XII.
Minä huudahdin.
"Mikä teidän on", kysyi hän omituisella äänellä. Hän oli kalpea ja synkkä.
"Kuinka, mitä tämä on? Tekö? Täällä, minun luonani!"
"Kun tulen, tulen ainiaaksi. Se on tapani. Saatte kohta nähdä; sytyttäkää kynttilä."
Sytytin kynttilän. Hän nousi, tuli pöydän luo ja pani sille avonaisen kirjeen.
"Lukekaa", käski hän.
"Tämä, — tämä on Degrierin käsialaa", huudahdin ottaessani kirjeen. Käteni vapisivat, ja sanat tanssivat silmissäni. Olen unohtanut kirjeen sisällyksen kokonaisuudessaan, mutta muistan hyvin erityisiä kohtia siitä. Jotenkin tähän tapaan se kuului:
"Mademoiselle", kirjoitti Degrier, "epämieluisat asianhaarat pakottavat mun viipymättä lähtemään täältä. Olette varmaan itsekin huomanneet mun tähän asti tahallani välttäneen ratkaisevaa selitystä välillämme, ennenkuin kaikki asiat olisivat kunnossa. Tämän vanhuksen, teidän sukulaisenne saapuminen tänne ja hänen kummallinen käytöksensä ovat tehneet lopun epäilyksistäni. Minun omat sotkeutuneet asiani eivät salli minun enään antautua mieluisain toiveitten valtaan, kuten tähän asti. Minä valitan sitä, mikä on tapahtunut; toivon kuitenkin, ettette käytöksessäni voine huomata mitään aatelis- ja kunnonmiehelle sopimatonta. Koska olen menettänyt melkein koko omaisuuteni isäpuolenne tähden, katson itseni oikeutetuksi tässä kiusallisessa asemassani koettaa pelastaa vielä jälelläolevan. Olen antanut Pietarissa olevien ystävieni tehtäväksi myydä yhden minulle pantatuista tiloista. Mutta kun tiedän kevytmielisen isäpuolenne tuhlanneen teidänkin omaisuutenne, olen minä päättänyt antaa anteeksi 50,000 frankia hänen veloistaan ja jättää teille tämän ylläolevan summan velkakirjat, jotta voitte laillista tietä hakea, mitä olette menettänyt. Minä toivon, mademoiselle, menettelyni olevan teille suureksi hyödyksi nykyisissä olosuhteissamme, ja toivon myöskin tällä menettelylläni täyttäväni velvollisuuteni aatelismiehenä ja kunnon miehenä. Olkaa vakuutettu, että teidän muistonne ei ole ikinä haihtuva sydämestäni."
"Selväähän se oli. Voitteko te muuta odottaakaan", sanoin minä
Polinalle harmissani.
"Minä en ole mitään odottanut", vastasi hän näennäisesti tyynenä, vaikka luulin huomaavani hänen äänensä vavahdelleen omituisesti. "Olen jo aikoja sitten tehnyt päätökseni. Minä olen lukenut hänen kasvoistaan ajatuksensa ja olen tiennyt, mitä hänen sisällään piili. Hän luuli, etten niin helposti taipuisi, että pysyisin lujasti…" — hän purasi huuleensa ja vaikeni. — "Tahallani olen yhä enemmän halveksinut häntä", jatkoi hän hetken kuluttua, — "minä tiesin liiankin hyvin, mitä minulla oli häneltä odotettavissa. Heti kun sähkösanoma perinnöstä olisi saapunut, olisin heittänyt hänen silmilleen sen summan, jonka tämä tolvana oli hänelle velkaa ja ajanut hänet ulos ovesta! Jo kauvan, kauvan olen minä vihannut häntä. Oi ennen hän ei ollut sellainen, mutta nyt, nyt… Millä riemulla minä viskaisinkaan hänelle nyt nämät 50,000 frankia ja sylkisin häntä!"
"Mutta hänen kenraalille palauttamansa velkakirjat? Lähettäkää ne takaisin."
"Ei käy laatuun."
"Se on totta, ei käy laatuun. Eihän kenraali nyt voisi… Entäs isoäiti", huudahdin äkkiä.
Polina katseli minua hajamielisenä ja tyytymättömänä.
