XIII.
Muistan hänen katsoneen kasvoihini kovasti jännitettynä, nousematta paikaltaan, liikahtamatta.
"Kaksisataatuhatta frankia voitin", huudahdin laskiessani viimeisen setelin pöydälle.
Kulta ja setelit peittivät pöydän; en voinut kääntää katsettani niistä ja unohdin hetkeksi Polinankin läsnäolon. Aloin järjestää seteleitä kasoihin, sitten laskin kullan. Jätin kaikki pöydälle ja rupesin mietteissäni nopein askelin kävelemään edestakaisin lattialla. Äkkiä menin pöydän luo ja laskin rahat uudelleen. Sitten juolahti mieleeni sulkea ovi. Hyökkäsin sille ja väänsin avainta pari kertaa. Vihdoin pysähdyin ajatuksissani pienen matkalaukkuni eteen.
"Panenko ne laukkuuni huomiseen asti", kysäsin Polinaan kääntyen, äkkiä muistaen hänet. Tämä istui yhä paikallaan tarkoin katsellen minun puuhiani. Kasvoillaan oli omituinen ilme, joka ei minua ensinkään miellyttänyt. En erehdy sanoessani sen osoittaneen vihaa.
Nopein askelin astuin hänen luokseen. "Polina", sanoin minä, "tässä on kaksikymmentäviisi tuhatta guldenia, se on enemmän kuin viisikymmentä tuhatta frankia. Ottakaa, heittäkää hänen silmillensä huomenna."
Hän ei vastannut mitään.
"Jos tahdotte, vien itse ne hänelle huomenaamulla varhain."
Hän purskahti nauruun ja nauroi kauvan.
Hämmästyneenä ja suuttuneena katselin häntä. Hän nauroi ilkeästi, pilkallisesti aivankuin tulisimmin hänelle tunteitani selittäessänikin. Vihdoin hän vaikeni ja alkoi otsa rypyssä, vihaisesti katsella minua kiireestä kantapäähän.
"Minä en ota teidän rahojanne", sanoi hän halveksuvasti.
"Kuinka? Mitä se merkitsee", huudahdin. "Miksi ette, Polina?"
"En ota lahjaksi rahoja."
"Tarjoan ne teille ystävänä. Teidän tähtenne olen valmis elämänikin uhraamaan."
Hän loi minuun pitkän, tutkivan katseen ikäänkuin olisi tahtonut lukea sisimmät ajatukseni.
"Paljon te minusta maksattekin", huudahti hän nauraen. "Degrierin rakastajatar ei ole viidenkymmenen tuhannen arvoinen."
"Polina, kuinka voittekaan puhua tuolla tavoin minulle", huudahdin nuhdellen. Olenko minä mikään Degrier?"
"Minä vihaan teitä! Niin … niin! Minä rakastan teitä yhtä vähän kuin
Degrieriakaan", huusi hän silmät säkenöiden.
Äkkiä hän peitti käsillään kasvonsa ja sai itkukohtauksen. Menin hänen luokseen rauhoittaakseni häntä. Ymmärsin, etten minä ollut syynä hänen mielenliikutukseensa. Hän käyttäytyi kuin mieletön.
"Osta minut, osta, jos tahdot! Viidelläkymmenellä tuhannella frankilla aivankuin Degrier, — tahdotko", nyyhkytti hän suonenvedontapaisesti. Minä syleilin häntä, suutelin hänen käsiään, jalkojaan, vaivuin polvilleni hänen eteensä.
Kohtaus meni ohi. Hän laski kätensä minun olkapäilleni ja alkoi taas katsella minua läpitunkevasti; hän näytti tahtovan tutkia jotain kasvoistani. Puhuin hänelle lakkaamatta, mutta luulen, ettei hän minua kuullutkaan, vaan oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Hänen kasvoillaan oli outo, miettivä ilme. Milloin painoi hän minut rintaansa vasten hymyn valaistessa hänen piirteitään, milloin työnsi minut kiivaasti luotaan ja katseli synkkänä eteensä.
Yhtäkkiä sulki hän minut kiihkeästi syliinsä.
