XVIII.
Toverit.
Luonnollista on, että aateliset vetivät minua, ainakin alussa enimmin puoleensa. Mutta vaikka täällä oli kolme entistä venäläistä aatelismiestä (Akim Akimitsh, vakooja A—w ja se, jota pidettiin isänsä murhaajana), seurustelin minä ainoastaan Akim Akimitshin kanssa. Tunnustan kuitenkin, että häntäkin lähestyin minä ainoastaan silloin, kun mieleni oli kovin raskas ja kun ei ollut muita, joita olisin voinut lähestyä. Edellisessä luvussa koettelin jakaa vankilan asukkaat eri luokkiin, mutta nyt, kun muistin Akim Akimitshin, luulen, että hän on asetettava aivan erityiseen, s.o. välinpitämättömien vankien luokkaan. Kokonaan välinpitämättömiä vankeja, s.o. semmoisia, joille vapaus ja vankeus olisivat olleet saman arvoisia, ei meillä tietysti ollut, eikä voinut ollakaan; mutta Akim Akimitsh oli poikkeuksena. Hän oli järjestänyt elantonsa vankilassa aivan kuin olisi aikonut viettää siellä koko ikänsä: kaikki hänen ympärillään, alkaen matrassista, tyynyistä ja muista tarvekaluista, näytti olevan lujaa ja pysyväistä. Väliaikaisuudesta ei ollut merkkiäkään. Hänen tuli olla vankilassa vielä monta vuotta, mutta tuskinpa mietti hän koskaan vapaaksi pääsyänsä. Mutta vaikka hän olikin suostunut kohtaloonsa, ei se tapahtunut sydämen taipumuksesta, vaan kuuliaisuudesta esivaltaa kohtaan; mutta näitä kahta asiata ei hän muuten voinutkaan eroittaa. Hän oli hyväntahtoinen ihminen, joka auttoi minua alussa neuvoillaan ja palveluksillaan, mutta välistä, etenkin ensi aikoina, teki hän tahtomattaan jo ennestäänkin raskaan mieleni vielä raskaammaksi. Minä puhelin hänen kanssaan ikävissäni; sillä minä halusin kuulla jonkun elähyttävän sanan, vaikkapa katkeran, kärsimättömänkin, vaikkapa olisimme yhdessä vaikeroineet kovan onnemme johdosta; mutta hän oli vaan vaiti ja liimaili paperilyhtyjänsä tai kertoi, kuinka heillä sinä ja sinä vuonna oli ollut sotaväen tarkastus, kuka oli ollut osaston päällikkönä, mikä oli hänen ristimä-, mikä lisänimensä, oliko hän tyytyväinen tarkastuksessa, kuinka ampujille vaihdettiin merkkiä y.m. Ja kaiken sen kertoi hän peräti tasaisella, säädyllisellä äänellä, aivan kuin vesi olisi pisara pisaralta tipahdellut. Eikä hän vilkastunut silloinkaan, kun kertoi saaneensa jonkun Kaukaasiassa tehdyn sotatoimen johdosta "pyhän Annan" ritarimerkin. Ainoastaan äänensä tuntui sillä kertaa hieman juhlallisemmalta; mainitessaan sanat "pyhän Annan" alensi hän ääntänsä hiukan ja vaikeni sitten pariksi, kolmeksi minuutiksi… Ensi vuotenani tapahtui joskus, että minä rupesin melkein vihaamaan Akim Akimitshia, tietämättä kuitenkaan syytä siihen; minä oikein sadattelin kohtaloa, joka oli saattanut minut hänen läheisyyteensä lavereilla. Tunnin kuluttua saatoin kuitenkin moittia itseäni siitä. Mutta niin tapahtui ainoastaan ensimäisenä vuonna; sittemmin totuin minä täydellisesti Akim Akimitshiin ja häpesin entistä tyhmyyttäni. Julki riidassa en minä muistaakseni ollut hänen kanssaan koskaan.
