XX.
Vapaaksi pääseminen.
Kaikki tämä tapahtui vankeuteni viimeisenä vuonna. Tämän vuoden ja etenkin sen viime ajat muistan melkein yhtä hyvin kuin ensimäisenkin vankeusvuoteni. Mutta en huoli kertoa erityisseikkoja. Vaikka minä kärsimättömästi odotinkin vapaaksi pääsemistä, tuntui elämäni tänä vuonna kuitenkin helpommalta kuin vankeuteni edellisinä aikoina. Ensiksikin oli minulla nyt vankien joukossa paljon ystäviä, jotka vihdoinkin olivat ruvenneet pitämään minua hyvänä ihmisenä. Moni heistä kiintyi minuun totisen ystävyyden siteillä. Vallinkaivaja oli melkein ruveta itkemään saattaessaan minua ynnä toveriani vankilasta, ja kun me sittemmin vapaina ollessamme asuimme kokonaisen kuukauden kaupungissa eräässä ruunun rakennuksessa, kävi hän melkein joka päivä luonamme, meitä katsomassa. Oli muuten jyrkkiä, loppuun asti vihamielisiäkin ihmisiä, jotka — Luoja tiesi, mistä syystä — eivät voineet vaihtaa kanssani sanaakaan.
Viime aikoina oli minulla yleensä enemmän etuuksia kuin vankeuteni koko muuna aikana. Kaupungissa palvelevien soturien joukossa tapasin minä tuttuja, jopa entisiä koulutoverejakin. Minä uudistin tuttavuutta heidän kanssaan. Heidän avullaan sain minä enemmän rahaa, kirjoitin kotiseudulleni, ja hankkivatpa he minulle kirjojakin. Siitä oli jo useimpia vuosia, kun minä olin lukenut kirjoja, ja minun on vaikea kuvailla sitä omituista, mieltä liikuttavaa vaikutusta, jonka ensimäinen lukemani kirja teki minuun. Muistan, että minä aloin lukea sitä illalla, kun kasarmi suljettiin ja luin koko yön aina aamun koittoon asti. Se oli eräs aikakauslehden numero. Tuntui siltä, kuin olisin saanut viestin toisesta maailmasta; entinen elämäni kuvautui selvästi eteeni ja minä koetin luetun mukaan arvailla, olinkohan jäänyt paljonkin jäljelle tästä elämästä? Olivatkohan toiset eläneet paljonkin eteenpäin? Mikä heidän mieliänsä nyt liikutti, mitkä kysymykset nyt olivat polttavimpia? Minä tarkastelin sanoja, luin rivien välistä, koetin löytää salaisia ajatuksia ja viittauksia entisyyteen; hain jälkiä siitä, joka ennen aikaan oli liikuttanut ihmisten mieliä ja surukseni huomasin, että olin suuressa määrin vieraantunut ihmis-elämästä. Täytyi tutustua uuteen elämään, uuteen sukupolveen. Etenkin veti huomiotani puoleensa eräs kirjoitus, jonka alla oli minulle ennestään hyvin tunnettu nimi… Mutta jopa oli ilmestynyt uusiakin nimiä ja uteliaana kiirehdin minä tutustumaan heihin; minua harmitti vaan, että niin vähän kirjallisuutta oli saatavanani. Entisen majuurin aikana oli vaarallistakin tuoda kirjoja vankilaan. Jos tarkastajat olisivat ne löytäneet, olisi heti kysytty: "Mistä olet saanut kirjat? Olet siis yhteydessä jonkun ulkolaisen kanssa!…" Ja mitäpä olisin minä voinut vastata siihen? Mutta ilman kirjallisuutta olin minä pakoitettu sulkeutumaan itseeni; minä tein itselleni kysymyksiä, koettelin niitä ratkaista ja välistä vaivasin niillä itseäni pitkät ajat… Mutta kaikkea sitä ei ole helppo sanoin selittää!…
Minä olin tullut vankilaan talvella ja talvella, samana kuukauden päivänä oli minun sieltä lähteminenkin. Kärsimättömänä odottelin minä talvea ja katselin kesän lopussa ilomielin, miten lehdet puissa ja ruoho arolla lakastui. Mutta jopa oli kesäkin ohitse mennyt ja syksyinen tuuli alkoi puhallella, jopa satoi luntakin ensikerran… Tuli vihdoin kauan odotettu talvi! Sydämeni löi väliin kovasti ajatellessani vapauden lähenemistä. Mutta omituista oli se, että minä tulin sitä rauhallisemmaksi, mitä lähemmäksi vapauteni aika saapui. Vankeuteni viime aikoina minä oikein kummastelin ja moitin itseäni; sillä minusta tuntui, että olin tullut aivan kylmäveriseksi ja välinpitämättömäksi. Vangit, jotka kohtasivat minua joutoaikana pihalla, toivottivat minulle onnea ja sanoivat:
— Kohta pääsette te, Aleksanteri Petrowitsh, vapaaksi; kohta jätätte meidät onnettomat tänne yksiksemme!
