XIV.
Mitä minä sanon Pariisista? Kaikki oli ehkä hourailua ja hulluutta. Kolme viikkoa siellä vaan vietinkin ja tällä ajalla minun satatuhatta frankiani haipuivat kuin tuhka tuuleen. Puhun vaan sadastatuhannesta, sillä toisen satatuhatta annoin neiti Blanchelle, — viisikymmentä tuhatta puhtaassa rahassa Frankfurtissa ja toisen mokoman vekseleissä kolme päivää myöhemmin Pariisissa. Viikkoa myöhemmin hän jo alkoi taas ottaa rahoja, "ja jälelläolevat satatuhatta tuhlaat minun kanssani Pariisissa, rakas utchitel". Hän antoi minulle tämän nimen, joka näytti häntä erityisesti huvittavan. On vaikeata kuvitella kavalampaa, voitonhimoisempaa ja ahneempaa olentoa kuin tämä neiti Blanche. Hän oli tietysti itara vaan omain rahainsa suhteen, mun rahani kylvi hän täysin kourin kadulle. Hän tunnustikin minulle myöhemmin avomielisesti aikoneensa käyttää rahani vakinaisen asunnon hankkimiseen itselleen Pariisissa. Hänen täytyi vihdoinkin tehdä jotain turvatakseen oloansa ja alkaakseen elää säädyllisesti. Näiden kolmen viikon aikana ei mulla koskaan ollut sataa frankia enempää kukkarossani. Muut rahat olivat neiti Blanchen hallussa "varmassa tallessa", kuten hän minua rauhoitteli.
"Mitä sinä rahoilla teet", kysyi hän viattoman näköisenä, enkä pitänyt tarpeellisena ruveta vastarintaan.
Neiti Blanche varusti piankin itselleen uuden, loistavan asunnon. Näytellessään sitä minulle, virkkoi hän lapsellisesti: "Siinä näet, mitä säästäväisyys ja järjestyskyky saavat aikaan kurjimmillakin varoilla." Sitten hankki hän itselleen ajopelit ja kaksi hevosta. Uudessa kodissaan pidimme kahdet tanssijaiset, joissa läsnä olivat myöskin Hortense, Lisette ja Cleopâtre, todellakin hauskoja, huomattavia naisia eikä rumia lähestulkoonkaan. Näissä "tanssijaisissa" oli minulla kunnia näytellä isännän hullunkurista osaa. Minulla oli erityisiä seuravelvollisuuksia, kuten vieraitten vastaanottaminen ja keskustelun ylläpito sivistymättömäin paksumahaisten kauppiasnousukkaitten, tietämättömäin ja julkeitten sotilashenkilöitten, mahdottomat mihinkään muuhun seuraan, ja kurjien kirjailija- ja sanomalehtimiespahaisten kanssa, jotka esiintyivät muodikkaissa hännystakeissa ja keltaisissa hansikkaissa ja voittivat röyhkeydessä ja turhamaisuudessa yksinpä pietarilaiset kirjailijammekin, — ja se tahtoo sanoa jo sangen paljon. He aikoivat ottaa minut ivansa esineeksi, mutta minä tavallisesti pakenin johonkin sivuhuoneeseen sampanjaa juomaan. Kaikki oli minusta inhoittavaa ja vastenmielistä. Sillä välin laski Blanche minusta leikkiä vierailleen.
"Se on eräs utchitel, joka on voittanut kaksisataa tuhatta frankia, mutta ei olisi ilman minun apuani osannut niitä tuhlata. Sitten hän taas rupeaa opettajaksi, — eikö kukaan teistä tietäisi neuvoa paikkaa hänelle. Jotain hänen hyväkseen pitäisi tehdä."
Minä turvauduin jotenkin usein sampanjaan haihduttaakseni alakuloisuuttani ja kuluttaakseni aikaani. Blanchen tunteista itseäni kohtaan voin sanoa, että hän yhdessäolomme ensi päivinä ei paljoakaan minua rakastanut. Hän piti kuitenkin huolta, että pukeuduin uusimman muodin mukaan kuin mikäkin keikari, solmisipa korkeimman omakätisesti kaulaliinanikin. Itse minä näistä asioista sangen vähän välitin. Synkkänä ja lohduttomana menin melkein joka ilta Château des Fleurs'iin, jossa join itseni humalaan ja opettelin tanssimaan cancania, jota siellä, sivumennen sanoen, tanssitaan sangen huonosti.
