IV.
Miksi hän Liputinin vuoksi saattoi joutua hukkaan, sitä en ymmärtänyt enkä oikeastaan ottanutkaan hänen sanojansa täydestä. Kaikki johtui luultavasti hermoista. Mutta ainakin hän tavattomasti säikähti, ja siksi päätin pitää häntä silmällä.
Sisään tunkevan Liputinin koko olemus osoitti, että hänellä oli tällä kertaa erikoinen oikeus tulla taloon kaikista kielloista huolimatta. Muassaan hänellä oli muudan tuntematon herra, varmaankin joku satunnainen kaupunkiimme poikennut vieras. Vastaukseksi säikähtäneen Stepan Trofimovitšin mielipuoliseen katseeseen hän huudahti äänekkäästi:
— Tuon tullessani vieraan, vieläpä aivan erikoisen. Rohkenen häiritä teitä yksinäisyydessänne. Herra Kirillov, mitä ihmeellisin rakennusinsinööri. Ja mikä tärkeintä, hän tuntee teidän poikanne, suuresti kunnioitetun Pjotr Stepanovitšin; ovatpa läheisiä ystäviäkin ja tuopa hän pojaltanne teille jonkinlaisia viestejäkin. Vasta on äsken tänne saapunut.
— Mitä viesteihin, niin liioittelette, — vieras huomautti jyrkästi, — terveisiä ei ole ollut, mutta tunnen Verhovenskin tosin. Jätin H:n kuvernementtiin, kymmenen päivää tästä sitten.
Stepan Trofimovitš ojensi kätensä totuttuun tapaansa ja pyysi istumaan. Hän katsahti minuun, katsahti sitten Liputiniin ja näytti vihdoinkin aivan kuin heränneen. Hän istahti samassa, mutta piti huomaamattaan yhä vieläkin hattua ja keppiä kädessään.
— Tehän olette menossa ulos? Ja minulle kun kerrottiin, että olette muka liiasta työstä sairastunut.
— Sairas olen, aioin tosin juuri lähteä hieman kävelemään, minä… — Stepan Trofimovitš vaikeni, heitti äkkiä hattunsa ja keppinsä sohvalle ja — punastui.
Sillä aikaa tarkastelin vierasta. Mies oli nuori, vain seitsemänkolmattavuotias, siisteissä pukimissa, solakka, laihahko, mustatukkainen, kasvot kalpeat, likaisen väriset, silmät tummat, kiillottomat. Hän näytti mietiskelevältä ja hajamieliseltä; puhui omituisen äkkinäisesti ja kieliopin säännöistä välittämättä. Sanajärjestys oli omituinen, ja hän näytti aina hakevan sanoja, kun oli muodostettava vähänkin pitempi lause. Liputin huomasi heti Stepan Trofimovitšin säikähdyksen ja oli siitä nähtävästi tyytyväinen. Hän oli istahtanut rottinkituolille, jonka hän oli nostanut miltei keskelle lattiaa ollakseen yhtä lähellä sekä isäntää että vierasta, jotka kumpikin olivat istuutuneet sohvalle, toinen huoneen toisella puolella olevalle, toinen vastakkaiselle puolelle. Hänen terävät silmänsä vilkuilivat joka paikkaan.
— En ole pitkiin aikoihin nähnyt Petrušaa… Ulkomaillako te hänet tapasitte? — Stepan Trofimovitš puheli tuskin kuuluvasti vieraalle.
— Täällä sekä ulkomailla.
— Aleksei Nilytš on itse äsken palannut ulkomailta oltuaan siellä neljä vuotta, — Liputin tarttui puheeseen. — Hän oleskeli siellä täydellistyäkseen erikoisalallaan ja on nyt saapunut luoksemme, koska hänellä on toiveita saada toimi parhaillaan rakenteilla olevalla rautatiesillallamme. Hän odottaa juuri vastausta. Hän tuntee myös Drozdovit, siis Lizaveta Nikolajevnankin, Pjotr Stepanovitšin välityksellä.
