I.

Kuollut talo.

Vankilamme oli linnoituksen kupeella, aivan lähellä vallia. Kun joskus katseli aitauksen raosta avaraan maailmaan, eikö ehkä näkyisi jotakin, niin näkikin vaan pienen palasen taivasta ynnä korkean, ruohoa kasvavan maavallin, mutta vallilla astuskeli öin sekä päivin vartijoita; ja silloin vankiparka ajatteli, että vuosikausia kuluu ja niiden kuluessa hän samalla tavoin menee katselemaan aitauksen raosta sekä näkee saman vallin, samanlaiset vartijat ja saman pienen palasen taivasta, ei kuitenkaan sitä taivasta, joka on vankilan yllä, vaan toista, kaukaista, vapaata taivasta. Kuvitelkaa mieleenne iso piha, parin sadan askeleen pituinen ja puolentoista sadan askeleen levyinen, kaikkialta ympäröitty säännöttömän kuusikulmion muotoisella korkealla kehyksellä, se on aidalla korkeista pylväistä (paaluista), jotka ovat kaivetut pystysuoraan maahan, liitetyt lujasti toinen toisensa viereen, kiinnitetyt poikkilaudoilla ja ylhäältä teroitetut; kas siinä linnan ulkonainen varustus. Yhteen aitauksen reunaan oli tehty luja portti, joka oli aina kiinni ja jota öin sekä päivin sotamiehet vartioivat; sitä avattiin tarvittaissa, kun vankeja oli päästettävä ulkotöihin. Tämän portin takana oli valoisa, vapaa maailma, jossa ihmisiä asui. Mutta aitauksen tänpuolisesta maailmasta ajattelivat nämä kuin olemattomasta sadusta. Siellä oli oma, erityinen maailmansa, joka ei ollut muun maailman kalttainen, siellä olivat omat lakinsa, omat pukunsa, omat tapansa ja tottumuksensa ja elävältä kuollut talo, elämä — aivan tavaton ja ihmiset kummalliset. Siitäpä omituisesta nurkasta aioinkin minä kertoa.

Aitauksen sisällä nähtiin muutamia rakennuksia. Molemmin puolin leveätä sisäpihaa oli kaksi pitkää yksikerroksista huoneistoa. Ne olivat kasarmeja. Siellä asuivat vangit, jaettuina luokkiin. Aitauksen perällä olevassa rakennuksessa oli kyökki, kahdessa osastossa; kauempana oli vielä rakennus, johon saman katoksen alle oli sijoitettu kellareja, aittoja ja liiterejä. Pihan keskus oli tyhjä ja muodosti tasaisen, jokseenkin ison alan. Täällä asetettiin vangit riveihin, tarkastettiin ja huudettiin kukin nimeltään; näin tehtiin aamuin, keskipäivin sekä illoin, välistä useammankin kerran päivässä aina sen mukaan miten epäluuloisia vartijat olivat ja miten taitavia he olivat lukemaan. Ylen ympärinsä, rakennusten ja aitauksen välille jäi vielä jotenkin iso ala. Siellä, rakennusten takana, käyskentelivät jouto-aikoinaan muutamat ihmisviholliset ja synkkämieliset vangit välttäen siten muiden silmäyksiä ja ajatellen rauhassa omia ajatuksiaan. Kohdatessani heitä tällaisilla kävelyillä, tarkastelin uteliaasti heidän synkkiä kasvojaan ja arvailin heidän ajatuksiaan. Oli eräs vanki, jonka mieli-työnä jouten ollessaan oli paalujen lukeminen. Niitä oli puolentoista tuhannen paikoille ja hän oli ne kaikki laskenut sekä merkinnyt. Kukin paalu merkitsi päivää; kunakin päivänä jätti hän luvusta pois yhden paalun ja sillä tavoin jälellä olevista voi hän havainnollisesti nähdä, kuinka monta päivää hänen oli vielä vankeudessa oleminen. Hän iloitsi sydämessään saatuaan jonkun kuusikulmion sivuista loppuun luetuksi. Hänen tuli vielä odottaa monta vuotta; mutta vankilassa oli aikaa oppia kärsivälliseksi. Minä näin kerran, kuinka eräs vanki otti tovereiltaan jäähyväisiä, oltuansa kaksikymmentä vuotta pakkotyössä. Olipa siellä ihmisiä, jotka muistivat hänen tulonsa vankilaan; huoleton oli hän ollut silloin, eikä ajatellut rikostaan yhtä vähän kuin rangaistustaankaan. Nyt lähti hän pois harmaapäisenä, jyrkän ja surullisen näköisenä ukkona. Vaiteliaana kulki hän kasarmiemme läpi. Tullessaan kuhunkin kasarmiin, rukoili hän kääntyneenä jumalankuviin, ja kumarteli sitten nöyrästi tovereilleen pyytäen, etteivät muistelisi häntä vihamielin. Muistan myöskin, kuinka eräs vanki, entinen varakas siperjalainen talonpoika, kutsuttiin jonakin iltana portille. Puolen vuotta sitä ennen oli hän suureksi surukseen kuullut, että hänen vaimonsa oli mennyt toiselle miehelle. Nyt oli vaimo itse saapunut vankilan edustalle tarjotakseen hänelle almua. He puhelivat pari minuuttia, puhkesivat sitten kyyneleihin ja sanoivat toisilleen ikuiset jäähyväiset. Minä näin miehen kasvot, kun hän palasi kasarmiin… Niin, tässä paikassa sai oppia kärsivällisyyttä.