Blanche oli odottanut minulta aivan toista kuin sittemmin tuli kokemaan. Hän oli luullut minun lyijykynä ja muistikirja kädessä alkavan juosta hänen kintereillään merkitsemässä muistiin kaikki hänen menonsa, kaikki, mitä hän varasti minulta. Hän oli jo edeltäkäsin varma, että jokaisesta tarvittavasta kymmenestä frankista nousisi meteli. Hän oli valmistautunut kaikkien hyökkäysten ja torumisien varalta ja oli kovin hämmästynyt, kun sellaisia ei kuulunutkaan. Aluksi hän ei oikein voinut ymmärtää minun typeryyttäni ja välinpitämättömyyttäni ja rupesi sentähden itse solvaamaan minua. Mutta kun en ollut kuulevinani, istuin vaan mukavalla sohvallani ja tylsästi tuijotin kattoon, rupesi hän luulemaan minua niin yksinkertaiseksi, ettei maksanut vaivaa puhua minulle mitään, koska en kumminkaan mitään ymmärtäisi. Hän meni pois, mutta tuli taas kymmenen minuutin päästä takaisin urkkimaan minun ajatuksiani. Tämä tapahtui hänen nurjimpien tuhlaustensa aikana. Kerran hän esim. oli ostanut parin hevosia ja maksanut niistä kuusitoista tuhatta frankia.
"No, kultaseni, ethän suutu", lähenteli hän minua.
"E-en. Ei kannata", sanoin minä torjuen häntä kädelläni luotani. Mutta tämä oli hänestä niin intresanttia, että hän heti istahti viereeni.
"Näetkös, maksoin niin paljon, kun kerran sopiva tilaisuus tarjoutui saada ne. Me voimme myydä ne kahdellakymmenellä tuhannella."
"Uskon, uskon; hevoset ovat pulskat ja sinulla on nyt komeat ajoneuvot; ne ovat sangen tarpeelliset. Jätä minut nyt rauhaan."
"Sinä et siis ole vihoissasi?"
"Mistä? Teet sangen viisaasti hankkiessasi välttämättömiä kapineita. Tarvitsethan sinä niitä. Tiedän, että sinun täytyy elää reimasti, muutenhan et olisi miljoonanomistaja. Satatuhattammehan on vaan pisara meressä."
Tällaista oli Blanche vähimmin odottanut. Ei mitään toraa eikä huutoa!
Hän oli kuin pilvistä pudonnut.
"Sinähän … sinähän olet mainio! Sinullahan on älyä ja ymmärrystä! Tiedätkös, poikaseni, vaikka olet opettaja, olisi sinun pitänyt syntyä ruhtinaaksi. Etkös sinä ollenkaan sure, vaikka rahat niin pian hupenevat?"
"Mitä niistä! Sitä parempi, kuta pikemmin."
"Mutta … tiedätkös … sanohan toki, oletko sinä rikas? Tiedätkö, minun mielestäni sinä liian paljon halveksit rahaa. Mitä sinä sitten aijot tehdä, kun ne loppuvat?"
"Sitten menen Homburgiin ja voitan taas satatuhatta."
"Niin, niin, sillä tavalla, se on mainiota! Ja minä tiedän sun voittavan ja tuovan rahat tänne. Tiedätkös, sinä vielä jonakuna päivänä saat minut rakastumaan itseesi, kun sinä olet sellainen. Ja minä rakastankin sinua enkä ole ollut kertaakaan uskoton. Tiedätkö, minä en rakastanut sinua kun luulin sinut vaan utchiteliksi. Se on kai jotenkin sama kuin lakeija? Mutta minä olen kuitenkin aina ollut uskollinen, koska minä olen hyvä tyttö."
"Nyt valehtelet! Olenhan minä sinut nähnyt Albertin, tuon tumman upseerin seurassa."
"Niin, niin, mutta sinä olet…"
"Valehtelet, valehtelet, luulet kai minun suuttuvan siitä? Joutavia! Nuorison täytyy hurjastella! Älä sinä häntä hylkää, koska hän on ollut sulla ennen minua, ja sinä rakastat häntä. Kunhan et vaan anna hänelle rahoja, kuuletko?"
