VII.
Niin, siinä istui hän ilmielävänä kantotuolissaan terassilla palvelijain ja palvelijattarien, koko hotellin palvelijakunnan ympäröimänä, jotka kaikki touhussaan häärivät hänen ympärillään ja kilpailivat korkean vieraan suosion saavuttamisesta. Että tulija oli ylhäinen henkilö, se voitiin huomata hänen matka-arkuistaan ja siitäkin, että hänellä oli omat palvelijansa. Niin, se oli hän itse, Antonida Vasiljevna Tarasevitsheva, tilanomistajatar, mahtava moskovalainen pojaritar, baboulinka, jonka tähden oli lähetetty ja saatu sähkösanomia, kuollut jo kerran ja taas toisella kertaa elävä, ja joka nyt yhtäkkiä omassa korkeassa persoonassaan ilmestyi keskellemme yhtä odottamatta kuin lumi kesällä. Huolimatta viisi vuotta halvattuna olleesta jalastaan, oli hän kuitenkin tullut, kantotuolissa tosin, mutta yhtä kiivaana ja taistelunhaluisena kuin ennenkin, kirkuen ja jaellen käskyjään rajattoman itsevaltiaana, kaikkia toruen, istuen suorana kuin kynttilä — sanalla sanoen ihan yhtäläisenä kuin olin nähnyt hänet pari kolme kertaa ennen tänä aikana, ollessani kenraalin lasten opettajana. Seisoin hänen edessään aivan ymmällä, liikahtamatta kuin patsas. Ja hän oli tuntenut minut haukansilmillään jo sadan askelen päästä ja huutanut nimeäni, jonka hän kerran ennen oli kuullut ja vieläkin vaan muisti. Ja hänet tahdottiin periä, hänet luultiin kuolleeksi ja haudatuksi, tulin heti ajatelleeksi, hän elää kauvemmin kuin me ja koko hotellin väki. Voi, jumalani, kuinka käy nyt meikäläisten, mitä onkaan kenraaliparka sanova tästä kaikesta! Baboulinka kääntää ylös alaisin koko hotellin.
"No, mitä sinä, isäseni, seisot edessäni, silmiäsi pyörittelet", kirkui isoäiti minulle. "Etkö sä ymmärrä tervehtiä, kumartaa, mitä? Olet tullut ylpeäksi, et tunne, muka. Tai ehkei hän tunnekaan minua. Kuuletko, Potapytsh", hän kääntyi vanhan, harmaapäisen palvelijan puoleen, joka oli seurannut emäntäänsä matkoilla ja nyt seisoi hänen takanaan loistavin kasvoin, puettuna hännystakkiin ja valkoseen kaulahuiviin — "ajattele, hän ei tunne minua! Haudattiin näet! Sähkösanoman toisensa perästä lähettivät: 'kuoliko vai ei kuollut!' Kaikki minä tiedän. Mutta näetkös, minä olenkin hengissä vielä."
"Minä pyydän, Antonida Vasiljevna, miksikäs minä soisin teille pahaa", vastasin iloisesti, toinnuttuani, — "minä vaan niin kovasti ihmettelen… Ja todellakin on sangen ihmeellistä, että te näin odottamatta…"
"Mikä sinusta on ihmeellistä? Istuin vaunuun ja lähdin matkalle. Mukavasti näillä rautateillä matkustaakin. Kävelemäänkös sinä aijoit, vai mihin?"
"Kävin paviljongissa."
"Täällä on kaunista", sanoi isoäiti katsellen ympärilleen, "niin lauha ilma ja rehevät puut. Tästä minä pidän! Onkos meikäläiset kotosalla? Entäs kenraali?"
"Kaikki ovat varmaankin kotona tähän aikaan päivästä."
"Teillä on kai täällä vastaanottotunnit ja sen semmoiset juhlallisuudet. Suuria herroja muka. Ajopelejä pitävät, kuulin, les seigneurs russes [venäläiset ylimykset]. Ensin tuhlataan kaikki, sitten ulkomaille! Onkos Praskovjakin [kansanomainen muoto Polinasta, joka on väännetty ranskalaisesta nimestä Pauline] täällä mukana?"
"Kyllä, Polina Aleksandrovna on täällä myöskin."
"Ja ranskalainen hyväkäs? No saanpahan itse sitten kaikki nähdä. Aleksei Ivanovitsh, vie minut suoraan heidän luokseen. Onkos sulla täällä hyvä olla?"
"Siinäpähän menee, Antonida Vasiljevna."
