneet ainoastaan itsensä, kun taas me olemme pelastaneet kaikki. Sanotaan, että pedon selässä istuva ja käsissään salaisuutta pitävä portto saatetaan häpeään, että vähäväkiset taas nousevat kapinaan, että purppuraviitta reväistään ja hänen 'inhoittava' ruumiinsa paljastetaan. Mutta silloin minä nousen ja osoitan Sinulle tuhansia miljoonia onnellisia lapsia, jotka eivät ole tunteneet syntiä. Ja me, jotka heidän onnensa tähden olemme ottaneet kantaaksemme heidän syntinsä, me astumme eteesi ja sanomme: 'Tuomitse meidät, jos voit ja uskallat.' Tiedä, että minä en pelkää Sinua. Tiedä, että minäkin olen ollut erämaassa, että minäkin olen elättänyt henkeäni heinäsirkoilla ja juurilla, että minäkin olen siunannut vapautta, jolla Sinä olet onnellistuttanut ihmiset, minäkin valmistauduin kuulumaan Sinun valittujesi joukkoon, niiden joukkoon, jotka ovat voimakkaat ja mahtavat ja palavat halusta 'täyttää lukumäärän'. Mutta minä tulin järkiini enkä tahtonut palvella mielettömyyttä. Minä käännyin takaisin ja liityin niiden joukkoon, jotka paransivat Sinun sankaritekosi. Minä menin pois ylpeitten parista ja palasin nöyrien luo näiden kuolevaisten onnen tähden. Se, mitä minä puhun Sinulle, toteutuu, ja meidän valtakuntamme rakentuu. Toistan Sinulle, jo huomenna Sinä saat nähdä tämän kuuliaisen lauman, joka minun ensimmäisestä viittauksestani syöksyy kasaamaan hiiliä Sinun roviotasi varten, jolla minä poltan Sinut sen tähden, että tulit meitä häiritsemään. Sillä Sinä olet paremmin kuin kukaan muu ansainnut roviomme. Huomenna poltan Sinut. Dixi.»

Ivan pysähtyi. Hän oli kiihtynyt puhuessaan ja puhui innostuneesti.
Lopetettuaan hän äkkiä alkoi hymyillä.

Aljoša, joka oli kuunnellut häntä ääneti, mutta lopulta hyvin kiihtyneenä monta kertaa koettanut keskeyttää veljensä puheen, vaikka nähtävästi oli hillinnyt itsensä, alkoi äkkiä puhua aivan kuin olisi riuhtaissut itsensä irti:

— Mutta… tämä on järjettömyyttä! — huudahti hän punastuen. — Sinun runoelmasi on ylistys Jeesukselle, eikä herjaus… niinkuin sinä sen tahdoit. Ja kuka uskoo puhettasi vapaudesta? Noinko, noinko se on ymmärrettävä! Tämmöinenkö on oikeauskoisuuden käsitys… Tämä on Rooma, eikä Roomakaan kokonaisuudessaan, tämä on valhetta, — tätä ovat huonoimmat katolilaisista, inkvisiittorit, jesuiitat!… Eikä ollenkaan voi olla olemassakaan niin mielikuvituksellista henkilöä kuin sinun inkvisiittorisi. Mitä ihmisten syntejä he ottavat kantaakseen? Mitä salaisuuden säilyttäjiä ovat nuo, jotka ovat ottaneet päällensä jonkinmoisen kirouksen ihmisten onnen tähden? Milloin niitä on nähty? Me tiedämme jesuiitat, heistä puhutaan pahaa, mutta ovatko he sellaisia kuin sinä kuvaat? He ovat aivan muuta, kokonaan muuta… He ovat yksinkertaisesti Rooman armeija tulevaa koko maailman käsittävää maallista valtakuntaa varten, jonka hallitsijana on keisari — Rooman ylipappi… siinä on koko ihanne, mutta ilman mitään salaisuuksia ja ylevää murhetta… Kaikkein yksinkertaisinta vallanhimoa, likaisten maallisten hyvyyksien tavoittelua, orjuuttamisen halua… jonkinmoista tulevaa maaorjuutta, niin että he ovat isäntiä… siinä koko heidän hommansa. Kenties he eivät usko Jumalaankaan. Sinun kärsivä inkvisiittorisi on pelkkä mielikuvituksen tuote…

— Seis, seis, — nauroi Ivan, — sinäpä vasta tulistuit. Mielikuvituksen tuote, sanot sinä. Olkoon vain! Tietysti se on kuvittelua. Sallihan kuitenkin: luuletko sinä todellakin, että koko viimeisten vuosisatojen katolinen liike tosiaankin on vain pyrkimystä valtaan yksistään likaisten hyvyyksien tähden? Eiköhän vain isä Paísi opettane sinulle tuommoisia?

— Ei, ei, isä Paísi päinvastoin kerran puhui jotakin samaan suuntaan kuin sinä… mutta tietysti toista, aivan toista, — puuttui Aljoša äkkiä puheeseen.

— Arvokas tiedonanto, vaikka sanotkin sen olleen »aivan toista». Minä kysynkin sinulta juuri sitä, miksi sinun jesuiittasi ja inkvisiittorisi ovat liittyneet yhteen vain kurjien aineellisten etujen takia. Miksi heidän joukossaan ei voi sattumalta olla ainoatakaan marttyyria, jota kiduttaa suuri murhe ja joka rakastaa ihmiskuntaa? Näetkö: otaksu, että löytyy vaikkapa vain yksi ainoa kaikkien näiden vain aineellisia ja saastaisia hyvyyksiä tavoittelevien joukosta, — vaikkapa vain yksi ainoa sellainen kuin minun inkvisiittorivanhukseni, joka itse on syönyt juuria erämaassa ja riehunut voittaakseen lihansa, jotta tulisi vapaaksi ja onnelliseksi, mutta joka on samalla koko elämänsä ajan rakastanut ihmiskuntaa ja äkkiä nähnyt kaiken sekä huomannut, että ei ole suuri moraalinen autuus saavuttaa tahdon täydellisyys varmistuakseen samaan aikaan siitä, että miljoonat muut Jumalan luomat olennot ovat vain pilkaksi syntyneet eivätkä koskaan jaksa tulla toimeen vapautensa kanssa, että kurjista kapinoitsijoista ei koskaan tule jättiläisiä, jotka saavat tornin valmiiksi, että suuri idealisti ei unelmoinut harmoniastaan tämmöisiä hanhia varten. Ymmärrettyään kaiken tämän hän kääntyi takaisin ja liittyi… järkeviin ihmisiin. Eikö tämmöistä todellakaan olisi voinut tapahtua?

— Kehen liittyi, mihin järkeviin ihmisiin? — huudahti Aljoša melkein kiivastuneena. — Ei ole heillä mitään sellaista järkeä eikä mitään sellaisia salaisuuksia… On ainoastaan jumalattomuutta, siinä on heidän koko salaisuutensa. Sinun inkvisiittorisi ei usko Jumalaan, siinä on koko hänen salaisuutensa!

— Vaikkapa niinkin! Vihdoinkin sinä sen huomasit. Tosiaankin asia on niin, siinä tosiaankin on koko salaisuus, mutta eikö se ole kärsimystä esimerkiksi hänenkaltaiselleen ihmiselle, joka on tuhlannut koko elämänsä sankaritekoon erämaassa eikä ole voinut parantua rakkaudestaan ihmiskuntaan? Elämänsä ehtoolla hän tulee selvästi vakuutetuksi siitä, että ainoastaan suuren, peloittavan hengen aivoitukset voisivat saada edes jossakin määrin siedettävän järjestyksen toimeen vähäväkisten kapinoitsijoiden, noiden »viimeistelemättömien, pilkaksi luotujen koe-olentojen» elämässä. Ja tultuaan tästä vakuutetuksi hän näkee, että on kuljettava viisaan hengen, kuoleman ja hävityksen kauhean hengen, osoittamaa suuntaa ja sitä varten hyväksyttävä valhe ja petos sekä johdettava tietoisesti ihmisiä kuolemaan ja hävitykseen pettäen samalla heitä kaiken aikaa matkan kestäessä, jotta he eivät mitenkään tulisi huomanneeksi, mihin heitä viedään, niin että nämä kurjat soaistut edes matkalla pitäisivät itseään onnellisina. Ja huomaa, tämä on petosta Hänen nimeensä, jonka ihanteeseen vanhus koko elämänsä ajan oli niin intohimoisesti uskonut! Eikö tämä ole onnettomuutta? Ja joskin vain yksi ainoa tämmöinen olisi joutunut koko tuon »vain saastaisten hyvyyksien takia valtaa himoitsevan» armeijan etunenään, — niin eikö tuo yksi tuollainen jo ole kylliksi, jotta siitä syntyisi murhenäytelmä? Eikä siinä kyllin: riittää jo yksikin tämmöinen etunenässä kulkeva tekemään sen, että koko Rooman asiasta kaikkine armeijoineen ja jesuiittoineen löytyy lopulta todellinen johtava aate, tämän asian korkein aate. Minä sanon sinulle suoraan uskovani lujasti, että tämä ainoa ihminen ei koskaan ole puuttunut liikkeen johdossa olevien keskuudesta. Kukapa tietää, kenties Rooman ylipappien joukossakin on sattunut olemaan näitä ainoita. Kukapa tietää, kenties tuo kirottu ukko, joka niin itsepintaisesti omalla tavallaan rakastaa ihmiskuntaa, on nytkin olemassa kokonaisena joukkona monia tuollaisia ainoita ukkoja eikä ollenkaan satunnaisesti, vaan on olemassa sopimuksena, salaisena liittona, joka jo ammoin on perustettu salaisuuden suojelemista varten, sen suojelemiseksi onnettomilta ja heikoilta ihmisiltä, jotta heistä tehtäisiin onnellisia. Tämä on ehdottomasti olemassa ja on niin oleva. Mielessäni väikkyy, niinkuin myös vapaamuurareilla olisi jotakin tämän salaisuuden tapaista pohjanaan, ja siksipä katolilaiset niin vihaavat vapaamuurareita, kun näkevät heissä kilpailijoita, aatteen yhteyden pirstoamista, silloin kun pitäisi olla yksi lauma ja yksi paimen… Muuten puolustaessani ajatustani minä olen kuin tekijä, joka ei ole kestänyt kritiikkiäsi. Riittää tästä.

— Kenties sinä itse olet vapaamuurari! — pääsi äkkiä Aljošan suusta.
— Sinä et usko Jumalaan, — lisäsi hän, nyt jo hyvin murheellisena.
Sitäpaitsi hänestä näytti, kuin veli olisi katsonut häntä ivaten. —
Miten sinun runoelmasi loppuu? — kysyi hän äkkiä katsellen maahan. —
Vai onko se jo lopussa?

— Aikomukseni oli lopettaa se näin: kun inkvisiittori on vaiennut, niin hän odottaa jonkin aikaa, että Vanki vastaisi hänelle. Hänestä on vaikeata Hänen vaitiolonsa. Hän oli nähnyt, kuinka Vanki koko ajan oli kuunnellut häntä katsellen läpitunkevasti ja hiljaa suoraan hänen silmiinsä ja nähtävästi tahtomatta väittää mitään vastaan. Ukko olisi tahtonut, että toinen olisi sanonut hänelle jotakin, vaikkapa katkeraakin ja peloittavaa. Mutta Hän lähestyy äkkiä ääneti vanhusta ja suutelee hiljaa hänen verettömiä yhdeksänkymmenvuotiaita huuliaan. Siinä on koko vastaus. Ukko hätkähtää. Hänen huuliensa reunat hieman nytkähtävät; hän menee ovelle, avaa sen ja sanoo Hänelle: »Mene, äläkä tule enää… älä tule ollenkaan… milloinkaan, milloinkaan!» Ja hän päästää Hänet »kaupungin tummille toreille». Vanki poistuu.

— Entä ukko?

— Suudelma polttaa hänen sydäntään, mutta ukko pitää entisen aatteensa.

— Ja sinä yhdessä hänen kanssaan, sinä myös? — huudahti Aljoša surullisesti. Ivan alkoi nauraa.

— Tämähän on pötyä, Aljoša, tämähän on vain järjettömän ylioppilaan järjetön runoelma, ylioppilaan, joka ei koskaan ole kirjoittanut kahta säettäkään. Miksi sinä otat sen niin vakavasti? Etköhän vain luule, että matkustan nyt suoraan sinne, jesuiittain luo, yhtyäkseni niitten ihmisten joukkoon, jotka parantavat Hänen sankaritekoaan? Herra Jumala, mitä se minuun kuuluu! Minähän sanoin sinulle: kunhan vain pääsen jotenkuten kolmenkymmenen vuoden ikään asti, niin sitten — pikari lattiaan!

— Entä tahmeat lehdet ja rakkaat haudat ja sininen taivas ja armas nainen! Kuinka sinä aiot elää, kuinka rakastaa niitä? — huudahti Aljoša surullisesti. — Onko se mahdollista, kun on tuommoinen helvetti rinnassa ja päässä? Ei, sinä menet pois juuri sitä varten, että yhtyisit heihin… tai jos ei ole niin, niin sinä surmaat itse itsesi, sinä et jaksa sietää tätä!

— On olemassa sellainen voima, joka kestää kaiken! — lausui Ivan kylmästi naurahtaen.

— Mikä voima?

— Karamazovin voima… Karamazovien alhaisuuden voima.

— Siis hukkua irstailuun, kuolettaa sielunsa turmeluksessa, niinkö, niinkö?

— Ehkäpä niinkin… vaikka kolmenkymmenen vuoden ikään mennessä kenties voin sen välttääkin, mutta sitten…

— Kuinka vältät? Miten vältät? Se on mahdotonta, kun on sellaiset ajatukset kuin sinulla.

— Taaskin Karamazovien tavalla.

— Niinkö, että »kaikki on luvallista»? Kaikki on luvallista, niinkö, niinkö?

Ivan rypisti kulmiaan ja tuli äkkiä omituisen kalpeaksi.

— Ahaa, sinä tartuit eiliseen pikku sanaan, joka niin loukkasi Miusovia… ja joka sai veli Dmitrin niin naiivilla tavalla hyökkäämään esiin ja toistamaan sen, — naurahti hän vääristäen suutaan. — Olkoon niinkin: »kaikki on luvallista», jos kerran sana on tullut sanotuksi. Minä pysyn siinä. Eikä myöskään Mitjkan sanontatapa ole hullumpi.

Aljoša katseli häntä ääneti.

— Minä, veliseni, ajattelin lähtiessäni, että omistan tässä maailmassa edes sinut, — lausui äkkiä Ivan odottamattoman tunteellisesti, — mutta nyt näen, ettei sinunkaan sydämessäsi ole sijaa minulle, rakas erakkoni. Tunnuslauselmaa »kaikki on luvallista» minä en hylkää, no, senpä takia sinä hylkäät minut, niinkö, niinkö?

Aljoša nousi, astui hänen luokseen ja suuteli ääneti ja hiljaa hänen huuliaan.

— Kirjallista varkautta! — huudahti Ivan äkkiä riemastuen. — Tämän sinä olet varastanut minun runoelmastani! Kiitos kuitenkin. Nouse, Aljoša, menkäämme, jo on aika niin minun kuin sinunkin.

He lähtivät ulos, mutta pysähtyivät ravintolan ovelle.

— Tiedätkö mitä, Aljoša, — lausui Ivan lujalla äänellä, — jos minusta todellakin on tahmeitten lehtien harrastajaksi, niin minä rakastan niitä ainoastaan sinua muistellen. Minulle riittää se, että sinä olet täällä jossakin, enkä minä menetä elämänhaluani. Riittääkö tämä sinulle? Jos tahdot, niin pidä tätä vaikkapa rakkauden tunnustuksena. Mutta nyt mene sinä oikealle, minä menen vasemmalle, riittää jo, kuuletko, riittää. Toisin sanoen, jos minä huomenna en matkustaisikaan pois (luullakseni lähden varmasti) ja me vielä sattuisimme jotenkuten tapaamaan toisemme, niin kaikista näistä aiheista älä puhu kanssani enää sanaakaan. Pyydän sitä hartaasti. Äläkä myöskään veli Dmitristä, pyydän sitä erityisesti, älä edes aloita koskaan enää keskustelua kanssani, — lisäsi hän äkkiä ärtyisästi, — kaikki on pohjaan asti pengottua, kaikki on loppuun puhuttua, eikö niin? Minä puolestani lupaan sinulle myöskin tämän yhden asian: kun kolmenkymmenen iässä mieleni tekee »paiskata pikari maahan», niin minä tulen vielä kerran keskustelemaan sinun kanssasi, olitpa missä tahansa… tulen vaikkapa Amerikasta, tiedä se. Tulen vartavasten. Tulee olemaan sangen mielenkiintoista nähdäkin sinut siihen aikaan: millainen mahdatkaan silloin olla? Jokseenkin juhlallinen lupaus, kuten huomaat. Mutta nyt luultavasti todellakin sanomme toisillemme jäähyväiset noin seitsemäksi tai kymmeneksi vuodeksi. No, mene nyt tuon Pater Seraphicus -ystäväsi luo, hänhän on kuolemaisillaan; jos hän kuolee poissaollessasi, niin kenties vielä suutut minuun siitä, että olen viivyttänyt sinua. Näkemiin, suutele minua vielä kerta, kas niin, ja mene…

Ivan käännähti äkkiä ja meni tiehensä katsomatta enää taakseen. Se oli samanlaista kuin veli Dmitrin lähtö eilen Aljošan luota, vaikka eilinen lähtö oli kokonaan toisenluontoinen. Tämä omituinen pikku havainto lennähti kuin nuoli läpi Aljošan surullisen mielen, surullisen ja murheellisen tällä hetkellä. Hän odotti vähän aikaa katsellen veljensä jälkeen. Jostakin syystä hän äkkiä pani merkille, että veli Ivan kulkee omituisesti heiluen ja että hänen oikea olkapäänsä, takaapäin katsoen, näyttää olevan alempana kuin vasen. Tätä hän ei ollut koskaan aikaisemmin huomannut. Mutta äkkiä hänkin kääntyi ympäri ja lähti miltei juoksujalkaa luostaria kohti. Oli jo tullut melkoisen pimeä, ja häntä melkein peloitti; hänessä kasvoi jotakin uutta, johon hän ei olisi voinut antaa vastausta. Alkoi kuten eilenkin taas tuulla, ja ikivanhat hongat hänen ympärillään alkoivat surullisesti humista, kun hän saapui erakkomajoja ympäröivään metsikköön. Hän melkein juoksi. »Pater Seraphicus» — mistä hän sai tuon nimen — mistä? — välähti Aljošan päässä. — Ivan, Ivan-raukka, milloin taas saankaan sinut nähdä… Tuossa on erakkomajakin, hyvä Jumala! Niin, niin, hänpä juuri, tämä Pater Seraphicus, häneltäpä pelastus tuleekin… häneltä ja ainaiseksi!

Myöhemmin hän suuresti hämmästellen muisteli muutaman kerran elämänsä aikana, kuinka hän oli saattanut äkkiä erottuaan Ivanista niin täydelleen unohtaa veljensä Dmitrin, jonka hän aamulla vain muutamaa tuntia aikaisemmin oli päättänyt ehdottomasti etsiä käsiinsä, samoinkuin hän oli päättänyt olla poistumatta, ennenkuin olisi sen tehnyt, vaikkapa olisi täytynyt olla sinä yönä palaamatta luostariin.

Vielä sangen epäselvää toistaiseksi

Erottuaan Aljošasta Ivan Fjodorovitš lähti kotiinsa Fjodor Pavlovitšin taloon. Mutta omituista, hänet valtasi äkkiä sietämätön kaiho, ja, se oli tässä tärkeintä, tuo kaiho kasvoi kasvamistaan joka askelella, sikäli kuin hän lähestyi taloa. Kaiho itsessään ei ollut omituista, vaan se, että Ivan Fjodorovitš ei mitenkään voinut määritellä, mitä hän kaihosi. Hän oli tuntenut kaihon mielessään usein ennenkin, eikä ollut kumma, että se oli vallannut hänet nyt tämmöisenä hetkenä, kun hän valmistautui jo huomenna äkillisesti katkaisemaan kaiken sen, mikä oli houkutellut hänet tänne, ja uudelleen tekemään jyrkän käänteen toiseen suuntaan sekä astumaan uudelle, aivan tuntemattomalle tielle, taaskin aivan yksin niinkuin ennenkin, paljon toivoen, mutta tietämättä mitä, paljon, kovin paljon odottaen elämältä, mutta osaamatta itse määritellä mitään, odotuksiinsa enemmän kuin toiveisiinkaan nähden. Ja kuitenkin tällä hetkellä, vaikka hänen sielussaan oli todellakin uuden ja tuntemattoman kaiho, häntä kiusasi aivan toinen asia. »Eiköhän vain vastenmielisyys isänkotia kohtaan?» ajatteli hän itsekseen. »Siltä se tuntuu, niin vastenmieliseksi on paikka käynyt, ja vaikka viimeisen kerran tänään astun tuon iljettävän kynnyksen yli, niin se on sittenkin vastenmielistä»… Mutta ei, ei se ole sitäkään. Eiköhän tätä surumielisyyttä liene aiheuttanut jäähyväisten sanominen Aljošalle ja keskustelu hänen kanssaan: »Niin monta vuotta olin puhumatta mitään koko maailmalle enkä pitänyt sitä puheeni arvoisena, ja yhtäkkiä laskettelin semmoisen määrän pötyä.» Tämä saattoi tosiaankin olla nuoren kokemattomuuden ja nuoren turhamaisuuden harmia sen johdosta, että ei ollut osannut sopivasti tuoda esille sanottavaansa, vieläpä sellaiselle olennolle kuin Aljoša, johon nähden hänellä sydämessään epäilemättä oli suuria toiveita. Tietysti oli tässä sitäkin, nimittäin harmia, ja sitä täytyikin olla ehdottomasti, mutta ei tämä surumielisyys ollut sitäkään, se oli jotakin muuta. »Mieli on niin alakuloinen, että ihan inhoittaa, mutta en kykene määrittelemään mitä tahdon. Olisikohan parasta olla kokonaan ajattelematta»…

Ivan Fjodorovitš koetti »olla ajattelematta», mutta siitäkään ei ollut apua. Pääasia oli, että tämä alakuloisuus oli siitä harmillinen ja ärsytti mielen sillä, että se oli laadultaan tilapäinen ja ikäänkuin aivan ulkonainen, sen tunsi. Jossakin seisoi ja törrötti jokin olento tai esine samaan tapaan kuin joskus jokin törröttää silmän edessä eikä sitä pitkään aikaan huomaa, kun on työssä tai keskustelee innokkaasti, mutta ilmeisesti kuitenkin tuntee olevansa äreä ja melkein kiusattu, kunnes vihdoin hoksaa poistaa näkyvistä tuon kelvottoman esineen, joka usein on aivan tyhjänpäiväinen ja naurettava, jokin esine, jota ei ole muistettu panna paikoilleen, lattialle pudonnut liina, kaappiin panematta jäänyt kirja t.m.s. Viimein Ivan Fjodorovitš saapui erittäin pahalla tuulella ja ärtyneenä isänsä talon luo ja äkkiä, noin viidentoista askelen päässä siitä, hän katsahdettuaan portille heti ymmärsi, mikä häntä oli niin kiusannut ja tehnyt hänen mielensä levottomaksi.

Penkillä portin luona istui ja vilvoitteli itseään illan ilmassa lakeija Smerdjakov, ja Ivan Fjodorovitš ymmärsi heti luotuaan katseen häneen, että hänen sielussaankin oli istunut lakeija Smerdjakov ja että juuri tätä miestä hän ei voinut sietää. Kaikki ympärillä kirkastui ja selkeni. Äsken jo, kun Aljoša oli kertonut kohtauksestaan Smerdjakovin kanssa, oli jotakin synkkää ja vastenmielistä äkkiä tunkeutunut hänen sydämeensä ja saanut siinä vihan nousemaan. Sitten keskustelun kuluessa oli Smerdjakov joksikin aikaa unohtunut, mutta jäänyt kuitenkin hänen sieluunsa, ja heti Ivan Fjodorovitšin erottua Aljošasta ja lähdettyä yksin kotiin oli unhoon jäänyt tunne äkkiä taas alkanut nopeasti nousta pinnalle. »Voiko todellakin tuo ala-arvoinen lurjus siinä määrin häiritä rauhaani!» ajatteli hän tuntien sietämätöntä vihaa.

Seikka oli semmoinen, että Ivan Fjodorovitšille tämä mies oli todellakin tullut hyvin vastenmieliseksi viime aikoina ja varsinkin aivan viime päivinä. Hän oli itsekin alkanut huomata tämän melkein vihankaltaisen tunteen kasvamisen tuota olentoa kohtaan. Kenties oli tämän vihan kehittymisprosessi saanut niin kärjistyneen muodon juuri sen tähden, että alussa, kun Ivan Fjodorovitš juuri oli tullut luoksemme, asiat olivat olleet aivan toisin. Silloin oli Ivan Fjodorovitš tuntenut jonkinmoista erikoista osanottoa Smerdjakovia kohtaan, vieläpä pitänyt häntä hyvin omalaatuisena. Itse hän oli totuttanut tämän kanssaan puhelemaan, vaikka aina ihmettelikin hänen järkensä eräänlaista sotkuisuutta, tai paremmin sanoen eräänlaista levottomuutta, eikä käsittänyt, mikä saattoi niin alituisesti ja poistamattomasti herättää levottomuutta »tässä mietiskelijässä». He puhuivat myös filosofisista kysymyksistä ja siitäkin, miksi valo loisti ensimmäisenä päivänä, vaikka aurinko, kuu ja tähdet luotiin vasta neljäntenä päivänä, ja kuinka tämä on ymmärrettävä; mutta Ivan Fjodorovitš tuli pian vakuutetuksi siitä, että ei ollut ollenkaan kysymys auringosta, kuusta eikä tähdistä, että aurinko, kuu ja tähdet tosin ovat mielenkiintoinen asia, mutta Smerdjakoville täysin toisarvoinen, ja että hän tahtoo jotakin aivan muuta. Oli miten oli, niin joka tapauksessa alkoi näkyä ja yhä selvemmin tulla esille rajaton ja samalla loukattu itserakkaus. Ivan Fjodorovitšia tämä ei ollenkaan miellyttänyt. Siitä alkoi hänen vastenmielisyytensä. Myöhemmin alkoivat talossa sotkuiset olot, ilmestyi Grušenjka, alkoi juttu veli Dmitrin kanssa, tuli huolia, — he puhelivat tästäkin, mutta vaikka Smerdjakov puhui siitä aina hyvin kiihtyneenä, niin ei taaskaan mitenkään voinut päästä selville, mitä hän itse siinä oikeastaan tahtoi. Täytyi suorastaan ihmetellä joittenkin hänen toivomustensa epäjohdonmukaisuutta ja sotkuisuutta, kun ne tahtomatta tulivat esille; ne olivat aina epäselviä. Smerdjakov kyseli myötäänsä, teki jonkinmoisia ilmeisesti harkittuja syrjäkysymyksiä, mutta mitä varten — sitä hän ei selittänyt, ja tavallisesti hän juuri kiihkeimmin kysellessään yhtäkkiä vaikeni tai siirtyi aivan muihin asioihin. Mutta pääasia, mikä viimein lopullisesti suututti Ivan Fjodorovitšin ja synnytti hänessä niin suuren vastenmielisyyden, — oli jonkinmoinen iljettävä ja erikoislaatuinen tuttavallisuus, jota Smerdjakov alkoi selvästi osoittaa häntä kohtaan, sitä selvemmin, kuta pitemmälle aika kului. Ei niin, että hän olisi ottanut itselleen vapauden olla epäkohtelias, päinvastoin hän puhui aivan erinomaisen kunnioittavasti, mutta asiat kehittyivät kuitenkin sellaisiksi, että Smerdjakov ilmeisesti alkoi, ties mistä syystä, pitää lopulta itseään jossakin suhteessa solidaarisena Ivan Fjodorovitšin kanssa, puhui aina semmoisella tavalla, kuin heidän kahden välillä olisi jo jotakin sovittua ja ikäänkuin salaista, jotakin, mikä joskus oli lausuttu heidän kummankin puolelta ja minkä vain he molemmat tiesivät, mutta mikä muille heidän ympärillään liikkuville kuolevaisille oli suorastaan käsittämätöntä. Ivan Fjodorovitš ei tällöin kuitenkaan pitkään aikaan ymmärtänyt tätä hänessä kasvavan vastenmielisyyden todellista syytä, vaan pääsi aivan viime aikoina selville, mistä tässä oli kysymys. Tuntien halveksimista ja vihastusta hän aikoi kulkea Smerdjakovin ohi ääneti ja tähän katsomatta pikkuportille, mutta Smerdjakov nousi penkiltä, ja yksistään jo tästä liikkeestä Ivan Fjodorovitš heti arvasi miehen haluavan erityisesti keskustella hänen kanssaan. Ivan Fjodorovitš katsahti häneen ja pysähtyi, ja se, että hän näin yhtäkkiä pysähtyi eikä mennyt ohi, kuten oli tahtonut juuri hetkinen sitten, suututti häntä niin, että hän vapisi. Vihoissaan ja inhoten hän katseli Smerdjakovin riutuneita kuohilaankasvoja, hänen sileiksi kammattuja ohimoitaan ja pöyhistettyä pientä hiustöyhtöään. Smerdjakovin vasen, hiukan siristetty silmä vilkutti ja nauroi aivan kuin olisi sanonut: »Mitä sinä menet, ethän pääse kuitenkaan ohi, näethän, että meillä kahdella älykkäällä miehellä on keskenämme puhuttavaa.» Ivan Fjodorovitš vapisi.

»Pois, heittiö, olenko minä sinun toverisi, hölmö!» oli vähältä lennähtää hänen suustaan, mutta hänen suureksi ihmetyksekseen kieli lausuikin aivan toista:

— Nukkuuko isä vai onko hän herännyt? — lausui hän hiljaa ja nöyrästi, odottamatta itsekään sellaista, ja kävi äkkiä, niinikään aivan odottamatta, istumaan penkille. Hetkiseksi hänet valtasi melkeinpä pelko, hän muisti sen myöhemmin. Smerdjakov seisoi vastapäätä häntä kädet selän takana ja katseli häntä varmasti, miltei ankarasti.

— Vielä nukkuu, — lausui hän kiirehtimättä (»Itse, näes, alkoi ensimmäisenä puhua, enkä minä.») — Ihmettelen minä teitä, herra, — lisäsi hän vaiti oltuaan ja loi keimaillen silmänsä alas, työnsi oikean jalkansa eteenpäin ja keikutteli kiiltonahkaisen patiinin kärkeä.

— Miksi sinä minua ihmettelet? — lausui Ivan Fjodorovitš katkonaisesti ja kylmästi koettaen kaikin voimin hillitä itseään ja ymmärsi äkkiä inhoa tuntien, että häntä vaivasi mitä voimakkain uteliaisuus ja että hän ei millään ehdolla lähde tästä, ennenkuin on saanut sen tyydytetyksi.

