XV.
Lähes kaksi vuotta on kulunut siitä ajasta, jolloin viimeksi selailin näitä päiväkirjan lehtiä. Kuinka kurjaksi, onnettomaksi minun täytyikään tulla, voidakseni ajatella niitten esilleottamista ja lukemista! Minä lupasin viimeksi silloin matkustaa Homburgiin. Jumala! Millä itseluottamuksella, järkähtämättömillä toiveilla olinkaan kirjoittanut nuot sanat! Enkö sitten vähintäkään epäillyt silloin? Ja nyt on vähän enemmän kuin puolitoista vuotta kulunut siitä, ja minä olen kerjäläistäkin vihelijäisempi. Paljonkin vihelijäisempi, sillä minä olen itse syypää omaan perikatooni.
Mutta mitä hyödyttävät nämät nuhdesaarnat ja itseni parjaaminen? Enkö minä tänä aikana ole kuullut lukemattomia saarnoja, joita siveysapostolit ovat minulle pitäneet? Ja mitä nämät sitten ovat niin mahtipontisesti minulle esittäneet? Kaiken sen olen jo satoja kertoja ennemmin sanonut itselleni ja paljon selvemmin tuntenutkin sielussani. Mitä uutta heillä siis on minulle sanottavana, jota en itse tietäisi? Ja tokkohan tästä onkaan kysymys? Kysymys onkin siitä, että jos huomenna pyörä kääntyisi pari kertaa minun onnekseni, ja minä taas voittaisin satatuhatta, eiköhän silloin nämät saarnaajat itse olisi ensimäisinä ystävällisesti hymyillen onnittelemassa minua? Eivätkö silloin kaikki kääntyisi pois minusta, kuten nyt. Mutta minä syljen heihin kaikkiin! Mitä minä olen nyt? Zero. Ja mitä minä olen huomenna? Huomenna minä voin nousta kuolleista ja alkaa uudestaan elää. Ihminen voi löytää itsensä niinkauvan, kun hän ei vielä ole kadotettu.
Minä olin silloin todellakin matkustanut Homburgiin, mutta … minä matkustin vielä kauvemmaksikin, Roulettenburgiin, Spaahan, jopa Baden-Badeniin asti, jossa minä olin valtioneuvos Hintzen kamaripalvelijana. Niin, olen ollut lakeijanakin näiden viiden kuukauden kuluessa. Tämä tapahtui heti vankeudesta päästyäni. Sinne minut pistettiin Roulettenburgissa eräästä velasta. Joku tuntematon lunasti minut sieltä vapaaksi, — kukahan lie ollut? Mister Astleyko? Vai Polina? En tiedä, mutta velka oli maksettu, 200 taaleria, ja minä pääsin vapauteen. Mihin nyt joutuisin? Sain paikan tämän Hintzen luona. Isäntäni oli nuori, kevytmielinen, elämänhaluinen maailmanmies. Aluksi olin hänellä jonkinlaisena yksityissihteerinä ja sain 30 guldenia kuussa. Mutta tulonsa eivät ajanpitkään sallineetkaan hänen pitää sihteeriä, ja minun asemani huononi. Sain pienemmän palkan ja alennuin vähitellen tavalliseksi palvelijaksi. Eihän minulla ollut muutakaan keinoa. Tästä huolimatta onnistuin viidessä kuukaudessa säästää palkastani 70 guldenia. Kerran illalla Badenissa ilmoitin hänelle eroavani hänen palveluksestaan. Ja samana iltana menin pelisaliin. Oi, kuinka sydämeni sykki tällä hetkellä! Nyt en tahtonut koetella onneani rahojen tähden. Tahdoin vaan, että huomenna kaikki nämät Hintzet, kaikki nämät hovimestarit, kaikki nämät pöyhkeät naiset puhuisivat minusta ja kertoisivat historiaani, kehuisivat minua ja pokkuroisivat minun uutta voittoani. Lapsellisia unelmia ja kuvitteluja nämät kaikki! Mutta sittenkin … kuka tietää? Ehkä vielä kerran tapaan Polinan, kerron hänelle kaikki ja näytän hänelle vielä piteleväni onneni ohjaksista… Oi, rahat eivät ole minulle minkään arvoiset! Olen varma, että heittäisin ne taas jollekulle Blanchelle ja matkustaisin Pariisiin kolmeksi viikoksi uudestaan ja maksaisin hevosparista kuusitoista tuhatta frankia. Tiedänhän minä, etten ole itara. Olin vakuutettu siitä, että näin taaskin kävisi ja kuitenkin kuuntelin minä vapisten, sydän kylmänä pelinhoitajan huutoja: "trente et un, rouge, impair et passe" tai "quatre, noir, pair et manque". Ja millä kiihkolla minä katselinkaan pelipöytää, jolla kierielivät louisd'orit, fredrichsd'orit ja guldenit, kun pelinhoitaja pienellä lapiollaan työntää ne kasoihin, hehkuviin kuin tuli ja kokoaa hopean pitkäksi sillaksi ympäri pyörän! Jo etuhuoneessa kuulin kullan lumoavan kilinän ja värisin kuin vilutautinen.