Insinööri istui yrmeänä ja kuunteli puhetta kärsimättömän näköisenä.
Minusta tuntui aivan siltä, kuin hän olisi ollut jostakin vihoissaan.
— Hän tuntee myös Nikolai Vsevolodovitšin.
— Tunnetteko Nikolai Vsevolodovitšinkin? — Stepan Trofimovitš ihmetteli.
— Tunnen senkin.
— Minä en… en pitkään aikaan ole tavannut Petrušaa ja… en ansaitse oikeastaan tulla mainituksi hänen isäkseenkään, c'est le mot [se lienee oikea sana], minä… mutta miksi te jätitte hänet sinne?
— Jätinpähän vain… hän saapuu itse, - Kirillov koetti päästä kysyjästä rauhaan. Totisesti hän oli vihoissaan jostakin.
— Saapuu! Viimeinkin… minä… minä nähkääs en ole pitkään aikaan tavannut Petrušaa! — Stepan Trofimovitš oli kuin takertunut tähän lauseeseen. — Odottelen nyt poikaparkaani, jota vastaan… voi, jota vastaan olen syvästi rikkonut! Se on, tahdoin oikeastaan sanoa, että jättäessäni hänet silloin yksin Pietariin minä — sanalla sanoen, en pitänyt häntä minään erikoisuutena, quelque chose dans ce genre. [Tai jotakin sentapaista.] Poikanen, tiedättekö, oli hermostunut lapsi, hyvin tunteellinen ja… arka. Maata mennessään hän luki aina polvillaan iltarukouksensa ja teki ristinmerkin pielukseensa, koska pelkäsi öisin kuolevansa… je m'en souviens. Enfin, ei vähintäkään kauneudentajua, toisin sanoen ei mitään ylevää, vakavaa, ei pienintäkään niin sanoakseni tulevaisuuden aatteen itua… c'était comme un petit idiot. [Hän oli kuin pikku idiootti.] Muuten taisin hieman tässä unohtua puhelemaan… suokaa anteeksi… mutta te tapasitte minut sellaisena hetkenä…
— Tottako, että teki ristinmerkin pielukseenpa? — tiedusteli insinööri aivan erikoisen uteliaana.
— Ristinmerkin teki…
— Minä muuten vain, jatkakaa…
Stepan Trofimovitš katsahti kysyvästi Liputiniin.
— Oli hauskaa, että poikkesitte, mutta minä en ikävä kyllä… en voi tällä kertaa… Mutta saan ehkä kysyä, missä asutte?
— Jumalanilmestyksen kadulla, Filippovin talossa.
— Siis samassa talossa kuin Šatov, — huomautin tahtomattani.
— Siinä samassa, — huudahti Liputin, — Šatov asuu vain ylhäällä,
ullakkokerroksessa, mutta insinöörimme asuu alhaalla, kapteeni
Lebjadkinilla. Hän tuntee Šatovin, vieläpä Šatovin vaimonkin.
Ulkomailla hän oli tavannut tämän usein.
— Comment! Tiedättekö tosiaankin jotakin tuosta onnettomasta avioliitosta de ce pauvre ami ja tunnetteko tuon naisen? — huudahti Stepan Trofimovitš myötätuntoisesti, — te olette ensimmäinen ihminen, joka voisi tästä jotakin kertoa, koska tunnette asian niin läheltä, ja jos suinkin…
— Millaista pötyä, — insinööri tiuskaisi ja karahti tulipunaiseksi. — Liputin, te lisäilette! En ole nähnytkään Šatovin vaimoa, kerran vain kaukaa, enkä koskaan läheltä… Šatovin tunnen. Miksi te aina lisäilette kaikenlaista?