— Miksi te, herra, ette lähde Tšermašnjaan? — sanoi Smerdjakov heittäen äkkiä häneen silmäyksen ja hymyillen tuttavallisesti. »Miksi minä hymyilin, se täytyy hänen itsensä ymmärtää, jos on älykäs mies», näytti hänen siristetty vasen silmänsä sanovan.

— Miksi minun pitäisi mennä Tšermašnjaan? — sanoi Ivan Fjodorovitš ihmeissään.

Smerdjakov oli taas jonkin aikaa vaiti.

— Itse Fjodor Pavlovitškin pyysi teitä niin hartaasti, — lausui hän viimein kiirehtimättä ja aivan kuin pitäen itsekin omaa vastaustaan vähäarvoisena: »mainitsen, näes, toisarvoisen verukkeen, vain sanoakseni jotakin».

— Äh, piru, puhu selvemmin, mitä sinä tahdot? — huudahti vihdoin kiukuissaan Ivan Fjodorovitš, jonka nöyryys muuttui tylyydeksi.

Smerdjakov siirsi oikean jalan vasemman viereen, ojentautui suoremmaksi, mutta katseli edelleen yhtä rauhallisesti ja samalla tavoin hymyillen.

— Mitään olennaista ei ole… muuten vain, puhuakseni…

Syntyi taas äänettömyys… He olivat vaiti melkein minuutin ajan.
Ivan Fjodorovitš tiesi, että hänen olisi pitänyt heti nousta ja
suuttua, mutta Smerdjakov seisoi hänen edessään ja näytti odottavan:
»Minäpä katson, suututko sinä vai etkö?» Siltä ainakin tuntui
Ivan Fjodorovitšista. Viimein hän heilautti ruumistaan noustakseen.
Smerdjakov aivan kuin käytti hyväkseen otollista hetkeä.

— Minun asemani on kauhea, Ivan Fjodorovitš, en edes tiedä, kuinka auttaisin itseäni, — lausui hän äkkiä selvästi ja lujasti ja huokaisi lausuessaan viimeisiä sanoja. Ivan Fjodorovitš istuutui taas heti.

— Molemmat ovat mielettömiä, molemmat ovat ihan kuin pikku lapsia, — jatkoi Smerdjakov. — Minä puhun teidän isästänne ja teidän veljestänne Dmitri Fjodorovitšista. Nyt he nousevat, Fjodor Pavlovitš nimittäin, ja alkavat heti joka hetki ahdistaa minua: »Eikö hän ole tullut? Miksi ei ole tullut?» — Ja tätä menoa sydänyöhön asti ja jälkeen sydänyönkin. Mutta jos Agrafena Aleksandrovna ei tule (sillä he kenties eivät ensinkään koskaan aiokaan tulla), niin huomisaamuna taas käyvät minun kimppuuni: »Miksi ei ole tullut? Minkätähden ei tullut, milloin tulee?» — Ikäänkuin minä tässä jollakin tavoin olisin heidän edessään syyllinen. Toiselta puolen taas on semmoinen juttu, että heti kun alkaa hämärtää, ja jo ennenkin sitä, teidän veljenne ilmestyy ase kädessä läheisyyteeni: »Katsokin, senkin lurjus, liemenkeittäjä: jos päästät huomaamatta hänet menemään etkä ilmoita minulle, että hän on tullut, — niin tapan sinut ennen muita.» Yö kuluu, aamulla hekin samoin kuin Fjodor Pavlovitš alkavat kiusaamalla kiusata minua: »Miksi ei tullut, tuleeko kohta», — aivan kuin taaskin minä olisin heidänkin edessään syyllinen siihen, että heidän neitinsä ei ole näyttäytynyt. Ja siinä määrin he kumpikin joka päivä ja joka hetki suuttuvat yhä enemmän, että toisinaan pelosta olen ollut vähältä riistää itse hengen itseltäni. Minä, herra, en luota heihin.

— Mitäs menit sotkeutumaan asiaan? Miksi aloit viedä tietoja Dmitri
Fjodorovitšille? — lausui Ivan Fjodorovitš ärtyisästi.

— Ettäkö minä olisin sotkeutunut asiaan? Minä en ole puuttunut siihen ensinkään, jos tahdotte tietää aivan täsmälleen. Minä olen koko ajan alusta asti pitänyt suuni kiinni enkä ole uskaltanut sanoa vastaan, mutta he itse ovat määränneet minut palvelijakseen — nöyrimmäksi palvelijakseen. Mutta he eivät siitä lähtien osaa puhuakaan kuin: »Tapan sinut, lurjuksen, jos et pidä silmällä!» Luulen varmasti, herra, että huomenna minulle sattuu pitkä lankeaminen.

— Mikä pitkä lankeaminen?

— Semmoinen pitkä kohtaus, harvinaisen pitkä. Jatkuu muutamia tunteja, tai kenties päivän ja toisenkin. Kerran se kesti minulla kolme päivää, minä putosin silloin vinniltä. Lakkaa puistattamasta, mutta sitten alkaa taas; enkä minä kaikkina noina kolmena päivänä päässyt järkiini. Fjodor Pavlovitš lähettivät silloin hakemaan Herzenstuben, täkäläisen tohtorin, tämä pani jäitä päälaelle ja käytti vielä erästä ainetta… Olisin voinut kuolla.

— Mutta sanotaanhan, että kaatuvataudista ei voi edeltäpäin tietää, millä hetkellä se tulee. Kuinka sinä siis sanot, että se tulee huomenna? — tiedusti Ivan Fjodorovitš aivan erikoisen ja ärtyneen uteliaisuuden kiihoittamana.

— Se on kyllä niin, että edeltäpäin ei voi tietää.

— Sitäpaitsi sinä silloin putosit vinniltä.

— Vinnille minä kiipeän joka päivä, voin pudota huomennakin vinniltä. Tai jos en vinniltä, niin putoan kellariin, kellarissa käyn myös joka päivä, on asiaa.

Ivan Fjodorovitš katsoi häneen pitkään.

— Sinä syötät pajuköyttä, minä huomaan sen, mutta minä en oikein ymmärrä sinua, — lausui hän hiljaa, mutta ankarasti. — Aiotko huomenna ryhtyä teeskentelemään kolme päivää kestävää kaatuvataudin kohtausta, vai mitä?

Smerdjakov, joka oli katsellut maahan ja taas leikkinyt oikean jalkansa kärjellä, asetti oikean jalkansa paikalleen, työnsi sen sijaan eteenpäin vasenta jalkaansa, nosti päänsä ja lausui hymähtäen:

— Jos minä voisinkin sen tempun tehdä, toisin sanoen tekeytyä semmoiseksi, ja koska se ei ole ensinkään vaikeata kokeneelle miehelle, niin minulla on tässä myös täysi oikeus käyttää tätä keinoa pelastaakseni itseni kuolemasta; sillä kun minä makaan taudin kourissa, niin vaikkapa Agrafena Aleksandrovna tulisikin heidän isänsä luo, niin eivät he silloin voi kysyä sairaalta ihmiseltä: »Miksi et ilmoittanut?» Hävettää heitä toki itseäänkin.

— Äh, piru! — huusi äkkiä Ivan Fjodorovitš, ja hänen kasvonsa vääristyivät vihasta. — Mitä sinä aina pelkäät henkesi puolesta! Kaikki nuo veli Dmitrin uhkaukset ovat vain kiihtymyksen sanoja eivätkä mitään muuta. Ei hän sinua tapa. Tappaa, mutta ei sinua!

— Tappaa kuin kärpäsen ja ennen muita minut. Mutta enemmän kuin tätä minä pelkään toista asiaa: että minun luullaan olleen liitossa heidän kanssaan, kun he tekevät jotakin päätöntä isälleen.

— Miksi sinun luultaisiin olleen osallisena?

— Siksi luullaan olleen osallisena, kun minä heille nuo merkit ilmaisin suurena salaisuutena.

— Mitkä merkit? Kenelle ilmaisit? Piru sinut vieköön, puhu selvemmin!

— Minun täytyy täydellisesti tunnustaa, — sanoa venytti Smerdjakov pedanttisen levollisesti, — että tässä on eräs salaisuus minulla ja Fjodor Pavlovitšilla. He, kuten itse suvaitsette tietää (jos vain suvaitsette sen tietää), ovat jo muutamana päivänä, kun tulee yö tai vain iltakin, heti lukinneet ovensa sisäpuolelta. Te olette lopulta alkanut joka kerta palata aikaisin ylös huoneeseenne, ja eilen te ette ollenkaan mihinkään poistunut, ja siksi kenties ette tiedäkään, miten huolellisesti he nyt ovat alkaneet sulkea yöksi ovensa. Ja tulkoonpa itse Grigori Vasiljevitš niin he eivät avaa hänelle, ennenkuin ovat hänet äänestä varmasti tunteneet. Mutta Grigori Vasiljevitš ei tule, sillä minä palvelen nykyjään yksin heitä huoneissa, — niin he itse määräsivät siitä hetkestä alkaen, kun alkoivat tuon hommansa Agrafena Aleksandrovnan kanssa, mutta yöksi minäkin nyt heidän määräyksestään poistun ja vietän yöni sivurakennuksessa, jossa en saa puoliyöhön asti nukkua, vaan minun on vahdittava, noustava ja kierrettävä ympäri pihan sekä odotettava, milloin Agrafena Aleksandrovna tulee, koska he jo muutamana päivänä ovat häntä odottaneet kuin hullut. He ajattelevat näin: hän, sanovat he, pelkää Dmitri Fjodorovitšia (he nimittävät häntä Mitjaksi) ja tulee sentähden myöhemmin yöllä takateitä luokseni; ja sinä, sanovat, vahdi häntä puoliyöhön asti ja myöhempäänkin. Ja jos hän tulee, niin juokse sinä ovelle ja koputa oveeni tai ikkunaan puistosta kädellä kaksi ensimmäistä kertaa hiljempää, näin: yks, kaks, ja sitten heti kolme kertaa nopeammassa tahdissa: kop-kop-kop. Silloin, sanovat, minä heti ymmärrän, että hän on tullut, ja avaan sinulle hiljaa oven. Toisen merkin he neuvoivat minulle siltä varalta, että tapahtuu jotakin erikoista: ensin kaksi kertaa nopeasti: kop-kop, ja sitten vähän ajan kuluttua vielä yksi kerta paljon kovemmin. Silloin he ymmärtävät, että on jotakin äkillistä tapahtunut ja että minun pitää välttämättömästi tavata heitä, ja avaavat myös minulle ja minä menen sisälle ilmoittamaan. Tämä kaikki siltä varalta, että Agrafena Aleksandrovna ei voisi itse tulla, vaan lähettäisi jonkin sanan; sitäpaitsi Dmitri Fjodorovitš voivat myös tulla, niin hänestäkin on ilmoitettava, että hän on läheisyydessä. Kovin he pelkäävät Dmitri Fjodorovitšia, niin että jos Agrafena Aleksandrovna jo olisi tullut ja he olisivat hänen kanssaan sulkeutuneet lukon taakse ja Dmitri Fjodorovitš silloin ilmestyisi lähettyville, niin silloinkin on minun velvollisuuteni ehdottomasti heille heti siitä ilmoittaa koputtamalla kolme kertaa, niin että ensimmäinen merkki, johon kuuluu viisi koputusta, merkitsee: »Agrafena Aleksandrovna tulivat», ja toinen merkki, kolme koputusta: »On hyvin tärkeä asia»; näin itse minua useampaan kertaan opettivat näyttämällä ja selittämällä. Ja koska koko maailmassa nämä merkit tunnen vain minä ja he, niin he ilman mitään epäilyksiä ja huutamatta mitään (heitä peloittaa kovin ääneen vastaaminen) avaavat oven. Nämä merkit juuri myös Dmitri Fjodorovitš nyt on saanut tietää.

— Miksi on saanut tietää? Oletko sinä ilmoittanut? Kuinka sinä olet uskaltanut ilmoittaa?

— Tästä samasta pelosta juuri. Ja kuinka minä olisin uskaltanut salata heiltä? Dmitri Fjodorovitš ahdistelivat joka päivä: »Sinä petät minua, sinä salaat minulta jotakin? Minä katkaisen molemmat koipesi!» Silloin minä heille ilmoitin nuo samat merkit, jotta he ainakin näkisivät minun alamaisuuteni ja siten tulisivat vakuutetuiksi, että minä en petä heitä, vaan kaikin tavoin annan heille tietoja.

— Jos luulet, että hän aikoo käyttää näitä merkkejä ja tahtoo tulla sisälle, niin älä päästä häntä.

— Mutta jos minä itse makaan taudinkohtauksessa, kuinka minä silloin estän pääsemästä, jos vaikka rohkenisinkin olla heitä päästämättä tuntien heidän hurjuutensa.

— Äh, piru vieköön! Miten sinä olet niin varma siitä, että kaatuvatauti tulee, hitto sinut vieköön? Pidätkö sinä minua pilkkanasi vai?

— Kuinka minä uskaltaisin pitää teitä pilkkana, ja onko nyt pilanteon aika, kun on semmoinen pelko? Aavistan, että kaatuvatauti tulee, minulla on sellainen aavistus, se tulee jo pelkästä pelosta.

— Äh, hitto! Jos sinä makaat sairaana, niin Grigori vahtii. Ilmoita edeltäpäin Grigorille, tämä ei päästä häntä.

— Merkkejä minä en uskalla millään tavalla ilmaista Grigori Vasiljevitšille ilman herran käskyä. Mitä taas siihen tulee, että Grigori Vasiljevitš kuulee heidät eikä päästä tulemaan, niin he juuri tänään ovat sairastuneet eilisestä, ja Marfa Ignatjevna aikoo huomenna ryhtyä heitä parantamaan. Niin he äsken sopivat. Tämä parantaminen heillä on hyvin mielenkiintoista: Marfa Ignatjevna tietää erään ryytiviinan, ja heillä on aina sitä, se on väkevää, jostakin ruohosta tehtyä, he tuntevat sellaisen salaisen keinon. Tällä salaisella lääkkeellä he parantavat Grigori Vasiljevitšia noin kolme kertaa vuodessa, kun heillä kolottaa pahasti ristiluita aivan kuin olisi jotakin halvausta, kolmisen kertaa vuodessa. Silloin he ottavat pyyheliinan, kostuttavat sen tässä ryytiviinassa, ja Marfa Ignatjevna hieroo hänen selkäänsä puoli tuntia, kuivaksi asti, se tulee ihan punaiseksi ja turpoaa, ja sitten he antavat hänen juoda sen, mitä pullossa vielä on jäljellä, sekä lukevat samalla jonkin rukouksen, ei kuitenkaan ihan kaikkea viinaa, sillä pienen osan he tässä harvinaisessa tapauksessa jättävät itselleen ja myös juovat sen. Ja molemmat, sanon teille, koska eivät ole juoppoja, samassa kellahtavat nurin ja nukkuvat hyvin pitkän ajan sikeästi; ja kun Grigori Vasiljevitš herää, niin hän melkein aina tämän jälkeen on terve, mutta Marfa Ignatjevnalla herätessään tämän jälkeen on aina päänkivistystä. Niin että siis jos Marfa Ignatjevna huomenna täyttää tämän aikeensa, niin tokkohan he mitään kuulevat ja tokkohan voivat estää Dmitri Fjodorovitšiä pääsemästä. He nukkuvat.

— Mitä hölynpölyä! Ja tämä kaikki sattuu aivan kuin vartavasten yhteen samalla kertaa: sinulla on kaatuvatauti, ja nuo molemmat ovat tiedottomina! — huudahti Ivan Fjodorovitš. — Kunhan vain et sinä itse tahtoisikin johtaa asioita siihen, että sattuisi tuolla tavoin? — pääsi yhtäkkiä hänen suustaan, ja hän rypisti uhkaavasti kulmakarvojaan.

— Kuinka minä tahtoisin niin johtaa… ja miksi johtaa, kun tässä kaikki riippuu yksinomaan Dmitri Fjodorovitšista ja vain hänen ajatuksistaan… Jos he tahtovat jotakin tehdä, niin he sen tekevät, jos taas eivät, niin enhän minä tahallani heitä tänne kuljeta tuupatakseni heidät isänsä luo.

— Miksi hän tulisi isän luo ja vielä salaa, jos, kuten sinä itse sanot, Agrafena Aleksandrovna ei ensinkään tulekaan, — jatkoi Ivan Fjodorovitš vihasta kalveten. — Itsehän sinä sanot sitä ja olet kaiken aikaa täällä asuvana ollut vakuutettu siitä, että ukko vain kuvittelee ja että hänen luokseen ei tule tuo elukka. Miksi Dmitri tunkeutuisi ukon luo, jos tuo ei tule? Puhu! Minä tahdon tietää sinun ajatuksesi.

— Itse suvaitsette tietää, miksi tulevat, mitäpä tässä minun ajatuksillani on tekemistä? Tulevat yksinomaan ilkeydessään tai epäluuloisuudessaan esimerkiksi siinä tapauksessa, että minä olen sairaana, epäilevät ja menevät kärsimättömyydessään etsimään huoneesta kuten eilisellä kerralla: eikö muka hän ole jotenkin sattunut livahtamaan heidän huomaamattaan. Heillä on myös täydellisesti tiedossaan, että Fjodor Pavlovitšilla on valmiina iso kirjekuori ja siihen on suljettu kolmetuhatta ruplaa kolmella sinetillä, köytetty nauha ympäri ja kirjoitettu heidän omalla kädellään. »Enkelilleni Grušenjkalle, jos hän tahtoo tulla», ja myöhemmin, kolme päivää sitten, he kirjoittivat siihen alle vielä: »ja kananpoikaselleni». Tämäpä juuri on epäilyttävää.

— Roskaa! — huudahti Ivan Fjodorovitš melkein raivostuneena. — Dmitri ei mene ryöstämään rahoja ja tappamaan vielä sen lisäksi isäänsä. Hän olisi eilen voinut tappaa hänet Grušenjkan tähden niinkuin raivostunut hölmö ainakin, mutta hän ei mene ryöstämään!

— He tarvitsevat nyt rahoja, tarvitsevat äärimmäisen kipeästi, Ivan Fjodorovitš. Te ette tiedäkään, miten tarvitsevat, tavattomasti, — selitti Smerdjakov levollisesti ja huomattavan täsmällisesti. — Noita samoja kolmeatuhatta he sitäpaitsi pitävät ikäänkuin omina rahoinaan ja ovat itse selittäneet minulle näin: »Minulle», sanovat, »on isä vielä velkaa tasan kolmetuhatta». Ajatelkaa tämän lisäksi, Ivan Fjodorovitš, että tässä on jonkinmoinen totinen totuuskin: sehän on melkein varmasti niin, täytyy sanoa, että Agrafena Aleksandrovna, jos he vain itse sitä haluavat, välttämättömästi saavat heidät menemään kanssaan naimisiin, itse herran Fjodor Pavlovitšin nimittäin, jos vain tahtovat, — no, ehkäpä he tahtovatkin. Minähän sanon muuten vain, että hän ei tule, hän kukaties tahtoo enemmänkin, se on tulla suorastaan rouvaksi. Minä tiedän itse, että heidän kauppiaansa Samsonov puhui hänelle aivan avoimesti, että tästä ei sukeudu ensinkään mikään tyhmä juttu, ja sitä puhuessaan he nauroivat. He itse eivät älyn puolesta ole ensinkään tyhmä. Ei heidän maksa mennä naimisiin sellaisen paljaskintun kanssa kuin Dmitri Fjodorovitš. Kun nyt tämä otetaan huomioon, niin ajatelkaahan itse, Ivan Fjodorovitš, että silloin ei Dmitri Fjodorovitšille eikä myöskään teille veljenne Aleksei Fjodorovitšin kanssa jää kerrassaan mitään isänne kuoleman jälkeen, ei ruplaakaan, sillä sentähden juuri Agrafena Aleksandrovna menevätkin naimisiin heidän kanssaan, jotta antaisivat siirtää kaikki omalle nimelleen ja saisivat itselleen kaikki, mitä on kapitaalia. Mutta jos teidän isänne kuolisi nyt, kun ei mitään tämmöistä ole tapahtunut, niin jokainen teistä saa neljäkymmentätuhatta varmasti heti paikalla, myöskin Dmitri Fjodorovitš, jota he niin vihaavat, sillä mitään testamenttiahan he eivät ole tehneet. Tämän kaiken Dmitri Fjodorovitš tietää sangen hyvin…

Ivan Fjodorovitšin kasvoissa näytti jotakin vääristyvän ja värähtävän.
Hän punastui äkkiä.

— Miksi sinä siis, — keskeytti hän äkkiä Smerdjakovin, — kaiken tämän jälkeen kehoitat minua menemään Tšermašnjaan? Mitä sinä tahdoit sillä sanoa? Minä matkustan pois, ja täällä teillä tapahtuu tämmöistä. — Ivan Fjodorovitš sai vaivoin vedetyksi henkeä.

— Aivan oikein, — lausui Smerdjakov hiljaa ja varovasti, mutta tarkkasi samalla katsettaan pois kääntämättä Ivan Fjodorovitšia.

— Kuinka, aivan oikein? — kysyi Ivan Fjodorovitš vaivoin hilliten itsensä ja silmät uhkaavasti säkenöiden.

— Minä puhuin teitä säälien. Teidän sijassanne minä heti jättäisin kaikki täällä… mieluummin kuin istuisin tämmöisen asian äärellä… — vastasi Smerdjakov katsellen mitä vilpittömimmän näköisenä Ivan Fjodorovitšin säkenöiviin silmiin. Molemmat olivat vaiti.

— Sinä näytät olevan suuri idiootti ja tietenkin… hirveä roisto! — lausui Ivan Fjodorovitš nousten äkkiä penkiltä. Sitten hän aikoi mennä pikkuportista sisälle, mutta pysähtyi äkkiä ja käännähti Smerdjakoviin päin. Tapahtui jotakin omituista: Ivan Fjodorovitš puri äkkiä huultaan aivan kuin suonenvedossa, puristi kätensä nyrkkiin ja hetkinen vielä, niin hän olisi syöksynyt Smerdjakovin kimppuun. Tämä huomasi sen samalla hetkellä, vavahti ja riuhtaisihe taaksepäin. Mutta hetki meni ohi Smerdjakoville tuhoa tuottamatta, ja Ivan Fjodorovitš kääntyi jälleen portille ääneti ja ikäänkuin neuvottomana.

— Minä matkustan huomenna Moskovaan, jos tahdot tietää, — huomisaamuna aikaisin, — siinä kaikki! — lausui hän äkkiä häijysti, selvästi ja kuuluvasti, ja ihmetteli myöhemmin itse, miksi hänen tarvitsi silloin sanoa tämä Smerdjakoville.

— Se on kaikkein parasta, — puuttui tämä puheeseen, aivan kuin olisi tätä odottanutkin, — siinä on vain se, että Moskovasta teitä voidaan sähköteitse vaivata täältä käsin, jos sattuu jotakin sellaista.

Ivan Fjodorovitš pysähtyi uudelleen ja kääntyi taas nopeasti Smerdjakoviin päin. Mutta oli kuin tässäkin olisi tapahtunut muutos. Koko hänen tuttavallisuutensa ja ylimielisyytensä oli hävinnyt silmänräpäyksessä; hänen kasvoissaan kuvastui tavatonta tarkkaavaisuutta ja odotusta, joka nyt kuitenkin oli arkaa ja matelevaa: »Etkö sano vielä jotakin, etkö lisää», — semmoista oli luettavana hänen kiinteässä, Ivan Fjodorovitšiin imeytyneessä katseessaan.

— Eikö sitten Tšermašnjasta kutsuttaisi myös… jos sattuisi jotakin sellaista? — karjaisi äkkiä Ivan Fjodorovitš koroittaen ties mistä syystä äkkiä hirveästi ääntään.

— Myöskin Tšermašnjasta… vaivaavat… — mutisi Smerdjakov melkein kuiskaten, mutta katsellen yhä erinomaisen kiinteästi Ivan Fjodorovitšia suoraan silmiin.

— Moskova on vain kauempana ja Tšermašnja lähempänä ja sinä kai säälit kyytirahoja, vai kuinka, kun ehdotat Tšermašnjaa, vai säälitkö minua, että joudun tekemään suuren mutkan?

— Aivan oikein… — mutisi Smerdjakov jo sortuvalla äänellä, hävyttömästi hymyillen ja valmiina taas suonenvedontapaisessa jännityksessä hyppäämään ajoissa syrjään. Mutta Smerdjakovin hämmästykseksi alkoi Ivan Fjodorovitš yhtäkkiä nauraa ja meni nopeasti sisälle pikkuportista yhä edelleen nauraen. Ken olisi katsahtanut hänen kasvoihinsa, olisi varmaankin päätellyt, ettei hän nauranut ollenkaan sentähden, että hänellä oli niin kovin hauska. Eikä hän itsekään olisi mitenkään voinut selittää, mikä hänen sillä hetkellä oli. Hän liikkui ja kulki kuin kouristuksen vallassa.

»Älykkään ihmisen kanssa kannattaa kyllä keskustella.»

Ja samalla tavalla hän puhuikin. Kun hän juuri sisälle astuessaan kohtasi salissa Fjodor Pavlovitšin, niin hän äkkiä huusi tälle käsillään huitoen: — Minä olen menossa omaan huoneeseeni ylös enkä teidän luoksenne, näkemiin, — ja meni ohi koettaen olla katsahtamatta isään. Saattoihan ukko tällä hetkellä tuntua hänestä erittäin vastenmieliseltä, mutta noin kursailematon vihamielisen tunteen ilmaisu oli yllättävää Fjodor Pavlovitšistakin. Ukko ilmeisesti oli tahtonut hänelle mahdollisimman pian sanoa jotakin ja oli sen takia vartavasten tullut saliin häntä vastaan; mutta kuultuaan tämmöisen kohteliaisuuden hän pysähtyi ääneti ja seurasi pilkallisen näköisenä silmillään portaita ylös ullakkokerrokseen menevää poikaansa, kunnes tämä katosi näkyvistä.

— Mitä hän tarkoitti? — kysyi hän nopeasti Smerdjakovilta, joka oli tullut sisälle Ivan Fjodorovitšin jäljessä.

— Ovat vihainen jostakin, kuka heidät ymmärtää, — mutisi tämä vältellen.

— Hitto hänestä! Olkoon vihainen! Tuo pöytään teekeittiö ja korjaa sitten joutuin luusi, pian. Eikö kuulu mitään uutta?

Alkoivat juuri senlaatuiset kyselyt, jommoisten johdosta Smerdjakov äsken oli valitellut Ivan Fjodorovitšille, nimittäin odotettua naisvierasta koskevat, mutta me jätämme nämä kyselyt tässä esittämättä. Puolen tunnin kuluttua talo oli lukossa ja hullu ukonrahjus käyskenteli yksin huoneissa jännittävän odotuksen vallassa kuunnellen, eikö jo kajahda viisi sovittua kopahdusta, ja katsellen silloin tällöin ulos pimeistä ikkunoista, joista ei näkynyt mitään muuta kuin yö.

Oli jo hyvin myöhä, mutta Ivan Fjodorovitš ei vieläkään nukkunut, vaan mietti. Hän kävi myöhään makuulle tänä yönä, vasta kello kahden ajoissa. Mutta me emme rupea kertomaan koko hänen ajatustensa juoksua, eikä ole sopiva aikakaan meidän syventyä tuohon sieluun: tälle sielulle tulee oma vuoronsa. Ja vaikka koettaisimme jotakin kertoakin, niin tehtävä olisi varsin vaikea, sillä ne eivät olleet ajatuksia, olivatpa vain jotakin hyvin epämääräistä ja, mikä on tärkeintä, liian kiihtynyttä. Hän tunsi itse, että kaikki langat olivat päässeet hänen käsistään. Häntä kiusasivat myös monet omituiset ja miltei aivan odottamattomat mielihalut, esimerkiksi: sydänyön jälkeen alkoi hänen mieleensä äkkiä sietämättömän kovasti tehdä lähteä alas, avata ovi, mennä sivurakennukseen ja tappaa Smerdjakov, mutta häneltä kysyttäisiin, miksi hän sen teki, eikä hän itse kykenisi täsmälleen esittämään mitään syytä paitsi ehkä sen, että tämä lakeija oli tullut hänelle vastenmieliseksi ja oli hänen mielestään pahin solvaaja, mitä maailmassa saattoi olla. Toiselta puolen valtasi tänä yönä useampaan kertaan hänen sydämensä jokin selittämätön ja nöyryyttävä arkuus, joka — hän tunsi sen — vei häneltä äkkiä ruumiillisetkin voimat. Hänen päätään kivisti ja pyörrytti. Jokin vihamielisyys ahdisti hänen sieluaan, aivan kuin hän olisi hankkiutunut kostamaan jollekin. Hän vihasi myös Aljošaa, kun muisteli äskeistä keskusteluaan hänen kanssaan, vihasi joinakin hetkinä suuresti itseäänkin. Katerina Ivanovnaa hän ei muistanut juuri ajatellakaan, ja tätä hän myöhemmin suuresti ihmetteli, varsinkin kun hän hyvin muisti, kuinka hän edellisenä aamuna komeasti kehuessaan Katerina Ivanovnan luona, että lähtee huomenna Moskovaan, oli sydämessään jo silloin kuiskannut itsekseen: »Tämähän on pötypuhetta, et sinä lähde eikä sinun ole niin helppo irtautua kuin nyt kerskut.» Muistellessaan paljon myöhemmin jälkeenpäin tätä yötä Ivan Fjodorovitš erikoisella vastenmielisyydellä muisti, miten hän väliin äkkiä oli noussut sohvalta ja hiljaa, aivan kuin hirveästi peläten, että häntä pidetään silmällä, oli avannut oven, mennyt portaille ja kuulostanut, miten alhaalla, alakerroksen huoneissa, liikkui ja käyskeli Fjodor Pavlovitš, kuunnellut pitkän aikaa, noin viisi minuuttia, omituisen uteliaisuuden valtaamana, henkeään pidätellen ja sykkivin sydämin, mutta miksi hän oli tehnyt tämän kaiken, miksi kuunnellut, — sitä hän ei tietysti itsekään tietänyt. Tätä »tekoa» hän sittemmin koko elämänsä ajan nimitti »inhoittavaksi» ja piti sitä koko elämänsä ajan sisimmässään, sydämensä salaisimmassa sopukassa, koko elämänsä alhaisimpana tekona. Fjodor Pavlovitšia itseään kohtaan hän ei noina hetkinä tuntenut mitään vihaa, vaan oli vain koko sydämestään utelias tietämään: kuinka hän kävelee siellä alhaalla, mitä hän esimerkiksi nyt mahtaa huoneessaan tehdä, hän koetti arvata ja ajatella, miten Fjodor Pavlovitš siellä alhaalla mahtoi katsella pimeistä ikkunoista ja äkkiä pysähtyä keskelle huonetta ja odottaa, odottaa, — eikö joku koputa. Tätä varten Ivan Fjodorovitš meni ulos portaille pari kertaa. Kun kaikki hiljeni ja myös Fjodor Pavlovitš kävi makaamaan, niin Ivan Fjodorovitškin kävi makuulle vahvasti toivoen, että nukkuisi mahdollisimman pian, koska tunsi olevansa hirveästi näännyksissä. Ja tosiaankin: hän vaipui äkkiä syvään uneen ja nukkui mitään unia näkemättä, mutta heräsi aikaisin, kello seitsemän tienoissa, kun jo oli valoisaa. Avattuaan silmänsä hän hämmästyksekseen yht'äkkiä tunsi itsessään harvinaisen tarmonpuuskan, hyppäsi nopeasti ylös ja pukeutui nopeasti, veti sitten esille matkalaukkunsa ja alkoi viivyttelemättä sitä kiireesti täyttää. Parahiksi hän oli saanut edellisenä aamuna kaikki liinavaatteensa pesijältä. Ivan Fjodorovitš ihan naurahti ajatellessaan, että kaikki oli niin järjestynyt, ettei mikään estänyt matkustamasta äkkiä pois. Lähtö oli todellakin äkillinen. Vaikka Ivan Fjodorovitš eilen olikin sanonut (Katerina Ivanovnalle, Aljošalle ja sitten Smerdjakoville) lähtevänsä huomenna, niin hän eilen maata pannessaan, sen hän muisti sangen hyvin, ei sillä hetkellä ollut ajatellutkaan lähtöä, ainakaan hän ei ensinkään ollut ajatellut, että hän aamulla herättyään ensityökseen hyökkää täyttämään matkalaukkuaan. Viimein oli matkalaukku ja käsilaukku valmiina: kello oli jo noin yhdeksän, kun Marfa Ignatjevna astui hänen huoneeseensa tehden joka päivä uudistuneen kysymyksensä: — Missä suvaitsette juoda teetä, huoneessanneko vai menettekö alas? Ivan Fjodorovitš meni alas. Hän oli miltei iloisen näköinen, vaikka hänessä, hänen sanoissaan ja eleissään, oli jotakin hapuilevaa ja kiirehtivää. Tervehdittyään kohteliaasti isäänsä ja kysyttyään erityisesti hänen vointiaankin hän, odottamatta muuten isänsä vastauksen loppua, ilmoitti muitta mutkitta lähtevänsä tunnin kuluttua Moskovaan, kokonaan pois talosta, ja pyysi toimittamaan hevosia. Ukko kuunteli ilmoitusta ollenkaan ihmettelemättä, eikä, perin sopimattomasti kyllä, osoittanut murehtivansa poikansa lähtöä: sen sijaan hän yhtäkkiä alkoi kovasti touhuta, kun muisti juuri silloin erään tärkeän oman asiansa.

