I.

Vielä oli maailmassa muudan henkilö, johon Varvara Petrovna ei ollut suinkaan vähemmän kiintynyt kuin Stepan Trofimovitšiin. Ja tuo henkilö oli hänen ainoa poikansa, Nikolai Vsevolodovitš Stavrogin. Tämän kasvattajaksihan Stepan Trofimovitš oli aikoinaan kutsuttukin. Poika oli silloin vain kahdeksan vuoden vanha, ja isä, kevytmielinen kenraali Stavrogin, eli silloin jo erossa vaimostaan, niin että lapsi sai kasvaa vain äitinsä hoivissa. Stepan Trofimovitšille me emme saa tehdä vääryyttä, hän osasi todella saada kasvattinsa kiintymään itseensä. Koko salaisuus piilikin siinä, että hän itsekin oli aivan kuin lapsi. Minuakaan ei vielä silloin ollut, ja hän taas kaipasi alinomaa todellista ystävää. Hän ei hetkeäkään epäillyt ottaa ystäväkseen tätä pikku olentoa, niin pian kuin lapsi oli kasvanut hivenenkin suuremmaksi. Kaikki kävi aivan luontevasti, eikä heidän ikäeronsa ollut ollenkaan haittana. Useammin kuin kerran hän herätteli öisin tämän kymmen- tai yksitoistavuotiaan ystävänsä yksinomaan vain vuodattaaksensa hänen nähtensä kyyneliä, joita hänen loukatut tunteensa puristivat esiin, tai ilmaistakseen hänelle jonkin kotisalaisuuden, vähääkään huomaamatta, että sellainen oli aivan sopimatonta. Ystävät heittäytyivät toistensa syliin ja itkivät molemmat. Poikanen tiesi hyvin, että äiti rakasti häntä, mutta tuskin hän itse välitti suuriakaan äidistään. Varvara Petrovna puheli harvoin poikansa kanssa, harvoin kielsi häneltä mitään, mutta hänen katseensa seurasi alinomaa tarkkaavaisena pojan askelia, ja tämän äidin katseen poika tunsi kiusallisen painostavana yllään. Muuten, mitä tulee opettamiseen ja lapsen henkiseen kehittämiseen, niin siinä suhteessa Varvara Petrovna luotti täydellisesti Stepan Trofimovitšiin. Silloin hän vielä uskoi sokeasti ystävänsä kykyihin. On hyvin luultavaa, että pedagogi lienee pannut kasvattinsa hermot hieman pilalle. Kun poika kuudennellatoista ikävuodellaan vietiin lyseoon, hän oli heiveröinen ja kalpea, omituisen hiljainen ja mietiskelevä. (Myöhemmin havaittiin, että hänellä oli aivan hämmästyttävän paljon fyysillistä voimaa.) On syytä olettaa, että ystävykset öisin eivät syleilleet toisiansa itkien vain yksinomaan pienten kotisurujen vuoksi. Stepan Trofimovitš osasi koskettaa ystävänsä sielun kaikkein herkimpiä kieliä ja osasi herättää hänessä tuon ensimmäisen epämääräisen aavistelun siitä ikuisesta, pyhästä kaipuusta, jota eräät valitut sielut, sen makeutta kerran maistettuaan, eivät enää koskaan vaihda halpaan tyytyväisyyteen. (Onpa olemassa sellaisiakin kaipauksen harrastelijoita, jotka pitävät sitä kaikkein täydellisintä tyydytystäkin arvokkaampana, siinäkin tapauksessa, että olisi mahdollista saavuttaa tyydytys.) Joka tapauksessa, oli sangen terveellistä, että opettaja ja opetuslapsi, vaikkakin myöhään, erotettiin toisistaan.