"Rakastathan sinä minua, rakastat", puhui hän, "tahdoit minun tähteni vaatia paroonin kaksintaisteluun!" — Ja hän nauroi niin hilpeästi, sydämellisesti, että hänen muuten ankarat piirteensä näyttivät melkein lapsellisilta, herttaisilta. Mitä oli minun tekeminen? Olin itse ikäänkuin kuumeessa, itkin ja nauroin hänen kanssaan. Muistan hänen alkaneen puhua jotain, mitä en ollenkaan voinut käsittää. Kuiskien ja hyväillen minua kertoi hän nopeasti ja sekavasti jotain koettaen niin pian kuin suinkin saada sen loppuun puhutuksi. Sitten nauroi hän taas niin heleästi, että minä pelästyin.
"Ei, ei, sinä armas, armas", kuiskasi hän. "Sinä uskolliseni!"
Ja taas pani hän kätensä olkapäilleni ja katseli minua läpitunkevasi ja tutkivasti ja sanoi:
"Sinä rakastat minua, rakastat, — todellakin rakastat?"
En kääntänyt silmiäni hänestä, en voinut kyllikseni katsella häntä. Kun hän huomasi minun intohimoisen katseeni, hymyili hän viekkaasti ja alkoi aivan aiheettomasti puhua mr. Astleysta. En oikein ymmärtänyt, mitä hän englantilaisesta sanoi, mutta minusta näytti hän tekevän pilaa tästä. Hän toisti yhä, että tämä odotti häntä, aivan varmaan seisoi akkunan alla — "niin, niin, akkunan alla … avaa se ja katso ulos, siellä hän on aivan varmaan." Hän työnsi minua veitikkamaisesti hymyillen akkunaa kohti, mutta tuskin olin sinnepäin liikahtanutkaan, ennenkuin hän alkoi taas nauraa ja heittäytyi takaisin syliini.
"Me matkustamme siis todellakin. Huomennahan me matkustamme", kysyi hän äkkiarvaamatta. "Kuinka luulet, vieläkö saavutamme isoäidin? Ehkä tapaamme hänet vielä Berliinissä? Mitä hän sanonee, kun niin odottamatta ilmestymme hänen eteensä? Ja mr. Astley? Hän ei syöksy alas Schlangenbergiltä. Vai luuletko? Ha-ha-ha! Tiedätkö, hän ehdotti minulle, että ensi vuonna matkustaisimme yhdessä pohjoisnavalle! Mainio aate, eikö totta? Muuten on hän kunnon poika, tuo mr. Astley, onpa hän sanonut säälivänsä narrimaista kenraaliammekin… Ja sinä, sinä tahdot todellakin hakea käsiisi Degrierin ja tappaa hänet?… Ei, sitä en salli, … etkä sinä saa tappaa parooniakaan", lisäsi hän nauraen. "Oi, kuinka hullunkurinen sinä olit, kun lähetin sinut paroonittaren luo. Mainiota oli katsella teitä kolmea. Sinusta ei ollut erittäin hauskaa mennä sinne, … ja kuinka minä nauroin sinulle, ha, ha, ha!"
Hän alkoi taas suudella ja syleillä minua ja kallisti päänsä olalleni.
Minä en ajatellut mitään enkä kuullut mitään. Minua pyörrytti…
Kello oli jo noin seitsemän aamulla. Polina istui vieressäni ja katseli eteensä kummallisesti aivankuin juuri olisi tointunut tainnoksista ja koettaisi koota ajatuksiaan. Viimein sattui hänen katseensa pöytään ja siinä oleviin rahakasoihin. Pääni oli raskas ja kipeä. Tahdoin tarttua Polinan käteen, mutta hän työnsi minut kiivaasti luotaan ja ponnahti seisomaan. — Sateisen yön jälkeen oli pilvinen ja kolkko aamu. Hän meni akkunan luo, avasi sen ja nojautui kyynärpäillään akkunalautaan katsellen ulos. Täten hän seisoi muutaman minuutin liikahtamatta tai kuulematta, mitä hänelle sanoin. Tuska valtasi minut ajatellessani, mitä oli tapahtunut, ja kuinka tämä kaikki olisi päättyvä. Äkkiä Polina kääntyi, meni pöydän luo ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä, katsellen minua rajattoman vihan ilme kasvoillaan:
"No, saanko minä nyt sitten viisikymmentä tuhatta frankiani?"