Kun rupesi hämärtämään, vietiin meidät kasarmeihin ja suljettiin sinne koko yöksi. Minusta tuntui aina raskaalta palata ulkoa kasarmiin. Viimemainittu oli pitkä ja matala huone, himmeästi valaistu talikynttilöillä, täynnänsä raskasta, tukahuttavaa löyhkää. En ymmärräkään enää, kuinka minä voin viettää siinä kymmenen vuotta. Laverissani oli minulla kolme lautaa, siinä oli leposijani. Sellaisilla lavereilla makasi samassa huoneessa kolmekymmentä henkeä. Talvella suljettiin ovet aikaisin. Sitten sai odottaa noin neljä tuntia, kunnes kaikki nukkuivat. Siihen asti täytyi kuulla melua, naurua, haukkumasanoja ja kahleiden kolinaa sekä nähdä likaisuutta, kerittyjä päitä, poltinmerkin saaneita kasvoja, repaleisia vaatteita, kaikkea halvennettua ja häväistyä … niin, ihminen on sitkeähenkinen! Ihminen on olento, joka tottuu kaikkeen ja luulenpa, että se on hänen paras tuntomerkkinsä.

Vankilassa oli meitä kaikkiansa kaksisataa viisikymmentä henkeä — se oli melkein pysyvä lukumäärä. Yhdet tulivat, toiset lopettivat määräaikansa ja menivät pois, kolmannet kuolivat. Ja kylläpä tässä olikin kaikenlaista väkeä. Luulenpa, että Venäjän joka kuvernementilla, joka maakunnalla oli täällä edustajansa. Oli muukalaisiakin, olipa muutamia vankeja Kaukaasian vuoriltakin. Kaikki olivat he jaetut rikosten laadun, s.o. rikoksista määrättyjen vuosien mukaan. Saa otaksua, ettei ollut semmoista rikosta, joka ei olisi ollut täällä edustettuna. Vankeusväestön tärkeimpänä osuutena olivat siviililuokan vangit. Ne olivat rikoksellisia, joilta vapaus oli kokonaan riistetty; ne olivat yhteiskunnasta eroitettuja jäseniä, jotka eroittamisensa ikuiseksi todistukseksi olivat saaneet poltinmerkin kasvoihinsa. Heidän vankeusaikansa vaihteli kahdeksan ja kahdentoista vuoden välillä, jonka jälkeen heidät lähetettiin siirtolaisiksi johonkin siperjalaiseen paikkakuntaan. — Oli myöskin sotilasluokkaan kuuluvia rikoksellisia, joilta ei riistetty kaikkea vapautta, kuten yleensä on tapana venäläisissä sotilasvankien ruoduissa. Heidät oli lähetetty lyhyeksi ajaksi, jonka kuluttua he saivat palata sinne, mistä olivat tulleetkin, sotamiehiksi Siperjan linjarykmentteihin. Useat heistä lähetettiin melkein oitis jälleen vankeuteen uudistetuista törkeistä rikoksista, ei kuitenkaan enää lyhyeksi ajaksi, vaan kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Tätä luokkaa sanottiin "alituiseksi." Mutta alituisilta ei riistetty sentään kokonaan vapautta. Vihdoin oli vielä melkoisen lukuisa luokka suurimpia pahantekijöitä, etupäässä soturisäädystä. Sitä sanottiin "erityiseksi osastoksi." Koko Venäjältä lähetettiin siihen rikoksellisia. He itse pitivät itseään ikuisina vankeina, eivätkä tienneet pakkotyönsä määräaikaa. Lain mukaan oli heidän työnsä tehtävä kahta, jopa kolmeakin kertaa raskaammaksi kuin muiden. "Te olette täällä ajaksi, vaan me ainaiseksi", sanoivat he toisille vangeille. Minä olen sittemmin kuullut, että tämä osasto on hävitetty. Sitä paitsi on vankilastamme sittemmin poistettu myöskin siviilijärjestys ja sen sijaan pantu toimeen yleinen sotilasvankien ruotu. Sen ohessa on tietysti esimiehistökin muuttunut. Minä kerron siis entisyydestä, kauan aikaa sitten olleista ja menneistä asioista.

Siitä on jo kulunut pitkä aika; kaikki on minusta kuin unen näköä. Muistan hetken, jolloin saavuin vankilaan. Se tapahtui illalla joulukuussa. Jo hämärti; väki palasi työstä; tehtiin valmistuksia sen tarkastusta varten. Viiksikäs aliupseeri avasi minulle ovet tähän kummalliseen taloon, jossa minun tuli viettää monta vuotta, kärsiä semmoisia kärsimyksiä, joista minulla ilman kokemusta ei voisi olla vähintäkään käsitystä. Esimerkiksi en olisi mitenkään voinut ajatella hirveäksi ja tuskalliseksi sitä seikkaa, etten minä kertaakaan koko kymmenvuotisen vankeuteni aikana tulisi olemaan yksinäni! Eikä se ollutkaan ainoa seikka, johon minun piti tottua.