— Voi sinua! Kas vain! Et sanonut eilen… no, sama se, voimmehan nytkin järjestää. Tee minulle, veli veikkonen, suuri palvelus, pistäydy Tšermašnjassa. Sinunhan tarvitsee vain poiketa Volovjan kievarista vasempaan, kaikkiaan noin kaksitoista virstaa, ja siinä se Tšermašnja jo onkin.

— Hyväinen aika, en minä voi: rautatielle on matkaa kahdeksankymmentä virstaa, ja juna lähtee asemalta Moskovaan kello seitsemän illalla — nipin napin ennätän siihen.

— Ennätät huomenna tai sitten ylihuomenna, mutta poikkea tänään Tšermašnjaan. Suurenko vaivan sinulle tuottaa isän rauhoittaminen! Jos asiat eivät pidättäisi täällä, niin minä jo aikoja sitten olisin itse kiitänyt sinne, sillä siellä on kiireellinen ja harvinainen asia, mutta täällä minulla… ovat nyt toisenlaiset ajat… Näetkö, siellä on tuo minun metsikköni, kahdessa palstassa, Begitsevissä ja Djatškinissa, takamailla. Maslovit, ukko ja poika, kauppiaat, antavat vain kahdeksantuhatta hakkuuoikeudesta, mutta viime vuonna pyrki toinen ostaja sitä ottamaan ja lupasi kaksitoista, mutta hän ei ollut täkäläinen, siinäpä se onkin. Sillä täkäläisten kaupoista ei nyt ole mihinkään: Maslovit, isä ja poika, jotka omistavat satojatuhansia, pitävät valtaa kourissaan; minkä he määräävät hinnaksi, siihen on tyytyminen, eikä täkäläisistä kukaan uskalla heitä vastaan käräjöidä. Mutta Iljinskin pappi kirjoitti tänne viime torstaina, että sinne on tullut Gorstkin, kauppias hänkin, minä tunnen hänet, hän on siitä kallisarvoinen, että ei ole täkäläinen, vaan Pogrebovista, eikä siis pelkää Maslovia, kun ei ole täkäläinen. Annan metsiköstä, sanoo, yksitoistatuhatta, kuuletko? Mutta hän viipyy täällä, kirjoittaa pappi, enää vain viikon. Nyt kun sinä menisit sinne, niin tekisit sopimuksen hänen kanssaan…

— Kirjoittakaa papille, tämä tekee sitten kaupat.

— Ei hän osaa, siinäpä se onkin. Tuo pappi ei osaa pitää silmiään auki. Hän on aivan erinomainen mies, minä olisin valmis uskomaan hänelle heti kaksikymmentätuhatta talletettaviksi ilman kuittia, mutta hän ei osaa katsoa eteensä, aivan kuin ei olisi ihminenkään, variskin voi häntä vetää nenästä. Ja kuitenkin hän on oppinut mies, ajattelehan. Tuo Gorstkin on ulkoasultaan kuin talonpoika, kulkee sinisessä mekossa, mutta luonteeltaan hän on täysi roisto, sepä juuri onkin meidän yhteinen onnettomuutemme: hän valehtelee, siinäpä se. Valehteli toissa vuonna, että vaimonsa on kuollut ja että hänellä jo on toinen vaimo, eikä siinä ollut lainkaan perää, ajattelehan, hänen vaimonsa ei ole koskaan kuollut, elää nytkin ja pieksää häntä joka kolmas päivä perin pohjin. Nyt olisi siis otettava selville: valehteleeko hän vai puhuuko totta, että tahtoo ostaa ja maksaa yksitoistatuhatta?

— Enhän minäkään voi tässä mitään tehdä, minäkään en osaa pitää silmiäni auki.

— Seis, malta, kyllä sinäkin kelpaat, sillä minä neuvon sinulle kaikki hänelle tehtävät temput, Gordtkinille nimittäin, minä olen jo kauan ollut asioissa hänen kanssaan. Näetkö: pitää katsella hänen partaansa; hänen partansa on punainen, iljettävä, ohut. Jos parta tärisee ja hän itse puhuu sekä on äkäinen, — silloin asiat ovat oikealla tolalla, hän puhuu totta, tahtoo saada kaupat syntymään; mutta jos hän silittää partaansa vasemmalla kädellään ja naurahtelee, — no, silloin hän koettaa pimittää, suunnittelee konnankoukkuja. Hänen silmiinsä ei pidä koskaan katsoa, silmistä ei saa mitään selvää, se on sameata vettä, hän on lurjus, — katso partaa. Minä annan sinun viedä hänelle kirjelapun, näytä se hänelle. Hän on Gorstkin, vaikka ei olekaan Gorstkin, vaan Ljagavyi, mutta älä sinä sano häntä Ljagavyiksi, hän loukkautuu [ljagavyi = eräs laji metsäkoiria]. Jos saat hänen kanssaan kaupat sujumaan ja näet, että menee hyvin, niin kirjoita heti tänne. Kirjoita ainoastaan näin: »Ei valehtele, luullakseni.» Pidä kiinni yhdestätoistatuhannesta, yhden tuhannen voit pudottaa, enempää älä pudota. Ajattele: kahdeksan ja yksitoista — siinä on kolmen tuhannen erotus. Nämä kolmetuhatta minä saan aivan kuin olisin ne löytänyt, eihän ostaja ole noin vain löydettävissä, mutta rahaa tarvitaan hyvin kipeästi. Kun ilmoitat, että on tosi kysymyksessä, niin minä itse lennän täältä sinne ja päätän kaupan, koetan jotenkuten saada siihen aikaa. Mutta mitäpä minä sinne nyt ajaisin, jos koko juttu on kotoisin papin päästä? No, menetkö vai etkö?

— Äh, ei ole aikaa, säästäkää minut siitä.

— Voi, tee palvelus isällesi, minä pidän sen muistissani! Teillä ei kenelläkään ole sydäntä, siinä se on! Mitä sinulle merkitsee päivä tai kaksi? Mihin sinä nyt olet menossa, Venetsiaanko? Ei sinun Venetsiasi häviä kahdessa päivässä. Minä lähettäisin Aljoškan, mutta onko Aljoškasta tämmöisiin asioihin? Minä vain sen vuoksi, että sinä olet älykäs mies, näenhän minä sen. Et ole metsän ostelija, mutta sinulla on silmät päässä. Tässä on kyseessä vain katsominen, puhuuko mies tosissaan vai eikö. Minä sanon, katso partaa: jos parta tärisee, — silloin on tosi kysymyksessä.

— Te itse siis koetatte työntää minut tuohon kirottuun Tšermašnjaan, niinkö? — huudahti Ivan Fjodorovitš naurahtaen ilkeästi.

Fjodor Pavlovitš ei huomannut tuota ilkeyttä tai ei tahtonut sitä huomata, vaan kiinnitti huomionsa naurahdukseen:

— Sinä siis menet, menet? Minä raapustan sinulle heti paikalla kirjelipun.

— En tiedä, menenkö, en tiedä, matkan varrella teen päätökseni.

— Miksi matkalla, päätä heti. Ystäväiseni, päätä! Kun sopimus ottaa syntyäkseen, niin kirjoita minulle pari riviä, anna ne papille, hän lähettää minulle heti sinun lippusi. Sitten en enää pidätä sinua, voit mennä Venetsiaan. Pappi toimittaa sinut omilla hevosillaan takaisin Volovjan kievariin…

Ukko oli suorastaan riemuissaan, kirjoitti kirjelipun, lähetettiin hakemaan hevosia, pantiin pöytään aamiainen, konjakkia. Kun ukko oli hyvällä tuulella, niin hän aina alkoi olla kovin avomielinen, mutta tällä kertaa hän tuntui pidättyväiseltä. Dmitri Fjodorovitšista esimerkiksi hän ei virkkanut ainoatakaan sanaa. Ero taasen ei häntä ollenkaan liikuttanut. Tuntuipa kuin hän ei edes oikein löytäisi puheenaihetta; Ivan Fjodorovitškin huomasi tämän selvästi: »Hän on tosiaankin kyllästynyt minuun», ajatteli hän itsekseen. Vasta saattaessaan poikaansa kuistilta ukko ikäänkuin tuli jonkin verran rauhattomaksi ja pyrki suutelemaan. Mutta Ivan Fjodorovitš ojensi hänelle kiireesti kätensä puristettavaksi ja ilmeisesti tahtoi karttaa suutelemista. Ukko ymmärsi sen heti ja hillitsi silmänräpäyksessä itsensä.

— No, Jumalan nimeen, Jumalan nimeen! — toisteli hän kuistilta. —
Tulethan vielä joskus elämässäsi? Tulekin, otan aina ilomielin vastaan.
No, Kristus olkoon kanssasi!

Ivan Fjodorovitš nousi matkavaunuihin.

— Hyvästi, Ivan, älähän kovin pahasti moiti! — huudahti isä viimeisen kerran.

Koko kotijoukko oli tullut saattamaan: Smerdjakov, Marfa ja Grigori. Ivan Fjodorovitš lahjoitti heille jokaiselle kymmenen ruplaa. Kun, hän jo istui vaunuissa, niin Smerdjakov juoksi laittamaan paremmin peitettä.

— Näetkö… minä menen Tšermašnjaan… — pääsi äkkiä Ivan Fjodorovitšin suusta, lennähti aivan omia aikojaan taas niinkuin eilenkin, ja hän naurahti sen lisäksi omituisen hermostuneesti. Kauan hän tätä muisteli sitten jälkeenpäin.

— Ihmiset puhuvat siis totta, että älykkään ihmisen kanssa kannattaa kyllä keskustella, — vastasi Smerdjakov lujasti ja loi terävän katseen Ivan Fjodorovitšiin.

Vaunut lähtivät liikkeelle ja kiitivät pois. Matkamiehen mieli oli surullinen, mutta hän katseli halukkaasti ympärilleen silmäillen peltoja, kukkuloita, puita, hanhiparvea, joka lensi hänen päänsä yläpuolella ylhäällä kirkkaalla taivaalla. Ja yht'äkkiä hän tunsi olonsa hyväksi. Hän koetti päästä keskusteluun ajomiehen kanssa, ja hänen mieltään kiinnitti suuresti jokin kohta siitä, mitä mies hänelle vastasi, mutta hetken kuluttua hän huomasi, että kaikki oli mennyt ohi korvien ja että hän, totta puhuen, ei edes ollut ymmärtänyt mitä mies hänelle oli vastannut. Hän vaikeni, hyvä oli olla niinkin: ilma oli puhdas, raikas, kylmänpuoleinen, taivas oli kirkas. Hänen mielessään vilahti Aljošan ja Katerina Ivanovnan kuva; mutta hän naurahti ja puhalsi hiljaa näihin armaisiin haavekuviin ja ne haihtuivat: »Tulee vielä niidenkin aika», hän ajatteli. Kievarissa suoriuduttiin nopeasti, vaihdettiin hevoset ja lähdettiin kiitämään Volovjaa kohti. »Minkätähden älykkään ihmisen kanssa kannattaa kyllä keskustella, mitä hän tällä tahtoi sanoa?» nousi äkkiä voimakkaasti hänen mieleensä. »Ja minkätähden minä ilmoitin hänelle, että menen Tšermašnjaan?» Saavuttiin Volovjan kievariin. Ivan Fjodorovitš nousi ajopeleistä, ja kyytimiehet kerääntyivät hänen ympärilleen. Koetettiin tehdä sopimus poikkeamisesta Tšermašnjaan, jonne oli kaksitoista virstaa kylätietä ja oli mentävä yksityisten hevosilla. Hän käski valjastamaan. Sitten hän meni sisälle kestikievaritaloon, katseli ympärilleen, loi silmäyksen emäntään ja palasi äkkiä ulos portaille.

— Ei tarvitse lähteä Tšermašnjaan. Enkö minä myöhästy, veikkoset, kello seitsemän lähtevästä junasta?

— Ennätämme parhaiksi. Onko valjastettava?

— Valjasta heti paikalla. Meneekö kukaan teistä huomenna kaupunkiin?

— Menee kyllä, tämä Mitri menee.

— Etkö voisi, Mitri, tehdä erästä palvelusta? Pistäydy isäni Fjodor
Pavlovitš Karamazovin luona ja sano hänelle, että minä en mennyt
Tšermašnjaan. Voitko vai etkö?

— Miksi en pistäydy, pistäydynpä kyllä; tunnemme Fjodor Pavlovitšin jo pitkistä ajoista.

— Tästä saat juomarahaa, sillä kenties hän ei anna… — alkoi Ivan
Fjodorovitš iloisesti nauraa.

— Ehkäpä todellakaan eivät anna, — nauroi myös Mitri. — Kiitos, herra, ehdottomasti toimitamme asian.

Kello seitsemän illalla Ivan Fjodorovitš astui rautatievaunuun ja lähti kiitämään Moskovaan. »Pois kaikki entinen, lopussa on entinen maailma iäksi, älköön siitä enää kuuluko älköönkä mainittako mitään; uuteen maailmaan, uusille paikoille ja taakse katsahtamatta!» Mutta riemun asemesta laskeutui hänen sieluunsa äkkiä semmoinen pimeys ja hänen sydäntään alkoi jäytää semmoinen murhe, jollaista hän ei koskaan ennen koko elämänsä aikana ollut tuntenut. Hän ajatteli koko yön; vaunu kiiti, ja vasta päivän koittaessa, kun jo oltiin saapumassa Moskovaan, hän yhtäkkiä ikäänkuin tuli tajuihinsa.

— Minä olen roisto! — kuiskasi hän itsekseen.

Mutta Fjodor Pavlovitš oli poikansa lähdettyä hyvin tyytyväinen. Kokonaista kaksi tuntia hän tunsi olevansa miltei onnellinen ja ryypiskeli konjakkia: mutta äkkiä talossa sattui perin harmillinen ja kaikille perin epämiellyttävä asia, joka heti teki Fjodor Pavlovitšin hyvin levottomaksi: Smerdjakov meni kellariin jotakin hakemaan ja putosi alas ylimmältä portaalta. Oli onni edes se, että pihalla silloin sattui olemaan Marfa Ignatjevna ja kuuli sen oikeissa ajoin. Putoamista hän ei nähnyt, mutta kuuli sensijaan huudon, erikoisen ja omituisen huudon, jonka hän kuitenkin jo vanhastaan tunsi, — kaatuvatautisen huudon, kun tämä saa kohtauksen. Oliko kohtaus sattunut sillä hetkellä, jolloin hän oli menossa portaita alas, niin että hän silloin tietysti heti pakostakin oli lentänyt alas tunnottomassa tilassa, vai oliko kohtaus päinvastoin tullut Smerdjakoville, tunnetusti kaatuvatautiselle miehelle, putoamisen ja tärähdyksen johdosta, — siitä ei voitu saada selvää, mutta hänet löydettiin kellarin pohjalta kouristusten ja suonenvedon vallassa sätkyttelemässä ja vaahtosuisena. Luultiin ensin, että hän varmaankin oli taittanut kätensä tai jalkansa ja kolahduttanut itseään, mutta »Jumala suojeli» sentään, kuten Marfa Ignatjevna lausui: mitään sellaista ei ollut tapahtunut, oli vain vaikeata saada viedyksi hänet ulos kellarista raittiiseen ilmaan. Mutta pyydettiin naapureita avuksi ja saatiin asia jotenkuten toimeen. Koko tämän toimituksen aikana oli läsnä myös itse Fjodor Pavlovitš, joka itsekin autteli, nähtävästi pelästyneenä ja aivan kuin päästään pyörälle joutuneena. Mutta sairas ei tullut tuntoihinsa: kohtaukset tosin loppuivat joksikin aikaa, mutta uudistuivat sitten taas, ja kaikki päättelivät, että käy samoin kuin viime vuonnakin, kun hän vahingossa niinikään putosi vinniltä. Muistettiin, että silloin oli pantu hänen päälaelleen jäitä. Jäätä oli kellarissa vielä, ja Marfa Ignatjevna ryhtyi puuhaamaan, kun taas Fjodor Pavlovitš illemmällä lähetti hakemaan tohtori Herzenstubea, joka heti saapuikin. Tutkittuaan sairasta huolellisesti (hän oli kaikkein huolellisin ja tarkin lääkäri koko kuvernementissa, iäkäs ja kunnianarvoinen mies) hän tuli siihen tulokseen, että kohtaus oli tavallisuudesta poikkeava ja »voi kehittyä uhkaavaksi», että nyt hän, Herzenstube, ei vielä ymmärrä kaikkea, mutta ryhtyy huomenna, jos nyt käytetyt keinot eivät auta, toisenlaisiin toimenpiteisiin. Sairas pantiin makaamaan sivurakennukseen, Grigorin ja Marfa Ignatjevnan asunnon vieressä olevaan huoneeseen. Sitten Fjodor Pavlovitš sai pitkin päivää kokea onnettomuuden toisensa jälkeen: päivällisen valmisti Marfa Ignatjevna, ja liemi oli Smerdjakovin valmistamaan verrattuna »kuin likavettä», kana taasen oli niin kuivaksi käperretty, että oli aivan mahdotonta saada siitä puremalla mitään irti. Marfa Ignatjevna vastasi herran katkeriin, joskin oikeutettuihin huomautuksiin, että kana oli muutoinkin jo ylen vanha ja että hän ei ole ollut keittäjän opissa. Illaksi ilmestyi uusi huoli: Fjodor Pavlovitšille ilmoitettiin, että Grigori, joka jo toissa päivänä oli sairastunut, oli nyt joutunut kokonaan vuoteen omaksi, ristiluitten kohta oli kuin halvaantunut. Fjodor Pavlovitš lopetti teenjuontinsa mahdollisimman aikaisin ja sulkeutui yksikseen lukon taakse taloonsa. Hän oli kauhean ja levottoman odotuksen vallassa. Seikka oli semmoinen, että juuri tänä iltana hän odotti Grušenjkan melkein varmasti tulevan; ainakin oli Smerdjakov jo aamulla aikaisin miltei vakuuttanut, että »he lupasivat jo epäilemättömästi tulla». Rauhattoman ukon sydän löi kiivaasti, hän kuljeskeli tyhjissä huoneissaan ja kuunteli. Täytyi kuunnella tarkasti: Dmitri Fjodorovitš saattoi olla jossakin väijymässä Grušenjkaa, ja kun Grušenjka koputtaa ikkunaan (Smerdjakov oli jo toissa päivänä vakuuttanut Fjodor Pavlovitšille neuvoneensa Grušenjkalle, miten oli koputettava), niin täytyi avata ovi mahdollisimman pian eikä pitänyt ensinkään tarpeettomasti häntä pidättää sekuntiakaan eteisessä, ettei hän, josta Jumala varjelkoon, vain pelästyisi jotakin ja pakenisi. Huolta oli Fjodor Pavlovitšilla, mutta ei koskaan vielä ollut hänen sydäntään elähdyttänyt suloisempi toivo: saattoihan nyt melkein varmasti sanoa, että tällä kertaa hän ehdottomasti tulee!…

Kuudes kirja

Venäläinen munkki

Luostarinvanhin Zosima ja hänen vieraansa

Kun Aljoša levottomin ja kirvelevin sydämin astui luostarinvanhimman kammioon, niin hän pysähtyi melkein ällistyneenä: kuolevan sairaan asemesta, joka jo olisi tajuton, jommoisessa tilassa hän oli pelännyt tapaavansa vanhuksen, hän näkikin tämän istuvan nojatuolissa, kasvoissa tosin heikkouden tuoman riutuneisuuden leima, mutta virkeän ja iloisen näköisenä ja ympärillään vieraita, joiden kanssa hän keskusteli hiljaa ja selvästi. Hän oli muuten noussut vuoteesta vasta noin neljännestunti ennen Aljošan saapumista; vieraat taas olivat kokoontuneet kammioon jo aikaisemmin ja odottivat hänen heräämistään, koska isä Paísi oli varmasti vakuuttanut, että »opettaja ehdottomasti nousee vuoteesta keskustellakseen vielä kerran sydämelleen rakkaitten henkilöitten kanssa, kuten hän itse oli sanonut ja kuten itse oli luvannut jo aamulla». Tähän lupaukseen niinkuin jokaiseen muuhunkin kuolevan luostarinvanhimman sanaan luotti isä Paísi lujasti, siinä määrin, että jos olisi nähnyt hänet jo aivan tiedottomassa tilassa ja hengittämättäkin, mutta olisi saanut häneltä lupauksen, että hän vielä kerran nousee ja sanoo hänelle jäähyväiset, niin hän tuskin olisi uskonut edes kuolemaakaan, vaan olisi yhä odottanut kuolevan tulevan tuntoihinsa ja täyttävän lupauksensa. Aamulla oli Zosima-vanhus uneen vaipuessaan sanonut hänelle täsmällisesti: »Minä en kuole, ennenkuin olen vielä kerran nauttinut keskustelusta teidän kanssanne, jotka olette sydämelleni rakkaat, katsellut armaita kasvojanne, vuodattanut vielä kerran teille sydämeni.» Tähän luultavasti viimeiseen keskusteluun vanhuksen kanssa kokoontuneet olivat hänen kaikkein parhaita ystäviään jo vanhoilta ajoilta. Heitä oli neljä: pappismunkit isä Josef ja isä Paísi sekä pappismunkki isä Mikael, erakkomajojen esimies, ei kovin vanha mies vielä eikä läheskään niin oppinut, mutta luja hengeltään, järkkymättä ja yksinkertaisesti uskova, totisen näköinen, mutta sydän täynnä nöyrää lempeyttä, vaikka hän nähtävästi melkein häpeillen sen salasi. Neljäs vieras oli aivan vanha ja yksinkertainen munkki köyhimpien talonpoikien säädystä, veli Antim, miltei lukutaidoton, vaitelias ja hiljainen mies, joka harvoin puhui kenenkään kanssa, kaikkein nöyrimpiä nöyrien joukossa ja sen näköinen, kuin jokin suuri ja peloittava asia, joka ei ollut hänen järkensä tajuttavissa, olisi hänet iäksi pelästyttänyt. Tätä ikäänkuin vapisevaa miestä luostarinvanhin Zosima suuresti rakasti ja oli koko elämänsä ajan häntä tavattomasti kunnioittanut, vaikkakaan hän luultavasti koko elämänsä aikana ei ollut kenenkään kanssa vähemmän puhunut kuin hänen kanssaan, siitä huolimatta, että oli muinoin vuosikausia vaeltanut hänen kanssaan kahden kesken ympäri pyhän Venäjän. Siitä oli jo hyvin pitkä aika, nelisenkymmentä vuotta, kun luostarinvanhin Zosima oli aloittanut sankarillisen munkkiuransa pienessä, vähän tunnetussa kostromalaisessa luostarissa ja kohta sen jälkeen lähtenyt isä Antimin mukaan, kun tämä kuljeskeli kokoamassa lahjoja heidän köyhää kostromalaista luostariaan varten. Kaikki, sekä isäntä että vieraat, olivat sijoittuneet luostarinvanhimman toiseen huoneeseen, jossa oli hänen vuoteensa, huoneeseen, joka, kuten aikaisemmin on mainittu, oli varsin pieni, niin että kaikki neljä (paitsi palvelijamunkki Porfiria, joka oli jäänyt seisomaan) töin tuskin mahtuivat vanhuksen nojatuolin ympärille etumaisesta huoneesta tuoduille tuoleille. Oli alkanut jo hämärtää, ja huonetta valaisivat pyhäinkuvien edessä palavat pikku lamput ja vahakynttilät. Nähtyään Aljošan, joka oli sisään astuessaan joutunut hämilleen ja jäänyt seisomaan ovelle, vanhus hymyili hänelle iloisesti ja ojensi kätensä:

— Päivää, hiljainen mies, päivää, armas, siinähän sinäkin olet. Tiesin sinun tulevan.

Aljoša astui hänen luokseen, kumartui maahan asti ja rupesi itkemään. Jotakin repeytyi hänen sydämestään, hänen sielunsa värisi, hänen teki mieli itkeä ääneen.

— Mitä sinä nyt, älä vielä itke, — hymyili vanhus pannen oikean kätensä hänen päänsä päälle, — näethän, että vielä istun ja keskustelen, kenties elän vielä kaksikymmentä vuotta, niinkuin minulle eilen toivoi tuo hyvä, herttainen nainen Vysegorjesta, jolla oli tyttönen Lizaveta sylissä. Muista, Herra, sekä äitiä että Lizaveta-tyttöstä (hän teki ristinmerkin). Porfiri, oletko vienyt hänen lahjansa sinne, mihin minä sanoin?

Hän muisteli tässä eilisiä kuuttakymmentä kopeekkaa, jotka iloinen kumartamassa kävijä oli lahjoittanut annettavaksi »sille, joka on köyhempi minua». Tämmöiset uhrilahjat ovat jonkinmoisia vapaaehtoisesti otettuja kirkonrangaistuksia ja ovat välttämättömästi suoritettavat omalla työllä ansaituista rahoista. Luostarinvanhin oli jo eilen lähettänyt Porfirin erään äskettäin tulipalosta kärsineen meikäläisen pikkuporvarin lesken luo, jolla oli lapsia ja joka tulipalon jälkeen oli lähtenyt kerjäämään. Porfiri kiiruhti ilmoittamaan, että asia jo oli suoritettu ja että hän oli antanut rahat, niinkuin häntä oli käsketty, »tuntemattomalta hyväntekijättäreltä».

— Nouse, rakkaani, — jatkoi luostarinvanhin Aljošalle, — annahan kun katson sinua. Olitko omaistesi luona ja näitkö veljesi?

Aljošasta oli omituista, että vanhus kysyi niin lujasti sekä ilmeisesti tarkoittaen vain yhtä veljeä, — mutta kumpaa: siis juuri tuon veljen takia hän kenties olikin sekä eilen että tänään lähettänyt hänet pois luotaan.

— Toisen veljistä tapasin, — vastasi Aljoša.

— Entä sen eilisen, vanhimman, jolle minä kumarsin maahan asti?

— Hänet minä näin vain eilen, mutta tänään ei minun onnistunut mitenkään löytää, — sanoi Aljoša.

— Riennä etsimään, mene taas huomenna ja riennä, jätä kaikki ja riennä. Kenties vielä ennätät estää jotakin kauheata. Minä kumarsin eilen hänen tulevalle suurelle kärsimykselleen.

Hän vaikeni äkkiä ja näytti vaipuvan mietteisiinsä. Hänen sanansa olivat omituiset. Isä Josef, joka eilen oli nähnyt vanhuksen kumartavan maahan asti, vilkaisi isä Paísiin. Aljoša ei voinut hillitä itseään:

— Isä ja opettaja, — lausui hän hyvin kuohuksissaan, — sananne ovat kovin epäselvät… Mikä kärsimys odottaa häntä?