"Polina, nytkö taas alat…"
"Vai vieläkö sinä tuumailet? Ha, ha ha! Sinua taitaakin jo kaduttaa?"
Olin erilleen pannut ne kaksikymmentä viisi tuhatta guldenia, jotka
Polinan pitäisi antaa Degrierille; ne olivat siis valmiina pöydällä.
Minä otin ne ja ojensin hänelle.
"Nämäthän ovat jo nyt minun? Niinkö todellakin", kysyi hän ilkeästi minulta pitäen rahoja käsissään.
"Sinun ne ovat olleet aina", sanoin minä.
"No hyvä, tuoss'on sinulle viisikymmentä tuhatta frankiasi", huudahti hän silmät vihasta säihkyen ja heitti ne päin kasvojani, jotta oikein kipeästi koski. Setelit lehahtivat ilmassa ja putosivat lattialle, mutta Polina itse oli juossut ovelle ja mennyt tiehensä, ennenkuin ehdin estää häntä.
Hän oli nähtävästi joutunut satunnaiseen mielenhäiriöön, muuten en voi selittää hänen käytöstänsä. Totta on, että hän siitä ajasta asti on ollut sairaana ja on yhä vieläkin. Mikä oli syynä tähän tilaan ja erittäinkin sen rajuun puhkeamiseen? Loukattu ylpeyskö? Vai epätoivoissaanko oli siitä, että oli tullut minun luokseni? Olinko liian räikeästi ilmaissut voitonriemuni? Olinko kohdellut häntä yhtä alhaisesti kuin Degrier? Ja sitten tahtonut päästä hänestä lahjoittamalla hänelle viisikymmentä tuhatta frankia? Mutta niin ei voi olla. Minun tarkoitukseni ovat rehelliset ja kunnialliset. Hänen omat houreensa ovat syynä kaikkeen, herättivät hänessä epäluulon minua kohtaan ja saattoivat hänet solvaisemaan minua. Minun syyllisyyteni oli joka tapauksessa sangen vähäinen, ja ainoastaan hänen sairaalloisesti ärtynyt mielikuvituksensa voi tehdä sen niin suureksi ja raskaaksi. Tietysti minun olisi pitänyt ottaa huomioon hänen kiihtynyt tilansa. Mutta oliko hän nyt niin sairas ja järjiltään, ettei tiennyt, mitä teki tullessaan minun luokseni Degrierin kirje mukanaan? Varmaan hän tiesi, mitä teki. Eikö hän tullut juuri saamaan neuvoa ja lohdutusta?
Piilotin vuoteeseen rahani ja poistuin huoneestani kymmenen minuutin kuluttua Polinan lähdöstä. Olin varma siitä, että hän oli mennyt ylös huoneeseensa ja hiivin tiedustamaan lastenhoitajalta, kuinka neiti jaksoi. Suureksi hämmästyksekseni kuulinkin häneltä, että Polina ei vielä ollut tullut kotiin, ja että lastenhoitaja oli tulossa minun luokseni häntä kysymään.
"Juuri kymmenen minuuttia sitten lähti hän luotani", huudahdin pelästyneenä. "Mihin hän on mahtanut joutua?"
Lastenhoitaja katsoi moittivasti minuun.