Täällä oli satunnaisia murhaajia ja murhaajia ammatiltaan, ryövärejä ja ryövärien päälliköitä, oli myöskin pelkkiä taskuvarkaita, maankulkijoita y.m. Oli sellaisiakin, joista oli vaikea päättää, minkä vuoksi he olivat tänne joutuneet? Mutta yhtähyvin kullakin oli oma kertomuksensa, sekava ja raskas kuin eilinen humala. Menneistä asioista eivät he yleensä halunneet kertoilla ja nähtävästi kokivat olla niitä ajattelemattakin. Minä tunsin murhamiehiä, niin iloisia ja huolettomia, että olisin voinut lyödä vetoa, ettei omatunto heitä laisinkaan nuhdellut. Mutta tapasi siellä synkkiäkin, melkein aina vaitelijaita olentoja. Elämästään juttelivat he harvoin, enkä minä huomannut kessään uteliaisuuttakaan, ikäänkuin sitä ei olisi otettu tavaksi. Tapahtui kuitenkin, että joku rupesi väliin aivan satunnaisesti puhumaan, samalla kun toiset välinpitämättöminä ja järömäisinä kuuntelivat. Ei kukaan voinut saada toistaan ihmettelemään. "Me olemme kirjaan pystyvää väkeä!" sanoivat he usein jonkunlaisella itseensä tyytymyksellä. Muistan, kuinka kerran eräs pahantekijä, kohmelopäissään (vankilassa oli joskus mahdollista saada väkeviä juomia), alkoi kertoa murhanneensa viisivuotiaan pojan viekoiteltuaan hänet ensin johonkin tyhjään vajaan; siellä oli hän pojan murhannutkin. Koko kasarmin väki, joka tähän asti oli nauranut hänen pilapuheilleen, karjasi nyt kuin yhdestä suusta ja pahantekijä oli pakoitettu vaikenemaan. Vangit eivät karjasseet inhosta, vaan siitä syystä, ettei semmoista pitänyt puhua, koska, semmoiset puheet eivät olleet tapana. Tässä voin huomauttaa, että vankilan asukkaat todellakin olivat kirjaan pystyviä, ei kuvannollisessa, vaan sanan täydessä merkityksessä. Ainakin puolet heistä osasi lukea ja kirjoittaa. Missä muussa paikassa, jossa venäläistä kansaa on koossa, voidaan siitä eroittaa 250 henkeä sillä tavoin, että puolet heistä olisi kirjaan pystyviä. Olen kuullut jonkun semmoisista tosiasioista päättäneen, että kirjataito turmelee kansaa. Se on erehdystä; turmeluksen syyt ovat aivan toiset, vaikkapa myöntäminen onkin, että kirjataito kehittää kansassa itseensä luottamusta. Mutta eihän se ole mikään vika. — Kukin luokka eroitettiin toisistaan vaatteuksen mukaan. Muutamilla oli jakun toinen puoli tummanruskea, toinen taas harmaa, samoin oli myöskin housuissa toinen lahke harmaa toinen tummanruskea. Kerran, kun olimme työssä, katseli eräs vehnästenmyyjä-tyttö minua kauan aikaa ja purskahti sitten äkkiä nauramaan. "Hyi, miten hullusti!" huudahti hän; "ei ole piisannut harmaata sarkaa, eikä mustaakaan!" Oli semmoisiakin, joilla koko jakku oli harmaata sarkaa, vaan hihat mustanruskeata. Tukkakin oli eri lailla: toisilla oli puolet tukkaa keritty pitkin pää-kalloa, toisilla taas poikkipuolin.

