Karamazovin veljekset I

by Fyodor Dostoyevsky

KOLMAS OSA

Seitsemäs kirja

Aljoša

1.

Ruumiin haju

Pappismunkki isä Zosima vainajan ruumis valmisteltiin kuntoon haudattavaksi säädettyjen menojen mukaisesti. Kuten tunnettua ei kuolleita munkkeja ja lihansakiduttajia pestä. »Kun joku munkeista menee Jumalan tykö (sanotaan Suuressa Kirkkokäsikirjassa), niin asianomainen munkki (t.s. tämän toimekseen saanut) pyyhkii hänen ruumiinsa lämpimällä vedellä, tehtyään sitä ennen sienellä (s.o. pesusienellä) ristin vainajan otsalle, rintaan, käsiin, jalkoihin ja polviin, mutta ei mitään muuta.» Kaiken tämä tekikin vainajalle itse isä Paísi. Pyyhkimisen jälkeen hän puki hänet munkin pukuun ja kääri hänen ympärilleen viitan, jota varten hän säännön mukaisesti jonkin verran leikkasi viittaa halki saadakseen sen kiedotuksi ristin muotoon. Kuolleen päähän hän pani päähineen, jossa oli kahdeksankärkinen risti. Päähine oli jätetty avoimeksi, mutta vainajan kasvot peitettiin mustalla ehtoolliskalkkiliinalla. Hänen käsiinsä pantiin Vapahtajan kuva. Tässä asussa hänet asetettiin ruumisarkkuun (joka oli varattu jo paljon aikaisemmin). Arkku aiottiin jättää kammioon (etumaiseen isoon huoneeseen, samaan, jossa luostarinvanhin-vainaja oli ottanut vastaan veljeskunnan jäseniä ja maallikoita) koko päiväksi. Koska vainaja oli arvoltaan pappismunkki, niin hänen ruumiinsa ääressä oli pappismunkkien ja pappisdiakonien luettava evankeliumia eikä psalttaria. Lukemisen aloitti heti kuolinmessun jälkeen isä Josef; isä Paísi taas, joka oli itse tahtonut sen jälkeen lukea koko päivän ja koko yön, oli vielä toistaiseksi kiinni monissa puuhissa ja huolissa yhdessä erakkomajaston esimiehen kanssa, sillä äkkiä oli alkanut tulla näkyviin, ja tuli sitä enemmän kuta pitemmälle päivä kului, sekä veljeskunnan että luostarin majataloista ja kaupungista suurin joukoin saapuneitten maallikkojen keskuudessa jotakin tavatonta, ennenkuulumatonta ja »sopimatontakin» kuohuntaa ja kärsimätöntä odotusta. Sekä esimies että isä Paísi tekivät voitavansa rauhoittaakseen mikäli mahdollista noita turhan tähden kiihtyneitä. Kun päivä jo oli valjennut, niin kaupungista alkoi saapua muutamia sellaisiakin, jotka olivat ottaneet mukaansa sairaita, varsinkin lapsia, — aivan kuin olisivat sitä varten odottaneet nimenomaan tätä hetkeä, nähtävästi luottaen heti vaikuttavaan parantavaan voimaan, joka, kuten he uskoivat, aivan kohta oli ilmenevä. Ja nyt vasta kävi selville, miten suuressa määrin meillä kaikki olivat tottuneet pitämään luostarinvanhin-vainajaa jo hänen eläessään ehdottomasti suurena pyhimyksensä. Eikä tulijain joukossa ollut ainoastaan rahvasta. Tämä uskovaisten suuri odotus, joka oli niin nopeasti ja avoimesti saanut ilmaisunsa, vieläpä kärsimättömässä ja miltei vaativassa muodossa, oli isä Paísin mielestä selvää pahennusta, ja vaikka hän oli sitä jo kauan sitten aavistanut, niin se oli suurempi kuin hän oli odottanut. Kohdatessaan kiihtymyksen valtaan joutuneita munkkeja isä Paísi alkoi suorastaan nuhdella heitä: »Jonkin suuren asian odottaminen tuolla tavoin ja näin heti», puhui hän, »on kevytmielisyyttä, jommoinen on mahdollinen vain maailmanlasten keskuudessa, mutta ei sovi meille». Mutta hänen puhettaan ei sanottavasti otettu huomioon, ja isä Paísi huomasi tämän levottomuudekseen, siitä huolimatta, että hän itsekin (mainitaksemme kaikki totuudenmukaisesti), vaikka häntä huolestuttivatkin liian kärsimättömät odotukset ja hän piti niitä kevytmielisyytenä ja turhuutena, salaa sisimmässään odotti melkein samaa, mitä nuo kiihtyneetkin, eikä voinut olla sitä itselleen tunnustamatta. Kuitenkin eräät kohtaamiset olivat hänestä erittäin epämiellyttäviä ja herättivät hänessä, jonkinmoisen aavistuksen vaikutuksesta, suuria epäilyksiä. Vainajan kammiossa tungeksivassa joukossa hän näki, tuntien henkistä inhoa (josta hän samassa soimasi itseään), esimerkiksi Rakitinin tai kaukaa saapuneen obdorskilaisen vieraan, munkin, joka yhä viipyi luostarissa, ja heitä kumpaakin isä Paísi äkkiä jostakin syystä alkoi pitää epäilyttävinä, — vaikka he eivät olleet ainoat, jotka olisi voinut tässä mielessä panna merkille. Kaikista kiihtymyksen tilassa olevista touhusi obdorskilainen munkki kaikkein enimmän; hänet saattoi nähdä kaikkialla ja joka paikassa: kaikkialla hän kyseli, kaikkialla kuunteli toisten puheita, kaikkialla kuiskutteli omituisen salaperäisen näköisenä. Hänen kasvojensa ilme oli mitä kärsimättömin ja ikäänkuin ärtynyt. Mitä taas Rakitiniin tulee, niin tämä oli, kuten myöhemmin kävi selville, ilmestynyt niin aikaisin erakkomajaan rouva Hohlakovin erityiselle asialle. Heti kun tämä hyväntahtoinen, mutta löperöluonteinen nainen, jota itseään ei voitu päästää erakkomajaan, oli herännyt ja saanut kuulla vainajasta, hänet äkkiä valtasi niin kiihkeä uteliaisuus, että hän paikalla toimitti sijastaan erakkomajaan Rakitinin, jotta tämä pitäisi silmällä kaikkea ja heti ilmoittaisi hänelle kirjeellisesti, esimerkiksi aina puolen tunnin kuluttua, kaikesta mitä tapahtuu. Rakitinia hän piti hyvin hurskaana ja uskovaisena nuorukaisena, — siinä määrin osasi tämä asettua sopivaan suhteeseen jokaiseen ja esiintyä jokaiselle mieluisassa valossa, jos vain katsoi siitä olevan vähänkin etua itselleen. Päivä oli kirkas ja valoisa, ja saapuneista rukoilijoista olivat monet erakkomajaston hautojen luona, joita oli tiheämmässä kirkon ympärillä, mutta siellä täällä muuallakin koko alueella. Kulkiessaan erakkomajoissa isä Paísi äkkiä muisti Aljošan ja ettei ollut nähnyt tätä pitkään aikaan, ei sen koommin kuin yöllä. Mutta juuri kun hän oli muistanut Aljošan, hän näkikin hänet alueen kaukaisimmassa nurkassa aidan luona istumassa erään jo kauan sitten kuolleen sankariteoistaan kuulun munkin hautakivellä. Hän istui selin erakkomajaan, kasvot aitaan päin ja ikäänkuin piilossa muistomerkin takana. Isä Paísi astui hänen luokseen ja näki, että hän kasvot käsiin peitettyinä äänettömästi mutta katkerasti itki ja että koko hänen ruumiinsa värisi nyyhkytyksistä. Isä Paísi seisoi jonkin aikaa hänen luonaan.

— Riittää, rakas poikani, riittää, ystävä, — lausui hän viimein tunteikkaasti, — mitä sinä nyt? Riemuitse, äläkä itke. Vai etkö tiedä, että tämä päivä on suurin hänen päivistään? Missä hän on nyt, tällä hetkellä, muistapa vain sitä!

Aljoša katsahti häneen paljastaen kasvonsa jotka olivat turvonneet kyynelistä kuin pienellä lapsella, mutta kääntyi samassa sanaakaan sanomatta pois ja peitti uudelleen kasvonsa molempiin käsiinsä.

— Kenties se on niinkin, — lausui isä Paísi ajatuksissaan, — itke vain, Kristus on lähettänyt sinulle nämä kyynelet. Sinun liikutuksesta nousseet kyynelesi ovat vain levähdys sielulle ja auttavat hellää sydäntäsi saamaan ilon, — lisäsi hän itsekseen poistuessaan Aljošan luota ja ajatellen häntä rakkaudella. Hän poistui muutoin nopeasti, sillä hän tunsi, että hän Aljošaa katsellessaan saattoi itsekin ruveta itkemään. Sillä välin aika kului, jumalanpalvelus luostarissa ja sielumessu vainajan puolesta jatkuivat oikeassa järjestyksessä. Isä Paísi huomasi taas isä Josefin ruumisarkun luona ja otti taas hänen asemestaan lukeakseen evankeliumia. Mutta ei ollut kulunut vielä kolmea tuntiakaan keskipäivästä, kun tapahtui jotakin, josta mainitsin jo edellisen kirjan lopussa, jotakin kaikille niin odottamatonta ja niin jyrkässä ristiriidassa sen kanssa olevaa, mitä yleisesti toivottiin, että, toistan sen, seikkaperäinen ja jonninjoutava kertomus tästä tapahtumasta aina näihin aikoihin asti tavattoman elävänä on jäänyt ihmisten muistiin meidän kaupungissamme ja koko sen ympäristössä. Lisään tässä vielä kerran omasta puolestani henkilökohtaisesti: minusta on miltei vastenmielistä muistella tätä joutavanpäiväistä ja pahennusta herättänyttä tapausta, joka itse asiassa oli aivan vähäpätöinen ja luonnollinen, ja minä jättäisin tietysti sen kokonaan mainitsematta kertomuksessani, jos se ei olisi vaikuttanut mitä voimakkaimmalla ja määrätyllä tavalla kertomukseni tärkeimmän, vaikkakin tulevan sankarin Aljošan sieluun ja sydämeen vaikuttaen hänen sielussaan ikäänkuin murroksen ja käänteen, joka järkytti, mutta myös lopullisesti lujitti hänen ymmärryksensä koko elämän ajaksi ja määrättyä päämäärää varten.

Kertomukseen siis: Kun jo ennen päivän valkenemista oli pantu hautaamista varten valmiiksi laitettu luostarinvanhimman ruumis arkkuun ja viety se etumaiseen huoneeseen, entiseen vastaanottohuoneeseen, niin arkun ääressä olijain kesken oli herännyt kysymys: onko avattava huoneen ikkunat? Mutta tämä kysymys, jonka joku oli lausunut ohimennen ja pikimmältään, oli jäänyt ratkaisematta ja melkein huomaamatta, — sen olivat huomanneet vain itsekseen muutamat läsnäolijat ainoastaan siinä mielessä, että oli aivan järjetöntä odottaa mätänemistä ja mädänneen hajua tuollaisen vainajan ruumiista ja että moinen järjettömyys oli säälittävää (jos ei naurettavaa), se kun osoitti kysymyksen tekijän heikkouskoisuutta ja kevytmielisyyttä. Odotettiin näet aivan päinvastaista. Mutta kohta puolenpäivän jälkeen alkoi ilmetä jotakin, minkä sisälletulijat ja ulosmenijät aluksi panivat merkille ääneti ja vain omassa mielessään ja ilmeisesti jokainen pelätenkin ilmaista kenellekään mielessään heräävää ajatusta, mutta mikä kello kolmeen mennessä oli jo niin selvää ja epäämätöntä, että tieto siitä silmänräpäyksessä levisi ympäri erakkomajan ja tuli kaikkien erakkomajassa olevien rukoilijain keskuudessa yleiseksi sekä tunkeutui heti luostariinkin saaden kaikki siellä ihmettelemään ja viimein, varsin lyhyessä ajassa, levisi kaupunkiinkin ja sai siellä kaikki, niin uskovaiset kuin epäuskoisetkin kuohuksiin. Epäuskoiset ilostuivat, ja mitä taas tulee uskovaisiin, niin jotkut heistä riemastuivat vielä enemmän kuin epäuskoiset, sillä »vanhurskaan lankeemus ja hänen häpeänsä on ihmisille mieleen», kuten luostarinvanhin-vainaja itse oli lausunut eräässä opetuspuheessaan. Asia oli semmoinen, että ruumisarkusta alkoi tuntua vähitellen ja ajan kuluessa yhä selvemmin havaittava mädänneen haju, ja kello kolmen tienoissa päivällä se oli jo aivan ilmeinen ja tuli yhä voimakkaammaksi. Ei ollut pitkään aikaan sattunut eikä voitu muistaa luostarimme koko entisestä historiasta semmoista raa'an hillitöntä pahennusta, jommoista jossakin muussa tilaisuudessa ei mitenkään olisi saattanut ajatellakaan, joka heti tämän tapahtuman jälkeen esiintyi jopa munkkienkin keskuudessa. Myöhemmin, monien vuosien kuluttua, muutamat järkevät munkkimme muistellessaan yksityiskohtaisesti tuota päivää olivat ihmeissään ja kauhuissaan siitä, miten tuo pahennus silloin oli saattanut ilmetä niin tavattomassa määrässä. Oli näet tapahtunut ennenkin, että oli kuollut munkkeja, jotka olivat eläneet sangen hurskaasti ja joiden hurskaus oli kaikille tunnettu, Jumalaa pelkääviä vanhuksia, ja heidänkin rauhallisista ruumisarkuistaan oli lähtenyt mädänneen hajua, niinkuin kaikista ruumiista luonnollisesti lähteekin, mutta tämä ei ollut synnyttänyt pahennusta eikä edes minkäänlaista mieltenkuohua. Tietysti oli meidänkin luostarissamme ammoin kuolleitten joukossa ollut joitakuita, joiden muisto oli luostarissa säilynyt elävänä ja joista kerrottiin, että heidän maallisissa jäännöksissään ei ollut tapahtunut mätänemistä, mikä vaikutti liikuttavasti ja salaperäisesti veljeskuntaan ja säilyi sen muistissa suurena ja ihmeellisenä asiana, joka lupasi vastaisuudessa vielä suurempaa kunniaa heidän haudoilleen, jos vain Jumala suo sen ajan tulla. Tämmöisistä oli erityisesti säilynyt muistissa sadanviiden vuoden ikään elänyt luostarinvanhin Job, kuuluisa uskonsankari, suuri paastooja ja vaikenija, joka oli kuollut jo kauan sitten, vuosisatamme ensimmäisellä kymmenluvulla, ja jonka hautaa näytettiin erikoisella ja tavattomalla kunnioituksella kaikille ensimmäistä kertaa saapuville rukoilijoille, samalla kuin heille salaperäisesti mainittiin jostakin suurista toiveista. (Se oli sama hauta, jolla isä Paísi aamulla oli tavannut Aljošan istumassa.) Paitsi tätä ammoin kuollutta luostarinvanhinta muisteltiin vielä yhtä elävästi myös verraten vähän aikaa sitten kuollutta suurta isää ja pappismunkkia, luostarinvanhin Varsonofia, — samaa, jonka seuraajaksi isä Zosima oli tullut ja jota kaikki luostarissa käyneet rukoilijat pitivät suorastaan vähämielisenä. Näistä kummastakin oli säilynyt kertomus, että he olivat maanneet ruumisarkuissaan aivan elävän näköisinä ja että heidät oli haudattu aivan mätänemättöminä ja että heidän kasvonsakin olivat ikäänkuin kirkastuneet ruumisarkussa. Vieläpä muutamat vakuuttivat muistavansa, että näiden ruumiista lähti selvästi huomattava suloinen tuoksu. Mutta huolimatta näistäkin näin mieliin syöpyneistä muistoista oli sentään vaikea selittää sitä suoranaista syytä, joka vaikutti, että luostarinvanhin Zosiman ruumisarkun ääressä saattoi tapahtua jotakin niin kevytmielistä, järjetöntä ja ilkeätä. Omasta puolestani otaksun, että tässä yhtyi samalla kertaa paljon muutakin, useita eri syitä, jotka vaikuttivat yhdessä. Yksi semmoisista oli esimerkiksi piintynyt viha luostarinvanhinjärjestelmää kohtaan, jota pidettiin vahingollisena uudistuksena, viha, joka piili syvällä luostarissa monien munkkien mielessä. Mutta sen lisäksi ja tärkeimpänä syynä oli tietysti myös vainajan pyhyyden aiheuttama kateus, vainajan, joka oli saanut niin suuren maineen jo eläessään, että oli ikäänkuin luvatonta väittää sitä vastaan. Sillä vaikka luostarinvanhin-vainaja vetikin monia puoleensa, ei niin paljon ihmeillä kuin rakkaudella, ja kokosi ympärilleen kokonaisen maailman häntä rakastavia, niin siitä huolimatta ja juuri tämän tähden hän oli saanut myös kadehtijoita ja sitten myös katkeria vihamiehiä, sekä julkisia että salaisia, eikä ainoastaan luostariveljien, vaan maallikkojenkin keskuudessa. Hän ei esimerkiksi ollut tehnyt kenellekään vahinkoa, mutta kuitenkin: »Miksi häntä pidetään niin pyhänä?» Ja jo pelkkä tämä kysymys, kun sitä myötäänsä toisteltiin, synnytti lopulta pohjatonta ja talttumatonta vihamielisyyttä. Tästä syystä minä luulen, että monet tuntiessaan hänen ruumiistaan lähtevän mädänneen hajua, vieläpä niin pian, — sillä ei ollut kulunut vielä päivääkään hänen kuolemastaan, tulivat hyvin iloisiksi; samoin vanhukselle myötämielisten ja häntä tähän saakka kunnioittaneitten joukosta löytyi heti semmoisia, joista tämä tapaus oli miltei persoonallinen loukkaus ja paha teko heitä itseään kohtaan. Asian asteittain tapahtuva kehitys taasen oli käynyt seuraavalla tavalla.