Sillä välin oli ehditty sepittää kokonainen historia, joka oli jo levinnyt ympäri hotellin. Ovenvartija ja tarjoilijat supattivat toisilleen, että neiti jo klo seitsemältä oli lähtenyt hotellista juoksemaan kovassa sateessa hôtel d'Angleterreen. Heidän vihjauksistaan huomasin heidän jo tietävän Polinan käyneen minun luonani. Muutkin meikäläisiä koskevat salaisuudet olivat jo jokaisen hampaissa. Niinpä kerrottiin kenraalin eilen tulleen hulluksi, läpi koko hotellin kaikuivat muka hänen valitushuutonsa. Ja edelleen, että isoäiti, jota luultiin kenraalin äidiksi, oli vartavasten matkustanut Venäjältä estämään poikansa avioliittoa neiti de Comingesin kanssa, ja tekemään hänet perinnöttömäksi, jos ei hän tottelisi. Tahallaan oli äiti sitten ruletissa hävittänyt koko omaisuutensa poikansa kiusalla, jotta tämä raukka oli nyt aivan rutiköyhä.
"Niin, sellaisia ne venäläiset ovat", huudahtivat he päätään pudistellen ja nauroivat. Suuresta pelivoitostanikin he jo olivat kuulleet puhuttavan ja passarini oli ensimäinen minua onnittelemassa. Mutta minulla ei ollut heidän kanssaan mitään tekemistä. Minä riensin hôtel d'Angleterreen.
Oli vielä jotenkin aikaista. En tiennyt siis, ottaisiko mr. Astley vastaan ketään. Kuultuaan minun etsivän itseään, tuli hän heti luokseni käytävään. Hän pysähtyi eteeni katsellen mitään puhumatta lyijynharmailla silmillään minua ja näytti odottavan, mitä sanoisin. Minä kysyin Polinaa.
"Hän on sairas", vastasi mr. Astley silmiään räpäyttämättä katsellen minua.
"Sitten on hän tietysti teidän luonanne?"
"Niin on, minun luonani."
"Te siis … te aijotte pitää hänet luonanne?"
"Niin aijonkin."
"Mr. Astley, tästä nousee pahoja huutoja; tämä on mahdotonta. Hän on kovin sairas: ehk'ette ole huomannutkaan."
"Kyllä minä sen olen huomannut; johan minä teillekin sanoin hänen olevan sairaana. Jos ei hän olisi ollut sairas, ei hän olisi tullut luoksenne yöllä."
"Te siis tiedätte senkin."
"Tiedän. Hän tuli eilen tänne, ja minä lähetin hänet erään sukulaiseni luo, mutta koska hän oli sairas, erehtyi hän ja tuli teidän luoksenne."
"Ajatelkaas! Te olisitte siis hänen valittu suojelijansa? Mutta sallikaas minun kysyä: ettekö viime yötä seisoskellut hotellimme akkunoitten alla. Miss Polina kehoitti minua katsomaan ulos, olisitteko te siellä, häntä näytti suuresti huvittavan teidän siellä odottelemisenne. Hän nauroi sille kovin."
"Todellakin? Ei, akkunoitten alla en seisoskellut, mutta hyvän aikaa kävelin hotellin edustalla."
Minua olisi kovin haluttanut pilkata mr. Astleyta, mutta Polinan tähden en sitä sentään voinut tehdä.
"Mutta lääkäriähän täytyy lähettää noutamaan, mr. Astley."
"Johan siellä lääkäri kävikin. Jos hän kuolee, vaadin teidät siitä tilille."
Minä hämmästyin.
"Suokaa anteeksi, mr. Astley, kuinka te siitä minua syytätte?"
"Onko totta, että eilen voititte kaksisataatuhatta taaleria?"
"Kaikkiaan vaan satatuhatta taaleria."
"No, katsokaas vaan! Te matkustatte siis tänä aamuna Pariisiin?"
"Mitävarten?"
"Kaikki venäläiset, joilla on rahoja, matkustavat Pariisiin", selitti mr. Astley kuin kirjasta lukien.
"Mitäs minä kesällä Pariisissa teen? Minä pidän teistä, mr. Astley!
Tiedättehän itsekin."
"Tokkohan? Olen varma, ettette pidä. Sitäpaitsi te menetätte kaikki pelissä, jos jäätte tänne. Hyvästi! Olen vakuutettu siitä, että tänään matkustatte Pariisiin'"
"Hyvä on, hyvästi sitten, mutta Pariisiin en lähde. Mitäs te tuumitte, mr. Astley äskeisistä. Sanalla sanoen, kenraali… Ja sitten miss Polinan seikkailut, — koko kaupunkihan jo puhuu siitä."