Paitsi näitä kolmea venäläistä oli täällä vielä kahdeksan aatelismiestä. Muutamien kanssa seurustelin minä mielellänikin. Parhaat heidän joukossaan olivat muutamat sairasmieliset, sangen kärsimättömät ihmiset. Parin kanssa lakkautin minä sittemmin seurustelemisen kokonaan. Sivistyneitä heistä oli vaan kolme: B—sky, M—sky ja vanhus Sh—sky, joka ennen oli ollut jossain matematiikin professorina; hän oli hyväluontoinen ja leikkisä, mutta opistaan huolimatta sangen yksipuolinen ihminen. Aivan toisenlaiset olivat M. ja B. M:iin tutustuin minä heti alussa; hänen kanssaan en koskaan riidellyt, vaan kunnioitin häntä, voimatta kuitenkaan kiintyä häneen ystävyyden siteillä. Hän oli sangen epäluuloinen ja vihamielinen mies, mutta osasi kuitenkin ihmeellisen hyvin hillitä itseään. Tämäpä hänen osaavaisuutensa olikin minulle vasten mielinen, sillä minusta näytti siltä, ettei hän koskaan voisi kellekään avata sydäntään. Ehkäpä saatan erehtyäkin. Hänellä oli voimakas ja sangen kunnioitettava luonne. Hänen varovainen, melkein jesuitimainen seurustelutaitonsa ei voinut kuitenkaan peittää sitä seikkaa, että hänen sielussaan vallitsi salainen, syvä epäilys. Häntä ahdistikin toiselta puolen tämä epäilys ja toiselta taas luja, vastustamaton levottomuus muutamiin vakuutuksiin ja toiveihin. Huolimatta elämän kokemuksestaan oli hän kuitenkin alituisessa vihollisuudessa B:n ja hänen ystävänsä T:n kanssa. B. oli rintatautinen mies, kärsimätön ja heikkohermoinen, mutta muuten hyväluontoinen, jopa jalomielinenkin. Hänen kärsimättömyytensä muuttui välistä kiukuksi. Minä en voinut sietää semmoista luonnetta ja myöhemmin lakkasinkin seurustelemasta hänen kanssaan, vaikk'en koskaan voinut olla häntä kunnioittamatta; M:n kanssa en minä koskaan riidellyt, mutta en voinut pitääkään hänestä. Erottuani B:stä täytyi minun erota myöskin T:stä, josta jo olen maininnut puhuessani vankien vaatimuksesta. Ero hänestä tuntui ikävältä. Sillä vaikka T:llä ei ollutkaan sivistystä, oli hän kuitenkin hyväluontoinen ja reipas nuori mies. Asia oli semmoinen, että hän rakasti ja kunnioitti B:tä siihen määrin, että piti melkein vihollisinaan niitä, jotka vähänkin vieraantuivat tästä hänen ystävästään. Luullakseni jätti hän entisen ystävänsä M:nkin B:n tähden, vaikka he olivat kauan olleet yksissä. Muuten olivat he kaikki sairasmielisiä, kärsimättömiä ja epäluuloisia ihmisiä. Se onkin luonnollista: sillä heidän olonsa oli tukala, paljoa tukalampi kuin meidän. He olivat kaukana syntymäseudustaan. Muutamat heistä olivat tuomitut pitkälliseen vankeuteen, kymmeneksi tai kahdeksitoista vuodeksi, mutta tärkeintä oli kuitenkin se, että he katselivat kaikkia ympärillänsä olevia ennakkoluulon silmillä eivätkä voineet nähdä heissä muuta kuin pahuutta; ja tällaiseen katsantokantaan olivat he tulleet olojen pakoituksesta. Selvä asia on, että ikävä painoi heitä vankilassa. Tsherkessejä, tataareja ja Isai Fomitshia kohtelivat he ystävällisesti, vaan inhosivat kaikkia muita vankeja. Ainoastaan vanhauskolainen ukko oli saavuttanut heidän täydellisen luottamuksensa. Huomattava on sen ohessa, etteivät toiset vangit kertaakaan pilkanneet heitä heidän syntyperänsä, uskontonsa tai ajatustapansa tähden, johon alhainen kansamme on joskus, vaikka tosin sangen harvoin muukalaisiin, etenkin saksalaisiin nähden taipuvainen. Saksalaiselle ainoastaan nauretaan; sillä saksalainen on venäläisen talonpojan mielestä hyvin kummallinen ilmiö. Mutta puheena olevia vankeja kohdeltiin melkein kunnioituksella, eikä heihin ollenkaan kajottu. Mutta nepä sitä eivät koskaan tahtoneet huomata eikä ottaa lukuun. Mainitsin T:tä; hän oli sama mies, joka matkalla linnaamme oli kantanut B:tä käsillään, koska tämä, ollen heikko terveydeltään, oli väsynyt melkein puolitiessä. Heidät oli ensin lähetetty U—gorskiin. He sanoivat, että siellä oli heidän hyvä olla, ainakin paljoa parempi kuin meidän linnassamme. Mutta he olivat ryhtyneet jonkunlaiseen, muuten aivan viattomaan kirjevaihtoon toisessa paikassa olevien vankien kanssa ja siitä syystä lähetettiin kaikki kolme meidän vankilaamme, jossa korkeimmat esimiehet saattoivat pitää heitä paremmin silmällä. Heidän kolmas toverinsa oli Sh—sky. Ennen heidän tuloansa oli M—sky vankilassa yksinään. Senpä tähden kova ikävä vaivasikin häntä vankeutensa ensi vuonna.
