IX.
Pyörillä varustettu kantotuoli lykättiin ovelle. Isoäiti säteili ilosta. Kaikki meikäläiset ympäröivät hänet onnitellen hänen voittonsa johdosta. Hänen käytöksensä omituisuus unohdettiin, eikä kenraalin tarvinnut enään pelätä joutuvansa yleisön silmissä häpeään tämän kummallisen sukulaisensa tähden. Iloisesti hymyillen hän ehätti onnittelemaan isoäitiä. Hän ei voinut olla huomaamatta, kuinka hämmästyttävän vaikutuksen tämä oli kaikkiin tehnyt, vaikka täällä olikin totuttu näkemään merkillisyyksiä. Kaikkialla kuuli puhuttavan vaan isoäidistä, häneen osoiteltiin ja koetettiin päästä niin läheltä kuin suinkin näkemään häntä. Mr. Astleyn veivät muutamat maanmiehensä syrjään, eivätkä antaneet hänelle rauhaa, ennenkuin olivat saaneet uteliaisuutensa tyydytetyksi. Muutamat ylvästelevät naiset, jotka olivat läheltä katselleet hänen pelaamistansa, töllistelivät nyt kahden vaiheilla häntä kuin mitäkin ihmettä. Degrier hyöri hänen ympärillään kuin kärppä.
"Mikä voitto", huudahti hän.
"Se oli rohkeutta", lisäsi neiti Blanche mielistelevästi hymyillen.
"Niin, nähkääs, tuskin olin istunut, kun mulla jo oli kaksitoistatuhatta guldenia kädessäni! Sanoinko kaksitoistatuhatta? Entäs kulta! Kaikkiaan lähes kolmetoistatuhatta. Paljonkos se on meidän rahassamme? Kuusituhatta ruplaa, vai?"
Minä selitin hänelle sen nykyisen ruplakurssin mukaan olevan paljon enemmän, lähes kahdeksan tuhatta.
"Oikeinko todella, kahdeksan tuhatta! Mitäs te istutte kädet ristissä ettekä tee mitään! Potapytsh, Marfa, näittekö?"
"Äitiseni, onko se mahdollista? Niin monta tuhatta", huudahti ihmeissään Marfa.
"Tuossa on teille viisi kultarahaa kummallekin, kas niin!"
Potapytsh ja Marfa ottivat rahat ja suutelivat kiitollisina hänen käsiään.
"Kantajienkin pitää saada fredrichsd'orinsa kumpaisenkin. Anna ne heille, Aleksei Ivanovitsh! Mitäs lakeijat tuossa kumartelevat? Onnittelevat kai. Anna heillekin fredrichsd'orinsa."
"Madame la princesse … maanpakolais-raukka, kovan onnen vainooma … venäläiset ruhtinaat ovat aina niin jalosydämisiä…" mankui eräs epäilyttävän näköinen herrasmies, mustaviiksinen, nukkavieru päällystakki ja kirjavat liivit yllään, ojentaen isoäidille hattuaan.
"Anna hänellekin fredrichsd'orinsa … ei, kaksi! Riittää jo, tästä ei muuten tule loppuakaan. Viekää minut täältä! — Praskovja", sanoi hän kääntyen Polinaan, kun kantotuoli oli nostettu ylös, "huomenna minä ostan sulle hamekankaan; ja tuokin, mademoiselle … mikä hänen nimensä taas onkaan … mademoiselle Blanche, voi myöskin kernaasti saada minulta uuden leningin. Sano se hänelle, Praskovja."
"Sydämellinen kiitos, madame", sanoi neiti Blanche niiaten ja miellyttävästi hymyillen isoäidille, heittäen samassa pilkallisen katseen Degrieriin ja kenraaliin. Kenraali oli hämillään. Hän näytti sangen tyytyväiseltä, kun vihdoinkin onnellisesti päästiin kävelypuistoon.
"Ja Fedossja, mitäs hän tästä sanonee", puheli isoäiti. "Mahtaa hän ihmetellä. Leningin hänkin tarvitsee."
Hän ei unohtanut ketään — Fedossjankin, kenraalin lastenhoitajan piti saada ottaa osaa hänen iloonsa.
"Kuule, Aleksei Ivanovitsh, anna tuolle kerjäläisellekin jotain."
Tiellä kohtasimme rääsyisen, koukkuselkäisen kerjäläisen, joka tylsästi katseli meitä.
"Ehkei hän olekaan kerjäläinen, isoäiti, vaan joku vetelehtijä, joka ei ansaitse apua."