Heti kun mätänemistä oli alettu havaita, saattoi jo vainajan kammioon astuvien munkkien kasvoista päätellä, miksi he olivat tulleet. Munkki astuu sisälle, seisoo vähän aikaa ja menee ulos vakuuttamaan pian toisille, ulkona suurin joukoin odottaville, tiedon todeksi. Jotkut näistä odottavista nyökäyttelivät murheellisesti päätään, mutta toiset taas eivät enää tahtoneetkaan salata iloaan, joka selvästi loisti heidän vihamielisistä katseistaan. Eikä kukaan heitä enää nuhdellut, ei kukaan kohottanut ääntään puhuakseen hyvää, niin että se oli ihan ihmeellistä, sillä kuolleen luostarinvanhimman kannattajia oli luostarissa kuitenkin enemmistö: mutta nähtävästi oli Jumala itse nyt suonut, että tällä kertaa vähemmistö joksikin aikaa sai vallan. Pian alkoi kammioon ilmestyä tällä tavoin urkkimaan myös maallikoita, enimmäkseen sivistyneitä kävijöitä. Rahvasta sen sijaan kävi sisällä vähän, vaikka sitä olikin suuret joukot erakkomajan portailla. Varmaa on, että nimenomaan kello kolmen jälkeen maallikkokävijäin lukumäärä suuresti lisääntyi ja juuri pahennusta herättäneen tiedon johdosta. Ne, jotka kenties eivät ollenkaan olisi tulleet tänä päivänä eivätkä olleet aikoneetkaan käydä, tulivat nyt vartavasten; niiden joukossa oli muutamia verraten korkeassa asemassa olevia henkilöitä. Muuten ulkonaista sopivaisuutta noudatettiin edelleen, ja isä Paísi jatkoi lujasti ja selvästi, ankaran näköisenä, evankeliumin lukemista ääneen, aivan kuin ei olisi huomannut mitä oli tapahtunut, vaikka hän jo kauan sitten oli nähnyt, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Mutta jopa alkoi hänenkin kuuluviinsa tulla ääniä, ensin varsin hiljaisia, mutta sitten yhä kovempia ja rohkeampia. »Jumalan tuomio ei siis ole sama kuin ihmisten», kuuli isä Paísi yhtäkkiä. Tämän lausui ensimmäisenä julki eräs maallikko, kaupungin virkamiehiä, jo ikämies ja, mikäli hänestä tiedettiin, sangen jumalinen ihminen, mutta se, minkä hän lausui ääneen, oli vain sen toistamista, mitä munkit jo pitkän aikaa olivat kuiskailleet toistensa korvaan. Nämä olivat jo kauan sitten lausuneet tämän toivottoman sanan, ja pahinta oli, että tätä sanaa lausuttaessa melkein joka hetki ilmeni ja yhä kasvoi jonkinmoinen voitonriemu. Pian alettiin kuitenkin mennä jo sopivaisuuden rajojen yli, ja tuntui siltä, kuin kaikki olisivat katsoneet olevansa jollakin tavoin oikeutettuja niin tekemään. »Ja miksi saattoikaan tämä tapahtua», puhuivat muutamat munkit, alussa ikäänkuin säälien, »hänen ruumiinsa oli vähäinen, kuihtunut, luihin kiinni kuivettunut, mikä tässä voi haista?» — »Siis Jumala tahtoi nimenomaan osoittaa», lisäsivät toiset kiireesti, ja heidän mielipiteensä hyväksyttiin vastaanväittämättä ja heti, sillä he huomauttivat taas, että jos hajun tunteminen olikin luonnollista, kuten jokaisesta kuolleesta syntisestä, niin se kuitenkin olisi ilmennyt myöhemmin eikä näin kovin nopeasti, ainakin vasta vuorokauden kuluttua, mutta »tämän kohta oli luonnotonta, siis tässä ei ollut takana kukaan muu kuin Jumala ja Hänen selvä sormensa. Hän tahtoi antaa osoituksen.» Tämmöinen mielipide meni toisiin vastustamattomasti. Lempeä pappismunkki isä Josef, kirjastonhoitaja, vainajan suosikki, alkoi vastata joillekuille halventajille, että »eihän se kaikkialla ole niinkään» ja ettei oikeauskoisuudessa ole minään dogmina, että pyhien ruumiit ehdottomasti eivät mätäne, vaan se on vain eräs mielipide ja että kaikkein oikeauskoisimmissa seuduissa, esimerkiksi Athos-vuorella, ei mädänneen haju sanottavasti ahdista mieliä eikä siellä ruumiin mätänemättömyyttä pidetä tärkeimpänä pelastettujen oikeauskoisuuden merkkinä, vaan heidän luittensa väriä, kuten heidän ruumiinsa jo ovat maanneet vuosikausia maassa ja mädäntyneetkin siinä; jos »luut tulevat keltaisiksi kuin vaha, niin se on tärkein merkki, että Jumala on kohottanut kuolleen hurskaan kunniaan, mutta jos ne eivät ole muuttuneet keltaisiksi, vaan mustiksi, niin silloin Jumala ei ole suonut heille semmoista kunniaa, — näin Athos-vuorella, kuuluisassa paikassa, jossa oikeauskoisuus on vanhastaan säilynyt järkkymättömänä ja kirkkaimmassa puhtaudessaan», lopetti isä Josef. Mutta hiljaisen isän puheet eivät tehonneet, vaan herättivätpä pilkallista vastustustakin: »Tämä kaikki on oppineisuutta ja uutuuksia, ei kannata edes kuunnella», päättivät munkit itsekseen. »Me pidämme kiinni vanhasta; vähänkö nykyjään esiintyy uutuuksia, voiko niitä kaikkia jäljitellä?» jatkoivat toiset. »Meillä on ollut pyhiä isiä yhtä paljon kuin heilläkin. He ovat siellä turkkilaisten alaisina unohtaneet kaiken. Heidän oikeauskoisuutensakin on kauan sitten himmentynyt, eikä heillä ole kirkonkellojakaan», lisäsivät kaikkein pilkallisimmat. Isä Josef meni pois murheellisena, varsinkin kun hän itsekään ei ollut lausunut mielipidettään julki lujasti, vaan sillä tavoin kuin ei itsekään olisi siihen täydellisesti uskonut. Mutta surukseen hän näki, että oli alkamassa jotakin sangen sopimatonta ja että jo suoranainen tottelemattomuuskin nosti päätään. Vähitellen isä Josefin puheen jälkeen vaikenivat kaikki järkevät äänet. Ja miten lieneekään käynyt niin, että kaikki ne, jotka olivat rakastaneet kuollutta luostarinvanhinta ja hellällä kuuliaisuudella hyväksyneet luostarinvanhinjärjestelmän, äkkiä hirveästi pelästyivät jotakin ja kohdatessaan toisensa katsahtivat vain arasti toistensa kasvoihin. Mutta luostarinvanhinjärjestelmän vastustajat, jotka pitivät sitä hylättävänä uutuutena, kohottivat ylpeästi päätään. »Luostarinvanhin Varsonofi-vainajasta ei lähtenyt hajua, vaan suloinen tuoksu», muistuttivat he vahingoniloisesti, »mutta hän ei ollut ansainnut sitä sillä, että oli ollut luostarinvanhin, vaan sillä, että itse oli hurskas». Ja tämän jälkeen alettiin kohdistaa äskenkuolleeseen luostarinvanhimpaan arvosteluja ja syytöksiäkin: »Hän ei opettanut oikein; opetti, että elämä on suurta riemua, eikä kyynelöivää nöyryyttä», puhuivat jotkut, kaikkein sekavimmat. »Hän uskoi uuden muodin mukaisesti, ei tunnustanut olevan aineellista tulta helvetissä», lisäsivät toiset vielä sekavammat. »Paastoon nähden hän ei ollut ankara, katsoi voivansa nauttia makeita, söi kirsikkahilloa teen kanssa, piti siitä paljon, rouvat lähettivät hänelle. Sopiiko lihansakiduttajan juoda teetä?» kuultiin toisten kadehtijain sanovan. »Ylpeyttä oli hänen sydämessään», muistuttivat säälimättömästi kaikkein vahingoniloisimmat, »piti itseään pyhimyksenä, hänen eteensä polvistuttiin, hän otti sen vastaan aivan kuin hänelle kuuluvana». — »Ripin sakramenttia hän käytti väärin», lisäsivät ilkeämielisesti kuiskuttaen luostarinvanhinjärjestelmän kiihkeimmät vastustajat, niiden joukossa myös vanhimpia ja jumalisuudessaan ankarimpia munkkeja, todellisia paastoojia ja vaikenijoita, jotka olivat vainajan eläessä olleet vaiti, mutta nyt yhtäkkiä avasivat suunsa, mikä oli kamalaa, sillä heidän sanansa vaikuttivat voimakkaasti nuoriin ja vielä vakiintumattomiin munkkeihin. Kovin kuunteli kaikkea tätä myös obdorskilainen vieras, pyhän Sylvesterin luostarin munkki, syvään huokaillen ja nyökyttäen päätään: »Ei, näkyy, että isä Ferapont tuomitsi eilen oikein», ajatteli hän itsekseen, ja samassa tulikin esille isä Ferapont; hän oli tullut aivan kuin tekemään järkytyksen kahta vertaa voimakkaammaksi.

Olen jo aikaisemmin maininnut, että hän lähti harvoin ulos mehiläistarhan takana olevasta puisesta majastaan eikä pitkiin aikoihin käynyt kirkossakaan ja että tämä sallittiin hänelle, koska häntä pidettiin vähämielisenä, jota ei käynyt alistaminen kaikkia muita sitovien sääntöjen alaiseksi. Mutta jos oikein totta puhutaan, niin oli tavallaan pakkokin sallia hänelle kaikki tämä. Sillä niin suurta paastoojaa ja vaikenijaa, joka rukoili yöt ja päivät (hän nukkuikin polvistuneena), oli oikeastaan häpeäkin ankarasti rasittaa yleisillä järjestyssäännöillä, jollei hän itse tahtonut alistua. »Hän on paljon pyhempi kuin kaikki me ja täyttää ankarammat vaatimukset kuin mitä on järjestyssäännöissä», olisivat munkit silloin sanoneet, »ja jos hän ei käy kirkossa niin itsepä hän siis tietää, milloin hänen on käytävä, hänellä on omat sääntönsä». Juuri tuota mahdollisesti syntyvää napinaa ja pahennusta peläten olikin isä Ferapont jätetty rauhaan. Luostarinvanhin Zosimaa ei isä Ferapont, kuten kaikki hyvin tiesivät, sanottavasti rakastanut; nytpä saapui äkkiä hänenkin majaansa tieto, että »Jumalan tuomio ei näy olevan sama kuin ihmisten ja että tämän miehen kohta oli aivan luonnoton». Täytyy otaksua, että ensimmäisiä, jotka juoksivat kertomaan hänelle tämän tiedon, oli obdorskilainen vieras, joka edellisenä päivänä oli käynyt hänen luonaan ja silloin kauhistuneena lähtenyt hänen luotaan. Olen myös maininnut, että isä Paísi, joka lujasti ja järkähtämättömästi seisoi ja luki ruumisarkun ääressä, vaikkakaan hän ei voinut kuulla eikä nähdä mitä kammion ulkopuolella tapahtui, kuitenkin sydämessänsä erehtymättömästi arvasi kaiken tärkeimmän, sillä hän tunsi ympäristönsä läpikotaisin. Mutta hänen mielessään ei ollut ahdistusta, vaan hän odotti pelkäämättä kaikkea, mitä vielä saattoi tapahtua, ja seurasi läpitunkevin katsein sen kuohunnan kehitystä, jonka hän jo oli nähnyt henkisten silmiensä edessä. Mutta äkkiä hänen korviinsa tunkeutui eteisestä tavaton melu, joka jo ilmeisesti meni yli sopivaisuuden rajojen, ovi avautui selkoselälleen, ja kynnykselle ilmestyi isä Ferapont. Hänen takanaan, kuten oli huomattavissa ja selvästi näkyikin kammiosta, oli alhaalla portaitten edessä joukko munkkeja, jotka olivat seuranneet häntä, ja niiden joukossa maallikkojakin. Saattajat eivät kuitenkaan astuneet sisään eivätkä nousseet kuistille, vaan pysähtyivät ja odottivat, mitä isä Ferapont vielä sanoo ja tekee, sillä he aavistivat ja jossakin määrin pelkäsivätkin rohkeudestaan huolimatta, että hän ei ollut tullut suotta: Pysähtyen kynnykselle isä Ferapont kohotti kätensä, ja hänen oikean kätensä alta katselivat obdorskilaisen vieraan terävät ja uteliaat silmät, sillä tämä yksin ei ollut jaksanut hillitä itseään, vaan oli suuressa uteliaisuudessaan juossut isä Ferapontin jälkeen portaita ylös. Muut sitävastoin heti, kun ovi oli kolahtaen auennut, painautuivat vielä enemmän taaksepäin äkillisen pelästyksen vallassa. Kohotettuaan kätensä isä Ferapont karjaisi äkkiä:

— Karkoittaen pois karkoitan! — ja heti hän alkoi kääntyen vuorotellen jokaiseen neljään seinään päin tehdä kädellään ristinmerkkejä seiniä ja kammion jokaista neljää nurkkaa kohti. Isä Ferapontin menettelyn ymmärsivät hänen saattajansa heti; sillä he tiesivät, että hän teki aina näin joka paikassa, mihin meni sisälle, ja että hän ei istuudu eikä sano sanaakaan, ennenkuin on karkoittanut pahan hengen.

— Saatana, mene pois, saatana, mene pois, — toisti hän jokaista ristinmerkkiä tehdessään. — Karkoittaen pois karkoitan! — karjaisi hän taas. Hänen yllään oli hänen karkea viittansa, vyönä nuora. Hamppukankaisen paidan alta näkyi hänen paljas rintansa, jossa kasvoi harmaita karvoja. Jalat olivat aivan paljaat. Heti kun hän alkoi huitoa käsillään, alkoivat tutista ja kalahdella kovat kahleet, joita hän piti viittansa alla. Isä Paísi keskeytti lukemisensa, astui esiin ja jäi odottaen seisomaan hänen eteensä.

— Minkä tähden olet tullut, arvoisa isä? Minkä tähden rikot sopivaisuutta? Minkä tähden saatat ahdistukseen hiljaisen lauman? — lausui hän viimein katsoen häneen ankarasti.

— Minkä tähden olen tullut? Mitä pyydän? Mitä uskon? — huudahti isä Ferapont hullun tavoin. — Ajamaan pois teidän täkäläisten vieraittenne joukkoa, iljettäviä piruja, olen rientänyt. Katson, paljonko olette saaneet niitä poissaollessani kertymään. Koivuvastalla ne pois lakaista tahdon.

— Sinä karkoitat pahaa henkeä, mutta kenties itse kuitenkin palvelet sitä, — jatkoi isä Paísi pelkäämättä, — ja kuka voi sanoa itsestänsä: »Pyhä on»? Ethän vain sinä, isä?

— Pakana olen enkä pyhä. En istuudu nojatuoliin enkä vaadi kumartamaan itseäni niinkuin epäjumalaa! — jyrisi isä Ferapont. — Nykyjään ihmiset hävittävät pyhän uskon. Vainaja, teidän pyhä miehenne, — kääntyi hän joukon puoleen osoittaen kädellään ruumisarkkua, — kielsi pirujen olemassaolon. Hän muka vapautti piruista ulostuslääkkeellä. Niinpä niitä teillä nyt viliseekin kuin hämähäkkejä joka nurkassa. Ja tänään hän alkoi itsekin haista. Tässä näemme Jumalan suuren merkin.

Tämmöistä oli kerran todellakin tapahtunut isä Zosiman elämässä. Yhdelle munkeista oli alkanut näyttäytyä unessa ja lopulta ilmestyä hänen valveilla ollessaankin paha henki. Kun hän mitä suurimman kauhun vallassa tunnusti tämän luostarinvanhimmalle, niin tämä neuvoi häntä yhtä mittaa rukoilemaan ja entistä enemmän paastoamaan. Mutta kun tämäkään ei auttanut, niin hän neuvoi, luopumatta paastosta ja rukouksesta, nauttimaan erästä lääkettä. Tämä herätti silloin monissa pahennusta, muiden muassa isä Ferapontissa, jolle jotkut moittijat olivat rientäneet kertomaan tästä luostarinvanhimman »tavattomasta» toimenpiteestä noin erikoislaatuisessa tapauksessa.