Oi, tälläkin illalla, jolloin kannoin työläästi ansaitsemani seitsemänkymmentä guldeniani pelipöytään, — tälläkin illalla on suuri merkitys minun elämässäni. Aloin kymmenellä guldenilla ja asetin panoksen sanalle "passe". Olin erityisesti mieltynyt siihen sanaan. Menetin. Vielä oli mulla kuusikymmentä guldenia hopeassa; hetkisen mietin ja päätin sitten asettaa panoksen zerolle. Kolme kertaa yritin, joka kerta panin peliin 5 guldenia — kolmannella kerralla sattui zerolle. Olin haltioissani, kun kassasta maksettiin minulle 175 guldenia. Voittaissani 100,000 guldeniani en ollut niin onnellinen kuin nyt. Heti panin 100 guldenia punaselle ja voitin, taas panin kaikki 200 guldenia punaselle ja voitin. Sitten panin 400 mustalle ja voitin, sitten 800 sanalle "manque" ja — voitin. Minulla oli nyt kaikkiaan 1,700 guldenia, joiden voittamiseen ei ollut kulunut viittäkään minuuttia. Sellaisina hetkinä unohtaa kaiken kurjuuden ja onnettomuuden. Olin uskaltanut kaikki ja olin onnistunut — voin lukea itseni taas ihmisten joukkoon!
Lähdin erääseen hotelliin, otin itselleni huoneen, johon sulkeuduin ja aloin lukea rahojani. Kello 3:een saakka yöllä istuin ja laskin yhä uudestaan näitä 1,700 guldenia. Kun aamulla heräsin, en ollutkaan enään lakeija. Päätin heti lähteä Homburgiin, siellä en ollut näytellyt lakeijaa enkä istunut velkavankeudessa. Puoli tuntia ennen junan lähtöä kiiruhdin vielä kerran pelisaliin kaikessa kiireessä uskaltaakseni kaksi panosta — ei enempää. Yks' kaks' olin menettänyt 1,500 guldenia. Matkustin sitten kuitenkin Homburgiin ja nyt olen kuukauden ollut täällä…
Ne toiveet, joita minulla oli tänne tullessani, eivät vielä ole toteutuneet. Elän alituisessa levottomuudessa, käyn joka päivä pelisalissa, asetan joka kerta pari pikku panosta ja teen havaintoja pelistä. Päivät päästään seison täten ruletin vieressä ja seuraan pyörän käänteitä; sen ohella odotan yhä jotain — jotain tapausta, joka kääntäisi kohtaloni uusille urille. Peli on vallannut kaikki ajatukseni ja tunteeni, se ei jätä minua rauhaan unessakaan. Mistään muusta koko maailmassa en välitä, olen ikäänkuin vaipunut horrostilaan. Tämän todistaa kohtaukseni mr. Astleyn kanssa. Pariisiin lähtöni jälkeen en ollut häntä tavannut, hän nimittäin ei saapunutkaan silloin tuolle ennen mainitsemalleni asemalle. Tulin juuri pelisalista menetettyäni siellä muutamia guldeneja. Olin laskenut itselläni olevan vielä 50 guldenia, ja hotellilaskuni olin myöskin kolme päivää sitten maksanut. Voin siis vielä kerran mennä pelaamaan ja, jos satun voittamaan, jatkaa yhä eteenkinpäin. Jos menetän ne kaikki, täytyy taas ruvetakseni lakeijaksi, jos en satu tapaamaan venäläistä perhettä, joka tarvitsee kotiopettajaa.
Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena aijoin juuri lähteä tavalliselle kävelylleni puiston läpi läheiseen pyökkimetsään, joka oli naapuriruhtinaskunnan rajan takana. Olin mieltynyt näihin pitkiin, monta tuntia kestäviin kävelymatkoihin, joilta tavallisesti palasin väsyneenä ja nälissäni hotelliini. Olin juuri poikennut eräälle puistokäytävälle, kun äkkäsin mr. Astleyn istuvan siellä etäällä penkillä. Suuresti iloissani tästä odottamattomasta kohtauksesta riensin hänen luokseen ja istahdin hänen viereensä. Iloni laimeni kuitenkin pian, kun huomasin kasvojensa kylmän ja vakavan ilmeen.
"Täällä te siis olette", alkoi hän kohteliaasti, mutta jäykästi. "Ajattelinkin heti tapaavani teidät täällä. Teidän ei tarvitse kertoa mulle mitään, minä tiedän kaikki. Tiedän hyvin, minkälaista elämää olette viettänyt senjälkeen, kun viimeksi tapasimme toisemme."
"Todellakin, te olette siis vielä huvitettu vanhoista ystävistänne", vastasin minä; "on kunniaksi teille, ettette unohda. Sanokaas mulle, — johtui juuri mieleeni — tekö se olitte, joka vapautitte minut velkavankeudesta Roulettenburgissa? Istuin siellä kahdensadan taalerin tähden. Joku tuntematon vapautti minut."
"En minä ole teitä sieltä vapaaksi lunastanut, mutta tiesin kyllä teidän istuneen velkavankeudessa kahdensadan taalerin tähden."
"Sitten te myöskin tiedätte, kuka on tehnyt tämän hyväntyön minulle?"
"Ei, en voi sanoa tietäväni kuka se on ollut."
"Sepä on kummallista. Kukahan sen on mahtanut tehdä. Joka tapauksessa arvelen sen olleen jonkun omituisen englantilaisen, sillä venäläiset täällä eivät sitä tee. Venäjällä vapauttavat oikeauskoiset oikeauskoisia. Mutta tämä, kuten sanottu, on jonkun englantilaisen päähänpistoja."
Mr. Astley katseli minua vähän hämmästyneenä. Hän oli luullut löytävänsä minut masentuneena ja surullisena.
"Minua suuresti ilahuttaa nähdä teidän säilyttäneen henkisen itsenäisyytenne ja hilpeän mielialanne", huomautti hän vähän ivallisesti.
"Toisin sanoen: teitä harmittaa, kun en tunne itseäni murtuneeksi ja nöyryytetyksi", vastasin nauraen.
Hän ei heti käsittänyt, mutta, kun tarkoitukseni hänelle selvisi hymyili hän.
"Teidän huomautuksenne huvittavat minua", sanoi hän. "Minä tunnen niistä vanhan ystäväni, Aleksei Ivanovitshin, jossa oli yhdistettynä niin paljon älyä, innostusta ja — kyynillisyyttä. Venäläisellä yksin voi samalla kertaa olla niin vastakkaisia ominaisuuksia. Olette oikeassa: ihmistä huvittaa nähdä paraan ystävänsäkin alennustilassa; sellaiseen alennustilaan useimmissa tapauksissa juuri perustuukin n.k. ystävyys, sen osoittaa vanha kokemus. Tällä kertaa kuitenkin voitte olla vakuutettu siitä, että todellakin sydämestäni iloitsen nähdessäni teidät niin rohkeana. Sanokaahan nyt minulle, ettekö ole aikonut lakata pelaamasta?"
"Piru periköön sen! Heitän sen heti, kun vaan…"
"Kun ensin olette sillä rikastunut. Enkös sitä arvannutkin! Älkää sanoko enään mitään, minä tiedän kaikki. Tuo 'heti kun vaan' pääsi teiltä aivan tahtomattanne ja oli siis sydämestä sanottu. Sanokaas, onko teillä muuta tointa kuin pelaaminen.