Kirillov käännähti rajusti sohvassa, sieppasi hattunsa, pani sitten sen taas entiselle paikalleen ja istuutui uudelleen samaten kuin oli istunutkin, sekä siirsi kuin otteluun vaatien mustat leimuavat silmänsä Stepan Trofimovitšiin. En parhaimmalla tahdollanikaan saattanut ymmärtää tuollaista omituista ärtyneisyyttä.
— Suokaa anteeksi, — huomautti Stepan Trofimovitš hienosti, — käsitän, että asia saattaa olla hyvinkin arka…
— Ei arkuudesta kysymys. Yksinkertaisesti häpeällinen juttu, enkä teitä tarkoittanut sanoilla "millaista pötyä", vaan Liputinia. Mitä hänen aina tarvitsee lisäillä. Suokaa anteeksi, jos luulitte, että tarkoitin teitä. Šatovin kyllä, mutta hänen vaimoansa en tunne ollenkaan, en ollenkaan!
— Ymmärrän, ymmärrän hyvin, ja jos kysäisinkin, niin vain siksi, että pidän tuosta ystäväparastamme, notre irascible ami, ja minua on aina huvittanut… Tämä mies on mielestäni liian jyrkästi kääntänyt selkänsä entisille, tosin ehkä liian nuorekkaan innokkaille, mutta kuitenkin sangen oikeaan suuntaan tähtääville mielipiteilleen. Ja nyt hän pauhaa notre sainte Russie'stamme sellaisia asioita, että tätä kaikkea ei voi käsittää muuten, kuin että hänen elimistönsä on murtunut, — en tahtoisi sanoa siitä muuta, — ja sen on varmasti aiheuttanut jokin hyvin tärisyttävä perhesuru ja kaikesta päättäen juuri hänen onneton avioliittonsa. Minä, joka olen tutkinut Venäjä-parkaani ja tunnen sen kuin kaksi sormeani, minä, joka Venäjän kansalle olen uhrannut koko elämäni, minä voin teille vakuuttaa, että hän ei tunne Venäjän kansaa, ja sitäpaitsi…
— En minäkään tunne ollenkaan Venäjän kansaa… ei ole aikaa tutkiakaan, — insinööri tiuskaisi taas jyrkästi ja käännähti sohvassa. Stepan Trofimovitš katkaisi puheensa.
— Kyllä hän tutkii, tutkii parhaillaan, — puuttui Liputin puheeseen, — hän on jo aloittanut tutkimuksensa ja kirjoittaa parhaillaan huvittavaa tutkielmaa niistä syistä, jotka ovat lisänneet itsemurhien lukumäärää Venäjällä, ja yleensä niistä syistä, jotka joko lisäävät tai vähentävät itsemurhien lukumäärää yhteiskunnassa. On tultu peräti ihmeellisiin tuloksiin!
Insinööri kävi levottomaksi.
— Tähän ei ole oikeutta, — hän murahti vihaisena, — en ollenkaan tutkielmaa. En rupea tyhmyyksiä. Kysäisin kahdenkesken, aivan sattumalta. Ei ole kysymyksessä tutkielma; sitä ei julkaista, eikä teillä ole oikeutta…
Liputin suorastaan nautti.
— Anteeksi, erehdyin ehkä nimittäessäni suurta kirjallista työtänne pikku tutkielmaksi. Hän tekee vain havaintoja, mutta ei koskettele ollenkaan kysymyksen ydintä tai, niin sanoakseni, sen moraalista puolta, oikeastaan hän kieltää kokonaan moraalin ja kannattaa tuota uusinta katsantotapaa, että ensin kaikki on hävitettävä maan tasalle lopullisten tarkoitusperien saavuttamiseksi. Hän sanoo myös vaativansa runsaasti satamiljoonaa päätä saadakseen terveen järjen Euroopassa vakaannutetuksi. Tarvitaan siis paljoa enemmän päitä kuin mitä viime maailmankongressissa oli vaatimassa rauhaa. Tässä suhteissa Aleksei Nilytš on päässyt kaikkia muita pitemmälle.