— Mene pois, isä! — lausui käskevästi isä Paísi. — Eivät ihmiset tuomitse, vaan Jumala. Kenties näemme tässä sellaisen »merkin», jota emme kykene ymmärtämään, et sinä enkä minä, eikä kukaan. Mene pois, isä, äläkä villitse laumaa! — toisti hän jyrkästi.

— Ei paastonnut, niinkuin hänen lihankiduttajana olisi tullut tehdä, siksi saimme merkin. Se on selvä, ja synti on sitä salata! — jatkoi itsepintaisesti kiihkossaan järjettömästi vimmastunut yltiöpää. — Hän nautiskeli konvehteja, rouvat toivat niitä hänelle taskuissaan, teetä hän joi nautinnokseen, vatsaansa palveli, imelillä sen täytti ja järkensä pöyhkeillä ajatuksilla… Siksi hän kärsikin häpeän…

— Kevytmielisiä ovat sanasi, isä! — koroitti ääntään myös isä Paísi. — Sinun paastoamistasi ja kilvoitteluasi minä ihailen, mutta sanasi ovat niin kevytmieliset, kuin ne olisi lausunut maailmaan kuuluva nuorukainen, huikentelevainen ja matalamielinen. Mene pois, isä, minä käsken sinua, — jyrisi lopuksi isä Paísi.

— Minä menen pois, — lausui isä Ferapont ikäänkuin jonkin verran hämilleen joutuen, mutta edelleen vihaisena. — Te olette oppineita! Suuressa viisaudessanne olette asettunut minun vähäpätöisyyteni yläpuolelle. Saavuin tänne vähän kirjoista oppineena, ja senkin, mitä tiesin, olen täällä unohtanut, itse Herra Jumala on minua pienoista varjellut teidän rikkiviisaudeltanne.

Isä Paísi seisoi hänen edessään ja odotti lujana. Isä Ferapont oli vähän aikaa vaiti, mutta äkkiä hän tullen surulliseksi ja pannen oikean kämmenensä vasten poskeaan lausui laulavalla äänellä katsellen kuolleen luostarinvanhimman ruumisarkkua:

— Hänelle lauletaan huomisaamuna »Auttaja ja Suojelija», — ihana ylistysvirsi, mutta kun minä kuolla kutjahdan, niin lauletaan ainoastaan »Elämän makeus» — pikkuinen kiitosvirsi, — lausui hän itkunsekaisesti ja surkeasti. — Te olette tulleet ylpeiksi ja ylentäneet itsenne, tyhjä on tämä paikka! — parkaisi hän äkkiä kuin mieletön ja huitaisten kädellään käännähti nopeasti ympäri ja meni kiireesti kuistin portaita alas. Alhaalla odottava joukko alkoi empiä; toiset lähtivät heti hänen jäljessään, mutta toiset viivyttelivät, sillä kammio oli yhä vielä avoinna ja isä Paísi, joka oli tullut ulos kuistille isä Ferapontin jäljessä, seisoi ja katsoi. Mutta vimmastunut ukko ei ollut vielä suorittanut kaikkea loppuun: poistuttuaan parinkymmenen askelen päähän hän yhtäkkiä kääntyi laskevaan aurinkoon päin, kohotti molemmat kätensä, ja aivan kuin joku olisi lyönyt jalat hänen altaan hän paiskautui maahan huutaen korkealla äänellä:

— Minun Herrani on voittanut! Kristus on voittanut laskevan auringon! — huusi hän hurjasti kohottaen käsiään aurinkoa kohti, ja langeten kasvoilleen maahan hän alkoi itkeä ääneensä niinkuin pieni lapsi täristen itkunsa vallassa ja levittäen käsiään maassa. Silloin kaikki syöksähtivät hänen luokseen, kuului huudahduksia ja itkun hyrskettä… Jonkinmoinen raivo valtasi jokaisen.

— Kas, hän on pyhä! Kas, hän on hurskas! — kuului huudahduksia, jotka eivät enää olleet arkoja. — Hänen olisi oltava luostarinvanhin, — lisäsivät toiset vihaisesti.

— Hän ei rupea luostarinvanhimmaksi… Itse kieltäytyy… ei rupea palvelemaan kirottua uutta muotia… ei rupea matkimaan heidän typeryyksiään, — puuttuivat heti toiset äänet puheeseen, ja miten pitkälle siinä olisi menty, sitä on vaikea kuvitellakin, mutta juuri sillä hetkellä kumahti kirkonkello kutsuen jumalanpalvelukseen. Kaikki alkoivat heti tehdä ristinmerkkejä. Isä Ferapontkin nousi ja siunaten itsensä ristinmerkillä lähti omaa majaansa kohti taakseen katsomatta ja yhä huudellen, nyt jo jotakin aivan sekavaa. Hänen jälkeensä lähti kulkemaan joitakuita, vain pieni joukko, kun taas enemmistö alkoi hajaantua kiiruhtaen jumalanpalvelukseen. Isä Paísi jätti lukemisen isä Josefin huoleksi ja meni alas. Kiihkoilijain raivokkaat huudot eivät voineet häntä horjuttaa, mutta hänen sydämensä alkoi yhtäkkiä murehtia ja kaihota jotakin erikoisesti, ja hän tunsi sen. Hän pysähtyi ja kysyi äkkiä itseltään: »Mistä johtuu tämä surullisuuteni, joka lähentelee mielenmasennusta?» ja ymmärsi ihmeekseen heti, että tämä hänen äkillinen surumielisyytensä johtui nähtävästi aivan vähäisestä ja erikoisesta syystä: seikka oli semmoinen, että hän oli äsken kammion ovella tunkeilevassa joukossa huomannut muitten kiihtyneitten joukossa myös Aljošan ja muisti, että oli heti hänet nähtyään tuntenut silloin sydämessään jonkinmoista tuskaa. »Merkitseekö tuo poika nykyisin todellakin niin paljon sydämelleni?» kysyi hän äkkiä ihmetellen itseltään. Samalla hetkellä juuri Aljoša kulkikin hänen ohitseen aivan kuin kiiruhtaen jonnekin, mutta ei kirkkoon päin. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Aljoša käänsi nopeasti pois silmänsä ja loi ne maahan, ja jo nuorukaisen muodostakin isä Paísi arvasi, mikä suuri muutos tällä hetkellä oli hänessä tapahtumassa.

— Sinäkinkö olet pahentunut? — huudahti äkkiä isä Paísi.

— Oletko todella sinäkin heikkouskoisten puolella? — lisäsi hän murheellisena.

Aljoša pysähtyi ja katsahti omituisen epämääräisesti isä Paísiin, mutta käänsi sitten uudelleen nopeasti silmänsä pois ja loi ne uudelleen maahan. Hän seisoi syrjittäin eikä kääntänyt kasvojaan suoraan kysyjään. Isä Paísi huomioi häntä tarkkaavaisesti.

— Minne sinä kiiruhdat? Kellot kutsuvat jumalanpalvelukseen, — kysyi hän uudelleen, mutta Aljoša ei taaskaan vastannut.

— Vai poistutko erakkomajasta? Kuinka et kysy lupaa etkä pyydä siunausta?

Aljoša vääristi äkkiä suunsa hymyyn, loi omituisesti, hyvin omituisesti silmänsä kysyvään isään, siihen, jonka haltuun hänet oli kuollessaan uskonut hänen entinen opastajansa, hänen sydämensä ja järkensä entinen valtias, hänen rakas luostarinvanhimpansa, ja äkkiä hän edelleen saman näköisenä ja mitään vastaamatta huitaisi kädellään, aivan kuin ei pitäisi tärkeänä edes kunnioituksen osoittamistakaan, ja lähti nopein askelin ulkoportin kautta pois erakkomajain alueelta.

— Sinä palaat vielä! — kuiskasi isä Paísi katsellen surumielisen ihmettelyn vallassa hänen jälkeensä.

2.

Sellainen hetki

Isä Paísi ei tietenkään erehtynyt päätellessään, että hänen »armas poikansa» palaa uudelleen, ja kenties hän myöskin (joskaan ei täydelleen, niin kuitenkin tarkkanäköisesti) oli päässyt selville Aljošan mielentilan todellisesta laadusta. Siitä huolimatta tunnustan avoimesti, että minun itseni olisi nyt hyvin vaikea selvästi ja täsmälleen esittää, mikä oli tämän omituisen ja epämääräisen hetken varsinainen merkitys kertomukseni minulle niin rakkaan ja vielä niin nuoren sankarin elämässä. Isä Paísin murheelliseen, Aljošaan kohdistuneeseen kysymykseen: »Oletko sinäkin heikkouskoisten puolella?» — minä tietysti voisin varmasti vastata Aljošan puolesta: »Ei, hän ei kuulu heikkouskoisiin.» Eikä siinä kyllin, vaan asia oli aivan päinvastoin: hänen koko sieluntuskansa johtui juuri siitä, että hänellä oli paljon uskoa. Mutta mielenahdistusta oli joka tapauksessa olemassa, se oli syntynyt ja oli niin tuskallinen, että myöhemminkin, pitkän ajan kuluttua, Aljoša piti tätä murheellista päivää yhtenä kaikkein raskaimmista ja kohtalokkaimmista elämässään. Jos taas kysytään suoraan: »Saattoiko todellakin kaikki tämä suru ja sellainen levottomuus syntyä hänessä vain sen tähden, että hänen luostarinvanhimpansa ruumis, sen sijaan että olisi heti alkanut parantaa sairaita, päinvastoin alkoi aikaisin mädätä», — niin vastaan tähän empimättä: »Niin, asia oli todellakin niin.» Pyytäisin vain, ettei lukija olisi kovin kiireissään nauramaan nuorukaiseni vilpittömälle sydämelle. Itse puolestani en ollenkaan aio pyytää anteeksi hänen puolestaan tai selittää ja tehdä ymmärrettäväksi hänen vilpitöntä uskoaan esimerkiksi hänen nuoruudellaan tai sillä, että hän oli liian vähän edistynyt aikaisemmin suorittamissaan koulukursseissa y.m., vaan teenpä aivan päinvastoin ja julistan lujasti, että tunnen vilpitöntä kunnioitusta hänen sydämensä laatua kohtaan. Epäilemättä joku muu nuorukainen, joka ottaa sydämen vaikutelmat vastaan varovasti ja joka jo osaa rakastaa ei tulisesti, vaan ainoastaan lämpimästi, mielellä, joka tosin on uskollinen, mutta hänen ikäänsä nähden liian harkitseva (ja siksi halpa-arvoinen), semmoinen nuorukainen, sanon minä, olisi välttänyt sen, mitä tapahtui minun nuorukaiselleni, mutta eräissä tapauksissa on todellakin kunniakkaampaa antautua jonkin, vaikkapa järjettömän innostuksen valtaan, kunhan se on peräisin suuresta rakkaudesta, kuin olla kokonaan sen valtaan antautumatta. Ja nuoruudessa sitäkin enemmän, sillä alati järkevä nuorukainen on jo liiaksi epäluotettava eikä paljon arvoinen, — se on minun mielipiteeni! »Mutta», huudahtavat tässä kenties järkevät ihmiset, »eihän jokainen nuorukainen voi uskoa tuollaiseen ennakkoluuloon eikä teidän nuorukaisenne sovi malliksi muille». Tähän vastaan taas: »Niin, minun nuorukaiseni uskoi, uskoi pyhästi ja järkähtämättömästi, mutta minä en kuitenkaan pyydä hänen puolestaan anteeksi.»

Katsokaahan: vaikka minä edellä ilmoitinkin (kenties liian hätäisesti), että en rupea selittelemään, anteeksi pyytelemään enkä oikeaksi osoittamaan sankarini toimintaa, niin huomaan, että on kuitenkin välttämätöntä selittää jonkin verran, jotta kertomukseni jatko kävisi ymmärrettäväksi. Sanon tämän: tässä ei ollut kysymys ihmeistä. Ihmeitten odotus kaikessa kärsimättömyydessään ei tässä ollut kevytmielistä. Eikä Aljoša silloin tarvinnut ihmettä riemuitakseen jonkin vakaumuksen voitosta (ei ollenkaan tätä), ei jonkin aikaisemman, edeltäpäin omaksutun aatteen takia, jonka olisi pitänyt mahdollisimman pian saada voitto toisesta, — oi ei, ei ollenkaan: tässä oli kaikessa ja ennen kaikkea etusijalla hänen edessään henkilö ja ainoastaan henkilö, — hänen rakastamansa luostarinvanhimman persoona, sen hurskaan miehen persoona, jota hän kunnioitti miltei jumaloiden. Siinäpä se juuri onkin, että kaikki se rakkaus, joka piili hänen nuoressa ja puhtaassa sydämessään »kaikkia ja kaikkea» kohtaan, tähän aikaan koko edellisen vuoden ajan oli ikäänkuin kokonaisuudessaan aika ajoin keskittynyt, ehkäpä väärinkin, etupäässä vain yhteen olentoon, ainakin sydämen voimakkaimpien purkausten hetkinä, — hänen rakastamaansa luostarinvanhimpaan, joka nyt oli kuollut. Tosin tämä olento oli niin kauan ollut hänen edessään kiistämättömänä ihanteena, että hänen kaikkien nuorten voimiensa ja niiden koko pyrkimyksen täytyi suuntautua yksinomaan tätä ihannetta kohti, vieläpä joinakin hetkinä niin, että hän unhotti »kaikki ja kaiken». (Hän muisteli myöhemmin itse, että hän tuona raskaana päivänä kokonaan oli unohtanut veljensä Dmitrin, josta hän oli ollut niin huolissaan ja suruissaan edellisenä iltana; niin ikään hän oli unohtanut viedä Iljušetškan isälle kaksisataa ruplaa, minkä hän niin innokkaasti oli aikonut tehdä myös edellisenä päivänä.) Mutta hän ei taaskaan tarvinnut ihmeitä, vaan ainoastaan »korkeinta oikeudenmukaisuutta», jota kuten hän uskoi, oli järkytetty, mikä niin julmasti ja äkkiarvaamatta oli haavoittanut hänen sydäntään. Ja mitäpä siitä että tämä »oikeudenmukaisuus» Aljošan odotuksissa asiain kulun pakosta pukeutui ihmeitten muotoon, joita odotettiin heti johtuvan hänen jumaloimansa entisen opastajansa tomusta? Mutta näinhän ajattelivat ja odottivat kaikki luostarissa olijat, nekin, joiden järkeä Aljoša kunnioitti, kuten esimerkiksi isä Paísi, ja niinpä Aljoša antamatta minkäänlaisten epäilysten häiritä mielensä rauhaa puki omatkin unelmansa samaan muotoon, mihin kaikki muutkin olivat pukeneet. Ja jo kauan sitten oli asia muodostunut hänen sydämessään tämmöiseksi, koko vuoden kestäneen luostarissaolon aikana, ja hänen sydämelleen oli jo tullut tavaksi odottaa sillä tavoin. Mutta oikeudenmukaisuutta hän janosi oikeudenmukaisuutta eikä vain ihmeitä! Ja nyt oli se, jonka olisi pitänyt hänen varman luottamuksensa mukaan tulla koroitetuksi yläpuolelle kaikkien maailmassa, — tuo sama oli hänelle kuuluvan kunnian asemesta äkkiä joutunut alennukseen ja häpeään! Miksi? Kuka oli tuominnut? Kuka oli voinut sillä tavoin tuomita? — siinä oli kysymyksiä, jotka heti näännyttivät hänen kokemattoman ja puhtaan sydämensä. Hän ei voinut sietää loukkaantumatta ja vihastumatta sydämessään, että hurskain hurskaista oli jätetty niin ivallisen ja ilkeämielisen pilkan esineeksi niin kevytmieliselle ja häntä niin paljon alapuolella olevalle joukolle. Mitäpä, vaikka ihmeitä ei olisi tapahtunutkaan ensinkään ja vaikkapa mitään ihmeellistä ei olisi ilmennytkään eikä olisi toteutunut se, mitä heti odotettiin, — mutta minkä tähden oli ilmennyt semmoista, mikä vei kunnian, minkä tähden oli hänen osakseen langennut häpeä, minkä tähden tuo nopeasti alkanut mätäneminen, »luonnoton kohta», kuten häijyt munkit sanoivat? Minkä tähden tuo »merkki», jota he nyt niin voitonriemuisesti yhdessä isä Ferapontin kanssa tuovat esille, ja miksi he uskovat, että he ovat saaneet oikeuden tehdä tuollaisia johtopäätöksiä? Missä on Kaitselmus ja Sen sormi? Miksi Se oli kätkenyt kätensä »kaikkein tärkeimmällä hetkellä» (ajatteli Aljoša) ja ikäänkuin itse tahtonut alistua sokeihin, mykkiin, säälimättömiin luonnonlakeihin?

