IV.
Tämä päivä on ollut oikein naurettava, tyhmä ja hullunkurinen päivä. Kello on nyt 11 yöllä. Istun pienessä kamarissani ja muistelen päivän tapahtumia. Se alkoi sillä, että päätä pahkaa lähdin pelisaliin pelaamaan Polina Aleksandrovnan laskuun. Otin mukaani kaikki hänen 160 fredrichsd'oriansa, mutta sen tein kahdella ehdolla: ensiksi etten ottaisi puolta voitosta, ja toiseksi, että Polina illalla antaisi mulle selityksen, mihin hän niin välttämättä tarvitsi rahoja ja kuinka paljon hän tarvitsi. En voi uskoa tämän tapahtuvan vaan rahojen tähden. Epäilemättä piilee tässä, kuten alussa otaksuin, joku määrätty tarkoitus. Hän lupasi tyydyttää minun uteliaisuuteni ja minä lähdin. Pelipöydissä tungeskeli aikalailla väkeä. Kuinka vastenmielistä oli nähdä näitä ihmisiä, joiden silmissä ahneus kiilui! Työnnyin aina pelinhoitajan viereen saakka ja aloin hyvin vaatimattomasti pelata kahdella tai kolmella kultarahalla. Tein havaintoja ympärillä olevassa joukossa ja tulin huomaamaan, että harkinta ei juuri pelissä tullut kysymykseen, vaikka monet pelaajat näyttivät niin otaksuvan. He istuivat muistikirjat edessään merkiten niihin joka kerta pyörän kiepahtaessa sattuneen numeron ja värin. He miettivät jokaista mahdollisuutta, tekivät laskuja, vihdoin asettivat panoksen ja — menettivät aivankuin muutkin kuolevaiset, jotka pelaavat umpimähkään. Minä olen harkinnut vähän toisella tavalla, joka näyttää minusta aivan oikealta. Pelin kulussa on todellakin eräs — minä en tahdo sanoa juuri säännöllinen, mutta kumminkin jonkinlainen — järjestys, joka kaikessa tapauksessa on merkitsemisen arvoinen. Täten sattuu välistä, että 12:n keskimäisen numeron perästä säännöllisesti tulee 12 viimestä. Jos kuula kerran on sattunut pysähtymään näille, palaa se toisella kertaa taas keskimäisille numeroille, sattuu näille kolme tai neljä kertaa perätysten ja palaa taas viimeselle kolmannekselle, jolle se sattuu pari kertaa, muuttaen sitten ensimäiselle kolmannekselle.
Tämä säännöllinen jakso: ensimäinen kolmannes kerran, toinen kolmannes kolme kertaa, ja kolmas kolmannes kaksi kertaa uudistuu joskus tunnin tai kahden ajan, senjälkeen häiriintyy järjestys, horjuu hetken sinne tänne, siksi kun uusi järjestysjakso vähitellen vakaantuu. On tosiaankin huvittava ottaa tämä varteen. Monta päivää vaihtelevat punanen ja musta alituisesti, korkeintaan kaksi tai kolme kertaa sattuu kuula samalle värille, mutta seuraavana päivänä tai ehkä jo saman päivän iltana alkaa punanen sattua aina kaksikinkymmentä kertaa perätysten, sitten tulee mustan vuoro, jota onni suosii taas yhtä kauvan. Sangen huolellisia havainnolla tämän suhteen on minulle ilmaissut mr. Astley, joka viettää aamupäivät pelisalissa, ottamatta kertaakaan itse osaa peliin. Mitä minun pelaamiseeni tulee, oli minulla tällä kertaa nähtävästi huono onni: vähässä ajassa menetin kaikki, viimeiseen fredrichsd'oriin saakka. Asetin 20 fredrichsd'oria parittomille ja voitin, asetin panoksen toisensa perään ja voitin yhä, joten viiden minuutin kuluttua olin voittanut 400 fredrichsd'oria. Tietysti minun olisi pitänyt lähteä nyt tieheni, mutta minua pidätti kummallinen halu ärsyttää kohtaloani, ikäänkuin näpsäyttää sitä nenälle, näyttää sille kieltä. Panin 4,000 guldenia kerralla peliin — suurempia panoksia ei sallita — ja menetin. Kiivastuneena kohmalsin kokoon loput rahani, panin ne peliin ja menetin. Huumaantuneena jätin pelipöydän. En oikein muistanut, mitä minulle oli tapahtunut ja vasta vähää ennen päivällistä ilmoitin Polina Aleksandrovnalle tappioni. Siihen asti olin kävellyt edestakaisin puistossa.
Päivällispöydässä olin taas kovin ärtyneellä tuulella aivankuin kolme päivää takaperinkin. Ranskalainen ja neiti Blanche olivat tavallisuuden mukaan vierainamme. Saatiin tietää minun olleen pelisalissa. Neiti Blanche oli ollut siellä ja sattunut näkemään urostyöni. Ranskalainen kysyi minulta, pelasinko omilla rahoillani. Hän on varmaan arvannut minun pelanneen Polinalle — tässä täytyy piillä jotain. Tietysti minä valehtelin rahojen olleen omiani. Kenraali kummasteli kovin; mistä olin voinut saada niin paljon rahoja? Minä selitin alottaneeni 10:llä fredrichsd'orilla ja voittaneeni kuusi tai seitsemän kertaa perätysten, joten mulla lopulta oli 5 tai 6 tuhatta guldenia hallussani, senjälkeen olin menettänyt kaikki kahdella kertaa.
