VII.
Stepan Trofimovitš seisoi hetken mietteisiinsä vaipuneena, katsahti sitten minuun kuitenkaan näkemättä minua, otti hattunsa ja keppinsä sekä poistui hiljaa huoneesta. Kiiruhdin hänen jälkeensä kuten äskenkin. Portista kadulle tultuamme hän huomasi minut ja sanoi:
— Niin, ehkä te nyt tahdotte olla todistajana… de l'accident. Vous m'accompagnerez, n'est-ce pas? [Tulettehan mukaan?]
— Stepan Trofimovitš, aiotteko tosiaankin taas sinne? Ajatelkaahan, miten voi käydä?
Hänen kasvonsa vetäytyivät surkean toivottomaan hymyyn, siinä hymyssä oli sekä häpeää että epätoivoa, mutta samalla jotakin merkillisen riemullista. Hän pysähtyi hetkeksi ja kuiskasi minulle:
— Enhän voi mennä naimisiin vain "peittääkseni toisen synnit"!
Tätä minä juuri olin odottanutkin. Vihdoinkin tulivat julki sydämen salat, joita oli minulta jos jonkinlaisin kiertopuhein ja teeskentelyin yritetty peittää. Kuullessani tämän raivostun aivan.
— Ja noin likainen ajatus, noin… matalamielinen ajatus saattoi syntyä teidän, Stepan Trofimovitš, teidän valoisassa mielessänne, teidän hyvässä sydämessänne ja… jo kauan ennen kuin Liputin oli mitään sanonut!
Hän katsahti minuun sanomatta sanaakaan ja jatkoi matkaansa. En jäänyt minäkään jälkeen. Tahdoin nyt tosiaankin olla hänen ja Varvara Petrovnan välisessä keskustelussa todistajana. Olisin suonut hänelle anteeksi, jos hän akkamaisessa heikkoluonteisuudessaan olisi erehtynyt uskomaan pelkästään Liputinin puheita, mutta oli päivänselvää, että hän oli jo itsekin ajatellut samaa, vieläpä kauan ennen Liputinin tuloa, ja että Liputin vain vahvisti hänen arvelunsa ja kaatoi, niin sanoakseni, öljyä tuleen. Hänellä oli siis tosiaankin ollut rohkeutta epäillä tyttöä jo ensi hetkestä alkaen, ennenkuin hänellä oli siihen edes minkäänlaista syytä, ei edes Liputinin viittailuja. Varvara Petrovnan despoottiset toimenpiteet olivat saaneet hänet epäilemään, että tämä epätoivoissaan halusi vain kiireesti häitä ja kunniallista sulhasta peittääkseen siten sopivasti kalliin Nicolas'nsa herrassynnit!
Tuollaisista ajatuksista hänen olisi sietänyt saada aimo rangaistus.
— O! Dieu, qui est si grand et si bon! [Oi Jumala, joka on niin suuri ja hyvä!] Oi, mistä löytäisin viihdyttäjän! — hän huudahti kuljettuaan vielä noin sata askelta ja pysähtyen äkkiä.
— Mennään heti kotiin ja minä selitän teille kaiken! — huudahdin yrittäen saada hänet väkisin kääntymään takaisin.
— Se on hän! Stepan Trofimovitš, tehän se olette? Tekö? — äkkiä lähellämme kajahti raikas, vallaton nuoren naisen ääni, joka oli kuin musiikkia.
Emme olleet huomanneetkaan, että aivan vierellämme ratsasti Lizaveta
Nikolajevna ainaisen seuralaisensa saattamana. Hän pysähdytti ratsunsa.
— Tulkaahan, tulkaa nyt pian! — hän huusi äänekkään iloisesti. —
Kahteentoista vuoteen en ole häntä nähnyt ja sittenkin tunsin heti…
Mutta hän!… Ettekö tosiaankaan tunne minua?
Stepan Trofimovitš sieppasi hänen kätensä, veti sen puoleensa ja suuteli sitä hartaana. Hän katsoi neitoon kuin rukoillen voimatta sanoa sanaakaan.
