II.
Lizaveta Nikolajevnalla oli Šatoville todella vain kirjallista laatua olevaa asiaa. En tiedä miksi, mutta minusta tuntui sittenkin, kuin Liza olisi kutsunut hänet luokseen oikeastaan jostakin aivan toisesta syystä. Me molemmat, Mavriki Nikolajevitš ja minä, aloimme myös kuunnella heidän keskusteluaan huomatessamme, että heillä ei ollut mitään salaista eikä kahdenkeskistä. Lopulta pyydettiin meidänkin neuvoamme. Lizaveta Nikolajevna oli näet jo kauan sitten päättänyt aloittaa erään hänen mielestään hyödyllisen teoksen julkaisemisen, mutta itse kun hän ei sellaiseen pystynyt, hän tarvitsi avustajaa. Se totisuus, millä hän teki suunnitelmistaan selvää Šatoville, huvitti minuakin. "Varmasti hän on niitä uudenaikaisia", — ajattelin, — "ei hän suotta ole oleskellut Sveitsissä". Šatov kuunteli tarkkaavaisena, katse maahan luotuna, eikä näyttänyt vähääkään ihmettelevän sitä, että suurmaailman joutilas nuori neitonen aikoi ryhtyä tämäntapaisiin, varsin sopimattomiin puuhiin.
Kirjallinen hanke oli seuraavanlainen. Venäjällä ilmestyy vuosittain hirmuinen paljous sekä pääkaupungissa että maaseudulla sanoma- ja aikakauslehtiä, joissa kerrotaan joka päivä kaiken maailman tapahtumia. Vuosi kuluu loppuun, sanomalehdet kootaan kaappeihin tai häviävät, ne revitään tai joutuvat käärepaperiksi… On useita asioita, jotka herättävät julkaistuina huomiota, mutta vuosien kuluessa ne unohtuvat. Moni ehkä haluaisi jälkeenpäin tutkia asiata uudelleen, ja sen vuoksi olisi hänen löydettävä artikkeli, jonka hän joskus muistaa lukeneensa. Mutta miten vaikeata onkaan löytää sitä enää sanomalehtien jättiläismerestä, jollei muista tarkoin päivämäärää eikä edes vuottakaan, jolloin puheenaolevasta asiasta on ollut kysymys. Mutta jos keräisi aina kaikki uudet asiat vuosittain yhteen hakemistoon, joka olisi määrätyn suunnitelman mukaan laadittu, selvine otsakkeineen ja viitteineen sekä päivämäärineen, niin sellaiseen kokoelmaan voisi mahduttaa aina kultakin vuodelta koko venäläisen elämän pääpiirteissään, siitäkin huolimatta, että se, mitä julkaistaan sanomalehdissä, on vain pienoinen osa siitä, mitä kaikkea todellisuudessa ehtii tapahtua.
— Lukuisien sanomalehtien asemesta syntyisi näin useita paksuja kirjoja, ja siinä kaikki, Šatov huomautti.
Mutta Lizaveta Nikolajevna puolusti kiihkeästi aiettansa, vaikkakin hänen oli vaikeata kyllin selvästi ilmaista ajatuksiansa. Siitä syntyi vain yksi kirja, hän vakuutti, eikä sekään kovin paksu. Ja jos siitä tulisi paksukin, niin olisivathan asiat siinä ainakin hyvin selvästi järjestettyinä, ja siksihän olisikin niin tärkeätä noudattaa määrättyä suunnitelmaa aineistoa kerättäessä. Ei tietenkään kannattanut ottaa kaikkea talteen. Ukaasit, hallinnolliset toimenpiteet, paikalliset tiedoksiannot, lait, kaikki ne, vaikka olivatkin itsessään hyvin tärkeitä asioita, voisi tästä julkaisusta jättää kokonaan pois. On paljon sellaista, minkä voi huoleti jättää syrjään ja rajoittua valitsemaan vain ne asiat, jotka tarkoittavat kansan siveellis-yksilöllistä elämää, niin sanoakseni Venäjän kansan persoonallisuutta sen kunakin ajanhetkenä. Siihen voitaisiin sisällyttää huvittavia tapauksia, tulipaloja, lahjoituksia, kaikenmoisia sekä hyviä että huonoja tekoja, sanansutkauksia ja uusia sanontatapoja, ehkä sopisivat siihen myös uutiset jokitulvista, ehkä siinä saisi olla muutamia hallituksen ukaasejakin, mutta kaikista näistä olisi valittava vain ne, jotka kullekin ajanjaksolle luovat oman erikoisen leimansa. Mutta kaiken keskeltä erottuisi kuitenkin selvästi yksi ainoa johtava aate, tarkoitus, jonka määränä on valaista yhtenäistä kokonaisuutta. Ja loppujen lopuksi kirjan pitäisi olla vielä huvittavaa ajanvietelukemista, puhumattakaan siitä, että se ennen kaikkea olisi hakemisto. Sen tulisi olla Venäjän henkisen, siveellisen, koko sen sisäisen elämän kuva kultakin vuodelta. "On tärkeätä, että kaikki sen ostaisivat, ja että siitä muodostuisi hakuteos", Liza vakuutti, "ymmärrän varsin hyvin, että kaikki riippuu suunnitelmasta, ja sen vuoksihan minä olenkin kääntynyt puoleenne", hän lopetti. Hän kiihoittui, mutta vaikka hän puhui epäselvästi ja epätäydellisesti, näytti Šatov jo alkavan hieman ymmärtää häntä.