Vihdoin sanoi hän ärtyisesti: "Mitäpä hyötyä isoäidistä olisi? Hänen puoleensa en kumminkaan aijo kääntyä… En aijo ruveta armoilla elämään", lisäsi hän närkästyneenä.
"Mutta mitäs on tehtävä", huudahdin minä, "ja kuinka, kuinka te voitte rakastaa tätä Degrieriä? Se konna! Tahdotteko, minä tapan hänet kaksintaistelussa? Missä hän nyt on?"
"Hän on Frankfurtissa ja aikoo viipyä siellä kolme päivää."
"Sanokaa sana vaan, ja minä lähden sinne huomenna, heti, ensi junalla", huudahdin mielettömässä kiihkossani.
Hän naurahti.
"Ja jos hän silloin sanoo teille: maksakaa ensin takaisin mun 50,000 frankiani. — Mitä varten ryhtyä kaksintaisteluun? Tyhmyyksiä!"
"Mutta kuinka, millä tavalla sitten saamme nuo 50,000 frankia", huusin hampaitani kiristellen. "Niitä ei, totisesti, poljeta maasta silmänräpäyksessä! — Kuulkaa, mitä sanotte mr. Astleysta", kysäsin yhtäkkiä.
Hänen silmänsä salamoivat kiukusta.
"Mitä? Sinä itse siis vaadit minua hylkäämään sinut ja menemään tuon englantilaisen luo", sanoi hän katsellen minua läpitunkevasti ja hymyillen katkerasti. — Ensi kerran eläissään sinutteli hän minua.
Yhtäkkiä näytti häntä pyörryttävän ja hän vaipui voimattomana sohvalle. Kuin salama olisi iskenyt minuun! Seisoin jähmettyneenä hänen edessään, en tahtonut uskoa korviani enkä silmiäni. Mitä, onko totta, hän rakastaa minua! Hän on tullut minun luokseni eikä mr. Astleyn! Ihan yksinään, omalla vastuullaan on tämä nuori nainen tullut minun asuntooni hotellissa välittämättä siitä, että hän täten häpäisee itsensä koko maailman silmissä, — ja minä, minä seison hänen edessään enkä vieläkään ymmärrä!
Hurja ajatus iski mieleeni.
"Polina! Anna minulle tunti aikaa! Odota täällä yksi ainoa tunti, minä … minä tulen pian takaisin. Se on välttämätöntä! Saat nähdä! Pysy täällä, pysy täällä!"
Syöksyin huoneesta välittämättä hänen kummastelevista, kysyvistä katseistaan. Hän huusi jotain minun jälkeeni, mutta minä en pysähtynyt kuuntelemaan.
Tapahtuu todellakin toisinaan, että jokin kummallinen, aivan mahdoton ajatus iskee niin lujasti mieleen, että se lopulta alkaa tuntua aivan yksinkertaiselta, helpolta toteuttaa. Ja vielä: tähän ajatukseen tarvitsee vaan liittyä väkevä, intohimoinen toivomus, niin kohta tuntuu se aivan salliman suomalta, välttämättömältä, edeltäpäin määrätyltä.
Ehkä tässä pohjalla piilee jokin erityinen sieluntila, yhdistetty aavistuksista, tahdonponnistuksista ja äkkiä kiihtyneestä mielikuvituksesta tai jotain sentapaista, jota ei voi niin tarkkaan määritellä. Olipa miten tahansa, tänä iltana tapahtui jotain, jota en ikinä unohda, jotain tavatonta, joka ehkä voitaisiin selittää aritmetiikan lakien avulla, mutta joka siitä huolimatta tuntuu minusta vielä tänäkin hetkenä ihmeeltä.
Kello oli neljänneksen yli kymmenen, kun tulin pelisaliin. Tein sen lujasti luottaen onneeni ja niin liikutetussa mielentilassa, etten ole koskaan sellaisessa ollut.
Pelisalit olivat vielä täynnä väkeä, vaikka nyt oli tuskin puoleksikaan niin paljon kuin aamulla.