— Onkos teillä vielä pitkä aika odotettavana, Martinow? kysyin minä puolestani.
— Niin, minullako? Kyllähän minä saan olla täällä vielä seitsemän vuotta…
Ja hän huokasi itsekseen, pysähtyi ja näytti hajamieliseltä, aivan kuin olisi tulevaisuuttansa ajatellut… Niin, moni onnitteli minua sydämellisesti ja ystävällisesti. Minusta näytti siltä, kuin kaikki olisivat ruvenneet kohtelemaan minua entistä suopeammin. Minä nähtävästi tulin heille yhä vieraammaksi; he sanoivat minulle jo jäähyväisiä. K—tshinsky, puolalainen aatelismies, luonteeltaan siivo ja hiljainen, käveli joutoaikana mielellään pihalla, kuten minäkin. Hän tahtoi liikkeellä ja raittiilla ilmalla säilyttää terveyttään ja ehkäistä tukahuttavien öiden vaarallisia vaikutuksia. "Minä odotan kärsimättömänä teidän vapaaksi pääsemistänne", sanoi hän minulle hymyillen, "sillä minä tiedän, että siitä hetkestä on minun oltava täällä ummelleen vuosi."
Huomautan tässä sivumennen, että pitkällinen vapaudesta vieraantuminen antoi vapaudelle tavallista suuremman arvon. Vankien mielestä oli vapaus paljoa enemmän kuin se toden teolla onkaan. Joku renttumainen upseerin-passari näytti heistä miltei kuninkaalta, ainoastaan siitä syystä, että hänen päänsä oli ajelematon ja että hän liikkui ilman kahleita, ilman vartijoita.
Vapautumispäiväni aattona kuljin minä iltahämärässä viimeisen kerran vankilamme ympäri paalujen kohdalla. Kuinka monta kertaa olin minä kulkenut samojen paalujen ohitse! Täällä kasarmien takana olin minä oleskellut vankeuteni ensi vuonna yksinäni, hyljättynä, masennettuna. Muistan lukeneeni silloin, kuinka monta tuhatta päivää minulla oli vankeudessa oltavana. Jumalani! kuinka pitkä aika siitä on jo kulunut! Kas täällä, tässä nurkassa oli kotkamme ollut vankeudessa ja täällä olin minä usein kohdannut Petrowia. Eikä hän nytkään jättänyt minua. Hän juoksi luokseni, ja ikäänkuin arvaillen ajatuksiani ja jotakin ihmetellen rupesi kulkemaan äänettömänä vieressäni. Ajatuksissani sanoin minä jäähyväiset mustuneille, hirsistä tehdyille kasarmeillemme. Kuinka ikävän vaikutuksen olivat ne tehneet minuun ensi aikoina! Ehkäpä nekin olivat ajan kuluessa vanhentuneet, vaikka minä sitä en huomannut. Ja kuinka paljon nuoruutta ja voimaa oli haudattu näiden seinien sisälle! Tahdon sanoa kaikki tyyni; sillä onhan vankilan väki tavatonta väkeä. Ehkäpä onkin se kansamme lahjakkain, voimakkain osa. Mutta hukkaan on mennyt heidän voimansa, menehtynyt ikipäiviksi säännöttömällä, laittomalla tavalla. Ja kenenkä on syy?