"Kuule, Potapytsh, sano tuolle pöllölle, passarille, että hän hommaa mulle kunnollisen asunnon, mukavan, ei liian korkealla, ja vie sinä heti tavarat sinne. Mitäs ne kaikki tähän tunkevat? Mihinkäs ne aikovat kiivetä? Mokomat käskyläiset! Kuka sinun seurassasi on", sanoi hän minulle.
"Hän on mr. Astley."
"Mikä mr. Astley?"
"Matkustaja, me olemme hyvät tuttavat; hän on myöskin kenraalin tuttava."
"Englantilainen siis. Kas, kuinka hän tuijottaa minuun sanattomana. Minä muuten pidän englantilaisista. No, eteenpäin, suoraan heidän asuntoonsa. Missä he asuvat?"
Minä nousin hotellin leveitä rappuja ja isoäitiä [sana "babushka", isoäiti, mummo käytetään Venäjällä yleensä tuttavallisesti puhuteltaessa vanhoja naisia] kannettiin perässäni. Kulkueemme herätti huomiota; kaikki vastaantulijat pysähtyivät katselemaan meitä. Hotelli, jossa asuimme, pidetään paraana, hienoimpana ja kalleimpana näillä paikoilla. Alituisesti tapaa rapuilla ja käytävissä ylhäisiä naisia ja kunnianarvoisia englantilaisia. Kysymyksiä sateli palvelijoille, joihin isoäiti oli tehnyt mahtavan vaikutuksen. He eivät voineet kumminkaan selittää muuta kuin että tulija oli ylhäinen ulkomaalainen, venäläinen kreivitär ja "grande dame", ja että hän ottaa haltuunsa saman huoneuston, jossa viikko sitten asui N:n suuriherttuatar. Isoäiti myöskin puolestaan piti huolta siitä, että ohikulkijat hänet huomasivat. Hän tarkasteli jokaista vastaantulijaa uteliaasti, kyseli kovalla äänellä minulta heidän nimiään ja kääntyi kursailematta katselemaan jokaista, joka herätti hänen huomiotansa. Hän oli muhkea, kookas ja ryhdikäs, sen voi nähdä hänen kantotuolissa istuessaankin. Suuri, harmaa pää voimakkaine piirteineen oli pystyssä ja terävät silmät katselivat ylpeästi ja uhkaavasti. Hänen koko olentonsa oli luonnollinen ja teeskentelemätön. Huolimatta korkeasta ijästään — hän oli 75-vuotias — olivat hänen kasvonsa eheänväriset, hampaansa hyvin säilyneet. Musta silkkipuku ja valkea myssy sopivat hänelle mainiosti.
"Hän huvittaa minua sanomattomasti", kuiskasi englantilainen minulle noustessamme rinnakkain portaita.
"Hän on saanut tietää sähkösanomista", ajattelin minä, "Degrierinkin tuntee, neiti Blanche on ainoa, josta hänellä ei näytä olevan tietoja."
Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että vaivoin voin hillitä vahingoniloani ajatellessani sitä rajuilmaa, joka kohta riehuisi kenraalin yllä. Ensi hämmästyksestä toinnuttua otin suurimmalla mielihyvällä ollakseni "baboulinkan" oppaana.
Meikäläiset asuivat, kuten sanottu, kolmannessa kerroksessa. Ilmoittamatta tulostamme, naputtamatta edes ovelle, tempasin sen auki ja sisään kannettiin isoäiti riemusaatossa. Kaikki meikäläiset olivat ikäänkuin sopimuksesta kokoontuneet kenraalin työhuoneeseen. Kello oli 12, ja minusta näyttivät he juuri päättäneen lähteä retkeilylle ratsain ja vaunuilla. Komeaan seuraan me satuimmekin: siellä oli kenraali Polinan, lasten ja niiden hoitajattaren kera, markiisi Degrier, neiti Blanche äitineen; eräs venäläinen ruhtinaanalku ja saksalainen löytöretkeilijä, molemmat viimemainitut meikäläisten uusimpia tuttavia. Isoäidin kantotuoli asetettiin keskelle lattiaa, kolmen askeleen päähän kenraalista. Jumalani, tätä näkyä en ikänä unohda! Meidän sisäänastuessamme näkyi kenraali juuri keskustelevan jotain Degrierin kanssa. Tässä täytyy minun huomauttaa, että viime aikoina olivat neiti Blanche ja markiisi osoittaneet suurta huomaavaisuutta ruhtinaalle, luultavasti hän oli aijottu näyttelemään erityistä osaa heidän ilveilyssään kenraalin kanssa. Yleensä näytti hilpeä ja tuttavallinen, vaikka vähän teeskennelty mieliala seurueessa vallitsevan. Kun kenraali näki isoäidin, tyrmistyi hän ja sanat tarttuivat kurkkuunsa. Kuin basiliskikäärmeen katseen lumoamana seisoi hän ja tuijotti isoäitiin. Tämä istui liikahtamatta, äänetönnä, mittaellen häntä juhlallisin, taistelunhaluisin ja voitollisin katsein. Muut seisoivat mykkinä tämän merkillisen tervehdyksen aikana, Degrierin kasvoilla kuvastui hämmästys ja pelko, neiti Blanche kulmakarvat koholla ja suu auki katseli sekapäisenä isoäitiä. Polina vuoroin vaaleni ja punastui, ruhtinas ja löytöretkeilijä eivät tietysti ymmärtäneet mitään tästä kaikesta ja mr. Astley oli tapansa mukaan äänetönnä ja ujona vetäytynyt syrjään.