Selitykseni oli hyvin todenmukainen. Puhuessani katsahdin Polinaan, mutta hänen ilmeestään en voinut päättää mitään erityistä. Hän ei väittänyt sanojani valheeksi, ja siitä päätin hänen olleen hyvillään, etten ilmaissut hänen osallisuuttaan asiassa. "Joka tapauksessa", ajattelin, "täyttää hän lupauksensa ja antaa minulle pyytämäni selitykset."
Luulin kenraalin alkavan taas minua nuhdella, mutta hän ei sanonut mitään. Kasvonsa vaan ilmaisivat suurta mielenliikutusta ja levottomuutta. Ehkä hänen oli vaikeassa asemassaan epämieluista kuulla, että niin kevytmielisesti olin päästänyt sellaisen summan livahtamaan käsistäni.
Luulen hänellä eilen illalla olleen kiivaan kohtauksen ranskalaisen kanssa. He sulkeutuivat erääseen huoneeseen ja puhuivat siellä kauvan kovaäänisesti jostain, mitä lie ollut. Ranskalainen lähti sieltä hyvin kiihtyneenä, mutta tuli tänä aamuna kenraalin luo takaisin — nähtävästi jatkamaan eilistä keskustelua.
Kun ranskalainen sai kuulla minun pelitappiostani, huomautti hän pilkallisella, melkein ilkeällä äänellä, että sellaisissa tapauksissa pitäisi käyttäytyä viisaammin. Jostain syystä hän vielä lisäsi, että vaikka venäläiset paljon pelaavat, eivät he kuitenkaan ole siihen kykeneviä.
"Minun mielestäni on ruletti juuri keksittykin venäläisiä varten", vastasin minä.
Halveksiva hymyily oli ranskalaisen ainoa vastaus väitteeseeni, jonka jälkeen minä huomautin pelaamisen joka tapauksessa olevan väärin, ja että siis sanoessani maanmiehiäni pelaajiksi paremmin moitin kuin haukuin heitä.
"Mitenkä selitätte tämän väitteenne", kysyi ranskalainen.
"Aivan yksinkertaisesti", vastasin minä — "venäläisellä ei ole pääoman kokoamisen taitoa, ominaista länsieuroopalaisille sivistyneille, jotka pitävät sitä maallisen onnensa varsinaisena perustuksena. Mutta venäläinen, joka on sangen ymmärtämätön rahojen kokoamisessa, osaa tuhlatakin, jos sattuu käsiinsä saamaan rahoja, mitä mielettömimmällä tavalla. Ja kun me kumminkin tarvitsemme rahoja, niinkuin kaikki muutkin, olemme sangen tyytyväiset sellaisiin keinoihin kuin esim. ruletti, jolla mies parissa tunnissa voi vaivatta tulla rikkaaksi. Peli siis aivan erityisesti viehättää juuri meitä, ja kun me pelaamme kevytmielisesti ja huolimattomasti, niin me menetämme."
"Onhan tuo osaksi totta", sanoi ranskalainen itserakkaasti.
"Ei, se ei ole totta, ettekö te häpeä puhua sillä tavoin maanmiehistänne", sanoi kenraali ankarasti ja kiihkeästi.
"Suokaa anteeksi", vastasin minä, "ei ole vielä ollenkaan ratkaistu asia, kumpi on typerämpää: venäläistenkö kevytmielisyys vai kunnioitettavien naapuriemme kitsasteleminen ja tavaran haaliminen."
"Mikä muodoton ajatus", huudahti kenraali.
"Oikein venäläinen ajatus", ranskalainen huomautti.
Minä nauroin ja halusin kovasti ärsyttää heitä.
"Itse puolestani", jatkoin, "tahtoisin mieluummin ikäni kaiken viettää kirgiisiteltassa kuin alentuisin palvelemaan rahan kokoamisen ihannetta, joka kuolettaa yksilöllisyyden ja tekee ihmisestä jonkinlaisen kukkaron liitteen."
Edelleen selitin käsitystäni asiassa kokolailla voimakkain ja rohkein sanoin ja sain kuin sainkin vihdoin kenraalin raivostumaan.
"Minä en tiedä oletteko oikeassa vai ette", huudahti hän kiukussaan, "mutta sen minä tiedän, että te olette sietämätön tyhmine lörpötyksinenne, kun vaan teidän sallitaan unohtaa, että…"
Näin hänen aikovan vielä jotain sanoa, mutta tapansa mukaan vaikeni hän kesken puhettaan.