"Koko kaupunki, niin. Kenraalilla, luulen ma, on nyt muuta mielessä. Ja kukaan ei voi kieltää miss Polinaa oleskelemasta, missä hän itse tahtoo. Perhettänsä hänen ei tarvitse ottaa huomioon, sillä tätä perhettä ei enään ole."
Ymmärsin, mr. Astleyn lujasti päättäneen olla laskematta minua Polinan luo. Sentähden luovuinkin toivosta saada tavata tätä. Hotelliini palatessani johtui taas mieleeni, kuinka vakavasti hän oli kehoittanut minua lähtemään Pariisiin. Minua oikein nauratti. Ja mitä merkitsi sitten se, että hän vaatisi minut tilille, jos Polina kuolisi? Aikooko hän ehkä haastaa minut kaksintaisteluun ja ampua minut? Tunsin syvästi sääliväni Polinaa, mutta siitä asti, kun eilen istuin pelipöytään ja aloin koota kultaa ja seteleitä, on rakkauteni joutunut ikäänkuin toiseen sijaan. Nyt minä tästä puhun, mutta silloin en sitä vielä selvästi tajunnut. Tokkohan minä todellakin olen pelaaja … tokkohan minä niin kovasti rakastankaan Polinaa? Ei, minä rakastan häntä, Jumala tietää! Mutta tullessani mr. Astleyn luota hotelliini, soimasin ja piinasin itseäni lakkaamatta. — Mutta sitten tuli väliin sangen kummallinen ja typerä juttu.
Kiiruhdin juuri kenraalin luo, kun äkkiä aukeni eräs lähellä oleva ovi ja joku huusi minun nimeäni. Se oli rouva de Cominges, joka neiti Blanchen käskystä oli tullut kutsumaan minua hänen luokseen. Noudatin kutsua ja kuulin heti ovesta astuttuani neiti Blanchen helakan naurun sisähuoneesta. Hänellä oli hotellissa vaan kaksi huonetta. Neiti Blanche oli vasta juuri noussut ja esiintyi sangen viekottelevana kevyessä puvussaan, kaula ja käsivarret paljaina.
"Kas, siinähän se nyt on, tuleppas sisään, jöröjukka! Onko totta, että olet voittanut vuoren kultaa ja hopeaa. Minä rakastan enemmän kultaa."
"Totta on", vastasin nauraen.
"Paljonko?"
"Satatuhatta guldenia."
"Kultaseni, kuinka sinä olet tyhmä. Tule lähemmäksi, minä en kuule mitään. Nyt alamme juhlia, eikö totta?"
Menin hänen luokseen. Ohuen silkin alta pistäytyivät esiin kuvankauniit olkapäät, jommoisia olin tuskin unissakaan nähnyt. Niitä verhosi batistinen, pitseillä reunustettu paita, joka erinomaisesti sopi hänen tummalle iholleen.
"Poikaseni, onko sulla sydäntä", huudahti hän katsellen minua ja nauroi. Hänen naurunsa oli aina hyvin iloista, jopa sydämellistäkin.
"Toisinaan", vastasin minä matkien Corneliusta.
"Näetkös sinä", virkkoi hän äkkiä, — "jos et ole kovin tyhmä, vien sinut Pariisiin. Ymmärrätkö, lähden sinne heti."
"Hetikö?"
"Puolen tunnin perästä."
Todellakin, kaikki oli lähtöön valmiina. Matkalaukut kunnossa. Kahvi oli jo aikoja sitten tuotu sisään.
"No niin, tahdotko tulla Pariisiin? Sanohan, mitä merkitsee 'utchitel'?
Sinä olit kauhean tyhmä, kun olit 'utchitel'. Missä ovat sukkani.
Paneppas ne jalkaani, no!"
Hän ojensi todellakin ihastuttavan jalkansa, tummaihoisen, pienen. Minä nauroin ja aloin vetää siihen silkkistä sukkaa. Neiti Blanche istui vuoteella ja laverteli.