"Kas, tässä minä olen — sähkösanoman sijasta", sanoi vihdoin isoäiti katkaisten äänettömyyden. "Ette kai odottaneetkaan."
"Antoni da Vasiljevna … armas täti … millä tavalla te…" änkytti onneton kenraali.
Jos isoäiti olisi vielä muutamankaan sekunnin ollut puhumatta, olisi kenraali saanut halpauksen.
"Mitä, millä tavalla? Istuin vaunuun ja tulin. Sitä vartenhan meillä on rautatiet. Ja te kaikki luulitte minun jo oikaisseen koipeni ja jättäneen teille perinnöt. Minä näet tiedän, että sinä olet täältä sähkösanomia lähettänyt. On tainnut niistä mennä kauniit rahat. Täältä asti tulee kalliiksi. Mutta minäpäs otinkin ja lähdin tänne. Tuo on se ranskalainen? Monsieur Degrier, luulen mä."
"Kyllä, rouvaseni", puuttui ranskalainen puheeseen, "uskokaa, minä olen niin ihastunut … se on ihmeellistä … nähdä teitä täällä … mikä iloinen yllätys…"
"Kylläpäs olikin iloinen; tunnen minä sinut, ilveilijä sinä olet, semmonen. Minä en usko sinua ollenkaan", — hän uhkasi sormellaan. "Kukas tuo sitten on", kysyi hän neiti Blanchea osoittaen. "Koketti ranskatar, ratsupuvussa, piiska kädessä, näyttää lyöneen sillä. Täkäläisiä, vai?"
"Se on neiti Blanche de Cominges, ja hänen äitinsä, rouva de Cominges on tässä; he asuvat täällä hotellissa", esittelin minä.
"Onkos tytär naimisissa", kysyi isoäiti kursailematta.
"Neiti de Cominges on tietysti naimaton", vastasin niin kunnioittavasti kuin suinkin ja alentaen tahallani ääntäni.
"Entäs iloinen?"
Tähän kysymykseen en osannut vastata.
"Eikö hänen seurassaan tule ikävä? Ymmärtääkö hän venäjää? Degrierkin oppi Moskovassa ollessaan solkkaamaan muutaman lauseen."
Minä selitin hänelle, että neiti de Cominges ei koskaan ole ollut
Venäjällä.
52
"Bonjour" [hyvää päivää], huudahti isoäiti äkkiä kääntyen neiti
Blancheen.
"Bonjour, madame", vastasi tämä niin juhlallisesti ja kunnioittavasti kuin suinkin voimatta kuitenkaan salata kummastustaan tämän omituisen tervehdyksen johdosta.
"Kas vaan, kuinka hän luo kainosti katseensa alas, kuinkahan on olevinaan herttainen ja teeskentelee. Hetihän sen linnun tuntee: näyttelijätär, luulen ma. Minä asun tässä alhaalla", hän kääntyi kenraalin puoleen, "tulen sun naapuriksesi. Kai se on sinusta hyvinkin hauskaa?"
"Oi, tätikulta, olkaa vakuutettu minun vilpittömistä tunteistani", huudahti kenraali. Hän oli jo jotenkuten toipunut ja koska hän mielellään esiintyi kaunopuhujana, alkoi nytkin laveasti esittää: "Me olimme niin huolissamme, niin levottomat niistä ikävistä uutisista, joita saimme teidän terveydestänne … me saimme niin toivottomia sähkösanomia, ja yhtäkkiä…"
"Jo riittää, valehtelet", keskeytti äkkiä isoäiti.