"Sinä et siis ole siitä vihoissasi. Mutta sinähän olet oikea filosoofi, tiedätkö? Oikea filosoofi", huudahti hän ihastuneena. "No, hyvä, minä olen rakastava sinua, olen rakastava, — saat nähdä, sinä tulet olemaan tyytyväinen!"
Hän osoitti todellakin siitä hetkestä alkaen olevansa minuun mieltynyt, jonkinlainen ystävyyssuhdekin syntyi välillemme, ja täten kuluivat yhdessäolomme viimeiset päivät jotenkin siedettävästi. Lupaamiaan "tähtiä" ei hän näyttänytkään. Jossain määrin Blanche kuitenkin piti lupauksensa; minä tutustuin tällä aikaa Hortenseen, jota keskuudessamme nimitettiin filosoofi Thérèseksi. Tämä oli todellakin tavattoman lahjakas tyttö.
Mutta miksi kertoa tätä kaikkea? Kuukausi läheni loppuaan ja sadastatuhannesta frankistani oli vaan mitättömät tähteet jälellä. Blanche oli käyttänyt kahdeksankymmentä tuhatta kaikenlaisiin menoihinsa. Ylipäänsä oli hän muuten säädyllinen minua kohtaan, ei ainakaan valehdellut minulle.
"Sinun ei ole tarvinnut lunastaa laskuja eikä vekseleitä", puhui hän minulle, — "siksi että olen säälinyt sinua. Mutta joku toinen olisi voinut tehdä sulle pahat kolttoset ja saattanut sinut pian kiikkiin. Näetkös, kuinka minä sinua rakastin, ja kuinka minä olen hyvä! Yksin nämät kirotut häätkin maksavat minulle mahdottomia!"
Meillä vietettiin todellakin häät, ollessani viimeisiä päiviä Pariisissa, ja nämä nielivät loput sadastatuhannesta frankistani. Siten asia sitten päättyi — meidän kuukautemme nimittäin, ja tämän jälkeen minä sain eroni.
Sattui näet siten, että viikkoa jälkeen Pariisiin tulomme kenraali yhtäkkiä ilmestyi luoksemme. Hän oli matkustanut Blanchen jälestä suoraa päätä ja asettui kursailematta meille asumaan, vaikka olikin vuokrannut itselleen pienen huoneuston muualla kaupungilla. Blanche toivotti iloisesti hänet tervetulleeksi, nauroi ja syleilikin häntä. Sen jälkeen he eivät luopuneet toisistaan ja esiintyivät aina rinnakkain bulevardilla, retkeilyillä, teatterissa ja vierailuilla. Blanche oli heti huomannut tämän venäläisen ylimyksen sopivan oivallisesti koristukseksi hänen seurapiiriinsä. Kenraali teki vieläkin komean vaikutuksen, hänen rinnallaan kyllä kelpasi esiintyä. Hän oli kookas, kasvonsa olivat kauniinpuoleiset, vaikka vähän turvonneet ja partansa muhkea, huolellisesti värjätty — hän oli ennen palvellut kyrassierina. Hän käyttäytyi sitäpaitsi hienosti, kantoi ryhdikkäästi hännystakkinsa. Pariisissa hän alkoi pitää rintatähtiänsäkin. Sellaisen kanssa oli mahdollista esiintyä bulevardilla, vieläpä, jos niin saan sanoa, kunnioitettavaakin.