— Hän tunsi minut ja on iloissaan! Mavriki Nikolajevitš, hän on hurmaantunut, kun saa nähdä minut! Olemme odottaneet teitä jo kaksi viikkoa. Täti vakuutti teidän olevan sairaana ja sanoi, että teitä ei muka saisi häiritä, mutta arvasinhan, että täti valehteli! Minä poljin jalkaa ja toruskelin teitä, sillä tahdoin välttämättä, aivan välttämättä, että te itsestänne tulisitte meille, pyytämättä, enkä senvuoksi lähettänyt teitä hakemaan. Hyvä Jumala, eihän hän ole vähääkään muuttunut! Tai ehkä sentään, ryppyjä on sittenkin lisääntynyt, paljon ryppyjä silmien luo ja poskiin, ja harmaita hiuksiakin on ilmestynyt, mutta silmät ovat yhä samat! Olenko minä muuttunut? Olenko? Miksi te ette puhu?
Muistin samalla, miten Lizaveta Nikolajevna oli ollut miltei sairas, kun hänet yhdentoistavuotiaana oli viety Pietariin, ja sairaanakin hän oli itkenyt ja kysellyt Stepan Trofimovitšiä, kuten minulle oli kerrottu.
— Te… minä… — Stepan Trofimovitš leperteli ääni ilosta värähdellen. — Huudahdin äsken: "Mistä löytäisin viihdyttäjän?", ja silloin kuulin äänenne… Tämähän on kuin taivaan ihme, el je commence à croire.
— En Dieu! En dieu, qui est là haut et qui est si grand et si bon? Huomaatteko, että osaan vieläkin luentonne ulkoa. Mavriki Nikolajevitš, ette voi kuvitellakaan, miten hän sai minut uskomaan en Dieu, qui est si grand el si bon! Ja muistatteko kertomustanne siitä, miten Kolumbus löysi Amerikan ja miten kaikki äkkiä huudahtivat: maata! maata! Hoitajani, Aljona Frolovna, kertoi, että minä muka öisinkin sen jälkeen aina olin houraillut ja huudahdellut unissani: maata, maata! Ja muistatteko, kun kerroitte minulle prinssi Hamletista? Muistatteko, miten kuvasitte minulle köyhien emigranttien kuljetusta Euroopasta Amerikkaan? Eihän se ollut ollenkaan totta, sain myöhemmin asiasta selon, mutta ette usko, Mavriki Nikolajevitš, miten kauniisti hän valehteli, hänen valheensa oli totuutta parempi! Miksi te tuolla tavoin tarkastelette Mavriki Nikolajevitšia? Hän on kaikkien parhain ja uskollisin ihminen maapallollamme, ja teidän on opittava rakastamaan häntä samoin kuin minuakin! E fait tout ce que je veux. [Hän tekee kaiken, mitä minä tahdon.] Kyyhkykulta, Stepan Trofimovitš, olette varmasti taas onneton, koskapa keskellä katua huutelette: mistä löytäisin viihdyttäjän? Olettehan onneton, eikö totta? Eikö totta?
— Olen taas onnellinen.
— Tätikö on ollut paha, — Lizaveta Nikolajevna jatkoi kuuntelematta Stepan Trofimovitšia, — tuo aina ilkeä, epäoikeudenmukainen, mutta kuitenkin ikuisesti armas tätimme? Muistatteko, miten te usein heittäydyitte kaulaani puistossamme ja minä lohdutin teitä, taisinpa itkeäkin, mutta älkää nyt suinkaan pelästykö Mavriki Nikolajevitšia; hän on jo kauan tietänyt kaiken, mikä koskee teitä, ja hänen olkapäähänsä nojaten te saatte itkeä niin paljon kuin vain haluatte. Hän on seisova lujana kuinka kauan tahansa… Mutta kohottakaapa hattuanne, ottakaa se kokonaan pois hetkiseksi, nouskaahan varpaillenne, suutelen teitä otsalle, aivan kuten silloinkin, kun hyvästelimme erotessamme. Katsokaahan, tuolta ikkunasta kurkistelee joku teidän ihailijanne… No, lähemmäksi, lähemmäksi! Hyvä Jumala, miten hän on käynyt harmaaksi!
Ja satulastaan kurkoitellen hän suuteli Stepan Trofimovitšin otsaa.