Jo ensi katseella voi huomata jonkunlaisen silmiin pistävän yhteisen ominaisuuden tässä kummallisessa perhekunnassa; huomattavimmatkin, omituisimmatkin henkilöt, jotka vastoin tahtoansa kohosivat muiden ylitse, noudattivat kuitenkin mielellään vankilan yhteisiä tapoja. Yleiseen voin sanoa, että koko tämä ihmisjoukko, lukuun ottamatta muutamia tavattoman iloisia olentoja, joita siitä syystä kaikki halveksivat, oli synkkää, kateellista, kunnianhimoista, kerskaavaista, helposti loukkautuvaa ja suuressa määrässä muotoihin kiintynyttä väkeä. Välinpitämättömyys kaikkea kohtaan oli suurimpana hyveenä. Ulkonaista käyttäytymistä piti kukin tavattoman tärkeänä asiana. Usein muuttui ylpein joukosta salaman nopeudella mitä arkamaisimmaksi. Oli muutamia todella voimakkaita ihmisiä; ne olivat yksinkertaisia ja teeskentelemättömiä. Mutta kummallista: näiden lujaluontoisten, voimakasten ihmisten joukossa oli muutamia suurimmassa määrin, melkein taudintapaisesti kunnianhimoisia. Yleensä huomasi täällä kunnianhimoa ja ulkopuolisuutta hyvin usein. Suurin osa vankeja oli turmeltunutta, kovin ilkeätä väkeä. Juorut ja moitteet olivat lakkaamattomia: elettiin miltei kuin kadotuksessa, pimeyden valtakunnassa. Mutta vankilan sisällisiä asetuksia ja hyväksyttyjä tapoja ei kukaan uskaltanut vastustaa; kaikki alistuivat. Oli mahtavia luonteita, vaikeasti alistuvia, mutta nekin alistuivat. Vankilaan tuli sellaisia, jotka vapaina ollessaan olivat jo liiaksi syrjäytyneet tavallisuudesta, niin että lopulta rikoksiansakin tekivät niihin mitään syytä tietämättä, ikäänkuin houreissaan, huumautuneina, usein korkeimmilleen nousseesta kunnianhimosta. Mutta täällä masentuivat he oitis, vaikka moni heistä ennen vankeuteen tulemistaan oli ollut kylien ja kaupunkien kauhuna. Silmäillen ympärilleen tulokas kohta huomasi, ettei hän ollutkaan mieleisessään paikassa, ettei hän täällä voinutkaan ketään ihmetyttää; hän tyyntyi pakostakin ja mukautui vallitsevaan tapaan. Tähän vallitsevaan tapaan kuului päältäpäin katsoen jonkunlainen erityinen oman arvonsa tunteminen, joka oli huomattava ominaisuus miltei jokaisessa vankilan asukkaassa. Tuomitun pakkotyöläisen nimeä pidettiinkin todella jonkunlaisena virkanimenä, jopa kunnioitettavanakin. Häpyä ja katumusta ei ollut merkiksikään! Muuten oli olemassa jonkunlaista ulkonaista, ikäänkuin virallista nöyryyttäkin, jonkunlaisia rauhallisia puheenparsia: "Me olemme hukkaan joutunutta kansaa", sanoivat he, "emme osanneet elää vapaudessa, nyt saamme tehdä pakkotyötä." — "Et totellut vanhempiasi, nyt saat totella rummun lyöntiä." — "Et taipunut hyvään, nyt saat kokea pahaa!" Tällaisia arveluja lausuttiin usein, osaksi siveellisinä opetuksina, osaksi tavallisina sananlaskuina, ilman mitään vakavampaa tarkoitusta. Kaikki oli vaan pelkkiä sanoja. Tuskinpa kukaan tunnusti sydämessään laittomuuttansa. Jos joku vanki olisi yrittänyt moittia toveriansa rikoksesta (muuten rikoksen tekijän moittiminen ei ole venäläisen luonteen mukaista), ei haukkumasanoista moititun puolelta olisi tullut loppua. Ja he olivatkin aika mestareja haukkumaan. He haukkuivat hienostuneella, taiteellisella tavalla. Haukkuminen oli täällä koroitettu taiteeksi; tarkoituksena ei ollut vaikuttaa niin paljon loukkaavilla sanoilla kuin loukkaavalla ajatuksella, hengellä, aatteella, ja se on aina hienompaa, myrkyllisempää. Alituiset riidat vankien kesken olivat omiansa kehittämään haukkumataitoa. Koko tämä väestö työskenteli kepin pakoittamana, ja sen vuoksi pysyi laiskana ja turmeltuneena. Kaikki olivat he kokoontuneet tänne vastoin omaa tahtoansa; kaikki olivat he vieraita toisilleen.

"Piru on kuluttanut kolmet tallukat, ennenkuin sai meidät kootuksi", sanoivat vangit, ja niinpä olivat juorut, kujeet, akkamaiset jutut, kateus, riita ja ilkeys ylimillään tässä katalassa paikassa. Ei mikään akka olisi voinut olla niin turhamainen kuin muutamat näistä murhamiehistä. Tosin oli heidän joukossaan lujaluontoisiakin ihmisiä, jotka olivat koko elämänsä aikana tottuneet hallitsemaan, käskemään, karaistuneita, pelottomia ihmisiä. Niitä väkisinkin kunnioitettiin; itse puolestaan semmoiset ihmiset, vaikka olivatkin arkoja kunniastaan, eivät kuitenkaan tahtoneet rasittaa muita; he välttivät turhanpäiväisiä riitapuheita, käyttäytyivät erinomaisen arvokkaasti, olivat järkeviä ja melkein aina kuuliaisia päälliköille, ei kuuliaisuuden periaatteen, eikä velvollisuuden tunnonkaan tähden, mutta niin vaan, ikäänkuin jonkunlaisesta sopimuksesta, käsittäen siitä tulevat molemminpuoliset edut. Muutoin heitä kohdeltiinkin varovasti. Muistanpa, kuinka kerran eräs semmoinen peloton ja päättäväinen, julmista taipumuksistaan tunnettu vanki kutsuttiin jostakin rikoksesta rangaistavaksi. Oli kesäinen päivä, työstä vapaa aika. Majuuri, vankilan lähin ja välitön päällikkö, oli itse saapunut vahtipaikalle, joka oli aivan porttimme vieressä, ollakseen läsnä rangaistaessa. Tämä majuuri oli vankien kauhuna; hän sai heidät pelosta vapisemaan. Hän oli järjettömän ankara, hän "ryntäsi ihmisiä vastaan", kuten vangit sanoivat. Enimmin pelättiin hänen läpitunkevaa katsettaan, jolta ei voinut mikään olla salassa. Hän näki melkein katsomattakin. Astuessaan vankilaan hän tiesi, mitä sen toisessa päässä tapahtui. Vangit nimittivät häntä kahdeksan-silmäiseksi. Hänen menetystapansa oli väärä. Hurjilla, ilkeillä toimillaan hän vaan vihoitti jo ennestäänkin vihoittuneita ihmisiä ja jos hänen ylipäällikkönsä ei olisi ollut kunniallinen ja ymmärtäväinen mies, joka välistä hillitsi hänen hurjia oikkujansa, olisi hän saanut aikaan suurta turmiota. En ymmärrä, kuinka häntä onni seurasi loppuun asti; hän otti virkaeron henkeänsä menettämättä ja terveenä, vaikka olikin joutunut oikeuden käsiin.