Kahtena ensimmäisenä opiskeluvuotenaan poika kävi kotona loma-ajoilla. Silloin taas, kun Varvara Petrovna ja Stepan Trofimovitš oleskelivat Pietarissa, hän oli joskus läsnä kirjallisissa illoissa, joita pidettiin hänen äitikultansa luona, ja silloin hän tarkasti kuunteli sekä teki huomioitaan. Hän puhui hyvin vähän, oli kaino ja hiljainen. Stepan Trofimovitšiin hän suhtautui yhä vieläkin hellän huomaavaisesti, mutta oli jollakin tavoin pidättyvämpi. Yleviä puheenaiheita ja entisen muistelemista hän vältti silminnähtävästi. Suoritettuaan koulun oppikurssin hän äitinsä tahtoa noudattaen antautui sotilasuralle ja pääsi pian upseeriksi erääseen huomatuimpaan kaartin ratsuväkirykmenttiin. Saatuaan ylleen sotilaspuvun hän ei käynyt tavanmukaisesti näyttämässä sitä äidilleen ja kirjoittelikin Pietarista vain ani harvoin. Rahaa Varvara Petrovna lähetti hänelle säästelemättä, huolimatta siitä, että suuren reformin jälkeen hänen tulonsa vähenivät niin, että hän ei ensi aikoina saanut puoltakaan siitä, mitä hänen maatilansa sitä ennen oli tuottanut. Hänellä oli muuten pitkäaikaisen säästäväisyyden tuloksena suurehko pääoma. Hän oli hyvin mielissään poikansa Pietarin hienoissa piireissä saavuttamasta menestyksestä. Se, mikä ei enää ollut onnistunut hänelle, se saattoi ehkä onnistua nyt nuorelle, rikkaalle upseerille, jolla oli tulevaisuus edessään. Nuori Stavrogin sai uudistetuksi sellaisiakin tuttavuuksia, joista äiti ei ollut osannut enää uneksiakaan, ja kaikkialla otettiin hänet vastaan mitä vilpittömimmin. Mutta pian alkoi kierrellä merkillisiä huhuja, jotka vihdoin tulivat Varvara Petrovnankin korville, huhuja sellaisia, että nuori mies oli muka aivan äkkiä alkanut mielettömästi kurjistella. Ei hän sanottavasti juonut eikä edes pelannut, vaan se oli jotakin vielä kauheampaa. Kerrottiin, että hänet oli vallannut jonkinlainen villi hurjapäisyys. Mainittiin yliajetuista ihmisparoista, eräästä hienoston nuoresta rouvasta, jota hän oli kohdellut mitä raaimmin oltuaan ensin hänen kanssaan hyvin läheisessä suhteessa, loukkasipa hän tätä aivan julkisestikin. Tässä kaikessa oli jo jotakin liian julkista ja likaista. Siihen vielä lisättiin, että tuo öykkäri lyöttäytyi naisten seuraan vain saadakseen heitä loukata, koska pahoinpitely juuri olikin hänen päänautintonsa. Varvara Petrovna oli järkyttynyt ja suruissaan. Stepan Trofimovitš koetti vakuuttaa hänelle, että nämä olivat vain liian runsasvivahteisesta henkisestä rakenteesta johtuvia ensimmäisiä väkivaltaisia voimanpurkauksia, että meri tyyntyy kerran ja että kaikki tämä muistutti elävästi prinssi Heikun nuoruutta, Heikun, joka kurjisteli yhdessä Falstaffin, Poinsin ja mrs. Quicklyn parissa ja jota hurjistelua Shakespeare on niin elävästi kuvannut. Varvara Petrovna ei tällä kertaa huudahtanutkaan: "Loruja, loruja", kuten hänen oli tullut tavaksi tuon tuostakin tuiskahdella viime aikoina ystävälleen, vaan kuunteli hyvin tarkkaavaisena, pyysipä vielä selittämään asian oikein juurta jaksain, otti itse esille Shakespearen ja luki mielenkiintoisen tarkkaavaisesti tuon kuolemattoman kronikan. Mutta kronikka ei häntä tyydyttänyt, eikä hän siitä löytänyt paljoakaan, mikä olisi muistuttanut kyseessäolevaa tapausta. Kuumeisesti hän odotteli vastauksia muutamiin kirjeisiinsä. Vastaukset tulivat. Pian saatiin kohtalokas uutinen: prinssi Heikolla oli ollut pari kaksintaistelua melkein yhdellä kertaa. Itse hän oli ollut kummassakin tapauksessa pääsyyllinen, toisessa kaksintaistelussa hän oli ampunut vastustajansa heti kuoliaaksi, ja toisen vastustajansa hän oli tehnyt raajarikoksi. Asia joutui oikeuden käsiteltäväksi. Oikeuden päätöksen mukaan syyllinen menetti upseerinarvonsa ja kaikki upseerin oikeudet sekä sai tavallisena sotamiehenä lähteä karkoitusmatkalle johonkin syrjäiseen jalkaväkirykmenttiin. Tätäkin pidettiin vain erikoisena armonosoituksena.