Ranskalainen oli ylenkatseellisen näköisenä kuunnellut selityksiäni ehkä aivan ymmärtämättä niiden tarkoitusta. Polina katseli ympärilleen ylpeän välinpitämättömänä ikäänkuin ei olisi kuullutkaan, mistä puhe oli. Hänellä näytti olevan omat vakavat mietittävänsä. Olimme tuskin nousseet pöydästä, kun hän käskevällä äänellä kutsui minut kanssaan kävelemään. Otimme lapset mukaamme ja menimme puistoon, suihkulähteelle.
Kun minä, kuten sanottu, olin kovin ärtyneellä tuulella, kysyin heti rohkeasti, kursailematta, miksi ei markiisi Degrier enään seurannut häntä kävelylle ja miksi tämä yleensäkin oli viime aikoina ollut niin välinpitämätön.
"Sentähden, että hän on roisto", vastasi hän minulle kummallisella äänellä. Koskaan en ollut kuullut hänen puhuvan sillä tavalla Degrieristä, ja vaikenin, itse säästyäkseni mahdollisesti samallaiselta kohteliaisuudelta.
"Oletteko huomannut, että hän tänään on hommaillut jotain yhdessä kenraalin kanssa", kysyin hetken päästä.
"Kovinpa te mielellänne tahtoisitte saada selkoa heidän puuhistaan", vastasi Polina kiukkuisesti. "Te tiedätte, että kenraali on pantannut koko omaisuutensa hänelle; jos ei isoäidin kuolema häntä pelasta, tekee ranskalainen epäilemättä hänestä keppikerjäläisen."
"Vai niin, hän on todellakin siis pantannut kaikki markiisille. Minä olen kyllä kuullut siitä, mutta en ole uskonut. — No, hyvästi sitten, neiti Blanche", lisäsin minä, "teistä ei siis tulekaan kenraalitarta. Ja kenraaliparka on sentään niin rakastunut, että ampuu kuulan otsaansa, jos vaan rukkaset saa. Vaarallista on todellakin siinä ijässä niin tulisesti rakastua."
"Minäkin aavistan jotain ikävää hänelle tapahtuvan", sanoi Polina ajatuksiin vaipuneena.
"Mutta kuinka voi tämä neiti Blanche niin törkeästi paljastaa kataluutensa", huudahdin, "niin selvästi näyttää, että kysymys on vaan rahoista! Eikö nyt kenraali älyä näitä julkeita juonia! Ja voiko ajatella naurettavampaa ja kurjempaa kuin lähettää sähkösanoma toisensa perästä: Onko isoäiti kuollut, onko hän kuollut? Kuinkas se teitä miellyttää, Polina Aleksandrovna?"
"Älkää puhuko tyhmyyksiä", sanoi hän kiireesti. "Minä vaan ihmettelen, miksi te olette niin hauskalla tuulella. Miksi olette niin iloinen? Senkötähden, että menetitte pelissä minun rahani?"
"Minkätähden te annoitte ne mulle menetettäväksi? Johan minä sanoin teille, etten osaa pelata toisten puolesta, vähimmin juuri teidän. Minä olen totellut teitä ja tehnyt, mitä käskitte. Edeltäkäsin vakuutin teille, ettei yritys onnistu. Tietysti te olette nyt pahoillanne. Minkäs te sitten niin paljon tarvitsette?"
"Ketä nämät kysymykset hyödyttävät?"
"Itsehän lupasitte selittää… Kuulkaas: minä olen varma voitostani, jos alan pelata itselleni. Minulla on vielä 12 fredrichsd'oria, niillä koettelen onneani. Ja sitten ottakaa minulta niin paljon kuin tarvitsette."
Hän katseli minua halveksien.
"Älkää suuttuko siitä, että ehdotan teille tällaista. Ettehän te välitä minusta mitään. Kun kerran menetin pelissä rahanne, hankin ne teille takaisin."
Polina katsoi terävästi minua ja huomattuaan minun liikutukseni, keskeytti vilkkaasti:
"Saisitte kyllä tietää minun salaisuuteni, mutta en luule niiden teitä huvittavan. Minulla on velkoja, jos haluatte kuulla. Olen lainannut jonkun verran ja tahtoisin nyt maksaa takaisin. Tulin ajatelleeksi, kummallista kyllä, että täällä varmasti pelissä voittaisin niin paljon kuin tarvitsen. En tiedä, miksi näin uskon. Sentähden kai, ettei mulla ole enään muutakaan, mihin turvautua."
"Näytte välttämättömästi tarvitsevan tuon summan. Olette tarttunut peliin kuin hukkuva oljenkorteen: jos ei tämä hukkuisi, ei hän pitäisi oljenkortta puunrunkona."
"Mutta olettehan te itsekin pannut peliin kaiken toivonne", huomautti Polina äkkiä. "Pari viikkoa sitten te laveasti mulle selittelitte, kuinka lujasti vakuutettu olitte onnen suosiollisuudesta teitä kohtaan täällä pelipöydän ääressä. Puhuitte niin vakavasti silloin, että luulin teidän olevan tosissanne. Kenties teittekin vaan pilaa?"