— Älä utele. Minä huomasin eilen jotakin kauheata… oli kuin koko hänen kohtalonsa olisi eilen näkynyt hänen katseestaan. Eräs hänen silmäyksensä oli sellainen… niin että minä sillä hetkellä sydämessäni kauhistuin sitä, mitä tämä mies valmistaa itselleen. Kerran tai kahdesti elämässäni olen nähnyt joillakuilla samanlaisen kasvojen ilmeen… joka ikäänkuin ilmaisi näitten ihmisten koko kohtalon, ja voi! se kohtalo tuli heidän osakseen. Minä lähetin sinut, Aleksei, hänen luokseen, sillä ajattelin, että veljellinen muotosi on avuksi hänelle. Mutta kaikki on Jumalan kädessä ja samoin kaikki meidän kohtalomme. »Ellei maahan pudonnut nisun jyvä kuole, niin se jää yksinänsä; mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmätä.» Pane tämä mieleesi. Mutta sinua, Aleksei, minä olen ajatuksissani monesti elämäni aikana siunannut kasvojesi tähden, tiedä se, — lausui vanhus hiljaa hymyillen. — Ajattelen sinusta näin: sinä menet pois näiden seinien sisältä, mutta maailmassa sinä tulet olemaan niinkuin munkki. Sinulla tulee olemaan paljon vastustajia, mutta vihollisesikin sinua rakastavat. Paljon onnettomuuksia tuopi sinulle elämä, mutta ne juuri tekevät sinut onnelliseksikin, ja sinä siunaat elämää ja saatat toisetkin siunaamaan, — mikä on tärkeintä kaikesta. Niin, sellainen sinä olet. Isät ja opettajani, — kääntyi hän lempeästi hymyillen vieraittensa puoleen, — en koskaan tähän päivään saakka ole sanonut edes hänellekään, minkätähden tämän nuorukaisen muoto on ollut minun sielulleni niin armas. Nyt vasta sen sanon: hänen kasvonsa ovat olleet minulle kuin muistutus ja profeetallinen ennustus. Elämäni aamunkoitossa, kun olin vielä pieni lapsi, minulla oli vanhempi veli, joka kuoli nuorukaisena, vain seitsemäntoista vuoden ikäisenä, minun nähteni. Myöhemmin elämäni varrella tulin vähitellen vakuutetuksi siitä, että tämä veljeni oli kohtalossani ikäänkuin ylhäältä annettuna tien viittaajana ja ennakolta määrääjänä, sillä jos hän ei olisi esiintynyt elämässäni ja jos häntä ei ollenkaan olisi ollut olemassa, niin minä kenties en milloinkaan, niin ajattelen, olisi astunut munkin säätyyn enkä tälle kallisarvoiselle tielle. Tuo ensimmäinen ilmestys oli jo lapsuudessani, ja nyt, kun matkani on kallistumassa loppuun, se on ikäänkuin toistunut silmieni edessä. Ihmeellistä on, isät ja opettajat, että vaikka Aleksei ei ole kasvoiltaan kovin paljon hänen näköisensä, vaan ainoastaan jonkin verran, niin hän on näyttänyt minusta siinä määrin tuon toisen kaltaiselta henkisesti, että usein olen pitänyt häntä ikäänkuin samana nuorukaisena, veljenäni, joka on tullut salaperäisen matkani lopulla jonkinmoisena muistona elämän syventämiseksi, niin että suorastaan olen ihmetellyt itseäni ja tämmöistä omituista haaveiluani. Kuuletko tämän, Porfiri, — kääntyi hän palvelijamunkkinsa puoleen. — Usein olen nähnyt kasvoillasi jonkinmoista katkeruutta siitä, että rakastan Alekseita enemmän kuin sinua. Nyt tiedät, miksi näin on ollut, mutta minä rakastan sinuakin, tiedä se, ja monta kertaa olen surrut sitä, että sinä olet pahastunut. Mutta teille, rakkaat vieraani, tahdon kertoa tuosta nuorukaisesta, veljestäni, sillä ei ole ollut minun elämässäni mitään kalliimpaa ja liikuttavampaa. Sydämeni on liikutettu, ja minä katson tällä hetkellä koko elämääni aivan kuin eläisin sen kaiken taas uudestaan…

* * * * *

Tässä minun on huomautettava, että tämä luostarinvanhimman viimeinen keskustelu hänen luonaan hänen viimeisenä elämänsä päivänä käyneitten vieraitten kanssa on säilynyt osittain muistiin kirjoitettuna. Sen kirjoitti muistiin Aleksei Fjodorovitš Karamazov jonkin ajan kuluttua vanhuksen kuolemasta. Oliko tämä täydelleen silloinen keskustelu, vai lisäsikö hän siihen kirjoituksessaan myös jotakin aikaisemmista keskusteluistaan opettajansa kanssa, sitä minä en enää voi ratkaista. Sitäpaitsi koko luostarinvanhimman puhe tässä muistiinpanossa jatkuu yhtenäisenä, aivan kuin hän olisi esittänyt elämänsä kertomuksen muodossa kääntyen ystäviensä puoleen, kun taas epäilemättä, kuten myöhemmin on kerrottu, asia todellisuudessa tapahtui jossakin määrin toisin, sillä keskustelu tuona iltana oli yhteistä, ja joskaan vieraat eivät paljon keskeyttäneet isäntänsä puhetta, niin he kuitenkin myös puhuivat puolestaan ja kenties myös puuttuivat kertomuksen kulkuun sekä ilmoittivat omasta kohdastaan ja kertoivat jotakin, jotapaitsi tämä kertomus ei myöskään voinut jatkua niin yhtäjaksoisesti, sillä luostarinvanhimman hengitys salpaantui toisinaan, hän ei saanut ääntään kuulumaan, vieläpä hän kävi lepäämään vuoteeseensakin, vaikka ei nukkunut, vieraitten istuessa kaiken aikaa paikoillaan. Kerran tai kahdesti keskustelu katkaistiin lukemalla evankeliumia, jota luki isä Paísi. Huomattava on myös, että ei kukaan heistä kuitenkaan luullut vanhuksen kuolevan sinä yönä, varsinkin kun hän tänä elämänsä viimeisenä iltana, nukuttuaan sikeästi päivällä äkkiä oli ikäänkuin saanut uuden voiman, joka piti häntä yllä koko tuon pitkän, ystävien kanssa käydyn keskustelun ajan. Tämä oli ikäänkuin viimeinen mielenliikutus, jonka aikana hän oli uskomattoman pirteä, mutta vain lyhyen ajan, sillä hänen elämänsä lanka katkesi äkkiä… Mutta myöhemmin tästä. Nyt tahdon vain ilmoittaa, että olen pitänyt parhaana mainitsematta kaikkia keskustelun yksityiskohtia rajoittua esittämään vain luostarinvanhimman kertomuksen Aleksei Fjodorovitš Karamazovin käsikirjoituksen mukaan. Siitä tulee lyhyempi ja vähemmän rasittava kertomus, vaikka tietysti, sanon sen vieläkin, Aljoša on ottanut monta asiaa myös entisistä keskusteluista ja yhdistänyt tähän.

Piirteitä Herrassa nukkuneen pappismunkin, luostarinvanhin Zosiman elämästä, hänen omien sanojensa mukaan kirjoittanut Aleksei Fjodorovitš Karamazov.

Elämäkerrallisia tietoja

a) Nuorukaisesta — luostarinvanhin Zosiman veljestä

— Rakkaat isät ja opettajat, minä olen syntynyt kaukana pohjoisessa olevassa kuvernementissa, V:n kaupungissa, ja isäni oli aatelismies, mutta jokseenkin vähän huomattava eikä kovin korkeassa virassa. Hän kuoli minun ollessani ainoastaan kahden vuoden ikäinen, enkä minä muista häntä ollenkaan. Hän jätti äidilleni pienen puutalon ja jonkin verran pääomaa, ei paljoa, mutta kuitenkin niin riittävästi, että hän voi elää lapsineen puutetta kärsimättä. Meitä lapsia oli äidilläni kaksi: minä Zinovi ja vanhempi veljeni Markel. Hän oli noin kahdeksan vuotta vanhempi minua, luonteeltaan kiivas ja ärtyisä, mutta hyväsydäminen, ei pilkallinen ja ihmeen vaitelias, varsinkin kotonaan minun, äitini ja palvelijain seurassa. Lukiossa hän edistyi hyvin, mutta ei joutunut läheisiin suhteisiin tovereittensa kanssa, vaikka ei ollut heidän kanssaan riidassakaan, niin ainakin äiti muisteli. Puoli vuotta ennen kuolemaansa, kun hän jo oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, hän otti tavakseen käydä erään kaupungissamme asuvan yksinäisen miehen luona, joka oli tavallaan poliittisena karkoitusvankina lähetetty Moskovasta meidän kaupunkiimme, koska oli vapaa-ajattelija. Tämä karkoitusvanki oli melkoisen huomattava tiedemies ja tunnettu filosofi yliopistossa. Jostakin syystä hän mieltyi Markeliin ja alkoi ottaa tätä luonansa vastaan. Nuorukainen istui iltakaudet hänen luonaan, ja tämmöistä jatkui kaiken talvea, kunnes karkoitettu kutsuttiin jälleen valtion palvelukseen Pietariin, omasta pyynnöstään, sillä hänellä oli suojelijoita. Alkoi iso paasto, mutta Markel ei tahdo paastota, riitelee ja pilkkaa asiaa: »Kaikki tuo on hourailua», sanoo, »eikä mitään Jumalaa ole olemassakaan», niin että hän sai kauhistumaan äitini ja palvelijat ja minutkin pienokaisen, sillä vaikka olinkin vain kymmenen vuoden ikäinen, niin minäkin nämä sanat kuultuani pelästyin kovin. Palvelijamme olivat kaikki maaorjia, neljä henkeä, jotka kaikki oli ostettu erään meille tutun tilanomistajan nimiin. Muistan vielä, kuinka äiti möi yhden näistä neljästä, keittäjätär Afimjan, ramman ja vanhan, kuudestakymmenestä paperiruplasta, ja hänen sijaansa palkattiin vapaa. Kuudentena paastoviikkona alkoi veljeni tila äkkiä huonontua; hän oli aina ollut sairaalloinen, heikkorintainen, hentorakenteinen ja keuhkotautiin taipuva; hän oli kyllä verraten pitkä, mutta laiha ja raihnas; hänen kasvonsa olivat varsin kauniit. Lieneekö hän vilustunut vai mikä lienee ollut syynä; lääkäri saapui ja kuiskasi kohta äidille, että pojalla oli nopeasti kehittyvä keuhkotauti ja että hän ei elä yli kevään. Äiti rupesi itkemään ja alkoi pyytää veljeäni varovasti (etupäässä sen tähden, ettei pelästyttäisi häntä) valmistautumaan paastoamisella herranehtoolliselle ja käymään ripillä, sillä hän oli silloin vielä jalkeilla. Sen kuultuaan veljeni suuttui ja haukkui Herran temppeliä, mutta alkoi kuitenkin miettiä asiaa: hän oli heti arvannut, että oli vaarallisesti sairas ja että äiti juuri siksi tahtoo lähettää hänet, niin kauan kuin hän vielä on voimissaan, valmistautumaan ja menemään ripille. Muuten hän tiesi jo itsekin, että hän ei ollut pitkään aikaan ollut terve, ja jo vuotta aikaisemmin hän oli kerran lausunut ruokapöydässä minulle ja äidille kylmäverisesti: »Ei ole minusta eläjäksi maailmassa parissanne, kenties en elä enää vuottakaan», ja nyt näytti, kuin hän olisi ennustanut oikein. Kului kolme päivää ja tuli piinaviikko. Jo tiistaiaamusta lähtien veljeni alkoi paastota. »Minä teen tämän, äiti, oikeastaan teidän tähtenne ilahduttaakseni ja rauhoittaakseni teitä», sanoi hän äidille. Äiti alkoi itkeä ilosta, mutta myös surusta: »Siis on hänen loppunsa lähellä, koska hänessä on äkkiä tapahtunut tuollainen muutos.» Mutta veljeni ei jaksanut kauan käydä kirkossa, joutui vuoteen omaksi, niin että hän sai ripittäytyä ja nauttia herranehtoollisen kotona. Tuli valoisia, kirkkaita, hyvältä tuoksuvia päiviä, pääsiäinen sattui silloin myöhään. Kaiken yötä hän aina, muistan sen, yskii, nukkuu huonosti, mutta aamulla aina pukeutuu ja koettaa istuutua pehmoiseen nojatuoliin. Tämmöisenä muistan hänet: hän istuu hiljaisena, lempeänä, hymyilee, vaikka on sairas, ja kasvot ovat iloiset ja riemukkaat. Hän oli henkisesti kokonaan muuttunut — niin ihmeellinen muutos oli alkanut hänessä yht'äkkiä. Hänen vanha hoitajattarensa astuu sisälle hänen huoneeseensa: »Annahan, hyvä ystävä, kun sytytän lampun jumalankuvan eteen palamaan.» Ennen hän ei päästänyt sitä tekemään, puhalsi päinvastoin sammuksiin. »Sytytä, ystävä hyvä, sytytä, julmuri minä olin, kun kielsin sen teiltä ennen. Sinä rukoilet Jumalaa sytyttäessäsi lampun, ja minä rukoilen, koska minun on hauska katsella sinua. Rukoilemme siis kumpikin samaa Jumalaa.» Kummallisilta tuntuivat meistä nuo sanat, mutta äiti vetäytyi usein huoneeseensa ja itki, vain hänen luokseen mennessään pyyhki kyynelensä ja tekeytyi iloisen näköiseksi. »Äitikulta, älä itke, rakas äitiseni», puhui veljeni, »kauan saan vielä elää, kauan iloita kanssanne, ja elämä on niin hauskaa, niin iloista!» — »Ah, armas poikani, mitä iloa sinulla on, kun koko yön olet kuumeessa ja yskit niin, että rintasi on repeytyä?» — »Äiti», vastaa hän hänelle, »älä itke, elämä on paratiisi, ja me kaikki olemme paratiisissa, mutta emme tahdo sitä tietää; jos tahtoisimme sen tietää, niin huomenna olisi koko maailma muuttunut paratiisiksi». Ja kaikki ihmettelivät hänen sanojaan, niin omituista ja päättävää oli tämä hänen puheensa; heltyivät ja itkivät. Meille tuli tuttuja: »Rakkaat, kalliit ystävät», sanoo, »millä minä olen ansainnut sen, että te minua niin rakastatte, miksi te rakastatte tämmöistä ja kuinka minä ennen en sitä tietänyt enkä osannut pitää arvossa?» Huoneeseen tuleville palvelijoille hän puhui myötäänsä: »Rakkaat ystävät, miksi te minua palvelette, ja olenko minä sen arvoinen, että minua palvelisitte? Jos Jumala soisi minulle sen armon, että jättäisi eloon, niin minä palvelisin teitä, sillä kaikkien on palveltava toisiansa.» Äiti tätä kuullessaan pudisteli päätään: »Rakkaani, sairaus saa sinut puhumaan tuolla tavoin.» — »Äiti, sinä minun elämäni ilo», sanoo, »ei voi estää sitä, että on olemassa herroja ja palvelijoita, mutta minäkin tahdon olla palvelijoitteni palvelija, samanlainen kuin he ovat minua kohtaan. Ja sanonpa sinulle, äiti, senkin, että kukin meistä on syyllinen kaikkien edessä ja minä enemmän kuin kukaan muu.» Äiti naurahti tämän kuullessaan, itkee ja nauraa: »No, miten sinä sitten», sanoo, »olet kaikkien edessä muita syyllisempi? On murhamiehiä, rosvoja, mutta mitä syntiä sinä olet ennättänyt tehdä niin paljon, että syytät itseäsi enemmän kuin muita?» — »Äitikulta, emoseni», sanoo (hän alkoi silloin käyttää tuommoisia odottamattomia hyväilysanoja), »armas emoseni, riemuni, tiedä, että totisesti on jokainen kaikkien edessä syyllinen kaikkien puolesta ja kaiken puolesta. En tiedä, kuinka selittäisin sinulle tämän, mutta tunnen niin elävästi asian olevan niin, että se tekee ihan kipeätä. Ja kuinka olemmekaan eläneet, olleet vihaisia emmekä silloin ole mitään tehneet?» Näin hän nousi unestaan joka päivä yhä enemmän heltyen ja riemuiten ja koko olemus väristen rakkautta. Saapuu lääkäri, — saksalainen ukko Eisenschmidt kävi meillä: »No, tohtori, elänkö vielä yhden päivän maailmassa?» laski hän leikkiä tälle. — »Ette vain päivää, vaan elätte monta päivää», vastaa tohtori, »elätte kuukausia ja vuosiakin». — »Mitäpä vuosista, mitä kuukausista!» huudahtaa hän. »Mitäpä tässä tarvitsee laskea päiviä, yksi päiväkin riittää ihmiselle, että hän tulisi tuntemaan kaiken onnen. Rakkaani, miksi me riitelemme, ylvästelemme toistemme edessä, muistelemme toistemme lausumia loukkauksia: menkäämme suoraa päätä puistoon, pitäkäämme hauskaa ja telmikäämme, rakastakaamme toinen toistamme ja ylistäkäämme ja suudelkaamme sekä siunatkaamme elämäämme.» — »Ei ole teidän pojastanne eläjäksi maailmaan», lausui tohtori äidille, kun tämä saattoi häntä ulko-ovelle, »sairaus himmentää yhä enemmän hänen järkeänsä». Veljeni huoneen ikkunat olivat puutarhaan päin, mutta puutarhamme oli varjoisa, siinä oli vanhoja puita, puihin oli kehittynyt kevään synnyttämiä silmuja, oli tullut aikaisin saapuvia lintuja, ne pitivät ääntä ja lauloivat hänen ikkunoittensa luona. Ja hän alkoi äkkiä niitä katsellessaan ja ihaillessaan pyytää niiltä anteeksi: »Jumalan linnut, iloiset linnut, antakaa tekin minulle anteeksi, sillä olen tehnyt syntiä teidän edessänne.» Tätä ei enää kukaan meistä silloin voinut ymmärtää, mutta hän itkee ilosta: »Niin», sanoo, »sellaisen Jumalan kunnia ympäröi minua: lintuja, puita, niittyjä, taivaita, minä yksin vain elin häpeässä, yksin häpäisin kaikki enkä ollenkaan huomannutkaan kauneutta ja kunniaa». — »Kovin paljon sitä otat syntejä päällesi», itkee äiti. — »Äitikulta, riemuni, minähän itken ilosta enkä surusta; minähän itse tahdon olla syyllinen heidän edessään, en vain osaa selittää sinulle sitä, sillä en tiedä, miten heitä rakastaisinkaan. Olkoonpa vain, että minä olen syntinen kaikkien edessä, mutta sen sijaan minullekin annetaan anteeksi, kas siinä on paratiisi. Enkö ole nyt paratiisissa?»

Ja hän oli vielä paljon muutakin, mitä ei jaksa muistaa eikä kuvata. Muistan, miten kerran menin hänen luokseen yksin, kun hänen luonaan ei ollut ketään. Oli kirkas iltahetki, aurinko oli menossa mailleen ja valaisi koko huoneen vinosti lankeavalla säteellä. Minut nähtyään hän kutsui minua luokseen, minä astuin hänen luoksensa, hän tarttui molemmin käsin olkapäihini, katseli kasvojani lempeästi ja rakkaasti; ei sanonut minulle mitään, katseli vain tuolla tavoin noin minuutin verran. »No», sanoo, »mene nyt, leiki, elä minun puolestani!» Läksin silloin ulos ja menin leikkimään. Mutta elämäni aikana olen sitten monesti muistellut kyynelsilmin, kuinka hän käski minun elää hänen asemestaan. Hän puhui vielä paljon tuollaisia ihmeellisiä ja ihania, vaikka meille silloin käsittämättömiä sanoja. Hän kuoli kolmannella viikolla pääsiäisen jälkeen täydessä tajussaan, ja vaikka hän jo oli lakannut puhumasta, niin hän pysyi samanlaisena viimeiseen hetkeensä asti: katselee riemuissaan, iloisin silmin, etsii meitä katseillaan, hymyilee meille, kutsuu meitä. Kaupungillakin puhuttiin paljon hänen kuolemastaan. Tämä kaikki järkytti minua silloin, mutta ei kuitenkaan kovin suuresti, vaikka minä itkinkin paljon, kun hänet haudattiin. Olin nuori, lapsi vain, mutta sydämeen jäi kaikki lähtemättömästi, tunne jäi piilossa elämään. Aikanaan oli kaiken määrä herätä ja antaa vastakaiku. Niin kävikin.

b) Pyhästä Raamatusta isä Zosiman elämässä

— Jäimme silloin äidin kanssa kahden. Hyvät tuttavat neuvoivat häntä pian, että nyt, näetsen, on teille jäänyt vain yksi poika ettekä te ole varattomia, teillä on pääomaa, niin miksipä ette, kuten muutkin tekevät, lähettäisi poikaa Pietariin, kun pitämällä hänet täällä riistätte häneltä mahdollisuuden päästä kenties huomattavaan asemaan. Ja he saivat äitini viemään minut Pietariin kadettikouluun, jotta myöhemmin astuisin palvelemaan keisarilliseen kaartiin. Äitini epäröi kauan: kuinka hän saattoi erota viimeisestä pojastaan, mutta päätti kuitenkin, vaikka runsaita kyyneliä vuodattaen, tehdä sen ajatellen edistävänsä onneani. Hän vei minut Pietariin ja järjesti oloni siellä, enkä sen jälkeen enää koskaan saanutkaan häntä nähdä; sillä kolmen vuoden kuluttua hän kuoli surtuaan koko tämän ajan meitä molempia ja oltuaan ainaisessa pelossa. Vanhempien kodista jäi minulle vain kallisarvoisia muistoja, sillä ihmisellä ei ole mitään kalliimpia muistoja kuin muistot lapsuuden ensimmäisiltä ajoilta vanhempien kodissa, ja niin on asian laita melkein aina, jos perheessä on hitunenkaan rakkautta ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Vieläpä kaikkein huonoimmastakin perheestä voi jäädä kalliita muistoja, jos vain sinun oma sielusi kykenee etsimään kallisarvoista. Kotimuistoihin kuuluviksi lasken myös muistot raamatunhistoriasta, jota vanhempieni kodissa lapsena olin hyvin halukas kuulemaan. Minulla oli silloin kirja, raamatunhistoria, kauniilla kuvilla varustettu, nimeltä: »Sataneljä pyhää kertomusta Vanhasta ja Uudesta testamentista», ja tästä kirjasta minä opin lukutaidonkin. Nytkin se on minulla täällä hyllylläni, säilytän sitä kalliina muistona. Mutta jo ennenkuin opin lukemaan, tunkeutui, muistan sen, ensimmäisen kerran eräänlainen hengellinen herätys sieluuni, ollessani vasta kahdeksan vuoden ikäinen. Äiti vei minut yksin (en muista, missä veljeni silloin oli) Herran temppeliin, piinaviikon maanantaina, päiväjumalanpalvelukseen. Oli kirkas päivä, ja nyt sitä muistellessani näen ikäänkuin uudestaan, kuinka pyhä savu kohosi suitsutusastioista ja nousi hiljaa ylöspäin, mutta ylhäältä kupukaton kapeasta ikkunasta virtasivat päällemme kirkkoon Jumalan säteet, ja suitsutus, joka kohosi aaltojen tavoin niitä kohti, näytti sulavan niihin. Minä katselin tätä liikutettuna ja ensimmäisen kerran elämässäni minä silloin otin tietoisesti vastaan sieluuni Jumalan sanan siemenen. Keskelle temppeliä astui nuorukainen suuren kirjan kera, niin suuren, että hän näytti minusta silloin vaivoin jaksavan kantaa sitä, ja pani sen lukupulpetille, avasi ja alkoi lukea, ja silloin minä äkkiä ensimmäisen kerran ymmärsin jotakin siitä, mitä Herran temppelissä luetaan. Oli mies Usin maalla, oikeamielinen ja hurskas, ja hänellä oli niin ja niin paljon rikkautta, niin ja niin paljon kameeleita, lampaita ja aaseja, ja hänen lapsensa elivät iloisesti ja hän rakasti heitä suuresti ja rukoili heidän puolestaan Jumalaa: he ovat kenties tehneet syntiä huvitellessaan. Saapuupa sitten perkele Jumalan luo yhdessä Jumalan lasten kanssa ja sanoo Jumalalle kulkeneensa kaikkialla maan päällä ja maan alla. »Näitkö palvelijani Jobin?» kysyy Jumala häneltä. Ja Jumala alkoi kehua perkeleelle tarkoittaen suurta pyhää palvelijaansa. Mutta perkele naurahti Jumalan sanoille: »Anna hänet minulle, niin saat nähdä, että orjasi alkaa napista Sinua vastaan ja kiroaa Sinun nimesi.» Ja Jumala antoi tuon hänelle niin rakkaan hurskaan miehen perkeleen haltuun, ja perkele löi hänen lapsensa ja hänen karjansa ja hävitti hänen rikkautensa, kaiken aivan äkkiä, niinkuin Herran salama olisi häneen iskenyt, ja Job repäisi vaatteensa ja lankesi maahan ja alkoi huutaa: »Alastomana tulin äitini kohdusta, alastomana palaan takaisin maahan. Herra antoi, Herra otti. Kiitetty olkoon Herran nimi nyt ja iankaikkisesti.» Isät ja opettajat, älkää tuomitko nyt näitä kyyneliäni, — sillä on niinkuin koko lapsuusaikani taas nousisi eteeni, minä hengitän nyt niinkuin hengitin silloin kahdeksanvuotiaalla lapsenrinnallani, ja tunnen niinkuin silloinkin ihmettelyä ja hämmästystä ja riemua. Ja kuinka silloin askarruttivatkaan mielikuvitustani kameelit ja saatana, joka puhuu tuolla tavoin Jumalalle, ja Jumala, joka luovutti palvelijansa tuhon omaksi, ja hänen palvelijansa, joka huudahti: »Olkoon Sinun nimesi siunattu huolimatta siitä, että rankaiset minua», ja sitten hiljainen ja suloinen laulu temppelissä: »Olkoon rukoukseni otollinen», ja taas savun tuprahdus papin suitsutusastiasta ja polvillaan-rukoilua! Siitä lähtien — vielä eilenkin otin sen esille — en voi lukea tätä pyhää kertomusta vuodattamatta kyyneliä. Kuinka paljon siinä onkaan suurta, salaperäistä, mielikuvitukselle saavuttamatonta! Olen sitten myöhemmin kuullut pilkkaajain ja moittijain sanat, ylpeät sanat: kuinka Jumala saattoi antaa rakkaimman pyhistänsä perkeleen leikkikaluksi, riistää häneltä hänen lapsensa, lyödä hänet itsensä taudilla ja paisumilla, niin että hän kaapi saviastian palasilla visvaa haavoistaan, ja miksi Jumala sen teki: vain voidakseen kerskua saatanalle: »Katsohan, kuinka paljon Minun pyhäni voi kärsiä Minun tähteni!» Mutta sehän juuri onkin suurta, että tässä on salaisuus, — että ohimenevä maallinen muoto ja ikuinen totuus tässä ovat koskettaneet toisiansa. Maisen totuuden edessä tapahtuu iäisen totuuden toiminta. Tässä Luoja, samoinkuin hän teki kaikki luomisen ensimmäisinä päivinä, kun hän päätti jokaisen päivän ylistyksellä: »Se on hyvä, minkä Minä olen luonut», katsoo Jobia ja uudelleen ylistää omaa luomaansa. Job taasen ylistäessään Jumalaa ei palvele vain Häntä, vaan myös kaikkea, mitä Hän on luonut suvusta sukuun ja ikuisiin aikoihin, sillä siihen hänet oli määrättykin. Herra Jumala, millainen kirja tämä on ja millaisia opetuksia se sisältää! Millainen kirja onkaan tämä Pyhä Raamattu, millainen ihme ja millainen voima sen mukana on annettu ihmisille! Aivan kuin veistokuvana siinä on maailma ja ihminen ja ihmisten luonteet, ja kaikki on mainittu nimeltä ja osoitettu ikuisiin aikoihin. Ja miten paljon ratkaisuja ja selvitettyjä salaisuuksia: Jumala saattaa taas Jobin asiat entiselleen, antaa hänelle taas rikkautta, kuluu taas vuosia ja hänellä on jälleen lapsia, toisia, ja hän rakastaa niitä, — Herra Jumala! Kuinka hän voi, niin luulisi, rakastaa noita uusia, kun noita entisiä ei ole, kun hän on menettänyt ne? Voiko noita entisiä muistellen olla täysin onnellinen, niinkuin ennen oli, noitten uusien kanssa, olivatpa nuo uudet hänelle kuinka rakkaita tahansa? Mutta voipi, voipi: vanha murhe muuttuu ihmiselämän suuren salaisuuden voimasta vähitellen hiljaiseksi, kalliiksi riemuksi; nuoren, kiehuvan veren sijalle tulee lempeä, selkeä vanhuus: minä siunaan joka päivä auringon nousua, ja sydämeni laulaa sille niinkuin ennenkin, mutta minä rakastan nyt jo enemmän sen laskua, sen pitkiä, vinosti lankeavia säteitä, ja niiden mukana hiljaisia, lempeitä, rakkaita muistoja, armaita kuvia koko pitkän ja siunatun elämän ajalta, — ja kaiken yllä on Jumalan totuus, hellyttävä, sovittava, kaikki anteeksi antava! Elämäni on loppumassa, tiedän ja tunnen sen, mutta jokaisena jäljelläolevana päivänäni tunnen, kuinka maallinen elämäni jo koskettaa uutta, ääretöntä, tuntematonta, mutta pian alkavaa elämää, jonka aavistus panee sieluni riemastuksesta vapisemaan, järkeni loistamaan ja sydämeni ilosta itkemään… Ystävät ja opettajat, olen kuullut usein, ja nyt viime aikoina on alkanut vielä voimakkaammin kuulua, miten meillä Jumalan papit, varsinkin maaseudulla, valittavat itkusilmin ja joka paikassa palkkansa pienuutta ja halpaa asemaansa ja vakuuttavat suoraan, vieläpä painetussa sanassakin, — olen itse lukenut, — että he eivät muka enää voi selittää kansalle Raamattua, kun heillä on niin pieni palkka, ja että jos tulee luterilaisia ja harhaoppisia ja nämä alkavat hajoittaa laumaa, niin hajoittakoot, sillä meillähän on niin pieni palkka. Herra Jumala! ajattelen minä, suokoon Jumala heille enemmän tuota heidän sydämelleen niin suuriarvoista palkkaa (sillä onhan heidän valituksensa oikeutettukin), mutta totisesti sanon minä: jos tähän joku on syypää, niin puoleksi te olette itse! Sillä olkoonpa, että ei ole aikaa, olkoonpa, että hän on oikeassa sanoessaan olevansa koko ajan työn ja huolien rasittama, mutta eihän hän ihan lakkaamatta ole työssä, onhan hänelläkin vaikkapa vain yksi tunti koko viikon aikana muistaa Jumalaakin. Eikähän aivan vuoden umpeen töitä raadeta. Kootkoon hän luokseen kerran viikossa iltapuhteella vaikkapa aluksi vain lapsia, — kun isät kuulevat tästä, niin isätkin alkavat tulla. Eikä tätä varten tarvitse rakentaa saleja, vaan ottakoon hän yksinkertaisesti luokseen tupaansa; älä pelkää, eivät he saastuta sinun tupaasi, sinähän otat heidät luoksesi vain tunniksi. Avatkoon hän heille tämän kirjan ja alkakoon lukea ilman ylen viisaita sanoja ja ilman ylpeilyä, pyytämättä asettua heidän yläpuolelleen, vaan lempeästi ja nöyrästi sekä itse iloiten siitä, että lukee heille ja että he kuuntelevat ja ymmärtävät, rakastaen itse näitä sanoja, silloin tällöin vain pysähdy ja selitä jokin yksinkertaiselle rahvaalle käsittämätön sana, älä ole huolissasi, kyllä he ymmärtävät kaiken, kaikki ymmärtää oikeauskoinen sydän! Lue heille Aabrahamista ja Saarasta, Iisakista ja Rebekasta, siitä kuinka Jaakob lähti Laabanin luo ja kamppaili unessa Jumalan kanssa ja sanoi: »Tämä on peloittava paikka», ja sinä saat rahvaan miehen vilpittömän mielen hämmästymään. Lue heille ja varsinkin lapsille, kuinka veljet möivät orjaksi oman veljensä, armaan nuorukaisen Josefin, suuren unennäkijän ja profeetan, mutta sanoivat isälle pedon repineen hänen poikansa ja näyttivät hänen verisiä vaatteitaan. Lue, kuinka veljet tulivat sitten viljaa hakemaan Egyptiin ja Joosef, silloin jo mahtava hoviherra, jota he eivät tunteneet, kiusasi heitä, syytti, pidätti veljensä Benjaminin, ja teki kaiken tämän rakastaen, rakastaen: »Rakastan teitä ja rakkaudessani kiusaan.» Sillä koko elämänsä ajanhan hän oli alati muistanut, kuinka hänet oli myyty jossakin tuolla polttavalla aavikolla kaivon luona kauppiaille ja kuinka hän oli käsiään väännellen itkenyt ja pyytänyt veljiään, että nämä eivät möisi häntä orjaksi vieraalle maalle, ja nyt, nähdessään heidät niin monen vuoden kuluttua, hän alkoi uudelleen rakastaa heitä määrättömästi, mutta kiusasi ja ahdisti heitä, rakastaen heitä. Hän poistuu viimein heidän luotaan, ei jaksa itse kestää sydämensä tuskia, heittäytyy vuoteelleen ja itkee; pyyhkii sitten kasvonsa ja tulee esille loistavana ja säteilevänä ja ilmoittaa heille: »Veljet, minä olen Joosef, teidän veljenne!» Lukekoon hän vielä siitä, kuinka vanha Jaakob ilostui kuultuaan, että rakas poikansa vielä oli elossa, ja matkusti Egyptiin jättäen isänmaansakin sekä kuoli vieraalla maalla lausuen ikuisiksi ajoiksi testamentissaan suurimman sanan, mikä salaisesti oli ollut hänen elämänsä ajan, nimittäin että hänen suvustaan, Juudaasta, lähtee maailman suuri toivo, sen Sovittaja ja Vapahtaja! Isät ja opettajat, antakaa anteeksi älkääkä suuttuko, että minä lapsen tavoin puhelen siitä, minkä jo kauan sitten olette tietäneet ja minkä voitte opettaa minulle sata kertaa taitavammin ja etevämmin. Riemuissani vain puhun tätä, ja antakaa anteeksi kyyneleni, sillä minä rakastan tätä kirjaa! Itkeköön hänkin, Jumalan pappi, ja saakoon nähdä, että vastaukseksi hänelle hänen kuulijainsa sydämet järkähtävät. Tarvitaan vain pikkuinen siemen, pienen pieni: jos hän sen heittää rahvaan miehen sydämeen, niin se ei kuole, vaan elää hänen sielussaan koko hänen elämänsä ajan, piilee siellä pimeän keskellä, valopilkkuna ja suurena muistuttajana. Eikä tarvitse, ei tarvitse paljoa selittää eikä opettaa, hän ymmärtää kaiken yksinkertaisesti. Luuletteko te, että rahvaan mies ei ymmärrä? Koettakaa, lukekaa hänelle vielä liikuttava ja hellyttävä kertomus kauniista Esteristä ja ylpeästä Vastista; tai ihmeellinen tarina profeetta Joonaasta valaskalan vatsassa. Älkää myöskään unohtako Herramme vertauksia, varsinkaan Luukkaan evankeliumin mukaan (niin olen minä tehnyt), ja sitten Apostolien Teoista Sauluksen kääntymystä (tämä on välttämätön, välttämätön), ja lukekaa lopuksi pyhien miesten elämäkerrastosta vaikkapa Aleksein, Jumalan miehen, sekä suurten marttyyrien joukossa suuren riemumielin kärsineen Jumalan näkijän ja Kristuksen kantajan Maria Egyptiläisen elämäkerrat, — niin nämä yksinkertaiset tarinat tunkevat läpi hänen sydämensä, eikä siihen tarvita kuin tunti viikossa, aivan riippumatta pienestä palkasta, yksi tunti vain. Ja hän saa itse nähdä, että kansamme on armelias ja kiitollinen, antaa satakertaisen kiitoksen; muistaen papin ahkeroimisen ja hänen liikuttavat sanansa se auttaa häntä hänen pellollaan vapaaehtoisesti, auttaa häntä hänen kodissaankin ja osoittaa hänelle entistä suurempaa kunnioitusta, — sillä tavoin hänen palkkansa tulee suuremmaksi. Asia on niin yksinkertainen, että me toisinaan suorastaan pelkäämme lausua sen julki, sillä se herättää naurua, ja kuinka oikein se kuitenkin on! Ken ei usko Jumalaan, ei usko myöskään Jumalan kansaan. Ken taas on ruvennut uskomaan Jumalan kanssaan, saa nähdä myös Hänen pyhyytensä, vaikka ei itse siihen asti olisi uskonut siihen ollenkaan. Vain kansa ja sen tuleva henkinen voima voi käännyttää omasta maasta vieraantuneet ateistimme. Ja mitä on Kristuksen sana ilman esimerkkiä? Kansa on turmion oma ilman Jumalan sanaa, sillä sen sielu janoaa Sanaa ja kaikkea kaunista tajuttavaa. Nuoruudessani, jo kauan sitten, siitä on jo melkein neljäkymmentä vuotta, me kuljimme isä Antimin kanssa ympäri koko Venäjää kooten luostarille lahjoja, ja yövyimme kerran ison, haaksikulkuisen joen rannalle kalastajien kanssa, ja joukkoomme istuutui kauniin näköinen nuorukainen, ulkomuodosta päättäen noin kahdeksantoista vuoden ikäinen talonpoika; hän kiiruhti paikalleen hinatakseen seuraavana päivänä kauppiaan lotjaa. Näin hänen katsovan eteensä lempein ja kirkkain silmin. Oli valoisa, tyyni, lämmin heinäkuun yö, joki on leveä, siitä kohoaa höyry ja tuopi meille vilpoisuutta, kuuluu pieni kalan pulskahdus, linnut ovat vaienneet, kaikki on hiljaista, kaunista, kaikki rukoilee Jumalaa. Vain me kaksi olemme valveilla, minä ja tämä nuorukainen, ja me aloimme puhella tämän Jumalan maailman kauneudesta ja sen suuresta salaisuudesta. Jokainen ruoho, jokainen kuoriainen, muurahainen, kullankeltainen mehiläinen, kaikki tuntevat ihmeteltävän hyvin tiensä, vaikka niillä ei ole järkeä, todistavat Jumalan salaisuudesta, toteuttavat lakkaamatta itse sitä, ja minä huomasin hyvän nuorukaisen sydämen ruvenneen hehkumaan. Hän kertoi minulle rakastavansa metsää ja metsän lintuja; hän oli lintujen pyytäjä, ymmärsi jokaisen niiden vihellyksen, osasi houkutella jokaisen linnun luokseen: parempaa kuin metsässä-olo, sanoo hän, en tiedä, mutta kaikki on kaunista. »Totisesti», vastaan hänelle, »kaikki on kaunista ja suurenmoista, sillä kaikki on totuutta. Katso hevosta», sanon hänelle, »se on iso eläin ja läheinen ihmiselle, tai katso härkää, joka elättää ihmistä ja tekee hänelle työtä, tuota allapäin olevaa ja miettivää eläintä, katso niiden muotoa: mikä nöyryys, mikä kiintymys ihmiseen, joka usein lyö sitä säälimättömästi, mikä leppeys, mikä luottavaisuus ja mikä kauneus onkaan sen muodossa. Tämä on suorastaan liikuttavaa, ja on selvää, että siinä ei ole mitään syntiä, sillä kaikki on täydellistä, kaikki paitsi ihminen ovat synnittömiä ja Kristus on niiden kanssa ennemmin kuin meidän kanssamme.» — »Onko todellakin», kysyy nuorukainen, »heilläkin Kristus?» — »Kuinka voisi muuten olla», sanon hänelle, »sillä kaikkia varten on Sana, jokainen luotu olento ja jokainen eläin, jokainen lehti suuntautuu Sanaa kohti, laulaa Jumalalle kiitosta, itkee Kristukselle, itse tietämättään, synnittömän elämänsä salaisuuden voimalla tekee sen. Tuolla», sanon hänelle, »metsässä kuljeksii kauhea karhu, peloittava ja julma, mutta siihen se ei ole yhtään vikapää.» Ja minä kerroin hänelle, kuinka karhu kerran tuli erään hyvin pyhän miehen luo, joka eli sielunsa pelastuksen tähden metsässä pienessä majassa, ja pyhä mies sääli sitä, meni pelkäämättä ulos sen luo ja antoi sille palan leipää: »Mene, Kristus olkoon kanssasi», ja julma peto poistui kuuliaisena ja nöyränä pahaa tekemättä. Ja nuorukainen heltyi siitä, että peto poistui pahaa tekemättä ja että sen mukana oli Kristus. »Ah», sanoo, »miten tämä kaikki on kaunista, miten kaikki Jumalan luoma on kaunista ja ihanaa!» Istuu, on vaipunut hiljaisiin ja suloisiin mietteisiin. Huomaan hänen ymmärtäneen. Ja hän nukkui minun viereeni kevyeen, synnittömään uneen. Jumala siunatkoon nuoruutta! Ja minä rukoilin silloin itse hänen puolestaan vaipuessani uneen. Jumala, lähetä ihmisillesi rauha ja valkeus!