"Vaiti! Anna hänelle kultaraha."
Tein hänen mieliksensä. Tuntematon, joka haiskahti kovin viinalta, katseli minua höperön näköisenä ja otti rahan kiitosta sanomatta.
"No sinä, Aleksei Ivanovitsh, etkös sinä vielä ole koettanut onneasi?"
"En, isoäiti."
"Mutta kyllä sinulla silmät niin kiiluivat, näinhän minä."
"Kyllä minä vielä koetankin, aivan varmaan."
"Aseta sinä vaan zerolle! Saat nähdä! Paljonkos sulla on rahoja?"
"Kaikkiaan 20 fredrichsd'oria, isoäiti."
"Se ei ole paljon. Minä lainaan sulle 50 fredrichsd'oria, jos tahdot. Yhden käärön saat itseäsi varten. Mutta sinä, isäseni, älä odotakaan, sinulle en anna", sanoi hän äkkiä kääntyen kenraaliin. Tämä säpsähti, mutta ei vastannut. Degrier rypisti otsaansa.
"Piru vie, se on kauhea akka", mutisi hän hampaittensa välistä kenraalille.
"Kerjäläinen, taas kerjäläinen", huudahti isoäiti kiireesti. "Aleksei
Ivanovitsh, anna hänelle kultaraha."
Hänen tarkottamansa kerjäläinen oli pitkään palttooseen puettu vanha ukko, paksu ryhmysauva kädessä — varmaan entinen sotilas. Ojentaessani hänelle rahaa, peräytyi hän nopeasti askelen ja katseli minua loukkaantuneen näköisenä.
"Mitä saakelia te minusta tahdotte", karjasi hän minulle lisäten päälliseksi puolen tusinaa haukkumasanoja.
"Antaa sen olla, hölmön", sanoi isoäiti heilauttaen kättään. "Kas niin, kiiruhtakaa! Kohta on päivällisen aika. Senjälkeen vähän levähdän ja sitten takaisin taas."
"Te aijotte vielä lähteä pelaamaan, isoäiti", huudahdin kummastuneena.
"Mitäs sinä sitten ajattelit? Luuletko, että aijon istua täällä ja katsella teidän happamia naamojanne?
"Mutta, madame", virkkoi nyt Degrier, "onni voi kääntyä, te voitte menettää kaikki — varsinkin sillä tavalla pelatessanne. Se olisi hirveätä."
"Te menetätte aivan vannaan", vakuutti neiti Blanchekin.
"Mitäs se teihin kuuluu? Enhän minä teidän rahojanne menetä, omiani ne ovat", huudahti isoäiti suutahtaneena. "Mihin mr. Astley on joutunut", kysyi hän minulta.
"Hän jäi pelisaliin isoäiti."
"Vahinko; hän on niin kunnon mies."
Hotelliin päästyämme tapasimme ensin ovenvartijan, jolle isoäiti tietysti heti ilosta loistavin silmin kertoi voitostaan. Kun hän oli tullut asuntoonsa, kutsutti hän luokseen Fedossjan, antoi hänelle 3 fredrichsd'oria ja käski sitten kiireesti kattaa pöydän. Hän söi yksinään. Fedossjan ja Marfan piti hän sisällä luonaan. Näilläkös riitti puhetta!
"Minä näen kyllä, äitiseni, näen kyllä teidät", porisi Marfa, "ja minä sanon Potapytshille: 'mitähän äitisemme nyt aikonee?' Ja pöydällä on semmoiset kasat rahaa, semmoiset kasat, ystäväiseni! En minä ole ikinä nähnyt sellaista rahanpaljoutta. Ja ympärillä istuu herrasväkeä, pelkkää herrasväkeä. 'Mistähän', sanon Potapytshille, 'mistähän tää kaikki herrasväki on tullutkaan?' Ajattelen: itse pyhä Jumalan Äiti häntä auttakoon. Rukoilen teidän puolestanne, äitiseni, sydämeni jähmettyy, ihan jähmettyy, vapisen, koko ruumiini vapisee. Auttakoon häntä Jumala, ajattelen, ja kas, Jumala auttoikin. Siitä asti, äitiseni, minä vapisen, yhä vieläkin vapisen."
"Kello 4 siis, Aleksei Ivanovitsh, ole valmiina, lähdemme", sanoi isoäiti hyvästiä heittäissään. "Äläkä unohda lähettää tohtoria luokseni, mun täytyy juoda terveysvettä. Älä unohda, ole hyvä."