— Siinä pitäisi siis olla määrätynlainen tendenssi, faktojen järjestelyssä silmälläpidettävä tendenssiä, — hän murahti kohottamatta vieläkään katsettaan lattiasta.
— Ei ollenkaan tarvita tendenssiä. On vain osattava olla objektiivinen, siinä koko tendenssi.
— Eihän määrätyn periaatteen mukaan toimiminen suinkaan olisi vahingoksi, — Šatov näytti innostuvan,— eikä sitä voi välttääkään, jos kerran valikoimisesta on kysymys. Mutta mitä on valikoinnilla ymmärrettävä, siinäpä pulma. Ajatuksenne ei ole hullumpi.
— Olisi siis mahdollista saada aikaan sellainen teos? — Liza ilostui.
— On harkittava ja tuumittava asiaa. Tämä on suuritöinen. Äkkiä ei tule mitään. Tarvitaan tottumusta. Ja tuskin kirjan julkaistuammekaan vielä käsitämme, miten se olisi ollut julkaistava. Tarvitaan paljon kokemusta, mutta itse ajatus alkaa minulle jo selvetä. Oivallinen ajatus.
Viimein hän kohotti katseensa, joka loisti tyytyväisyyttä. Hän oli todella asiasta innostunut.
— Itsekö olette tämän keksinyt? — hän kysäisi lempeästi ja kainona
Lizalta.
— Ei vaadita suuriakaan ajatuksen keksimiseen, mutta sen sijaan on vaikeata tehdä suunnitelma, — jatkoi Liza hymyillen. — En ymmärrä asiasta paljoakaan, en ole kovinkaan viisas, tiedän vain ajavani takaa sellaista, mikä on itselleni selvinnyt…
— Ajatte takaa?
— Käytinkö väärää sanaa? — tiedusteli Liza samassa.
— Voihan sanontatapaa käyttää, minä vain muuten…
— Minusta alkoi jo ulkomailla ollessani tuntua siltä, että ehkä minäkin voisin olla jollakin tavoin hyödyksi. Minulla on rahoja käytettävänäni, miksi ne suotta homehtuisivat, ehkä voisin minäkin tehdä jotakin yhteisen asian puolesta. Sitäpaitsi tuo ajatus tuli minulle aivan itsestään, en ollenkaan yrittänyt sitä tietoisesti muodostella, ja siksi ilostuin siitä. Mutta huomasin heti, että avustajatta en tule toimeen, yksin en osaa tehdä mitään. Avustaja tulee myös teoksen toiseksi julkaisijaksi. Työ jaetaan tasan: teidän on suunnitelma ja työ, minun on ajatus ja varat sen toteuttamiseksi. Tuleekohan se kannattamaan?
– Jos keksimme oikean julkaisutavan, niin luulen sen menevän kaupaksi.
— Ymmärrättehän, etten tee sitä voiton toivossa, mutta olisin iloinen kirjan levikistä ja ylpeä voitoista.
— Mutta mitä minulla olisi siinä tekemistä?
— Olenhan pyytänyt teitä avustajaksi… puoleksi. Te keksitte suunnitelman.