Niin, kenenkä on syy?
Aikaisin seuraavana aamuna ennenkuin työhön lähdettiin kävin minä kaikissa kasarmeissa sanomassa jäähyväisiä vangeille. Monta känsäistä, voimakasta kättä ojennettiin minulle ystävällisesti. Muutamat puristivat kättäni toverin tavoin, mutta sellaisia oli vähän. Sillä useimmat ymmärsivät aivan hyvin, että minusta tulee kohta kokonaan toisenlainen ihminen kuin he olivat. He tiesivät, että minulla oli kaupungissa tuttuja, että minä lähden kohta herrojen luo ja istahdan vertaisena heidän viereensä. He ymmärsivät sen ja sanoivat minulle jäähyväiset ystävällisesti, mutta kuitenkin niin, kuin minä olisin ollut herra enkä heidän toverinsa. Muutamat kääntyivät luotani pois eivätkä vastanneet minulle mitään. Olipa niitäkin, jotka silmäilivät minua vihamielisesti.
Rumpu alkoi päristä ja kaikki lähtivät työhön; mutta minä jäin kotiin. Sushilow nousi tänä aamuna aikasemmin vuoteeltaan ja valmisteli minulle teetä. Sushilow parka! Hän rupesi itkemään, kun minä lahjoitin hänelle muutamia vaateriepuja, paitani, säärystimeni ja hiukan rahaa. "Enhän minä sitä tapaile!" sanoi hän vapisevin huulin; "mutta minun on vaikea erota teistä, Aleksanteri Petrowitsh. Kehenkä turvaan minä nyt, kun te lähdette täältä?" Minä sanoin jäähyväiset myöskin Akim Akimitshille.
— Tekin pääsette täältä kohta, sanoin minä hänelle.
— Kauan, sangen kauan on minun oltava vielä, virkkoi hän puristaen kättäni. Minä syleilin häntä ja me suutelimme toisiamme.
Kymmenen minuutin kuluttua vankien lähdön jälkeen päästettiin meidätkin — minut ynnä toverini, jonka kanssa olin vankilaan tullutkin — vapauteen. Ensin piti mennä sepän luo kahleita päästämään. Mutta pyssyllä varustettu vartija ei ollut enää meitä saattamassa; me kuljimme aliupseerin kanssa. Insinööriverstaassa päästivät meidät täkäläiset vangit kahleista. Minä odotin niinkauan kuin toverini kahleita irroitettiin ja astuin vasta sitten alasimen ääreen. Sepät käänsivät minut selin itseensä, nostivat jalkani ylös ja panivat sen alasimelle… He hääräilivät ja tahtoivat tehdä työnsä niin mukavasti kuin mahdollista.
— Käännäppäs ensinnäkin liitoskohta esiin! … käski vanhempi seppä; — aseta se sitten, kas niin, nyt on hyvä… Lyö nyt vasaralla…
Kahleet putosivat. Minä nostin ne… Minun teki mieleni pidellä niitä käsissäni, katsella niitä viimeisen kerran. Ikäänkuin olisin ihmetellyt, että ne olivat olleet äsken jaloissani.
— Herran halttuun! Herran halttuun! sanoivat vangit katkonaisella, kolealla, mutta kuitenkin jostain syystä tyytyväisellä äänellä.
Niinpä niinkin, Herran halttuun! Sillä olihan edessäni vapaus, uusi elämä, kuolleista herääminen… Herttainen hetki!
End of Project Gutenberg's Muistelmia kuolleesta talosta, by F. M. Dostoyevsky