— Ja nyt sitten teidän luoksenne kotiin! Tiedän missä asutte. Heti paikalla, tuossa tuokiossa olen luonanne. Minä tulen ensin teidän luoksenne, te niskoittelija, ja sitten raahaan teidät muassani meille koko päiväksi. Menkää jo, valmistautukaa vastaanottamaan minua.
Ja näin sanoen hän ratsasti seuralaisineen tiehensä.
— Dieu, Dieu! — Stepan Trofimovitš huudahteli, — enfin une minute de bonheur! [Vihdoinkin onnen hetki.]
Tuskin kymmentä minuuttia oli kulunut, kun Lizaveta Nikolajevna jo tuli
Mavriki Nikolajevitšin saattamana Stepan Trofimovitšin luo.
— Vous et le bonheur, vous arrivez en même temps! [Te ja onni saavutte samaan aikaan.] — Stepan Trofimovitš nousi heitä vastaan.
— Kas tässä on teille kukkia. Olin äsken juuri mme Chevalier'n luona. Häneltä saa tästä lähtein aina kukkia nimipäiviksi koko talven. Ja kas tässä on Mavriki Nikolajevitš, tutustukaa häneenkin. Oikeastaan aioin tuoda teille kakun kukkien asemesta, mutta Mavriki Nikolajevitš väitti, että se ei muka olisi ollut oikein venäläistä.
Mavriki Nikolajevitš oli tykistökapteeni, noin kolmenneljättävuotias, pitkähkö herra, ulkonäöltään kaikin puolin kaunis ja moitteeton. Kasvojen ilme ainakin heti ensi katsannolta oli arvokkaan ankara. Todellisuudessa hän oli kuitenkin herttaisen hyvä, minkä kuka tahansa saattoi aavistaa jo ensi hetkestä jouduttuaan vaikkapa vain kerrankin hänen kanssaan kosketuksiin. Hän oli vaitelias, kylmän pidättyvä eikä kovin kärkäs tarjoamaan kenellekään ystävyyttään. Väittivätpä jotkut niinkin, että hän olisi ollut typeränpuoleinen, mutta se arvostelu ei ollut varmastikaan aivan oikeudenmukainen.
En rupea kuvailemaan Lizaveta Nikolajevnan kauneutta. Olihan koko kaupunkimme ylistellyt sitä jo edeltäkäsin, vaikka kaikki naisemme eivät tosin sittenkään olleet asiasta aivan samaa mieltä. Olipa sellaisiakin, jotka suorastaan vihasivat Lizaveta Nikolajevnaa sen vuoksi, että tämä on muka ylpeä. Drozdovit eivät vieläkään olleet aloittaneet vieraskäyntejään, ja tämähän oli tietysti loukkaavaa siitäkin huolimatta, että viivästykseen oli syynä Praskovja Petrovnan sairastelu. Toinen syy vihamielisyyteen oli se, että Lizaveta Nikolajevna oli kuvernöörinrouvan sukulainen, ja kolmas se, että hän ratsasteli joka päivä. Meillä ei vielä näihin asti oltu koskaan nähty naista ratsain. On siis pidettävä varsin luonnollisena koko kaupunkimme loukkaantumista siitä, että Lizaveta Nikolajevna suvaitsi joka päivä ratsastella, missä häntä milloinkin halutti, vaikka ei ollut käynyt vielä edes tavanmukaisilla vieraskäynneillä. Muuten oli tunnettua, että hän ratsasti lääkärin määräyksestä. Mutta sehän se juuri antoikin aihetta mitä ilkeämielisimpiin viittailuihin. Hän oli todella sairas. Sen saattoi huomata jo heti ensi näkemältä — häntä vaivasi sairaalloinen hermostuneisuus, alituinen levottomuus! Voi! Tuolla raukalla oli omat kärsimyksensä, se kyllä myöhemmin ymmärrettiin. Entistä muistellen en enää tahtoisi sanoa, että hän olisi ollut kaunotar, kuten minusta silloin näytti. Ehkäpä hän oli suorastaan rumakin. Hän oli pitkä, hoikka, mutta joustava ja voimakas, kasvojen piirteet melkeinpä huomiota herättävän epäsäännölliset. Hänen silmänsä olivat päässä kuin kalmukilla, hieman vinottain. Hän oli kalpea, poskiluut pistivät selvästi esiin, ja posket olivat laihat, iho tumma. Mutta sittenkin hänen piirteissään oli jotakin, mikä viehätti ja veti puoleensa! Ihmeellinen taikavoima asui hänen tummien silmiensä palavassa katseessa, hän oli "valloittajaksi syntynyt sekä luotu valloittamaan"! Hän lienee todellakin ollut ylpeä, ehkäpä nenäkäskin, mutta siitä en ole aivan varma, lieneekö hän osannut olla myös hyvä. Sen vain tiedän varmasti, että hän ainakin olisi tahtonut olla hyvä ja teki parhaansa yrittäessään taivuttaa itseään hyväksi. Tämä luonne oli varmasti täynnä mitä jaloimpia pyrkimyksiä ja mitä rehellisimpiä aikomuksia. Mutta kaikki tämä oli hänessä vielä kaaoksena, alituisessa levottomassa kiehumistilassa, kuitenkin alituisesti tasapintaa tavoitellen. Ehkäpä hän asetti itselleen liiankin ankaria vaatimuksia jaksamatta kuitenkaan koskaan niitä toteuttaa.
