IV.
Vasta illalla, kellon käydessä kahdeksaa, tapasin hänet kotoa.
Hämmästyksekseni havaitsin hänellä olevan vieraita. Siellä oli Aleksei
Nilytš ja vielä muudan herra Šigaljov, rouva Virginskin veli, jonka jo
puolittain tunsin.
Tämä Šigaljov oli ollut jo parisen kuukautta kaupungissamme. En tiedä, mistä hän oli tullut, mutta olin vain kuullut, että hän oli julkaissut jonkin kirjoituksen eräässä pietarilaisessa aikakauslehdessä. Virginski oli esittänyt hänet minulle kerran kadulla. Tuskin voi enää kuvitella ihmistä, jonka kasvot olisivat olleet vielä synkemmät, nyrpeämmät ja pahantuulisemmat kuin hänen. Hän oli aivan sen näköinen, kuin olisi odottanut maailmanlopun olevan käsissä jo aivan tuossa tuokiossa eikä suinkaan vasta joskus sitten, kun kaikki ennustukset olisivat toteutuneet, jotka muuten olisivat voineet ehkä olla toteutumattakin, vaan aivan kuin se olisi ollut odotettavissa jo ylihuomenna, täsmälleen yhdeltätoista aamulla, vieläpä kahtakymmentäviittä minuuttia vailla. Me emme muuten sanoneet silloin toisillemme sanaakaan, puristimme vain toisiamme kädestä kuten kaksi salaliittolaista. Eniten ihmetyttivät minua hänen kasvonsa, jotka olivat luonnottoman suuret, pitkät, leveät ja paksut, ulospäin törröttävät. Hänen liikkeensä olivat hitaat ja kömpelöt. Jos Liputin joskus uskoikin falansterihaaveidensa toteutumiseen meidän kaupungissamme, niin tämä tiesi varmasti jo päivän ja hetkenkin, jolloin kaikki oli tapahtuva. Minusta hän oli kuin pahanilman lintu, ja tavatessani hänet Šatovin luona ihmettelin vieläkin enemmän, sillä Šatov ei juuri pitänyt vieraista.
Portailla jo kuulin heidän keskustelevan kovalla äänellä. He puhuivat kaikki kolme yht’aikaa, luultavasti he väittelivät jostakin, mutta kun astuin huoneeseen, he vaikenivat samassa. He olivat väitelleet seisoallaan, mutta minun saapuessani he istuutuivat, niin että minunkin oli tehtävä samoin. Typerää vaitioloa kesti ainakin kolme minuuttia. Vaikka Šigaljov kaikesta päättäen tunsikin minut, hän ei kuitenkaan ollut tuntevinaan eikä tehnyt tätä suinkaan mistään erikoisesta vihamielisyydestä, vaan muuten vain. Aleksei Nilytš ja minä kumarsimme toisillemme kuin ohimennen ja ääneti, ojentamatta toisillemme edes kättä. Šigaljov alkoi lopulta tarkastella minua ankarana ja pahantuulisena, naiivin varmana siitä, etten kestäisi hänen katsettansa, vaan lähtisin heti tieheni. Viimein Šatov nousi tuoliltaan, ja toisetkin seurasivat hänen esimerkkiänsä. He lähtivät kaikki sanomatta jäähyväisiä, vain Šigaljov jo aivan ovella sanoi heitä saattavalle Šatoville:
— Muistakaa, että olette tilivelvollinen.
— Syljen minä teidän tilivelvollisuuksillenne, en minä ole kenellekään pirulle velvollinen, — näin sanoen Šatov saattoi heidät ja pisti oven säppiin.
— Tomppeleita! — hän sanoi katsahdettuaan minuun ja hymähti suun omituisesti vääristyessä.
Hän oli äkeissään, ja tuntui oudolta, että hän itse aloitti keskustelun. Aikaisemmin käydessäni hänen luonaan (kävin siellä muuten harvoin) hän oli aina istunut nurkassa kulmat kurtussa ja vasta jonkin ajan kuluttua hän alkoi vilkastua ja puhua halukkaammin. Mutta hyvästellessä hän taas joka kerran yrmistyi, kävi kärsimättömäksi ja saattoi vieraan kuten persoonallisen vihamiehensä ovesta ulos.
— Minä join eilen tuon Aleksei Nilytšin luona teetä, — huomautin, — hän lienee ateismihullu — Venäläinen ateismi ei ole koskaan päässyt sanasutkauksia pitemmälle, — Šatov murahti sytyttäen uuden kynttilän loppuunpalaneen sijaan.
— Ei, mutta tämä ei näytä leikinlaskijalta. Eihän hän osaa edes puhuakaan oikein kunnolleen, vielä vähemmin hän taitaa leikkiä sanoilla.
— Paperisieluja! Lakeijan ajatuksia! — Šatov huomautti rauhallisesti istuutuen nurkkatuolilleen pää molempien käsiensä varassa.
