VI.
Seuraavana aamuna kutsuin palvelijan ja pyysin häntä toimittamaan laskuni minulle erikseen. Pieni huone, jossa asuin, oli niin halpa, että kumminkin jonkun aikaa voin pitää sen. Koko kassani oli 16 fredrichsd'oria ja näille aijoin nyt onneni perustaa. Merkillistä, vielä en ole voittanut mitään, mutta kumminkin ajattelen ja tunnen kuin olisin jo rikas mies.
Jotenkin varhain aamulla nousin lähteäkseni mr. Astleyn luo. Hän asui läheisessä hôtel d'Angleterressa. Äkkiä avautui huoneeni ovi, ja suureksi ihmeekseni astui sisään markiisi Degrier. Ensimäisen kerran hän kunnioitti minua käynnillään. Koska muuten olimme sangen vähän huvitetut toisistamme, arvasin heti, että jotain erityistä oli tekeillä.
Hän tervehti hyvin herttaisesti ja sanoi ohimennen kohteliaisuuden huoneestani. Kun seisoin siinä hattu kädessä, kysyi hän, aijoinko kävelemään. Saatuaan kuulla minulla olevan tärkeitä asioita keskusteltavana mr. Astleyn kanssa, synkistyivät hänen kasvonsa. Degrier oli, kuten kaikki ranskalaiset, iloinen ja rakastettava, kun välttämättömyys tai hänen oma etunsa niin vaati, muuten oli hän ikävin ihminen mitä ajatella saattaa. Ranskalainen on harvoin luonnostaan rakastettava; hänen herttaisuudessaan on aina jotain pakotettua, harkittua. Hän ei voi olla luonnollinen, alkuperäinen, mielikuvitustakaan hänellä ei ole. Kaikki kaikessa on hänelle ulkonainen, tavanmukainen muoto. Ranskalaisen koko olemus on poroporvarillinen, pikkumainen, jokapäiväinen — hän on, sanalla sanoen ikävin ihminen maan päällä. Ainoastaan kokemattomat ensikertalaiset, etupäässä meikäläiset naiset voivat ihastua häneen. Muut kuolevaiset, joilla on vähänkin tervettä ihmistuntemusta, huomaavat heti tämän vaikutuksen tavottelun, tämän teeskennellyn rakastettavuuden ja salonki-iloisuuden niiden oikeassa valossa.
"Minulle on annettu erityinen tehtävä", alkoi hän varmasti, mutta kohteliaasti. "Kenraali on pyytänyt minua puhumaan teidän kanssanne eilisestä tapahtumasta. Minä en oikein silloin ymmärtänyt, mistä oli kysymys, olen huonosti perehtynyt venäjänkieleen … kenraali on minulle jälkeenpäin kertonut…"
"Te esiinnytte tässä asiassa siis rauhanvälittäjänä", keskeytin minä. "Näytättepä pitävän itseänne jo tämän perheen jäsenenä. He tahtovat estää minua 'tuottamasta ikävyyksiä itselleen'."
Hän huomasi heti, että koetin houkutella häneltä tietoja suhteestaan kenraaliin ja tuli varovaiseksi.
"Kenraali on minun liikekumppanini", sanoi hän kuivasti. "Sitäpaitsi on olemassa eräitä suhteita, joiden tähden hän ei pidä itselleen suotavana joutua sekoitetuksi sellaisiin asioihin kuin teidän eilinen juttunne. Minä suorastaan pyydän teitä jättämään sen sikseen ja minulla on tehtävänä ilmoittaa teille, että edelleenkin saatte opettajapalkkanne ja että saatte paikkanne takaisin heti, kun se vaan voi käydä laatuun."
Pienellä vahingonilolla esiintoin markiisille kantani asiassa. Toistin hänelle sen, mitä eilen olin sanonut kenraalille ja pysyin järkähtämättä väitteessäni, että minun täytyi saada hyvitys paroonilta. Näin suureksi huvikseni hänen joka hetki olevan unohtamaisillaan itsensä tällaisen halvan "utshitelin" tähden, joka hänen silmissään ei ollut nollankaan arvoinen.
"Mutta, monsieur Aleksis, sanokaa minulle", huudahti hän aivan liikutettuna, "onko teistä niin välttämätöntä tuottaa kenraalille tällaista harmia?"
"Harmiako? Kuinkas hänellä voi olla harmia siitä, että taistelen oikeuksieni puolesta jotakuta toista henkilöä vastaan?"
