VIII.
Kun hotellin omistajat ja hovimestarit osottavat matkustajat heidän huoneisiinsa kiinnittävät he tavallisesti sangen vähän huomiota näitten yksilöllisiin toivomuksiin ja tarpeisiin, sen sijaan seuraavat he aina omia periaatteitaan, joiden mukaan matkustajia arvostelevat. Totta on kumminkin, että isoäiti lienee tehnyt tavattoman ylhäisen vaikutuksen heihin, sillä hänelle annettiin koko hotellin komein huoneusto. Siinä oli neljä loistavasti kalustettua huonetta, kylpyhuone, palvelijahuone y.m. Siinä oli todellakin kahdeksan päivää sitten asunut eräs suuriherttuatar, seikka, joka luonnollisesti heti ilmoitettiin isoäidille ja tietysti myöskin otettiin laskussa huomioon. Isoäiti kannatti itsensä jokaisen neljän huoneen läpi, jotka ankarasti tutkittiin ja tarkastettiin. Hovimestari, vanhahko harmaapää mies seurasi mukana. Isoäidistä, joka ei ikinä eläissään ollut ruhtinattarena, teki hän pitemmittä mutkitta "madame la generale, princesse de Tarassevitshevan" [rouva kenraalitar, ruhtinatar T.], ja näillä arvonimillä hän merkittiin hotellin päiväkirjaankin. Hänen voimakas, vallanhimoinen olentonsa, terävä komentoäänensä ja teeskentelemättömyytensä olivat nähtävästi lumonneet kaikki nämät lakeijasielut. Hän ei voinut olla muu kuin jonkun moskovalaisen ruhtinaskunnan rajattoman itsevaltias hallitsijatar. Kummalliset, joitakin pikkuseikkoja kalustossa koskevat kysymykset, joita hän lyhyellä tuimalla tavallaan teki hovimestarille, olivat omansa panemaan tämän pään ihan pyörälle. Kun isoäiti puhui hyvin huonosti ranskaa, sain minä tulkita niin hyvin kuin taisin. Hovimestari-parka ehätti aina kohteliaasti hymyillen vastaamaan kysymyksiin niin täydellisesti kuin suinkin, mutta harvoin hänen onnistui tyydyttää isoäitiä. Tämän kysymykset olivat todellakin hyvin merkillisiä. Niinpä hän esim. pysähtyi erään taulun eteen, joka nähtävästi kuvasi jotain myyttiolentoa. Se näytti olevan huono jäljennös jostain tunnetusta maalauksesta.
"Kenen valokuva?"
Hovimestari selitti sen luultavasti olevan jonkun kreivittären.
"Kuinka, etkö tiedä? Täällä asut etkä tiedä. — Minkästähden se katsoo kieroon?"
Näihin kysymyksiin voi hovimestari ainoastaan vaillinaisesti vastata ja oli sentähden hyvin hämillään.
"Aika pölkkypää", murahti isoäiti venäjäksi.
Samoin kävi erään Meissen-porsliinisen kuvapatsaan kohdalla. Tätä isoäiti kauvan katseli ja lopuksi jostain syystä käski viedä pois. Mattojen hinnatkin ja kuka ne oli ostanut, hän tahtoi tietää. Hovimestari lupasi kuulustella tätä kaikkea, mikä kumminkaan ei estänyt isoäitiä sinkauttamasta hänelle uutta hyväilynimeä päin naamaa. Sangen perinpohjaisesti tutkittiin baldakiinilla ja paksuilla silkkiuutimilla varustettu sänky, jonka patjat ja peitteet mitä huolellisimmin tarkastettiin.
"Syöpäläisiä ei täällä näy olevan", sanoi hän vihdoin tyytyväisen näköisenä, "mutta liinavaatteet saatte viedä pois. Tuokaa omat lakanani ja tyynyni. — Tämä on sentään liian komeata, mitä minä, vanha muija, teen näin komealla kortteerilla: ikäväksi mulle käy. Sinä Aleksei Ivanovitsh, tule usein minua tervehtimään, kun vaan lasten luvuilta kerkiät."
"Eilisestä asti en ole enään kenraalin palveluksessa, vaan asun täällä hotellissa omissa oloissani."
"Kuinka niin?"
Kerroin hänelle lyhyesti parooni Wurmerhelmin jutun ja mitä kenraali sen johdosta oli katsonut tarpeelliseksi.