Insinööri kuunteli kalpeana ja halveksivasti hymyillen. Puolisen minuuttia oltiin vaiti.
— Tämä on typerää, Liputin, — sanoi herra Kirillov lopuksi arvokkaasti. — Mainitsin ohimennen jotakin, ja te sen noin. Oma asianne. Mutta teillä ei ole oikeutta, sillä en koskaan puhu kenellekään. Inhoan puhelemista. Jos on vakaumuksia, mikä on päivänselvää… mutta te teitte tyhmästi. En sellaisia kysymyksiä, jotka on jo ratkaistu. Inhoan keskustelua. En tahdo keskustella…
— Siinä te varmasti teette hyvin viisaasti. — Stepan Trofimovitš ei malttanut olla sanomatta sanaansa.
— Suokaa teiltä anteeksi, mutta en ole täällä kenellekään vihoissa. — jatkoi vieras nopeassa tahdissa ja innoissaan, — neljään vuoteen olen nähnyt vähän ihmisiä… Neljään vuoteen olen puhunut vähän, en ole koettanut tavata ketään, päämäärieni vuoksi, jotka eivät liikuta ketään, neljään vuoteen. Liputin on keksinyt ja nauraa. Ymmärrän enkä ole näkevinäni. En helposti loukkaannu, mutta harmittaa hänen vapaus puhua - ja jos en teille ajatuksiani, — hän lopetti äkkiä puheensa, katsahtaen lujasti vuorotellen meihin kuhunkin, — niin en sen vuoksi, että pelkäisin ilmiantavan; ei se ole sen vuoksi, olkaa hyvä, älkää ajatelko tässä suhteessa sellaista.
Tähän ei kenelläkään enää ollut mitään sanomista, me vain kaikki katsahdimme kerran toisiimme. Liputinkin unohti hörähtää nauruun.
—Hyvät herrat, olen pahoillani, — Stepan Trofimovitš nousi päättäväisenä sohvalta, — mutta en ole oikein terve ja tunnen sitäpaitsi, että olen hermostunut. Suonette anteeksi.
Vai niin! On lähdettävä, — herra Kirillov kavahti pystyyn siepaten lakkinsa, — hyvä, että sanoitte, olen hajamielinen.
Hän nousi ja käsi ojennettuna lähestyi avomielisen yksinkertaisesti
Stepan Trofimovitšia.
— Ikävää, että olitte sairas ja minä tulin.
— Toivon, että menestyisitte täällä, — vastasi Stepan Trofimovitš hyvänsuovan näköisenä, mutta ei kiirehtinyt liikoja puristaakseen ojennettua kättä. — Ymmärrän hyvin, että te, joka olette ollut niin kauan ulkomailla, olette karttanut tarkoituksellisesti ihmisiä ja — olette unohtanut Venäjän, katselette pakostakin meitä piintyneitä venäläisiä ihmetellen samoin kuin me teitä. Mais cela passera. [Mutta se on ohimenevää.] Eräs seikka minua kuitenkin ihmetyttää: te olette tullut tänne rakentamaan meille siltaa, vaikka edustattekin "hävityksen prinsiippiä". Tuskin ne uskovat tuon sillan rakentamista teidän huostaanne!
— Kuinka! Kuinka sanoitte… hyi, piru! — huudahti ällistynyt Kirillov ja naurahti äkkiä mitä iloisimmin ja lapsellisimmin. Hetkeksi hänen kasvonsa saivat suorastaan lapsen ilmeen, ja minusta näytti, että se ilme sopi hänelle. Liputin hieroi käsiään tyytyväisenä Stepan Trofimovitšin nokkelan huomautuksen vuoksi. Mutta minä ihmettelin itsekseni yhä vieläkin, miksi Stepan Trofimovitš oli niin säikähtänyt Liputinta ja miksi hän oli huudahtanut kuullessaan hänen tulevan: "olen hukassa".