Yli klo 11 viipyvät pelipöydän ääressä ainoastaan todellisesti hurjat pelaajat, jotka eivät välitä muusta kuin ruletista, jotka koko kylpykautena eivät kiinnitä mihinkään muuhun huomiotaan eivätkä mitään muuta harrasta. He pelaavat aikaisesta aamusta myöhään iltaan, pelaisivatpa koko yönkin, jos se vaan kävisi päinsä, ja aina vastenmielisesti lähtevät pelisalista, kun se klo 12:lta suljetaan. Kun vanhin pelinhoitaja juuri vähän ennen sulkemista julistaa: "Les trois derniers coups, messieurs" [kolme viimeistä panosta, hyvät herrat], ovat he valmiit uskaltamaan tällöin kaikki, mitä taskussaan on, ja menettävät tavallisesti silloin. Menin samaan pöytään, jossa isoäiti oli istunut. Siinä oli tilaa, joten helposti voin saada paikan itselleni. Suoraan edessäni vihreällä veralla oli piirrettynä sana "Passe".
"Passe" — se merkitsee numerojaksoa 19-36. Ensimäinen puolisko, 1-18 merkitään sanalla "Manque". Mutta mitä minulle nämät merkitsivät? En osannut nyt tuumia enkä laskea. En kuullut edes, mikä luku oli viimeksi sattunut, vaan otin heti jäljellä olevat 20 fredrichsd'oriani taskustani ja nakkasin ne eteeni sanalle "Passe".
"Kaksikymmentä kaksi", huusi kassanhoitaja.
Olin voittanut ja annoin panoksen ja voiton jäädä peliin.
"Kolmekymmentä yksi", huusi kassanhoitaja.
"Voitto taaskin! Minulla oli jo 80 fredrichsd'oria. Työnsin koko summan kahdelletoista keskimäiselle (voitto oli siinä kolmenkertainen). Pyörä kieppui ja pysähtyi luvulle 24. Eteeni pantiin kolme kääröä, jokaisessa 50 fredrichsd'oria ja lisäksi 10 kultarahaa, joten minulla kaikkiaan oli nyt 240 fredrichsd'oria. Kuin kuumeessa työnsin koko rahakasan punaselle, — ja yhtäkkiä tajusin, mitä tein! Ainoan kerran koko pelin kestäessä! Kauhu värisytti ruumistani, käteni ja jalkani vapisivat. Kammolla tunsin tässä silmänräpäyksessä, mitä nyt tappio minulle merkitsisi. Elämästäni pelasin!
"Punanen", huudahti pelinhoitaja, ja minä hengähdin syvään; oli kuin tuhannet tuliset muurahaiset ryömisivät pitkin ruumistani. Minulle maksettiin 4,000 guldenia seteleissä ja 80 fredrichsd'oria! Osasin vielä laskea ne. Asetin panoksen, muistaakseni 2,000 guldenia, uudelleen kahdelletoista keskimäiselle ja menetin; kultarahanakin menivät menojaan. Vimmastuneena otin jälellä olevat 2,000 guldeniani ja panin ne umpimähkään kahdelletoista ensimäiselle. Lyhyen silmänräpäyksen ajan tunsin jotain, jollaista madame Blanhard lienee tuntenut, kun hän Pariisissa putosi alas ilmapallosta.
"Neljä", huusi pelinhoitaja.
Olin taas 6,000 guldenin omistaja. Tunsin voitonvarmuutta ja pelkoni oli tiessään. Huolimattomasti viskasin 4,000 guldenia mustalle; minun jälkeeni asetti kymmenen pelaajaa panoksensa mustalle.
Pelinhoitajat vilkaisivat toisiinsa ja vaihtoivat pari sanaa keskenään.
Pöydän ympärillä seisovien katselijain joukosta kuului kuisketta.
Musta voitti. Kuinka tämän perästä panokset asetin, en voi sanoa. Muistan vaan, ikäänkuin unessa, minulla kerran olleen 16,000 guldenia, jotka kolmen epäonnistuneen yrityksen perästä kutistuivat 4,000:een. Jäännöksen työnsin puoleksi tiedotonna, sillä ajattelemaan en enään kyennyt, sanalle "passe" ja voitin. Noin neljä kertaa perätysten voitin ja tiesin vaan voittaneeni tuhansia. Muistan kahdentoista keskimäisen sattuneen enimmäkseen ja vihdoin turvausin yksinomaan niihin. Ne sattuivat jotenkin säännöllisesti kolme tai neljä kertaa peräkkäin, sitten sattui pari kertaa toisille numeroille, jonka jälkeen taas keskimäiset palasivat kolme, neljä kertaa perätysten. Tämä on omituinen esimerkki siitä säännöllisyydestä, josta jo olen maininnutkin, ja joka kerrassaan kumoo kaikki lyijykynällä tehtyjen muistiinpanojen avulla harkitut laskut. Minkälaisia hirveitä kolttosia onni välistä tekeekin tällaisissa tapauksissa!