"Ei mitään muuta…"
Hän alkoi kuulustella minua. Ja nyt tuli ilmi, ettei minulla ollut aavistustakaan, mitä muualla maailmassa oli tapahtunut, että tuskin koko tänä aikana olin lukenut ainoatakaan sanomalehteä tai avannut ainoatakaan kirjaa.
"Te olette aivan villiintynyt", sanoi mr. Astley minulle. "Te olette unohtanut kaikki harrastuksenne ja velvollisuutenne, suunnitelmanne ja päämääränne, ystävänne — ne, jotka teillä todella oli — ja muistinnekin. Muusta te ette enään välitä kuin pelivoitosta. Minä muistan, teillä oli hehkuvien, voimakkaitten tunteittenkin aika elämässänne. Olen varma, että nämätkin ovat jo muistostanne kadonneet, ja teidän ajatuksenne ja mielikuvituksenne sijoittuvat vaan ruletin termeihin: 'pair' ja 'impair', 'rouge' ja 'noir', 'douze milieu' j.n.e."
"Riittää, mr. Astley", keskeytin hänet suuttuneena, "älkää te muistuttako minulle sitä. Vakuutan teille, minä en ole unohtanut mitään. Ainoastaan lyhyeksi ajaksi, kunnes vihdoinkin saan perin pohjin kuntoon asiani, täytyy minun sielustani karkoittaa kaikki muut ajatukset, muistinkin. Sallikaa minun vaan ensin saavuttaa tämä tarkoitukseni, ja te saatte nähdä, että olen jälleen nouseva ylös kuolleista."
"Te jäätte tänne kymmeneksi vuodeksi", jatkoi mr. Astley. "Lyöttekö vetoa — samana päivänä, samalla tunnilla, kymmenen vuoden perästä tällä samalla penkillä ratkaisemme sen."
"Heretkää", virkoin minä kärsimättömästi, "minä tahdon näyttää teille, etten ole unohtanut kaikkea: sanokaa minulle, missä oleskelee nyt miss Polina? Jos te ette lunastanut minua silloin vankeudesta, niin teki sen varmaankin hän. En ole koko aikana saanut hänestä mitään tietoja."
"Minä en luule miss Polinan vapauttaneen teitä", vastasi mr. Astley jyrkästi. "Hän on nykyään Sveitsissä ja teette minulle mieliksi, jos ette kysele hänestä mitään."
"Toisin sanoen, hän on teidänkin sydämenne haavoittanut", nauroi minä väkinäisesti.
"Miss Polina on nainen, joka on minulle kallisarvoinen, mutta vakuutan teille olevani suuresti kiitollinen, jos herkeätte hänestä kyselemästä. Te ette ole häntä koskaan oikein tuntenut. Ja minun siveellistä tunnettani loukkaavaa on kuulla hänen nimeänsä teidän huuliltanne."
"Kas niin! Te olette väärässä muuten: mistä sitten puhuisin teidän kanssanne, jos en hänestä. Olkaa levollinen, minä en tahdo teiltä tutkistella sydämenne salaisuuksia. Haluaisin vaan tietää, minkälaisissa olosuhteissa hän elää nyt. Te voitte sen sanoa minulle parilla sanalla."
"Riittävätkö sitten nämät pari sanaa teille? — Miss Polina oli kauvan sairaana, on vieläkin. Jonkun aikaa asui hän äitini ja sisareni luona pohjois-Englannissa. Puoli vuotta sitten kuoli isoäiti, tuo kummallinen nainen, jättäen hänelle perinnöksi 7,000 puntaa. Nyt oleskelee Polina sisareni luona, joka on mennyt naimisiin. Hänen pieni sisarensa ja veljensä saivat myöskin periä isoäitiä ja käyvät nyt koulua Lontoossa. Kenraali kuoli kuukausi takaperin Pariisissa halpaukseen. Neiti Blanche, joka hoiti häntä hyvin loppuun asti, kiiruhti siirrättämään hänen perintöoikeutensa itselleen. Hän sai näet periä isoäidiltä suuret summat. Nyt kai olenkin kertonut kaikki."