"Ja sinä, nahjus, olet sallinut sillä tavalla kohdeltavan lastesi opettajaa", tiuskasi hän kenraalille, "ja sitten ajat hänet ulos talostasi! Oletko sinä vastaansanomatta tyytynyt tähän kaikkeen", kysyi hän minulta.
"Minä aijoin haastaa paroonin kaksintaisteluun", vastasin levollisesti, "mutta kenraali ei sitä millään ehdolla sallinut."
"Mitäs sinä sitä kielsit", kysyi hän ankarana kenraalilta.
"Mutta, rakas tätiseni, nämäthän ovat minun yksityisasioitani. Ei käy laatuun minun kotiopettajani vaatia kaksintaisteluun parooni Wurmerhelmin kaltaista miestä."
"Mitäs mahdotonta se olisi? Te miehet olette sellaisia tappelupukaria. Olisivat saaneet tapella hekin. Kaikki te olette vetelyksiä, näen mä, tuotatte häpeää isänmaalle. — Kantakaahan eteenpäin. — Sinä, Potapytsh, saat hommata niin, että mulla on aina kaksi kantajaa saatavissani. Saat maksaa etukäteen, reilummin tulevat. Sinun itsesi pitää aina olla mun luonani. Ja sinä, Aleksei Ivanovitsh, näytä mulle joskus kävelymatkalla tuo parooni. Tahtoisin nähdä, miltä se herra näyttää. Mutta missäs sitten on se ruletti?"
Minä selitin hänelle ruletin olevan kylpypaviljongin pelisaleissa. Nyt tulvasi kysymyksiä kaikenlaisia: mitä väkeä siellä oli, oliko paljonkin pelaajia, pelattiinko kaiken päivää, minkälaisia olivat pelisäännöt j.n.e. Kuvailin pelin niin hyvin kuin taisin ja huomautin lopuksi olevan parasta nähdä se omin silmin, koska kuvailemalla siitä ei voi saada oikeata käsitystä.
"No sitten lähdemme sinne heti. Mene edellä, Aleksei Ivanovitsh ja te, antakaa mennä!"
"Mutta, täti kulta, ettekö ensin vähän levähdä matkastanne", kysyi kenraali huolestuneena. Toisetkin näkyivät ihmettelevän isoäidin päähänpistoa ja katselivat kysyvästi toisiaan. Selvästi pelkäsivät he tämän omituisen, itsepäisen vanhuksen ryhtyvän pelisalissa yleisön aikana tekemään jotain, josta voisi seurata harmia kenraalille ja hänen ystävilleen. Kaikki kumminkin selittivät lähtevänsä ilolla "baboulinkan" mukana.
"Miksi levähtää? Minä en ole ollenkaan väsynyt ja sitä paitsi on minun täytynyt istua viisi päivää. Sitten käymme katsomassa terveyslähteitä ja kylpylaitosta, sitten tuota … mikä se olikaan, Praskovja? Point luullakseni."
"Point de vue, isoäiti", vastasi Polina.
"No, point kun point. Onkos täällä muuta nähtävää", kyseli isoäiti edelleen.
"On yhtä ja toista muutakin, isoäiti."
"Et taida tietää itsekään. — Marfa, sinä saat tulla mukaan", virkkoi hän sitten kamarineitsyelleen.
"Mutta miksikä, rakas täti", esteli kenraali, — "mitä hän siellä tekee? Se ei todellakaan käy päinsä. Tuskin Potapytshiakaan lasketaan pelisaliin."
"Tyhmyyksiä! Vaikka hän kuuluukin palvelusväkeen, ei häntä sentähden tarvitse halveksia. Hän on ihminen, hänkin, ja tahtoo nähdä vähän maailmaa. Kuka sitä hänelle näyttää, ellen minä. Yksinään ei hän uskaltaisi pistää nokkaansakaan ovesta ulos."
"Mutta … tätikulta…"
"Sinua hävettää, vai mitä, minun puolestani. Jää kotiin sitten, ei sua kaivata. Kas vaan kenraalia. Olenhan minäkin kenraalitar. Mitäs te oikeastaan minun kintereilläni laahustatte, koko joukko? Me tulemme sangen hyvin toimeen kahden Aleksei Ivanovitshin kanssa."