c) Muistelmia luostarinvanhin Zosiman poikavuosilta ja nuoruudesta hänen ollessaan vielä maailmassa. Kaksintaistelu.

— Kadettikoulussa Pietarissa minä olin kauan, melkein kahdeksan vuotta, ja uusi kasvatus tukahdutti minussa paljon lapsuuden vaikutelmia, vaikka minä en unohtanut mitään. Sensijaan omaksuin niin paljon uusia tapoja ja mielipiteitäkin, että minusta tuli miltei villi, säälimätön ja mahdoton olento. Kohteliaisuuden ja hienon käytöksen kiiltokuoren omaksuin samalla kertaa kuin opin ranskankielen, mutta opistossa meitä palvelevia sotamiehiä pidimme me kaikki ja minä niinikään pelkkinä eläiminä. Minä kenties enemmän kuin kukaan muu, sillä olin kaikista tovereista vastaanottavaisin kaikelle. Kun meistä tuli upseereita, niin me olimme valmiita vuodattamaan vertamme, jos meidän kunniaamme rykmentin jäseninä loukattiin, mutta oikeata kunniaa ei juuri kukaan meistä tuntenutkaan eikä tietänyt mitä se on, ja jos olisi saanut tietää, niin olisi ensimmäisenä ollut valmis sille heti nauramaan. Juopottelusta, irstailusta ja uhmailusta miltei ylpeilimme. En sano, että oltiin huonoja: kaikki nämä nuoret miehet olivat hyviä, mutta he käyttäytyivät huonosti ja minä kaikkein huonoimmin. Tärkeintä oli, että käytettävikseni ilmestyi omia varojani, ja siksi minä aloinkin elää iloista elämää nuoruuden koko halulla ja laskettelin hillittömästi täysin purjein. Mutta eräs asia on ihmeellinen: minä lueskelin silloin kirjojakin, vieläpä suurella mielihyvälläkin; vain Raamattua en tähän aikaan avannut juuri milloinkaan, mutta en koskaan myös siitä eronnut, vaan kuljetin sitä kaikkialla mukanani: totisesti minä säilyttelin tätä kirjaa tietämättäni »päivään ja hetkeen, kuukauteen ja vuoteen». Kun näin olin palvellut noin neljä vuotta, jouduin viimein K:n kaupunkiin, missä rykmenttimme silloin oli. Kaupungin seurapiiri oli kirjavaa, runsaslukuista ja iloista, vieraanvaraista ja rikasta, ja minut otettiin kaikkialla hyvin vastaan, sillä olin luonteeltani iloinen ja sen lisäksi minua pidettiin varakkaana, mikä maailmassa merkitsee sangen paljon. Sattuipa sitten eräs tapaus, joka oli alkuna kaikelle. Minä kiinnyin erääseen nuoreen ja kauniiseen neitoon, joka oli älykäs ja huomiota ansaitseva, luonteeltaan valoisa ja jalo, arvossapidettyjen vanhempien tytär. Nämä eivät olleet mitään vähäpätöisiä ihmisiä, heillä oli rikkautta, vaikutusvaltaa ja voimaa, minut he ottivat vastaan ystävällisesti ja hyväntahtoisesti. Minusta alkoi näyttää, että tyttö oli taipuvainen hellempiin tunteisiin minua kohtaan. — Tämä unelma sai sydämeni liekehtimään. Sitten oivalsin itse ja pääsin täydelleen selville siitä, että minä kenties en rakastanutkaan häntä niin voimakkaasti, vaan ainoastaan kunnioitin hänen älyään ja ylevää luonnettaan, mitä en voinut olla tekemättä. Itserakkaus esti minua kosimasta siihen aikaan: tuntui raskaalta ja peloittavalta erota nuoren ja vapaan miehen elämän irstaista iloista niin nuorena, kun kaiken lisäksi vielä omisti rahojakin. Tein kuitenkin viittailuja. Joka tapauksessa lykkäsin ratkaisevan askelen ottamisen vähän tuonnemmaksi. Mutta silloin yht'äkkiä minut komennetuinkin toiseen piirikuntaan kahdeksi kuukaudeksi. Palaan kahden kuukauden kuluttua ja saan yht'äkkiä kuulla, että tyttö on jo naimisissa erään lähellä kaupunkia asuvan rikkaan tilanomistajan kanssa, joka tosin oli minua vanhempi, mutta vielä nuori mies, ja jolla oli suhteita pääkaupungin parhaisiin seurapiireihin, mitä minulla ei ollut. Hän oli sangen rakastettava mies ja sitäpaitsi sivistynyt, kun taas minulla ei ollut mitään sivistystä. Niin suuresti hämmästytti minua tämä odottamaton tapaus, että järkenikin himmeni. Pääasia tässä oli kuitenkin se, että, niinkuin samaan aikaan sain tietää, tämä nuori tilanomistaja oli jo kauan ollut neidon sulhanen ja että minä itse olin monta kertaa tavannut hänet heidän kodissaan, vaikka omien etevien ominaisuuksieni sokaisemana en ollut huomannut mitään. Mutta tämäpä minua ennen kaikkea juuri loukkasikin: kuinka oli mahdollista, että melkein kaikki tiesivät, mutta minä yksin en tietänyt mitään? Ja minä aloin äkkiä tuntea sietämätöntä vihaa. Punastuen aloin muistella, miten monta kertaa olin melkein tunnustanut rakkauteni tuolle neidolle, ja koska hän ei ollut pysähdyttänyt puhettani eikä mitään ennakolta ilmoittanut, niin hän siis, päättelin minä, oli tehnyt minusta pilaa. Myöhemmin minä tietysti selvitin itselleni ja muistin, että tyttö ei ollenkaan ollut tehnyt minusta pilaa, vaan päinvastoin keskeyttänyt leikillisesti tämmöiset keskustelut ja aloittanut niiden asemesta toisenlaisen, — mutta silloin minä en kyennyt tätä itselleni selvittämään, vaan aloin hehkua kostonhimosta. Muistelin ihmetellen, että tämä kosto ja tämä vihani olivat minulle itselleni äärettömän raskaat ja vastenmieliset, sillä minulla oli kevyt luonne enkä voinut olla kenellekään kauan vihoissani, ja sentähden minä nyt ikäänkuin keinotekoisesti kiihoitin itseäni ja muutuin lopulta säädyttömäksi ja järjettömäksi. Odotin sopivaa hetkeä, ja kerran suuressa seurassa minun onnistui äkkiä loukata »kilpailijaani» ikäänkuin aivan tähän asiaan kuulumattomasta syystä, tekemällä pilkkaa eräästä hänen esittämästään mielipiteestä, joka koski erästä siihen aikaan tärkeätä tapausta, — tämä tapahtui vuonna kaksikymmentäkuusi, — ja pilkkani, sanoivat ihmiset, oli älykästä ja nokkelaa. Senjälkeen pakotin hänet antamaan selityksen ja esiinnyin hänen selittäessään asiaa niin raa'asti, että hän otti vastaan haasteeni kaksintaisteluun, huolimatta suuresta erosta, joka oli välillämme, sillä minä olin häntä nuorempi ja vähäpätöisempi sekä alhaisessa virka-asemassa. Myöhemmin sain varmasti tietää hänen ottaneen haasteeni vastaan niinikään jonkinmoisen mustasukkaisuuden vaikutuksesta: hän oli ennenkin ollut minulle hiukan mustasukkainen vaimonsa, silloisen morsiamensa vuoksi; nyt hän ajatteli, että jos vaimo saa tietää hänen kärsineen minun puoleltani loukkauksen ja jättäneen haastamatta minut kaksintaisteluun, niin vaimo ehkä tahtomattaan voisi ruveta häntä halveksimaan ja vähemmän rakastamaan. Sekundantin sain pian, erään toverin, meidän rykmenttimme luutnantin. Vaikka silloin koetettiinkin ankarasti estää kaksintaisteluja, niin ne olivat kuitenkin aivan kuin muodissa sotilaitten keskuudessa, — niin hillittömiksi saattavat joskus kehittyä ja vakiintua ennakkoluulot. Kesäkuu oli lopullaan, ja meidän oli kohdattava toisemme seuraavana aamuna kello seitsemän, — ja totisesti tapahtui minulle silloin jotakin aivan kuin kohtalokasta. Kun illalla palasin kotiin äkäisenä ja hävyttömänä, suutuin sotamiespalvelijaani Afanasiin ja iskin häntä kaikin voimin kaksi kertaa vasten kasvoja, niin että hänen kasvoistaan alkoi vuotaa verta. Hän ei ollut vielä kauan ollut palveluksessani, ja oli ennenkin tapahtunut, että olin lyönyt häntä, mutta en koskaan noin petomaisen julmasti. Ja uskotteko, rakkaani, siitä on kulunut aikaa jo neljäkymmentä vuotta, mutta nytkin vielä muistelen sitä häveten ja kärsien. Kävin makaamaan, nukuin noin kolme tuntia, nousen, päivä koittaa jo. Nousin äkkiä vuoteesta, en tahtonut enää maata, menin ikkunan luo, avasin sen, — se avautui puutarhaan päin, näen auringon nousevan, on lämmintä, ihanaa, lintujen laulu alkaa helistä. Mitä tämä on, ajattelen, tunnenko sielussani jotakin ikäänkuin häpeällistä ja alhaista? Johtuukohan se siitä, että olen menossa vuodattamaan verta? Ei, ajattelen, ei se tunnu olevan sitäkään. Eiköhän se johdu siitä, että pelkään kuolemaa, pelkään, tulevani surmatuksi? Ei, sitä se ei ole ensinkään, ei sinnepäinkään… Ja samassa minä yht'äkkiä ymmärsinkin mistä oli kysymys: siitä, että minä eilen olin lyönyt Afanasia! Kaikki nousi äkkiä silmieni eteen aivan kuin se olisi tapahtunut uudelleen: hän seisoo edessäni, ja minä lyön häntä minkä jaksan suoraan vasten kasvoja, hänellä on kädet sivuilla, pää suorana, silmät pullollaan aivan kuin rintamassa, hän vavahtaa joka iskulla, mutta ei uskalla edes kohottaa kättään suojakseen, — ja tuo tuommoiseen alennustilaan saatettu olento on ihminen, ja tässä ihminen lyö ihmistä! Millainen rikos! Oli kuin terävä neula olisi tunkeutunut sieluni läpi. Seison siinä kuin hölmistyneenä, aurinko paistaa, pääskyset liitelevät iloisina, lintuset kilvan ylistävät Jumalaa. Peitin molemmin käsin kasvoni, heittäydyin vuoteelle ja aloin ääneeni itkeä. Ja minä muistin silloin veljeni Markelin sekä hänen sanansa ennen kuolemaansa palvelijoille: »Rakkaat ystäväni, miksi te minua palvelette, miksi minua rakastatte, ansaitsenko minä sen, että minua palvellaan?» — »Niin, ansaitsenko minä sen?» nousi äkkiä päähäni. »Todellakin, kuinka minä olen sen arvoinen, että toinen ihminen, samanlainen Jumalan kuva kuin minäkin, minua palvelisi?» Näin tunkeutui mieleeni ensimmäisen kerran elämässäni silloin tämä kysymys. »Äitikulta, emoseni, todellakin on jokainen kaikkien edessä syyllinen kaikkien puolesta, ihmiset vain eivät tiedä tätä, ja jos he oppisivat sen tietämään, — niin heti täällä olisikin paratiisi!» — »Hyvä Jumala, eikö tämäkään ole totta», itken minä ja ajattelen: »Totisesti minä olen kaikkien puolesta syyllinen ja kenties syyllisempi kaikkia muita sekä huonompi kaikkia ihmisiä maailmassa.» Ja yht'äkkiä minä näin koko totuuden kaikessa valossaan: mitä olen menossa tekemään? Olen menossa tappamaan miehen, joka on hyvä, älykäs, jaloluontoinen eikä missään suhteessa syyllinen minuun nähden, ja riistän täten hänen vaimoltaan ainaiseksi onnen, kidutan ja surmaan hänet. Makasin tällä tavoin vuoteella kasvot tyynyyn painettuina enkä ollenkaan huomannut, kuinka aika kului. Äkkiä astuu sisälle toverini, luutnantti, minua noutamaan pistolit mukanaan. »Ahaa», sanoo, »on hyvä, että olet jo noussut, on aika lähteä». Minä tulin levottomaksi ja pääni meni pyörälle, mutta läksimme kuitenkin ulos noustaksemme rattaille. »Odotahan tässä vähän aikaa», sanon hänelle, »poistun silmänräpäykseksi, unohdin kukkaroni». Ja minä juoksin yksinäni takaisin asuntooni, suoraan Afanasin komeroon. »Afanasi», sanon, »minä löin sinua eilen kaksi kertaa vasten kasvoja! Anna minulle anteeksi», sanon. Hän hätkähti aivan kuin olisi pelästynyt, katsoo — ja minä huomaan, että tämä ei riitä, ei ollenkaan riitä, ja äkkiä minä virkapuvussani heittäydyn hänen jalkoihinsa ja painan otsani maahan: »Anna minulle anteeksi!» sanon. Nyt hän aivan jähmettyy: »Teidän ylhäisyytenne, isäkulta, herra, kuinka te… olenko minä sen arvoinen»… ja hän alkoi äkkiä itkeä aivan samoin kuin minä äsken, peitti molemmin käsin kasvonsa, kääntyi ikkunaan päin ja värisi itkusta. Minä juoksin ulos toverini luo, lensin rattaille, »anna mennä!» huudan: »Oletko», huudan hänelle, »nähnyt voittajaa, — semmoinen on nyt edessäsi!» Olin kovin riemuissani, nauroin koko matkan ajan, puhuin puhumistani, en muista enää mitä kaikkea puhuinkaan. Hän katsoo minua: »No niin, veli, olet uljas mies, huomaan, että et häpäise sotilaspukua.» Niin saavuimme paikalle, ja toiset olivat jo siellä, odottivat meitä. Meidät asetettiin paikoillemme kahdentoista askelen päähän toisistamme, hänen oli ensin ammuttava, — seison hänen edessään iloisena, katsellen suoraan häntä kasvoihin, en räpäytä silmääni, rakastaen katson häntä, tiedän mitä teen. Hän laukaisi, luoti raapaisi vain hiukan poskeani ja kosketti korvan taustaa, — »Jumalan kiitos», huudan, »ette tappanut ihmistä!» Ja tartuin omaan pistoliini, käännyin selin ja paiskasin sen metsään. »Siellä», huudan, »on sinun paikkasi!» Käännyin vastustajani puoleen: »Hyvä herra», sanon, »antakaa anteeksi minulle, tyhmälle nuorukaiselle, että syyttä loukkasin teitä ja nyt saatoin teidät ampumaan itseäni. Minä itse olen kymmenen kertaa huonompi kuin te, ehkäpä vieläkin huonompi. Sanokaa tämä sille henkilölle, jota te kunnioitatte enemmän kuin ketään muuta maailmassa.» Tuskin olin tämän lausunut, kun he kaikki kolme alkoivat huutaa: »Hyväinen aika», sanoo vastustajani, hän ihan suuttui, »jos ette tahdo tapella, niin miksi te ollenkaan vaivasitte?» — »Eilen», sanon hänelle, »olin vielä tyhmä, mutta tänään olen viisastunut», näin vastaan hänelle iloisesti. — »Mitä eiliseen tulee», sanoo, »niin uskon sen, — mutta tämänpäiväiseen nähden on vaikeata tehdä teistä johtopäätöstä». — »Bravo», huudan hänelle taputtaen käsiäni, »olen tässäkin samaa mieltä kuin te, olen tämän ansainnut!» — »Ammutteko, hyvä herra, vai ettekö?» — »En ammu, — mutta jos te tahdotte, niin ampukaa vielä kerta, vaikka parempi olisi, että ette ampuisi.» Sekundantitkin huutavat, varsinkin minun sekundanttini: »Tämähän on rykmentin häpäisemistä, kun seisoo kaksintaisteluasennossa ja pyytää anteeksi; jospa vain olisin tämän tietänyt.» Asetuin silloin seisomaan heidän kaikkien eteen enkä enää naura. »Hyvät herrat», sanon, »onko todellakin meidän aikanamme niin ihmeellistä tavata ihminen, joka itse katuu tyhmyyttään ja tunnustaa julkisesti syykseen sen, mihin on syypää?» — »Mutta eihän toki kaksintaisteluasennossa», huutaa sekundanttini taas. »Siinäpä se juuri onkin», vastaan heille, »sepä juuri onkin ihmeellistä, sillä minun olisi pitänyt tunnustaa itseni syylliseksi heti tänne saavuttuamme, jo ennen kuin he ampuivat, eikä olisi pitänyt johdattaa heitä suureen kuolemansyntiin, mutta niin tavattoman säädyttömäksi, sanon, olemme me itse järjestäneet olomme maailmassa, että oli melkeinpä mahdotonta tehdä sitä, sillä vasta sen jälkeen kuin olin antanut heidän ampua itseäni kahdentoista askelen päästä, voivat sanani heille nyt jotakin merkitä, mutta jos minä ennen ampumista heti tänne tultuani olisin sen tehnyt, niin olisi sanottu vain yksinkertaisesti: 'hän on pelkuri, pelästyi pistolia, eikä hänen puheitaan kannata kuunnella'. Hyvät herrat», huudahdin äkkiä kaikesta sydämestäni, »katsokaa ympärillenne Jumalan lahjoja: taivas on kirkas, ilma puhdas, ruoho hempeä, linnut ja koko luonto kauniit ja synnittömät, mutta me, vain me yksin, olemme jumalattomia ja tyhmiä emmekä ymmärrä, että elämä on paratiisi, sillä meidän ei tarvitse muuta kuin tahtoa ymmärtää, niin heti se esiintyy koko kauneudessaan, me syleilemme silloin toisiamme ja vuodatamme kyyneliä.»… Tahdoin vielä jatkaa, mutta en voinut, hengitykseni salpaantui, oli niin suloista, niin nuorta, sydämessäni tunsin niin suurta onnea, että semmoista en ollut kokenut koskaan elämässäni. »Tämä on kaikki järkevää ja jaloa», sanoo minulle vastustajani, »joka tapauksessa te olette originelli mies». — »Naurakaa», nauroin minäkin hänelle, »mutta myöhemmin ylistätte itsekin». — »Minähän olen valmis», sanoo, »nytkin ylistämään; jos sallitte, niin ojennan teille käteni, sillä te näytätte olevan todellakin vilpitön mies». — »Ei», sanon, »ei tarvitse nyt, vaan myöhemmin, kun minusta on tullut parempi ja minä olen ansainnut kunnioituksenne, ojentakaa silloin kätenne, — teette siinä hyvin». Palasimme kotiin, sekundanttini toruu minua koko matkan, mutta minä suutelen häntä. Heti saivat kaikki toverit tietää asian, kokoontuivat jo samana päivänä minua tuomitsemaan: »Hän on häväissyt sotilaspuvun», sanovat, »ottakoon virkaeron». Ilmaantui puolustajiakin: »Kuitenkinhan hän», sanovat, »antoi ampua itseään». — »Niin, mutta pelkäsi enempää ampumista ja pyysi kaksintaistelun aikana anteeksi.» — »Jos hän olisi pelännyt ampumista», väittävät tähän puolustajat, »niin hän olisi ensin laukaissut pistolinsa, ennenkuin pyysi anteeksi, mutta hän viskasi sen metsään, kun se vielä oli ladattuna; ei, tässä on tapahtunut jotakin muuta, originellia.» Minä kuuntelen, ja mieleni on iloinen heitä katsellessani. »Rakkaat ystäväni ja toverini», sanon, »älkää pelätkö, että minä en pyytäisi eroa virastani, sillä minä olen sen jo tehnyt, olen jo tänä aamuna jättänyt kansliaan erohakemukseni, ja heti kun olen saanut eron, menen luostariin, sitä varten eroankin virastani.» Heti kun olin tämän sanonut, alkoivat he jok'ikinen nauraa täyttä kurkkua: »Olisit sanonut sen jo alussa, no nyt on kaikki selvää, munkkia ei voi tuomita», nauravat nauramistaan, ei ollenkaan ivallisesti, vaan ystävällisesti ja iloisesti, kaikki alkoivat äkkiä pitää minusta, kiihkeimmät syyttäjätkin, ja koko sen kuukauden, mikä meni virkaeron odottamiseen, he melkein kantavat minua käsillään: »Voi sinua, munkki», sanovat. Jokainen lausuu minulle jonkin ystävällisen sanan, alkoivat kehoittaa luopumaan aikeestani ja sääliäkin: »Mitä sinä teetkään itsellesi?» — »Ei», sanovat, »tämä meidän miehemme on urhoollinen, hän antoi ampua itseään ja olisi voinut laukaista oman pistolinsa, mutta hän oli edellisenä iltana nähnyt unen, että hänen oli ruvettava munkiksi, siinä on syy». Aivan samoin kävi kaupungin seurapiireissä. Ennen ei minua juuri oltu huomattukaan, oli vain otettu ystävällisesti vastaan, mutta nyt kaikki kilvan tekivät tuttavuuttani ja alkoivat kutsua luokseen: nauravat minulle, mutta pitävät minusta. Huomautan tässä, että vaikka kaikki silloin puhuivatkin ääneen kaksintaistelustamme, niin esimiehet painoivat asian villaisella, sillä vastustajani oli kenraalimme läheinen sukulainen, ja koska mitään verenvuodatusta ei ollut tapahtunut, vaan koko asia oli ollut kuin leikintekoa ja loppujen lopuksi minä olin pyytänyt virkaeroa, niin koko juttu lyötiinkin leikiksi. Ja minä aloin silloin puhua kaikkien kuullen ja pelkäämättä enkä välittänyt heidän naurustaan, sillä se ei kuitenkaan ollut ilkeätä, vaan hyväntahtoista naurua. Nämä keskustelut tapahtuivat enimmäkseen iltaisin naisseurassa, naiset silloin mieluimmin minua kuuntelivat ja saivat miehetkin kuuntelemaan. »Kuinka on mahdollista, että minä olisin syyllinen kaikkien puolesta», nauraa minulle jokainen päin kasvoja, »voinko minä olla syyllinen esimerkiksi teidän puolestanne?» — »Kuinka», vastaan heille, »voisitte sen tietääkään, kun koko maailma on jo ammoin lähtenyt kulkemaan toista tietä ja kun me pidämme silkkaa valhetta totuutena ja vaadimme muiltakin samanlaista valhetta. Minä olen nyt yhden kerran elämässäni ottanut ja menetellyt vilpittömästi, ja seuraus oli se, että kaikki pitävät minua jossakin määrin löylynlyömänä: vaikka pidättekin minusta, niin kuitenkin te», sanon, »nauratte minulle». — »Kuinka voisi olla pitämättä teistä?» sanoo minulle emäntä nauraen, ja seura siellä on lukuisa. Äkkiä näen naisten joukosta nousevan saman nuoren naisen, jonka takia silloin olin pannut toimeen kaksintaistelun ja jota vielä niin vähän aikaa sitten olin ajatellut morsiamekseni; en ollut huomannutkaan hänen tuloaan nyt tähän illanviettoon. Hän nousi, astui luokseni, ojensi minulle kätensä: »Sallikaa minun», sanoo, »selittää teille, että minä olen ensimmäinen lukeutumaan niihin, jotka eivät naura teille, päinvastoin kyynelsilmin kiitän teitä ja lausun teille kunnioitukseni silloisen käytöksenne johdosta». Hänen miehensäkin tuli silloin luokseni, ja sitten kerääntyivät yht'äkkiä kaikki ympärilleni, olivat miltei suudella minua. Mieleni riemastui, mutta erityisesti kiintyi äkkiä huomioni erääseen herrasmieheen, joka oli jo ikämies ja joka myös tuli luokseni; vaikka tunsin hänet ennestäänkin nimeltä, en ollut koskaan ollut tuttu hänen kanssaan enkä siihen iltaan asti ollut edes vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan.

d) Salaperäinen vieras

Hän oli jo kauan ollut virassa meidän kaupungissamme, hänellä oli huomattava asema, hän oli kaikkien kunnioittama ja rikas mies, oli tunnettu hyväntekeväisyydestään, oli lahjoittanut melkoisen summan vaivaistaloa ja orpokotia varten ja teki sitäpaitsi paljon hyvää salassa ja toisten tietämättä, mikä kaikki sittemmin hänen kuoltuaan tuli ilmi. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen ja ulkomuodoltaan miltei ankaran näköinen; hän oli harvapuheinen; naimisissa hän oli ollut vasta kymmenen vuotta, ja hänen vaimonsa oli vielä nuori; heillä oli kolme pientä lasta. Kun seuraavana iltana istun kotona, niin huoneeni ovi äkkiä avautuu ja huoneeseeni astuu juuri tuo mies.