Tämä Sh. oli sama jumalinen ukko, josta jo ennen olen maininnut. Kaikki valtiolliset vankimme olivat nuorta, muutamat hyvinkin nuorta väkeä; ainoastaan Sh. oli yli viidenkymmenen vuoden. Hän oli rehellinen, mutta hiukan omituinen mies. Hänen toverinsa B. ja T. eivät suvainneet häntä, eivätkä edes puhuneet hänen kanssaan pitäen häntä itsepintaisena ja riitaisena ihmisenä. En tiedä, mihin määrin heillä oli syytä semmoiseen arvosteluun. Vankilassa samoin kuin kaikkialla muuallakin, missä ihmiset ovat koossa vastoin omaa tahtoansa, saattaa helposti syntyä eripuraisuutta. Syyt siihen ovat monenlaiset. Sh. oli tosin tylsäjärkinen ja ehkäpä vastenmielinenkin ihminen. Muutkaan toverit eivät suvainneet häntä. Minä puolestani en hänen kanssaan riidellyt, mutta en juuri sanottavasti seurustellutkaan. Omaa ainettansa, matematiikkiä hän nähtävästi osasi. Muistan, että hän usein koetteli selitellä minulle huonolla venäjän-kielellään jotain tähtitieteellistä järjestelmää, jonka hän itse oli pannut kokoon. Minulle kerrottiin, että hän oli sen joskus painattanutkin, vaan että oppineet olivat sille vaan nauraneet. Minusta näytti, että häntä vaivasi jonkunlainen mielenvika. Hän rukoili alinomaa polvillaan ja saavutti sen kautta yleistä kunnioitusta, jonka hän säilytti aina kuolemaansa asti. Hän kuoli vankilassamme raskaan taudin jälkeen silmieni edessä. Vankien kunnioituksen saavutti hän heti tänne tultuaan ja syynä siihen oli seuraava kohtaus majuurin kanssa. Matkalla U—gorskin ja meidän linnamme välillä oli heidän tukkansa ja partansa annettu kasvaa ajelematta, niin että majuuri, kun heidät tuotiin suoraan hänen eteensä, joutui raivoon moisesta laiminlyönnistä, johon vangit tietysti olivat aivan syyttömiä.
— Mimmoiset he ovat, huusi hän; — niinkuin maankulkijat ja ryövärit!
Sh., joka ymmärsi vaillinaisesti venäjän kieltä, luuli, että heiltä kysyttiin, olivatko he maankulkijoita tai ryövärejä, jonka vuoksi hän vastasikin:
— Me emme ole maankulkijoita, vaan valtiollisia vankeja.
— Ku-ku-kuin! Sinä röyhkeilet, huusi majuuri; — vahtipaikalle! Sata lyöntiä, oitis tuossa paikassa!
Vanhus kärsi rangaistuksensa vastustelematta; hän ei edes värähtänyt eikä päästänyt vähintäkään ääntä. B. ja T. tulivat sillä välin vankilaan, jossa heitä M. jo odotteli portilla; hän heittäytyi suoraan heidän kaulaansa, vaikka ei ollut heitä sitä ennen koskaan nähnyt. Harmistuneina majuurin kohtelusta, kertoivat tulokkaat hänelle kaikki, mitä tiesivät Sh:stä. Muistan, kuinka M. kertoi minulle siitä: "Minä olin mielenkiihkossa", sanoi hän; "ja vapisin kuin vilutautinen. Minä odotin Sh:iä portilla. Hän oli tuleva suoraan vahtipaikalta, jossa häntä rangaistiin. Äkkiä aukeni pieni portti: Sh. kulki kehenkään katsomatta, vaaleana ja vapisevin huulin pihalla olevien vankien ohi, jotka olivat jo kuulleet, että aatelismies oli rangaistavana; kasarmiin tultuaan meni hän suoraan paikalleen, asettui polvilleen ja rupesi rukoilemaan. Vangit olivat hämmästyksissään, jopa liikutettuinakin. Kun näin tämän ukon, joka oli jättänyt kotimaahansa vaimon sekä lapset, polvillaan, häpeällisesti rangaistuna ja rukoilevana, riensin minä kasarmien taa ja olin siellä kaksi tuntia aivan kuin huumaantuneena, mielettömänä…" Siitä lähtien kunnioittivat vangit Sh:iä suuresti ja kohtelivat häntä aina suosiollisesti. Heitä miellytti etenkin se seikka, ettei hän huutanut piestessä.