Kaikki tahtoivat kuitenkin seurata isoäitiä, erittäinkin Degrier koetti mitä herttaisimmin vakuuttaa olevansa erittäin huvitettu isoäidin seurasta.
Lähdettiin siis.
"Hän on todellakin tullut uudestaan lapseksi", kuiskasi Degrier kenraalille. "Jos hän saisi mennä yksin, voisi hän tehdä mitä tyhmyyksiä tahansa…"
Enempää en voinut kuulla, mutta näin hänen elkeistään, että hänellä oli jotain erityistä mielessä. Hän oli kenties uudestaan ruvennut toivomaan.
Hotelli, jossa asuimme, oli noin 500 askeleen päässä kylpypaviljongista. Tie sinne meni kastanjakujaa myöten suurelle, aukealle paikalle, jonka takana oli pelipankki. Kenraali oli jonkun verran rauhottunut, kun näki, että seurueemme, vaikka näyttikin omituiselta, teki kuitenkin säädyllisen jopa arvokkaankin vaikutuksen vastaantulijoihin. Halvattu ihminen kantotuolissa ei ole ensinkään harvinainen ilmiö kylpypaikoissa. Kenraali olikin vähemmän pelännyt matkaa kuin itse pelisalia: mitä oli sairaalla vanhuksella, joka tuskin voi itseään liikuttaa, tekemistä ruletin ääressä?… Polina ja neiti Blanche kulkivat kumpikin puolellaan heilahtelevaa kantotuolia. Neiti Blanche näytti iloiselta, hymyili isoäidille tuon tuostakin ja käyttäytyi koko ajan niin häveliäästi, että isoäiti jo kerran kehasikin häntä. Polina oli saanut vaikeaksi tehtäväkseen vastata isoäidin lukemattomiin kysymyksiin. Joka hetki kuului: "Kuka tuo oli, jonka tapasimme? Kuka on tuo nainen tuolla vaunuissa? Kuinka suuri on kaupunki? Kuinka suuri on puisto? Mikä puu tuo on? Mikä vuori tuolla näkyy? Onko siellä kotkia? Ei, mutta kas tuon talon kummallista kattoa!" Mr. Astley kulki minun vieressäni ja kuiskasi mulle odottavansa tästä illasta vielä paljon huvia. Potapytsh ja Marfa kulkivat heti kantotuolin perässä. Potapytsh oli puettu hännystakkiin ja valkeaan huiviin, mutta venäläinen lippulakki päässä, ja nelikymmenvuotias Marfa, punaposkinen, vähän harmaapäinen, kulki kirjavassa pumpulileningissään, narisevissa pukinnahkakengissään, keikaileva valkea myssy päässä. Isoäiti kääntyi usein puhuttelemaan heitä. Degrier ja kenraali pysytellen vähän jälempänä keskustelivat innokkaasti. Kenraali oli kovin masentuneen näköinen. Degrier puhui hänelle hyvin varmasti ja nähtävästi koetti saada häntä tekemään jonkun päätöksen. Isoäidin uhkaus, ettei antaisi hänelle rahoja oli häntä tietysti kovin huolestuttanut. Hän tunsi tämän ja tiesi hänen pitävän sanansa. Degrier sitä vastoin ei näyttänyt menettäneen kaikkea toivoaan eukon anteliaisuudesta. Huomasin hänen ja neiti Blanchen alituisesti vaihtavan silmäyksiä. Seurastamme oli ainoastaan ruhtinas Nilski poistunut; minä huomasin hänet kaukana jälessämme saksalaisen seurassa, senjälkeen hän katosi eräälle syrjäkäytävälle.