"No hyvä, kuulkaa sitten", puhkesi hän vihdoin sanomaan vaivoin salaten suuttumustaan ollessaan pakotettu ilmaisemaan salaisuutensa, "te tunnette mademoiselle de Cominges'in —."
"Neiti Blanchea tarkoitatte?"
"Hyvä, kernaasti minun puolestani, neiti Blanche de Cominges'in. Olette kenties huomannutkin, että kenraali on rakastunut häneen. Minä voin teille ilmoittaa, että kihlaus, kaikesta päättäen, tapahtuu jo täällä Roulettenburgissa. Ja nyt te aijotte ruveta rettelöimään, panna toimeen häväistysjutun…"
"En ymmärrä, mitä tällä asialla on tekemistä kenraalin kihlauksen kanssa. — Häät ovat siis tulossa. Sallikaa sanoakseni, sangen hyvin tämä asia on osattukin salata, ainakaan meikäläisistä kukaan ei ole siitä tiennyt…"
"Minä en voi teille … se ei vielä ole vallan … tiedätte, odotetaan
Venäjältä tietoja; kenraalin täytyy järjestää asian…"
"Ahaa, baboulinka!"
Degrier katseli minua raivostuneena.
"Asiaan", jatkoi hän. "Luotetaan teidän hienotunteisuuteenne, teidän synnynnäiseen rakastettavaisuuteenne … teidän tunteisiinne tätä perhettä kohtaan, jossa teidät on niin ystävällisesti vastaan otettu ja kohdeltu siihen kuuluvana…"
"Eilenhän minä tulin pois potkituksi. Te väitätte ehkä sen olleen vaan näön vuoksi. Suostuttekos te, jos teille sanotaan: 'minä en ollenkaan tahdo sua korvista ravistella, mutta näön vuoksi — sallihan vähän ravistelen sentään?'… Samanlaistahan tää on."
"Te ette anna siis rukousten liikuttaa itseänne", kivahti hän. "Te, sellainen nulikka, tahdotte vaatia parooni Wurmerhelmin kaksintaisteluun! Ettekö luule paroonin heitättävän lakeijoillaan teitä rapuista alas?"
"Mitä hän suvaitsee mulle tehdä, sitä en voi arvata", vastasin tyynesti, "mutta sen tiedän, että mr. Astleyta, englantilaisen lordin sisarenpoikaa, hän ei voi kohdella sillä tavalla tuottamatta itselleen ikävyyksiä. Menen nyt heti mr. Astleyn luo pyytämään häntä järjestämään paroonin ja itseni välisen asian."
Ranskalainen ällistyi kovin tästä tiedosta, joka näytti hänen mielestään sangen uskottavalta.
"Olkoon menneeksi", sanoi hän kokonaan muuttuneella äänellä. "Minä näen teidän pysyvän lujana päätöksessänne. Minulla on muutakin asiaa teille: tässä on teille pari sanaa eräältä henkilöltä — lukekaa, minun käskettiin odottaa vastausta."
Tätä sanoessaan hän otti taskustaan pienen, sinetillä suljetun kirjeen.
Polinan käsialalla oli kirjoitettu:
Minusta näyttää siltä kuin aikoisitte te nostaa liian suuren melun eilisestä jutusta. Olette suuttunut ja alatte vehkeillä. On olemassa erityisiä seikkoja, joista ehkä sitten saan tilaisuuden teille kertoa. Käyttäkää järkeänne, älkää olko lapsellinen. Minä tarvitsen teitä ja te olette luvannut totella minua. Muistakaa Schlangenbergiä! Minä pyydän teitä olemaan siivolla, hätätilassa minä vaadin teitä.
Teidän P.
J.K. Jos vielä olette eilisestä vihainen, pyydän teiltä anteeksi.
Kaikki näytti pyörivän silmissäni lukiessani näitä rivejä. Veri syöksyi sydämeeni ja vilunväreet puistuttivat minua. Ranskalainen ei ollut huomaavinaan liikutustani, hän katseli välinpitämättömän näköisenä toisaalle. Parempi kuin olisi nauranut minulle.
"Hyvä", sanoin minä, "sanokaa neidille, että hän voi olla rauhallinen. Mutta, sallikaas kysyäkseni, miksi nyt vasta annoitte tämän kirjeen minulle? Kaikki teidän lörpöttelynne olisivat olleet tarpeettomat, ja asia olisi ollut aikoja sitten selvitetty."