Vanki vaaleni, kun häntä huudettiin. Tavallisesti kärsi hän tyynesti ja vaieten rangaistuksensa, arvostellen kylmäverisesti ja välinpitämättömästi tapahtunutta tapaturmaa. Häntä kohdeltiin muuten aina varovasti. Mutta tällä kertaa hän jostakin syystä luuli olevansa oikeassa. Hän vaaleni ja pisti hihaansa, salaa vartijoiltansa, terävän englantilaisen suutarin-veitsen. Veitset ja muut teräaseet olivat vankilassa kovasti kiellettyä tavaraa. Tarkastuksia toimitettiin usein, odottamatta ja huolellisesti, rangaistukset olivat ankarat; mutta kun on vaikea löytää rosvolta sitä, jota hän nimenomaan on päättänyt salata ja kun veitsiä sekä työaseita tarvittiin vankilassa alituisesti, ei niitä, tarkastuksista huolimatta, voitu saada häviämään. Ja jos ne otettiinkin pois, niin heti hankittiin toisia sijaan. Kaikki vangit kiiruhtivat aitauksen luo ja hämmästyneinä katselivat paalunrakojen läpi. Kaikki tiesivät, ettei Petrow tällä kertaa aio taipua hyvällä rangaistavaksi ja että majuurilla oli loppu käsissä. Mutta ratkaisevalla hetkellä istahti majuurimme rattaillensa ja lähti pois jättäen rangaistuksen toimeen panemisen toiselle upseerille. "Jumala itse pelasti hänet", sanoivat vangit sittemmin. Petrow puolestaan kärsi rangaistuksensa aivan rauhallisena. Hänen vihansa lauhtui, kun majuuri oli lähtenyt pois. Vanki on kuuliainen ja rauhallinen johonkuhun määrään asti; mutta on kuitenkin raja, jonka yli ei saa mennä. Sanon tässä, ettei mikään voi olla huomiota ansaitsevampaa kuin nämä kärsimättömyyden ja niskoittelemisen puuskaukset. Monasti kärsii ihminen useampia vuosia, kestää ankarimpia rangaistuksia ja äkkiä kadottaa malttinsa jonkun pikkuseikan, jonkun vähäpätöisyyden kohdatessa, ehkäpä ilman mitään syytäkään. Melkeinpä voipi häntä silloin pitää hulluna, ja niinhän tavallisesti tehdäänkin.