Meidän esiintymisemme paviljongissa herätti suurta huomiota. Ravintoloitsija ja palvelijat osoittivat samanlaista kunnioitusta ja kohteliaisuutta kuin hotellin palvelijatkin. Isoäiti kannatti ensin itsensä kaikkien huoneitten läpi, joista hän toisia kehui, toisia moitti ja kyseli tuhansia pikkuasioita. Vihdoin tulimme pelisaleihin. Palvelija, joka seisoi sisäänkäytävällä pelihuoneustoon vievien, suljettujen kaksoisovien luona, hämmästyi niin meidät nähdessään, että paiskasi molemmat ovet selko selälleen. Yhtä suuren vaikutuksen teki isoäidin tulo pelipöytään. Salissa oli noin 200 henkeä, jotka seisoivat ja tungeskelivat pöytien ympärillä. Jonkinlaisella aralla uteliaisuudella katseli isoäiti tätä onnentavottelijain joukkoa ja heidän puuhiaan. Tämä oli hänelle aivan uutta, aavistamatonta. Siinä seisoivat lähinnä pöytää, aivan siihen nojaten varsinaiset pelaajat, jotka asettavat panoksen toisensa jälkeen, lakkaamatta, paikaltaan liikahtamatta, ennenkuin ovat kaikki menettäneet. Ensimäisessä rivissä ei sallita katsojia. Siinä seisovan täytyy yhtyä peliin, muuten käsketään hänen enemmän tai vähemmän kohteliaasti siirtymään taaksepäin. Pöydän ympärille on asetettu tuoleja, mutta harvoin joutuu kukaan istumista ajattelemaan, koska seisoaltaan voi helpommin seurata pelaamista. Toisessa ja kolmannessa rivissä tunkeilevat pelihimoiset katselijat, odottaen eturiviin pääsyään. Monet heistä eivät malta odottaakaan, vaan kurottavat panoksensa etumaisten olan yli. Kolmannessakin rivissä on kärsimättömästi odottavia henkilöitä, jotka niin pian kuin suinkin tahtoisivat päästä onneaan koettelemaan.
Luonnollisesti ei voida välttää tässä ahdingossa riitaakaan, joka nousee silloin tällöin pelaajien joukossa. Sen ratkaisevat tavallisesti pelinhoitajat, mutta täytyypä poliisinkin joskus sekaantua asiaan. Kahdeksan pelinhoitajaa, joilla on täysi työ panoksien korjaamisessa ja voittojen maksamisessa, eivätkä voi paraalla tahdollakaan estää joskus syrjäisen anastamasta itselleen voittoa, varsinkin kun tuskin missään muualla tapaa niin paljon rosvoja kuin juuri näissä onnenjumalattaren temppeleissä. Yleisön joukossa oleskelevat siviilipukuiset poliisit pitävät mahdollisimman tarkkaan silmällä tällaisia epäilyttäviä olentoja ja kun sellainen tavataan itse teossa, saa hän siekailematta marssia putkaan. Kun salit ovat ahdinkoon asti täynnä, sattuu tällaisia häiriöitä tavallisesti joka viides tai kymmenes minutti. Varkauksia tapahtuu tietysti paljon useammin, kun taistelun kuumuudessa ei aina tule niin tyystin tarkastettua panoksia, ja lailliselta voittajalta usein puuttuu todistajia voidakseen saattaa varkaan syytteeseen. Se, jolta on varastettu, jättää tavallisesti hälinää välttääkseen asian sikseen, ja koettaa uudestaan onneaan.
Isoäiti oli, kuten sanottu, pelkkänä silmänä ja korvana tämän kirjavan hyörinän keskellä. Häntä huvitti erityisesti nähdä varkaita tartuttavan niskasta ja vietävän ulos salista. "Trente et quarante", jota pelataan korteilla, ei häntä miellyttänyt. Ruletti oli hänestä hupaisempaa, koska kuulat siinä pyörivät niin hauskasti. Häneen syttyi pian halu ruveta lähemmin tarkastamaan peliä. Ennenkuin tiesikään, oli kaksi palvelijaa jo arvanneet hänen toivomuksensa ja hommanneet hänelle paikan eturivissä, aivan lähellä ylikassanhoitajaa ja työntäneet hänen tuolinsa siihen. Pari avuliasta puolalaista, jotka olivat menettäneet koko omaisuutensa pelissä, ja nyt toimivat pelisaleissa jonkinlaisina vapaaehtoisina agentteina, asettuivat heti hänen viereensä auttaakseen häntä neuvoillaan. Takariveissä olevien katselijain joukossa, enimmäkseen englantilaisia herroja ja naisia, syntyi vilkasta liikettä, ja joka taholta suunnattiin lorgnetit "baboulinkaan". Myöskin pelinhoitajat tulivat tarkkaavaisiksi, huimapäinen pelaaja on aina huvittava ilmiö; ja seitsemänkymmenenviiden vuotias mummo, joka koettaa onneaan pelipöydässä, ei todellakaan ollut aivan jokapäiväistä nähtävää. Minäkin työnnyin pöydän luo ja asetuin seisomaan lähelle isoäitiä. Potapytsh ja Marfa olivat jääneet jonnekin ovensuun puoleen. Kenraali, Polina, Degrier ja neiti Blanche seisoivat lähellä katselijain joukossa. Isoäiti tarkasteli ensin pelaajain riviä ja terävällä, suoralla tavallaan kyseli minulta kainostelematta: "Kuka tuo on? Mikäs tuo on miehiään?"