Taisi olla puolen tuntia kulunut tulostani, kun pelinhoitaja selitti minun voittaneen 30,000 guldenia, ja että ruletti täydyttiin huomiseen asti sulkea, koska pankki ei vastaa suuremmasta summasta. Sieppasin kultarahani pöydältä ja ajoin taskuuni. Setelit otin käteeni ja kiiruhdin toiseen pöytään, jossa vielä pelattiin. Koko joukko hyökkäsi perässäni. Täällä sain heti paikan. Aloin asettaa panoksia umpimähkään, mistään välittämättä. En ymmärrä, mikä minut pelasti!
Silloin tällöin välähti mielessäni jotain ajatuksentapaista, ja minä turvauduin erityisiin lukuihin. Mutta pian jätin ne taas ja asetin panokseni kuten ennenkin. Toisinaan en huomannutkaan voittaneeni ja pelinhoitajain täytyi tulla avukseni. Tein typeriä erehdyksiä. Hiki virtasi ohimoiltani, ja käteni vapisivat. Muutamat puolalaiset tarjosivat minulle apuaan, mutta en huomannutkaan heitä. Onneni oli horjumaton! Äkkiä kuului ympärilläni puheen sorinaa ja naurua. "Hyvä, hyvä", huusivat kaikki, toiset taputtivat käsiäänkin.
Toisessakin pöydässä voitin 30,000 guldenia, ja pankki suljettiin siksi päiväksi.
"Lähtekää, lähtekää", kuiskasi joku oikealla puolellani. Se oli muuan Frankfurtin juutalainen, joka koko ajan oli seisonut vieressäni ja luullakseni auttanut minua pelissä.
"Lähtekää, jumalan tähden", kuiskasi toinen ääni vasemmalla puolellani. Katsahdin ympärilleni ja näin vaatimattomasti ja siististi puetun naisen, noin 30-vuotiaan, sairaalloisen kalpean ja kärsivän näköisen, mutta kasvoissaan näkyi vielä kadonneen kauneuden jälkiä. Olin juuri aikeessa työntää kultakääröt ja setelit taskuihini; niin huomaamatta kuin suinkin annoin käärön fredrichsd'oreja luistaa kalpean naisen käteen. Hän kiitti minua hermostuneesti pusertaen kättäni laihoilla, hienoilla sormillaan. Tämä oli silmänräpäyksen työ. Kun olin saanut kaikki taskuihini, lähdin pelaamaan "trente et quarantea". Yleisö, jota tämän pelin ääressä tapaa, on hienompaa kuin rulettiyleisö. Pankki vastaa täällä 100,000 taalerista, mutta korkein panos ei täälläkään saa olla suurempi kuin 4,000 guldenia. Minulla ei ollut aavistustakaan tästä pelistä, sen vaan tiesin, että täälläkin panokset asetetaan punaselle ja mustalle. Tästä nyt sitten alotin. Kaikki kokoontuivat ympärilleni. En muista kertaakaan koko aikana ajatelleeni Polinaa. Antauduin vaan omituisen mielihyvän tunteen valtaan kuullessani setelien kahinaa, joita kasaantui eteeni yhä enemmän ja enemmän.