Tästäpä syystä Aljošan sydän vuoti verta, ja, kuten jo sanoin, tietysti tässä ensisijalla oli henkilö, jota hän rakasti enemmän kuin mitään maailmassa, ja tämä oli »häväisty», tältä oli »kunnia riistetty»! Olkoonpa, että tämä nuorukaiseni napina oli kevytmielistä ja ajattelematonta, mutta vieläkin, kolmannen kerran sanon (ja myönnän edeltäpäin, että kenties teen siinä kevytmielisesti): minä olen iloinen siitä, että nuorukaiseni ei osoittautunut ihmeen ajattelevaksi tuommoisella hetkellä, sillä harkinnan aika tulee aina älykkäälle ihmiselle mutta jos noinkaan erikoisella hetkellä nuorukaisen sydämessä ei nähdä rakkautta, niin milloin se sitten tulee? En tahdo kuitenkaan tässä yhteydessä olla mainitsematta myös eräästä omituisesta ilmiöstä, joka tuli esille, vaikkakin vain silmänräpäyksen ajaksi, Aljošan mielessä tänä hänelle kohtalokkaana ja sekavana hetkenä. Tämä uusi esiintullut ja näkyviin vilahtanut jokin oli eräänlainen piinallinen vaikutelma Aljošan eilisestä keskustelusta veli Ivanin kanssa, joka keskustelu nyt myötäänsä muistui hänen mieleensä. Nimenomaan nyt. Oi, ei niin, että hänen sielussaan olisi järkähtänyt jotakin hänen perus-uskomuksistaan. Jumalaansa hän rakasti ja uskoi Häneen järkähtämättömästi, vaikka äkkiä olikin alkanut napista Häntä vastaan. Mutta kuitenkin jonkinmoinen hämärä, mutta piinallinen ja ilkeä vaikutelma eilen veli Ivanin kanssa tapahtuneen keskustelun muistamisesta nyt äkkiä uudelleen alkoi elää hänen sielussaan ja pyrki siinä yhä enemmän pinnalle. Kun oli alkanut olla jo hyvin hämärä, niin erakkomajastosta luostariin hongikon kautta kulkeva Rakitin äkkiä huomasi Aljošan makaamassa puun juurella kasvot maahan päin, liikkumattomana ja aivan kuin unessa. Hän astui Aljošan luo ja huudahti hänelle:

— Sinäkö täällä, Aleksei? Oletko todellakin… — alkoi hän puhua hämmästyneenä, mutta ei lopettanut lausettaan. Hän tahtoi sanoa: »Oletko sinä todellakin tullut niin pitkälle?» Aljoša ei katsahtanut häneen, mutta eräästä Aljošan liikkeestä Rakitin heti arvasi, että Aljoša kuuli hänen sanansa ja ymmärsi.

— Mikä sinua vaivaa? — jatkoi hän ihmettelemistään, mutta ihmetys hänen kasvoillaan alkoi vaihtua hymyyn, joka yhä enemmän kävi ivalliseksi.

— Kuulehan, minä olen etsinyt sinua jo kolmatta tuntia. Sinä katosit äkkiä sieltä. Mitä sinä täällä teet? Mitä hurskaita typeryyksiä on mielessäsi? Katsahdahan edes minuun…

Aljoša nosti päänsä, istuutui ja nojasi selkänsä puuhun. Hän ei itkenyt, mutta hänen kasvoillaan kuvastui kärsimys ja katse ilmaisi suuttumusta. Hän ei muuten katsonut Rakitiniin, vaan jonnekin sivulle.

— Tiedätkö, sinun kasvosi ovat kokonaan muuttuneet. Ei ole jälkeäkään entisestä kuuluisasta lempeydestäsi. Oletko ehkä suuttunut johonkuhun? Onko sinua loukattu?

— Anna minun olla! — lausui äkkiä Aljoša yhä vieläkin katsahtamatta häneen ja viitaten väsyneesti kädellään.

— Ohoo, kas vain, miten me! Olemme alkaneet ärähdellä aivan niinkuin muutkin kuolevaiset. Tämäkö on kuin enkeli! No, Aljoška, olet saanut minut hämmästymään, tiedätkö sen, puhun vilpittömästi. En ole pitkään aikaan täällä mitään ihmetellyt. Olenpa pitänyt sinua toki sivistyneenä ihmisenä…

Aljoša katsahti viimein häneen, mutta omituisen hajamielisesti, aivan kuin ei vieläkään olisi oikein ymmärtänyt.

— Vain senkö vuoksi sinä todellakin, että sinun ukkosi alkoi haista? Uskoitko sinä sitten ihan vakavasti, että hän alkaa tehdä ihmeitä? — huudahti Rakitin joutuen taas aivan teeskentelemättömän hämmästyksen valtaan.

— Uskoin, uskon, tahdon uskoa ja tulen uskomaan, no, mitä vielä tahdot! — huusi Aljoša ärsyttävästi.

— En kerrassaan mitään, ystäväiseni. Hyi perhana, ei kolmetoistavuotias koulupoikakaan nykyjään sitä usko. Mutta muutoin, perhana… Sinä olet siis nyt suuttunut omaan Jumalaasi, ruvennut kapinoimaan: on muka syrjäytetty arvojärjestyksessä, ei ole juhlan johdosta annettu ritarimerkkiä! Voi teitä!

Aljoša katsoi pitkään sekä silmiään siristäen Rakitiniin, ja hänen silmissään välähti äkkiä jotakin… mutta se ei ollut vihastusta Rakitinia kohtaan.

— Minä en kapinoi Jumalaani vastaan, minä vain »en tunnusta Hänen maailmaansa», — sanoi Aljoša äkkiä vääristäen suunsa nauruun.

— Kuinka et tunnusta maailmaa? — mietti Rakitin hetkisen hänen vastaustaan. — Mitä hölynpölyä?

Aljoša ei vastannut.

— No, riittää jo lörpötys, nyt asiaan: oletko syönyt tänään?

— En muista… luullakseni olen.

— Sinun täytyy vahvistaa voimiasi, kasvoistasi päättäen. Ihan tulee sääli sinua katsoessa. Sinähän et ole nukkunut yölläkään, kuulemma, teillä oli siellä istunto. Ja sitten kaikki tämä huoli ja hoppu… Lienet haukannut enintään palan ehtoollisleipää. Minulla on mukanani taskussa makkaraa, pistin äsken kaupungista lähtiessäni mukaan kaiken varalta, kun läksin tänne, mutta sinähän et makkaraa…

— Anna makkaraa.

— Hehee! Kas vain, miten sinä! Siis ilmikapina, barrikadeja! No,
veliseni, ei ole syytä vähäksyä tätä asiaa. Mennään minun luokseni…
Itse olisin valmis nyt kulauttamaan viinaryypyn, väsyttää hirmuisesti!
Viinaa sinä kenties et kuitenkaan… vai ryyppäätkö?

— Anna viinaakin.

— Kas vain. Hyvä juttu, veliseni, — lausui Rakitin katsoen hurjasti häneen. — No, niin taikka näin, viina tai makkara, mutta se on hyvää hommaa, eikä sitä voi jättää sikseen, menkäämme!

Aljoša nousi mitään sanomatta maasta ja lähti kulkemaan Rakitinin jäljessä.

— Jos tämän näkisi veljesi Vanitška, niin jopa hämmästyisi. Muuten veljesi Ivan Fjodorovitš lähti tänä aamuna Moskovaan, tiedätkö sen?

— Tiedän, — lausui Aljoša olematta ollenkaan kiintynyt asiaan, ja äkkiä välähti hänen mieleensä veli Dmitrin kuva, mutta vain välähti, ja vaikka hän muisti jotakin, jonkin kiireellisen asian, jota ei enää saanut hetkeäkään lykätä, jonkin velvollisuuden kauhean tehtävän, niin tämäkään muisto ei tehnyt häneen mitään vaikutusta, ei päässyt hänen sydämeensä asti, lensi samalla hetkellä pois hänen muististaan ja unohtui. Mutta kauan tätä Aljoša sitten jälkeenpäin muisteli.

— Sinun veljesi Vanitška lausui minusta kerran, että minä olen »lahjaton liberaali tomppeli». Sinä taasen kerran et myöskään malttanut olla vaiti ja annoit minun ymmärtää, että minä olen »epärehellinen»… Olkoon! Katsotaanpa nyt teidän lahjakkuuttanne ja rehellisyyttänne (lopetti Rakitin itsekseen kuiskaamalla). Hyi, kuulehan! — alkoi hän taas puhua kuuluvasti. — Menkäämme luostarin ohi polkua pitkin suoraan kaupunkiin… Hm! Minun pitäisi samalla käväistä rouva Hohlakovin luona. Ajattelehan: minä kirjoitin hänelle kaikesta, mitä oli tapahtunut, ja, voitko kuvitella, hän vastasi minulle heti kirjelipulla, lyijykynällä kirjoitetulla (ihmeesti tämä rouva rakastaa kirjoitella kirjelippuja), että »en mitenkään odottanut niin kunnioitettavalta vanhukselta kuin isä Zosima — sellaista menettelyä!» Aivan noin kirjoitti: »menettelyä»! Hänkin suuttui; voi teitä kaikkia! Maltahan! — huudahti hän taas äkkiä, pysähtyi ja tarttuen Aljošan olkapäähän pysähdytti hänetkin:

— Tiedätkö, Aljoška, — hän katseli tutkivasti Aljošaa silmiin ollen kokonaan äkillisen uuden, hänen mieleensä välähtäneen ajatuksen vallassa, ja vaikka hän ulkonaisesti nauroikin, niin hän ilmeisesti pelkäsi lausua ääneen tuota uutta äkillistä ajatustansa, siinä määrin hänen vielä oli vaikea uskoa sitä hänestä ihmeellistä ja aivan odottamatonta mielentilaa, jossa hän nyt näki Aljošan. — Aljoška, tiedätkö, mihin meidän olisi nyt kaikkein paras mennä? — lausui hän viimein arasti ja liehakoiden.

— Samantekevää kaikki… minne vain tahdot.

— Emmekö menisi Grušenjkan luo? Lähdetkö? — lausui viimein Rakitin aivan väristen pelokkaasta odotuksesta.

— Mennään Grušenjkan luo, — vastasi Aljoša heti rauhallisesti, ja tämä oli Rakitinista niin odottamatonta, nimittäin niin pian ja rauhallisesti annettu suostumus, että hän oli vähällä hypähtää taaksepäin.

— No niin!… Kas sillä tavoin! — oli hän huudahtamaisillaan hämmästyksissään, mutta äkkiä hän otti lujasti Aljošan käden kainaloonsa ja lähti viemään häntä nopeasti polkua pitkin yhä vielä hirveästi peläten, että Aljošan päättäväisyys katoaa. He kulkivat ääneti, Rakitin ei edes uskaltanut alkaa puhella.

— Kylläpä hän tulee iloiseksi, kyllä tulee iloiseksi… — aikoi hän mutista, mutta vaikeni taas. Eikä hän ollenkaan Grušenjkaa ilahduttaakseen kuljettanut Aljošaa tämän luokse: hän oli vakava mies eikä ryhtynyt mihinkään semmoiseen, mistä hänelle itselleen ei ollut etua. Nyt hänellä oli kaksinainen tarkoitusperä, ensiksikin kosto, t.s. hän tahtoi nähdä »hurskaan häpeän» ja Aljošan todennäköisesti tapahtuvan »lankeemuksen pyhien joukosta syntisten joukkoon», mistä hän riemuitsi jo edeltäpäin, mutta toiseksi hänellä oli tässä eräs aineellinenkin, hänelle sangen edullinen tarkoitusperä, josta tuonnempana tulee mainittavaksi.

»Siis sellainen hetki on tullut», ajatteli hän itsekseen iloisesti ja häijysti, »nytpä me siis tarraamme sen niskaan kiinni, tuon hetken nimittäin, sillä se on meille sangen sovelias».

3.

Sipuli

Grušenjka asui kaupungin vilkasliikkeisimmässä osassa, lähellä Kirkkotoria, kauppiaanleski Morozovin talossa, jolta hän oli vuokrannut pienen puisen piharakennuksen. Rouva Morozovin talo taas oli iso, kivinen, kaksikerroksinen, vanha ja sangen ruman näköinen; siinä asuivat yksinäistä elämää viettäen itse emäntä, vanha nainen jo, ja hänen kaksi veljentytärtään, jotka olivat sangen iäkkäitä neitoja. Hänen ei olisi tarvinnut vuokrata pois piharakennusta, mutta kaikki tiesivät, että hän oli ottanut sinne asumaan Grušenjkan (jo neljä vuotta sitten) vain tehdäkseen mieliksi sukulaiselleen, kauppias Samsonoville, joka aivan julkisesti suojeli Grušenjkaa. Kerrottiin mustasukkaisen ukon sijoittaessaan »lemmittynsä» rouva Morozovin luo tahtoneen alussa saattaa tytön tuon tarkkasilmäisen eukon läheisyyteen, jotta eukko pitäisi silmällä uuden asukkaansa käytöstä. Mutta tarkkasilmäisyys osoittautui pian tarpeettomaksi, ja asia päättyi niin, että rouva Morozov harvoin edes tapasikaan Grušenjkan eikä lopulta rasittanut häntä enää minkäänlaisella valvonnalla. Oli tosin kulunut jo neljä vuotta siitä, kun ukko oli tuonut tähän taloon läänin pääkaupungista kahdeksantoistavuotiaan tytön, aran, ujon ja surumielisen, ja sen jälkeen oli maailma ennättänyt jo paljon muuttua. Tämän tytön elämäkertaa tunnettiin muuten kaupungissamme vähän ja epätarkasti: ei oltu viime aikoinakaan saatu siitä sen enempää tietää, ei edes sittenkään, kun hyvin monissa oli alkanut herättää mielenkiintoa se »hurmaava kaunotar», joksi Agrafena Aleksandrovna oli neljän vuoden kuluessa muuttunut. Huhuina vain kerrottiin, että hänet oli jo seitsemäntoistavuotiaana tyttönä joku vietellyt, eräs upseeri kuulemma, joka sitten oli heti hänet hylännyt. Upseeri oli muka matkustanut pois ja mennyt jossakin sitten naimisiin, mutta Grušenjka oli jäänyt häpeään ja kurjuuteen. Kerrottiin muuten, että vaikka ukko todellakin oli ottanut Grušenjkan kurjaliston joukosta, niin tyttö kuitenkin oli kunniallisesta perheestä ja tavallaan polveutui hengellisestä säädystä, oli jonkun ylimääräisen diakonin tytär tai jotakin sentapaista. Mutta nyt oli neljässä vuodessa tunteellisesta, vääryyttä kärsineestä ja kurjasta orpotytöstä tullut punaposkinen, uhkea venäläinen kaunotar, nainen, joka oli luonteeltaan rohkea ja päättäväinen, ylpeä ja julkea, ymmärsi hoitaa rahojaan, rahanansaitsija, saita ja varovainen, nainen, joka oikein tai väärin oli jo ennättänyt, kuten hänestä sanottiin, kääriä kokoon itselleen omat varansa. Vain yhden asian tiesivät kaikki varmasti: että Grušenjkaa oli hyvin vaikea lähestyä ja että paitsi ukkoa, hänen suojelijaansa, ei koko neljän vuoden aikana ollut yhtään ainoata miestä, joka olisi voinut kehua saaneensa nauttia Grušenjkan suopeamielisyyttä. Asia oli varma, sillä tätä suopeamielisyyttä oli tavoitellut sangen moni, varsinkin viimeisinä kahtena vuotena. Kaikki yritykset olivat menneet myttyyn, ja jotkut suosion tavoittelijat olivat saaneet peräytyä naurettavaan ja noloon asemaan joutuneina, mikä johtui lujasta ja pilkkailevasta vastarinnasta lujaluonteisen nuoren naisen puolelta. Tiedettiin vielä, että tämä nuori nainen oli varsinkin viime vuonna antautunut semmoiseen, mitä nimitetään »geschäftiksi», ja että hän oli osoittanut semmoiseen harvinaisia taipumuksia, niin että lopulta monet olivat alkaneet nimittää häntä todelliseksi juutalaiseksi. Ei niin, että hän olisi sijoittanut rahoja korkoa kasvamaan, mutta tunnettua oli esimerkiksi se, että hän oli yhdessä Fjodor Pavlovitš Karamazovin kanssa jonkin aikaa todellakin harjoittanut vekselien ostoa polkuhintaan, maksamalla kymmenen kopeekkaa ruplasta, ja sitten saanut näitten vekselien avulla ruplan jokaisesta kymmenestä kopeekasta. Sairas Samsonov, joka viimeisenä vuotena ei enää ollut voinut käyttää pöhöttyneitä jalkojaan, leskimies, täysikasvuisten poikiensa tyranni, suuri pohatta, itara ja sydämetön mies, oli kuitenkin joutunut suuressa määrin suojattinsa vaikutuksen alaiseksi, vaikka oli alussa pitänyt tätä kovassa kurissa ja huonoilla päivillä, »paastoöljyllä», kuten irvihampaat siihen aikaan sanoivat. Grušenjka oli osannut vapautua hänen holhouksestaan istuttaen häneen kuitenkin rajattoman luottamuksen uskollisuuteensa. Tämä ukko, suuri toiminnan mies (nyt jo aikoja sitten kuollut), oli myös luonteeltaan huomattava, ennen kaikkea saita ja kova kuin piikivi, ja vaikka Grušenjka oli tehnyt häneen niin voimakkaan vaikutuksen, että hän ei voinut elää ilman Grušenjkaa (esimerkiksi kahtena viimeisenä vuonna oli asian laita todella ollutkin semmoinen), niin hän ei kuitenkaan määrännyt Grušenjkalle mitään suurta ja huomattavaa rahasummaa, ja jos Grušenjka olisi uhannut hylätä hänet kokonaan, niin hän ei siinäkään tapauksessa olisi antanut taivuttaa itseään. Sen sijaan hän kyllä määräsi pienen omaisuuden, ja kun se saatiin tietää, niin sekin ihmetytti kaikkia. »Sinä olet itse sellainen eukko, jota ei nenästä vedetä», sanoi hän antaessaan Grušenjkalle noin kahdeksantuhatta, »katso siis itse eteesi, mutta tiedä, että paitsi entiseen tapaan tulevaa vuotuista avustusta et kuolemaani saakka saa minulta enää mitään enkä testamentissanikaan määrää sinulle enää mitään.» Ja hän pitikin sanansa: kuoli ja jätti kaiken pojilleen, joita oli koko elämänsä ajan pitänyt luonaan aivan kuin palvelijoita heidän vaimoineen ja lapsineen, mutta Grušenjkaa hän ei edes maininnutkaan testamentissaan. Kaikki tämä saatiin tietää myöhemmin. Mutta hän auttoi Grušenjkaa paljon neuvomalla, miten tämän oli käytettävä »omaa kapitaaliaan», ja osoitti hänelle »liiketoimia». Kun Fjodor Pavlovitš Karamazov, joka alkujaan oli joutunut Grušenjkan kanssa tekemisiin erään tilapäisen »geschäftin» johdosta, loppujen lopuksi itsekin aavistamattaan rakastui Grušenjkaan silmittömästi ja meni aivan kuin pyörälle päästään, niin ukko Samsonov, joka siihen aikaan jo oli henkihieverissä, naureskeli paljon tälle jutulle. Merkillistä on, että Grušenjka oli ukolleen koko heidän tuttavuutensa ajan täydelleen ja ikäänkuin sydämestään avomielinen, jota hän luultavasti ei ollut kenellekään muulle koko maailmassa. Aivan viimeisinä aikoina, jolloin äkkiä esiintyi lempensä kanssa myös Dmitri Fjodorovitš, ukko lakkasi naureskelemasta. Päinvastoin hän kerran vakavasti ja ankarasti neuvoi Grušenjkaa: »Jos kerran on valittava noiden kahden välillä, isän tai pojan, niin valitse ukko, mutta kuitenkin sillä ehdolla, että tuo vanha lurjus ehdottomasti menee kanssasi naimisiin ja määrää etukäteen edes jonkin verran omaisuutta. Mutta kapteenin kanssa älä seurustele, ei siitä kuitenkaan asiaa synny.» Nämä sanat lausui Grušenjkalle vanha hekumoitsija, joka jo silloin tunsi kuoleman lähestyvän ja joka todellakin kuoli viisi kuukautta sen jälkeen kuin oli antanut tämän neuvon. Huomautan vielä sivumennen, että vaikka kaupungissamme siihen aikaan monet tiesivätkin Karamazovien, isän ja pojan, järjettömästä ja hassusta kilpakosinnasta, jonka esineenä oli Grušenjka, niin hänen suhteensa todellista laatua heihin kumpaankaan, ukkoon ja poikaan, ei monikaan ymmärtänyt. Grušenjkan molemmat palvelijattaretkin (tapahtuneen katastrofin jälkeen, josta tulee puhe edempänä) todistivat sittemmin oikeudessa, että Agrafena Aleksandrovna oli ottanut Dmitri Fjodorovitšin vastaan ainoastaan pelosta, koska tämä muka oli »uhannut tappaa». Hänellä oli kaksi palvelijatarta, toinen niistä hyvin vanha keittäjätär, joka oli peräisin hänen vanhempiensa kodista ja nyt jo melkein kuuro, toinen taas tämän tyttärentytär, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen reipas tyttö, Grušenjkan sisäkkö. Grušenjka eli hyvin kitsastellen, ja asunto oli köyhästi sisustettu. Hänellä oli piharakennuksessa kolme huonetta, jotka talon omistaja oli kalustanut vanhoilla mahonkisilla kaksikymmentäluvun mallisilla huonekaluilla. Kun Rakitin ja Aljoša astuivat sisälle hänen asuntoonsa, oli jo miltei pimeä, mutta huoneet eivät vielä olleet valaistut. Grušenjka itse loikoi vierashuoneessaan isolla, kömpelötekoisella sohvallaan, jonka selustin oli mahonkia ja joka oli kova sekä nahalla päällystetty, mutta päällys oli jo ammoin kulunut ja saanut reikiä. Pään alla hänellä oli kaksi valkoista untuvatyynyä hänen vuoteestaan. Hän loikoi selällään pitkäksi ojentautuneena ja liikkumattomana molemmat kädet pään alla. Hän oli niin puettu kuin odottaisi jotakuta, mustassa silkkipuvussa ja päässä kevyt pitsikoriste, joka sopi hänelle hyvin; olkapäille oli heitetty pitsihuivi, joka oli kiinnitetty isolla kultaisella rintaneulalla. Jotakuta hän nimenomaan odotti, loikoi kuin kaihon ja kärsimättömyyden vallassa, kasvot hieman kalvenneina, hehkuvin huulin ja silmin, koputellen kärsimättömästi oikean jalkansa kärjellä sohvan käsinojaa. Heti kun Rakitin ja Aljoša saapuivat, syntyi pientä hämminkiä: eteiseen kuului, kuinka Grušenjka nopeasti hypähti sohvalta ja äkkiä huudahti pelästyneenä: »Kuka siellä?» Mutta vieraita oli vastaanottamassa tyttö, ja tämä vastasi heti emäntänsä huutoon.