Erittäin miellytti häntä eräs nuori mies, joka seisoi pöydän toisessa päässä ja pelasi hyvin suurista summista; hän oli jo, kuiskailtiin, voittanut 40,000 frankia ja kasa kultarahoja ja seteleitä oli pöydällä hänen edessään. Hän oli kalpea, silmänsä paloivat ja kätensä vapisivat. Hän oli alkanut arvelematta panna peliin kaikki, mitä käsiinsä sattui saamaan ja voitti yhä. Palvelijat hyörivät hänen ympärillään, asettivat hänelle tuolin ja pitivät tunkeilevia katsojia loitommalla hänestä — runsaitten juomarahojen toivossa tietysti. Kokemuksesta he tiesivät, että onnelliset pelaajat eivät pidä niin tarkkaa lukua kourallisesta seteleitä. Yksi noista vapaaehtoisista agenteista oli liittynyt hänen seuraansa ja kuiskaili hänelle ystävällisiä neuvojaan — hänkin tietysti saadakseen melkoiset hyväntekijäiset, mutta pelaaja tätä tuskin huomasikaan. Umpimähkään hän asetti panoksensa ja yhä vaan voitti. Nähtävästi hän oli kokonaan kadottanut käsitys- ja itsensähillitsemiskykynsä.
"Mutta sano toki hänelle", huudahti isoäiti kovin huolestuneena ja nyhkäsi minua, "sano toki, että hän nyt lopettaa, että hän kiireesti kokoo rahansa ja laputtaa tiehensä, muuten käy hänelle vielä huonosti." Hän oli aivan liikutettu, ikäänkuin olisi oma tappionsa ollut kysymyksessä.
"Missä on Potapytsh? Menköön Potapytsh hänen luokseen! Sano hänelle, sano toki — missä se Potapytsh nyt kuhnailee? Lähde nyt, lähde vaan", huusi hän vihdoin itse tälle huonolla ranskankielellään.
Minä kumarruin hänen puoleensa ja kuiskasin täällä olevan kielletyn kovaan puhumasta, koska se häiritsee peliä ja meidät voidaan ajaa ulos sentähden.
"Sepä harmi! Hukka perii tuon nuoren miehen! Oma syynsä … minä en jaksa häntä katsella, ihan päästäni huimaa. Pöllö!" Ja isoäiti kääntyi vihaisena katselemaan toisaanne.
Pelaajien joukkoon pöydän toisessa päässä ilmestyi nyt nuori nainen, mitättömän näköinen, rumanpuoleisen herrasmiehen seuraamana. Olin useita kertoja ennenkin tavannut hänet pelisaleissa. Hän tuli sinne vasta klo 11 ja lähti pois klo 2, ja pelasi joka kerta vaan tunnin ajan. Hänet tunnettiin jo ja asetettiin tuoli hänelle heti. Hän otti vähän kultarahoja ja muutamia tuhannen frankin seteleitä taskustaan ja alkoi kylmäverisesti ja harkiten asettaa panoksia, samalla merkiten pelin kulkua muistikirjaansa, josta sitten koetti numeroiden mukaan arvata voiton ja tappion vuoroja. Huomattavia summia hän panikin peliin ja voitti joka päivä 1, 2, korkeintaan 3,000 frankia ja lopetti heti kun oli saanut suunnilleen näin paljon. Hyvin tarkkaan katseli isoäiti häntä.
"No, tuo ei ainakaan menetä. Ymmärtää asiansa. Kuka hän on? Etkö sinä tiedä?"
"Ranskatar", vastasin minä kuiskaten, "seikkailija."
"Näkeehän sen linnun höyhenistä. Näyttää olevan terävät kynnetkin.
Mutta selitä minulle nyt tätä peliä, sano kuinka asetetaan panokset."