Jo olen sanonut, että useampien vuosien kuluessa minä en huomannut näissä ihmisissä vähintäkään katumuksen merkkiä, enkä minkäänlaisia ahdistavia ajatuksia rikoksien tähden; suurin osa heistä arveli olevansa aivan oikeassa. Semmoinen on asianlaita. Syynä siihen on tietysti pidettävä ylpeyttä, huonoja esimerkkejä ja väärää häveliäisyyttä. Mutta voipikos kukaan sanoa tutkineensa näiden perikatoon joutuneiden ihmisten sydämet ja lukeneensa niiden salaisuudet? Luulenpa kuitenkin, että vuosien kuluessa olisi ollut mahdollista huomata näissä sydämissä vaikka jonkun piirteen, joka todistaisi sisällistä surua ja kärsimystä. Mutta niin ei tapahtunut, ei vähimmässäkään määrässä. Näyttää siltä, kuin rikoksia ei voisi selitellä määrätyn, valmiin katsantokannan mukaan, joten niiden filosofiia on vaikeampi kuin luulisikaan. Tietty asia on, ettei vankila eikä pakkotyö voi parantaa rikoksen tekijää; ne vaan rankaisevat häntä ja turvaavat yhteiskunnan rauhaa hänen pahoilta aikeiltaan. Pahantekijässä herättää vankila ja ankarinkin pakkotyö ainoastaan vihaa, halua kiellettyihin nautintoihin ja mitä suurinta kevytmielisyyttä. Minä olen vahvasti vakuutettu siitä, että kuuluisa sellijärjestelmä ei saavuta oikeata tarkoitustaan. Se imee elämän mehun ihmisestä, veltostuttaa sekä heikontaa hänen sielunsa ja tarjoo sitten henkisesti kuivuneen muumian, puolihullun olennon muka katumuksen ja parannuksen esikuvana. Selvää on, että pahantekijä, joka nousee yhteiskuntaa vastaan, vihaa sitä ja katsoo melkein aina itsensä olevan oikeassa ja yhteiskunnan väärässä. Sen lisäksi on hän siltä jo kärsinyt rangaistuksensa ja siitä syystä pitääkin itseään puhdistettuna, pyhitettynä. Sellaisten katsantokantain mukaan voisi miltei puolustaa rikoksen tekijää. Mutta kaikista katsantokannoista huolimatta myöntää jokainen, että on olemassa semmoisia rikoksia, joita aina ja joka paikassa, kaikkien lakien mukaan on pidetty kieltämättöminä rikoksina ja pidetään semmoisina vastakin, niinkauan kuin ihminen pysyy ihmisenä. Ainoastaan vankilassa kuulin minä kertomuksia hirveimmistä, luonnottomimmista töistä, kummallisimmista murhista, joista puhuttiin nauraen hillitsemätöntä ja lapsellisen iloista naurua. Etenkin on muistooni painunut eräs isänsä murhaaja. Hän oli ollut aatelismies ja kuusikymmenvuotiaan isänsä tuhlaajapoika. Käytökseltään oli hän peräti kevytmielinen, ja isänsä oli koetellut häntä hillitä, taivutella. Mutta ukolla oli talo ja luultiinpa häntä raharikkaaksikin; poika murhasi hänet, himoiten perintöä. Rikos tuli ilmi vasta kuukauden perästä. Murhaaja oli ilmoittanut poliisille, että hänen isänsä oli hävinnyt teille tietämättömille. Koko tämän kuukauden vietti hän mitä kevytmielisimmällä tavalla. Vihdoin hänen poikessa ollessaan löysi poliisi ruumiin. Pihalla, pitkin sen koko pituutta, juoksi likaviemäri, joka oli peitetty laudoilla. Ruumis makasi tässä viemärissä. Se oli puettu huolellisesti, harmaa pää oli leikattu pois ja pantu taas paikalleen, sen alle oli murhaaja asettanut tyynyn. Hän ei tunnustanut rikostaan, menetti aatelisarvonsa ja lähetettiin pakkotyöhön kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Koko sen ajan, jonka minä olin hänen kanssaan, säilytti hän mitä iloisimman mielialansa. Hän oli peräti turhamainen, kevytmielinen ja ajattelematon, mutta ei ollenkaan tyhmäpäinen. Minä en koskaan huomannut hänessä mitään erityistä julmuutta. Vangit eivät halveksineet häntä hänen rikoksensa tähden, josta ei ollut puhettakaan, vaan siitä syystä, ettei hän osannut oikein käyttäytyä. Joskus mainitsi hän isäänsä. Puhuessaan kerran kanssani sukunsa rotevuudesta lisäsi hän: kas, isäni oli semmoinen mies, ettei kuolemaansa asti valittanut mitään kipua. Mokoma eläimellinen tunnottomuus on tietysti tavatonta. Se on jonkunlainen aistillinen puute, jonkunlainen ruumiillinen ja siveellinen virheellisyys, tieteelle vielä tuntematon, eikä mikään tavallinen rikos. Minä puolestani en tahtonut uskoa tällaisen rikoksen mahdollisuutta. Mutta hänen kotikaupunkinsa ihmiset, jotka tunsivat hänen elämänsä yksityiskohdat, kertoivat minulle siitä. Todistukset olivat niin selvät, että oli mahdoton olla rikosta todeksi uskomatta.

Vangit kuulivat hänen kerran yöllä unissaan huutavan: "Ota kiinni, ota kiinni! Lyö häneltä pää poikki, lyö, lyö!…"

Melkein kaikki vangit puhuivat ja hourailivat yöllä. Haukkumasanat, rosvojen puheet, veitset, kirveet tulivat silloin useimmiten heidän huulilleen. Me olemme masennettua väkeä, sanoivat he; meidän sydämemme on masennettu, siitä syystä me huudamme yöllä.