"No, mitä sinä teet, jos otan sinut mukaani? Ensiksikin, minä tahdon viisikymmentä tuhatta frankia. Sinä annat ne mulle Frankfurtissa. Me menemme Pariisiin. Siellä elämme yhdessä, ja minä näytän sinulle tähtiä kirkkaalla päivällä. Saat nähdä sellaisia naisia, ettet ole ikinä nähnyt. Kuulehan…"
"Maltas, jos sulle annan viisikymmentä tuhatta frankia, mitäs sitten jää itselleni?"
"Ja sataviisikymmentä tuhatta frankia sinä unohdit ja sitä summaa vastaan suostun asumaan sun kanssasi kuukauden, kaksi — mistä minä tiedän. Ehkä me kahdessa kuukaudessa tuhlaammekin nämät sataviisikymmentä tuhatta frankia. Näetkös, minä olen kiltti tyttö ja puhun sulle edeltäkäsin, mutta sinä saat nähdä tähtiä."
"Kuinka, kaikki kahdessa kuukaudessa?"
"Mitä, peloittaako sua? Oh, kurja orja! Tiedä, että yksi ainoa kuukausi tällaista elämää on parempi sinun koko ikääsi. Yksi kuukausi ja — sitten vedenpaisumus! Mutta sinä et tätä ymmärrä, mene! Mene, mene, sinä et tätä ansaitse! Ai, mitä sinä teet?"
Olin pukenut sukan toiseen jalkaan, jota puristin ja suutelin. Hän oikasi jalkansa ja potkasi sen kärjellä kasvoihini. Vihdoin hän karkoitti minut luotaan.
"No, hyvä, minun utchitelini, minä odotan sinua, jos tahdot.
Neljännestunnin kuluttua minä lähden", huusi hän minun jälkeeni.
Käytävässä tapasin hovimestarin, joka kohteliaasti kumarrellen tarjosi asuttavakseni komeata huoneustoa, tähän asti ollutta kreivi B:n hallussa. Hänen suureksi kummastuksekseen pyysinkin laskuani ja ilmoitin lähteväni ensi junassa. Ja puolen tuntia sen jälestä olin neiti Blanchen ja hänen äitinsä kanssa matkalla yksityisvaunussa pikajunalla Frankfurtia kohti. Neiti Blauche nauroi alituisesti minua katsellessaan, eikä rouva de Comingeskaan voinut hillitä iloisuuttaan. Itse sitävastoin en ollut ollenkaan paraalla tuulellani. Tunsin kulkevani kamalaa käännettä kohti elämässäni, mutta eilisillasta asti olin tottunut panemaan kaikki yhden kortin varaan. Muuten neiti Blanche ei antanut minulle aikaa mietiskelyihin. Hän vuoroin nauroi ja torui minua, vuoroin kuvaili Pariisin elämää mitä loistavammilla väreillä.
"Sinä tulet onnelliseksi kuin pieni kuningas. Minä solmin omin käsin sinun kaulaliinasi ja saatan sinut Hortensen tuttavuuteen. Ja kun olemme tuhlanneet kaikki rahasi, tulet tänne ja tyhjennät taas pankin. Mitä juutalaiset sinulle sanoivat? Rohkeutta ennen kaikkea, ja sitä sinulla on. Ja sinä annat vielä minulle monta kertaa rahoja Pariisissa. Kun minä tahdon viisikymmentä tuhatta korkoa ja sitten vielä…"
"Entäs kenraali", kysyin minä häneltä.
"Kenraali, tiedäthän itse, joka päivä tänä aikana tuli luokseni kukkavihkoineen. Mutta tällä kertaa minä käskin hänen etsiä kaikkein harvinaisemmat kukkaset ja lintunen lensi tiehensä. Hän lentää perässämme, saat nähdä. Ha-ha-ha! Minä tulen sangen iloiseksi. Pariisissa hän on minulle hyvään tarpeeseen. Täällä maksaa hänen puolestaan mr. Astley…"
Ja sillä tavalla minä silloin matkustin Pariisiin.