— Ei nämä ole he, nämä on toisia, ei nämä mitään.

— Mitä hänellä mahtaa olla tekeillä? — mutisi Rakitin taluttaen Aljošaa kädestä vierashuoneeseen. Grušenjka seisoi sohvan luona näyttäen yhä vielä olevan pelästyksen vallassa. Tuuhea töyhtö hänen tummanruskeata palmikkoaan työntyi äkkiä pääkoristeen alta ja putosi hänen oikealle olkapäälleen, mutta hän ei sitä huomannut eikä korjannut, ennenkuin oli katsonut vieraita ja tuntenut heidät.

— Ah, sinäkö se olet, Rakitka? Olit pelästyttää minut pahanpäiväiseksi. Kuka on kanssasi? Kenet olet tuonut mukanasi? Hyvä Jumala, kas vain kuka tuli! — huudahti hän tunnettuaan Aljošan.

— Käskehän tuomaan kynttilöitä! — lausui Rakitin niin luontevaan tapaan kuin hyvin tuttu ja läheinen ihminen, jolla on oikeus olla talossa kuin kotonaan.

— Kynttilöitä… tietysti kynttilöitä… Fenja, tuo hänelle kynttilä… No, osasitpa valita ajan tuodaksesi hänet! — huudahti hän taas nyökäyttäen Aljošaan päin ja alkoi kuvastimeen päin kääntyen nopeasti molemmin käsin laitella palmikkoaan. Näytti kuin hän olisi ollut tyytymätön.

— Eikö sattunut sopivasti? — kysyi Rakitin loukkaantuen miltei samassa.

— Sinä pelästytit minut, Rakitka, siinä se on, — sanoi Grušenjka ja kääntyi hymyillen Aljošan puoleen. — Älä pelkää minua, Aljoša ystäväni, olen hirveän iloinen tulostasi, sinä odottamaton vieraani. Mutta sinä pelästytit minut, Rakitka: minä luulin Mitjan tänne työntyvän. Katsos, minä petkutin häntä äsken ja vaadin häneltä kunniasanan, että hän uskoisi minua, mutta minä valehtelin. Sanoin hänelle meneväni Kuzjma Kuzjmitšin, ukkoni, luokse ja laskevani hänen kanssaan yöhön asti rahoja. Minähän käyn joka viikko hänen luonaan laskemassa koko illan tilejä. Olemme silloin lukittujen ovien takana: hän naksuttelee helmilautaansa ja minä istun ja kirjoitan kirjoihin — hän ei luota muihin kuin minuun. Mitja uskoi minun olevan siellä, mutta minä sulkeuduin asuntooni, — istun odottamassa erästä sanomaa. Kuinka Fenja päästikään teidät sisälle! Fenja, Fenja! Juokse portille, avaa ja katsele ympärillesi, eikö kapteeni ole jossakin! Kenties hän on piiloutunut ja pitää silmällä, pelkään hirmuisesti!

— Ei ole ketään, Agrafena Aleksandrovna, äsken juuri katselin joka suuntaan, käyn vähän väliä katsomassa raostakin, itsekin pelkään ja vapisen.

— Ovatko ikkunaluukut kiinni, Fenja, ja laskisit alas ikkunaverhon — kas näin. — Hän itse laski alas raskaat verhot. — Muuten hän lentää suoraa päätä tänne tulen nähdessään. Pelkään tänään Mitjaa, sinun veljeäsi, Aljoša. — Grušenjka puhui kovalla äänellä, joskin hätääntyneenä, ja ikäänkuin jonkinmoisen innostuksen vallassa.

— Miksi sinä tänään niin pelkäät Mitenjkaa? — tiedusteli Rakitin. — Ethän sinä yleensä näy häntä säikkyvän, sinun pillisi mukaan hän tanssii.

— Sanon sinulle odottavani sanomaa, erästä tuommoista kultaista pikku viestiä, niin että Mitenjkaa ei täällä nyt tarvittaisi ollenkaan. Eikä hän uskonutkaan, minä tunnen sen, että muka menin Kuzjma Kuzjmitšin luo. Luultavasti istuu nyt siellä olopaikassaan, puistossa Fjodor Pavlovitšin talon takana, ja vahtii minua. Mutta jos hän on mennyt istumaan, niin hän siis ei tule tänne, sitä parempi! Mutta Kuzjma Kuzjmitšin luo minä todellakin pistäydyin, Mitja itse saattoi minut, sanoin istuvani puoliyöhön asti ja pyysin häntä välttämättömästi tulemaan puolenyön aikana saattamaan minut kotiin. Hän meni pois, mutta minä istuin kymmenisen minuuttia ukon luona ja sitten taas tänne, uh, kuinka peloitti, — minä juoksin, jotta en kohtaisi häntä.

— Entä mihin mennäksesi olet noin koristautunut? Kas, miten soma myssykin on päässäsi.

— Itse sinä olet soma, Rakitin! Sanon sinulle, että odotan yhtä semmoista pikku sanomaa. Heti kun sanoma tulee, lähden kiitämään, — lennän tieheni, näette vain vilahduksen. Siksi olen koristautunut, jotta olisin valmiina.

— Mihin sinä sitten lennät?

— Jos saat liian paljon tietää, niin kovin pian vanhenet.

— Kas vain. Aivan ilon vallassa… En koskaan vielä ole nähnyt sinua tämmöisenä. Olet pukeutunut kuin tanssiaisiin, — sanoi Rakitin katsellen häntä.

— Sinähän ymmärrät paljon tanssiaisista.

— Entä ymmärrätkö sinä paljon?

— Minäpä olen nähnyt tanssiaiset. Kun Kuzjma Kuzjmitš kolmatta vuotta sitten naitti poikansa, niin minä katselin parvekkeelta. Mitäs, Rakitka, sinunko kanssasi minä juttelisin, kun tässä seisoo tämmöinen ruhtinas. Kas siinä on vieras! Aljoša, kultaseni, katson sinua enkä usko, Herra Jumala, kuinka sinä tulit luokseni. Totta puhuen en sinua odottanut, en aavistanut enkä aikaisemmin koskaan sitä uskonut, että sinä voisit tulla. Vaikka nyt ei olekaan se hetki, niin olen hirveän iloinen tulostasi! Istuudu sohvaan, tähän näin, kas niin, sinä minun kirkas kuutamoni. Toden totta, minä olen vielä ikäänkuin ymmällä… Voi sinua, Rakitka, jospa olisit tuonut hänet eilen tai toissa päivänä!… No, iloinen olen näinkin. Kenties on parempikin, että nyt, tämmöisellä hetkellä, eikä toissa päivänä…

Hän istuutui vallattomasti Aljošan viereen sohvalle ja katseli häntä aivan ihastuksissaan. Ja hän oli todellakin iloinen, hän ei valehdellut sitä sanoessaan. Hänen silmänsä paloivat, huulet nauroivat, mutta nauroivat herttaisesti, iloisesti, Aljoša ei ollut odottanutkaan näkevänsä niin hyväntahtoista ilmettä hänen kasvoissaan… Hän oli eiliseen päivään asti tavannut Grušenjkaa vähän, saanut hänestä peloittavan käsityksen, ja eilen häntä oli niin kauheasti järkyttänyt Grušenjkan ilkeys ja kavala temppu Katerina Ivanovnaa kohtaan, että hän oli hyvin ihmeissään, kun nyt yhtäkkiä näki hänessä aivan kuin kokonaan toisen ja yllättävän olennon. Ja niin masentunut kuin hän olikin omasta surustaan, niin hänen silmänsä pakostakin pysähtyivät tarkkaamaan Grušenjkaa. Koko tämän käytöstapa oli myös ikäänkuin kerrassaan muuttunut eilisestä parempaan päin: ei ollut juuri ollenkaan tuota eilistä imelyyttä puhetavassa, ei noita velttoja liikkeitä… kaikki oli yksinkertaista, teeskentelemätöntä, hänen liikkeensä olivat nopeita, suoria, luottavia, mutta hän oli hyvin kiihtynyt.

— Hyvä Jumala, millaisia asioita tänään tapahtuu, totta tosiaan, — alkoi hän taas lepertää. — Ja miksi minä olen tulostasi niin iloinen, Aljoša, sitä en tiedä itsekään. Jos kysyt, en tiedä.

— No, etkö enää tiedäkään, mistä olet iloinen? — hymähti Rakitin. — Aikaisemmin jostakin syystä ahdistit minua: tuo ja tuo hänet, täytyihän sinulla olla jokin tarkoitusperä.

— Ennen minulla oli toinen tarkoitusperä, mutta nyt se on mennyt, nyt on toinen aika. Minäpä kestitsen teitä. Minä olen nyt tullut hyväsydämisemmäksi, Rakitka. Mutta istuhan sinäkin, Rakitka, miksi seisot? Vai joko olet istuutunut? Älä pelkää, Rakituška ei unohda itseään. Hän istuu nyt, Aljoša, tuolla vastapäätä meitä ja on loukkaantunut: miksi minä en kehoittanut häntä ennen sinua istuutumaan. Uh, hän on hyvin herkkä loukkaantumaan, tuo Rakitka, hyvin herkkä! — alkoi Grušenjka nauraa. — Älä ole vihainen, Rakitka, minä olen nyt hyvä. Mutta miksi sinä istut surullisena, Aljošetska, vai pelkäätkö minua? — lausui hän ja katsoi iloisesti nauraen hänen silmiinsä.

— Hänellä on suru. Ei annettu virka-arvoa, — mörähti Rakitin.

— Mitä virka-arvoa?

— Hänen luostarinvanhimpansa alkoi löyhkiä.

— Kuinka löyhkiä? Sinä puhut jotakin roskaa, tahdot sanoa jonkin iljettävyyden. Pidä suusi kiinni, hölmö. Annatko, Aljoša, minun istuutua polvillesi, kas näin! — Ja hän nousi silmänräpäyksessä ja hypähti Aljošan polville kuin hyväilevä kissanpoika sekä kietoi hellästi oikean kätensä hänen kaulaansa: — minä ilahdutan sinut, jumalinen poikani! Ei, ihanko todella annat minun istua polvillasi etkä suutu? Jos käsket, niin hyppään pois.

Aljoša oli vaiti. Hän istui uskaltamatta liikahtaa, hän kuuli Grušenjkan sanat »Jos käsket, niin hyppään pois», mutta ei vastannut, oli kuin jähmettynyt. Mutta ei hänessä ollut sitä, mitä saattoi odottaa ja mitä saattoi kuvitella hänessä nyt olevan esimerkiksi vaikkapa Rakitin, joka himokkaasti tarkasteli häntä paikaltaan. Hänen sielunsa suuri murhe nieli kaikki tunteet, jotka vain saattoivat syntyä hänen sydämessään, ja jos hän vain olisi voinut tällä hetkellä täysin tehdä itsestään selvää itsellensä, niin hän olisi itsekin ymmärtänyt olevansa nyt mitä lujimmin turvattu kaikkia viettelyksiä ja kiusauksia vastaan. Kuitenkin, huolimatta henkisen tilansa koko hämärästä sekavuudesta ja häntä yhä jäytävästä murheesta, hän pakostakin ihmetteli erästä uutta ja omituista tunnetta, joka oli syntymässä hänen sydämessään: tämä nainen, tämä »hirveä» nainen ei ollenkaan synnyttänyt hänessä entistä pelkoa, pelkoa, joka ennen syntyi hänessä joka kerta, kun hän haaveili naisesta, jos semmoinen väikkyi hänen mielessään, vaan päinvastoin tämä nainen, jota hän oli pelännyt enemmän kuin muita ja joka nyt istui hänen polvillaan syleillen häntä, herätti hänessä nyt yht'äkkiä aivan toisen, odottamattoman ja erikoislaatuisen tunteen, jonkinmoisen harvinaisen, suuren ja vilpittömän mielenkiinnon tunteen kohtaansa, eikä tässä kaikessa enää ollut mitään pelkoa, ei vähintäkään entistä kauhua, — tämä oli pääasia, ja tämä häntä pakostakin ihmetytti.