Hän istahti sohvalle silmäillen huonetta.
— Miksi minä tällaisina hetkinä tunnen olevani niin surullinen, arvatkaapa, herra oppinut? Kuvittelin aina, että tulisin niin hirveän iloiseksi, kun saisin nähdä teidät, ja muistaisin silloin kaiken entisen, mutta en olekaan oikein iloinen, huolimatta siitä, että yhä pidän teistä… Hyvä Jumala, tuollahan on minun kuvanikin! Antakaa se tänne, muistan sen, muistan!
Erinomaisen hyvä miniatyyri, akvarellimaalaus kaksitoistavuotiaasta Lizasta, oli lähetetty Pietarista Stepan Trofimovitšille jo kymmenen vuotta sitten. Siitä lähtien kuva oli ollut hänen seinällään.
— Olinko tosiaankin noin sievä lapsena? Ovatko nuo minun kasvoni?
Hän nauroi kuva kädessään ja katsahti peiliin.
— Ottakaa, ottakaa tämä kiireesti! — hän huudahti ojentaen kuvansa. — Älkää ripustako sitä seinälle. Jälkeenpäin… sitten, en halua sitä katsella. — Hän istahti taas sohvaan. — Kun yksi elämä oli ohi, alkoi toinen, sitten loppui se ja alkoi kolmas, ja niin loppumatta. Päät tasoitellaan, leikataan poikki aivan kuin saksilla. Näettehän, miten hyvin osaan ladella vanhoja totuuksia, mutta tottahan tämä on kaikki!
Naurahtaen hän katsahti minuun. Hän oli vilkaissut minuun jo useamman kerran, mutta Stepan Trofimovitš oli hämmennyksissään unohtanut kokonaan luvanneensa esitellä minut Lizaveta Nikolajevnalle.
— Miksikä minun kuvani riippuu tikarien alla? Ja minkä vuoksi teillä oikeastaan on noin paljon tikareja ja miekkoja?
Stepan Trofimovitšin huoneen seinällä riippui tosiaankin kaksi turkkilaista tikaria, ristissä toistensa yli, ja niiden alla oli oikea tserkessiläismiekka. Kysyessään näin Lizaveta Nikolajevna katsahti suoraan minuun, niin että olin vähällä hänelle vastata, mutta ymmärsin kuitenkin olla vaiti. Stepan Trofimovitš älysi vihdoinkin esitellä meidät toisillemme.
— Tunnen, tunnen jo hänet, — Lizaveta Nikolajevna sanoi. — Äitini on kuullut teistä paljon. Tutustukaa tekin Mavriki Nikolajevitš. Teistä on minulla hieman koomillinen käsitys, tehän olette Stepan Trofimovitšin uskottu, eikö totta?
Minä punastuin.