Koko totuus on kuitenkin sanottava; tämän tapauksen mukaan ei sovi laisinkaan arvostella esimiesten käytöstä aatelisia vankeja kohtaan, olkootpa ne sitten venäläisiä tai puolalaisia. Tämä esimerkki näyttää vaan, että joskus saattoi joutua tekemisiin ilkeän ihmisen kanssa ja jos tämä ilkeä ihminen sattui olemaan korkeimpana paikallisena päällikkönä, niin oli vanki huonossa turvassa, etenkin jos semmoinen päällikkö rupesi häntä vainoomaan. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että Siperjassa olevat korkeimmat esimiehet, joista riippuu kaikkien muiden päällikköjen käytöstapa, kohtelevat aatelisia vankeja sangen suopeasti koettaen muutamissa tapauksissa helpoittaa heidän kohtaloansa. Syyt siihen ovat selvät; ensiksikin ovat nämä korkeimmat päälliköt itse aatelisia, toiseksi on joskus tapahtunut, etteivät aatelismiehet ole taipuneetkaan rangaistaviksi, vaan hyökänneet rankaisijainsa kimppuun ja tehneet siten tuhotöitä; ja kolmanneksi ilmestyi Siperjaan noin kolmekymmentäviisi vuotta takaperin suuri joukko aatelisia vankeja, jotka osasivat hyvällä käytöksellään saavuttaa esimiestensä suosiota siinä määrin, että nämä tottumuksesta väkisinkin katselivat tunnettuun luokkaan kuuluvia aatelisia vankeja toisilla silmillä kuin muita pakkotyöläisiä. Korkeimpain päällikköjen esimerkkiä seurasivat myöskin alemmat päälliköt omistaen itselleen heidän katsantotapansa velvollisuudesta, kuuliaisuudesta. Näiden alempien päällikköjen joukossa oli kuitenkin tylyjäkin miehiä, jotka moittivat korkeimpien esimiestensä toimenpiteitä ja olisivat olleet hyvin tyytyväisiä, jos heidän olisi annettu toimia oman mielensä mukaan. Mutta sitä heille ei sallittu. Sellaisen johtopäätöksen teen minä seuraavista syistä. Toinen vankeus-luokka, johon minut oli tuomittu ja jonka esimiehistö kuului sotilassäätyyn, oli paljoa raskaampi kahta muuta luokkaa, s.o. kolmatta (tehdastyö-luokkaa) ja ensimäistä (kaivostyö-luokkaa). Se ei ollut raskaampi ainoastaan aatelisille, vaan muillekin vangeille ja syynä siihen oli se, että tämän luokan esimiehistö kuului sotilassäätyyn samoin kuin Venäjän vankiruoduissakin. Sotilassäätyyn kuuluvat esimiehet olivat ankarampia, järjestys oli tiukempi, aina täytyi olla kahleissa, aina vartioituna ja lukon takana; mutta muissa luokissa ei semmoista ankaruutta noudatettu. Niin ainakin kertoivat vangit, joiden joukossa oli asiantuntijoitakin. Ilolla olisivat he kaikki menneet ensimäiseen luokkaan, jota laki piti ankarimpana, ja oikeinpa he uneksivat monta kertaa semmoista muutosta. Venäjän vankiruoduista puhuivat kaikki, jotka siellä olivat olleet, kauhulla, vakuuttaen, ettei missään ole niin vaikea olla ja että Siperja siihen verrattuna on paratiisi. Jos siis, huolimatta ankaruudesta, sotilaspäälliköistä, ja kenraalikuvernöörin läheisyydestä sekä semmoisista, joskus tapahtuneista sattumuksista, että joku syrjäinen viranomainen joko ilkeydestä tai virkainnosta oli valmis salaa kantelemaan asianomaiseen paikkaan, että ne ja ne päälliköt suosivat sen ja sen luokan vankeja, — jos semmoisissa paikoissa, sanon minä, aatelisia vankeja katseltiin toisilla silmillä kuin muita pakkotyöläisiä, niin sitä enemmin tehtiin sitä ensimäisessä ja kolmannessa luokassa. Luulenpa, että minä voin arvostella koko Siperjaa sen vankilan mukaan, jossa itse oleskelin. Kaikki huhut ja kertomukset, joita minä kuulin asiasta ensimäisen ja kolmannen osaston pakkotyöläisiltä, vahvistivat näitä arvelujani. Todellakin kohtelivat vankilamme kaikki päälliköt aatelisia vankeja varovammin kuin muita. Työn ja ruo'an puolesta ei ollut tosin mitään helpoitusta: samanlainen oli meillä työ, samanlaiset kahleet, samat lukot, sanalla sanoen kaikki oli aivan samoin kuin muillakin vangeilla. Eikä helpoitus ollut mahdollinenkaan. Minä tiedän, että tähänkin aikaan oli kaupungissa paljon ilmiantajia, paljon juonittelijoita ja semmoisia, jotka kaivoivat kuoppaa lähimäisilleen; senpä tähden pelkäsivätkin päälliköt ilmiantoa. Ja mikä olisikaan ollut pelättävämpää kuin semmoinen syytös, että siihen ja siihen luokkaan kuuluvia vankeja