"Oh, enhän minä voinut tietää, mitä kirje sisälsi", valehteli Degrier.
"Ymmärrän, teitä oli käsketty ensin koettamaan kaikki muut keinot ja sitten vasta turvautumaan kirjeeseen. Eikö totta? Sanokaa, sanokaa, herra Degrier."
"Ehkä", vastasi hän vitkaan katsellen minua omituisesti.
Otin hattuni, hän nyökkäsi ja meni edelläni ulos. Olin huomaavinani hymyilyn väreilevän hänen huulillaan. Eikäpä toisin olisi voinut ollakaan.
"Odotappas, armas ranskalaiseni, kerran me vielä teemme tilin toisillemme", ajattelin tullessani alas rappuja. En ollut vieläkään tointunut hämmästyksestä, jonka Polinan kirje oli minussa herättänyt. Vasta raittiissa ilmassa alkoivat ajatukseni selvitä ja minä äkkäsin nyt kaksi seikkaa, jotka ehkä johtavat minua asioitten jäljille: ensiksi, että eilisellä poikamaisella kepposellani on jostain syystä erityinen merkitys meikäläisille ja toiseksi, että tällä ranskalaisella täytyy olla tavaton vaikutusvalta Polinaan. Sana vaan, ja hän tekee kaikki mitä markiisi tahtoo, kirjottaa kirjeenkin ja pyytää anteeksi minulta.
Hänen suhteensa tähän Degrieriin on aina tuntunut minusta arvoitukselta. Viime aikoina on hän osoittanut vastenmielisyyttä tätä kohtaan ja tämä puolestaan on kohdellut häntä karkeasti ja epäkohteliaasti. Polina itse uskoo minulle joskus merkillisiä asioita näistä väleistä. Varmaa on kumminkin että hän on markiisin vallassa ja koettaa vapautua kahleistaan.
"Kävelypuistossa", kuten täällä kutsutaan erästä kastanjakäytävää, kohtasin mr. Astleyn.
"Ohoh", huusi hän minut nähdessään, "aijoin juuri tulla teidän luoksenne. Te olette siis eronnut kenraalin palveluksesta?"
"Sanokaa ensin, mistä sen jo tiedätte", ihmettelin minä. "Taitaa olla jo muittenkin tietona?"
"Oi, ei suinkaan, olen vaan sattumalta kuullut sen. Mihin te aijotte nyt lähteä? Minä olin tulossa teitä vielä kerran katsomaan, sillä minä pidän teistä."
"Te olette kunnon mies, mr. Astley", sanoin yhä vieläkin itsekseni ihmetellen, mistä hän oli saanut tietää minun asiani. "Koska en vielä ole juonut kahvia ja sekin, jota te kenties jo olette juoneet, on ollut huonoa, niin menemme kylpypaviljonkiin kahville, siellä istumme, polttelemme, ja minä kerron teille kaikki, ja … tekin kai minulle kerrotte…"
Kahvila oli sadan askeleen päässä. Meille tuotiin kahvia, istuimme, sytytin paperossin, mr. Astley ei koskaan polttanut, hän valmistautui minua kuuntelemaan.
"Minä en lähde mihinkään, jään tänne", aloin minä.
"Niin minäkin luulin, että jäätte", virkkoi mr. Astley.
Totta puhuakseni, en juuri tiennyt, mitä meillä molemmilla olisi toisillemme kerrottavaa. Minä puolestani toivoin saavani häneltä kuulla jotain. Olin vakuutettu, että hän jostain tuntemattomista lähteistä oli saanut tietää kenraalin perheen salaisuudet. Mutta minäpä en näitä häneltä tullutkaan onkineeksi, sillä yhtäkkiä, vasten tahtoani, aloin puhua Polinasta, tunteistani häneen. Puhuin taukoamatta puoli tuntia ja minusta oli hupaisaa tällä tavalla kertoa rakkaudestani. Huomatessani hänen tulevan levottomaksi, minä yhä lisäsin kertomukseni tulisuutta. Kadun sentään yhtä asiaa: taisin puhua liikoja ranskalaisesta…
Mr. Astley kuunteli sanaakaan sanomatta, liikahtamatta, katsellen mua silmiin. Kun kerroin Degrieristä, rypisti hän otsansa ja keskeytti minut ankarana:
"Tiedättekö jotain varmaa miss Polinan suhteista markiisiin?"