— Voi, suokaa anteeksi, enhän suinkaan tahtonut sanoa, että te olisitte koomillinen, en suinkaan… (Hän punastui ja joutui hämilleen.) Eihän muuten ole mitään hävettävää siinä, että olette kunnon mies. Mutta meidän on jo aika lähteä, Mavriki Nikolajevitš; Stepan Trofimovitš, muistakaa, puolen tunnin kuluttua teidän on oltava meillä. Voi hyvä Jumala, kuinka paljon meillä onkaan keskenämme puhumista! Nyt olen minä teidän uskottunne, ja muistakaa, kertokaa minulle varmasti kaikki, aivan kaikki, ymmärrättehän?
Stepan Trofimovitš säikähti.
— Ei teidän tarvitse kainostella Mavriki Nikolajevitšia, hän tietää jo kaiken!
— Mitä hän sitten tietää?
— Mitä te nyt tuolla tavalla! — huudahti Lizaveta Nikolajevna hämmästyneenä, — ihanhan te taidatte tosissanne salata jotakin? En tahtonut ensin ollenkaan uskoa. Dašaakin pidetään piilossa. Täti ei äsken päästänyt minua Dašan luo, sanoi, että hänen päänsä oli muka kipeä.
— Niin mutta… mistä te saitte tietää?
— Hyvä Jumala, sieltä, mistä muutkin. Ei siihen tarvita suurtakaan oveluutta.
— Tietävätkö siis kaikki jo?…
— Äiti tosin sai tietää asian ensin Aljona Frolovnalta, hoitajaltani, ja hänelle taas oli käynyt kertomassa kaiken teidän Nastassanne. Ettekö ole sitten kertonut Nastasjalle? Hän sanoi, että oli kuullut kaiken teidän omasta suustanne.
— Minä… kerroin tosin… kerran… — Stepan Trofimovitš yritti lepertää punastuen, — mutta minä vain ohimennen… j'étais si nerveux el malade et puis… [Olin niin hermostunut ja sairas ja sitäpaitsi…]
Lizaveta Nikolajevna puhkesi äänekkääseen nauruun.
— Uskottu ei sattumalta ollut läsnä, ja kun Nastasja kerran sattui tulemaan huoneeseen… siinähän sitä on selitystä jo aivan tarpeeksi! Ja Nastasjalla taas on kaupunki kukkurallaan kummitätejä! No, mitäpä siitä. Tietäkööt kaiken! Niin on vieläkin parempi! Tulkaa pian, me syömme aikaisin päivällistä… Niin, unohdin kysyä, — hän istahti uudelleen, — kuka on tuo Šatov?
— Šatov? Darja Pavlovnan veli…
— Tiedän hyvin, että hän on veli. Voi, millainen te olette, — hän kävi kärsimättömäksi. — Tahdoin tietää, mikä hän on miehiään?
— C'est un pence-creux d'ici. C'est le meilleur et le plus irascible homme du monde. [Hän on muudan täkäläinen haihattelija, maailman paras ja tuittupäisin mies.]
— Olen kuullut, että hän on hieman omituinen. Mutta mitäpä siitä. Kuulin, että hän osaa kolmea kieltä, myös englannin kieltä, ja että hänellä on kirjallisia harrastuksia. Minulla olisi siinä tapauksessa hänelle työtä. Tarvitsisin apulaisen mitä pikemmin, sitä parempi. Suostuisikohan hän ehdotukseeni, vai eikö? Minulle on häntä suositeltu…
— Epäilemättä, et vous ferez un bienfail… [Ja te teette hyvän työn…]
— En ollenkaan bienfail'n vuoksi, tarvitsen itse apulaista.
— Tunnen Šatovin hyvin, — kiiruhdin sanomaan, — ja jos suvaitsette ilmaista asianne minulle, käyn heti Šatoville puhumassa.
— Sanokaa siinä tapauksessa hänelle, että hän huomenaamulla kahdeltatoista tulisi luokseni. Sepä erinomaista! Kiitän! Mavriki Nikolajevitš, oletteko valmis lähtemään?
Ja niin he poistuivat. Minä tietenkin lähdin heti juoksujalkaa Šatovin luo.
— Mon ami! — Stepan Trofimovitš saavutti minut vasta portailla, — tulkaa välttämättä luokseni kymmeneltä tai yhdeltätoista, sitten kun olen palannut kotiin. Olen syyllinen, liian paljon syyllinen teidän silmissänne ja kaikkien, kaikkien muidenkin silmissä.