On huomattava, että silloin en enää asunut entisessä asunnossani, vaan olin heti virkaeroa pyydettyäni muuttanut toiseen, jonka olin vuokrannut eräältä vanhalta vaimolta, virkamiehen leskeltä, ja minua palveli hänen palvelijansa, sillä oli tähän asuntoon vain sentähden muuttanutkin, että olin samana päivänä kuin palasin kaksintaistelusta toimittanut Afanasin takaisin rintamapalvelukseen, sillä minua hävetti katsoa häntä silmiin sen jälkeen, mitä vähän aikaisemmin olin hänelle tehnyt, — siinä määrin on valmistumaton maailman lapsi taipuvainen häpeämään jotakin perin oikeatakin tekoaan.

»Minä», sanoo luokseni saapunut herra, »olen jo muutamana päivänä kuunnellut teitä eri taloissa suurella mielenkiinnolla ja haluaisin lopulta tutustua teihin persoonallisesti puhuakseni kanssanne vielä tarkemmin. Voitteko te, hyvä herra, tehdä minulle niin suuren palveluksen?» — »Voin», sanon, »teen sen suurella mielihyvällä ja pidän sitä erikoisen suurena kunniana», näin puhun hänelle, mutta olen miltei pelästynyt, siinä määrin hän silloin minua ensi katseella hämmästytti. Sillä vaikka minua oli kuunneltu ja osoitettu kohtaani mielenkiintoa, niin ei kukaan vielä ollut lähestynyt minua sisällisesti niin totisena ja ankarana. Mutta tämä oli kaiken lisäksi itse tullut asuntooni. Hän istuutui. »Suuren», jatkoi hän, »luonteen lujuuden huomaan teissä, sillä te ette pelännyt palvella totuutta semmoisessa asiassa, jossa antauduitte vaaraan saada totuutenne tähden osaksenne kaikkien halveksumisen». — »Kenties te ylistätte minua aivan liikaa», sanon hänelle. »Ei, en liioittele», vastaa hän minulle, »uskokaa, että tuommoisen teon suorittaminen on paljon vaikeampaa kuin luulettekaan. Oikeastaan», jatkaa hän, »vain tämä saikin minut hämmästymään, ja senvuoksi minä olenkin tullut luoksenne. Kuvailkaa minulle, jos vain ette pidä tätä kovin sopimattomana uteliaisuutena minun puoleltani, mitä te nimenomaan tunsitte sillä hetkellä, jolloin te kaksintaistelussa päätitte pyytää anteeksi, jos te suinkin muistatte. Älkää pitäkö kysymystäni kevytmielisenä, päinvastoin minulla tehdessäni tämän kysymyksen on oma salainen tarkoitukseni, jonka luultavasti ilmaisen teille myöhemmin, jos Jumala näkee hyväksi lähentää meitä enemmän toisiimme.»

Kaiken aikaa hänen tätä puhuessaan katsoin häntä suoraan kasvoihin ja aloin yhtäkkiä tuntea häntä kohtaan mitä lujinta luottamusta ja sen lisäksi myös omasta puolestani tavatonta uteliaisuutta, sillä tunsin, että hänellä on sielussaan jokin oma erityinen salaisuutensa.

»Te kysytte, mitä nimenomaan tunsin juuri sinä hetkenä, kun pyysin vastustajaltani anteeksi», vastaan hänelle, »mutta minä kerron mieluummin alusta alkaen teille sen, mitä en vielä ole kertonut toisille», ja minä kerroin hänelle kaikki mitä olin tehnyt Afanasille ja miten olin kumartanut hänelle maahan asti. »Tästä voitte itse nähdä», päätin kertomukseni, »että kaksintaistelun aikana minun jo oli helpompi, sillä olin alkanut jo kotona, ja kun kerran olin tälle tielle lähtenyt, niin kaikki muu sitten ei ollut enää vaikeatakaan, vaan meni iloisesti ja riemukkaasti.»

Kuultuaan kertomuksen hän katsoo minuun kauniisti. »Kaikki tämä», hän sanoo, »on tavattoman mielenkiintoista, ja minä tulen vielä ja yhä uudelleen luoksenne.» Ja siitä lähtien hän alkoi käydä luonani melkein joka ilta. Ja meistä olisi tullut hyvin hyvät ystävät, jos hän olisi puhunut minulle itsestäänkin. Mutta itsestään hän ei puhunut minulle juuri sanaakaan, kyseli vain minua koskevia asioita. Siitä huolimatta minä aloin suuresti pitää hänestä ja ilmaisin hänelle aivan luottavasti kaikki tunteeni ajatellen: mitäpä minun tarvitsee tietää hänen salaisuuksiaan, näenhän muutenkin, että hän on rehellinen mies. Sitäpaitsi hän on niin vakava mies ja paljon vanhempi minua, mutta käy minun, nuorukaisen, luona, eikä ylenkatso minua. Ja paljon hyödyllistä minä olen häneltä oppinut, sillä hän oli hyvin älykäs mies. »Että elämä on paratiisi», sanoo hän minulle yht'äkkiä, »sitä olen jo kauan ajatellut», ja äkkiä hän lisäsi: »Sitähän minä vain ajattelenkin.» Katsoo minua ja hymyilee. »Minä olen», sanoo, »siitä enemmän vakuutettu kuin te, myöhemmin saatte tietää miksi.» Kuuntelen tätä ja ajattelen itsekseni: Hän tahtoo varmaankin ilmaista minulle jotakin. »Paratiisi», hän sanoo, »on kätketty jokaiseen meistä, se piilee nyt minussakin, ja jos tahdon, — niin se huomenna muuttuu minulle todellisuudeksi ja pysyy sitten koko elämäni ajan.» Katson: hän puhuu liikutettuna ja katsoo minuun salaperäisesti, aivan kuin kuulustelisi minua. »Mutta siitä», jatkaa hän, »että jokainen ihminen on kaikkien ja kaiken puolesta syyllinen omien syntiensä lisäksi, siitä te olette lausunut aivan oikean mielipiteen ja tehnyt sen liikuttavaksi, kuinka saatoittekaan äkkiä niin täydellisesti tämän ajatuksen käsittää. Ja totisesti uskon, että kun ihmiset ymmärtävät tämän ajatuksen, niin heille alkaa taivaan valtakunta, ei enää haaveena, vaan todellisuudessa.» — »Mutta milloin», huudahdin minä silloin hänelle surumielin, »tämä toteutuu ja toteutuuko se koskaan? Eikö se ole ainoastaan unelma?» — »Siispä te nyt», hän sanoo, »ette usko, saarnaatte, ettekä usko itse. Tietäkää siis, että ehdottomasti tämä unelma, kuten te sanotte, toteutuu, uskokaa se, mutta se ei toteudu nyt, sillä kaikella tapahtumisella on oma lakinsa. Tämä on henkinen, psykologinen asia. Jos mieli uudistaa maailma, täytyy ihmisten itsensä psyykillisesti kääntyä toiselle tielle. Ennenkuin tulet todellakin jokaisen veljeksi, ei veljeyttä synny. Ei koskaan mikään tiede eikä mikään etu opeta ihmisiä kaikkien tyydytykseksi jakamaan omaisuutensa ja oikeutensa. Aina on jokaisella mielestään vähän, ja aina he tulevat nurisemaan, kadehtimaan ja tuhoamaan toisiaan. Te kysytte, milloin tämä toteutuu. Se toteutuu, mutta sitä ennen pitää inhimillisen eristäytyneisyyden aikakauden päättyä.» — »Minkä eristäytyneisyyden!» kysyn häneltä. — »Sellaisen, joka nyt vallitsee kaikkialla ja varsinkin meidän aikanamme, mutta ei ole vielä kokonaan loppunut eikä sen aika ole tullut. Sillä jokainen pyrkii nyt mahdollisimman paljon erottamaan persoonaansa, mutta kaikista hänen ponnistuksistaan tulee elämän täyteläisyyden asemesta tulokseksi vain täydellinen itsemurha, sillä oman olemuksensa täydellisyyden määrittelyn sijaan he joutuvat täydelliseen eristäytyneisyyteen. Kaikki meidän aikanamme ovat näet jakaantuneet yksilöihin, jokainen vetäytyy omaan luolaansa, jokainen etääntyy toisista, piiloutuu ja piilottaa sen, mitä hänellä on, ja lopuksi hän nykäisee itse itsensä irti ihmisten joukosta ja sysää itse ihmiset pois luotaan. Hän säästää eristäytyneisyydessään rikkautta ja ajattelee: kuinka voimakas nyt olenkaan ja kuinka turvattu, eikä tiedäkään, mieletön, että kuta enemmän hän säästää, sitä enemmän hän vaipuu itsemurhaavaan voimattomuuteen. Sillä hän on tottunut luottamaan vain itseensä ja on erottautunut kokonaisuudesta yksilöksi, totuttanut sielunsa olemaan uskomatta ihmisten apuun, ihmisiin ja ihmiskuntaan, ja vapisee vain sitä, että menettää rahansa ja sillä hankkimansa oikeudet. Kaikkialla alkaa nykyisin inhimillinen äly ivata ja olla ymmärtämättä sitä, että henkilön persoonallinen turvallisuus ei riipu hänen eristäytyneestä persoonallisesta ponnistuksestaan, vaan yleisestä ihmisten yhteenkuuluvaisuudesta. Mutta käy ehdottomasti niin, että tulee loppu myös tästä kauheasta eristäytyneisyydestä, ja kaikki ymmärtävät samalla kertaa, miten luonnottomasti he ovat erottautuneet toisistaan. Sellainen tulee olemaan ajan henki, ja he ihmettelevät sitä, että olivat olleet niin kauan pimeässä näkemättä valoa. Silloinpa ilmestyykin Ihmisen Pojan ennusmerkki taivaalle… Mutta siihen mennessä täytyy kuitenkin suojella lippua, ja jotenkuten, vaikkapa yksin, pitää ihmisen näyttää esimerkkiä ja johtaa sielunsa eristäytyneisyydestä veljellisen yhteyden sankaripolulle, olkoonpa, että saa siitä vähämielisen nimen. Tämä on tarpeen, jotta suuri ajatus ei kuolisi…»

Tämmöisissä palavissa ja riemastuttavissa keskusteluissa kuluivat iltamme toinen toisensa jälkeen. Minä jätin seurapiiritkin ja aloin paljon harvemmin käydä vieraissa, jotapaitsi aloin myös joutua pois muodista. En sano tätä tuomitakseni, sillä minua rakastettiin edelleen ja minuun suhtauduttiin iloisesti; se seikka, että muoti todellakin on voimakas hallitsija maailmassa, on kuitenkin tunnustettava. Mutta salaperäistä vierastani aloin lopulta katsella ihastuneena, sillä paitsi sitä nautintoa, minkä hänen älykkyytensä minulle tuotti, aloin aavistaa hänen hautovan mielessään jotakin aietta ja valmistautuvan kenties suureen sankaritekoon. Kenties häntä miellytti sekin, että minä en udellut hänen salaisuuttaan enkä kysellyt sitä suoraan enkä vihjailemalla. Huomasin kuitenkin viimein, että häntä itseäänkin näytti alkaneen vaivata halu ilmaista minulle jotakin. Ainakin se alkoi olla hyvin ilmeistä noin kuukauden kuluttua siitä, kun hän oli alkanut käydä luonani. »Tiedättekö», kysyi hän minulta kerran, »että kaupungilla ollaan hyvin kiinnostuneita meistä molemmista ja ihmetellään, että minä käyn niin usein teidän luonanne; mutta vähätpä heistä, sillä kohta kaikki saa selityksensä.» Toisinaan hän joutui äkkiä tavattoman mielenliikutuksen valtaan, ja tämmöisissä tapauksissa hän miltei aina nousi ja lähti pois. Toisinaan hän katsoo minuun kauan ja läpitunkevasti, — ajattelen: »Nyt hän sanoo jotakin», mutta hän keskeyttää äkkiä katsomisensa ja alkaa puhua jostakin tunnetusta ja tavallisesta asiasta. Usein hän myös alkoi valittaa päänkivistystä. Kerran hän sitten aivan odottamatta, puhuttuaan pitkään ja tulisesti, äkkiä kalpeni, hänen kasvonsa vääristyivät kokonaan ja hän tuijotti minuun jäykin katsein.

»Mikä teidän on», sanon, »etteköhän voi pahoin?» Hän olikin juuri valittanut päänkivistystä.

»Minä… tiedättekö… minä… olen tappanut ihmisen.»

Sen sanottuaan hän hymyili, mutta oli valkea kuin liitu. Miksi hän hymyilee? — tämä ajatus tunki läpi sydämeni, ennenkuin vielä olin mitään tajunnut. Minä itse kalpenin.

»Mitä te puhutte?» huudan hänelle.

»Näettekö», vastaa hän minulle hymyillen yhä kalpeata hymyään, »kuinka vaikeata minun oli sanoa ensimmäinen sana. Nyt olen sen sanonut ja luullakseni päässyt tielle. Lähden sitä kulkemaan.»

Pitkään aikaan en uskonut häntä, eikä lopultakaan totuus minulle valjennut yhdellä kertaa, vaan vasta sitten, kun hän oli kolmena päivänä käynyt luonani ja kertonut minulle kaikki seikkaperäisesti. Pidin häntä mielipuolena, mutta lopuksi kuitenkin asia oli minulle täysin selvä suureksi surukseni ja ihmeekseni. Hän oli tehnyt suuren ja kamalan rikoksen neljätoista vuotta sitten, ja rikoksen uhriksi oli joutunut eräs rikas rouva, nuori ja kaunis tilanomistajan leski, jolla oli kaupunkimatkojaan varten oma talo kaupungissamme. Tuntien suurta rakkautta tätä naista kohtaan hän tunnusti hänelle rakkautensa ja alkoi taivutella häntä menemään kanssansa naimisiin. Mutta nainen oli jo antanut sydämensä toiselle, eräälle huomattavalle ja verraten korkeassa asemassa olevalle sotilaalle, joka sillä kertaa oli sotaretkellä, mutta jota hän odotti pian luokseen palaavaksi. Hän antoi rukkaset ja pyysi kosijaa olemaan käymättä hänen luonaan. Tämä lakkasi käymästä, mutta tuntien hänen talonsa hän tunkeutui sinne yöllä puutarhasta katon kautta hyvin rohkealla tavalla ollen vaarassa tulla huomatuksi. Mutta sangen useinhan käy niin, että tavattoman rohkeasti suoritetut rikokset myös onnistuvat paremmin kuin muut. Hän meni sisälle taloon ullakkoikkunasta ja laskeutui alas asuinhuoneisiin ullakon portaita, tietäen että portaitten päässä oleva ovi palvelijain huolimattomuuden vuoksi ei aina ollut lukossa. Hän luotti tähän leväperäisyyteen, ja tällä kertaa kävikin hänen toiveittensa mukaisesti. Hiivittyään asuinhuoneisiin hän meni pimeässä emännän makuuhuoneeseen, jossa paloi jumalankuvan lamppu. Sattui niinkin, että talon molemmat sisäköt olivat menneet salaa ja lupaa pyytämättä naapurissa saman kadun varrella vietettäviin nimipäiväkekkereihin. Muut palvelijat ja palvelijattaret nukkuivat palvelijain huoneissa ja keittiössä, alakerroksessa. Kun hän näki makaavan naisen, niin intohimo syttyi hänen sydämessään; ja sitten hänet valtasi kostonhimon ja mustasukkaisuuden herättämä vihastus, ja tietämättä mitä teki hän aivan kuin juopunut astui makaavan luo ja työnsi veitsen suoraan tämän rintaan, niin että nainen ei edes huudahtanutkaan. Sitten hän helvetillisen ja rikoksellisen kavalasti laittoi niin, että epäluulo kohdistuisi palvelijoihin: otti murhatun kukkaron, avasi avaimilla, jotka hän otti tyynyn alta, hänen lipastonsa ja otti sieltä erinäisiä esineitä juuri sillä tavoin kuin sivistymätön palvelija olisi tehnyt, toisin sanoen: jätti arvopaperit paikoilleen ja otti vain rahat, otti muutamia isompia kultaesineitä, mutta jätti kymmenen kertaa kallisarvoisemmat pikkuesineet ottamatta. Hän otti myös yhtä ja toista itselleen muistoksi, mutta siitä enemmän edempänä. Tehtyään tämän kauhean teon hän poistui samaa tietä kuin oli tullutkin. Ei seuraavana päivänä, jolloin asiasta nousi hälinä, eikä koskaan myöhemmin koko hänen elämänsä aikana kenenkään päähänkään pälkähtänyt kohdistaa epäluuloja todelliseen tihutyön tekijään! Eikä kukaan tietänyt hänen rakkaudestaankaan vainajaan, sillä hän oli aina ollut luonteeltaan harvapuheinen ja juro, eikä hänellä ollut ketään ystävää, jolle olisi avannut sydämensä. Häntä pidettiin yksinkertaisesti murhatun tuttuna eikä aivan läheisenäkään, sillä viimeisten kahden viikon aikana hän ei ollut käynyt tämän luona. Ruvettiin heti epäilemään vainajan palvelijana olevaa maaorjaa Pjotria, ja kaikki asianhaarat vahvistivat tätä epäluuloa, sillä tämä palvelija tiesi, eikä vainajakaan ollut sitä salannut, että emäntä aikoi antaa hänet sotamieheksi, koska hänen oli talonpojistaan annettava rekryyttejä ja koska Pjotr oli yksinäinen mies ja sitäpaitsi huonokäytöksinen. Oli kuultu Pjotrin äkäpäissään juopuneena kapakassa uhanneen tappaa emäntänsä. Kaksi päivää ennen emäntänsä kuolemaa oli Pjotr karannut talosta ja elänyt kaupungilla tietymättömissä. Murhan jälkeisenä päivänä hänet löydettiin maantieltä aivan kaupungin luota sikahumalassa, taskussaan veitsi ja oikea kämmen jostakin syystä veren tahrimana. Hän väitti veren tulleen nenästään, mutta häntä ei uskottu. Sisäköt myönsivät tehneensä itsensä syypäiksi siihen, että olivat olleet keinuissa ja että ulko-ovi kuistissa oli ollut lukitsematta siihen asti, kunnes he palasivat kotiin. Ilmeni vielä monta muutakin tämänkaltaista seikkaa, ja niiden nojalla otettiin viaton palvelija kiinni. Hänet vangittiin, ja oikeudenkäynti alkoi, mutta viikon kuluttua vanki sairastui kuumeeseen ja kuoli sairaalassa tajuihinsa tulematta. Siihen asia päättyi, kaikki jäi Jumalan huostaan, ja kaikki, niin tuomarit ja esivalta kuin yhteiskuntakin, jäivät vakuutetuiksi siitä, että rikosta ei ollut tehnyt kukaan muu kuin kuollut palvelija. Mutta tämän jälkeen alkoi rangaistus.

Salaperäinen vieras, joka nyt oli ystäväni, kertoi minulle, että alussa hänellä ei juuri ollenkaan ollut omantunnon vaivoja. Hänen oli pitkän aikaa paha olla, mutta ainoastaan sen tähden, että oli tappanut rakkaan naisen, että tätä ei enää ollut olemassa, että tappaessaan hänet oli tappanut lempensäkin, intohimon jäädessä edelleen palamaan hänen veressään. Mutta että hän oli vuodattanut viatonta verta ja että hän oli tappanut ihmisen, sitä hän ei silloin juuri ollenkaan ajatellut. Ajatus, että hänen uhristaan olisi tullut toisen puoliso, tuntui hänestä mahdottomalta, ja sentähden hän oli pitkät ajat tunnossaan vakuutettu siitä, ettei ollut voinut menetellä toisin. Häntä vaivasi alussa jonkin verran palvelijan vangitseminen, mutta vangin pikainen sairastuminen ja kuolema rauhoittivat häntä, sillä aivan ilmeisesti tämä (niin hän ajatteli silloin) ei ollut kuollut vangitsemisen johdosta eikä pelästyksestä, vaan vilustuksesta johtuneeseen tautiin, jonka hän oli saanut karkumatkoillaan maatessaan koko yön sikahumalassa kostealla maalla. Varastetut esineet ja rahat eivät häntä paljoa vaivanneet, sillä (niin hän ajatteli edelleen) varkaus ei ollut tapahtunut voitonhimosta, vaan sen tarkoituksena oli ollut johtaa epäluulot toisaalle. Varastettu rahamäärä oli taas vähäinen, ja tämän määrän sekä vielä paljon enemmän hän lahjoitti kaupunkiimme perustettavaa vaivaistaloa varten. Hän teki sen vartavasten rauhoittaakseen omaatuntoaan varkauden johdosta, ja omituista kyllä, hän sai todellakin mielelleen rauhan joksikin, vieläpä melkoisen pitkäksi aikaa, — hän kertoi itse minulle siitä. Sitten hän antautui uutterasti virkatoimiin, pyrki itse huolia tuottavaan ja vaikeaan tehtävään, joka vei häneltä parin vuoden ajan, ja lujaluontoinen kun oli, melkein unohti mitä oli tapahtunut; kun se muistui hänen mieleensä, niin hän koetti olla sitä kokonaan ajattelematta. Hän alkoi harjoittaa hyväntekeväisyyttä, teki paljon aloitteita ja uhrasi paljon varoja meidän kaupungissamme, tuli tunnetuksi pääkaupungeissakin, valittiin Moskovassa ja Pietarissa sikäläisten hyväntekeväisyysyhdistysten jäseneksi. Mutta yhä enemmän alkoi hänen ajatuksiaan askarruttaa tuska, joka oli hänelle ylivoimainen. Hän mieltyi erääseen kauniiseen ja järkevään tyttöön ja meni pian naimisiin tämän kanssa toivoen saavansa naimisellaan karkoitetuksi yksinäisyytensä surumielisyyden sekä astumalla uudelle tielle ja täyttämällä hartaasti velvollisuutensa vaimoaan ja lapsiaan kohtaan irtautuvansa kokonaan vanhoista muistoista. Mutta kävikin aivan päinvastoin kuin hän oli odottanut. Jo avioliiton ensimmäisenä kuukautena alkoi häntä lakkaamatta kiusata ajatus: »Vaimoni rakastaa minua, mutta entä jos hän saisi tietää?» Kun vaimo tuli ensimmäisen kerran raskaaksi ja ilmoitti hänelle tämän, niin hän äkkiä huolestui: »Annan hengen, mutta olen itse riistänyt toiselta hengen.» Tuli lapsia: »Kuinka minä uskallan rakastaa, opettaa ja kasvattaa heitä, kuinka voin puhua heille hyveestä: minä olen vuodattanut verta.» Lapset kasvavat suloisina, tekee mieli hyväillä heitä: »Minä en voi katsoa heidän viattomia, kirkkaita kasvojaan; en ole sen arvoinen.» Viimein alkoi hänen eteensä uhkaavana ja katkerana astua hänen murhaamansa uhrin veri, sen nuori, tuhottu elämä, veri, joka huusi kostoa. Hän alkoi nähdä kamalia unia. Mutta hänellä oli luja sydän, ja hän kesti tuskan kauan: »Sovitan kaikki tällä salaisella kärsimykselläni.» Mutta turha oli tämäkin toivo: mitä pitemmälle aika kului, sitä kovemmaksi tuli kärsimys. Yhteiskunnassa alettiin häntä kunnioittaa hänen hyväntekeväisyytensä tähden, vaikka kaikki pelkäsivätkin hänen ankaraa ja synkkää luonnettaan, mutta kuta enemmän häntä kunnioitettiin, sitä sietämättömämmäksi kävi hänen olonsa. Hän tunnusti minulle aikoneensa tappaa itsensä. Mutta sen asemesta alkoi hänen mieleensä kangastella toinen unelma, — unelma, jota hän alussa piti mahdottomana ja järjettömänä, mutta joka lopulta niin imeytyi hänen sydämeensä, että hän ei voinut sitä reväistä irti. Hän unelmoi tämmöistä: hän nousee, astuu kansan eteen ja ilmoittaa kaikille tappaneensa ihmisen. Kolmisen vuotta hän oli hautonut tätä haavetta, se väikkyi hänen mielessään alati eri muodoissa. Viimein hän alkoi koko sydämestään uskoa, että ilmoittamalla rikoksensa hän ehdottomasti lääkitsee sielunsa ja saa rauhan lopullisesti. Mutta tultuaan tästä vakuutetuksi hän tunsi sydämensä kauhistuvan, sillä miten hän panisi sen toimeen? Silloin sattui tuo tapaus minun kaksintaistelussani. »Teitä katsellessani olen nyt tehnyt päätökseni.» Katson häneen.

»Saattoiko todellakin», huudahdin hänelle käsiäni yhteen lyöden, »niin pieni tapahtuma synnyttää teissä tuommoisen päättäväisyyden?»

»Päätökseni on ollut syntymässä kolme vuotta», vastaa hän minulle, »ja teidän tapauksenne antoi sille vain sysäyksen. Teitä katsellessani minä soimasin itseäni ja aloin kadehtia teitä.» Hän lausui tämän minulle melkein tylysti.

»Mutta eihän teitä uskota», huomautin. »Siitä on kulunut neljätoista vuotta.»

»Minulla on todistuksia, sangen hyviä. Esitän ne.»

Minä aloin silloin itkeä ja suutelin häntä.

»Ratkaiskaa minulle yksi asia, yksi asia», sanoi hän minulle (aivan kuin kaikki nyt olisi riippunut minusta), »vaimo, lapset! Vaimoni kenties kuolee surusta, ja lapset, vaikka eivät menetäkään aatelisarvoa eivätkä omaisuuttaan, — ovat kuitenkin pakkotyövangin lapsia kaiken ikänsä. Ja millaisen muiston, millaisen muiston jätänkään heidän sydämiinsä itsestäni!»

Olen vaiti.

»Erota heistä, jättää iäksi? Sehän on iäksi, iäksi.»

Istun ääneti ja luen itsekseni rukousta. Nousin viimein, minua oli alkanut peloittaa.

»No mitä?» hän katsoo minuun.

»Menkää», — sanon, — »ilmoittakaa ihmisille. Kaikki menee ohitse, totuus yksin jää. Lapset ymmärtävät suuriksi kasvettuaan, kuinka paljon jaloutta oli suuressa päättäväisyydessänne.»

Hän lähti silloin luotani niinkuin todellakin olisi tehnyt päätöksensä. Mutta kuitenkin hän kävi sen jälkeen luonani yli kahden viikon aikana aivan joka ilta, valmistautui yhä eikä päässyt päätökseen. Hän kidutti sydämeni pahanpäiväiseksi. Saapuu joskus lujana ja sanoo liikutettuna:

»Tiedän, että paratiisi alkaa minulle, alkaa heti, kun teen ilmoitukseni. Neljätoista vuotta olen ollut helvetissä. Tahdon kärsiä. Otan kärsimyksen ja alan elää. Vääryydellä voi mennä maailman läpi, mutta ei palata takaisin… Nyt en uskalla rakastaa lähimmäistäni enkä edes lapsianikaan. Herra Jumala, ymmärtäväthän lapseni kenties, mitä kärsimykseni ovat minulle maksaneet, eivätkä tuomitse minua! Jumala ei ole voimassa, vaan totuudessa.»

»Kaikki ymmärtävät teidän sankaritekonne», sanon hänelle, »jos eivät ymmärrä nyt, niin ymmärtävät myöhemmin, sillä te olette palvellut korkeinta totuutta, maallisen yläpuolella olevaa…»

Ja hän lähtee luotani ikäänkuin lohdutettuna, mutta seuraavana päivänä hän tulee taas äkkiä ilkeänä, kalpeana, puhuu pilkallisesti:

»Joka kerta kun tulen teille, te katsotte niin uteliaana: Vieläkäänkö, muka, ei ole ilmoittanut? Odottakaa, älkää kovin halveksiko. Ei sitä ole niin helppoa tehdä kuin teistä näyttää. Kenties en ollenkaan teekään sitä. Ettehän te silloin mene ilmiantamaan minua, vai mitä?»