— Mitä te siinä puhelette pötyä, — huudahti Rakitin, — tarjoa mieluummin samppanjaa, olet siihen velkapää, tiedät itse!

— Olen tosiaankin velkapää. Minähän lupasin, Aljoša, hänelle sinusta samppanjaa kaiken muun lisäksi, jos hän tuo sinut tänne. Anna tulla samppanjaa, minäkin juon! Fenja, Fenja, tuo meille samppanjaa, se pullo, jonka Mitja jätti, juokse pian. Vaikka olenkin saita, niin pullon tarjoan, en sinulle, Rakitka, sinä olet lahotatti, mutta hän on ruhtinas! Ja vaikka sieluni nyt on muuta täynnä, niin olkoon menneeksi, minä ryyppään teidän kanssanne, tekee mieli reuhata!

— Mikä ihmeen hetki sinulla on ja mikä »sanoma», saako kysyä vai onko se salaisuus? — otti Rakitin taas puheeksi ollen parhaansa mukaan sen näköinen kuin ei olisi millänsäkään niistä pistosanoista, joita myötäänsä lenteli häntä vastaan.

— Oh, ei se ole salaisuus, ja tiedäthän sinä sen itsekin, — sanoi äkkiä Grušenjka huolestuneena kääntäen päänsä Rakitiniin päin ja kallistuen hiukan poispäin Aljošasta, vaikka edelleenkin istui hänen polvillaan käsi hänen kaulallaan. — Upseeri on tulossa, Rakitin, upseerini on tulossa!

— Olen kuullut, että on tulossa, mutta onko hän jo niin lähellä?

— Mokrojessa on nyt, sieltä lähettää tänne pikalähetin, niin on hän itse kirjoittanut, äsken sain kirjeen. Istun odottamassa pikalähettiä.

— Kas vain! Miksi Mokrojessa?

— Olisi kovin pitkä juttu kertoa ja riittää sinulle jo tämäkin.

— Nytpä ovat Mitenjkan asiat hullusti, — ui, ui. Tietääkö hän vai eikä tiedä?

— Mitäpä tietäisi. Ei tiedä ensinkään! Jos saisi tietää, niin tappaisi. Mutta sitä minä nyt en ollenkaan pelkää, en pelkää nyt hänen veistään. Ole vaiti, Rakitka, älä muistuta mieleeni Dmitri Fjodorovitšia: hän on murskannut koko sydämeni. Mutta minä en tahdo mitään tästä tällä hetkellä ajatellakaan. Aljošetskaa voin ajatella, minä katselen Aljošetskaa… Hymyilehän minulle, kultaseni, ilostu, hymähdä minun tyhmyydelleni, minun riemulleni… Hymyilipä, hymyili! Kas miten ystävällisesti katsoo. Minä, tiedätkö Aljoša, olen kaiken aikaa ajatellut, että sinä olet minulle vihainen toissapäiväisestä, sen neidin takia. Koira minä olin, niin se on… Mutta hyvä on kuitenkin, että kävi niin. Se oli paha ja se oli hyvä, — hymähti Grušenjka äkkiä mietteissään, ja jokin kova piirre vilahti äkkiä hänen hymyssään. — Mitja kertoi hänen huutaneen: »Piiskaa pitäisi semmoiselle!» Minä loukkasin häntä silloin pahasti. Hän kutsui minut luokseen, tahtoi voittaa, viekoitella suklaallansa… Ei, se on hyvä, että kävi niin, — naurahti hän taas. — Mutta minä pelkään vain, että sinä suutuit…

— Mutta totta tosiaankin, — pisti Rakitin yhtäkkiä väliin tosissaan ihmetellen. — Hänhän todellakin pelkää sinua, Aljoša, tuommoista kananpoikasta.

— Sinulle, Rakitka, hän on kananpoikanen, siinä se… sentähden että sinulla ei ole omaatuntoa, siinä se! Minä näetkö, minä rakastan häntä sydämestäni, siinä se! Uskotko, Aljoša, että minä rakastan sinua koko sydämestäni?

— Voi sinua häpeämätöntä! Hän tunnustaa rakkauttaan sinulle, Aleksei!

— Mikä siinä, minä rakastankin.

— Entä upseeri? Entä kultainen sanoma Mokrojesta?

— Se on eri asia ja tämä on eri asia.

— Kas tuommoista se on naisväen ajatuksenjuoksun mukaan!

— Älä vihoita minua, Rakitka, — puuttui Grušenjka kiihkeästi puheeseen. — Se on yhtä ja tämä on toista. Minä rakastan Aljošaa toisella tavalla. Totta on, Aljoša, että minulla aikaisemmin oli viekas ajatus sinua kohtaan. Minähän olen alhainen, minähän olen hurja, no, mutta toisina hetkinä minä katson sinuun, Aljoša, kuin omaantuntooni. Ajattelen yhä: »Kuinka täytyykään tuollaisen nyt halveksia minua, inhoittavaa.» Ajattelin sitä toissa päivänäkin, kun juoksin neidin luota tänne. Jo kauan sitten olen sinut tällä tavoin huomannut, Aljoša, Mitjakin sen tietää, olen puhunut hänelle. Mitja kyllä ymmärtää. Uskotko, joskus minä todellakin, Aljoša, katson sinua ja häpeän, itseäni häpeän… Ja kuinka olen ruvennut ajattelemaan sinua ja mistä asti, sitä en tiedä enkä muista…

Sisälle tuli Fenja ja pani pöydälle tarjottimen, jolla oli avattu pullo ja kolme täytettyä pikaria.

— Samppanjaa tuotiin! — huudahti Rakitin. — Sinä olet innostunut, Agrafena Aleksandrovna, ja poissa suunniltasi. Tyhjennät pikarin ja lähdet tanssimaan. Ohhoh, tätäkään eivät ole osanneet tehdä, — lisäsi hän katsellen samppanjaa. — Keittiössä on ämmä kaatanut laseihin ja pullo on tuotu ilman korkkia ja lämmintäkin on. No, annahan vaikkapa näinkin…

Hän astui pöydän luo, otti pikarin, tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä ja kaatoi itsellensä toisen.

— Samppanjan ääreen ei usein joudu, — sanoi hän huuliaan nuollen. — No,
Aljoša, ota malja, näytä mikä olet miehiäsi. Mille joisimme maljan?
Paratiisin ovelle? Ota pikari, Gruša, juo sinäkin paratiisin oven
kunniaksi.

— Minkä paratiisin oven?

Hän otti pikarin, Aljoša otti omansa, joi pienen kulauksen ja pani pikarin jälleen paikalleen.

— Ei, parempi on juomatta! — hymyili hän hiljaista hymyä.

—- Kehua kyllä osasit! — huudahti Rakitin.

— En minäkään sitten, jos on niin, — yhtyi puheeseen Grušenjka, — eikä tee mielikään. Juo, Rakitka, yksinäsi koko pullo. Jos sinä, Aljoša, juot, niin sitten juon minäkin.

— Vasikan hienostelua tuommoinen, — ärsytti Rakitin, — vaikka itse istuu hänen polvillaan! Hänellä on toki suru, mutta mitäs sinulla on? Hän on noussut kapinaan Jumalaansa vastaan, valmistautui jo ahmimaan makkaraa…

— Mitenkä niin?

— Hänen luostarinvanhimpansa kuoli tänään, luostarinvanhin Zosima, pyhimys.

— Siis luostarinvanhin Zosima on kuollut! — huudahti Grušenjka. — Hyvä Jumala, minä en tietänytkään sitä. — Hän teki hartaasti ristinmerkin. — Herra Jumala, mitä minä teenkään, minähän istun nyt hänen sylissään! — huudahti hän hätkähtäen kuin pelästyksestä, hyppäsi silmänräpäyksessä pois Aljošan sylistä ja istuutui sohvaan. Aljoša katseli häntä pitkään ja ihmetellen, ja hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat.

— Rakitin, — lausui hän äkkiä kovalla ja lujalla äänellä, — älä ärsytä minua sanomalla, että olen noussut kapinaan Jumalaani vastaan. Minä en tahdo kantaa vihaa sinua vastaan, ja ole sinäkin senvuoksi hyväsydämisempi. Minä olen menettänyt semmoisen aarteen, jommoista sinulla ei koskaan ole ollut, etkä sinä nyt voi minua tuomita. Katso mieluummin häntä tässä: näitkö, kuinka hän minua säästi? Minä tulin tänne löytääkseni ilkeämielisen sydämen, — niin veti minua oma haluni siihen, koska itse olin alhainen, ja häijy, mutta minä löysin vilpittömän sisaren, aarteen — rakastavan sielun… Hän säästi äsken tunteitani… Agrafena Aleksandrovna, minä puhun sinusta. Sinä sait äsken sydämeni taas entiselleen.

Aljošan huulet alkoivat väristä ja hengitys tukahtui. Hän pysähtyi.

— Ihan taisi pelastaa sinut! — alkoi Rakitin nauraa häijysti.

— Hänhän tahtoi nielaista sinut, tiedätkö sen?

— Seis, Rakitka! — sanoi Grušenjka hypähtäen äkkiä paikaltaan. — Olkaa vaiti molemmat. Nyt sanon kaikki: sinä, Aljoša, ole vaiti sen tähden, että nuo tuollaiset sanasi saavat minut häpeämään, sillä minä olen ilkeä enkä hyvä, — sellainen minä olen. Mutta sinä, Rakitka, ole vaiti sen tähden, että sinä valehtelet. Oli sellainen halpamainen ajatus olemassa, että tahdoin hänet nielaista, mutta nyt sinä valehtelit, nyt on aivan toista… enkä tahdo sinua enää kuulla, Rakitka! — Kaiken tämän Grušenjka lausui tavattoman kiihtyneenä.

— Kas, miten kumpikin on vimmoissaan! — sähisi Rakitin katsellen ihmeissään heitä kumpaakin. — Aivan kuin mielettömät, on ihan kuin olisin joutunut hullujenhuoneeseen. Ovat heltyneet molemmin puolin, alkavat kohta itkeä!

— Minä alankin itkeä, minä alan itkeä! — lausui Grušenjka. — Hän nimitti minua sisarekseen, enkä minä sitä koskaan unhota! Mutta kuulehan, Rakitka, vaikka minä olenkin ilkeä, niin kuitenkin minäkin olen sipulin antanut.

— Minä ihmeen sipulin? Hyi perhana, ihanhan te olette todella hulluja!

Rakitin ihmetteli heidän innostustaan ja oli loukkaantunut ja äkäinen, vaikka olisikin voinut ymmärtää, että kummassakin oli nyt juuri yhteen kerääntyneenä kaikki, mikä saattoi järkyttää heidän sielujansa, kuten usein elämässä tapahtuu. Mutta Rakitin, joka varsin herkästi kykeni ymmärtämään kaiken, mikä koski häntä itseään, oli sangen vähän herkkä ymmärtämään lähimmäistensä tunteita ja mielentiloja, — osaksi nuoruuden kokemattomuuden tähden, osaksi myös suuren itsekkyytensä vuoksi.

— Näetkö, Aljošetška, — alkoi Grušenjka äkkiä hermostuneesti nauraa kääntyen hänen puoleensa, — minä kehaisin Rakitkalle antaneeni sipulin, mutta sinulle en kersku, sanon sinulle sen toisessa tarkoituksessa. Se on vain satu, mutta se on kaunis satu, ja minä olen sen kuullut, olin silloin vielä lapsi, Matrenaltani, joka nyt on keittäjättärenäni. Katsos, se oli näin: Oli kerran eukko, hyvin ilkeä eukko, ja kuoli. Eikä häneltä jäänyt ainoatakaan hyvää tekoa. Pirut ottivat hänet ja paiskasivat tuliseen järveen. Mutta hänen suojelusenkelinsä seisoo ja ajattelee: voisinkohan muistaa minkään sellaisen hänen hyvän tekonsa, jonka voisin sanoa Jumalalle. Muisti semmoisen ja sanoo Jumalalle: hän, sanoo, nyhtäisi vihannestarhastaan sipulin ja antoi kerjäläisvaimolle. Ja Jumala vastaa hänelle: ota sinä, sanoo, se sama sipuli, ojenna se hänelle järveen, tarttukoon siihen ja vedettäköön sillä, ja jos saat vedetyksi hänet pois järvestä, niin tulkoon paratiisiin, mutta jos sipuli katkeaa, niin jääköön eukko sinne, missä nytkin on. Enkeli riensi eukon luo, ojensi hänelle sipulin: ota, sanoo, eukko, tartu kiinni ja anna vetää. Ja hän alkoi varovasti vetää eukkoa, oli jo melkein saanut vedetyksi pois, mutta muut syntiset järvessä, nähtyään eukkoa vedettävän pois, alkoivat kaikki tarttua häneen kiinni, tullakseen yhdessä hänen kanssaan pois vedetyksi. Mutta eukko oli hyvin häijy ja alkoi potkia jaloillaan: »Minua vedetään eikä teitä, minun on sipuli eikä teidän.» Heti kun hän oli tämän sanonut, niin sipuli katkesi. Ja eukko putosi järveen ja palaa siellä vielä tänä päivänäkin. Mutta enkeli rupesi itkemään ja meni pois. Semmoinen on se satu, Aljoša, muistan sen ulkoa, sillä minä itse juuri olenkin tuo häijy eukko. Rakitkalle minä kehuin, että olen antanut sipulin, mutta sinulle sanon toisin: kaiken kaikkiaan olen antanut koko elämäni aikana vain jonkin sipulin, siinä ovatkin aivan kaikki minun hyvät työni. Äläkä sinä kehu minua tämän jälkeen, Aljoša, älä pidä minua hyvänä, minä olen paha, hyvin paha, ja jos sinä kehut, niin saatat minut häpeämään. Oh, olen ihan katumuksen vallassa. Kuule, Aljoša: minä halusin niin suuresti houkutella sinut luokseni ja kävin niin kiihkeästi Rakitkan kimppuun, että lupasin hänelle kaksikymmentäviisi ruplaa, jos hän tuo sinut luokseni! Seis, Rakitka, odota! — Hän astui nopein askelin pöydän luo, avasi laatikon, otti esille kukkaron ja siitä kahdenkymmenenviiden ruplan setelin.

— Mitä roskaa! Mitä roskaa! — huudahteli Rakitin hämillään.

— Ota vastaan Rakitka, velkani, et kai kieltäytyne, itsehän pyysit. —
Ja hän paiskasi Rakitinille setelin.

— Vielä tässä kieltäytyä, — mörähti Rakitin ilmeisesti hämillään, mutta uljaasti salaten häpeänsä. — Tämä on meille varsin sopiva; hölmöt ovatkin olemassa hyödyttääkseen viisasta.

— Mutta nyt ole vaiti, Rakitka, kaikki se, mitä nyt sanon, on semmoista, mikä ei ole sinun korviasi vasten. Istuudu tänne nurkkaan ja pidä suusi kiinni; sinä et rakasta meitä, ole siis vaiti.

— Miksi minä rakastaisinkaan teitä? — sanoi Rakitin irvistäen ja salaamatta enää vihastustaan. Kahdenkymmenenviiden ruplan setelin hän pisti taskuunsa ja hän häpesi todellakin Aljošaa. Hän oli toivonut saavansa maksun myöhemmin aivan Aljošan tietämättä ja nyt hän vihastui häpeästä. Tähän hetkeen saakka hän oli pitänyt varsin viisaana olla liiaksi vastustelematta Grušenjkaa, tämän pistopuheista huolimatta, sillä tällä näytti olevan jonkin verran valtaa hänen ylitseen. Mutta nyt hänkin suuttui:

— Rakastetaan jonkin tähden, mutta mitä te olette minulle tehneet kumpikin?

— Rakasta sinä ilman mitään vastalahjaa, niinkuin Aljoša rakastaa.

— Miten hän sinua rakastaa mitä sellaista hän on sinulle osoittanut, kun olet niin innoissasi?

Grušenjka seisoi huoneen keskellä, puhui lämpimästi, ja hänen äänessään kuului hysteerisiä vivahduksia.