Kenraali ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi puhettaan:
"Kuinka voitte uskaltaa sellaiselle matkalle, teidän ijällänne ja heikolla terveydellänne! Yllätys oli niin arvaamaton ja samalla niin … no, me koetamme kaikin tehdä teidän olonne täällä niin hupaiseksi kuin suinkin". Näitä sanoja seurasi liehakoiva, makea hymyily.
"No niin, riittää jo. Joutavia. Lörpöttelet tapasi mukaan. Kyllä minä tulen yksinänikin toimeen. Tai olkoon menneeksi, en minä pahaa muistele. Kuinka, kysyt. Aivan yksinkertaisesti: Mitä siinä on ihmettelemistä? Terve, Praskovja! Mitä kuuluu?"
"Tervetullut, isoäitiseni", vastasi Polina, mennen hänen luokseen.
"Oletteko ollut kauvankin matkalla?"
"Se nyt oli ainakin järkevä kysymys. Nämä vaan: ah ja oh! Kuulehan kuinka kävi: makasin ja makasin ja minuakos tohtoroitiin, kunnes viimein suutuin, ajoin tohtorit suohon ja tuotin Pyhän Nikolain kirkonvartijan luokseni. Hän oli yrteillä parantanut erään samaa tautia potevan akan. Paransipa minutkin. Kolmantena päivänä aloin hikoilla ja voin nousta sängystä. Kokoontuivat taas minun medisiinarini, panivat lasit nenälleen ja alkoivat houkutella: 'Jos nyt', sanoivat, 'lähdette kylpylaitokseen ulkomaille, tulette vallan terveeksi.' No, mikseikäs en lähtisi, ajattelin. Nämät taas viisaat päänsä yhteen. Alkoivat huutaa ai ja oi; minä en muka kestäisi sitä, matka olisi liian rasittava j.n.e. Mutta minä panin kapineeni kokoon — se oli viime perjantaina — otin tytön ja Potapytshin mukaani, istuin rautatievaunuun ja lähdin. Kantajia oli joka asemalla, parilla kopeekalla kantoivat he tuolini mihin halusin. Teillä on pulska asunto", sanoi hän yhtäkkiä, katsellen ympäri huonetta. "Mistä sinä olet saanut rahoja isäseni. Kaikkihan sinä jo olit pantannut. Kuinka paljon sulla on velkaa yksin tuolle ranskalaiselle? Tiedänhän minä kaikki, kaikki!"
"Mutta minua kummastuttaa, rakas täti…" alkoi kenraali hyvin hämillään, "minä en luullut tarvitsevani mitään silmälläpitoa. Muuten minun menoni eivät ensinkään ole tulojani suuremmat; me elämme sangen vaatimattomasti täällä…"
"Sinun tulosi! Kuulkaas vaan! Olethan sinä jo ryöstänyt tyhjäksi omat lapsesikin. Kyll' olet kaunis holhooja!"
"Tämän jälkeen … tällaisien sanojen perästä … minä en enään tiedä…", puhui kenraali suuttuneena.
"Mitä sinä et tiedä? Ehk'et sinä malta ruletin äärestä lähteä? Kaikki olet kai jo pelissä menettänyt?"
Kenraali oli niin säikähtynyt tästä odottamattomasta hyökkäyksestä, ettei kyennyt heti vastaamaan.
"Ruletin äärestä? Minä? Minun asemassani…? Ajatelkaa, täti, mitä te puhutte! Näyttää kuin olisitte vielä sairas…"
"No, älä sinä vaan valehtele, älä valehtele, isäseni. Kyllä minä tiedän, ei sinua sieltä vähällä saa lähtemään. Minä tahtoisin kerran nähdä sen teidän rulettinne. Vaikka jo tänä päivänä. Sinä, Praskovja, saat sanoa minulle, mitä täällä on nähtävää, ja Aleksei Ivanovitsh näyttää minulle niitä, ja sinä, Potapytsh, kirjoitat muistiin kaikki, jottemme unohda mitään. Mitäs täällä nyt on sitten", kääntyi hän Polinalta kysymään.
"Tässä lähellä on linnanrauniot, sitten on Schlangenberg."
"Mikä se Schlangenberg on, puisto vai?
"Ei se ole puisto, se cm vuori, siellä on point."
"Mikä point?"
"Point de vue, vuoren korkein huippu, josta on verraton näköala."
"Voisinko sinne ylös asti mennä kantotuolissa?