Olin ikäänkuin typertynyt jättäissäni isoäidin. Koetin kuvitella, kuinka meikäläisten nyt kävisi, ja mihin suuntaan asiat alkaisivat kallistua. Huomasin heidän kaikki, erittäin kenraalin, olevan aivan ymmällä. Isoäidin tulo, hänen ilmestymisensä keskellemme hartaasti odotetun kuolinviestin sijasta, oli kerrassaan tehnyt tyhjäksi heidän järjestelmälliset suunnitelmansa ja kauhulla näkivät he eukossa vielä piilevän elinvoiman. Markiisi ja neiti Blanche eivät alussa näyttäneet menettäneen kaikkea toivoansa, vaikka isoäiti peittelemättä selitti, ettei kenraalin olisi häneltä mitään odottamista. He olivat varmaankin laskeneet, että tämä viaton sielu kietoutuisi heidän pauloihinsa ja se suosiollinen vaikutus, jonka ranskattaren keikailu oli tehnyt isoäitiin, näytti osoittavan heidän otaksumisensa oikeiksi. Nyt, nähtyään isoäidin pelipöydässä, esiintyi hän heille aivan toisessa valossa. He tulivat huomaamaan, että tämä itsepäinen, vanha luonnonihminen ei niin helposti antaisikaan vetää itseään nenästä, ja että kenraalin oli mahdoton päästä hänen suosioonsa. He olivat tulleet vakuutetuiksi, että hän mieluummin hävittäisi pelissä koko omaisuutensa, kuin antaisi hänelle kopeekkaakaan. Aivan yhtäkkiä näytti pelaajaluonto heränneen tässä 75-vuotiaassa vanhuksessa. Hän iloitsi voitostaan kuin lapsi, hän tahtoi voittaa enemmän, vielä enemmän, niin — kaikki ja tietysti hän sitten myöskin menettäisi kaikki.
Jonkinlaisella vahingonilolla minä huoneeseeni mennessäni kuvittelin sitä harmia ja katkeruutta, jota nämät juonittelijat tuntisivat huomatessaan saaliin luiskahtavan käsistään. Mitä tuskia he mahtoivatkaan kärsiä isoäidin istuessa täysine kukkaroineen pelipöydässä, henkeä pidättäen ja hehkuvin katsein seuraten kierivää kuulaa! Ja kuinka uhkaavasti hän vielä kerran kotimatkalla oli sanonut kenraalille ei nytkään antavansa tälle mitään, vaikka jakeli kultarahoja oikealle ja vasemmalle. Ajatus, että tekisi kenraalin vallan perinnöttömäksi, näytti järkähtämättömästi juurtuneen hänen mieleensä, ja sellainen on sangen arveluttavaa hänen ikäisessään ihmisessä.
Syvissä mietteissäni olin kokonaan unohtanut Polinankin kohtalon riippuvan isoäidistä. Hän oli kumminkin sangen vähän ansainnut minun osanottoani; häntä kohtaan olisi minun pitänyt tuntea vihaa eikä myötätuntoa. Vaadinhan häneltä niin mitättömän vähän, ainoastaan hitusen ystävyyttä ja luottamusta. Miksi ei hän avaa sydäntään minulle nähdessään, että tunnen ja elän ainoastaan hänelle, että mielelläni uhraisin kaikki voidakseni edes osaksikaan helpottaa hänen huoliansa? Minkätähden aina tämä pilkka, ylenkatse ja halveksiminen, kun hän joskus on pakoitettu sanomaan minulle enemmän kuin itse olisi tahtonut? Lopulta kumminkin kaikki selviää itsestään. Minä aavistan Polinankin täytyvän pian ottaa ratkaisevan askelen. Kuinka on tämä kaikki päättyvä? Itseäni en saa ajatella, vaikka seisonkin tässä köyhänä, paikkani menettäneenä vieraassa maassa, vaivaiset kaksikymmentä fredrichsd'oria taskussani, eikä minulla ole mitään, jota omakseni kutsuisin, muuta kuin unelma — unelma voitetusta sadastatuhannesta. Mutta ei, toinenkin unelma täyttää minun sieluni, se välkkyy mielessäni valvoissani ja nukkuissani ja sulautuu tuon toisen unelman kanssa joskus yhdeksi ainoaksi haavekuvaksi: sellainen unelma, että Polina joskus tulee minun luokseni ja kuiskaa: "Rakastanhan minä sinua…"
Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena olin ehtinyt kolmanteen kerrokseen kun äkkiä katsahdin ylös ja hätkähdin: kenraalin asunnon ovella seisoi Polina. Hän näytti odottaneen minua ja viittasi lähemmäksi.