"Olette oikeassa, en tiedä", vastasin minä.
"Tästä markiisista ja miss Polinasta te ette siis voi lausua muuta kuin arveluita."
"En, en juuri muuta mitään", vastasin.
"Jos niin on, olette tehnyt hyvin huonosti kertomalla minulle näistä ja ajattelemallakin näitä."
Huomasin, että hän ei tiennyt tästä omituisesta suhteesta tai ei tahtonut puhua siitä. Jotta en suututtaisi häntä ja edes jossain määrin saisin uteliaisuuteni tyydytetyksi, käänsin keskustelun paroonin juttuun ja siihen tavattomaan hälinään, jonka se oli nostanut kenraalin perheessä. Suureksi kummastuksekseni oli hän hyvin selvillä sen pienimmistäkin seikoista. Keneltä hän oli saanut tietoja eilisillan tapahtumistakin?
"Tiedättekös mitä", huudahdin tarkkaan katsellen mr. Astleyta, "minusta näyttää, kuin olisitte tämän kuullut, tiedättekö keltä? — Itse miss Polinalta!"
Mr. Astley katseli minua ihmetellen.
"Teillä ei ole pienintäkään oikeutta tehdä sellaisia johtopäätöksiä", sanoi hän nuhtelevasta. "Ja jos tahdotte tietää jotain erityistä kenraalia koskevista seikoista, voin kertoa teille niistä vähäsen. On kysymyksessä neiti Blanchea koskevat vanhat muistot, joita ei mielellään tahdota herättää eloon."
Vihdoinkin putosivat suomukset silmiltäni. Tähän asti en ollut selvillä tämän ranskalaisen seurueen oikeasta laadusta. He olivat osanneet niin hyvin ympäröitä itsensä jonkinlaisella salaperäisellä sädekehällä. "Kenraali parka", ajattelin mr. Astleyn jatkaessa kuivalla tavallaan kertomustaan. Minä tunsin todella sääliväni tätä heikkoa raukkaa, joka eilen oli kohdellut minua jotenkin hävyttömästi.
Mr. Astleylta sain kuulla seuraavat huvittavat tosiasiat:
Neiti Blanche ei ollut ensi kertaa Roulettenburgissa. Jo kolme vuotta sitten oli mr. Astley kohdannut hänet täällä. Hänen nimensä ei ollut silloin neiti Blanche de Cominges eikä seurassaan ollut rouva de Comingesia, eikä markiisi Degrieria, — joka muuten mr. Astleyn arvelujen mukaan ei ollut markiisi, eikä hänen nimensäkään ollut Degrier. Neiti Blanchea kutsuttiin silloin neiti Selmaksi ja hän esiintyi täällä erään italialaisen ruhtinas Berberinin seurassa. Tämä komeili kultasormuksilla ja jalokivineuloilla, piti muhkeita ajopelejä ja antoi neiti Selman mielensä mukaan menettää "trente et quarante'ssa", kunnes hän eräänä päivänä katosi Roulettenburgista jättäen suurenpuoleiset velat jälkeensä. Neiti Selma oli lohduton, hän repi vaatteitaan ja kynsi kasvojaan ruusunpunasiksi värjätyillä kynsillään. Tällaisessa tilassa tapasi hänet hotelli-naapurinsa, eräs puolalainen kreivi (kaikki puolalaiset ovat kreivejä ulkomailla). Tämä se heti rupesi lohduttajaksi jääden sitten joksikin aikaa hänen suojelijakseen. Kreivi katosi samanlaisissa olosuhteissa kuin italialainenkin. Neiti Selma oli kuitenkin ehtinyt tyhjentää hänen taskunsa omiinsa ja voi nyt muutamaksi päiväksi sydämen pohjasta antautua pelaamaan; se oli tullut hänen intohimokseen. Hän joutui ammattipelaajaksi; mutta onni oli hänelle kovin vastainen, ja eräänä päivänä huomasi hän menettäneensä viimeisen guldeninsa, Hän katseli apua etsien ympärilleen pelihuoneessa, ja silmänsä sattuivat parooni Wurmerhelmiin, jonka hän lumoavasti hymyillen pyysi puolestaan panemaan 10 louisd'oria punaselle. Paroonittaren toimesta sai hän illalla käskyn heti paikalla poistua Roulettenburgista. Hän matkusti suoraa päätä Spaahan koittaakseen siellä onneansa. Mr. Astley oli tämän kaiken saanut kuulla eräältä ystävältään mr. Fideriltä, jonka kaleskoissa neiti Selma tuona kovan onnen iltana oli matkustanut Spaahan. Aikaa myöten tuli hän kuitenkin viisaammaksi: hän ei enään itse pelannut, vaan lainaili pelaajille. Tämä oli tietysti varmempaa ja tuottavampaa kuin pelaaminen. Kenraalia hän tarvitsi tietysti etujensa vuoksi, ehkäpä Degrieriakin. — "Ymmärtänette, ettei hän halua herättää paroonin ja paroonittaren huomiota, ennen häitä ainakaan. Ja tämän äskeisen rettelön yhteydessä mainittaisiin tietysti kenraalin nimen ohella hänenkin nimensä, koska koko Roulettenburg on tottunut näkemään hänet aina kenraalin ja miss Polinan seurassa", lisäsi mr. Astley.
