I.

Viikko oli kulunut, ja asia alkoi jo hieman selvetä.

Huomautan ohimennen, että tämä onneton viikko tuotti minullekin paljon surua, olinhan naitettavan ystäväparkani lähin uskottu. Eniten vainosi häntä häpeä, vaikka emme koko aikana ketään tavanneet ja vaikka pysyttelimme itse kotosalla; mutta hän häpesi minuakin, ja mitä enemmän hän minulle asioitaan uskoi, sitä enemmän hän oli minuun myös harmistunut. Luulevaisuudessaan hän epäili, että kaikki olivat jo asiassa perillä, eikä sen tähden rohjennut näyttäytyä kaupungilla, ei klubissa, ei edes lähimmässä ystäväpiirissään. Kävelemäänkin hän aina lähti, välttämätöntä ruumiin liikuntoa saadakseen, vasta pilkkopimeällä.

Oli kulunut viikko, eikä hän vieläkään tietänyt varmasti, oliko hän sulhanen vai ei, eikä saanut siitä varmuutta, vaikka kuinka olisi yrittänyt. Morsiantaan hän ei ollut vielä tavannut, ei edes tietänyt, oliko Darja hänen morsiamensa. Ei hän tietänyt sitäkään, oliko tätä kaikkea edes otettava oikein vakavalta kannalta! Jostakin syystä Varvara Petrovna ei tahtonut häntä ottaa vastaan millään ehdolla. Erääseen hänen ensimmäisistä kirjeistään (hän oli kiellosta huolimatta kirjoittanut niitä joukoittain) Varvara Petrovna oli vastannut, että hän ei tahtonut olla hänen kanssaan minkäänlaisissa tekemisissä, sillä hänellä oli kiireitä, mutta sanoi kyllä itselläänkin olevan hänelle tärkeätä sanomista ja odotti vain itsekin sopivaa hetkeä sekä lupasi ajan tullen itse ilmoittaa, milloin hänen sopisi ottaa vastaan. Kirjeet hän uhkasi lähettää avaamattomina takaisin, sillä kaikki sellainen oli hänestä "vain pelkkää vallattomuutta". Tämän kirjelappusen luin minäkin, Stepan Trofimovitš itse näytti sen minulle.

Mutta Varvara Petrovnan kovakouraisuus ja toiselta puolen epäluuloisuus eivät suinkaan vaivanneet häntä eniten. Eräs toinenkin epäilys kiusasi häntä lakkaamatta, niin että hän laihtui ja masentui kokonaan. Se oli jotakin sellaista, jota hän itsekin häpesi ajatella, eikä hän millään muotoa tahtonut puhua siitä minullekaan, vaan valehteli ja teeskenteli kuin koulupoika. Mutta siitä huolimatta hän ei voinut olla yksikseen kahtakaan tuntia, olin hänelle yhtä tarpeellinen kuin ilma tai vesi.

Hänen käyttäytymisensä loukkasi hieman itserakkauttani… On itsestään selvää, että jo kauan sitten olin päässyt hänen salaisuutensa perille ja nähnyt hänen lävitsensä. Minun senaikuisten syvimpien vakaumusteni mukaisesti tämän salaisuuden, Stepan Trofimovitšin päähuolen, tunnetuksi tuleminen ei olisi suinkaan kohottanut hänen arvoansa minun silmissäni, ja nuori kun olin, paheksuin hieman hänen tunteidensa karkeutta ja eräiden hänen epäilystensä alastonta rumuutta. Tulistuessani moitin häntä ehkä liikaakin. (Onhan tunnustettava, että olin vain ikävissäni ruvennut hänen uskotukseen, kun ei muutakaan tekemistä ollut.) Julmuudessani houkuttelin häneltä hänen oman tunnustuksensa, vaikka myönsinkin toisaalta, että vaikeata on mennä uskoutumaan eräissä asioissa edes ystävilleen. Hän ymmärsi hänkin hyvin minun ajatukseni, toisin sanoen, hän tiesi, että näin hänet aivan sellaisena kuin hän oli ja että olin hänelle suuttunut. Mutta silloin hänkin suutahti minulle sen vuoksi, että olin suuttunut hänelle ja näin hänen lävitsensä. Kiivastumiseni oli ehkä pikkumaista ja typerää, mutta onhan tunnettua, että ainaisesta kahdenkeskisestä yhdessäolosta ystävyydelle on hyvin usein vain pelkkää vahinkoa. Eräältä näkökannalta katsoen hän oli täydellisesti ymmärtänyt asemansa, osasipa sangen hyvin määritelläkin sen, mitä tulee eräisiin asianpuoliin, joita hän ei pitänyt tarpeellisena salata minullakaan.