— Mistä te tiedätte, pystynkö sen keksimään?
— Minulle on kerrottu teistä, ja täälläkin kuulin… tiedän, että olette hyvin lahjakas… ja osaatte tehdä työtä… ja ajattelette paljon. Minulle puhui teistä jo Sveitsissä Pjotr Stepanovitš Verhovenski, — hän lisäsi äkkiä. Hän on viisas mies, eikö totta?
Šatovin katse livahti äkkiä Lizan kasvojen yli, mutta samassa hän taas loi sen maahan.
— Nikolai Vsevolodovitškin on puhunut minulle teistä.
Šatov karahti tulipunaiseksi.
— Tässä olisi sanomalehtiä, — Liza sieppasi tuolilta edeltäkäsin siihen valmiiksi asetetun yhteensidotun sanomalehtikäärön, — yritin hieman merkitä kirjoituksia, joista olisi valittava muutamia ja numeroitava… näette itse kyllä…
Šatov otti käärön.
— Ottakaa ne kotiinne, missä te asuttekaan?
— Jumalanilmestyksen kadulla, Filippovin talossa.
— Tiedän kyllä. Samassa talossa kuuluu asuvan myös joku herra
Lebjadkin, — Liza puheli touhuissaan.
Šatov istui yhä vielä pitäen ojennetussa kädessään kääröä, ja kesti kokonaisen minuutin, ennenkuin hän katse maahan tähdättynä vastasi:
— Tällaisiin toimiin teidän olisi parasta valita joku toinen henkilö, minä en tähän kelpaa, — hän sanoi viimein peloittavan matalalla äänellä, melkein kuiskaten.
Liza karahti punaiseksi.
— Mistä toimista te puhutte? Mavriki Nikolajevitš, — hän äkkiä huudahti, — antakaa tänne äskeinen kirje!
Mavriki Nikolajevitšin jäljessä minäkin lähenin pöytää.
— Katsokaahan tätä, — Liza kääntyi puoleeni hätäisesti aukoen kirjettä.
— Oletteko ennen nähnyt tällaista? Olkaa hyvä, lukekaa se ääneen.
Tahtoisin, että herra Šatovkin kuulisi sen.
Suuresti hämmästyneenä luin julki seuraavasisällyksisen kirjeen:
"Neitsyt Tušinan täydellisyydelle omistettu.
Arvoisa neiti
Jelizaveta Nikolajevna!
Herttainen kuinka on Jelizaveta Tušina, kun sukulaisens' parissa naisen satulass' lentelee, ja kutreissa tuuli leikittelee, tai kun äitinsä vieressä polvistuu kirkossa, ja puna kajastaa kasvoissa hartaissa. Silloin mä laillista aviovaimoa kaihoan ja hänellen samoin kuin äidilleen kyynelen näin tarjoan.
Runoillut riidan innoittaman oppimaton mies.
Arvoisa neiti!
Eniten valitan sitä, etten Sevastopolin kunniakentällä menettänyt kättäni, koska en siellä koskaan ole ollutkaan, vaan toimin sotaretkellä iljettävänä muonanjakajana samalla pitäen sitä itselleni alentavana. Olette jumalatar muinainen, mutta itse en ole mitään ja aavistan, mit' on rajattomuus. Tämä on runoa, ei muuta, ja runous on roskaa, mutta runossa voi suoda anteeksi sellaisen, mikä proosassa olisi hävyttömyys. Voiko aurinko suuttua likoeläimeen, joka runoilee vesipisarasta, jossa niitä on paljous, jos katsotaan mikroskoopilla? Suurikokoisia nautaeläimiä suojeleva Pietarin hienoston eläinystävien klubikin, joka valvoo koiran ja hevosen oikeuksia, halveksii vaatimatonta likoeläintä jättäen sen kokonaan mainitsematta, koska se ei ole muka täydellisyyteen kehittynyt. Minäkin olen tuollainen likoeläin. Naima-ajatus olisi muussa tapauksessa naurettava, mutta pian saanen haltuuni entiset kaksisataa sielua ihmisvihaajan käden kautta, jota halveksikaa. Voisin ilmaista teille paljonkin selvin dokumentein, voisin vakuuttaa Siperiankin uhalla. Älkää halveksiko naimatarjoustani. Likoeläimen kirje käsitettävä runoutena.