Vuonna 1863 hän vihdoin saavutti menestystä, sai kunniaristin, tuli aliupseeriksi sekä pääsi sen jälkeen pian taas upseeriksikin. Tänä aikana Varvara Petrovna oli lähettänyt pääkaupunkiin hyvinkin satakunta mitä nöyrintä armonanomusta. Näin erikoisessa tapauksessa hän katsoi soveliaaksi alentuakin. Ylennyksen saatuaan nuorukainen otti eron sotapalveluksesta, mutta ei taaskaan tullut Skvorešnikiin, vieläpä lakkasi kokonaan kirjoittamastakin äidilleen. Saatiin vihdoin syrjäteitä kuulla, että hän oleskeli taas Pietarissa, mutta entisissä seurapiireissä häntä ei otettu enää vastaan. Lopulta hän kokonaan katosi näköpiiristä. Vastaukseksi tiedusteluihin tuli tietoja, että hän piti asuntoaan hyvin merkillisten ihmisten parissa, oli tekemisissä vain Pietarin väestön hylkiöiden kanssa, oli sotkeutunut jonkinlaisten n.s. saappaattomien virkamiesten ja virkaheittojen upseerien pariin, juopporattien, jotka osasivat hienosti kärttää almua; seurusteli heidän likaisissa perheissään, vietti yöt päivät heidän pimeissä asuinpesissään ja Jumala tiesi milloin minkinlaisten syrjäkatujen pihojen perillä, joutui rappiolle, kulki risoissaan ja väitettiin, että tämä tällainen häntä juuri eniten miellyttikin. Rahoja hän ei äidiltään pyytänyt; hänellä oli oma pikku maatilansa, — muinoinen kenraali Stavroginin kyläpahainen, joka tuotti ainakin jonkin verran ja jonka hän kuulopuheiden mukaan lienee antanut vuokralle jollekulle Saksista kotoisin olevalle saksalaiselle. Viimein äiti sai rukouksillaan poikansa palaamaan luokseen, ja niin prinssi Heikku ilmestyi kaupunkiimme. Silloin minä näin hänet ensi kerran, sillä en ollut häntä koskaan aikaisemmin tavannut.

Hän oli hyvin kaunis nuorukainen, vain viidenkolmatta vuoden vanha, ja on myönnettävä, että hämmästyin hänet nähdessäni. Olin odottanut tapaavani likaisen ryysyläisen, rappioituneen juopon, joka löyhkäsi viinalle. Mutta näinkin mitä hienoimman gentlemannin, mitä koskaan olen tavannut. Hänen pukunsa oli erinomaisen hieno, ja hän käyttäytyi kuten ainakin herra, joka on tottunut mitä hienostuneimpiin käytöstapoihin. En minä yksin hämmästynyt. Koko kaupunki oli ihmeissään, sen kaikki ihmiset, jotka tietenkin olivat täysin selvillä herra Stavroginin elämäkerrasta, vieläpä sen kaikista yksityiskohdistakin, niin että oli vaikeata käsittää, mistä he oikeastaan olivat tietonsa urkkineet, ja vieläkin ihmeellisempää oli, että ainakin puoli siitä, mitä kerrottiin, oli tosiaankin totta. Kaikki naiset olivat uudesta vieraastamme aivan haltioissaan. He jakautuivat heti jyrkästi kahteen puolueeseen: toinen ryhmä jumaloi häntä, toinen vihasi verisesti; mutta kumpaisetkin ryhmät olivat aivan suunniltaan. Toisten mielenkiintoa lisäsi otaksuma, että hänen omaatuntoansa painoi kohtalokas salaisuus. Toisia miellytti taas ajatella, että hän oli murhaaja. Kuitenkin kävi pian selville, että hän oli saanut sangen hyvän kasvatuksen, omasipa jonkin verran tietojakin. Eihän meitä hämmästyttämään muuten kovin paljon tietoja tarvittukaan, mutta hän osasi tosiaankin keskustella päivän tapahtumista sangen mielenkiintoisesti ja, mikä arvokkainta, merkillisen järkevästi. Mainittakoon erikoisesti, että kaikki meikäläiset melkein ensimmäisestä päivästä lähtien pitivät häntä erittäin viisaana ja henkevänä ihmisenä. Hän ei ollut erikoisen puhelias, käyttäytyi hienosti, olematta silti teennäisen hienosteleva, oli ihmeteltävän vaatimaton, mutta samalla rohkean itsetietoisempi kuin kukaan muu kaupungissamme. Keikarimme katselivat häntä kateellisin mielin ja tunsivat olevansa hänen rinnallaan vain ilmaa. Hänen kasvonsa hämmästyttivät minua eniten. Hiukset olivat melkeinpä oudon mustat, vaaleat silmät oudon rauhalliset ja kirkkaat, kasvojen väri melkein oudon hempeä ja valkoinen, puna oudon heleä ja puhdas, hampaat kuin helmet, huulet kuin korallia,— tästä päättäen siis kuvankaunis, mutta samalla kuitenkin jollakin tavoin vastenmielinen. Sanottiin, että hänen kasvonsa muistuttivat naamaria, mutta sanottiinhan niin paljon muutakin, muun muassa, että hänellä oli muka hämmästyttävät ruumiinvoimat. Kasvultaan hän oli melkeinpä pitkä. Varvara Petrovna katseli ylpeänä poikaansa, mutta oli samalla hänestä alinomaa levoton. Hän viipyi kaupungissamme vain puolisen vuotta, jokseenkin velttona, hiljaisena, melkeinpä juronnäköisenä. Hän näyttäytyi seurassakin, moitteettomana huomaavaisesti noudattaen kuvernementtimme kaikkia seuratapoja. Isänsä puolelta hän oli kuvernöörin sukulainen ja seurusteli tämän talossa kuin läheinen omainen ainakin. Mutta kun näin oli kulunut muutamia kuukausia, peto paljastikin äkkiä kyntensä.