Yksinkertainen, hyväsydäminen kenraali oli suunnattomasti ihastuksissaan. Tällaista onnea ei hän osannut aavistaakaan Pariisiin lähtiessään. Hän oli päinvastoin pelännyt Blanchen karkaavan hänen kimppuunsa ja ajavan hänet ovesta ulos. Minun heistä erotessani oli hän yhä vieläkin onnensa kukkuloilla. Jälestäpäin sain kuulla, minkälaisessa tilassa hän oli ollut ennen Pariisiin tuloansa. Kun hän sai kuulla Blanchen hänet jättäneen, pyörtyi hän ja makasi sitten kokonaisen viikon ankarassa kuumeessa. Yhtäkkiä hän sitten jättikin sairasvuoteen, ja ennenkuin aavistettiinkaan oli hän lähtenyt neiti Blanchea etsimään. Ja kun tämä otti hänet niin ystävällisesti vastaan virkistyi hän piankin jotenkin entiselleen. Sairautensa oli kumminkin jättänyt tuntuvia jälkiä häneen, sillä kova pelästys oli tärisyttänyt perinpohjin hänen hermostonsa. Keskustelemaan hän ei juuri enään kyennyt, vaan vastaili ainoastaan päätään nyökäten tai hymähtäen. Usein myöskin huomasin hänen nauravan hermostuneesti. Joskus hän taas istui nurkassa synkkänä kuin yö, otsa rypyssä. Muistinsakin oli huonontunut. Hän oli tavattoman hajamielinen ja puheli itsekseen. Ainoastaan Blanchen läsnäollessa hän elävystyi. Ja kun hän tuolla tavoin murjotti yksinään, oli siihen syynä joko se, että Blanche ei ollut vähiin aikoihin näyttäytynyt hänelle tai ei ollut ottanut häntä mukaansa kävelemään tai sitten oli lähtenyt ajelemaan hyväilemättä häntä. Tällöin ei hän sanallakaan valittanut kellekään huoliansa, luulenpa, ettei hän ollut itsekään selvillä niitten syistä. Kun Blanche joskus viipyi poissa koko päivän, luultavasti huvittelemassa suosikkinsa Albertin kanssa, huomasin kenraalin äkkiä virkoavan unteluudestaan ja huolestuneesti katsahtavan ympärilleen ikäänkuin jotain etsien. Mutta kun hän ei mitään erityistä nähnyt, vaipui hän tuoliinsa ja istui tuijottaen, kunnes Blanche vihdoinkin tuli ja ikäänkuin sähkötti hänet iloisella reippaudellaan ja helisevällä naurullaan. Hän hyöri ukon ympärillä, veti häntä parrasta ja leikki kuin lapsen kanssa, joskus suutelikin häntä — harvoin Blanche muuten häntä hyväili. Kenraali oli äärettömän onnellinen, hän oikein itki ilosta, — suureksi ihmeekseni.
Blanche oli alusta pitäen ruvennut kenraalin suojelijattareksi. Hän puolusti erityisellä innolla holhokkiaan minulta, vaikka en aikonutkaan tätä loukata. Hän oikein innostui ja nuhteli itseään petollisuudesta häntä kohtaan, että oli uhrannut hänet minut tähteni. Olihan hän ollut jo melkein kenraalin kihlattu, tämä oli jo saanut hänen myöntävän vastauksensa ja jättänyt hänen tähtensä perheensäkin pulaan. Sitäpaitsi olin minä ollut kenraalin palveluksessa, enkä saisi unohtaa olevani velvollinen osoittamaan tälle kunnioitusta, että minun pitäisi hävetä j.n.e…. Minä yhä vaikenin ja hän lörpötteli. Vihdoin rupesin nauramaan ja Blanche arveli minun olevan aika tolvanan, mutta lopuksi päätteli minun kuitenkin olevan kunnon miehen. — "Sinä olet järkevä ja hyvä mies, ja … ja … vahinko vaan, että olet niin kokematon!"
"Oikea venäläinen, kalmukki", huudahti hän ja lähetti minut kävelemään kenraalin kanssa aivankuin lakeija lähetetään kävelyttämään vinttikoiraa. Minä vein tämän teatteriin, ravintoloihin ja Bal-Mabilleen. Blanche kustansi kaikki, mitä matkoillamme kulutimme, vaikka kenraalilla itselläänkin oli vähän rahoja, ja hän mielellään veti ne esille herättääkseen toisten kunnioitusta. Eräänä päivänä täytyi minun ruveta ankaraksi, kun hän Palais royalissa tahtoi ostaa Blanchelle 700 frankia maksavan rintaneulan. Mitä tämä olisi välittänyt 700 frankin rintaneulasta! Kenraalilla oli noin 1,000 frankia. Mistä hän oli ne saanut, en tiedä, mutta luulen, että mr. Astley oli ne antanut. Tämä oli maksanut meikäläisten hotellilaskunkin.