"En tehnyt pilaa", vastasin miettivänä, "ja uskon nyt yhtä lujasti kuin silloinkin voittavani pelissä. Tästä johtuu, etten tunne omantunnon tuskia, vaikka menetinkin toisen rahat. En epäile ollenkaan, kunhan vaan alan itselleni pelata. Minun täytyy voittaa, minullakin on peli oljenkortena, johon olen tarttunut. Te kai luulette, ettei minulla ole mitään syytä hankkia rahoja?"
"Teidän syynne minua todellakin hyvin vähän liikuttavat", vastasi Polina välinpitämättömästi. "Sitäpaitsi epäilen, voitteko te ottaa asioita vakavalta kannalta ensinkään. Kenties on teilläkin huolenne, mutta luulen, etteivät ne teitä suurestikaan rasita. Teissä ei ole lujuutta eikä vakavuutta. Mihin te rahoja tarvitsette? Mitäpä te niillä tekisitte?"
"Mihinkä tarvitsen rahaa? Oh, raha se on kaikki kaikessa meidän päivinämme! Jos minulla olisi rahoja, heti olisin teidänkin silmissänne toinen mies. En enään olisikaan teidän orjanne, jota saatte mielenne mukaan solvaista."
"Te olette sanonut tämän orjuuden olevan sulaa nautintoa, niin luulin itsekin."
"Niinkö te luulitte! Oh, kuinka teidän lapsellinen herttaisuutenne on kaunista! Nautintoahan minulle onkin teidän orjananne oleminen. Onhan siinä nautintoa — kurjin ja halvin tehtävä", huudahdin minä. "Piru ties, eikö solmupiiskakin tuota nautintoa, kun solmu repii selästä lihanpalasia… Mutta ehkä minä haluan toisenlaisiakin nautintoja. Kenraali on juuri äsken pöydässä, teidän läsnäollessanne pitänyt mulle nuhdesaarnan niistä 700 ruplasta vuodessa, joita kenties en häneltä tule koskaan saamaankaan. Minuun tuijottaa, kuin tyhjään ilmaan, markiisi Degrier kulmakarvat kohollaan. Mutta minä puolestani kenties haluaisinkin tarttua hänen niskaansa teidän nähtenne."
"Te lavertelette kuin poikanulikka, missä asemassa tahansa voi ihminen saavuttaa kunnioitusta. Ja jos on vastuksia voitettavana, sitä kiitettävämpää on pyrkimys."
"Niinhän te puhutte kuin kirjasta lukien. Te siis arvelette, etten ymmärrä hankkia ihmisten kunnioitusta. Miten lienen rikkonut, jotta olen sen kadottanut. En tiedä — mutta kumminkin täytyy minun se nyt saavuttaa, sehän on teidän mielipiteenne. Aine olisi hyvää, mutta muoto puuttuu. Niin, sellaisia me venäläiset olemme, ja tiedättekös, miksi? Siksi, että me olemme liian runsaslahjaisia, liian monipuolisia voidaksemme sopiviin muotoihin kaavailla luonnolliset taipumuksemme. Ulkonainen muoto on teille kaikki kaikessa, ja sentähden tekevät teihin niin mahtavan vaikutuksen nämät herrat ranskalaiset, joilla on synnynnäinen taipumus tällaiseen. Mutta huolimatta kaikesta ryhdistään ja arvokkaisuudestaan, voivat he kuitenkin olla suuria lurjuksia. Ulkonaiset eduthan ne niin hurmaavat meikäläiset naiset ja siksipä heistä nämät gallialaiset salonkileijonat ovat niin ihastuttavia. Mutta enhän minä sitä ymmärrä, koska minä en ole nainen. Miksi te ette kiellä minua lörpöttelemästä, miksi ette tuki suutani? Te annatte minun puhua, minkä kielelle kerkiää, ja sitten te ihmettelette, etten osaa käyttäytyä. Hyvä, minä myönnän sen! Sitä kykyä minulla ei ole, eikä minulla ole muitakaan hyviä ominaisuuksia. Kaikki olen unohtanut, jos olisi ollutkin joskus. Selitän teille, miksi. Itsekin sen tiedätte. Minulla on päässäni vaan yksi ainoa ajatus, jonka tähden unohdan kaikki, mitä ympärilläni tapahtuu, Venäjällä ja koko maailmassa. Minä matkustin Dresdenin kautta enkä muista, minkälainen on Dresden. Te tunnette tämän ainoan ajatuksen, ja minä voin puhua teille siitä, sillä minähän olen mitätön mies, nolla teidän silmissänne. Te olette tämä ajatus, te aina ja joka paikassa väikytte mielessäni, ja teidän tähtenne on kaikki muu minulle arvotonta. Minä en tiedä, miksi oikeastaan rakastan teitä, kenties ette ole kauniskaan. Ajatelkaas: minä en edes tiedä, oletteko kaunis vai ette. Teillä voi olla ilkeä sydän, ehkei älynnekään ole niin kehuttava…"
"Senkötähden te siis toivotte saavanne ostaa minut rahalla", keskeytti
Polina liikutettuna.