Mutta minä en suinkaan uskaltanut katsoa häntä ymmärtämättömän uteliaasti, vaan pelkäsinpä katsahtaakin häneen. Olin niin kiusaantunut, että olin sairas, ja sieluni oli kyynelien vallassa. En saanut enää unta öisin.

»Tulen», jatkaa hän, »vaimoni luota. Ymmärrättekö, mitä vaimo on? Kun läksin, huusivat lapset minulle: 'Hyvästi, isä, tulkaa pian takaisin lukemaan kanssamme Lukemisia Lapsille.' Ei, te ette ymmärrä tätä! Toisen hätä ei lisää älyä.»

Hänen silmänsä alkoivat säkenöidä, huulet vavahtelivat. Äkkiä hän löi nyrkkinsä pöytään, niin että sillä olevat esineet hypähtelivät, — hän oli niin lempeä mies, ensikertaa hänelle sattui tämmöistä.

»Ja onko tarpeellista?» hän huudahti. »Onko se tarpeellista? Eihän ketään tuomittu, ei ketään lähetetty minun sijastani pakkotyöhön, palvelija kuoli tautiin. Vuodattamastani verestä ovat rangaistuksena minulle olleet kärsimykseni. Eikä minua uskotakaan, ei mitään todistuskappaleitani uskota. Onko tarpeellista ilmoittaa, onko tarpeellista? Vuodattamani veren tähden olen valmis kärsimään tuskia vielä koko elämäni ajan, kunhan vain en vie vaimoni ja lasteni onnea. Onko oikein tuhota heidät itseni mukana? Emmeköhän me erehdy? Missä tässä on totuus? Ja ymmärtävätkö ihmiset tämän totuuden, antavatko he sille arvoa, kunnioittavatko he sitä?»

»Hyvä Jumala!» ajattelen itsekseni, »hän ajattelee ihmisten kunnioitusta tämmöisenä hetkenä!» Ja niin sääli tuli minun silloin häntä, että olisin ollut valmis jakamaan hänen kohtalonsa vain tehdäkseni hänen olonsa helpommaksi. Huomaan hänen olevan aivan kuin poissa suunniltaan. Minä kauhistuin, sillä minä ymmärsin en vain järjelläni, vaan elävällä sielullani, mitä tuommoinen päättäväisyys maksaa.

»Ratkaiskaa toki kohtaloni!» huudahti hän taas.

»Menkää ja ilmoittakaa», kuiskasin minä hänelle. En jaksanut lausua sitä ääneen, mutta kuiskaukseni oli luja. Otin pöydältä evankeliumin venäläisen käännöksen ja näytin hänelle Johanneksen evankeliumin 12:nnen luvun 24:ttä värssyä:

»Totisesti, totisesti sanon minä teille: ellei maahan pudonnut nisun jyvä kuole, niin se jää yksinänsä; mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmätä.» Olin juuri ennen hänen tuloaan lukenut tämän paikan.

Hän luki. »Totta on», sanoo, mutta hymyilee katkerasti. »Niin, näissä kirjoissa», sanoo vähän vaiti oltuaan, »on ihmeellisiä asioita. On helppo työntää ne nenän alle. Ja kuka onkaan ne kirjoittanut, ihmisetkö tosiaankin?»

»Pyhä Henki on kirjoittanut», sanon.

»Teidän on helppo laverrella», hymähti hän vielä, mutta nyt jo miltei vihamielisesti. Otin taas kirjan, avasin siitä toisen paikan ja näytin hänelle Hebrealaisepistolan 10:nnen luvun 31:ttä värssyä. Hän luki: »Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin.»

Hän luki sen ja viskasi samassa kirjan pois. Koko hänen ruumiinsa alkoi vavista.

»Hirmuisen värssyn», sanoo, »valitsittekin, muuta ei voi sanoa.» Hän nousi tuoliltaan. »No», sanoo, »hyvästi, kenties en tule enää… paratiisissa tapaamme. Siitä on siis neljätoista vuotta, kun 'lankesin elävän Jumalan käsiin', — niin siis näitä neljäätoista vuotta nimitetään. Huomenna pyydän noita käsiä päästämään minut irti…»

Tahdoin syleillä ja suudella häntä, mutta en uskaltanut, — hänen kasvonsa olivat niin vääristyneet, että oli vaikeata niitä katsoakin. Hän lähti ulos. Herra Jumala, ajattelin minä, mihin on ihminen lähtenyt! Laskeuduin polvilleni jumalankuvan eteen ja vuodatin hänen puolestaan kyyneliä Pyhälle Neitsyelle, ainaiselle puoltajalle ja auttajalle. Oli kulunut noin puoli tuntia siitä, kun olin kyynelsilmin rukoillut, ja oli jo myöhäinen yön hetki, noin kello kahdentoista tienoissa. Äkkiä näen oven avautuvan, ja hän astuu taas sisälle. Minä hämmästyn.

»Missä olette ollut?» kysyn häneltä.

»Minä», hän sanoo, »minä luullakseni unohdin jotakin… kaiketi nenäliinan… No, vaikka en olekaan mitään unohtanut, niin antakaahan istahtaa.»

Hän istuutui tuolille. Seison hänen edessään. »Istuutukaa», hän sanoo, »tekin». Minä istuuduin. Istuimme noin kaksi minuuttia, hän katsoi minuun kiinteästi ja hymähti äkkiä, muistan sen, sitten nousi, syleili minua voimakkaasti ja suuteli…

»Muista», hän sanoo, »miten tulin sinun luoksesi toistamiseen.
Kuuletko, muista se!»

Ensimmäisen kerran hän sinutteli minua. Sitten hän poistui. »Huomenna», ajattelin.

Niin tapahtuikin. En tietänyt sinä iltana, että seuraava päivä sattui olemaan hänen syntymäpäivänsä. Minä en ollut voinut sitä keneltäkään kuulla. Sinä päivänä hänellä joka vuosi oli paljon vieraita, sinne saapui koko kaupunki. Saapuivat nytkin. Ja silloin päivällisen jälkeen hän astuu huoneen keskelle kädessä paperi — asianmukainen ilmoitus viranomaisille. Ja koska hänen esimiehensä olivat siellä saapuvilla, niin hän luki ääneen paperin kaikille kokoontuneille, ja siinä oli koko rikos kuvattu yksityiskohtaisesti. »Julmurina erotan itseni ihmisten yhteydestä, Jumala on lähestynyt minua», hän lopetti kirjoituksensa, »tahdon kärsiä!» Samassa hän toi esille ja pani pöydälle kaikki, millä aikoi todistaa rikoksensa ja mitä oli säilyttänyt neljätoista vuotta: murhatun kultaesineet, jotka hän oli anastanut johtaakseen epäluulot pois itsestään, nimittäin murhatun kaulasta otetun medaljongin ja ristin, — medaljongissa vainajan sulhasen kuva, murhatun muistikirjan ja lopuksi kaksi kirjettä: sulhasen kirjeen murhatulle, jossa hän ilmoittaa pian palaavansa, ja vainajan vastauksen tähän kirjeeseen, jonka hän oli aloittanut ja jättänyt keskeneräisenä pöydälle lähettääkseen sen seuraavana päivänä. Molemmat kirjeet oli murhaaja ottanut mukaansa, — miksi? Miksi hän oli säilyttänyt niitä neljätoista vuotta, sen sijaan että olisi hävittänyt ne langettavina todistuskappaleina? Ja kävi näin: kaikki hämmästyivät ja kauhistuivat, eikä kukaan tahtonut uskoa, vaikka kaikki olivat kuunnelleet tavattomalla mielenkiinnolla, mutta pitäen kaikkea sairaan puheena; ja muutaman päivän kuluttua oli yleisenä mielipiteenä kaikissa taloissa, että miesparka oli menettänyt järkensä. Viranomaisten ja tuomarien oli pakko ryhtyä asiaan, mutta se pysähtyi heidänkin käsissään alkuunsa: vaikka todisteiksi tuodut esineet ja kirjeet panivatkin ajattelemaan, niin tultiin tässäkin siihen johtopäätökseen, että jos nämä todistuskappaleet osoittautuisivatkin oikeiksi, niin yksistään niiden perusteella ei kuitenkaan voisi nostaa lopullista syytettä. Olihan mahdollista, että hän oli saanut kaikki nämä esineet vainajalta itseltään tämän tuttuna ja hyvässä luottamuksessa. Sain muuten kuulla, että monet surmatun tutut ja sukulaiset myöhemmin totesivat esineet oikeiksi ja että tässä suhteessa ei ollut mitään epäilemistä. Mutta tämän jutun ei oltu sallittu nytkään päästä oikealle tolalle. Viiden päivän kuluttua tuli kaikkien tietoon, että tuo niin paljon kärsinyt mies oli sairastunut ja että hänen henkensä oli vaarassa. Mihin tautiin hän oli sairastunut, sitä en voi selittää: puhuttiin sydämen toiminnan häiriintymisestä, mutta saatiin tietää, että paikalle kutsutut lääkärit potilaan vaimon pyynnöstä olivat tarkastaneet myös hänen sielullisen tilansa ja tulleet siihen päätökseen, että alkava mielenhäiriö oli todettavissa. Minä en ilmaissut mitään, vaikka kimppuuni käytiinkin kyselyin, mutta kun tahdoin mennä häntä katsomaan, niin monet minua kovasti moittivat, varsinkin hänen vaimonsa: »Tehän», sanoi hän minulle, »saatoitte hänet pois tasapainosta, hän oli jo aikaisemminkin synkkä, ja viime vuonna kaikki huomasivat hänessä tavatonta kiihtymystä ja hän käyttäytyi omituisesti, ja juuri silloin te syöksitte hänet turmioon: te olette hänen kanssaan lukemalla pannut hänen päänsä pyörälle, hän istui luonanne kokonaisen kuukauden.» Eikä vain hänen vaimonsa, vaan kaikki kaupunkilaiset kävivät kimppuuni ja syyttivät minua: »Te olette syynä kaikkeen», sanovat. Minä olen vaiti, mutta iloitsen myös sielussani, sillä näin Jumalan epäämättömän armon kohdanneen miestä, joka oli noussut itseänsä vastaan ja itseään rangaissut. Enkä voinut uskoa, että hän oli menettänyt järkensä. Viimein päästettiin minutkin hänen luokseen, hän oli itse sitä hartaasti halunnut sanoakseen minulle jäähyväiset. Astuin sisälle ja näin heti, että ei vain hänen päivänsä, vaan tunnitkin olivat luetut. Hän oli heikko, keltainen, kädet vapisevat, hän läähättää, mutta on lempeän ja iloisen näköinen.

»Se on täytetty!» lausui hän minulle. »Jo kauan olen halunnut nähdä sinua, miksi et ole tullut?»

En ilmoittanut hänelle, että minua ei ollut päästetty hänen luokseen.

»Jumala on säälinyt minua ja kutsuu luokseen. Tiedän nyt kuolevani, mutta tunnen riemua ja rauhaa ensimmäisen kerran niin monen vuoden jälkeen. Heti tunsin sielussani paratiisin, kun täytin sen, mitä piti. Nyt uskallan rakastaa lapsiani ja suudella heitä. Minua ei uskota eikä kukaan ole uskonut, ei vaimoni eivätkä tuomarini; eivät lapsenikaan koskaan usko. Näen siinä Jumalan armon lapsiani kohtaan. Kuolen, ja nimeni jää heille tahrattomaksi. Mutta nyt aavistan jo Jumalan, sydän riemuitsee kuin paratiisissa… olen täyttänyt velvollisuuteni…»

Hän ei voi puhua, hengitys tukahtuu, hän puristaa lämpimästi kättäni, katsoo minua palavin silmin. Mutta emme keskustelleet kauan, hänen vaimonsa pistäytyi tavan takaa meitä katsomassa. Hän ennätti kuitenkin kuiskata minulle:

»Muistatko, miten minä silloin toistamiseen tulin luoksesi sydänyöllä? Käskin sinua vielä panemaan sen mieleesi. Tiedätkö, miksi silloin tulin? Tulin tappaakseni sinut!»

Minä hätkähdin.

»Minä läksin silloin luotasi pimeään, kuljeskelin kaduilla ja kamppailin itseni kanssa. Ja äkkiä tunsin sinua kohtaan niin suurta vihaa, että sydämeni tuskin jaksoi sitä kestää. 'Nyt', ajattelen, 'hän yksin on sitonut minut ja on minun tuomarini, en voi enää vapautua huomisesta rangaistuksestani, sillä hän tietää kaikki.' Ei se ollut sitä, että olisin pelännyt sinun ilmiantavan minut (ei ollut ajatustakaan sinnepäin), vaan ajattelin: kuinka voin katsoa häneen, jos en ilmianna itseäni? Ja vaikka sinä olisit ollut maailman ääressä, mutta elossa, niin se ei olisi muuttanut asiaa; se ajatus oli sietämätön, että sinä olit elossa ja tiedät kaikki sekä tuomitset minut. Vihasin sinua, niinkuin sinä olisit ollut kaiken alkuna ja kaikkeen syypää. Palasin silloin luoksesi, muistan, että pöydälläsi oli tikari. Istuuduin ja pyysin sinua istuutumaan ja ajattelin kokonaisen minuutin. Jos olisin tappanut sinut, niin olisin joka tapauksessa ollut turmion oma tämän murhan tähden, vaikka en olisikaan ilmaissut entistä rikostani. Mutta sitä minä en ollenkaan ajatellut enkä tahtonut ajatella sillä hetkellä. Minä vain vihasin sinua ja tahdoin kostaa sinulle kaikin voimin kaikesta. Mutta Jumalani voitti perkeleen sydämessäni. Tiedä kuitenkin, että sinä et koskaan ole ollut lähempänä kuolemaa.»

Viikon kuluttua hän kuoli. Hänen ruumisarkkuaan saattoi hautaan koko kaupunki. Esipappi puhui liikuttavia sanoja. Murehdittiin kaameata sairautta, joka oli päättänyt hänen päivänsä. Mutta koko kaupunki nousi minua vastaan, kun hänet oli haudattu, eikä minua enää tahdottu nähdä taloissa vieraana. Tosin jotkut, alussa harvalukuiset, mutta sitten yhä useammat, alkoivat uskoa tosiksi hänen selityksiään ja rupesivat yhä enemmän käymään luonani ja kyselemään suurella uteliaisuudella ja halulla: sillä ihminen näkee mielellään vanhurskaan lankeemuksen ja hänen häpeänsä. Mutta minä olin vaiti ja poistuin kohta koko kaupungista, ja viiden kuukauden kuluttua Herra Jumala soi minun astua varmalle ja oikealle tielle, ja minä siunaan näkymätöntä kättä, joka minut niin selvästi tälle tielle ohjasi. Mutta paljon kärsinyttä Jumalan palvelijaa Mikaelia olen muistanut rukouksissani joka päivä hamaan tähän päivään saakka.

Luostarinvanhin Zosiman keskusteluja ja opetuksia

e) Venäläisestä munkista ja hänen mahdollisesta merkityksestään

— Isät ja opettajat, mitä on munkki? Sivistyneessä maailmassa tämän sanan lausuvat meidän päivinämme toiset ivallisesti ja jotkut haukkumasananakin. Ja sitä enemmän, kuta pitemmälle aika kuluu. Totta on, ah, totta, että paljon on munkkien joukossa laiskoittelijoita, hekumoitsijoita, nautiskelijoita ja julkeita kulkureita. Näitä osoittavat sivistyneet maallikot: »Te olette laiskureita ja hyödyttömiä yhteiskunnan jäseniä, elätte toisten työstä, olette häpeämättömiä kerjäläisiä.» Ja miten paljon kuitenkin onkaan munkkien joukossa nöyriä ja lempeitä, semmoisia, jotka hartaasti haluavat yksinäisyyttä ja palavaa rukousta hiljaisuudessa. Näitä mainitaan vähemmän, vieläpä heistä kokonaan vaietaankin, ja kuinka hämmästyttäisiinkään, jos sanon, että nämä lempeät ja yksinäisyydessä rukousta haluavat kenties kerran vielä tuottavat pelastuksen Venäjän maalle! Sillä totisesti he ovat hiljaisuudessa valmistuneet »päivään ja hetkeen, kuukauteen ja vuoteen». Kristuksen kuvan he säilyttävät siihen saakka yksinäisyydessään loistossansa ja väärentämättömänä, Jumalan totuuden puhtaudessa, semmoisena kuin sen ovat jättäneet ikivanhoista ajoista isät, apostolit ja marttyyrit, ja tarpeen tullen he tuovat sen esille maailman horjuvalle totuudelle. Tämä on suuri ajatus. Idästä tämä tähti nousee.

Tämmöinen on ajatukseni munkista, ja onko se väärä, onko se pöyhkeilevä? Katsokaa maallisia ja koko Jumalan kansan yläpuolelle asettunutta maailmaa, eikö siinä ole Jumalan kuva ja Hänen totuutensa väärentynyt? Heillä on tiede, mutta tieteessä vain se, mikä riippuu tunteista. Mutta hengen maailma, ihmisolennon korkeampi puoli, on kokonaan kielletty, karkoitettu jonkinmoisella voitonriemulla, vieläpä vihamielisyydellä. Maailma on julistanut vapauden, varsinkin viime aikoina, ja mitä me näemme tässä heidän vapaudessaan: ainoastaan orjuutta ja itsemurhaa! Sillä maailma sanoo: »Sinulla on haluja ja sentähden tyydytä niitä, sillä sinulla on samat oikeudet kuin kaikkein ylhäisimmillä ja rikkaimmilla ihmisillä. Älä pelkää tyydyttää niitä, vaan lisääkin niiden lukumäärää», — siinä on maailman nykyinen oppi. Siinä he näkevät vapauden. Ja mikä on seurauksena tästä oikeudesta lisätä halujaan? Rikkailla eristäytyneisyys ja henkinen itsemurha, köyhillä — kateus ja murha, sillä oikeudet on annettu, mutta keinoja halujen tyydyttämiseen ei vielä ole osoitettu. Vakuutetaan maailman ajan kuluessa yhä enemmän yhtyvän ja liittyvän veljelliseksi kokonaisuudeksi sen johdosta, että se lyhentää välimatkat, siirtää ilman halki ajatuksia; voi, älkää uskoko tuommoiseen ihmisten yhtymiseen. Käsittäessään vapauden halujen lisäämiseksi ja nopeaksi tyydyttämiseksi he väärentävät luontonsa, sillä he synnyttävät itsessään paljon järjettömiä ja typeriä pyyteitä, tottumuksia ja mielettömiä päähänpistoja. He elävät vain kadehtiakseen toisiaan, hekumoidakseen ja pöyhkeilläkseen. Päivällisten, huviretkien, vaunujen, virka-arvojen ja orjamaisten mielistelijäin merkitys on heille niin suuri, että he pitävät semmoista välttämättömyytenä, jonka takia uhraavat henkensä, kunnian ja ihmisrakkauden saadakseen tämän välttämättömyyden tyydytetyksi, vieläpä tappavat itsensä, jos eivät voi sitä tyydyttää. Niillä, jotka eivät ole rikkaita, näemme samaa, kun taas köyhät tukahduttavat halujensa tyydyttämättömyyden ja kateutensa juoppouteen. Mutta pian he viinan asemesta juovat verta, siihen heitä johdetaan. Minä kysyn teiltä: onko tämmöinen ihminen vapaa? Olen tuntenut erään »aatteen soturin», joka itse kertoi minulle, että kun hänelle vankilassa ei annettu tupakkaa, niin sen riistäminen kiusasi häntä niin, että hän oli vähällä mennä ja hylätä »aatteensa», kunhan vain saisi tupakkaa. Mutta tämmöinen sanoo: »Menen taisteluun ihmisyyden puolesta.» No, mihin tuollainen menee ja mihin hän kelpaa? Ehkä tekemään jonkin nopeasti suoritettavan teon, mutta kauan hän ei jaksa kestää. Eikä ole ihme, että he vapauden asemesta ovat joutuneet orjuuteen, ja sen sijaan, että palvelisivat veljesrakkautta ja ihmisten yhdistymistä, päinvastoin ovat joutuneet erottautuneisuuteen ja eristäytyneisyyteen, niinkuin nuoruudessani minulle puhui salaperäinen vieraani ja opettajani. Ja sentähden maailmassa yhä enemmän ja enemmän sammuu ajatus ihmiskunnan palvelemisesta, ihmisten veljeydestä ja yhteenkuuluvaisuudesta, ja totisesti tätä ajatusta ivataankin, sillä kuinka voi luopua tottumuksistaan, minne menee tuo vanki, jos hän on siinä määrin tottunut tyydyttämään lukemattomia halujaan, jotka hän itse on keksinyt? Hän on eristäytynyt, eikä hänellä ole mitään tekemistä kokonaisuuden kanssa. Ja niin on jouduttu siihen, että tavaraa on kertynyt enemmän, mutta iloa on alkanut olla vähemmän.

Toista on munkin ura. Kuuliaisuudelle, paastolle ja rukoukselle nauretaan, mutta niissä kuitenkin on tie oikeaan, todelliseen vapauteen: minä leikkaan itsestäni pois liiat ja tarpeettomat halut, taltutan ja alistan kuuliaisuuden alle itserakkaan ja ylpeän tahtoni, ja saavutan sillä tavoin Jumalan avulla, hengen vapauden ja sen mukana myös hengen ilon! Kumpi heistä on soveliaampi kohottamaan suuren ajatuksen ja lähtemään sen palvelukseen, — eristäytynyt rikas mies vaiko tämä esineitten ja tottumusten tyrannivallasta vapautunut henkilö? Munkkia moititaan hänen eristäytymisestään: »Sinä olet eristäytynyt pelastaaksesi itsesi luostarin seinien sisällä ja olet unhottanut veljellisen ihmiskunnan palvelemisen.» Mutta katsokaamme vielä, kumpi enemmän edistää veljesrakkautta. Sillä emme me ole eristäytyneitä, vaan he, vaikka he eivät näe sitä. Mutta meidän joukostamme on jo vanhastaan lähtenyt kansan toimenmiehiä, miksi siis niitä ei voisi olla nytkin? Samat nöyrät ja lempeät paastoojat ja vaikenijat nousevat ja lähtevät suorittamaan suurta työtä. Kansa on Venäjän pelastus. Venäläinen luostari taas on ikivanhoista ajoista pitänyt yhtä kansan kanssa. Jos kansa on eristäytynyt, niin silloin mekin olemme eristäytyneitä. Kansa uskoo meidän tavallamme, mutta henkilö, joka ei usko, ei meillä Venäjällä saa mitään toimeen, vaikka hän olisi vilpitön sydämeltään ja nerokas älyltään. Muistakaa tämä. Kansa nousee ateistia vastaan ja voittaa hänet, ja syntyy yksi oikeauskoinen Venäjä. Mutta vaalikaa kansaa ja varjelkaa sen sydäntä. Hiljaisuudessa kasvattakaa sitä. Se on teidän munkki-urotyönne, sillä tämä kansa on jumalinen.

f) Yhä ja toista herroista ja palvelijoista ja siitä, voivatko herrat ja palvelijat tulla keskenään henkisesti veljiksi

— Herra Jumala, kuka väittääkään, ettei kansassakin olisi syntiä. Turmeluksen palo leviää aivan silminnähtävästi, joka hetki, se tulee ylhäältäpäin. Kansassakin saa valtaa eristäytyneisyys: alkaa olla pomoja ja kansan nylkyreitä; kauppias haluaa jo yhä enemmän ja enemmän kunnianosoituksia, pyrkii käymään sivistyneestä, vaikka hänellä ei ole hituistakaan sivistystä, ja tämän vuoksi hän iljettävästi hylkii ikivanhoja tapoja, jopa häpeilee isiensä uskoa. Hän käy ruhtinaitten vieraana, eikä hän kuitenkaan ole muuta kuin turmeltunut talonpoika. Juoppous on tehnyt kansasta mädän, eikä kansa enää voi siitä luopua. Entä miten paljon julmuutta perhettä kohtaan, vaimoa ja lapsiakin kohtaan, — kaikki juoppouden ansiota. Olen nähnyt tehtaissa jopa kymmenvuotiaita lapsia: heikkoja, kuihtuneita, kumaraisia, ja jo siveellisesti turmeltuneita. Tukahduttava sali, jymisevä kone, koko Jumalan päivän työtä, irstaita sanoja ja viinaa, viinaa, — sitäkö tarvitsee vielä noin pienen lapsen sielu? Hän tarvitsee aurinkoa, lasten leikkejä ja kaikkialla valoisan esimerkin sekä edes hivenen rakkautta kohtaansa. Mutta eihän sitä saa olla, munkit, eihän saa olla lasten kidutusta, nouskaa ja saarnatkaa siitä pian, pian. Jumala pelastaa Venäjän, sillä vaikka rahvaanmies onkin paheellinen eikä enää voi irtautua häpeällisestä synnistä, niin hän kuitenkin tietää, että hänen häpeällinen syntinsä on Jumalan kiroama ja että hän tekee huonosti silloin, kun tekee syntiä. Niin että väsymättä kansamme vielä uskoo totuuteen, tunnustaa Jumalan, itkee liikutettuna. Toisin on ylempien laita. Nämä tieteen mukaisesti tahtovat saada olonsa oikeudenmukaiseksi pelkällä järjellänsä, mutta ilman Kristusta, kuten oli ennen, ja he ovat julistaneet, että ei ole olemassa rikosta, ei ole enää syntiä. Ja onhan se oikein heidän kannaltaan: sillä jos sinulla ei ole Jumalaa, niin mitä rikosta silloin voisi olla? Euroopassa kansa nousee jo väkivoimin rikkaita vastaan ja kansan johtajat johtavat sen kaikkialla vereen ja opettavat, että sen viha on oikea. Mutta »kirottu on heidän vihansa, sillä se on julma». Mutta Venäjän pelastaa Jumala niinkuin on pelastanut jo monta kertaa. Pelastus lähtee kansasta, sen uskosta ja nöyryydestä. Isät ja opettajat, varjelkaa kansan uskoa, eikä tämä ole vain haave: koko elämäni ajan minua on hämmästyttänyt suuressa kansassamme sen suurenmoinen ja todellinen oivallisuus, itse olen sen nähnyt, itse voin sen todistaa, olen nähnyt ja ihmetellyt, nähnyt huolimatta syntien saastastakin ja kansamme köyhästä asusta. Kansamme ei ole orjamainen, vaikka on ollut kaksi vuosisataa orjana. Vapaa se on muodoltaan ja käytökseltään eikä ole mitään menettänyt. Eikä se ole kostonhimoinen eikä kateellinen. »Sinä olet ylhäinen, sinä olet rikas, sinä olet viisas ja lahjakas, — ole vain sitä, Jumala sinua siunatkoon. Minä kunnioitan sinua, mutta tiedän, että minäkin olen ihminen. Sillä, että kunnioitan sinua tuntematta kateutta, sillä minä juuri osoitankin sinun edessäsi ihmisarvoni.» Totisesti, jos he eivät puhu näin (sillä he eivät vielä osaa sanoa tätä), niin he menettelevät tällä tavoin, olen sen itse nähnyt, itse kokenut, ja uskotteko: kuta köyhempi ja alhaisempi meidän venäläinen miehemme on, sitä enemmän hänessä huomataan tätä suurenmoista totuutta, sillä rikkaat pomot ja nylkyrit heidän joukossaan ovat jo suurin määrin turmeltuneita, ja paljon, paljon tähän on vaikuttanut meidän huolimattomuutemme ja velttoutemme! Mutta Jumala pelastaa omansa, sillä Venäjä on suuri nöyryydessään. Haluan hartaasti nähdä ja ikäänkuin näenkin jo selvästi tulevaisuutemme; sillä tulee niin olemaan, että turmeltuneinkin pohatta meillä lopuksi alkaa hävetä rikkauttaan köyhän edessä, mutta köyhä nähdessään tämän nöyryyden ymmärtää ja myöntää hänelle kaiken, vastaa ilolla ja ystävällisyydellä hänen jaloon häveliäisyyteensä. Uskokaa, että tämä tulee lopputulokseksi: siihen se on menossa. Vain henkisessä ihmisarvossa on tasavertaisuus, ja se ymmärretään ainoastaan meillä. Jos vain olisi veljiä, niin tulisi myös veljeys, mutta sitä ennen ei koskaan jaeta omaisuutta. Me säilytämme Kristuksen kuvan, ja se on loistava kuin kallis timantti koko maailmalle… Niin tapahtuu, tapahtuu!

Isät ja opettajat, minulle sattui kerran liikuttava tapaus. Vaellusmatkoillani tapasin kerran K:n kaupungissa entisen sotilaspalvelijani Afanasin; erostamme oli silloin kulunut kahdeksan vuotta. Hän näki minut sattumalta toripaikalla, tunsi, juoksi luokseni ja, hyvä Jumala, miten hän ilostui, suorastaan syöksähti luokseni: »Isäkulta, herrani, tekö siinä olette? Näenkö todellakin teidät?» Hän vei minut kotiinsa. Hän oli jo eronnut sotapalveluksesta, mennyt naimisiin, saanut jo kaksi pienokaista. Hän eli puolisoineen harjoittamalla pientä kauppaa torilla kantelemalla tavaroita kanninlaudalla. Hänen huoneensa oli köyhästi sisustettu, mutta se oli puhdas ja iloinen. Hän pani minut istumaan, viritti tulen teekeittimeen, lähetti noutamaan vaimoaan, aivan kuin minun tuloni olisi ollut hänelle juhla. Hän toi lapsensa luokseni: »Siunatkaa, isäkulta.» — »Minustako olisi siunaajaksi», vastaan hänelle, »minä olen yksinkertainen ja nöyrä munkki, rukoilen Jumalaa heidän puolestaan, ja sinun puolestasi, Afanasi Pavlovitš, rukoilen aina, joka päivä Jumalaa, olen sen tehnyt tuosta päivästä asti, sillä sinusta, sanon, sai kaikki alkunsa.» Ja minä selitin hänelle sen niinkuin osasin. Mutta mitäs mies: katsoo minua eikä mitenkään voi käsittää, että minä, hänen entinen herransa, upseeri, olen hänen edessään sen näköinen ja semmoisessa puvussa; hän ihan rupesi itkemään. »Mitä sinä itket», sanon hänelle, »sinä olet unohtumaton mies, riemuitse mieluummin puolestani hengessä, ystäväni, sillä tieni on riemukas ja valoisa». Paljoa hän ei puhunut, huokaili vain ja pudisteli minulle lempeästi päätään. »Entä missä», kysyy, »on teidän rikkautenne?» Vastaan hänelle: »Annoin luostariin, me elämme yhteiselämää.» Teetä juotuani aloin hyvästellä heitä, mutta hän toi minulle äkkiä puoli ruplaa lahjaksi luostarille ja toisen puoliruplasen, huomaan, hän tunkee minulle kouraan puhuen kiireesti: »Tämä taas on teille, sanoo, kulkijalle, vaeltajalle, ehkäpä se voi olla teille hyödyksi, isäkulta.» Otin vastaan hänen puoliruplasensa, kumarsin hänelle ja hänen vaimolleen ja poistuin ilostuneena ajatellen kulkiessani: »Kas nyt me molemmat, hän kotonaan ja minä kulkiessani, huokailemme ja naurahtelemme iloisesti, riemuitsevin sydämin, sekä nyökäytämme päätämme ja muistelemme, kuinka Jumala johti meidät kohtaamaan toisemme.» Enkä minä sen koommin enää nähnyt häntä. Minä olin ollut hänen herransa ja hän minun palvelijani, mutta nyt, kun me suutelimme toisiamme rakkaasti ja hengessä liikutettuina, syntyi meidän välillämme suuri inhimillinen yhteenkuuluvaisuus. Olen paljon ajatellut tätä, ja nyt ajattelen näin: onko todellakin järjelle niin käsittämätöntä, että tämä suuri ja vilpitön yhdistyminen voisi kaikkialla tapahtua meidän venäläisten kesken? Uskon, että se tapahtuu, ja aika on lähellä.