Samalla minun on sulkumerkeissä mainittava, että entinen kuvernöörimme, herttaisen lauhkea Ivan Osipovitš, oli luonteeltaan hieman akkamainen, vaikkakin hän oli hienoa sukua ja omasi suhteita, — mikä onkin selityksenä siihen, että hän niin kauan pysyi meillä, vaikka torjuikin aina kaikki työt luotaan. Vieraanvarainen ja kestityshaluinen kun oli, hän olisi paljon paremmin sopinut entisaikain edustuskykyiseksi aatelismieheksi kuin kuvernööriksi niin levottomina aikoina kuin nykyjään. Alinomaa kuiskailtiin kaupungissamme, että kuvernementtia ei hallinnutkaan muka hän, vaan Varvara Petrovna. Tämä oli tietenkin hyvin ilkeästi sanottu, ja olihan se muuten selvä valhe. Vähänkös meillä heidän suhteensa tuhlailtiin sukkeluuksia! Päinvastoin Varvara Petrovna oli viime aikoina alkanut johdonmukaisesti ja tietoisesti luopua johtoasemastaan, vaikka hän olikin koko seurapiirinsä suuresti kunnioittama, ja vapaaehtoisesti hän kaikkosi nyt jyrkkien rajojen sisäpuolelle, rajojen, jotka hän itse oli itselleen luonut. Kaiken etunenässä pysyttelemisen asemesta hän oli äkkiä innostunut maatilansa hoitoon, ja parissa kolmessa vuodessa saanut maatilansa tuottamaan melkein yhtä paljon, kuin se oli tuottanut aikaisemminkin. Entisten runollisten mielenpurkaustensa asemesta (matka Pietariin, aikakauslehden julkaisuyritys y.m.) hän kävi nyt saidaksi ja säästeliääksi. Karkoittipa hän Stepan Trofimovitšinkin hieman kauemmaksi luotaan, salli hänen asua erikseen ja vuokrata huoneiston muualta (mitä tämä oli häneltä muuten jo kauan kärtellyt esiintuoden asian auttamiseksi jos jonkinlaisia tekosyitä). Vähitellen Stepan Trofimovitš alkoi nimittää häntä "proosalliseksi" naiseksi tai mainitsi häntä vieläkin leikillisemmin "proosalliseksi ystäväkseen". On itsestään selvää, että tämän leikinlaskun tuli aina tapahtua erikoisen kunnioittavasti, ja tämän sukkeluuden julkilausumista varten Stepan Trofimovitš sai usein kauan etsiä sopivaa hetkeä.

Kaikki me, jotka olimme Varvara Petrovnaa lähinnä, ja erikoisesti Stepan Trofimovitš, ymmärsimme, että poikaansa hän pani viimeisen toivonsa, se oli hänen uusi lempiunelmansa. Intohimoinen kiintymys tähän poikaan oli saanut alkunsa siitä epäonnistumisesta, joka oli kohdannut tätä Pietarin seurapiireissä, ja se oli kiihtynyt entistä enemmän sinä hetkenä, jolloin pojasta tehtiin tavallinen sotamies. Tästä huolimatta hän silminnähtävästi pelkäsi poikaansa, kävi orjamaisen araksi hänen lähettyvillään. Saattoi havaita, että hänen pelkonsa kohdistui johonkin epämääräiseen ja salaperäiseen, johonkin, jota hän ei osannut edes sanoihin pukea. Salaa hän tarkasteli usein Nicolas’taan, jotakin miettien ja arvaillen… ja niin peto päästikin äkkiä kyntensä näkyviin.