"Koska minä olen toivonut saavani ostaa teidät rahalla", huudahdin minä.
"Älkäähän kiivastuko, joudutte pois oikealta tolaltanne. Jos ette ole tahtonut ostaa minua, olette kumminkin tahtonut ostaa minun kunnioitukseni."
"Ei ole sekään totta. Minun on vaikeata tehdä teille tiliä ajatuksistani ja tunteistani. Teidän läheisyydessänne valtaa minut sellainen ahdistus, että tulen ihan mielettömäksi. Kas niin, älkäähän nyt suuttuko, tai suuttukaa vain, kuinka haluatte, se on minulle saman tekevä. Kun iltasin istun ylhäällä huoneessani ja luulen kuulevani teidän vaatteittenne kahinan, olen tulla hulluksi. Niin, minä tahdon olla teidän orjanne, käskekää tätä orjan käsivartta … tämä käsivarsi ehkä vielä kerran tappaa teidät ei vihasta eikä mustasukkaisuudesta, ei, vaan ainoastaan tappaakseen. Sitten söisin teidät suuhuni, kuten ihmissyöjä, sulasta rakkaudesta… Nauratteko te?"
"Minä en ollenkaan naura", vastasi hän suuttuneena, "minä kiellän teitä jatkamasta. Sellaista roskaa!"
"Kutsukaa vaan sitä roskaksi", jatkoin yhä, "se on minulle yhdentekevä. Tiedättekös, jos tappaisin teidät, tappaisin tietysti itsenikin, mutta en heti, vasta vähän myöhemmin, tai niin myöhään kuin suinkin. Sillä epäilemättä rakastaisin teitä vielä enemmän kun teitä ei enään olisi ja kärsisin helvetillisiä tuskia ilman teitä. Minä rakastan teitä päivä päivältä yhä enemmän, vaikka se onkin mahdotonta. Kutsukaa minua mielipuoleksi tai fatalistiksi, kuinka tahdotte. Muistatteko: lupasin Schlangenbergillä syöksyä rotkoon teidän viittauksestanne. Ettekö te vieläkään uskoisi minun syöksyvän sinne?"
"Mitä tyhmyyksiä", huudahti hän. "Mitä hyötyä tai huvia minulla siitä olisi?"
"Huvia", nauroin minä, "ja hyötyä! Niitäkö te kysytte! Eikös teille olisi mieluista tietää saaneenne jonkun rajattomasti valtaanne? Ihminen on luonnostaan hirmuvaltias ja huvitteleikse toisten kiduttamisella. Te rakastatte julmuuksia."
Minä muistan hänen luoneen minuun omituisen, läpitunkevan katseen. Varmasti minun mielettömät ajatukseni ja tunteeni kuvastuivat kasvoillani: huuleni olivat vaahdossa ja silmäni veristivät. Olisipa hän nyt vaikka leikilläänkin vaatinut minua syöksymään rotkoon Schlangenbergiltä, niin minä olisin sen empimättä tehnyt.
"Epäilemättä te puhutte totta", sanoi hän viimein pilkallisella, ylpeällä äänellä, joka aina kiihdytti minut äärimmilleen. Hetken kuluttua hän lisäsi:
"Jos vaadin teitä tappamaan ihmisen — tekisittekö te sen?"
"Kenen? Ranskalaisenko?"
"Älkää kyselkö! Vastatkaa! Kenen käsken. Tahdon tietää, puhuitteko te äsken totta."
Hän näytti niin synkältä ja maltittomalta, että minusta alkoi tuntua oikein kummalliselta.
"Minä vannon tappavani kenen tahansa teidän käskystänne. Mutta onko mahdollista, että minulta sellaista aijotte vaatia?"
"Luuletteko minun teitä säälivän? Minä käsken, te tapatte. Otatte kaiken syyn päällenne, minä en sekaannu sitten enään juttuun. Ei, ei siitä sentään tule mitään. Te kyllä tappaisitte sen toisen, mutta sitten te tulisitte ja leikkaisitte kurkun poikki minultakin, siksi, että uskalsin teidät lähettää sellaiseen työhön."
Minua kauhistutti hänen sanansa. Huomasin, ettei hän laskenut leikkiä, että hänellä todellakin oli jotain mielessä, ja että se vaikutus, joka hänellä oli minuun, ei ollut hänestä aivan yhdentekevä.
Istuimme penkillä kylpypaviljongin edustalla. Lähellämme leikkivät lapset. Edessämme oli aukea paikka, jonka toisella puolen oli kävelypuisto. Hetkisen tuijotti Polina sinnepäin. Äkkiä purskahti hän nauruun.
"Näettekö tuon lihavan naisen tuolla", alkoi hän. "Se on paroonitar Wurmerhelm, joka tuli tänne noin kolme päivää sitten. Tuo pitkä, laiha herra, keppi kädessä, on hänen miehensä. Näettekö te heidät?"
"Kyllä. Mitä sitten?"