Palvelijoista lisään seuraavaa: muinoin nuorena minä olin usein vihainen palvelijoille: keittäjätär tarjosi ruoan liian kuumana, sotilaspalvelija ei puhdistanut pukua. Mutta minua valaisi silloin yhtäkkiä rakkaan veljeni ajatus, jonka lapsuudessani kuulin hänen lausuvan: »Olenko minä ensinkään sen arvoinen, että toinen minua palvelisi ja että minä pakottaisin heidät siihen köyhyytensä ja tietämättömyytensä tähden?» Ja minä ihmettelin jo silloin, kuinka kaikkein yksinkertaisimmat, silminnähtävästi selvät ajatukset myöhään nousevat mieleemme. Ilman palvelijoita ei maailmassa voida olla, mutta laita niin, että palvelijasi sinun luonasi olisi henkisesti vapaampi kuin jos hän ei olisi palvelija. Ja miksi minä en voisi olla palvelijani palvelija sillä tavoin, että hän sen näkisi, eikä olisi mitään ylpeyttä minun puoleltani eikä mitään epäuskoisuutta hänen puoleltaan? Miksi ei palvelijani voisi olla niinkuin omaiseni, niin että otan hänet lopulta perheeni jäseneksi ja iloitsen siitä? Jo nytkin on tämä toteutettavissa, mutta se on pohjana tulevalle suurenmoiselle ihmisten yhtymiselle, jolloin ihminen ei etsi itselleen palvelijoita eikä tahdo kaltaisiansa ihmisiä tehdä palvelijoikseen niinkuin nyt, vaan päinvastoin kaikin voimin pyrkii itse tulemaan kaikkien palvelijaksi evankeliumin mukaisesti. Ja onko todellakin se vain unelma, että ihminen lopulta löytää ilonsa ainoastaan valistuksen ja laupeuden sankariteoissa eikä julmissa iloissa niinkuin nyt, — ylensyömisessä, haureudessa, pöyhkeilyssä, kerskumisessa ja kateellisessa toisen asettumisessa toisensa yläpuolelle? Uskon lujasti, ettei ole ja että aika on lähellä. Nauretaan ja kysytään: milloin tämä aika sitten tulee ja näyttääkö siltä, että tulee? Minä ajattelen, että me Kristuksen kanssa päätämme tämän suuren työn. Ja miten paljon onkaan ollut aatteita maan päällä, ihmiskunnan historiassa, joita vielä kymmenenkin vuotta aikaisemmin pidettiin mahdottomina ja jotka yhtäkkiä ilmaantuivat, kun niiden salaperäinen aika oli tullut, ja levisivät yli koko maan? Niin tulee olemaan meilläkin, ja meidän kansamme loistaa maailmalle, ja kaikki ihmiset sanovat: »Se kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi.» Mutta pilkkaajilta voisi kysyä itseltään: jos me haaveilemme, niin milloin te sitten pystytätte oman rakennuksenne ja järjestätte olonne oikeudenmukaisesti pelkällä järjellänne ilman Kristusta? Jos he vakuuttavatkin itse, että hepä päinvastoin juuri kulkevatkin yhtymistä kohti, niin totisesti tähän uskovat vain kaikkein yksinkertaisimmat heistä, niin että suorastaan ihmetyttää moinen yksinkertaisuus. Totisesti heillä on haaveilevaa kuvittelua enemmän kuin meillä. He ajattelevat järjestävänsä olonsa oikeudenmukaisesti, mutta kun he hylkäävät Kristuksen, niin he lopettavat sillä, että valelevat maailman verellä, sillä veri huutaa verta ja joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Ja jos ei olisi Kristuksen lupausta, niin he tuhoaisivat tällä tavoin toisensa niin, että ei jäisi kuin kaksi ihmistä jäljelle maan päälle. Eivätkä nämä kaksi viimeistäkään osaisi ylpeydessään hillitä toisiaan, niin että viimeinen tuhoaisi viimeistä edellisen ja sitten itsensäkin. Ja niin kävisi, jos ei olisi Kristuksen lupausta, että nöyrien ja hiljaisten tähden tämä asia lyhenee. Minä aloin silloin, vielä upseerin puvussa, kaksintaisteluni jälkeen puhua palvelijoista seurapiireissä, ja kaikki, muistan, ihmettelivät minua: »Olisiko meidän siis», sanovat, »pantava palvelija sohvaan istumaan ja tuotava hänelle teetä?» Minä vastasin heille silloin: »Miksi ei niinkin, vaikkapa vain jonkin kerran.» Kaikki alkoivat silloin nauraa. Heidän kysymyksensä oli kevytmielinen ja minun vastaukseni epäselvä, mutta minä ajattelin, että siinä oli jonkin verran totuuttakin.

g) Rukouksesta, rakkaudesta ja kosketuksesta toisten maailmoitten kanssa

— Nuorukainen, älä unhota rukousta. Joka kerta rukouksessasi, jos se on vilpitön, välähtää uusi tunne ja siinä uusi ajatuskin, jota et ennen tuntenut ja joka uudelleen rohkaisee sinua; ja sinä ymmärrät, että rukous on kasvatusta. Muista vielä: joka päivä, ja milloin vain voit, lausu itseksesi: »Jumala, armahda kaikkia nyt Sinun eteesi astuvia.» Sillä joka hetki ja joka silmänräpäys tuhannet ihmiset jättävät elämänsä täällä maan päällä ja heidän sielunsa astuvat Jumalan eteen, — ja kuinka monet heistä ovatkaan eronneet maan päältä yksinäisinä, kenenkään tietämättä, surussa ja murheessa, että kukaan ei kaipaa heitä eikä edes ensinkään tiedä heistä, ovatko he eläneet vai eivätkö. Ja silloin kenties maailman toisesta äärestä kohoaa Jumalan luo hänen sielunsa puolesta sinunkin rukouksesi, vaikka et olisi häntä ollenkaan tuntenutkaan eikä hän sinua. Kuinka rakasta onkaan hänen sielulleen, joka on peläten astunut Jumalan eteen, tuntea sillä hetkellä, että on olemassa hänenkin puolestaan rukoilija, että on jäänyt maan päälle ihmisolento, joka häntäkin rakastaa. Ja Jumalakin katsoo armollisemmin teihin molempiin: sillä jos jo sinäkin niin paljon häntä säälit, niin kuinka paljon enemmän sitten. Hän, joka on äärettömän paljon laupiaampi ja rakastavampi kuin sinä. Ja Hän antaa sinulle anteeksi hänen tähtensä.

Veljet, älkää pelätkö ihmisten syntiä, rakastakaa ihmistä hänen synnissäänkin, sillä tämä on jo Jumalan rakkauden kaltaista ja on korkeinta rakkautta maan päällä. Rakastakaa koko Jumalan luomaa maailmaa, sekä kokonaisuudessaan että jokaista hietajyvästä. Jokaista lehteä, jokaista Jumalan sädettä rakastakaa. Rakastakaa eläimiä, rakastakaa kasveja, rakastakaa jokaista esinettä. Jos rakastat jokaista esinettä, niin käsität myös Jumalan salaisuuden esineissä. Käsität sen kerran ja alat sitten lakkaamatta tuntea sitä yhä enemmän ja paremmin joka päivä. Ja alat lopulta rakastaa jo koko maailmaa kokonaisuudessaan, koko maailman käsittävällä rakkaudella. Rakastakaa eläimiä: niille on Jumala antanut alun ajatukseen ja tyynen riemun. Älkää sitä häiritkö, älkää kiusatko niitä, älkää riistäkö niiltä iloa, älkää asettuko vastustamaan Jumalan ajatusta. Ihminen, älä asetu eläinten yläpuolelle: ne ovat synnittömiä, mutta sinä kaikessa suuruudessasi mädätät maan ilmestyessäsi siihen ja jätät mätäisen jäljen jälkeesi, — voi, melkein jokainen meistä! — Lapsia rakasta erityisesti, sillä he ovat myös synnittömiä kuin enkelit ja elävät hellyttääkseen meidät, puhdistaakseen sydämemme ja ollakseen meille jonkinlaisina tien osoittajina. Voi sitä, joka pahoittaa pienokaisen. Minua on isä Antim opettanut rakastamaan lapsukaisia: hän, herttainen ja vaitelias mies, osti vaellusmatkoillamme almuina saaduilla rovoilla piparkakkuja ja karamelleja ja jakoi heille: hän ei voinut kulkea lasten ohi tuntematta henkistä järkytystä: sellainen on ihminen.

Jokin ajatus saa sinut ymmälle, varsinkin kun näet ihmisten synnin, ja sinä kysyt itseltäsi: Ottaako väkisin vai nöyrällä rakkaudella? Päätä aina: Otan nöyrällä rakkaudella. Päätä niin kerta kaikkiaan ja sinä kykenet voittamaan koko maailman. Rakastava nöyryys on peloittava voima, kaikista voimakkain, eikä ole mitään sen veroista. Joka päivä ja hetki, joka silmänräpäys vahdi ja pidä silmällä itseäsi, jotta muotosi olisi hyvä. Sinä satuit kulkemaan pienen lapsen ohi, kuljit vihaisena ja sanoit pahan sanan, ja sielussasi oli vihaa; sinä kenties et huomannutkaan lasta, mutta hän näki sinut, ja sinun surkuteltava ja rietas muotosi jäi kenties hänen suojattomaan pikku sydämeensä. Sinä et sitä tietänytkään, mutta kenties tällä jo heitit häneen huonon siemenen, joka ehkä rupeaa itämään, ja tämä tapahtui vain siksi, että sinä et ottanut vaaria itsestäsi lapsen edessä, siksi, että et ollut kasvattanut itsessäsi huomaavaista, toimeliasta rakkautta. Veljet, rakkaus on opettaja, mutta se pitää osata hankkia, sillä sen saaminen on vaikeata, se on kalliisti ostettava, pitkäaikaisella työllä ja pitkänä aikana, sillä ei ole rakastettava vain satunnaisena hetkenä, vaan koko aikana. Satunnaisesti voi kuka tahansa rakastaa, pahakin rakastaa. Minun veljeni, nuorukainen, pyysi linnuiltakin anteeksi: Se tuntuu tavallaan järjettömältä, mutta onhan se totuus, sillä kaikki virtaa kuin valtameri ja on yhteydessä keskenään; kun yhtä paikkaa kosketat, niin se tuntuu maailman toisessa reunassa. Olkoon vain järjettömyyttä pyytää linnuilta anteeksi, mutta olisihan linnuillakin parempi olo ja samoin lapsella sekä jokaisella eläimellä sinun läheisyydessäsi, jos sinä itse olisit parempi kuin nyt olet, olisi vaikkapa hivenen verran. Kaikki on kuin valtameri, sanon teille. Silloin alkaisit rukoilla lintujakin täydellisen rakkauden pakottamana aivan kuin jonkinmoisessa riemastuksen tilassa ja pyytäisit heitäkin antamaan sinulle syntisi anteeksi. Tuota riemastusta vaali, näyttipä se ihmisistä miten järjettömältä tahansa.

Ystäväni, pyytäkää Jumalalta iloa. Olkaa iloisia kuin lapset, kuin taivaan linnut. Älköönkä teitä vaivatko ihmisten synti teidän tekemisessänne, älkää pelätkö sen pyyhkivän pois työnne ja estävän sen täyttymästä, älkää sanoko: Voimakas on synti, voimakas on jumalattomuus, voimakas on huono ympäristö, mutta me olemme yksinäiset ja voimattomat, huono ympäristö painaa meidät alas eikä anna hyvän työn täyttyä. Paetkaa, lapset, tämmöistä epätoivoa! Yksi pelastus tässä on: ota ja tee itsesi vastuunalaiseksi koko ihmiskunnan synnistä. Ystäväni, asiahan onkin todella niin, sillä heti kun vilpittömästi teet itsesi vastuunalaiseksi kaikesta ja kaikista, niin heti näetkin, että se todella onkin niin ja että sinä juuri oletkin syyllinen kaikkien ja kaiken puolesta. Mutta jos heität oman laiskuutesi ja oman voimattomuutesi ihmisten syyksi, niin lopuksi saat saatanan ylpeyden ja alat nurista Jumalaa vastaan. Saatanallisesta ylpeydestä taas on ajatukseni tämä: vaikeata on meidän maan päällä se tajuta, ja siksi helposti erehdymmekin ja tulemme siitä osallisiksi, vieläpä luullen tekevämme jotakin suurta ja kaunista. Ja monia luontomme kaikkein voimakkaimpia tunteita ja liikkeitä me emme voi maan päällä vielä käsittää; älä anna tämänkään johtaa itseäsi harhaan äläkä luule tämän jollakin tavoin olevan sinulle puolustukseksi, sillä ikuinen Tuomari kysyy sinulta sitä, minkä sinä saatoit saavuttaa, eikä sitä, mitä et saattanut, tulet tästä itse vakuutetuksi, sillä silloin näet kaikki oikein etkä väitä enää vastaan. Maan päällä me totisesti kuljemme kuin eksyksissä, ja jos ei edessämme olisi Kristuksen kallis kuva, niin me tuhoutuisimme ja eksyisimme täydellisesti, niinkuin ihmissuku vedenpaisumuksen edellä. Paljon on maan päällä meiltä salattu, mutta sen sijaan on meille annettu se salainen kallis lahja, että tunnemme elävän yhteytemme toisen maailman kanssa, ylemmän ja korkeamman maailman kanssa, eivätkä meidän ajatustemme ja tunteittemme juuret ole täällä, vaan toisissa maailmoissa. Tästäpä syystä filosofit sanovatkin, että olioitten todellista olemusta ei voi käsittää maan päällä. Jumala on ottanut siemeniä toisista maailmoista ja kylvänyt tähän maahamme ja kasvattanut puutarhansa, ja näkyviin on noussut kaikki, mitä saattoi nousta, mutta se, mikä on kasvanut, elää ja pysyy elossa vain sen kautta, että tuntee olevansa kosketuksessa muitten salaperäisten maailmoitten kanssa; jos tämä tunne sinussa heikkenee ja katoaa, niin sekin kuolee, mikä sinussa on kasvanut. Silloin tulet välinpitämättömäksi elämään nähden, vieläpä alat sitä vihatakin. Näin ajattelen.

h) Voiko olla kaltaistensa tuomari? Uskosta loppuun asti

— Muista erityisesti, että sinä et voi olla kenenkään tuomarina. Sillä ei voi olla maan päällä rikollisen tuomarina, ennenkuin tämä tuomari itse tunnustaa olevansa aivan samanlainen rikollinen kuin sekin, joka seisoo hänen edessään, ja että hän kenties ennen muita juuri itse onkin syyllinen hänen edessään seisovan rikokseen. Kun hän käsittää tämän, silloin hän voi olla tuomarinakin. Niin järjettömältä kuin tämä näyttääkin, niin se on totuus. Sillä jos minä itse olisin nuhteeton, niin kenties tuota edessäni seisovaa rikollistakaan ei olisi olemassa. Jos voit ottaa omaksi viaksesi edessäsi seisovan ja sydämesi tuomitseman rikollisen rikoksen, niin ota se heti ja kärsi itse hänen puolestaan ja päästä hänet menemään moittimatta häntä. Ja vaikka itse lakikin olisi asettanut sinut hänen tuomarikseen, niin mikäli sinun on mahdollista, toimi silloinkin tässä hengessä, sillä hän menee ja tuomitsee itse itsensä paljon ankarammalla tuomiolla kuin sinä. Mutta jos hän poistuu saatuaan suudelmasi tunteettomana ja nauraen sinulle, niin älä anna tämänkään johtaa itseäsi harhaan: hänen aikansa siis ei vielä ole tullut, mutta tulee aikanaan, ja jos se ei tule, niin sama se: jos ei hän, niin toinen hänen asemestaan ymmärtää ja kärsii, tuomitsee ja syyttää itse itseään, ja totuus tulee täytetyksi. Usko tämä, usko ehdottomasti, sillä juuri tässä onkin pyhien kaikki luottamus ja koko usko.

Toimi väsymättä. Jos muistuu mieleesi yöllä maata pannessasi: Minä en ole täyttänyt sitä, minkä piti, niin nouse heti ja täytä. Jos ympärilläsi on ilkeitä ja tunteettomia ihmisiä eivätkä he tahdo sinua kuunnella, niin lankea heidän eteensä ja pyydä heiltä anteeksi, sillä totisesti olet sinä itsekin syypää siihen, että he eivät tahdo sinua kuulla. Ja jos et enää voi puhua vihastuneitten kanssa, niin palvele heitä ääneti ja alamaisuudessa, koskaan menettämättä toivoa. Jos taas kaikki jättävät sinut ja karkoittavat sinut väkisin pois, niin yksin jäätyäsi lankea maahan ja suutele sitä, kostuta se kyynelilläsi, ja maa on tuova hedelmän kyynelistäsi, vaikka sinua ei kukaan olisikaan nähnyt eikä sinua kukaan olisi kuullut yksinäisyydessäsi. Usko loppuun asti, vaikka kävisi niinkin, että kaikki maan päällä joutuisivat viettelyksiin ja vain sinä yksin jäisit uskolliseksi: tuo silloinkin uhrisi ja ylistä Jumalaa, sinä ainoa jäljelle jäänyt. Mutta jos teitä tämmöisiä tulee yhteen kaksi, — niin siinä on jo koko maailma, elävän rakkauden maailma, syleilkää toisianne hellästi ja ylistäkää Jumalaa, sillä Hänen totuutensa on täyttynyt, vaikkapa vain teissä kahdessa.

Jos itse teet syntiä ja olet murheissasi aina kuolemaan asti tai jos murehdit odottamatonta syntiäsi, niin riemuitse toisen puolesta, riemuitse nuhteettoman puolesta, riemuitse siitä, että jos sinä olet tehnyt syntiä, niin hän sen sijaan on hurskas eikä ole tehnyt syntiä.

Jos taas ihmisten pahuus täyttää mielesi voittamattomalla paheksumisella ja murheella, vieläpä siinä määrin, että tahdot kostaa pahuuden tekijöille, niin pelkää ennen kaikkea tätä tunnetta; mene heti ja etsi itsellesi kärsimyksiä, niinkuin itse olisit syypää tähän ihmisten pahaan tekoon. Ota päällesi nämä kärsimykset ja kestä ne, ja sinun sydämesi saa rauhan ja sinä ymmärrät, että olet itsekin syyllinen, sillä olisit voinut loistaa pahaa harjoittaneitten edessä ainoana synnittömänä etkä loistanut. Jos sinä olisit loistanut, niin olisit valollasi valaissut toistenkin tietä, ja se, joka teki pahan teon, kenties ei olisi tehnyt sitä, jos sinun valosi olisi loistanut. Ja vaikka olisit loistanutkin valona, mutta huomaisit, että ihmiset eivät pelastu sinunkaan valossasi, niin pysy lujana äläkä epäile taivaallisen valon voimaa; usko, että jos he eivät nyt pelastuneet, niin he pelastuvat myöhemmin. Ja jos he eivät myöhemminkään pelastu, niin heidän poikansa pelastuvat, sillä sinun valosi ei kuole, vaikka sinä itse jo olisit kuollut. Vanhurskas poistuu, mutta hänen valonsa jää. Pelastutaan aina pelastajan kuoleman jälkeen. Ihmissuku ei ota vastaan profeettojansa, vaan surmaa ne, mutta ihmiset rakastavat marttyyreitaan ja kunnioittavat niitä, joita ovat kiduttaneet. Sinä teet työtä kokonaisuuden hyväksi, toimit tulevaa varten. Palkintoa älä koskaan etsi, sillä muutenkin jo on palkkasi suuri täällä maan päällä: hengellinen ilosi, jonka vain hurskas saa osakseen. Älä pelkää ylhäisiä äläkä voimakkaita, vaan ole viisas ja aina hyvä. Tiedä määrä, tiedä oikeat ajat, opi tämä. Kun jäät yksiksesi, niin rukoile, lankea mielelläsi maahan ja suutele sitä. Maata suutele alati, rakasta loputtomasti, kaikkia rakasta, kaikkea rakasta, etsi tätä riemua ja innostusta. Kostuta maa ilokyynelilläsi ja rakasta näitä kyyneliäsi. Äläkä häpeä tätä innostustasi, vaali sitä, sillä se on suuri Jumalan lahja eikä sitä anneta monille, vaan valituille.

i) Helvetistä ja helvetin tulesta, mystillinen tutkielma

— Isät ja opettajat, ajattelen: Mitä on helvetti? Mietin näin: Kärsimystä sen johdosta, että ei voi enää rakastaa. Kerran, loputtomassa olemisessa, joka ei ole ajalla eikä avaruudella mitattavissa, annettiin jollekin henkiolennolle sen ilmestyessä maan päälle kyky sanoa itselleen: »Minä olen ja minä rakastan.» Kerran, ainoastaan yhden kerran, hänelle annettiin toimivan elävän rakkauden hetki, ja sitä varten hän sai maallisen elämän ja sen mukana ajat ja määräkaudet, mutta kuinka kävi: tämä onnellinen olento hylkäsi äärettömän kalliin lahjan, ei antanut sille arvoa, ei rakastanut, katsahti pilkallisesti ja jäi tunteettomaksi. Kun tämmöinen poistuu maan päältä, niin hän näkee Aabrahamin helman ja keskustelee Aabrahamin kanssa, niinkuin meille on osoitettu vertauksessa rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta, ja hän näkee paratiisin ja voi astua Jumalan luo, mutta sepä juuri häntä vaivaakin, että hän astuu Jumalan luo eikä ole rakastanut, joutuu kosketuksiin niitten kanssa, jotka ovat rakastaneet ja joiden rakkaudesta hän ei ole huolinut. Sillä hän näkee selvästi ja sanoo itselleen jo itse: Nyt minulla on jo tieto, ja vaikka hartaasti haluan rakastaa, niin rakkaudessani ei enää ole sankaruutta eikä siinä ole uhria, sillä maallinen elämä on lopussa eikä Aabraham tule edes pisaralla elävää vettä (s.o. uudella maallisen elämän lahjalla, joka olisi jo kulunut ja ollut toimintaan käytetty) jäähdyttämään hengellisen rakkauden liekkiä, joka minussa palaa nyt, mutta josta maan päällä en ottanut vaaria; ei ole enää elämää eikä tule enää aikaa! Vaikka ilomielin antaisinkin elämäni toisten puolesta, niin se ei enää ole mahdollista, sillä se elämä on mennyt, jonka olisi voinut tuoda uhriksi rakkaudelle, ja nyt on pohjaton kuilu sen elämän ja tämän olotilan välillä. Puhutaan aineellisesta helvetin liekistä; en tutki tätä salaisuutta, ja se peloittaa minua, mutta ajattelen, että jos olisikin olemassa aineellinen liekki, niin totisesti siitä oltaisiin iloisia, sillä, niin haaveksin, aineellisessa kidutuksessa unohtuisi edes hetkeksi hengellinen tuska, joka on kauheampi sitä. Eikä tätä hengellistä tuskaa voi ottaa heiltä poiskaan, sillä tämä ei ole ulkonainen piina, vaan on heidän sisässään. Ja jos sen voisi ottaakin pois, niin he, ajattelen, tulisivat siitä vieläkin onnettomammiksi. Sillä vaikka paratiisissa olevat hurskaat antaisivatkin heille anteeksi nähdessään heidän tuskansa ja kutsuisivat heidät luokseen rajattomassa rakkaudessaan, niin sillä he vain tekisivät heidän tuskansa moninkertaiseksi, sillä he herättäisivät heissä vielä voimakkaamman toimivan ja kiitollisen vastarakkauden liekin, vaikka tuollainen rakkaus jo on mahdoton. Sydämeni arkuudessa ajattelen kuitenkin, että juuri tuon mahdottomuuden tietoisuus voisi lopuksi olla heille helpotukseksikin, sillä ottamalla vastaan hurskaitten rakkauden, voimatta mitenkään palkita sitä tässä nöyryydessä ja tämän nöyryyden toiminnassa, he viimein ikäänkuin osoittavat jonkinlaatuista toimivaa rakkautta, josta eivät ole välittäneet maan päällä, ja ikäänkuin toimivat jossakin määrin sen tavalla… Olen pahoillani, veljeni ja ystäväni, että en osaa sanoa tätä selvästi. Mutta voi niitä, jotka itse ovat tuhonneet itsensä maan päällä, voi itsemurhaajia! Ajattelen, että ei saata olla ketään onnettomampaa kuin nämä. On synti, sanotaan meille, rukoilla Jumalaa tämmöisten puolesta, ja kirkko tavallaan ulkonaisesti heidät hylkääkin, mutta ajattelen sieluni sisimmässä, että näidenkin puolesta voisi rukoilla. Eihän Kristus vihastu rakkaudesta. Tämmöisten puolesta olen sydämessäni koko elämäni ajan rukoillut, tunnustan teille sen, isät ja opettajat, ja rukoilen nytkin joka päivä.

Oi, on helvetissäkin niitä, jotka ovat pysyneet ylpeinä ja julmina, huolimatta siitä, että ovat kiistämättömästi tunteneet ja nähneet torjumattoman totuuden; on niin hirmuisia, jotka ovat täydelleen yhtyneet saatanaan ja hänen ylpeään henkeensä. Heille on helvetti vapaaehtoinen ja pohjaton; he ovat kärsijöitä omasta tahdostaan. Sillä he ovat itse kironneet itsensä kiroamalla Jumalan ja elämän. He ravitsevat itseään ilkeällä ylpeydellään aivan samoin, kuin jos nälkäinen erämaassa alkaisi imeä omaa vertansa omasta ruumiistaan. Mutta he eivät saa kylliksensä ikuisiin aikoihin ja he hylkäävät anteeksiannon, kiroavat Jumalan, joka heitä kutsuu. He eivät voi ilman vihaa katsoa elävää Jumalaa ja he vaativat, että elämän Jumalaa ei olisi olemassa, että Jumala hävittäisi itsensä ja koko luomakuntansa. Ja he palavat vihansa tulessa ikuisesti, himoitsevat kuolemaa ja olemattomuutta. Mutta eivät saa osakseen kuolemaa…

* * * * *

Tähän loppuu Aleksei Fjodorovitš Karamazovin käsikirjoitus. Minä toistan, että se on epätäydellinen ja katkelmallinen. Niinpä esimerkiksi elämäkerrallisia tietoja on vain luostarinvanhimman aikaisemmasta nuoruudesta. Hänen opetuksistaan ja mielipiteistään taasen on yhdistetty aivan kuin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi semmoista, mitä hän ilmeisesti on lausunut eri aikoina ja erilaisten herätteiden johdosta. Kaikkea sitä, mitä luostarinvanhin lausui nimenomaan noina elämänsä viimeisinä hetkinä, ei ole esitetty täysin määritellysti, vaan on annettu ainoastaan aavistus tämänkin keskustelun hengestä ja luonteesta, jos vertaamme sitä siihen, mitä Aleksei Fjodorovitšin käsikirjoituksessa on mainittu entisistä opetuksista. Luostarinvanhimman kuolema taas tuli todellakin aivan odottamatta. Sillä vaikka kaikki, jotka olivat kokoontuneet hänen luokseen tuona viimeisenä iltana, täysin ymmärsivätkin hänen kuolemansa olevan lähellä, niin ei kuitenkaan osattu aavistaa sen tulevan niin äkkiä; päinvastoin hänen ystävänsä, kuten jo edellä olen huomauttanut, nähdessään hänet sinä yönä niin virkeän näköisenä ja puhehaluisena, olivat vakuutetut, että hänen terveydentilassaan oli tapahtunut huomattava parantuminen, joskin vain vähäksi aikaa. Vielä viisi minuuttia ennen kuolemaa, kuten myöhemmin ihmetellen kerrottiin, ei ollut mitään havaittavissa. Hän tunsi äkkiä ikäänkuin hyvin kovaa kipua rinnassaan, kalpeni ja painoi lujasti kätensä sydäntään vastaan. Kaikki nousivat silloin paikaltaan ja kääntyivät häntä kohti: mutta hän, vaikka kärsikin kipua, katseli yhä hymyillen heitä, laskeutui hiljaa nojatuolista lattialle ja polvistui, kumarsi sitten kasvonsa alas maahan, levitti kätensä ja aivan kuin riemun ja innostuksen vallassa suudellen maata ja rukoillen (niinkuin itse oli opettanut) antoi hiljaa ja iloisesti sielunsa Jumalalle. Tieto hänen kuolemastaan levisi heti erakkomajoihin ja saapui luostariin. Vainajan lähimmät sekä ne, joille se arvon puolesta kuului, alkoivat ikivanhan tavan mukaan koristaa hänen ruumistaan, ja koko veljeskunta kokoontui emäkirkkoon. Ja jo ennen päivän sarastusta, kuten sittemmin huhujen mukaan kerrottiin, oli sanoma kuolemasta saapunut kaupunkiin. Aamulla puhui miltei koko kaupunki tapahtumasta, ja paljon kaupunkilaisia virtasi luostariin. Mutta tästä puhumme seuraavassa kirjassa. Nyt lisäämme vain etukäteen, että ei ollut kulunut vielä päivääkään, kun tapahtui jotakin kalkille niin odottamatonta ja vaikutukseltaan, minkä se teki luostarissa ja kaupungissa, siinä määrin omituista, levottomuutta herättävää ja epäselvää, että näihin aikoihin asti, niin monta vuotta jälkeenpäin, kaupungissamme on säilynyt mitä elävin muisto tuosta niin monille levottomasta päivästä…