— Vihaa siinä on myös, — hän lausui oltuaan hetken vaiti, — nuo tuollaiset ne ensimmäisinä tuntisivat olevansa hirvittävän onnettomia, jos Venäjä yht'äkkiä todella muuttuisi perustuksiaan myöten, vaikkapa esimerkiksi juuri heidän mielensä mukaiseksi, sekä tulisi äkkiä rikkaaksi ja onnelliseksi. Ketä he sitten vihaisivat, kenen silmille syljeskelisivät ja ketä he pilkkoisivat? Se on vain loppumatonta, eläimellistä vihaa Venäjää kohtaan, syvälle elimistöön syöpynyttä… Eikä siinä ole minkäännäköisiä "maailmalle näkymättömiä kyyneliä näkyväisen naurun alla"![22] Venäjällä ei koskaan ole sanottu valheellisempia sanoja kuin nuo sanat "näkymättömistä kyynelistä", — hän huudahti kiivastuneena.
— Jumala tietää, mitä te oikeastaan puhutte! — minä nauroin.
— Ja te olette "kohtuullinen liberaali", — Šatov naurahti. — Tiedättekö, — hän jatkoi äkkiä, — ehkä erehdyn puhuessani "lakeijan ajatuksista". Ehkä te sanotte minulle siihen: "Sinähän olet lakeijasta syntynyt, mutta minäpä en olekaan."
— En suinkaan ajatellut niin… mitä te nyt sellaista!
— Suotta te pyytelette anteeksi, enhän minä pelkää teitä. Kerran minä tosin synnyin lakeijasta, ja nyt olen itsekin tullut lakeijaksi, samanlaiseksi kuin tekin. Venäläinen liberaali on ennen kaikkea lakeija eikä halua mitään niin hartaasti kuin saada kiilloittaa jonkun saappaita.
— Mitä saappaita? Mikä vertaus tuo on olevinansa?
— Mitä te puhutte vertauksesta! Huomaan, että nauratte minulle… Stepan Trofimovitš puhui totta sanoessaan, että olen kiven alle murskautunut, enkä ole edes murskautunut, vaan kiemuroin vielä kuoleman kouristuksissa; se oli sattuvasti sanottu.
— Stepan Trofimovitš väittää, että saksalaiset ovat teidän päähänpistonne, — naurahdin, — ja oikeassahan te olettekin, onhan meidän tosiaankin onnistunut pimittää jotakin taskuihimme saksalaisilta.
— Saimme kaksikymmentä kopeekkaa, mutta itse uhrasimme sata ruplaa.
Olimme kumpikin hetkisen vaiti.
— Hän lienee keksinyt sen Amerikassa makaillessaan.
— Kuka? Minkä keksinyt makaillessaan?
— Puhun Kirillovista. Me makailimme siellä yhdessä hänen kanssaan neljä kuukautta erään tuvan lattialla.
— Oletteko te ollut Amerikassa? — ihmettelin. — Ettehän ole koskaan puhunut siitä.
— Mitä siitä olisi puhumista. Kolme vuotta sitten me lähdimme kolmisin siirtolaislaivalla Amerikan Yhdysvaltoihin, aivan viimeisillä rahoillamme, itse kokeaksemme amerikkalaisen työmiehen elämää ja oman kokemuksemme avulla päästäksemme selville kaikkein vaikeimmassa ja kunnallisessa asemassa olevan henkilön tilasta. Kas, se oli matkamme tarkoitus.
— Hyvä Jumala! — nauroin. — Viisaintahan olisi ollut, että olisitte kotimaassa lähteneet jonnekin maaseudulle elonkorjuun aikana "oman kokemuksenne avulla päästäksenne selville", mutta te lähditte — Amerikkaan!
— Me palkkauduimme erään riistäjän töihin. Meitä venäläisiä oli siellä kaikkiaan kuusi: ylioppilaita, vieläpä tilanomistajiakin, oli siellä upseereitakin, ja kaikilla oli sama ylevä päämäärä. Siellä vasta tehtiin työtä, olimme aivan likomärkiä, kiusaannuimme ja rääkkäännyimme. Lopulta me Kirillovin kanssa emme enää kestäneet, vaan sairastuimme. Riistäjäisäntämme petti meitä tilinteossa. Sopimamme kolmenkymmenen dollarin asemesta hän maksoi minulle kahdeksan ja Kirilloville viisitoista. Meitä lyötiinkin siellä, eikä niin perin harvoinkaan… Mutta sen jälkeen me Kirillovin kanssa makailimme työttöminä lattialla vierekkäin neljä kuukautta. Hän ajatteli omaansa, minä taas omaani.
— Löikö teidän isäntänne teitä todella? Onko se mahdollista Amerikassa?
Kyllä te häntä mahdoitte siitä haukkua.