"Pari vahvaa kantajaa voi helposti viedä teidät sinne", sanoin minä.
Nyt lähestyi lastenhoitajatar Feodossja kenraalin molempain lasten kera isoäitiä.
"Ei suuteloita, lapset! Minä en mielelläni suutele lapsia. Ne aina niin tuhrivat nenänsä. Miltäs täällä tuntuu, Fedossja?"
"Täällä on hyvin, hyvin hauskaa, äitiseni, Antonida Vasiljevna", vastasi Fedossja. "Entäs te, äitiseni? Me jo niin teitä surimme."
"Tiedän, sinä olet rehellinen sielu, Fedossja. — Nuo ovat kai teidän vieraitanne", jatkoi hän kääntyen Polinaan ja viittasi ruhtinaaseen ja saksalaiseen. "Mikä räpäle tuo lasisilmänen on?"
"Se on ruhtinas Nilski, isoäiti", kuiskasi Polina.
"Aha, venäläinen siis! En luullut hänen ymmärtävän. Ei tainnut kuullakaan. Mr. Astleyn olen jo nähnyt. Tuossapa hän taas onkin. Hyvää päivää, mr. Astley!"
Englantilainen kumarsi äänetönnä.
"Mitä hyvää te minulle sanoisitte? Sanokaa jotain! Käännä se hänelle,
Praskovja."
Polina tulkitsi.
"Minua ilahuttaa suuresti tutustua teihin ja nähdä teidät niin terveenä", sanoi mr. Astley kohteliaasti vakavaan tapaansa.
Hänen sanansa tulkittiin isoäidille, jota ne näyttivät miellyttävän.
"Englantilaiset osaavat aina vastata niin hyvin", huomautti hän. "Siksi olen aina pitänyt englantilaisista — ranskalaisia ei voi verratakaan heihin. Käykää minua silloin tällöin katsomassa", sanoi hän mr. Astleylle. "Minä asun tässä alhaalla — alhaalla" — hän näytti sormellaan alas — "ymmärrättekö te? Sano se hänelle Praskovja."
Mr. Astley oli kutsusta sangen hyvillään.
Isoäidin huomio oli jo kääntynyt Polinaan, jota hän tarkasteli kiireestä kantapäähän.
"Minä pidän sinusta, Praskovja", sanoi hän äkkiä — "sinä olet kunnon tyttö, paras heistä kaikista, vaikka luonne sinulla on huh! No, paha se on minullakin. Käännyppäs! Onko sinulla liikatukkaa?"
"Ei, isoäiti, kaikki se on minun omaa tukkaani."
"No hyvä, minä en kärsi noita uusmuotisia chinjongeja. Sinä olet hyvin kaunis tyttö. Minä rakastuisin sinuun, jos olisin mies. Mikset sinä mene naimisiin? Onhan vielä aikaa. — No, vieläkös sinä olet vihoissasi", virkkoi hän kenraalille.
"Oh, minä pyydän, täti kulta, en ensinkään", vastasi tämä tyytyväisenä.
"Minä ymmärrän … teidän ijällänne…"
"Eukko on tullut lapseksi uudestaan", kuiskasi Degrier minulle.
"Minä tahdon nähdä kaikki, mitä täällä on", jatkoi isoäiti kenraaliin kääntyneenä. "Etkö voisi luovuttaa Aleksei Ivanovitshia mulle joksikin ajaksi?"
"Kyllä, suurimmalla mielihyvällä, mutta minä itse … ja Polina … ja monsiur Degrier … sydämen halulla seuraisimme teitä…"
"Rouvaseni, se olisi minulle suuri ilo", sopersi Degrier liehakoivasti hymyillen.
"Ilo! Kylläpäs keksii. Olet sinä lystikäs, isäseni. — Rahoja minä en sulle anna", sanoi hän kenraalille. "Kas niin, viekää minut huoneisiini, tahdon nähdä, miltä ne näyttävät. Sitten lähdemme katselemaan teidän merkillisyyksiänne. Antakaa mennä nyt."
Isoäiti nostettiin kantotuolissaan ja vietiin rappuja alas. Melkein koko seurue meni mukana. Kenraali oli vieläkin niin huumaantunut kuin olisi saanut nuijasta otsaansa. Degrier näytti miettivän, Blanche aikoi ensin jäädä, mutta seurasikin sentään toisia. Hänen rinnallaan meni ruhtinas, ja kenraalin huoneeseen jäi vain saksalainen ja vanha rouva Cominges.