Kohtalo näytti todellakin valinneen minut suosikikseen tänä iltana. Todellakin harvinaisia onnen sattumia seurasi lakkaamatta toisiaan. Erityisesti muistan punasella olleen tavattoman onnen. Verrattain usein sattuu että jollakulla numerojaksolla tai värillä on pysyväinen menestys. Punanen esim. sattuu joskus kymmenen tai viisitoistakin kertaa perätysten. Edellisellä viikolla satuin itse näkemään sen tapahtuvan kaksikymmentä kertaa yhteen jaksoon — tapaus, joka herätti suurta huomiota ja vilkasta keskustelua. Luonnollista on kuitenkin, että harvoin uskalletaan asettaa panosta enempää kuin kymmenen kertaa perätysten samalle värille. Kokeneet pelaajat varsinkin ymmärtävät varoa tätä, sillä he tietävät tällaisien kohtalon oikkujen voivan kääntyä hyvinkin turmiollisiksi. Sen pahemmin käy vasta-alkajien, jotka kerta toisensa perästä pysytteleivät samalla värillä yhä korottaen panoksiaan. Vähässä ajassa hävittävät he siten tyyten kaikki, mitä heillä on.
Nyt minä kuitenkin pysyttelein itsepintaisesti punasella, kun näin tämän värin jo osuneen paikalle useita kertoja. Kenties oli turhamielisyydelläkin tässä pieni osansa, tahdoin näet hämmästyttää katsojiani päättömällä hurjuudellani, joka vihdoin meni mielettömyyteen asti. Sieluni, näinä päivinä niin monien erilaisten, voimakkaitten vaikutusten alainen, näytti kaipaavan yhä väkevämpää yllykettä, se tuntui yhä levottomammin ja intohimoisemmin värisevän, kunnes se lopullisesti väsähtyisi. En valehtele väittäissäni olleeni valmis arvelematta panemaan peliin 50,000 guldenia kerrallaan, jos vaan säännöt olisivat sen sallineet. Ympärilläni puhuttiin yhä kovemmin, minulle huudettiin olevan sulaa hulluutta asettaa yhä panokset punaselle, koska se oli jo sattunut neljätoista kertaa perätysten.
"Herraseni, te olette jo voittanut 100,000 guldenia", kuului ääni sivullani.
Havahduin. Kuinka? Olenkos minä jo voittanut 100,000 guldenia. Mitä minä enemmällä tein? Hyökkäsin seteleihin käsiksi ja aloin tunkea niitä taskuihini laskemattakaan niitä, kahmaisin kultakääröt ja riensin ulos salista. Minulle naurettiin siinä rynnätessäni väkijoukon läpi taskut kohollaan seteleistä, kumarassani kullan painosta. Joka taholta kurotettiin minua kohti käsiä, ja minä annoin katsomatta, paljonko. Ulkokäytävällä pidätti minut kaksi juutalaista kauppiasta.
"Te olette rohkea, sangen rohkea", sanoivat he minulle. "Mutta matkustakaa pois huomenna, ja ennemminkin jo, muuten menetätte te kaikki."
En kuunnellut heitä enempää. Kävelypuistossa oli pilkkopimeä. Hotelliini oli noin 500 askelta. En koskaan ollut pelännyt rosvoja enkä varkaita pienenäkään ollessani; nytkään en heitä ajatellut. Minut oli vallannut omituinen, melkeinpä hirveä tunne — menestyksen, voiton, voiman — en oikein tiedä, kuinka sitä sanoisin. Polinankin kuva tuli nyt mieleeni. Minulle selvisi, että nyt kiiruhdan hänen luokseen, tapaan hänet pian, kerron kaikki ja näytän rikkauteni hänelle… Mutta en enään voinut muistaa, mitä hän oli minulle ennemmin puhunut, ja miksi olin lähtenyt enkä muitakaan puolen tuntia sitten tapahtuneita asioita. Ne tuntuivat minusta jo aikoja sitten olleilta ja menneiltä — niitä me emme enään muistele. Tästä lähtien alkaa kaikki ihan alusta. Yhtäkkiä melkein jo käytävän toisessa päässä valtasi minut hirveä pelko: "Mitä jos minut nyt murhataan ja ryöstetään!" Kauhuni kasvoi joka askeleella. Minä melkein juoksin. Äkkiä välkähtivät vastassani hotellin valaistut akkunarivit — jumalan kiitos, kotona!
Töyttäsin rappuja ylös neljänteen kerrokseen ja tempasin oveni auki. Polina oli vielä huoneessani. Hän istui sohvalla ristissä käsin. Pöydällä paloi kynttilä. Hän katseli minua ihmetellen, ja minä mahdoinkin tällä hetkellä näyttää omituiselta. Pysähdyin hänen eteensä ja aloin pöydälle tyhjentää taskujani.