— Emme vähääkään. Me Kirillovin kanssa päätimme, että "me venäläiset olemme amerikkalaisiin verraten vielä lapsipahaisia sekä että on synnyttävä Amerikassa tai ainakin oleskeltava heidän parissaan hyvin kauan, ennen kuin pääsee amerikkalaisten tasolle". Mitäpä siitä puhuakaan. Kun meiltä nyljettiin kopeekan arvoisesta esineestä dollareita, me maksoimme mielihyvin, aivan innoissamme. Kaikkea me kehuimme: spiritismiä, lynkkauslakia, revolvereita, kulkureita. Kerran ajaessamme jonnekin muudan mies pisti kätensä taskuuni, otti sieltä pääharjani ja alkoi sukia tukkaansa. Me Kirillovin kanssa vain katsahdimme toisiimme ja olimme sitä mieltä, että kaikki on niin kuin ollakin pitää ja että tämä vasta meitä oikein miellyttääkin…
— Kaikkea tuollaistahan voi tosin juolahtaa mieleen, mutta on omituista, että te panette kaiken aivan tosissanne täytäntöön, — huomautin hänelle.
— Paperisieluja, — toisti Šatov.
— Mutta ei ole leikin asia lähteä valtameren yli siirtolaislaivassa tuntemattomaan maahan, vaikka olisikin päämääränä "oman kokemuksen avulla" j.n.e. Siihen tarvitaan, Jumala sen tietää, suurta lujuutta… Miten te pääsitte sieltä takaisin?
— Kirjoitin eräälle henkilölle Eurooppaan, ja hän lähetti meille sata ruplaa.
Puhuessaan, kiivastuneenakin, Šatov koko ajan tapansa mukaan tuijotti maahan, mutta nyt hän äkkiä katsahti minuun.
— Tahtoisitteko tietää, kuka tuo henkilö oli?
— Kuka sitten?
— Nikolai Stavrogin.
Hän nousi äkkiä, meni niinipuisen kirjoituspöytänsä luo ja alkoi penkoa sieltä jotakin. Meillä oli levitetty silloin juuri hyvin hämärää, mutta kuitenkin sangen uskottavalta kuulostavaa huhua siitä, että Šatovin vaimo oli muka ollut Pariisissa noin pari vuotta sitten jonkinlaisissa suhteissa Nikolai Stavroginiin, siis parhaillaan silloin, kun Šatov oli Amerikassa, tosin vasta hyvin kauan aikaa sen jälkeen, kun nämä olivat Genevessä eronneet. "Jos tämä on totta, niin mikä hänet saa mainitsemaan Stavroginin nimen ja kertomaan tuosta?" ajattelin itsekseni.
— En ole vieläkään saanut sitä maksetuksi — hän sanoi taas kääntyen puoleeni ja katselle minua tiukasti. Hän istahti taas entiselle paikalleen nurkkaan ja kysäisi jurosti aivan muuttuneella äänellä:
— Teillä on kai jotakin erikoista asiaa, koska tulitte tänne. Mitä tahdotte?
Kerroin hänelle kaiken täsmällisessä aikajärjestyksessä ja lisäsin, että vaikka olinkin jo ehtinyt hieman toipua ensi säikähdyksestä, en kuitenkaan ollut tästä kaikesta tullut hullua hurskaammaksi. Ymmärsin vain sen, että kaikki tämä oli Lizaveta Nikolajevnalle hyvin tärkeätä ja että mielelläni olisin tahtonut häntä auttaa, mutta pahinta oli, etten tietänyt, miten lupaukseni täyttäisin, ja vieläkin pahempaa, etten edes tietänyt, mitä olin oikeastaan luvannut hänelle. Sitten koetin vielä vakuuttamalla vakuuttaa, että Lizaveta Nikolajevna ei suinkaan aikonut häntä pettää, että tässä kaikessa oli jokin väärinkäsitys ja että hän oli hyvin pahoillaan Šatovin äskeisestä äkkinäisestä lähdöstä.
Hän kuunteli hyvin tarkkaavaisena.
— Ehkä minä tapani mukaan tuonoin tein tosiaankin tyhmästi… Jollei hän ymmärtänyt, miksi poistuin, niin… hänellehän se vain on parempi.
Hän nousi, läheni ovea, aukaisi sen ja pysähtyi portaille kuuntelemaan.
— Tahtoisitteko itse nähdä tuon naishenkilön?
— Sitähän minä juuri tahtoisinkin, mutta en tiedä, miten se kävisi päinsä, — huudahdin iloissani.
— Ei muuta kuin menemme vain sinne, niin kauan kuin hän on yksin. Kun kapteeni tulee, hän lyö, jos saa tietää, että olimme siellä. Käyn usein salaa häntä katsomassa. Äsken sai Lebjadkin minulta selkäsaunan, hän pieksi taas sisartaan.
— Mitä sanoittekaan?
— Totta se on. Tukasta vedin hänet syrjemmäksi sisarestaan. Hän oli vähällä antaa minullekin selkään, mutta minä hänet pelästytin, ja siihen se jäi. Pelkäänpä, että hän tulee juopuneena takaisin ja muistaa sen. Silloin saa siskoparka taas aikamoisen kurituksen.
Lähdimme portaita alas.