— Voi, mitenkä toisenlainen hän oli silloin! — hän puheli joskus Varvara Petrovnasta. — Miten toisenlainen hän oli ennen, kun me yhdessä istuimme ja keskustelimme… Tiedättekö, silloin hän vielä osasi puhua. Voitteko uskoa, että silloin hänellä oli ajatuksia, omia ajatuksia. Nyt on kaikki toisin. Ja hän saattaa sanoa, että se kaikki entinen oli vain vanhanaikaista lörpöttelyä! Hän hal-vek-sii entisyyttä… Hänestä on tullut vouti, taloudenhoitaja, katkeroitunut ihminen, ja aina hän on vihoissaan…

— Mistä hän saattaisi olla vihoissaan? Olettehan suostunut hänen vaatimuksiinsa, — yritin vastata hänelle.

Hän katsahti minuun pilkallisen hienostelevasti hymähtäen.

— Cher ami, jos en olisi suostunut, hän olisi ollut kauhean, kau-he-an vihainen, mutta ei kuitenkaan niin vihainen kuin nyt, kun suostuin kaikkeen.

Itse hän oli hyvin tyytyväinen sanoihinsa, ja illalla me tyhjensimme taas pullosen loppuun. Mutta iloa kesti vain hetken, seuraavana päivänä hän oli taas kahta kauheampi ja yrmeämpi.

Mutta eniten minua harmitti se, että hänestä ei ollut edes lähtijäksi äsken palanneiden Drozdovien luo, jonne hänen välttämättä olisi ollut tehtävä vieraskäynti tuttavuuden uudistamiseksi, nämä kun itse tuntuivat sitä toivovan, olivatpa kyselleetkin hänestä, ja olihan hän itsekin heitä usein ikävöiden muistellut. Lizaveta Nikolajevnasta hän aina puhui käsittämättömän ihastuneesti. Epäilemättä hän muisteli Lizaveta Nikolajevnaa sellaisena, kuin hän oli tätä lapsena rakastanut, mutta sen lisäksi hän vielä kuvitteli, että tämän läheisyydessä hän heti saisi lievennystä tuskilleen, ehkäpä jonkin ratkaisunkin suuriin epäilyksiinsä. Lizaveta Nikolajevna oli hänen mielikuvituksessaan joku ihmeolento, mutta sittenkään hän ei kyennyt lähtemään hänen luokseen, vaikka joka päivä aikoi. Tärkeintä oli, että itse olisin niin mielelläni tahtonut tulla tälle esitellyksi, ja siinä suhteessa minua ei voinut auttaa kukaan muu kuin Stepan Trofimovitš. Valtavan vaikutuksen minuun olivat tehneet ne kerrat, jolloin olin tullut Lizaveta Nikolajevnaa vastaan kadulla, hänen ratsastaessaan ratsastuspuvussaan ihastuttavan hevosen selässä n.s. sukulaisensa, nuoren, kauniin upseerin, kenraali Drozdov-vainajan sisarenpojan seurassa. Huumaukseni kesti vain silmänräpäyksen. Ymmärsin aina heti haaveeni mahdottomuuden, mutta vaikkapa vain hetkenkin, niin se sittenkin oli ollut todella olemassa, ja voitte siis ymmärtää, kuinka raivostunut olin ystäväparalleni hänen itsepintaisesta erakkona pysyttelemisestään.