"Polina Aleksandrovna…"
"Hiljaa", kuiskasi hän.
"Kuinka te säikäytitte minut! Juuri minä tulen ja ajattelen teitä — oli kuin joku olisi koskettanut minua. Katson ylös ja te seisottekin yhtäkkiä edessäni. Ihan kuin sähkökipinä olisi teistä singahtanut minuun."
"Säästäkää sukkeluuksianne", sanoi hän otsaansa rypistäen. "Minä pyydän teitä tekemään itselleni erään palveluksen: viekää tämä kirje mr. Astleylle. Niin pian kuin suinkin, minä pyydän teitä. Vastausta ei tarvita. Hän itse…" Polina keskeytti lauseensa.
"Mr. Astleylleko", kysyin kummastuneena. Mutta Polina oli jo kadonnut ovelta.
"Vai niin, he ovat siis kirjevaihdossa", ajattelin minä. Lähdin etsimään mr. Astleyta, mutta hotellistaan en häntä löytänyt. Sattumalta vihdoin tapasin hänet tullessani kotiinpäin; hän ratsasti puistossa muutamien maanmiestensä kanssa. Minä viittasin hänelle, hän pysähytti, ja minä annoin hänelle kirjeen. Kiireesti kannusti hän hevostaan, emme olleet ehtineet vaihtaa silmäystäkään. En oikein tiedä, olinko mustasukkainen tällä hetkellä. Mieleni oli niin lamassa, että minusta näytti kaikki yhdentekevältä, en ollut edes halukas tietämään kirjeen sisältöä. "Hm! Hän on siis Polinan uskottu", juolahti vaan mieleeni. En uskonut hänen rakastavan mr. Astleyta. Nyt hänellä ainakin oli muuta ajateltavaa kuin rakkaus.
Tuskin olin tullut hotelliini kun sekä ovenvartija että hovimestari kiiruhtivat minulle ilmoittamaan, että minua oli jo kolme kertaa käyty kysymässä ja etsitty kaikkialta. Minua oli käsketty niin pian kuin suinkin menemään kenraalin luo. En ollut ensinkään halukas nyt antautumaan keskusteluihin kenraalin kanssa, päätin sentään tehdä hänen hartaan — kuten minusta tuntui — toivomuksensa mukaan ja lähdin sinne. Tapasin hänet työhuoneessaan markiisin ja neiti Blanchen seurassa, jolla tällä kertaa ei ollut äitiänsä mukana. Rouva Cominges näytteli osaansa vaan erityisissä tilaisuuksissa; asioimistoimet hoiti neiti Blanche aivan yksinään. Luulenpa, ettei hänen "äitinsä" ollut niiden perillä ensinkään.
Heillä näytti olleen pitkä neuvottelu kolmen kesken, neuvottelu, jossa varmaankin oli alkanut tuntua vähän kuumalta. Vastoin tapaa oli työhuoneen ovi suljettu. Jo saliin erotin Degrierin röyhkeän, pilkallisen äänen, neiti Blanchen raivoisan kahinan ja kenraalin valittavan puhelun; hän, ymmärrettävästi, koetti puolustautua. Sisäänastuessani koettivat he kaikin niin paljon kuin voivat salata liikutustaan. Degrier korjasi tukkaansa vääntäen naamaansa ilettävään hymyyn, jota niin sydämestäni inhosin. Kenraali asettui mahtavaan asentoon, vaikka hän silminnähtävästi oli murtunut. Ainoastaan neiti Blanchen kasvot olivat liikutetun näköiset, ja hän katseli minua kärsimättömästi vihasta kiiluvilla silmillään.
"Aleksei Ivanovitsh", alkoi kenraali ystävällisesti moittivalla äänellä, "sallikaa minun huomauttaa, että on sangen kummallista, erittäin ihmeellistä … sanalla sanoen, että teidän käytöksenne minua ja perhettäni kohtaan … sanalla sanoen on hyvin omituista teiltä…"
"Oh, tuosta ei tule mitään", keskeytti Degrier vihaisesti. "Hyvä herra Alexis, meidän rakas kenraalimme ei ole löytänyt oikeata sanaa, hän on lyönyt väärän äänen … hän tahtoi vaan kiinnittää teidän huomionne — tai pikemmin nöyrimmästi pyytää, ettette saattaisi häntä kokonaan perikatoon. Minä valitsen tahallani tämän sanan…"
"Etten saattaisi häntä perikatoon? Kuinka sitten", keskeytin minä.