Kapteeni Lebjadkin,
palvelijanne nöyrin, joka ajasta ei oo köyhin."
— Tätä tuo roisto ei ole kirjoittanut selvin päin! — huudahdin suuttuneena, — tunnen hänet!
— Sain tämän kirjeen eilen, — kiirehti punastunut Liza selittämään,— ymmärsin heti, että sen oli joku tyhmyri kirjoittanut, enkä ole näyttänyt sitä edes äidille, ettei hän hermostuisi. Mutta jos hän yhä edelleen jatkaa tuohon tapaan, niin en tiedä, mitä olisi tehtävä. Mavriki Nikolajevitš aikoi lähteä kieltelemään häntä. Koska teistä piti tulla avustajani, — hän kääntyi Šatovin puoleen,— ja kun lisäksi asutte siellä samassa talossa, niin tahdoin kysyä teiltä hänestä voidakseni olla varuillani tulevaisuudessa.
— Juomari ja roisto, — mutisi Šatov väkinäisesti.
— Onko hän aina sitten tuollainen?
— Ei aina, ei hän ole ollenkaan tuhmempi selvänä ollessaan.
— Tunsin erään kenraalin, joka kirjoitteli aivan samanlaisia runonpätkiä, — huomautin nauraen.
— Näkeehän sen tuosta kirjeestäkin, että hän ei voi olla typerä, — virkahti vaitelias Mavriki Nikolajevitš aivan odottamatta.
— Kerrotaan, että hänellä on muka muassaan sisar? — Liza kysäisi.
— Niin on.
— Kerrotaan, että hän tyrannisoi tätä, onko se totta?
Šatov katsahti taas Lizaan, kävi juroksi sekä murahdettuaan: "mitä se minuun kuuluu", siirrähti ovelle.
— Voi, odottakaahan hieman, — huudahti Liza levottomana, — minne kiire?
Meidänhän on keskusteltava vielä niin paljosta.
— Mistä sitten? Ilmoitan huomenna…
— No siitä pääasiasta, kirjapainosta! Uskokaa pois, etten aio leikitellä, vaan tahdon tosiaankin tehdä jotakin, — vakuutti Liza käyden yhä levottomammaksi. — Jos aiomme julkaista sen, niin missä sen painattaisimme? Sehän on tärkein kysymys, sillä Moskovaan me emme lähde, ja täkäläisessä kirjapainossa on sitä mahdoton painattaa. Olen jo kauan aikonut perustaa oman kirjapainon, vaikkapa teidän nimellenne, ja luulen, että äitikin suostuu siihen, jos se tulee teidän nimellenne…
— Mistä te luulette tietävänne, että minä pystyisin kirjainpainajaksi? — kysäisi Šatov synkästi.
— Johan Pjotr Stepanovitškin mainitsi teistä Sveitsissä ja sanoi, että te kykenette johtamaan kirjapainoa sekä tunnette sen alan hyvin. Hän aikoi lähettää teille mukanani kirjelipunkin, mutta unohdin sen sitten.
Kun ajattelen asiaa jälkeenpäin, muistan, miten Šatovin kasvoissa ilme muuttui. Hän viipyi vielä muutaman sekunnin, mutta lähti sitten kiireesti huoneesta.
Liza suutahti:
— Onko hänellä aina tapana olla tuollainen? — hän kääntyi minun puoleeni.
Kohautin vain olkapäitäni vastaukseksi, mutta samassa Šatov itse tulikin takaisin, lähestyi pöytää ja jätti sille sanomalehtikäärön.
— En voi ruveta avustajaksi, minulla ei ole aikaa…
— Miksi ei? Miksi? Oletteko suuttunut jostakin? — kyseli Liza pahoillaan ja rukoilevasti.
Lizan ääni nähtävästi hämmästytti Šatovia. Muutaman hetken hän katseli tätä tarkkaan aivan kuin yrittäen tunkeutua tämän sielun perimmäisiin sopukkoihin.
— Yhdentekevää, — hän sanoi sitten hyvin hiljaa, — en tahdo… — Ja lähti pois.
Liza jäi hämmästyksestä sanattomaksi, ja minusta tämä hämmästys tuntui aivan aiheettoman suurelta.
— Perin omituinen mies! — huomautti Mavriki Nikolajevitš äänekkäästi.