Ruunun työ ei ollut ammattina, vaan velvollisuutena; vanki teki tehtävänsä, työskenteli ulkona säädetyt tuntinsa ja palasi taas vankilaan. Pakkotyötä vihattiin. Ilman erityistä työtänsä, jota vanki tekee kaiken älynsä ja ymmärryksensä mukaan, ei hän saattaisi vankilassa tulla toimeen. Ja mitenkä olisikaan mahdollista, että nuo kehittyneet, rajusti elämöineet ja elämänhaluiset ihmiset, jotka olivat väkisin temmatut yhteiskunnasta ja ihmiselämästä, voisivat omin neuvoinsa elää vankilassa säännöllistä ja järjellistä elämää? Joutilaisuus synnyttäisi heissä semmoisia rikoksellisia taipumuksia, joista heillä ennen ei ollut käsitystäkään. Työttä ja ilman oikeutettua, varsinaista omaisuutta ei ihminen voi tulla toimeen, vaan turmeltuu ja muuttuu eläimelliseksi. Ja siitä syystä vankilassa jokaisella luonnollisen vaatimuksen ja itsensä säilyttämisen pakosta olikin oma ammattinsa, oma toimensa. Koko pitkän, kesäisen päivän kuluessa tehtiin ruunun työtä; lyhyt yö tuskin riitti makuu-ajaksi. Mutta talvella oli vanki lainmukaisesti jo hämärän tullessa suljettava vankilaan. Mitenkä olivat pitkät, ikävät talvi-illat saatavat kulumaan? Siitäpä syystä melkein joka kasarmi, kiellosta huolimatta muuttuikin silloin suureksi työhuoneeksi. Työtä ja tointa oikeastaan ei kielletty; ainoastaan työaseet olivat kielletyt. Mutta ilman aseita oli työ mahdotonta. Työtä tehtiin siis salaisesti, ja näyttipä siltä, ettei esimiehistö muutamissa tapauksissa pitänyt siitä suurta lukua. Moni vanki tuli vankilaan taitamattomana, vaan oppi siellä muilta jonkun käsityön ja lähti sitten pois taitavana mestarina. Täällä oli suutareja, tohvelintekijöitä, räätälejä, nikkareja, seppiä, piirtäjiä ja kultaajia. Eräs juutalainen, Isai Bumstein oli juveelintekijä ja samalla koronkiskuri. Kaikki tekivät he työtä ja ansaitsivat rahaa. Tilauksia saatiin kaupungista. Raha on metallista tehtyä vapautta, ja senpä vuoksi onkin se ihmiselle, jolta vapaus on kokonaan riistetty, kymmentä kertaa kalliimpi kuin muille. Jos raha vaan kilisee hänen taskussaan, on hän jo puoleksi tyydytetty, vaikk'ei voisikkaan sitä tuhlata. Rahaa voipi kuitenkin tuhlata aina ja jokapaikassa, mutta etenkin vankeudessa ollessa, koska kielletty hedelmä on kahta makeampaa. Vankilassa oli saatavana myöskin viinaa. Piiput olivat ankarasti kielletyt, vaan niitä käyttivät yhtähyvin kaikki. Raha ja tupakka olivat suojana keripukkia ja muita tauteja vastaan. Työ taas oli esteenä rikoksille: ilman työttä vangit olisivat syöneet toisensa niinkuin hämähäkit pullossa. Siitä huolimatta työnteko ja rahojen omistus olivat kielletyt. Usein pantiin öillä toimeen äkkinäisiä tarkastuksia, otettiin kaikki kielletty tavara takavarikkoon, ja joskus joutuivat rahatkin etsijäin kynsiin, vaikka niitä kuinka koeteltiin piilotella. Osaksi senkin tähden niitä ei säästetty, vaan tuhlattiin kohta viinaan; siinä syy, minkä vuoksi viinaa löytyi vankilassa. Jokaisen tarkastuksen jälkeen kadotti syyllinen omaisuutensa ja sitä paitsi joutui ankaran rangaistuksen alaiseksi. Mutta kohta sen jälkeen puute taas poistettiin, uudet työaseet hankittiin ja olot palasivat entiselleen. Semmoinen asianlaita oli tunnettu päälliköille, eivätkä vangitkaan nurkuneet rangaistuksestaan, vaikka mokoma elämä vivahti elämään Vesuvius-vuorella.

Kellä ei ollut mitään käsityötä, harjoitti muita toimia. Ja toimet olivatkin sangen erilaisia. Muutamat harjoittivat esimerkiksi ainoastaan välityskauppaa, ja kaupan esineet olivat väliin sellaisia, ettei vankilan ulkopuolella kenenkään päähän olisi pistänyt sellaisten esineiden kauppaaminen, eikä edes missään arvossa pitäminenkään. Mutta vankilan väki oli kovin köyhää ja keinotteluun taipuvaa. Pahanpäiväisellä rievulla oli arvonsa ja sitä tarvittiin jotakin varten. Köyhyys vaikutti, että rahallakin oli vankilassa kokonaan toisenlainen arvo kuin vapaudessa. Suuresta ja monimutkaisesta työstä maksettiin puolikopeikaisilla. Muutamat harjoittivat menestyksellä koronkiskomista. Vanki, joka oli tuhlannut rahansa, vei viimeiset kapineensa koronkiskojalle, jolta hän sai muutamia kuparirahoja suunnatonta korkoa vastaan. Jollei hän lunastanut näitä kapineita määräajalla, myytiin ne oitis ilman sääliä. Koronkiskominen kukoisti siihen määrään, että panttina käytettiin ruunun tavaraakin, niinkuin liinavaatteita, kenkiä y.m., siis semmoisia esineitä, joita vanki saattoi tarvita millä hetkellä hyvänsä. Mutta sattuipa näissä kaupoissa usein niinkin, että panttaaja meni rahat saatuansa pitkittä puheitta vanhemman aliupseerin, vankilan lähimmän päällikön luo ja ilmoitti hänelle asianlaidan, jonka jälkeen pantatut ruunun tavarat otettiin koronkiskojalta pois, ja se tapahtui usein ilman mitään ilmoitusta vankilan ylemmille esimiehille. Sellaisissa tapauksissa ei ollut tavallisesti mitään riitaakaan. Koronkiskuri antoi pantin takasin ääneti ja nyrpeän näköisenä ikäänkuin hän jo ennakolta olisi odottanut, mitä tapahtuman piti. Ehkäpä hän itseksensä myönsi, että hän panttaajan sijassa olisi menetellyt aivan samoin. Ja jos hän välisti riitelikin, niin tapahtui se suotta vaan, ikäänkuin omantunnon puhdistamiseksi.