Kenraalilla ei koko tänä aikana ollut aavistustakaan omituisesta suhteestani Blancheen. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan minun suuresta pelivoitostani, mutta ei voinut kuvitellakaan minulla Blanchen luona voivan olla muuta tointa kuin yksityissihteerin tai ehkä palvelijan. Hän kohteli minua yhtä alentuvasti kuin ennenkin, puhutteli aina isännän tavoin, silloin tällöin toruikin minua. Eräänä päivänä istuessamme aamukahvilla, käyttäytyi hän niin hullunkurisesti, että Blanche ja minä emme voineet pidättää nauruamme. Ukko ei yleensä ollut pikavihainen, mutta tällä kertaa olin mielestään syvästi loukannut häntä. Hän alkoi kauheasti läksyttää minua, nimitti minua tyhmäksi nulikaksi ja uhkasi vielä "opettaa minut", että "vielä näkisin", j.n.e. Blanche yhä vaan nauroi, ja ukko kiivastui lopulta niin, että vaivoin saimme hänet enään rauhoittumaan ja lähtemään kävelylle kanssamme. Sattui sentään usein, että hän käyttäytyi vähän armollisemmin mua kohtaan, alkoi puhua vanhoista hyvistä ajoista, vaimovainajastaan, tiluksistaan y.m.s. Usein hän tarttui kiini yhteen ainoaan sanaan, joka oli sattunut jäämään hänen mieleensä ja toisti sitten tätä sanaa yhtämittaa sen olematta missään yhteydessä muun keskustelun kanssa. Vastenmielistä oli hänelle kuulla puhuttavan lapsistaan, ja kun minä joskus satuin mainitsemaan niiden nimet, sanoi hän tavallisesti vaan: "Niin, ne lapset, ne lapset", ja koetti johtaa keskustelun muihin asioihin. Kerran ainoastaan hänen sydämensä heltyi lapsiaan ajatellessaan. Olimme näet juuri menossa teatteriin, kun hän itse alkoi puhua heistä ja yhtäkkiä puhkesi valittamaan: "Voi, näitä lapsiraukkoja, lapsiraukkoja!"
Kerran kun satuin puhumaan Polinasta, tuli hän ihan raivoihinsa. "Se inhoittava olento", huudahti hän, "niin ilkeä ja kiittämätön. Hän on häväissyt koko perheemme. Jos laki vaan sallisi, kurittaisin minä häntä, niin, herraseni, sen minä tekisin!" Degrieristä ei hän kärsinyt puhuttavankaan. "Hän syöksi minut perikatoon, hän varasti minut tyhjäksi, hän nylki minut. Kaksi pitkää vuotta on hän painajaisena minua ahdistanut. Unissakin on hän minua vainonnut kuin aave! Tämä, tämä, tämä… Älkää ikinä puhuko hänestä minulle!"
Huomasin, että hänellä oli jotain tekeillä, mutta vaikenin tapani mukaan. Viikkoa ennen eroamme paljasti Blanche mulle tämän salaisuuden. "Hänellä on hyvät toiveet", sanoi hän minulle, "baboulinka on nyt todellakin sairas ja kuolee pian. Mr. Astley lähetti sähkösanoman. Varmaan kenraalikin perii osan hänen omaisuudestaan. Muutenkin on hän minulle hyvin sopiva. Hänellähän on eläkkeensäkin, ja hän on tunteva itsensä onnelliseksi saadessaan asua luonani jossain komerossa. Minä pääsen 'rouva kenraalittareksi'. Ylemmät seurapiirit ovat minulle avoinna, tulen venäläiseksi tilanomistajattareksi, minulla on linna, mushikoita ja sitten on vielä miljoonani."
"Mutta jos hän tulee mustasukkaiseksi, rupeaa vaatimaan … jumala tiesi mitä, — ymmärrätkö?"
"Oi, ei, ei, ei! Kuinka hän uskaltaisi. Minä olen ryhtynyt varokeinoihin, älä hätäile. Olen pannut hänet väärentämään pari vekseliä Albertin nimellä. Ja nyt, jos, — niin annan hänet oikeuden käsiin; hän ei uskalla!"