"Te lupasitte syöksyä Schlangenbergiltä tai tappaa ihmisen, jos pyytäisin. Minä en pyydä kumpaakaan. Muistatteko, kuinka tuo parooni meitä toissa päivänä katseli? Menkää nyt paroonittaren luo, nostakaa hattuanne ja sanokaa jotain ranskaksi."
"Mitä varten?"
"Minä tahdon vaan vähän nauraa ja nähdä, kuinka parooni pehmittää kepillään teidän selkänne."
"Onpas se päähänpisto! Ilman vähintäkään syytä loukata naista. Kyllä minä teen mitä käskette, mutta mitähän siitä sanonee kenraali?"
"Ei, nyt näen, että te olette tyhjänpäiväinen lörpöttelijä", virkkoi hän ylenkatseellisesti. "Teidän silmänne äsken niin veristivät, olette saaneet lasin liikaa päivällispöydässä. Ettekös te luule minun älyävän, että tämä olisi tyhmää ja että kenraali suuttuisi? Mutta minä tahdon kerran kunnollisesti nauraa, sillä hyvä. Miksikä loukata naista? Sitä ennen ehditte jo saada selkäänne."
Minä nousin penkiltä ja poistuin äänettömänä täyttämään hänen käskyään. Tiesin menetteleväni sangen tyhmästi, mutta en keksinyt keinoa, millä olisin sopivasti tästä pulasta pelastunut. Ohjasin askeleeni paroonitarta kohti ja tunsin sisässäni vähitellen syttyvän poikamaisen halun ryhtyä tuohon typerään kepposeen. Olin kovasti liikutettu, melkein kuin juovuksissa lähestyessäni kävelevää paria.
Kaksi päivää on kulunut siitä, kun tein tuon tyhmän kujeen. Kuinka paljon kirkunaa, melua ja hälinää siitä sitten tulikaan! Kuinka typerä, mauton ja sopimaton onkaan tämä juttu ja minä olen kaikkeen tähän syyllinen! Toisinaan tuntuu koko asia minusta naurettavalta, enkä ymmärrä, kuinka minun laitani oikeastaan on, olenko järjiltäni vai olenko saanut takaisin kouluaikojeni kujeiluhalun.
Tämä on Polinan syy, aina vaan Polinan! Tämäkin tyhmyys olisi ilman häntä jäänyt tekemättä. Kuka tiesi, teinkin sen vaan epätoivosta. Kuinka vastenmielistä onkaan ajatella tätä kaikkea. Mitäs hänessä nyt sitten on niin hurmaavaa? Onkos hän kaunis. Taitaapa olla, koska muutkin ovat hänen tähtensä mielensä menettäneet. Hän on pitkä, solakka ja niin notkea, että voisi hänet vaikka solmuun vetää. Hänen jalkojensa pitkiä, kapeita jälkiä en voi nähdä tuskaa tuntematta. Hiuksensa vivahtavat punaseen. Hänellä on oikeat kissansilmät, ja kuinka ylpeästi ja röyhkeästi hän niillä katselee! Neljä kuukautta sitten, kun juuri olin tullut heille, näin hänet kerran keskustelevan kauvan ja kiihkeästi Degrierin kanssa. Ja kuinka hän tätä katseli! Minusta tuntui aivan kuin olisi hän juuri antanut markiisille korvapuustin ja nyt seisoo hänen edessään ja vaan katselee… Siitä illasta asti olen rakastanut häntä.
Mutta asiaan.
Olin pysähtynyt keskelle käytävää. Odotin hengitystäni pidättäen paroonitarta ja hänen miestänsä. Kun he olivat tulleet noin viiden askeleen päähän, nostin hattuani ja kumarsin heille. Muistelen paroonittarella olleen harmaan silkkipuvun, tavattoman väljän ja runsaasti koristellun, krinoliinilla ja laahustimella varustetun. Hän oli lyhytkasvuinen, paksu, erittäin pisti silmään hänen lihava leukansa, sellaista leukaa en ole ennen nähnyt. Hänen kasvonsa olivat tulipunaset, silmät pienet, ilkeät ja röyhkeät. Käveli kuin tekisi sillä suuren kunnian toisille. Parooni oli pitkä, laiha, noin 45-vuotias. Kasvonsa olivat kummallisella tavalla vääristyneet ja tuhansien ryppyjen peittämät. Hänellä oli lasisilmät. Jalkansa näyttivät alkavan heti rinnan alta, rodun merkki. Ylpeän näköinen kuin riikinkukko. Kasvojensa ilme muistutti lammasta.
Näiden havaintojen tekemiseen en tarvinnut kolmea sekuntiakaan.
Minun kumarrukseni ja hatun nostoni ei paljon herättänyt heidän huomiotaan. Parooni vaan vähän rypisti silmäkulmiaan. Paroonitar tuli ihan suoraan minua päin ikäänkuin ei olisi nähnytkään minua.
"Madame la baronne", alotin minä kovalla äänellä ja pannen painon joka sanalle, "_j'ai l'honneur d'être votre esclave." [Rouva paroonitar, minulla on kunnia olla teidän nöyrin palvelijanne.]