— Ole vaiti, Rakitka, sinä et ymmärrä meistä mitään! Äläkä uskallakaan tästä lähin sinutella minua, en salli sitä, mistä oletkaan saanut sen rohkeuden, siinä se! Istuudu nurkkaan ja pidä suusi kiinni, niinkuin renkini! Mutta sinulle, Aljoša, sinulle yksin sanon nyt puhtaan totuuden, jotta näkisit millainen elukka minä olen. En puhu Rakitkalle, vaan sinulle. Minä tahdoin syöstä sinut turmioon, Aljoša, se on aivan totta, olin sen ihan päättänyt; tahdoin sitä niin innokkaasti, että lahjoin Rakitinin rahalla, jotta hän toisi sinut tänne. Ja minkä tähden minä sitä niin tahdoin? Sinä, Aljoša, et tietänytkään mitään, käännyit minusta poispäin, ohi kulkiessasi luot silmäsi alas, mutta minä olen tähän mennessä sata kertaa katsellut sinua, aloin kaikilta kysellä sinusta. Kasvosi painuivat sydämeeni: »Hän halveksii minua», ajattelen, »ei tahdo edes katsoa minuun». Ja semmoinen tunne valtasi minut lopulta, että ihmettelen itsekin itseäni: miksi minä pelkään tuommoista poikaa? Nielaisen hänet ja nauran asialle. Jouduin aivan vihan valtaan. Uskotko sitä: ei kukaan täällä uskalla sanoa eikä ajatella tulevansa Agrafena Aleksandrovnan luo sille huonolle asialle; minulla on vain tuo ukko, häneen minä olen sidottu ja hänelle myyty, saatana on meidät vihkinyt, mutta toisista — ei kukaan. Sinua katsellessani päätin: hänet nielaisen. Nielaisen ja nauran. Näetkö, millainen ilkeä koira minä olen, jota sinä nimitit sisareksesi! Nyt on saapunut tuo elämäni turmelija, istun nyt ja odotan sanomaa. Tiedätkö, mikä minulle on ollut tämä loukkaajani? Viisi vuotta sitten, kun minut Kuzjma toi tänne, — istun lymyillen ihmisiä, etteivät näkisi ja kuulisi minua, heikkona, tyhmänä istun ja itken, yökausiin en nuku, — ajattelen: »Missä hän nyt lieneekään, loukkaajani? Nauraa luultavasti toisen kanssa minulle, mutta kylläpä minä näytän hänelle, ajattelen, kunhan vain näkisin hänet, kohtaisin jolloinkin: minäpä maksan hänelle, kyllä maksan hänelle.» Öisin pimeässä itken painautuen tyynyyn ja haudon yhä tätä, tahallani raatelen sydäntäni, ruokin sitä vihalla. »Kyllä minä hänelle, kyllä minä hänelle vielä sen maksan!» Näin huusin pimeässä. Ja kun äkkiä muistan, että en voi tehdä hänelle mitään, mutta hän nyt nauraa minulle tai kenties on kokonaan unohtanut eikä muistakaan, niin heittäydyn vuoteesta lattialle, vuodatan voimattomia kyyneliä ja vapisen päivän sarastukseen asti. Aamulla nousen vihaisempana kuin koira, myöhemmin, mitäs arvelet: aloin koota pääomaa, tulin säälimättömäksi, lihoin, — luuletko, että olen tullut viisaammaksi? Enhän, ei kukaan sitä tiedä eikä näe koko maailmassa, mutta kun alkaa yön pimeys, niin yhä vieläkin, kuten tyttönä viisi vuotta sitten, toisinaan makaan kiristellen hampaitani ja itken koko yön: »Kyllä minä hänelle, kyllä minä hänelle», ajattelen! Kuulitko tämän kaiken? No, kuinka sinä siis nyt minut ymmärrät: kuukausi sitten tulee minulle äkkiä juuri tuo kirje: hän saapuu, on jäänyt leskeksi, tahtoo tavata minua. Ihan hengitykseni silloin pysähtyi, Herra Jumala, ja äkkiä ajattelin: hän tulee ja viheltää minulle, kutsuu minua, ja minä ryömin hänen luokseen kuin piesty koira, syyllisenä! Ajattelen tätä enkä usko itsekään itseäni: »Olenko alhainen vai enkä ole alhainen, juoksenko hänen luokseen vai enkö juokse?» Ja sellainen vihastus itseäni kohtaan valtasi minut koko tämän kuukauden ajaksi, että sen on vielä pahempi kuin viisi vuotta sitten. Näetkö nyt, Aljoša, kuinka hurja minä olen, miten vihan vimmassa olen sanonut sinulle totuuden: Leikin huvikseni Mitjan kanssa, etten rientäisi tuon toisen luo. Ole vaiti, Rakitka, ei ole sinun asiasi tuomita minua, en ole puhunut sinulle. Ennen teidän tuloanne makailin tässä, odotin, ajattelin, koko kohtaloani punnitsin, ettekä te koskaan voi saada tietää, mitä oli sydämessäni. Ei, Aljoša, sano neidillesi, että hän ei olisi vihoissaan toissapäiväisestä!… Eikä tiedä kukaan koko maailmassa, millaiselta minusta nyt tuntuu, eikä voikaan tietää… Sillä kenties minä otan tänään sinne mukanani veitsen, en ole vielä tehnyt päätöstäni…

Ja lausuttuaan tämän »surkean» sanan Grušenjka äkkiä ei voinut hillitä itseään, ei puhunut loppuun, peitti kasvonsa käsiinsä, heittäytyi sohvalle tyynyjen väliin ja alkoi itkeä ääneensä kuin pieni lapsi. Aljoša nousi paikaltaan ja meni Rakitinin luo.

— Miša, — lausui hän, — älä ole vihainen. Hän on loukannut sinua, mutta älä ole vihainen. Kuulitko häntä äsken? Ei saa pyytää ihmisen sielulta niin paljon, pitää olla armahtavaisempi…

Aljoša lausui tämän sydämensä hillittömän purkauksen vallassa. Hänen oli pakko saada lausutuksi sanottavansa ja hän kääntyi Rakitinin puoleen. Jos Rakitinia ei olisi ollut, niin hän olisi huudahdellut yksinään. Mutta Rakitin katsoi ivallisesti ja Aljoša pysähtyi äkkiä.

— Sinut ladattiin äsken täyteen luostarinvanhintasi ja nyt sinä laukaisit luostarinvanhimmallasi minuun, Aljošenjska, pieni Jumalan mies, — lausui Rakitin hymyillen vihamielisesti.

— Älä naura, Rakitin, älä pilkkaa, älä puhu vainajasta: hän on korkeampi kaikkia, jotka ovat eläneet maan päällä! — huudahti Aljoša itku kurkussa. — En ole noussut puhumaan sinulle tuomarina, vaan olen itse viimeinen tuomittavista. Mikä minä olen hänen edessään? Minä tulin tänne joutuakseni tuomioon ja sanoin: Olkoon, olkoon! ja tämän tein heikkoluontoisuudessani, mutta hän, joka on kärsinyt viisi vuotta, heti kun vain joku tuli ja lausui hänelle vilpittömän sanan, — antoi kaikki anteeksi, unohti kaikki ja itkee! Hänen loukkaajansa on tullut takaisin, kutsuu häntä, ja hän antaa tälle anteeksi kaiken ja kiiruhtaa hänen luokseen riemuissaan eikä ota veistä, ei ota! Ei, minä en ole sellainen. En tiedä, oletko sinä, Miša, sellainen, mutta minä en ole sellainen. Olen tänään, nyt juuri saanut tämän opin… Hän on rakkaudessa yläpuolella meitä… Oletko kuullut häneltä ennen sitä, minkä hän nyt kertoi? Et, et ole kuullut; jos olisit kuullut, niin olisit jo kauan sitten ymmärtänyt kaiken… ja toinen, jota loukattiin toissa päivänä, antakoon hänkin hänelle anteeksi! Ja hän antaakin, kunhan saa tietää… ja hän saa tietää… Tämä on vielä lepyttämätön sielu, täytyy häntä säästää… kenties tässä sielussa on aarre…

Aljoša vaikeni, sillä hän oli tukahtua. Rakitin katsoi kaikesta vihastuksestaan huolimatta häneen ihmetellen. Hän ei olisi koskaan odottanut hiljaiselta Aljošalta moista sanatulvaa.

— Jopa ilmestyi asianajaja! Oletko rakastunut häneen, vai mitä? Agrafena Aleksandrovna, paastoojammehan on todellakin rakastunut sinuun, olet voittanut! — huudahti hän julkeasti nauraen.

Grušenjka nosti päänsä tyynyjen välistä ja katsoi Aljošaan hymyillen hellää hymyä, joka äkkiä oli valaissut hänen kyynelistä pöhöttyneet kasvonsa.

— Anna sinä hänen olla, Aljoša, kerubini, näethän millainen hän on, jopa löysitkin, kenelle puhua. Minä, Mihail Osipovitš, — kääntyi hän Rakitinin puoleen, — tahdoin pyytää sinulta anteeksi sitä, että olin sinua haukkunut, mutta nyt taas en tahdo. Aljoša, tule luokseni, istuudu tähän, — houkutteli hän Aljošaa iloisesti hymyillen, — kas niin, istuudu tähän, sano sinä minulle (hän tarttui Aljošan käteen ja katseli hymyillen hänen kasvojaan), — sano sinä minulle: rakastanko minä häntä vai enkö? Loukkaajaani nimittäin, rakastanko vai enkö? Makasin ennen teidän tuloanne täällä pimeässä kysellen yhä sydämeltäni: rakastanko häntä vai enkö? Ratkaise sinä se minulle, Aljoša, aika on tullut, mitä päätät, niin tapahtuu. Onko minun annettava hänelle anteeksi vai eikö?

— Olethan jo antanut anteeksi, — lausui Aljoša hymyillen.

— Olen todellakin antanut anteeksi, — lausui Grušenjka mietteissään. — Kuinka halpamainen sydän. Halpamaisen sydämeni malja! — sanoi hän temmaten äkkiä pöydältä pikarin, joi sen yhdellä kertaa pohjaan, kohotti ylös ja paiskasi voimakkaasti lattiaan. Lasi meni helisten sirpaleiksi. Jokin kova piirre vilahti hänen hymyssään.

— Kenties vielä en olekaan antanut anteeksi, — lausui hän omituisen uhkaavasti luoden silmänsä maahan aivan kuin puhuisi itsensä kanssa. — Kenties sydän vasta valmistautuu antamaan anteeksi. Taistelen vielä sydäntäni vastaan. Näetkö, Aljoša, minä olen alkanut kovasti rakastaa viiden vuoden vanhoja kyyneliäni… Ehkäpä olen rakastanut ainoastaan kärsimääni loukkausta enkä ollenkaan häntä.

— Enpä tahtoisi olla hänen nahoissaan! — sähisi Rakitin.

— Etkä tule olemaankaan, Rakitka, et koskaan tule olemaan hänen nahoissaan. Sinä saat ommella minulle kenkiä, Rakitka, semmoiseen työhön minä sinua käytän, etkä sinä koskaan saa nähdäkään sellaista kuin minä… Ja ehkäpä hänkään ei saa nähdä…

— Hänkö? Entä miksi olet koristautunut? — ärsytti Rakitin ilkeämielisesti hymyillen.

— Älä moiti minua ulkoasuni tähden, Rakitka, et tunne vielä koko minun sydäntäni! Jos tahdon, niin repäisen heti koristeeni, heti repäisen, tällä hetkellä, — huudahti Grušenjka heleällä äänellä. — Et tiedä sinä, miksi olen tässä puvussa, Rakitka! Kenties astun hänen eteensä ja sanon: »Oletko nähnyt minut tämmöisenä, vai etkö vielä ole?» — Hänhän jätti minut seitsemäntoistavuotiaana, laihana, keuhkotautisena vetistelijänä. Istuudun hänen viereensä, ihastutan hänet, saan hänet hehkumaan: »Näitkö millainen nyt olen», sanon, »no, riittäköön se sinulle, hyvä herra, pyyhi suutasi, sivu suun meni!» — kenties tämä asu on vain sitä varten, Rakitka, — lopetti Grušenjka vihaisesti nauraen. — Hurja minä olen, Aljoša, villitty. Riistän yltäni tämän asuni, raatelen itseni, kauneuteni, poltan kasvoni ja viiltelen niitä veitsellä, menen kerjäämään. Jos tahdon, niin en mene nyt mihinkään enkä kenenkään luo; jos päähäni pistää, — niin jo huomenna lähetän Kuzjmalle takaisin kaikki, mitä hän on minulle lahjoittanut, ja kaikki hänen rahansa, ja lähden itse koko elämäni ajaksi tekemään työtä päiväläisenä!… Luuletko, että minä en tee tätä, Rakitka, etten uskalla tehdä? Teen, teen, heti voin sen tehdä, älkää vain minua ärsyttäkö… Mutta hänet minä ajan pois, hänelle näytän pitkännenän, hän ei minua näe!

Viimeiset sanat hän huusi hysteerisesti, mutta ei taaskaan jaksanut hillitä itseään, kätki kasvonsa käsiinsä, heittäytyi tyynyä vastaan ja alkoi taas väristä nyyhkytyksistä. Rakitin nousi paikaltaan:

— On jo aika, — sanoi hän. — On myöhä, luostariin ei päästetä.

Grušenjka hypähti heti paikaltaan.

— Tahdotko, Aljoša, todellakin mennä pois! — huudahti hän surullisen hämmästyksen valtaamana. — Mitä sinä nyt teetkään minulle: olet kohottanut minut ja kokonaan näännyttänyt, ja nyt taas tämä yö, taas minun on jäätävä yksin!

— Eihän hän voi jäädä yöksi sinun luoksesi? Mutta jos tahdot — niin olkoon! Voin lähteä yksinkin! — sanoi Rakitin leikillään ja myrkyllisesti.

— Ole vaiti, paha- henki, — huudahti Grušenjka hänelle raivostuneena, — et ole koskaan puhunut minulle sellaisia sanoja, jollaisia hän on tullut minulle sanomaan.

— Mitä hän sitten on sanonut sinulle? — mutisi Rakitin ärsyttävästi.

— En tiedä minä, en käsitä, en tiedä mitään, mitä hän on minulle sanonut, sydämelle on puhunut, sydämeni hän on kääntänyt… Hän on ensimmäinen ja ainoa, joka on minua säälinyt, siinä se! Miksi sinä, kerubi, et ole tullut ennen, — hän lankesi äkkiä Aljošan eteen polvilleen aivan kuin pois suuniltaan joutuneena. — Minä olen koko elämäni ajan odottanut sellaista kuin sinä, olen tietänyt, että joku sellainen tulee ja antaa minulle anteeksi. Olen uskonut, että joku rakastaa minuakin kehnoa, ei vain riettauden tähden!…

— Mitä minä oikeastaan olen sinulle tehnyt? — vastasi hellästi hymyillen Aljoša, kumartui hänen puoleensa ja tarttui hellästi hänen käsiinsä. — Sipulin olen sinulle antanut, vain hyvin pienen sipulin, en mitään muuta!…

Ja tämän sanottuaan hän alkoi itsekin itkeä. Sillä hetkellä alkoi
ulkoeteisestä äkkiä kuulua kolinaa, joku astui sisälle eteiseen.
Grušenjka hyppäsi pystyyn aivan kuin olisi hirveästi pelästynyt.
Huoneeseen juoksi kolisten ja huutaen Fenja.

— Rouva-kulta, rouva, pikalähetti on tullut! — huusi hän iloisesti ja
hengästyneenä. — Mokrojesta ovat tulleet matkavaunut teitä hakemaan.
Kyytimies Timotei kolmivaljakolla, heti vaihdetaan uudet hevoset…
Kirje, kirje, rouva, tässä on kirje!

Hänellä oli kirje kädessä, ja kaiken aikaa huutaessaan hän heilutteli sitä ilmassa. Grušenjka sieppasi häneltä kirjeen ja vei sen lähelle kynttilää. Se oli vain kirjelippu, muutamia rivejä, hän luki sen silmänräpäyksessä.

— Huusi! — huudahti hän aivan kalpeana, ja hänen kasvonsa vääristyivät tuskalliseen hymyyn. — Vihelsi! Ryömi, koiranpentu!

Mutta vain silmänräpäyksen hän seisoi ikäänkuin empien. Äkkiä tulvahti veri hänen päähänsä, ja hänen poskensa hehkuivat kuin tulessa.

— Minä lähden! — huudahti hän äkkiä. — Viisi elämäni vuotta! Hyvästi! Hyvästi, Aljoša, kohtaloni on ratkaistu… Menkää, menkää, menkää pois nyt luotani kaikki, etten teitä enää näkisi!… Grušenjka on lentänyt uuteen elämään… Älä muistele minua pahalla sinäkään, Rakitka. Kenties menen kohti kuolemaa! Uh! Olen kuin juovuksissa!

Hän jätti heidät äkkiä ja juoksi makuuhuoneeseensa.

— No, ei hän nyt jouda meitä ajattelemaan! — mutisi Rakitin. — Menkäämme, muuten kukaties taas alkaa tuo akkojen huuto. Minua tympäisevät jo nämä kyynelpitoiset huudot…

Aljoša antoi koneellisesti kuljettaa itsensä ulos. Pihalla seisoivat matkavaunut, hevosia riisuttiin valjaista, kuljetettiin lyhdyt käsissä, touhuttiin. Avoimesta portista tuotiin vereksiä hevosia kolmivaljakkoon. Mutta tuskin olivat Aljoša ja Rakitin päässeet ulos ovesta, kun äkkiä Grušenjkan makuuhuoneen ikkuna avautui ja hän huusi sointuvalla äänellä Aljošan jälkeen:

— Aljošetška, sano terveisiä veljellesi Mitenjkalle, ja sano hänelle, ettei muistelisi minua, pahantekijäänsä, pahalla. Ja kerro hänelle myös näillä minun sanoillani: »Grušenjka joutui lurjuksen omaksi, eikä sinulle, jalolle miehelle!» Ja lisää hänelle myös, että Grušenjka rakasti häntä tunnin ajan, ainoastaan yhden tunnin kaiken kaikkiaan rakasti, — niin että hän tästä lähin muistaisi tuon tunnin koko elämänsä ajan, niin määräsi, sano, Grušenjka sinulle koko elämän ajaksi!…

Hän lopetti äänellä, joka oli täynnä nyyhkytystä. Ikkuna sulkeutui.

— Hm! Hm! — mylvähti Rakitin nauraen. — Surmasi veli Mitenjkan ja käskee vielä muistamaan sitä koko elämän ajan. Siinä peto!