"No niin, mene…"
Häät vietettiin hyvin vaatimattomasti ilman juhlallisuuksia. Paitsi minua ja Albertia oli ainoastaan muutamia tuttavia saapuvilla, Hortense, Cleopâtre y.m. olivat tahallaan jätetyt kutsumatta. Uudet velvollisuudet olivat kokonaan anastaneet sulhasen ajatukset, hän oli ylen onnellinen. Blanche oli itse sitonut hänen valkean kaulaliinansa ja voidellut hänen hiuksensa. Hän näytti sangen hienolta hännystakissa ja valkoisissa liiveissä.
"Hän on todellakin comme il faut", sanoi Blanche minulle tullessaan hänen huoneestaan, ikäänkuin nyt vasta olisi sen huomannut.
Päivän eri tapahtumat olen unohtanut. Muistan vaan silloin vasta ensi kerran kuulleeni Blanchen oikean nimen — hänen nimensä oli du Placet eikä de Cominges. Hänen äitinsäkään nimi ei ollut de Cominges. En tiedä tänäkään päivänä, miksi hän oli valinnut sen nimen. Tämä nimenvaihdos ei ollut kenraalista ollenkaan epämieluista, päinvastoin miellytti häntä tämä uusi nimi enemmän kuin vanha. Vähän ennen vihkijäisiin lähtöämme käveli hän juhlapuvussaan edestakaisin salissa kertaillen itsekseen tavattoman totisena sanoja: "Mademoiselle Blanche du Placet! Blanche du Placet, du Placet! Neiti Blanka du Placet", ja jonkinlainen itserakkaus loisti hänen kasvoillaan. Kirkossa, pormestarin luona ja kotona aamiaisella oli hän iloisella ja onnellisella tuulella sekä näytti sangen ylpeältä. Blanchekin käyttäytyi sangen arvokkaasti.. Molemmat olivat sanalla sanoen kuin muuttuneet.
"Minun täytyy nyt tietysti käyttäytyä toisella tavalla kuin ennen", sanoi hän minulle harvinaisen vakavasti. "Mutta voitko uskoa, minä en ole vieläkään oppinut lausumaan uutta nimeäni. Sagorjanski … Sagosianski, rouva kenraalitar Sago … Sago … nuo pirun venäläiset nimet! Siis: rouva kenraalitar ja neljätoista konsonanttia! Se on sangen somaa, eikö totta?"
Vihdoin me erosimme ja Blanche, hyvä, sydämellinen Blanche itkikin hyvästiä heittäissään. "Sinä olet kelpo poika", sanoi hän nyyhkien. "Minä luulin sinua tyhmäksi, ja siltä sinä näytätkin, mutta et sinä ole ollenkaan tyhmä."
Ja puristeltuaan kättäni loppumattomiin, huudahti hän äkkiä: "Odotappas", ja kiiruhti huoneeseensa. Kun hän sieltä palasi, oli hänellä kaksi tuhannen frankin seteliä kädessään. Tätä en olisi ikinä uskonut!
"Näitä voit hyvinkin tarvita. Sinä olet kenties sangen oppinut 'utchitti', mutta sinä olet kauhean kokematon mies. Enempää kahta tuhatta en sulle anna, pian sinä ne kumminkin pelissä menettäisit. No, voi hyvin! Pysykäämme aina hyvinä ystävinä, ja jos taas voitat, tule heti tänne luokseni, ja minä teen sinut onnelliseksi!"
Minulla oli nyt, paitsi näitä kahta tuhannen frankin seteliä, vielä viisi sataa frankia. Sitäpaitsi oli minulla komea kultakello, tuhannen frankin arvoinen, hohtokivillä varustetut kultaset paidannapit y.m., joten vielä jonkun aikaa voin elellä huolettomasti. Pariisista matkustin Homburgiin. Matkalla pysähdyin kuitenkin eräälle väliasemalle Reinin varrella, koska olin saanut kuulla, että mr. Astley varmasti saapuisi sinne ja viipyisi siellä yhden päivän. Minulla oli niin paljon häneltä kysyttävänä… Sitten menen suoraan Homburgiin. Roulettenburgissa en aijo käydä piakkoin — ehkä vasta ensi vuonna. Sanotaan, ettei ole hyvä koetella onneaan kahta kertaa perätysten samassa pöydässä. Sitäpaitsi oikein todellisesti voi pelatakin vaan Homburgissa.