Kumarsin, panin hatun päähäni, menin paroonin ohi kääntyen kohteliaasti häneen päin ja hymyilin.
Hän oli käskenyt minua vaan nostamaan hattua ja sanomaan jonkun ranskalaisen kohteliaisuuden; kaiken muun: kumarruksen, hymyilyn j.n.e. lisäsin omasta halustani. Piru ties, mikä minut siihen yllytti. Minusta tuntui kuin kiitäisin alas vuoren huipulta.
"Mitä", huudahti tai paremmin kähisi parooni vihasena ja kummastuneena.
"Ja wohl" [No niin], sanoin minä katsoen häntä suoraan silmiin.
"Sind sie rasend!" [Oletteko te hullu], kirkui parooni heiluttaen keppiään ja samassa näyttäen vähän hätääntyvän. Minun pukuni ehkä saattoi hänet hämilleen. Olin näet hyvin siististi jopa hienostikin puettu.
"Ja wo-o-ohl", kirkasin äkkiä täyttä kurkkua venyttäen o-kirjainta niin kauvan kuin mahdollista.
Parooni ja paroonitar kääntyivät äkkiä ja melkein juoksun jalkaa lähtivät pakoon. Kävelijät töllistelivät minua ihmeissään ja alkoivat keskustella minusta. Käännyin takaisin aivan levollisena, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja ohjasin kulkuni Polina Aleksandrovnan luo. Tuskin olin tullut sata askelta, kun hän äkkiä nousi ja lasten kanssa lähti kiireesti hotelliin päin. Riensin perässä ja saavutin hänet rapuilla.
"Nyt sen tyhmyyden tein", sanoin astuessani hänen luokseen.
"Entä sitten! Pelastakaa nahkanne", vastasi hän välinpitämättömästi ja katsomattakaan minuun ja kiirehti eteiseen.
Koko illan vietin sitten puistossa. Ja tulin kotiin vasta klo 11:n aikaan.
Olin tuskin päässyt huoneeseeni, kun kenraali kutsutti minut alas. Meikäläisten hallussa oli neljä huonetta hotellin kolmannessa kerroksessa. Näistä käytettiin yhtä vierashuoneena, yhtä kenraalin työhuoneena, johon minut nyt käskettiin mennä. Kenraali seisoi siellä keskellä lattiaa majesteetillisen ryhdikkäänä. Degrier istui rentona nojaten sohvassa.
"Herraseni, mitä te olette pannut toimeen, sallikaa kysyäkseni", alkoi kenraali ankarana kääntyen minuun.
"Minä pyydän, kenraali, käykää suoraan asiaan", vastasin minä. "Arvattavasti on kysymys siitä kohtauksesta, joka minulla oli tänään erään saksalaisen kanssa?"
"Erään saksalaisen?! Tämä saksalainen on parooni Wurmerhelm, ylhäinen henkilö. Te olette rohjennut käyttäytyä törkeästi häntä ja hänen rouvaansa kohtaan."
"En ensinkään."
"Te olette pelottanut heitä", kiivaili kenraali.
"En vähintäkään", vastasin levollisena. "Olen vaan kohteliaasti kiinnittänyt paroonittaren huomion itseeni, kun hän purjehti suoraan minun päälleni ja aikoi tallata minut jalkojensa alle kuin madon.
"Teettekö te minusta pilkkaa", ärjäsi kenraali ja kääntyen Degrieriin päin, jatkoi: "Kuuletteko, hän alkaa ilveillä minunkin kanssani."
Degrier naurahti halveksivasti ja kohautti olkapäitään.
"No hyvä, ymmärtääksenne minut lyhyesti", jatkoi kenraali kääntyen minuun, "parooni on vaatinut minulta hyvitystä, koska te kuulutte minun perheeseeni. Ymmärrättekö, herraseni, minkälaiseen pulaan olette minut saattanut ajattelemattomuudellanne. Teidän tähtenne täytyi minun jo pyytää häneltä anteeksi ja luvata, että te heti jätätte minun taloni."
"Onko hän vaatinut sitä teiltä, kenraali?"
"Ei, minä tunsin itseni velvoitetuksi antamaan hänelle tämän hyvityksen. Meidän välillämme on siis kaikki lopussa, herraseni. Tuolla on 4 fredrichsd'oria ja 3 guldenia, jotka ovat palkastanne jälellä, lasku on vieressä. Minä ilmoitan heti palvelijalle, etten huomisesta alkaen maksa teidän hotellilaskujanne. Sulkeudun suosioonne."
Otin rahat ja laskun, lyijykynällä kirjoitetun, kumarsin kylmästi kenraalille ja sanoin vakavasti:
"Te erehdytte, kenraali, luullessanne asian olevan sillä ratkaistun. Jos parooni on tuottanut teille ikävyyksiä, on se teidän oma syynne. Minkätähden te menitte edesvastuuseen minun puolestani? Mitä merkitsee se, että minä kuulun teidän perheeseenne? Minä olen lastenne opettaja, siinä kaikki, ja muuten aivan itsenäinen mies. Minä olen 25-vuotias, kandidaatti, aatelismies ja täydellisesti teistä riippumaton. Ainoastaan kunnioitus teidän arvoanne kohtaan pidättää minua tällä hetkellä vaatimasta teiltä selitystä siitä, miksi olette sekaantunut minun asioihini."