Kaikille ystävillemme oli alun perin virallisesti ilmoitettu, että Stepan Trofimovitš tahtoi jonkin aikaa pysytellä aivan rauhassa eikä voinut ottaa ketään vastaan. Hän itse oli tosin tahtonut, että tästä olisi ilmoitettu kiertokirjein, mutta minä sain kuitenkin hänet siitä ajatuksesta luopumaan. Hänen pyynnöstään kävin sitten vain kunkin ystävämme luona erikseen saattamassa heidän tietoonsa, että Varvara Petrovna oli jättänyt "vanhuksemme" (siten me keskenämme nimitimme Stepan Trofimovitšia) tehtäväksi jonkin kiireellisen työn, oli muka järjestettävä jokin vanha kirjeenvaihto, ja että hän sen vuoksi oli nyt sulkeutunut huoneeseensa, että itse autoin häntä j.n.e., j.n.e. Vain Liputinin luo en vielä ollut ehtinyt ja siirsin käyntiäni yhä tuonnemmaksi. Ja totta puhuen en oikein uskaltanutkaan sinne mennä. Tiesin jo edeltäkäsin, että hän ei uskoisi ainoatakaan sanaa, vaan alkaisi varmasti epäillä, että tässä piili jokin salaisuus, joka tahdottiin pitää salassa häneltä, ja tuskin ehtisin hänen luotaan, kun hän jo heti lähtisi kaupungille ottamaan asiasta tarkempaa selkoa ja alkaisi juoruta. Näissä mietteissäni ja näin viivytellessäni sattui kerran, että tapasinkin hänet kadulla. Kävi selville, että hän oli jo kuullut meikäläisiltä asiasta. Mutta omituista kyllä, hän ei ollut vähääkään utelias eikä kysellyt Stepan Trofimovitšista sen enempää, keskeyttipä vielä minutkin, kun aloin pyydellä anteeksi, etten ennemmin tullut hänelle tästä ilmoittaneeksi, ja heti käänsi puheen toisaalle. Oli tosiaankin kertynyt jo paljon kerrottavaa; hän oli hyvin innostunut ja ilostui saadessaan minusta kuuntelijan. Hän alkoi kertoa kaupungin uutisia, kuvernöörinrouvan tulosta, joka oli ilmestynyt luoksemme "uudenaikaisine keskusteluineen", klubissa syntyneestä vastustuksesta, siitä, että kaikki vain huutavat uusista aatteista, se on kuin tartuntaa, joka on levinnyt, j.n.e., j.n.e. Hän puheli hyvinkin neljännestunnin ajan ja niin huvittavasti, etten malttanut keskeyttää. Vaikka en pitänytkään hänestä, on kuitenkin myönnettävä, että hänellä oli todella kertojan lahjat ja että hän sai aina kuulijan mukaansa, etenkin, jos hän jostakin oli suuttunut. Tämä mies oli mielestäni oikea synnynnäinen vakoilija. Joka hetki hän oli valmis tekemään selkoa kaikkein viimeisimmistä uutisista ja tiesi kaupunkimme salaisimmatkin asiat, erittäinkin kaiken sen, mikä oli huonoa ja alhaista. On ihmeellistä, miten hän saattoi ottaa sydämelleen asiat, sellaisetkin, jotka eivät liikuttaneet häntä itseään vähimmässäkään määrässä. Minusta tuntui aina, että hänen luonteensa pääpiirteenä oli kateus. Kun vielä samana iltana kerroin Stepan Trofimovitšille tästä aamullisesta kohtauksesta, hän säikähti kovasti ja teki merkillisen kysymyksen: "Tietääkö Liputin vai eikö?" Yritin todistella, että hänenhän oli aivan mahdotonta tietää mitään, mutta Stepan Trofimovitš piti päänsä:

— Uskokaa tai olkaa uskomatta,— hän rupesi vakuuttelemaan lopulta aivan odottamatta, — mutta itse olen aivan varma siitä, että hän tuntee meidän asemamme sen yksityiskohtia myöten ja sen lisäksi vielä jotakin sellaista, jota ette te enemmän kuin minäkään vielä tiedä, emmekä ehkä saakaan sitä koskaan tietää, tai saamme tietää ehkä vasta sitten, kun jo on myöhäistä, kun ei enää voi mitään korjata!…

Pidin suuni kiinni, mutta näillä sanoilla ohi tehty rohkeita ja selviä viittailuja. Sen jälkeen emme viiteen vuorokauteen maininneet sanaakaan Liputinista; oli selvää, että Stepan Trofimovitšia harmitti: olihan hän tullut paljastaneeksi minulle epäilyksiään ja puhunut vähän liikoja.