Selitin isoäidille eri merkitsemistavat ja myöskin muutamia numeroyhdistelmiä. Hän kuunteli tarkkaavana ja näytti käsittävän selitykseni, joka olikin sitä helpommin ymmärrettävissä kun hän edessään näki esimerkkejä jokaisesta eri tavasta? Hän olikin hyvin tyytyväinen selityksiini.
"Mitä merkitsee zero? Pelinhoitaja, tuo kiharatukka, huusi juuri zero. Miksi hän korjasi kaikki rahat pöydältä? Sellaisen kasan, kaikki otti! Mitä se oli?"
"Zero, isoäiti, merkitsee nollaa, se on pankin voittonumero. Kun kuula sattuu nollalle, saa pankki korjata kaikki haltuunsa. Se pelaaja, joka sattuu saamaan nollan, voittaa panoksen 35-kertaisesti."
"Mitä sanot, 35-kertaisesti, ja usein sattuu? Mitäs ne pöllöt sitten eivät sille aseta panoksiaan?"
"Ei sille satu usein: yksi kolmestakymmenestäkuudesta isoäiti."
"Mitä hullua! Potapytsh, Potapytsh! Annas olla, minulla onkin rahaa mukanani — kas tässä!"
Hän veti taskustaan täysinäisen kukkaron ja otti sieltä yhden fredrichsd'orin.
"Aseta heti paikalla zerolle!"
"Mutta, isoäiti, äskenhän juuri huudettiin zero. Viipyy kauvan, ennenkuin se sattuu uudestaan. Odottakaa edes tunnin verran ensin."
"Älä valehtele, pane zerolle!"
"Sallikaas, kenties saatte odottaa iltaan asti sitä. Voitte menettää tuhansia. On sitä ennenkin sattunut."
"Lorua, lorua! Sutta pelkää — ei uskalla metsään. Mitä? Jokos se meni?
Paneppas vielä!"
Toisen fredrichsd'orin kävi samoin, pantiin peliin kolmas. Isoäiti istui eteenpäin kurottauneena ja tuijotti hehkuvin katsein pyörivää kuulaa. Kolmaskin kultaraha meni menojaan. Isoäiti oli suunniltaan, löipä jo nyrkkinsäkin pöytään, kun pelinhoitaja zeron sijasta huudahti kolmekymmentäkuusi.
"Mitä", huudahti isoäiti. "Koska se kirottu zero tulee? Mutta sen pitää tulla! Se on tuon hirtehisen, tuon kiharapään syy. Hän ei päästä sitä tulemaan. Aleksei Ivanovitsh, pannaan kaksi fredrichsd'oria kerrallaan! Eikös tämä huono onni vihdoin ota loppuakseen."
"Isoäiti!"
"Aseta sinä vaan panos, aseta! Ei tässä sinun rahoillasi pelata."
Asetin kaksi fredrichsd'oria zerolle.
Kuula kiersi tavattoman kauvan. Vihdoin alkoi sen liike hidastua. Jännitettynä seurasi isoäiti sen kulkua, pusertaen kättäni niin lujasti, että olin vähällä kirkaista.
"Zero", huudahti pelinhoitaja.
"Näetkös, näetkös", riemuitsi isoäiti onnesta ja ilosta säteillen kääntyen puoleeni.
"Sanoinhan minä sen sulle heti. Ikäänkuin Herramme itse olisi käskenyt minun panna kaksi kultarahaa kerrallaan. Paljonkos minä nyt saan? Eipäs mulle maksetakaan. Potapytsh, Marfa, missä te olette. Missä kaikki meikäläiset ovat? Potapytsh, Potapytsh!"
"Odottakaa, isoäiti, odottakaa", kuiskasin hänelle. "Potapytsh seisoo oven suussa. Hän ei saa tulla tänne saakka. Kas tuossa, isoäiti, maksetaan teille voittonne, ottakaa."
Hänelle työnnettiin raskas käärö sinisessä paperissa, sisältävä 50 fredrichsd'oria ja sitäpaitsi erikseen 20 kultarahaa.
"Faites le jeu messieurs, fait le jeu messieurs! Rien ne va plus", huusivat pelinhoitajat kehoittaen uusiin panoksiin.
"Oi jumalani, me myöhästymme; pyörä väännetään kohta, aseta panos, aseta", hätäili isoäiti, "älä vitkastele, pikemmin", läähätti hän nykien minua kaikin voimin.