"Entäs Degrier? Oleskeleeko hän Sveitsissä?"
"Ei hän Sveitsissä ole, enkä tiedä, missä lienee. Minä pyydän, älkää mainitko hänen nimeään minun läsnäollessani."
"Kuinka! Huolimatta teidän entisistä ystävällisistä väleistänne?"
"Niin, niistä huolimatta."
"Pyydän tuhannesti anteeksi mr. Astley. Sallikaahan vielä kerran: ei suinkaan se ole loukkaavaa eikä kiittämätöntä. Enhän minä syytä mistään miss Polinaa. Sitäpaitsi ranskalainen mies ja venäläinen nainen, puhuaksemme yleisesti, on yhdistelmä, jonka me lopullisesti voimme kaikin puolin ymmärtää."
"Jos te mainitsette Degrierin nimen tämän toisen nimen yhteydessä, pyydän teitä selittämään, mitä te tarkoitatte sanoillanne 'ranskalainen mies ja venäläinen nainen?' Mitä tämä 'yhdistelmä' merkitsee? Miksi juuri ranskalainen mies ja välttämättä venäläinen nainen?"
"Selväähän se: meidän romantillisuuteen taipuvat venäläiset naisemme ovat hyväsydämisyydessään ja herkkäuskoisuudessaan helposti petettäviä. Meikäläiset miehet ovat heidän mielestään törkeän avomielisinä ja kömpelöinä oikeita karhuja. Jotain hienompaa, täydellisempää, runollisempaa he vaativat. Englantilainen ei ole heidän makunsa mukainen — uskokaa minua, mr. Astley! Ranskalainen, s.o. pariisilainen, kas, siinä on vasta jotain heille! Siinä on yhdistettynä hieno aisti, soma muoto, loistava käytös ja sukkeluus. Kaiken tämän alla piilevää sielun tyhjyyttä ja alhaisuutta eivät meikäläiset naiset ole kyllin terävänäköiset huomaamaan. Joku sieväkäytöksinen Degrier markiisiksi naamioittuna valloittaa heidän sydämensä uskomattoman helposti. Mitä merkitsemme esim. me molemmat sellaisen ihanteen rinnalla! Tehän olette sokeritehtailija mr. Astley?"
"Niin olen, osakas yhtiössä Lowell ja Kumpp."
"No katsokaas, mr. Astley. Toisella puolella sokeritehtailija, toisella Apollo de Belvedere. Voikos verratakaan? Minä taas en ole sokeritehtailijakaan. Minä olen vihelijäinen ruletinpelaaja, ollut lakeijanakin, jonka varmaan jo miss Polinakin tietää, koska hänellä näyttää olevan niin hyvät vakoojat."
"Te olette suuttunut, mutta miksi te tuota kaikkea olette lörpötellyt", sanoi mr. Astley kylmäverisesti tarkastellen minua. "Ette usko itsekään, mitä olette puhunut."
"Enkö usko? Entäs kaikki pilkka ja halveksuminen, jota olen saanut ranskalaisen tähden kärsiä miss Polinalta?"
"Se on inhoittavaa roskapuhetta", sanoi mr. Astley vapisevalla äänellä, silmät säkenöiden, — "tietäkää, te kiittämätön, kelvoton, kurja, onneton ihminen, että minä tulin Homburgiin vartavasten hänen pyynnöstään katsomaan teitä, puhumaan teidän kanssanne kauvan ja sydämellisesti, sitten kertoakseni hänelle kaikki, — teidän tunteenne, ajatuksenne, toiveenne ja … muistonne!"
"Todellakin, todellakin", huusin minä ja kyyneleet virtasivat silmistäni.