hemmoitellaan! Niinpä olimmekin me samassa asemassa kuin muutkin pakkotyöläiset; ainoastaan ruumiinrangaistuksessa tehtiin jonkinlainen poikkeus. Tosin olisi meitä piesty pitemmittä mutkitta, jos vaan olisimme ansainneet sitä, s.o. jos olisimme tehneet jonkun rikoksen. Sitähän olisi vaatinut virkavelvollisuus ja tasa-arvon noudattaminen rangaistuksessa. Mutta turhanpäiten, kevytmielisesti meitä ei kuitenkaan olisi piesty, kuten muille vangeille saattoi tapahtua, etenkin jos alipäälliköt olivat taipuvia rankaisemaan oman mielensä mukaan missä vaan siihen tilaisuutta ilmestyi. Me tiesimme, että komendantti, saatuaan kuulla Sh:in rangaistuksesta, vihastui kovin majuuriin ja käski hänen vastedes välttämään semmoisia tekoja. Niin kertoivat minulle kaikki. Täällä tiedettiin niinikään, että kenraalikuvernöörikin, joka luotti majuuriimme ja piti häntä joihinkin määrin taitavana miehenä, moitti häntä, kun sai kuulla asiasta. Se ei voinut olla majuuriimme vaikuttamatta. Kovin olisi hän esim. halunnut saada kynsiinsä M:iä, jota hän vihasi A—win kantelujen johdosta, mutta ei voinut mitenkään rangaista häntä huolimatta kaikesta vakoilemisestaan. Sh:in juttu tuli kohta tunnetuksi koko kaupungissa ja yleinen mielipide oli majuurille vastainen; monelta sai hän siitä moitteita, toisilta ankaroitakin. Tässä muistuu mieleeni ensimäinen yhtymiseni majuurin kanssa. Meille, s.o. minulle ja eräälle toiselle aateliselle vangille oli jo Tobolskissa kerrottu tämän miehen ilkeydestä. Sikäläiset kaksikymmentäviisivuotisen pakkotyönsä kärsineet aatelismiehet, jotka ottivat meitä vastaan hyvin ystävällisesti ja seurustelivat kanssamme niin kauan kuin viivyimme vaihtopaikalla, varoittivat meitä tulevasta päälliköstämme ja lupasivat tehdä kaikki, mitä vaan tuttujensa kautta voivat, suojellaksensa meitä hänen vainoilemisiltaan. Todellakin lähettivät he kirjeitä kolmelle kenraalikuvernöörin tyttärelle, jotka siihen aikaan Pietarista tulleina vierailivat isänsä luona, ja nämä naiset lienevät puhuneetkin isälleen puolestamme. Mutta mitä voi hän tehdä? Hän vaan käski majuuriamme noudattamaan tunnollisuutta. Kolmannella tunnilla puolenpäivän jälkeen saavuimme me, s.o. toverini ja minä, kaupunkiin ja vartijat veivät meidät oitis päällikön luo. Me seisoimme eteisessä häntä odotellen. Sillä välin lähetettiin vankilan aliupseeria noutamaan. Niinpian kuin hän tuli saapuville, ilmestyi majuurikin. Hänen punottava, ilkeä muotonsa teki meihin sangen ikävän vaikutuksen: meistä tuntui, kuin julma hämähäkki olisi hyökännyt verkkoon takertuneiden kärpäs-raukkojen kimppuun.
— Mikä on nimesi? kysyi hän toveriltani. Hän puhui sukkelaan, kimakasti ja lyhyesti tahtoen nähtävästi vaikuttaa meissä kunnioitusta.
— Se ja se.
— Sinun? jatkoi hän kääntyen minun puoleeni.
— Se ja se.
— Aliupseeri! Vie heidät oitis vankilaan; vahtipaikalla ovat he ajeltavat sivilijärjestyksen mukaan, oitis, puolipäätä; kahleet muutettavat huomenna. Minkälaiset sinellit nämä ovat? Mistä ne olette saaneet? kysyi hän äkkiä, huomattuaan yllämme harmaat viitat, jotka olivat varustetut selkäpuolella keltaisilla ympyrämäisillä kuvioilla; me olimme saaneet ne Tobolskista. — Se on uusi vormu! Se on kai joku uusi vormu… Uudistuksia … Pietarista … puheli hän käännellen meitä vuorotellen.
— Onko heillä mitään mukanaan? kysyi hän sitten äkkiä santarmilta.
— Omia vaatteita on, teidän korkeasukuisuutenne, vastasi santarmi ojentaen itsensä suoraksi ja hieman säpsähtäen. Majuurin tunsivat kaikki, kaikki olivat hänestä kuulleet, kaikki pelkäsivät häntä.
— Ne ovat otettavat pois. Alusvaatteensa saavat he pitää, mutta ainoastaan valkeat; jos kirjavia on, ovat ne pois otettavat. Kaikki on myytävä huutokaupalla. Rahat pantavat talteen. Vangilla ei saa olla omaisuutta, lisäsi hän kääntyen meihin. — Katsokaa, että käyttäydytte hyvin! Muutoin… ruu-miin ran-gaistusta! Pienimmästäkin rikoksesta r-r-raippoja!…
Koko sen illan olin minä, tottumattomana mokomaan vastaanottoon, melkein sairaana. Muutoin vaikutti mielen tilaani myöskin se, mitä minä näin vankilassa; mutta sinne tulostani olen jo kertonut.