Aljoša ei vastannut mitään, aivan kuin ei olisi kuullut; hän kulki Rakitinin vieressä nopeasti, aivan kuin hänellä olisi ollut hyvin kiire; oli kuin hän olisi unohtanut kaiken, hän kulki koneellisesti. Rakitinia äkkiä pisti jokin aivan kuin häntä olisi sormella kosketettu kipeään haavaan. Aivan toista hän oli odottanut äsken, kun oli vienyt Grušenjkan ja Aljošan yhteen; aivan toista oli tapahtunut eikä sitä, mitä hän niin mielellään olisi tahtonut.

— Hän on puolalainen, tuo Grušenjkan upseeri, — alkoi hän taas puhua hillitysti, — eikä hän nyt ole ensinkään mikään upseeri, vaan palveli tullivirkamiehenä Siperiassa, jossakin Kiinan rajalla luullakseni, mikä lieneekin raihnainen pieni puolalainen. Kuuluu menettäneen paikkansa. On nyt saanut kuulla Grušenjkalle kertyneen omaisuutta ja on tullut takaisin, — siinä koko se ihme.

Aljoša ei näyttänyt taaskaan kuulevan. Rakitin ei voinut hillitä itseään:

— No, käännytitkö syntisen? — naurahti hän ilkeästi Aljošalle. — Palautitko porton oikealla tielle? Taisit ajaa pois seitsemän riivaajaista? Kas siinähän tapahtuivat nuo äskeiset ihmeemme, joita odotettiin!

— Lakkaa, Rakitin, — lausui Aljoša kärsien sielussaan.

— Sinä »halveksit» kai nyt minua äskeisten viidenkolmatta ruplan tähden? Möi muka todellisen ystävän. Mutta ethän sinä ole Kristus enkä minä ole Juudas.

— Ah, Rakitin, vakuutan sinulle, että olin sen kokonaan unohtanut, — huudahti Aljoša, — sinä itse nyt juuri muistutit sen mieleeni…

Mutta Rakitin oli jo lopullisesti suuttunut.

— Piru teidät vieköön kaikki ja jokaisen! — karjaisi hän äkkiä. — Ja mitä perhanaa minä puutuin tekemisiin kanssasi! En tahdo tästä lähin enää tuntea sinua. Mene yksin, tuossa on sinun tiesi!

Ja hän kääntyi äkkiä toiselle kadulle jättäen Aljošan yksin pimeyteen.
Aljoša lähti kaupungista ja meni kedon poikki luostariin.

4.

Galilean Kaanaa

Oli jo sangen myöhä luostarin tapojen mukaan, kun Aljoša saapui erakkomajaan; hänet päästi portinvahti sisälle erikoista tietä. Kello oli jo lyönyt yhdeksän, — oli yleisen levähdyksen ja rauhan hetki kaikille niin levottoman päivän jälkeen. Aljoša avasi arasti oven ja astui luostarinvanhimman kammioon, jossa nyt oli tämän ruumisarkku. Kammiossa ei ollut ketään muita kuin isä Paísi, joka yksinään luki ruumisarkun ääressä evankeliumia, ja nuori palvelijamunkki Porfiri, joka väsyneenä eilisestä yöllisestä keskustelusta ja tämän päivän touhusta nukkui viereisessä huoneessa lattialla sikeätä nuoren miehen unta. Vaikka isä Paísi kuulikin Aljošan tulon, niin hän ei katsahtanutkaan häneen päin. Aljoša meni ovesta oikealla olevaan nurkkaan, polvistui ja alkoi rukoilla. Hänen sydämensä oli täysi, mutta kaikki oli omituisen epäselvää eikä yksikään tunne eronnut toisista muita voimakkaampana, päinvastoin toinen työnsi tieltään toisen jonkinmoisessa hiljaisessa, tasaisessa kiertoliikkeessä ollen. Mutta sydämessä tuntui suloiselta, eikä Aljoša, omituista kyllä ihmetellyt sitä. Taas hän näki edessään tämän ruumisarkun, mutta itkuista, valittelevaa, kipeätä surua ei ollut hänen sielussaan, kuten oli ollut aamulla. Heti sisään tultuaan hän oli langennut polvilleen niinkuin pyhän esineen eteen langetaan, mutta riemu, riemu säteili hänen mielessään ja hänen sydämessään. Yksi kammion ikkunoista oli auki, ilma oli raikas ja kylmänpuoleinen, — haju on siis tullut vielä voimakkaammaksi, koska on katsottu tarpeelliseksi avata ikkuna, — ajatteli Aljoša. Mutta ei tämäkään mädänneen hajun ajatteleminen, joka hänestä vielä äsken tuntui niin kauhealta ja kunnialle käyvältä, synnyttänyt hänessä äskeistä surumielisyyttä ja äskeistä paheksumista. Hän alkoi hiljaa rukoilla, mutta tunsi pian itse rukoilevansa miltei koneellisesti. Ajatusten katkelmia välähteli hänen sielussaan, ne syttyivät kuin tähdet ja sammuivat hamassa, vaihtuivat toisiin, mutta sen sijaan hänen sielussaan oli vallalla jotakin kokonaista, lujaa, viihdyttävää, ja hän oli itse siitä tietoinen. Väliin hän aloitti palavan rukouksen, hänen teki niin kovin mieli kiittää ja rakastaa… Mutta aloitettuaan rukouksen hän siirtyi äkkiä johonkin muuhun, vaipui ajatuksiinsa, unohti sekä rukouksen että sen, mikä oli sen katkaissut. Hän alkoi kuunnella, mitä isä Paísi luki, mutta kun hän oli hyvin uupunut, niin hän alkoi vähitellen torkahdella…

»Ja kolmantena päivänä olivat Häät Galilean Kaanaassa», luki isä Paísi, »ja Jeesuksen äiti oli siellä. Niin Jeesus ja hänen opetuslapsensa kutsuttiin myös häihin.»

— Häät? Mitä tämä on… häät… pyöri vihurina Aljošan mielessä, — hänellä on myös onni… lähti kemuihin… Ei, hän ei ottanut veistä, ei ottanut veistä… Se oli vain »surkea» sana… No… surkeat sanat täytyy antaa anteeksi, ehdottomasti. Surkeat sanat tuovat lohtua sielulle… ilman niitä kävisi suru liian raskaaksi ihmisille. Rakitin lähti syrjäkadulle. Niin kauan kuin Rakitin ajattelee kärsimiään loukkauksia, hän aina poikkeaa syrjäkadulle… Mutta tie… tie on suuri valtatie, suora, valoisa, kristallinkirkas, ja sen päässä on aurinko… Mitä?… mitä luetaan?

»… Ja koska viini puuttui, sanoi Jeesuksen äiti hänelle: ei heillä ole viiniä»… kuuli Aljoša.

— Niin, minulta jäi tässä huomaamatta, vaikka en tahtonut jättää huomaamatta, mutta tästä paikasta minä pidän: tämä on Galilean Kaanaa, on ensimmäinen ihme… Ah, tämä on ihme, ah, tämä on ihana ihme! Ei murheessa, vaan ihmisten riemussa oli läsnä Kristus, kun teki ensimmäisen kerran ihmeen, ihmisten iloa hän auttoi… »Ken rakastaa ihmisiä, hän rakastaa heidän iloaankin»… Tätä toisteli vainaja myötäänsä, tämä oli yksi hänen pääajatuksiaan… Ilman iloa ei voi elää, sanoi Mitja… Niin, Mitja… Kaikki, mikä on totta ja kaunista, on aina täynnä kaiken anteeksi antamusta — tätä hän myös puhui…

»… Jeesus sanoi hänelle: vaimo, mitä minun on sinun kanssasi? Ei minun aikani ole vielä tullut. Hänen äitinsä sanoi palvelijoille: mitä hän teille sanoo, se tehkäät…»

— Tehkäät… Ilo, joittenkin köyhien, hyvin köyhien ihmisten ilo… Tietysti köyhien, kun ei häissäkään heillä ollut viiniä… Historiantutkijat kirjoittavat, että Gennesaretin järven ympärillä ja niillä seuduin kaikkialla asui silloin kaikkein köyhintä väestöä, mitä vain voi kuvitella… Ja tiesi silloin toisen siellä olevan suuren olennon suuri sydän, Hänen äitinsä sydän, että Hän ei ollut tullut silloin alas maan päälle ainoastaan suurta, peloittavaa sankaritekoaan suorittamaan, vaan että Hänen sydämensä ymmärtää myös joidenkin aivan valistumattomien ja viekastelemattomien olentojen vilpittömän ja yksinkertaisen ilon, noiden olentojen, jotka olivat ystävällisesti kutsuneet Hänet köyhiin häihinsä. »Ei minun aikani ole vielä tullut», sanoo Hän hiljaa hymyillen (aivan varmasti Hän hymyili äidilleen lempeästi!)… Tosiaankin, sitä vartenko Hän oli astunut alas maan päälle, että antaisi lisää viiniä köyhissä häissä? Mutta Hän meni kuitenkin ja teki äitinsä pyynnön mukaisesti… Ah, hän lukee taas:

»… Jeesus sanoi heille: täyttäkää vesiastiat vedellä. Ja he täyttivät ne ylön täyteen.

»Ja hän sanoi heille: pankaat nyt sisälle ja viekäät edeskäyvälle. Ja he veivät.

»Mutta kun edeskäypä maisti sitä vettä, joka viiniksi tullut oli (eikä tietänyt, kusta se tuli, mutta palvelijat tiesivät, jotka veden ammensivat), kutsui edeskäypä yljän.

»Ja sanoi hänelle: jokainen antaa ensisti hyvää viiniä, ja kun juovutaan, niin sitte huonompaa; sinä kätkit hyvän viinin tähän asti.»

— Mutta mitä tämä on, mitä tämä on? Miksi huone liikkuu… Ah, niin… nythän on häät, hääpidot… niin, tietysti. Tuossa ovat vieraatkin, tuossa istuvat nuoret ja iloinen joukko ja… missä on viisas edeskäypä? Mutta kuka tämä on? Kuka? Taas huone siirtyy paikaltaan… Kuka nousee tuolta suuren pöydän äärestä? Kuinka?… Hänkin on täällä? Hänhän on ruumisarkussa… Mutta hän on täälläkin… on noussut, nähnyt minut, tulee tänne… Herra Jumala!…

Niin, hänen luokseen, hänen luokseen astui hän, kuivettunut pieni ukko, jolla oli pieniä ryppyjä kasvoissa, iloisena ja nauraen hiljaisesti. Ruumisarkkua ei ole enää, ja hän on samassa puvussa, jossa eilenkin istui heidän parissaan, kun vieraat kokoontuivat hänen luokseen. Kasvot ovat avoimet, silmät säteilevät. Kuinka, hän on siis myös kemuissa, myös kutsuttu häihin Galilean Kaanaassa..

— Olen myös, rakkaani, kutsuttu, kutsuttu ja pyydetty, — kuuluu hiljainen ääni hänen päällään. — Miksi olet hautautunut tänne, niin ettei sinua saa nähdäkään… tule sinäkin meille.

Hänen äänensä, luostarinvanhin Zosiman ääni… Miten siis on hänen laitansa, jos hän kerran kutsuu? Vanhus nosti Aljošan kädellään, ja Aljoša kohosi pystyyn polviltaan.

— Iloitkaamme, — jatkoi kuivettunut ukko, — juokaamme uutta viiniä, uuden suuren riemun viiniä; näetkö, miten paljon on vieraita? Tuossa on sulhanen ja morsian, tuossa on viisas edeskäypä, maistaa uutta viiniä… Miksi ihmetellen katsot minua? Minä olen antanut sipulin, siksi minäkin olen täällä. Ja monet täällä ovat antaneet vain sipulin, yhden pienen sipulin vain… Mitä ovat meidän tekomme? Sinäkin, hiljainen, sinäkin, nöyrä poikani, sinäkin olet tänään osannut antaa sipulin isoovalle. Aloita, rakkaani, aloita, sinä lempeä, toimintasi!… Näetkö Aurinkomme, näetkö Hänet?

— Minä pelkään… en uskalla katsoa… — kuiskasi Aljoša.

— Älä pelkää Häntä. Peloittava on Hän suuruudessaan meidän edessämme, kauhistuttava korkeudessaan, mutta loppumattomasti armollinen, tuli rakkaudesta meidän kaltaiseksemme ja iloitsee kanssamme, muuttaa veden viiniksi, ettei vierasten ilo loppuisi, odottaa uusia vieraita, kutsuu uusia vieraita lakkaamatta ja ikuisiin aikoihin. Kas, tuossa tuodaan uutta viiniä, näetkö, pikareita tuodaan.

Jotakin paloi Aljošan sydämessä, jokin täytti sen äkkiä, niin että teki kipeätä, innostuksen kyynelet tulvahtivat hänen sielustaan… Hän levitti kätensä, huudahti ja heräsi…

Taas oli siinä ruumisarkku, avoin ikkuna ja hiljaista, juhlallista, selvää evankeliumin lukua. Mutta Aljoša ei enää kuunnellut mitä luettiin. Omituista, hän oli nukahtanut polvistuneena, mutta nyt hän seisoi, ja äkkiä hän ikäänkuin riuhtaisten itsensä liikkeelle astui kolmella lujalla ja nopealla askelella aivan ruumisarkun luo. Hipaisipa hän olkapäällään isä Paísiakin eikä huomannut sitä. Tämä kohotti hetkeksi silmänsä kirjasta häneen, mutta käänsi ne heti taas toisaalle, sillä hän ymmärsi nuorukaiselle tapahtuneen jotakin omituista. Aljoša katsoi noin puoli minuuttia ruumisarkkuun peitettyä, liikkumattomana pitkänään makaavaa ruumista, jonka rinnalla oli jumalankuva ja päässä päähine kahdeksankärkisine risteineen. Hän oli äsken juuri kuullut hänen äänensä, ja tämä ääni kaikui vielä hänen korvissaan. Hän koetti vielä kuunnella, hän odotti vielä ääniä… mutta äkkiä hän teki jyrkän käännöksen ja meni ulos kammiosta.

Hän ei pysähtynyt kuistillekaan, vaan meni nopeasti portaita alas. Hänen riemun täyttämä sydämensä janosi vapautta, tilaa, avaraa alaa. Hänen yläpuolellaan oli leveänä, näkymättömänä taivaan kupukatto, täynnä hiljaa tuikkivia tähtiä. Keskitaivaalta taivaanrannalle asti häämötti vielä epäselvänä kaksihaarainen linnunrata. Maata ympäröi raikas ja liikkumattoman hiljainen yö. Kirkon valkeat tornit ja kultaiset kupukatot kimmelsivät safiirinsinistä taivasta vastaan. Upeat syyskukkaset lavoissaan talon vierellä olivat vaipuneet uneen aamuun asti. Maan hiljaisuus näytti sulavan yhteen taivaan hiljaisuuden kanssa, maan salaisuus kosketti tähtien salaisuutta… Aljoša seisoi ja katsoi, ja äkkiä hän, aivan kuin jalkansa olisivat pettäneet, lankesi maahan.

Hän ei tietänyt, minkä tähden hän syleili maata, hän ei selvitellyt itselleen, miksi hänen niin vastustamattomasti teki mieli sitä suudella, suudella sitä kokonaisuudessaan, mutta hän suuteli sitä itkien, ääneensä nyyhkyttäen ja kostuttaen sitä kyynelillään, ja hän vannoi kiihkeästi rakastavansa sitä, rakastavansa ikuisiin aikoihin asti. »Kostuta maa ilokyynelilläsi ja rakasta näitä kyyneliäsi»… kaikui hänen sielussaan. Mitä hän itki? Oi, hän itki innostuksessaan noita tähtiäkin, jotka tuikkivat häntä vastaan syvyydestä, »eikä hävennyt tätä innostusta». Oli kuin rihmoja kaikista noista lukemattomista Luojan maailmoista olisi samalla kertaa yhtynyt hänen sielussaan, ja se värisi »koskettaessaan toisia maailmoita». Teki mieli antaa anteeksi kaikille ja kaikki ja pyytää anteeksi, oi! — ei itselleen, vaan kaikkien ja kaiken puolesta, ja »toisetkin pyytävät minun puolestani», kaikui taas hänen sielussaan. Ja joka silmänräpäys hän tunsi selvästi ja ikäänkuin kouraantuntuvasti, kuinka jotakin lujaa ja järkähtämätöntä niinkuin tuo taivaan holvi siirtyi hänen sieluunsa. Jokin aate tuntui saavan vallan hänen mielessään — koko elämän ajaksi ja ikuisiin aikoihin. Hän oli langennut maahan heikkona nuorukaisena, mutta hän nousi taistelijana, joka oli pysyvä lujana koko elämänsä ajan, ja hän oli siitä tietoinen ja tunsi sen yhtäkkiä tuona samana innostuksensa hetkenä. Eikä koskaan, ei koskaan sitten koko elämänsä aikana Aljoša voinut unohtaa tätä hetkeä. »Joku kävi sielussani sillä hetkellä!» sanoi hän myöhemmin uskoen lujasti omiin sanoihinsa…

Kolmen päivän kuluttua hän jätti luostarin, mikä oli sopusoinnussa myös hänen luostarinvanhin-vainajansa sanan kanssa, tämä kun oli käskenyt häntä »olemaan maailmassa».

Kolmas osa jatkuu II niteessä.