"Niin, onneton ihminen, teitä hän rakasti, ja minä voin sanoa tämän teille, sillä te olette — mennyt mies! Jos minä sanoisin hänen vieläkin teitä rakastavan, jäisitte te kuitenkin tänne. Te olette syypää omaan turmioonne. Te olitte lahjakas, vilkasluontoinen, teistä oli toiveitakin ehkä. Te olisitte voinut olla hyödyksi maallenne, joka tarvitsee poikiaan, mutta — te jäätte ijäksenne tänne. En syytä teitä erikseen. Kaikki venäläiset ovat sellaisia tai ainakin taipuvia sellaiseen. Jos ei heitä turmele ruletti, niin ainakin jokin muu sentapainen. Poikkeukset ovat sangen harvinaisia. Te ette ymmärrä, mitä on työ — kansasta en puhu nyt. Tähän asti olette ollut rehellinen mies, mieluummin tahdoitte ruveta lakeijaksikin kuin varastaa… Mutta minua kovin arveluttaa, kuinka käynee tulevaisuudessa. No niin, hyvästi! Te ehkä tarvitsette rahoja? Annan teille kymmenen louisd'oria, enempää en, te kumminkin menetätte ne pelissä. Ottakaa ne ja jääkää hyvästi! Ottakaahan!"
"En, mr. Astley, kaiken sen perästä, mitä olette sanonut…"
"Ottakaa", huudahti hän. "Olen varma, että vieläkin olette aatelismies, ja annan teille, kuten ystävä ystävälleen. Jos voisin olla varma, että heti jätätte Homburgin ja palaatte isänmaahanne, antaisin arvelematta teille tuhannen puntaa alkaaksenne uutta elämää. Mutta en anna teille tuhatta puntaa, annan vaan kymmenen louisd'oria, sillä kymmenen louisd'oria on nykyisissä oloissanne teille ihan sama kuin tuhannen puntaakin; ihan sama — pelissä ne menetätte. Ottakaa nyt ja voikaa hyvin."
"Otan, jos sallitte mun syleillä teitä jäähyväisiksi."
"Mielelläni."
Me syleilimme sydämellisesti toisiamme ja mr. Astley poistui.
Ei, hän ei ole oikeassa. Jos minä olen katkera ja tyhmä Polinaa ja Degrieria kohtaan, on hän katkera venäläisiä kohtaan. Minun suhteeni lienee hän ollut oikeassa. Mutta eihän nyt tästä ole kysymys: nämät ovat kaikki vaan sanoja, sanoja, sanoja, mutta nyt täytyykin toimia! Nyt onkin pääasia Sveitsi! Huomenna siis — oi, jospa huomenna voisin lähteä! Syntyä uudesta, nousta kuolleista! Täytyy näyttää heille… Polina saa tietää minun vielä voivan tulla ihmiseksi. Maksoi vaikka… Tänään on jo liian myöhäistä, mutta huomenna… Oi, minä aavistan, ja toisin ei voi tapahtua! Minulla on nyt viisitoista louisd'oria ja minä aloin viidellätoista guldenilla! Jos alan varovaisesti … ja tokkohan, tokkohan olenkaan enään sellainen pikku lapsi! Tokkohan muistankaan olevani perikatoon tuomittu ihminen. Mutta — miksi en voisi nousta kuolleista! Niin! Ainoan kerran vaan elämässäni olen varovainen ja kärsivällinen — siinä kaikki. Kerran vaan säilytän kylmäverisyyteni ja kohtaloni on yhdessä hetkessä muuttunut. Päättäväisyys on pääasia. Muistan, kuinka kerran, seitsemän kuukautta sitten Roulettenburgissa olin lopullisen häviöni partaalla. Tämä on huomattava esimerkki päättäväisyydestä. Minä olin menettänyt silloin kaikki, kaikki… Ulos tullessani huomaan — liivin taskuun on jäänyt vielä yksi guldeni. "Aha, tällä saankin päivällistä", ajattelin. Mutta tultuani sata askelta, seisahduinkin miettimään ja palasin takaisin. Panin rahani sanalle "manque", ja samalla minut valtasi kummallinen tunne, kun yksinäisenä, vieraalla maalla, kaukana sukulaisista ja ystävistä, tietämättä, saisinko tänään syödäksenikään, panin peliin viimeisen guldenini! Minä voitin ja, kun kahdenkymmenen minuutin perästä lähdin pelisalista, oli mulla seitsemänkymmentä guldenia taskussani. Tämä on tosiasia! Niin paljon voi joskus merkitä viimeinen guldeni. Mutta mitä, jos silloin olisin kadottanut rohkeuteni, jos en olisi uskaltanut päättää?
Huomenna, huomenna on ratkaisu tapahtuva!