"Te kysytte, kuinka? Kieltäytykää ohjaamasta tuota eukkoa, tuota hirveätä ihmistä, joka ehdottomasti tuottaa turmion itselleen, jos vielä kerran palaa pelipöytään. Olette itse nähnyt hänen pelaavan. Jos hän kerran alkaa menettää, ei hän uhallakaan lopeta peliään ennenkuin on menettänyt kaikki, mitä hänellä on. Ja sitten, sitten…"
"Sitten olette te syypää koko perheen onnettomuuteen", keskeytti kenraali kiivaasti. "Minä ja perheeni olemme hänen perillisiään, hänellä ei ole sen lähempiä sukulaisia. Minä tunnustan teille suoraan, että asiani ovat sangen huonolla kannalla; osaksi tiedätte sen itsekin. Jos hän nyt menettäisi pelissä suuren summan tai kenties koko omaisuutensa, kuinka on silloin käyvä minun lapsiraukkojeni ja minun itseni sitten!" — Tätä sanoessaan katsahti hän neiti Blancheen, joka halveksuen kääntyi poispäin. — "Aleksei Ivanovitsh, pelastakaa meidät, pelastakaa meidät!"
"Miten, kenraali, sanokaa, miten minä voin… Enhän minä mahda hänelle mitään."
"Älkää menkö hänen luokseen, antakaa hänen jäädä yksin."
"Löytänee hän jonkun toisenkin."
"Tämä ei kelpaa, piru vie", keskeytti Degrier kärsimättömästi. "Yksin häntä ei saa jättää. Mutta teidän täytyy koettaa saada hänet luopumaan näistä hommista, estää häntä menettämästä liian paljon."
"Kuinkas minä sen teen sitten? Ettekö tahtoisi mieluummin tehdä sitä itse, herra Degrier", kysyin niin viattomasti kuin suinkin.
Samassa loi Blanche markiisiin nopean, kysyvän silmäyksen, johon markiisi vastasi tuskin huomattavasti nyökäten.
"Hän ei nyt minua tottelisi", sanoi Degrier; "ehkä joskus sittemmin…"
Hän nyökkäsi uudestaan Blanchelle, ja nyt ymmärsin näiden merkkien tarkoituksen, sillä Blanche astui äkkiarvaamatta omassa korskeassa persoonassaan minun luokseni ja lumoavasti hymyillen tarttui käsiini ja pusersi niitä voimakkaasti. Hänen kauniilla kasvoillaan oli niin lapsellisen viaton ja sydämellisen rukoileva ilme, että sen olisi pitänyt hellyttää kivenkin. Ainoastaan veitikkamainen silmänisku, aijottu mulle yksistään, ilmaisi mitä hänen sisällään piili.
Kenraali, joka yhdellä harppauksella oli hänen takanaan, alkoi kiireesti rukoilevalla äänellä:
"Antakaa minulle anteeksi, Aleksei Ivanovitsh, että äsken tulin olleeksi niin ankara teitä kohtaan … minä en tarkoittanut mitään pahaa … minä pyydän teitä … kumarran vyötäisiin asti, vanhan venäläisen tavan mukaan. Te yksin voitte meidät pelastaa; yhdessä neiti de Comingesin kanssa pyydän teiltä sitä. — Te ymmärrätte minut, eikö totta", lopetti hän surkealla äänellä luoden neiti Blancheen merkitsevän silmäyksen.
Samalla hetkellä kuului hiljaista naputusta oveen, ja heti sen perästä ilmestyi kynnykselle eräs hotellin palvelija ja hänen jälessään Potapytsh. He tulivat isoäidin asioissa. Tämä oli käskenyt hakea minut ja heti viedä hänen luokseen.
"Hän on suuttunut", sanoi Potapytsh.
"Kellohan on vasta puoli neljä."
"Hän ei ole voinut nukkua, vääntelehtii lakkaamatta sinne tänne, sitten nousi hän ja käski meidän tuoda kantotuolin esiin. Sitten lähetti hän meidät teitä hakemaan. Hän itse on jo portailla."
"Se kiusanhenki", huudahti Degrier vihoissaan.
Todellakin tapasin isoäidin jo terassilla. Hän oli hyvin suuttunut, kun en heti ollut tullut. Klo 4:ään asti hän ei ollut malttanut odottaa.
"No, antakaa mennä", huusi hän, ja me lähdimme taas pelisaliin.