VI.
Šatov seisoi lukitun ovensa takana ja kuunteli, mitä portailla tapahtui. — Se tulee tänne, arvasinhan! — hän kuiskasi raivoissaan, — sitten hänestä ei saa rauhaa ennen puoltayötä.
Kajahti voimakkaita nyrkiniskuja oveen.
— Šatov, Šatov, päästä! — kapteeni ulisi. — Šatov, ystävä!…
Tervehdyksen sulle tuon: aurinkoinen, ett' on noussut. Läm-m-m-m-mintä sen valoa vä-r r-r-ähtelee metsät.
Kerron sulle heränneeni, piru sinut vieköön. Heränneeni kokonaan… oksien alla…
Aivan kuin vitsojen alla, ha-ha!
Joka lintu… janoaa…
Kerron sulle, että juon…
Juon… en tiedä, mitä juon…
Eikä typerästä uteliaisuudesta olekaan mihinkään. Šatov, ymmärrätkö, miten hauskaa on elää tässä matoisessa maailmassa!
— Älkää vastatko, — kuiskasi Šatov taas minulle.
— Avaa pois! Etkö ymmärrä, että on olemassa korkeampiakin arvoja kuin tappelus… tässä ihmiskunnassa. On hetkiä jaloluonteisen ihmisen elämässä… Šatov, olen lempeä… suon sinulle anteeksi… Šatov, piru periköön kaikki julistukset, eikö totta?
Äänettömyys.
— Etkö sinä, aasi, ymmärrä, että olen rakastunut. Ostin frakin, katsohan, rakkauden frakin, viisitoista ruplaa! Kapteenin rakkaus vaatii hienon maailman tapoja… Avaa! — hän kiljaisi kuin villipeto ja alkoi kaikin voimin iskeä nyrkillään oveen.
— Mene helvettiin! — Šatov kiljaisi myös samassa.
Or-r-rja! Maaorja, ja sisaresi on orja ja orjatar ja… var-as!
Mutta sinä olet myynyt sisaresi!
— Valehtelet! Kärsin aivan suotta, voisin yhdellä ainoalla selityksellä päästä… Ymmärrätkö, kuka tuo sisareni oikeastaan on?
Kuka? — Šatov lähestyi uteliaana ovea.
— Ymmärrätkö sinä mitään?
— Ymmärrän, kun selität.
— Minä uskallan sen sanoa. Uskallan aina sanoa koko yleisön kuullen.
— Tuskinpa uskallat, — kiusoitteli Šatov ja nyökäytti minulle päätään kehoittaen minuakin kuuntelemaan.
— Enkö uskaltaisi?
— Luulenpa, ettet uskalla.
— Enkö uskalla?
— Puhu sitten suusi puhtaaksi, jos et kerran pelkää herrasi raipaniskuja… Sinähän olet pelkuri, vaikka oletkin kapteeni…
— Minä… minä… hän on… — kapteeni leperteli vapisevan kiihtyneellä äänellään.
— Anna kuulua! — Šatov heristi korviaan.
Tuli hiljaisuus, joka kesti ainakin puolisen minuuttia.
— R-r-r-roisto!— kuului äkkiä oven takaa, ja kapteeni lähti tuota pikaa alas puhisten kuin teekeitin ja luiskahdellen jokaisella porrasaskelmalla.
— Hän on ovela. Humalassakaan ei hän anna ilmi itseänsä, — Šatov poistui oven luota.
— Mitä tämä oikeastaan on? — kysyin.
Šatov viittasi kädellään, avasi oven portaille ja alkoi taas kuulostella. Hän kuunteli kauan, vieläpä laskeutui pari askelta alaspäinkin. Lopulta hän tuli takaisin.
— Ei kuulu mitään, ei tappele, varmaankin retkahti heti pitkäkseen.
Voisitte jo lähteäkin.
— Kuulkaahan, Šatov, mitä minun kaikesta tästä on ajateltava?
— Voi, ajatelkaa te mitä tahdotte! — hän vastasi väsähtäneen kyllästyneesti ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen.
Lähdin pois. Eräs aivan mahdottomalta tuntuva arvelu varmistui mielessäni yhä enemmän. Huolestuneena ajattelin huomista päivää…