"Millekäs minä sen asetan, isoäiti?"
"Zerolle tietysti, yhä vaan zerolle. Ja niin suuri panos kuin suinkin.
Paljonkos meillä on? Seitsemänkymmentä fredrichsd'oria? Älä vitkastele.
Kaksikymmentä fredrichsd'oria kerrallaan."
"Miettikäähän kuitenkin, isoäiti! Toisinaan sattuu zerolle vaan kerran kahdesta sadasta. Te menetätte kaikki rahanne, saadaanpas nähdä."
"Älä lörpöttele, aseta panos", huusi hän hurjana. "Kas, nyt väännetään heti pyörää."
"Pelisääntöjen mukaan ei zerolle saa panna enempää kuin 12 fredrichsd'oria kerrallaan", intin minä; "nyt olen ne pannut, siinä ovat."
"Miksei saa? Taidat valehdella. Musjö, musjö", huusi hän pelinhoitajalle, joka istui hänen vasemmalla puolellaan ja valmistausi vääntämään pyörää, "combien zero? Douze? Douze?" [Paljonko zero? Kaksitoista?].
Selitin kiireesti pelinhoitajalle, mitä hän tarkoitti.
"Kaksitoista fredrichsd'oria, rouvaseni", vastasi tämä kohteliaasti.
"No niin, eihän sille sitten mitään mahda. Pane 12 fredrichsd'oria peliin."
"Le jeu est fait" [panos on täysi], huudahti kassanhoitaja. Pyörä kieppui. Kuula osui 13:lle. Olimme menettäneet.
"Vielä kerran, vielä kerran, aseta panos vielä kerran", huusi isoäiti. En uskaltanut vastustella, kohautin olkapäitäni ja panin uudestaan 12 fredrichsd'oria peliin. Isoäiti katseli vavisten pyörän kieppumista.
"Luuleeko hän todellakin nytkin voittavansa zerolla", ajattelin ihmetellen katsellen häntä.
Kuta hitaammin kuula vieri, sitä kirkkaammin alkoivat hänen kasvonsa loistaa. Hän näytti varmalta voitostaan ja odotti joka silmänräpäys pelinhoitajan huutavan "Zero".
"Zero", huudahti pelinhoitaja.
"Mitä!!" Isoäiti oli hurjana ihastuksesta. Tällä hetkellä tunsin itsekin olevani pelaaja. Käteni ja jalkani vapisivat, veri syöksyi päähäni. Todellakin oli harvinaista, että kolme kertaa niin vähässä ajassa sattui zerolle. Kaksi päivää sitten olin kyllä itse osunut näkemään samanlaisen tapauksen, mutta eräs vieressä olijoista vakuutti silloin, ettei zerolle koko edellisenä päivänä ollut sattunut kuin yhden ainoan kerran. Hän oli merkinnyt kirjaansa jokaisen esille tulevan numeron. Isoäidin melkoinen voitto herätti suurta kunnioitusta häntä kohtaan yleisön keskuudessa ja pelinhoitajassakin. Erittäin kohteliaasti maksettiin hänelle voittamansa summa: 4,000 guldenia seteleissä ja 20 fredrichsd'oria kullassa.
Tällä kertaa ei isoäiti ajatellutkaan huutaa Potapytshia, muuta oli hänellä nyt mielessä. Hän näytti sangen levolliselta, mutta sisällinen kuume oli kuitenkin vallannut hänet.
"Kuinka suuri summa korkeintaan on sallittu panna peliin, Aleksei
Ivanovitsh", kysyi hän minulta muuttuneella äänellä.
"4,000 guldenia", vastasin minä.
"Pane sitten nämät 4,000 guldenia punaselle" käski hän.
Tottelin viipymättä. Pyörä kieppui.
"Punanen", huusi pelinhoitaja. Isoäiti oli taas voittanut 4,000 guldenia, joten hänellä nyt, paitsi kultarahoja oli 8,000 edessään.
"Taas 4,000 punaselle", komensi hän. Panin taas peliin 4,000.
"Punanen", huusi pelinhoitaja uudelleen.
"Siis yhteensä 12,000. Anna tänne ne. Pane kultarahat kukkaroon.
Kylliksi jo! Kotiin! Työntäkää pois minun tuolini!"