Kenraali oli hämmästynyt minun sanoistani.
"Kuuletteko, hän aikoo haastaa minut kaksintaisteluun", sanoi hän ranskalaiselle. He rupesivat yhdessä nauramaan. Minä raivostuin.
"Paroonia en kumminkaan päästä niin helpolla", jatkoin kylmäverisesti, hilliten itseni. "Kun te, kenraali, olette, rupeamalla puhumaan minun puolestani, tehnyt itsenne rikostoverikseni, on minulla kunnia ilmoittaa teille, että varhain huomenaamulla aijon vaatia paroonilta selitystä, miksi hän, ollen ainoastaan minun kanssani tekemisissä, on kuitenkin kääntynyt toisen henkilön puoleen, aivankuin minä en kykenisi asioistani vastaamaan."
Kävi niinkuin olin arvannutkin: kenraali kalpeni kauhusta kuullessaan minun tyhmän uhkaukseni.
"Kuinka, aijotteko te yhä pitkittää tätä kirottua juttua", huudahti hän. "Ettekö te ajattele, minkälaiseen asemaan minut saatatte? Älkää naurako, hyvä herra, pyydän teitä… Onhan täällä toki esivalta, ja minä … minä … sanalla sanoen minun arvoni … ja paroonin myöskin … täytyykö minun kutsua poliisi avukseni ja panettaa teidät kiinni täältä räyhäämästä? Ymmärrättekö te?"
Hän oli suunniltaan kiukusta, mutta pelkäsi kumminkin kauheasti.
"Minä en ole räyhännyt", vastasin rauhallisesti, "ja sitä ennen minua tuskin voitanee vangita. Älkää suotta hätäilkö, toivon voivani ratkaista paroonin kanssa tämän asian aivan rauhallisesti."
"Herran tähden, Aleksei Ivanovitsh, älkää nyt siitä välittäkö", huudahti kenraali alkaen turvata rukouksiin ja tarttui minun käteeni. "Ajatelkaahan vaan, mitä ikävyyksiä tästä voisi minulle koitua. Minun täytyy täällä olla arka arvostani, erittäinkin nyt… Oi, te ette tiedä… Te ette tunne olosuhteita. Minä otan teidät takaisin, kunhan vaan olemme täältä lähteneet, mutta nyt täytyy minun pitää huolta … niin, sanalla sanoen, säästäkää minua, Aleksei Ivanovitsh", lopetti hän epätoivoissaan.
Ymmärsin kenraalin puhuessa arvostaan, ettei nyt ollut kysymyksessä se tavallinen "arvo", jonka venäläiset niin kernaasti ulkomailla ollessaan omaksuvat. He noudattavat orjallisesti eräänlaista ylhäistä käytöstapaa kaikkialla, hotelleissa, kävelypaikoissa, rautatievaunuissa. Toiset, tärkeämmät asiat näkyivät olevan kysymyksessä, koska hän alentui minua rukoilemaankin. Taivuin hänen pyyntöönsä ja vielä kerran ovella vakuutin, että hänen ei tarvitsisi mitään pelätä. Kaikki kävisi säädyllisesti ja rauhallisesti. Sitä paitsi minä en oikeastaan tarkoittanutkaan loukata kenraalia. Polinaa minä tarkoitin. Häntä, joka oli kohdellut minua niin julmasti ja houkutellut minut tälle tyhmyyksien tielle, jota aijoin mennä niin pitkälle, että hän vielä itse rukoilisi minua palaamaan. Minun kepposeni ehkä tuottaisi hänellekin häpeää. Tahdoin näyttää hänelle, etten ollutkaan niin saamaton kuin hän ehkä luuli. Enkä missään tapauksessa aikonut antaa kaikenlaisien paroonien "kurittaa itseäni kepillään". Tahdoin kerran nauraa heille kaikille ja esiintyä itse "aika poikana". Saadaanpas nähdä. Ehkä hänkin pelkää ikävyyksiä ja rupeaa minua rukoilemaan. Ja jos hän ei sitä tee, saa hän kuitenkin nähdä etten minä olekaan mikään kastunut kana.
Rappuja noustessani tapasin lastenhoitajan ja kuulin häneltä Marja Filippovnan, kenraalin sisaren aivan yksinään lähteneen iltajunassa Karlsbadiin, jossa on eräs heidän serkkunsa. Tämä uutinen vähän hämmästytti minua, juolahti mieleeni, että tässä pelissä ovat varmaankin neiti Blanchen sormet mukana ja että kenties lähimmässä tulevaisuudessa tapahtuu jotain ratkaisevaa. Lastenhoitajalta myöskin kuulin Marja Filippovnalla jo kauvan olleen aikomuksen jättää meikäläiset, ja että pari päivää sitten oli hänen ja kenraalin välillä tapahtunut kiivas sananvaihto…