Minä sanoin, ettei meille tehty eikä tohdittu tehdäkään mitään helpoitusta työnteossa. Mutta kerran kuitenkin yritettiin; minä kävin B:n kanssa kokonaista kolme kuukautta insinöörikansliassa toimittamassa kirjurin ammattia. Sellaisen määräyksen oli insinöörivirasto tehnyt salaa, s.o. siten, että muut asianomaiset, vaikka tiesivätkin asiasta, eivät olleet sitä tietävinään. Se tapahtui silloin, kun insinööripäällikkönä oli G—w. Överstiluutnantti G—w tuli meille kuin taivaasta, oleskeli täällä kovin vähän aikaa — ellen erehdy, ainoastaan puoli vuotta, ehkä ei sitäkään — ja matkusti sitten Venäjälle; hän teki kaikkiin vankeihin syvän vaikutuksen. Hänestä eivät vangit ainoastaan pitäneet, vaan kunnioittivatkin häntä, jos sitä sanaa sopii tässä käyttää. Kuinka hän sen sai aikaan, en tiedä, mutta jo heti alussa voitti hän puolelleen kaikkien mielisuosion. "Hän on isä! Muuta isää emme tarvitsekaan!" sanoivat vangit silloin, kun hän oli insinöörikunnan esimiehenä. Juominkeihin taisi hän olla taipuvainen. Kooltaan oli hän pienenläntä; hänen katseensa osoitti rohkeutta ja itseensä luottamista. Mutta sen ohessa kohteli hän vankeja ystävällisesti, melkeinpä hellästi ja rakasti heitä aivan kuin isä lapsiansa. Minkä tähden hän suosi vankeja, en tiedä; varma on vaan, ettei hän voinut kohdata ketään heistä sanomatta hänelle ystävällistä, iloista sanaa tai nauramatta, laskematta leikkiä hänen kanssaan — eikä semmoisessa käytöksessä ollut merkkiäkään esimiehyydestä tai ylhäisen hyväilystä alistettua kohtaan. Hän oli vangeille kuin oma toveri, aivan kuin oma ihminen. Mutta huolimatta tästä tasa-arvoisuudesta, eivät vangit koskaan laiminlyöneet osoittamasta hänelle asianomaista kunnioitusta. Päin vastoin. Kun vanki kohtasi hänet, kirkastuivat hänen kasvonsa ja päänsä paljastettuaan katseli hän esimiestään hymyhuulin. Jos tämä sattui sen lisäksi sanomaan jotain, niin sepä vasta tuntui vangin mielestä joltakin. Sellaisia esimiehiä on olemassa. Hän oli reippaan näköinen ja kulki suorana. "Hän on kotka", sanoivat vangit. Heidän kohtaloansa ei hän tietysti voinut mitenkään helpoittaa; sillä hän johti ainoastaan insinööritöitä, joita aina, muidenkin esimiesten aikana tehtiin määrätyssä, muuttumattomassa järjestyksessä. Ainoastaan silloin, kun hän sattumalta tapasi työssä olevan vankijoukon ja näki, että työ oli jo päätetty, päästi hän miehet kotiin ennen rummun lyöntiä. Vankeja miellytti se, että hän luotti heihin eikä ollut missään suhteen turhamainen, vaan vältti kaikkea, mikä saattoi alistettuja loukata. Jos hän olisi kadottanut vaikka tuhat ruplaa ja jos joku täkäläinen varas olisi löytänyt rahat, olisi hän ne oitis vienyt esimiehelleen. Siitä olen aivan varma. Tunsivatpa vangit mielensä syvästi liikutetuksi, kun kuulivat, että heidän "kotkansa" oli riitaantunut ankarasti ilkeän majuurin kanssa. Se tapahtui G—win täällä olon ensimäisenä kuukautena. Majuurimme oli joskus ollut hänen virkatoverinaan. Pitkän eron jälkeen kohtasivat he nyt toisiaan ystävinä ja olivat usein yhdessä juomingeissa. Mutta äkkiä riitaantuivat he keskenään. G—w tuli majuurin ankaraksi viholliseksi. Sanottiinpa myöskin, että he olivat tapelleetkin toistensa kanssa, joka majuuriimme nähden ei ollutkaan mitään mahdotonta. Kun vangit sen kuulivat, ei heidän ilollaan ollut loppua. "Kahdeksansilmäinenkö hänen kanssaan voisi sopia! Hänhän on kotka, vaan majuuri…" ja siihen lisättiin vielä sana, joka ei sovi painettavaksi. Innokkaasti keskustelivat vangit siitä, kuka oli ketä selkään antanut. Jos huhu tappelusta olisi huomattu perättömäksi (niinkuin se ehkä olikin), olisivat vangit olleet kovin harmissaan. "Kyllä kaiketi insinööripäällikkö voitolle pääsi", sanoivat he; "sillä hän on ketterä mies, ja pakoonpa toinen kuului hänen kynsistään puikahtaneenkin." Mutta kohta lähti G—w täältä pois ja se seikka saattoi vangit alakuloisiksi. Insinööripäälliköt olivat täällä tosin kaikki hyviä: minun aikanani vaihdettiin niitä kolmasti tai neljästi; "mutta semmoista emme kuitenkaan saa koskaan", sanoivat vangit; "kotka hän oli, kotka ja puolustajamme." Sama G—w suosi myöskin aatelisia ja hänpä käskikin minun sekä B:n käymään joskus kansliassa. Hänen lähtönsä jälkeen järjestettiin asia säännöllisemmin. Insinöörit (etenkin yksi heistä) olivat meille hyvin ystävällisiä. Me toimitimme puhtaaksi kirjoittamista ja jopa alkoi käsialammekin siinä työssä tasaantua, kun äkkiä tuli korkeimmilta esimiehiltä käsky meidän palauttamisesta entisiin töihin; joku oli jo ennättänyt kannella! Muutoin emme olleet siitä pahoillamme; sillä kanslia rupesi meitä jo kyllästyttämään. Sitten kävimme me B:n kanssa pari vuotta samoissa töissä, enimmiten verstaissa. Me pakisimme keskenämme; puhuimme toiveistamme, vakuutuksistamme. Hän oli kelpo mies; mutta hänen vakuutuksensa olivat välistä kummalliset. Usein muodostavat viisaatkin ihmiset itselleen sangen omituisia mielipiteitä. Mutta niiden tähden ovat he saaneet elämässään paljon kärsiä ja ne ovat tulleet heille kalliiksi, joten niistä luopuminen onkin kovin vaikeata, melkeinpä mahdotonta. B. kuunteli katkeralla mielellä vastaväitteitäni ja puolusti ajatuksiaan kiihkoisasti. Ehkäpä oli hänellä monessa asiassa oikeampikin ajatus kuin minulla, sitä en tiedä; seurauksena oli kuitenkin, että me erkanimme toisistamme ja se tuntui minusta hyvin raskaalta; sillä me olimme jo kauan olleet yksissä.