"En, en ymmärrä", huudahdin minä lyöden nyrkkini pöytään voimaini takaa, niin että passaripoika pelästyneenä juoksi tiehensä. — "Sanokaa, mr. Astley, miksi ette ole sanonut sitä kenraalille ja erittäinkin miss Polinalle, joka näyttäytyy täällä kaikkialla mademoiselle Blanchen käsivarressa?"
"En ole puhunut siitä teille sentähden. Te ette kumminkaan olisi voinut tehdä asiassa yhtään mitään. Miksi sekaantua tällaisiin juttuihin? Kenraali tietää luultavasti paljon enemmän neiti de Comingesista kuin minä, ja sentään arvelematta esiintyy hänen seurassaan ja antaa miss Polinan tehdä samoin. Kenraali on mennyttä miestä. — En voi puhua teille enempää tästä, koska minä vilpittömästi pidän teistä."
"Kylliksi, nyt tiedän, että nämät asiat eivät ole outoja miss Polinallekaan. Tämä ranskalainen pakottaa miss Polinan seurustelemaan neiti Blanchen kanssa, koska hänellä on niin suuri vaikutusvalta Polinaan. Tämä koettaa vastustaa sitä, onpa ärsyttänyt minutkin parooni Wurmerhelmin kimppuun. Sitten hän taas on ranskalaisen käskystä kirjoittanut kirjeen ja pyytänyt minua jättämään paroonin rauhaan. Tällaisia ne naiset ovat! Kunniansa unohtaneita orjasieluja! Olenpa varma, että Polina empimättä heittäytyy tämän konnan syliin, kunhan vaan 'baboulinka' on silmänsä ummistanut ja testamentannut hänelle muutamia tuhansia ruplia."
"Te erehdytte kenties miss Polinan suhteen", sanoi mr. Astley, "minä luulen, ettei hän yksin ranskalaisen tähden pysytteleikse täällä. Onhan hänen pienet sisaruksensakin täällä. Ja ne jäisivät varmaan oman onnensa nojaan, jos hän heidät jättäisi."
Katselin mr. Astleytä tutkivasti. Tunsin tulevani vähän hämilleni hänen vaatimattomista, hyväätarkoittavista sanoistaan. Olimme keskustelumme kestäessä poistuneet kahvilasta ja tulleet hotellimme läheisyyteen. Ajatuksiini vaipuneena kuljin englantilaisen rinnalla ja mietin, kumpi meistä oli oikeammin tuominnut Polinaa, kun äkkiarvaamatta kuulin naisen äänen hotellin rappusilta huutavan nimeäni:
"Aleksei Ivanovitsh, Aleksei Ivanovitsh!"
Käännyin huutoa kohden ja huomasin kahden palvelijan kantavan nojatuolissa vanhaa naista, joka vilkkaasti huitoi minulle nenäliinallaan.
"Aleksei Ivanovitsh, Aleksei Ivanovitsh, jumalani sitä tolvanaa", kirkui tuntematon yhä kovemmin hotellin rappusilta.
"Miksi hän minua kutsuu? Katsokaa, hän viittoo minulle."
"Niinpä näkyy viittovan", sanoi mr. Astley.
Melkein juosten lähdimme häntä kohti. Pääsimme rappujen eteen … ja hämmästyksestä seisahdin kuin kiini naulattuna "baboulinka"!