Yleensä sanoen varastelivat kaikki vangit toisiltansa aikalailla. Melkein jokaisella oli oma, lukolla varustettu arkkunsa ruunun kapineiden säilyttämistä varten. Arkkuja oli lupa pitää, mutta ne eivät voineet estää varkauksia. Luullakseni ei ole vaikea arvata, mimmoisia varkaita täällä oli. Eräs sydämestään minulle ystävällinen vanki, sanon sen liioittelematta, varasti raamattuni, ainoan kirjan, jota minä sain pitää luonani vankilassa; samana päivänä tunnusti hän minulle tekonsa, ei kuitenkaan katumuksesta, vaan säälistä, kun näki minun sitä kauan hakevan. Vankilassa oli anniskelijoita, jotka myyskentelivät viinaa ja sillä tavoin rikastuivat nopeasti. Tästä kaupasta puhun joskus erikseen, sillä se oli sangen merkillinen. Vankien joukossa oli paljon salakuljetuksesta rangaistuja, joten ei olekkaan ihmeteltävä, että tarkastuksista ja vartioimisesta huolimatta viinaa tuotiin vankilaan. On huomattava, että salakuljetus oli täällä tavallansa aivan omituinen rikoksenlaji. Tuskinpa esim. voisi uskoa, että rahallinen etu monella salakuljettajalla oli aivan sivuseikkana. Yhtä hyvin oli asianlaita semmoinen. Salakuljettaja toimiskeli kiihkon, kutsumuksen pakoituksesta. Hänellä oli osaksi runoilijan luonne. Pelkäämättä kävi hän kohti vaaroja ja onnettomuuksia, viekasteli ja teki keksintöjä pelastaakseen nahkansa; väliin oli hän ikäänkuin jonkun henkisen vaikutuksen alainen. Tämä hänen kiihkonsa oli yhtä voimallinen kuin pelaamisen kiihko. Minä tunsin erään vangin, joka varreltaan oli jättiläinen, vaan luonteeltaan niin sävyisä, hiljainen ja tyyni, että oli mahdoton käsittää, mitenkä hän oli joutunut vankilaan. Hän oli siihen määrin sopuisa ja rauhallinen, ettei koko vankeutensa aikana kenenkään kanssa riitaantunut. Länsirajalta oli hän lähetetty tänne salakuljetuksesta, ja kun hän ei voinut vastustaa taipumustaan, ryhtyi hän täällä viinankuljetukseen. Häntä rangaistiin siitä monta monituista kertaa ja kovin hän pelkäsikin rangaistusta. Sen ohessa tuotti viinankuljetus hänelle peräti mitättömän rahavoiton. Siitä rikastui vaan urakkamies. Miesparka rakasti taitoa taidon vuoksi. Hän vuodatti kyyneleitä kuin akka ja vannoi monasti rangaistuksen jälkeen lakkaavansa salakuljetuksesta. Miehuullisesti hillitsikin hän haluansa jonkun kuukauden, vaan sitten lankesi taas… Tälläiset henkilöt olivat syynä siihen, ettei viina loppunut vankilasta…

Vihdoin oli vielä eräs tulolähde, joka tosin ei suuresti rikastuttanut vankeja, vaan oli kuitenkin alituinen ja hyötyä tuottava. Tarkoitan almuja. Yhteiskuntamme yläluokalla ei ole käsitystä siitä, kuinka kauppiaat, porvarit ja koko alhainen kansa pitävät huolta "onnettomista." Almuja sateli lakkaamatta, melkein aina leivässä ja vehnäsessä, harvoin rahassa. Niitä paitsi olisivat vangit olleet kovin tukalassa tilassa, etenkin kanteen-alaiset, joita kohdellaan ankarammin kuin muita. Almut jaettiin vankien kesken tasan. Jos kaikille ei riittänyt, paloitettiin vehnäskakku yhtä suuriin osiin ja kukin vanki sai välttämättömästi oman palasensa. Muistanpa, kun minä ensikerran sain rahalahjan. Se tapahtui piakkoin vankilaan tuloni jälkeen. Minä palasin aamutyöstä vartijan seuraamana. Vastaani tuli äiti tyttärineen, joka viimemainittu oli noin kymmenen vuoden ikäinen ja kaunis kuin Herran enkeli. Minä olin nähnyt heitä jo kerran ennenkin. Äiti oli sotamiehen leski. Hänen miehensä oli ollut oikeuden tutkittavana ja hän kuoli vankilan sairashuoneessa samaan aikaan kuin minäkin makasin siellä kipeänä. Vaimo ja tytär tulivat hänen luokseen jäähyväisille; molemmat itkivät katkerasti. Nähtyänsä minut, punastui tyttö ja sopotti jotain äidilleen; tämä pysähtyi oitis, haki nyytistään neljänneskopeikaisen ja antoi sen tytölle. Tyttö lähti jälkeeni juoksemaan… Tässä sulle raha, "onneton", ota se Herran nimeen! huusi hän juosten eteeni ja työntäen käteeni lahjansa. Minä otin sen vastaan ja tyttö palasi tyytyväisenä äitinsä luo. Tätä rahaa säilytin minä kauan aikaa.