Sillä välin kävi M. vuosien kuluessa yhä surullisemmaksi ja alakuloisemmaksi. Ennen, vankeuteni ensi aikoina oli hän puheliaampi ja hänen sisällinen ihmisensä tuli useammin näkyviin. Jo kolmatta vuottaan vietti hän vankeudessa silloin kun minä tulin tänne. Alussa kuunteli hän mielellään kertomuksia maailman tapauksista kahtena viime vuonna, hänellä kun niistä ei ollut vankeutensa ensi aikoina mitään tietoa; hän kyseli niistä ja joutuipa niiden johdosta mielenkiihkoonkin. Mutta lopulta, vuosien kuluessa hänen henkinen elämänsä näytti pysähtyneen sydämen sisustaan. Hiilet peittyivät tuhkaan. Suuttumus kasvoi hänessä yhä enemmin. "Je hais ces brigands" kertoi hän minulle usein, katsoen inholla vankeja, joita minä olin oppinut lähemmin tuntemaan; mitkään todistukseni heidän hyväkseen eivät voineet häneen vaikuttaa. Hän ei ymmärtänyt, mitä minä puhuin; jos hän hajamielisyydessään myöntyikin joskus, niin jo seuraavana päivänä saattoi hän taas kertoa: "Je hais ces brigands." Sivumennen sanon, että me puhuimme keskenämme usein ranskan kieltä ja siitä syystä nimitti meitä eräs työntarkastaja-sotamies Dranishnikow, omituista kyllä, "fersheleiksi" (s.o. välskäreiksi). M. vilkastui ainoastaan äitiään muistellessaan. "Äitini oli vanha ja sairas", sanoi hän minulle; "hän rakasti minua suuresti, mutta minä olen täällä, enkä tiedä, onko hän elossa vai lieneekö jo kuollut? Ehkäpä ei hän voinut sietää, kun kuuli, että minut oli tuomittu kujajuoksuun…" M. ei ollut aatelismies ja oli saanut kärsiä ruumiinrangaistusta ennenkuin hänet Siperjaan lähetettiin. Mainitessaan siitä puri hän hammasta ja koki katsoa syrjään. Viime aikoina rupesi hän useammin oleskelemaan yksinään. Eräänä aamuna kutsuttiin hänet komendantin luo. Komendantti otti hänet vastaan iloisesti hymyillen.
— No, M—sky, mimmoista unta näit sinä viime yönä? kysyi hän.
"Minä oikein säpsähdin", kertoi meille M., kun oli palannut takasin.
"Tuntui aivan kuin sydämeeni olisi pistetty."
— Minä uneksin, että sain kirjeen äidiltäni, vastasi hän.
— Enemmän, enemmän! virkkoi komendantti. — Sinä olet vapaa! Äitisi on anonut puolestasi … hänen anomukseensa on suostuttu. Tässä on hänen kirjeensä ja tässä myöskin vapautuskäsky. Vankeudesta pääset oitis.
Hän palasi luoksemme kalpeana, uutisesta huumautuneena. Me toivotimme hänelle onnea. Hän ojensi meille vapisevat, kylmät kätensä. Muutamat muutkin vangit onnittelivat häntä ilomielin.
Hän pääsi siirtolaiseksi ja jäi asumaan kaupunkiimme. Kohta sai hän paikan. Alussa kävi hän usein vankilassamme ja toi meille vointinsa mukaan kaikenmoisia uutisia. Etenkin huvittivat häntä valtiolliset kuulumiset.
Muista aatelismiehistä, s.o. M:iä, T:tä, B:tä ja Sh:iä lukuun ottamatta, kaksi oli vielä sangen nuoria miehiä, joita oli lähetetty tänne lyhyeksi ajaksi; he olivat oppimattomia, vaan rehellisiä, yksinkertaisia ja suoramielisiä ihmisiä. Kolmas, Atsjukowsky oli kovin yksinkertainen eikä hänestä mitään muuta olekkaan sanottava; mutta neljäs, B—m, oli jo ikämies ja teki meihin kaikkiin mitä ikävimmän vaikutuksen. En tiedä, kuinka hän oli joutunut valtiollisten rikoksellisten joukkoon. Hänellä oli pikkuporvarin luonne ja vähin erin rikastuneen kaupustelijan käytös. Sivistystä ei hänellä ollut minkäänlaista eikä häntä huvittanutkaan muu kuin hänen oma ammattinsa. Hän oli maalari ja oikeinpa oivallinen maalari. Kohta saivat esimiehet tietää hänen taitonsa ja kaupunkilaiset rupesivat kilvan tahtomaan häntä talojensa seiniä ja kattoja maalaamaan. Kahdessa vuodessa maalasi hän melkein kaikki ruunun kortteerit. Niiden asukkaat maksoivat hänelle omasta kukkarostaan ja siten ei hän tarvinnut elää köyhänä. — Hänen kanssaan lähetettiin työhön muitakin tovereja ja yksi heistä, T—shewsky, oppi maalaamaan melkein yhtä hyvin kuin B. itse. Majuurimmekin, jonka huostassa oli niinikään ruunun talo, kutsui hänet luokseen maalaamaan seiniä ja lakeisia. Nytpä tekikin B. parastansa: kenraalikuvernöörinkään asunto ei ollut niin hyvin maalattu. Talo oli puinen, yksinkertainen, vanha ja ulkoa päin ränsistynyt; sisäpuolelta oli se kuitenkin maalattu kuin palatsi, ja majuuri oli mielissään… Hän hieroi käsiään ja sanoi menevänsä nyt aivan varmaan naimisiin; "kun asunto on semmoinen, on mahdotonta olla naimisiin menemättä", lisäsi hän hyvin totisesti. B—miin oli hän hyvin tyytyväinen ja samoin myöskin muihin, jotka työskentelivät hänen kanssaan. Työtä kesti kokonaisen kuukauden. Tämän kuukauden kuluessa muutti majuuri ajatuksensa aatelismiehistä, joita hän rupesi nyt enemmän suosittelemaan. Menipä hän niinkin pitkälle, että kutsui kerran Sh:n luoksensa vankilasta.
— Sh., sanoi hän — minä olen loukannut sinua. Minä olen rangaissut sinua syyttä, minä tiedän sen. Minä kadun. Ymmärrätkö sen? Minä, minä, minä — kadun!
Sh. vastasi, että hän sen ymmärsi.
— Ymmärrätkö sinä, että minä, minä, sinun päällikkösi, olen kutsunut sinut pyytääkseni sinulta anteeksi. Käsitätkö sitä? Mikä olet sinä minun rinnallani? Matonen! Ja vieläkin mitättömämpi: sinä olet vanki! Mutta minä olen Jumalan armosta majuuri. [Tätä lausetapaa ei käyttänyt ainoastaan majuurimme, vaan muutkin alemmat päälliköt, etenkin ne, jotka alemmista asteista olivat kohonneet asemaansa.] Majuuri! Ymmärrätkö sinä sen?
Sh. vastasi, että hän senkin ymmärsi.
— Nyt minä siis teenkin kanssasi sovinnon. Mutta käsitätkö, käsitätkö sinä sen täydelleen? Voitko sitä tuntea ja käsittää? Ajatteleppas vaan: minä, minä, majuuri … j.n.e.
Sh. kertoi minulle itse tämän tapauksen. Siitä näkyy, ettei tämäkään humalikas, turhanpäiväinen ja turmeltunut ihminen ollut kaikkia ihmisellisiä tunteita vailla. Katsoen hänen käsitys- ja kehityskantaansa, saattaisi semmoista käytöstä pitää miltei jalomielisyytenä. Ehkäpä vaikutti siihen myöskin päihtymys.
Majuurimme unelma ei toteutunut; sillä lujasta päätöksestä huolimatta ei hänen naimisiin menostaan tullut mitään. Sen sijaan joutui hän oikeuden kynsiin ja sai käskyn pyytämään eroa virastaan. Nytpä vanhat synnitkin tulivat esille. Ennen oli hän muistaakseni ollut järjestysmiehenä kaupungissa… Isku kohtasi häntä äkkiarvaamatta. Vankilassa vaikutti sanoma siitä suurta riemastusta. Syntyipä sen johdosta oikein juhlapäivä! Majuurin sanottiin akkamaisesti itkeneen. Mutta asia ei ollut autettavissa. Hän otti eron virastaan, möi hevosparinsa, sitten myöskin muun omaisuutensa ja joutui köyhyyteen. Me kohtasimme häntä myöhemmin, kun hän käveli kadulla, kulunut siviilinuttu yllä ja kokaardilla varustettu lakki päässä. Hän katsoi vihamielisesti vankeihin. Mutta hänen lumousvoimansa oli kadonnut virkapuvun kanssa. Virkapuvussa oli hän kuin ukkosenilma. Tavallisessa nutussa sitä vastoin näytti hän passarilta. Onpa kumma, mitä virkapuku vaikuttaa tällaisissa ihmisissä.