I.

Tapaus, joka sattui meille matkalla, oli myös mitä ihmeellisin. Mutta minun on kerrottava kaikki järjestyksessä. Noin tuntia ennen kuin me Stepan Trofimovitšin kanssa lähdimme kadulle, monet olivat hämmästyneinä huomanneet, että kaupungilla liikuskeli ihmisjoukko, Špigulinien tehtaan työmiehiä, noin seitsemänkymmentä henkeä, ehkäpä enemmänkin. Tämä joukko kuljeskeli arvokkaasti, melkein ääneti ja tarkoituksellisesti järjestyneenä. Myöhemmin väitettiin, että nämä seitsemänkymmentä olivat tehtaan työläisten edustajia, työläisten, joita Špigulineilla oli noin yhdeksänsataa. Näiden tarkoituksena oli mennä kuvernöörin luo, ja koska isäntäväki oli poistunut, he aikoivat hakea häneltä turvaa isännistön asettamaa tehtaan johtajaa vastaan, joka sulkiessaan tehtaan ja lähettäessään työmiehet »kilometritehtaalle» oli julkeasti pettänyt heitä tilinteossa, — mistä nyt ei enää saata olla epäilystäkään. Hyvin monet eivät meillä usko vieläkään, että olisi ollut kysymyksessä edustus, ja he vakuuttivat jo silloin, että seitsemänkymmentä henkeä oli liian suuri edustajisto ja että tämä oli yksinkertaisesti ihmisjoukko, johon kuuluivat ne, jotka olivat eniten saaneet kärsiä vääryyttä, ja että he siis olivat päättäneet vain hakea turvaa itselleen ja että minkäänlaisesta yleisestä tehtaalaisten »kapinasta», josta meillä silloin niin kovasti pauhattiin, ei ollut ollenkaan kysymys Toiset taas innokkaina väittivät, että nämä seitsemänkymmentä eivät olleet ainoastaan tavallisia kapinoitsijoita, vaan suorastaan poliittisia, s.o. koska he olivat kaikkein raivokkaimpia, heitä ei olisi voitu mitenkään saada innostetuiksi muuten kuin salaisilla julistuksilla. Sanalla sanoen, oliko tässä jonkun syrjäisen vaikutusta ja maanalaista toimintaa,— siitä ei näihin asti vielä ole päästy täysin selville. Minun yksityinen mielipiteeni on se, että nämä työmiehet eivät olleet lukeneet minkäänlaisia salaisia julistuksia, ja jos he olisivat lukeneetkin niitä, niin eivät he olisi ymmärtäneet niistä sanaakaan jo yksistään sen vuoksi, että ne, jotka sellaista sepustelivat, kirjoittivat- paljastuksenluonteisesta tyylistänsä huolimatta kuitenkin aina sangen epäselvästi. Mutta koska tehtaalaisten asema oli todella tukala ja koska poliisiviranomaiset, joiden puoleen he kääntyivät, eivät olleet ymmärtävinään heitä kohdannutta loukkausta, niin mikä olikaan luonnollisempaa kuin lähteä miehissä »itse kenraalin luo» ja jos mahdollista jonkinlaisten tunnuslauseiden muotoon sepitettyjä anomuksia kantaen järjestäytyä arvokkaasti hänen portaittensa eteen, ja heti kun hän ilmestyisi, heittäytyä polvilleen ja koroittaa äänensä, kuten itsensä Pyhän Kaitselmuksen puoleen. Minun mielestäni tässä ei tarvinnut olla kysymys kapinasta, eipä edes edustajistosta, sillä onhan tämä sangen vanha, historiallinen keino; onhan Venäjän kansa jo ammoisista ajoista alkaen rakastanut keskustelua »itse kenraalin kanssa», pelkästään noin vain huvikseen, vähääkään välittämä keskustelun tuloksista…

Ja senvuoksi olen aivan varma siitä, että vaikkakin Pjotr Stepanovitš, Liputin, ehkäpä vielä joku muukin, ehkäpä Fedjakin, olivat tarkoituksellisesti hyörineet tehtaalaisten parissa (koskapa tämän seikan tueksi on todella saatu sangen varmoja todisteita) ja keskustelleet heidän kanssaan, niin tuskinpa he kuitenkaan olivat puhelleet useamman kuin kahden, kolmen, ehkäpä viidenkin kanssa, mutta noin vain kokeiksi, ja tuskinpa siitä oikeata keskustelua oli syntynytkään. Mitä taas tulee kapinaan, niin jos tehtaalaiset olivatkin jotakin ymmärtäneet tuosta heidän propagandastaan, niin varmasti he hetken kuunneltuaan olivat kääntäneet kaikelle selkänsä, kuten ainakin typerälle ja aivan sopimattomalle asialle. Toisin oli sentään Fedjkan laita. Tätä oli nähtävästi onnistanut paremmin kuin itse Pjotr Stepanovitšia. Siihen suureen kaupungissamme riehuneeseen tulipaloon, joka tapahtui kolme päivää myöhemmin, olivat tehneet itsensä syyllisiksi, paitsi Fedjkaa, myös kaksi tehtaalaista, — kuten jälkeenpäin epäämättömästi kävi selville, — ja myöhemmin kahden kuukauden kuluttua saatiin kiinni vielä lisäksi kolme entistä tehtaalaista, joita syytettiin maaseudulla tapahtuneesta murhapoltosta ja ryöstöstä. Mutta jos Fedjka olikin ehtinyt viekoitella seuralaisikseen tähän suoraan, välittömään toimintaan tehtaalaisia, niin olivat nämä viisi kuitenkin varmasti ainoat sellaiset, sillä toisista ei jälkeenpäinkään kuultu mitään tämäntapaista.

Oli nyt miten tahansa, mutta se oli kuitenkin totta, että työläiset tulivat lopulta joukolla aukealle, kuvernöörin talon eteen, asettuivat siihen arvokkaina ja äänettöminä. Sen jälkeen he alkoivat suu auki tuijottaa portaille ja odotella. Väitettiin että he olisivat muka heti sinne asetuttuaan ottaneet lakit päästään, siis ehkä jo noin puolta tuntia ennen kuvernementin isännän ilmestymistä, — kuvernööri ei nimittäin onnettomuudeksi ollut sinä hetkenä kotona. Samassa näyttäytyi poliisivartio, ensin pienemmissä ryhmissä ja myöhemmin jo mahdollisimman suurissa joukkueissa. Aluksi tietenkin annettiin uhkaavasti hajautumiskäsky. Mutta työläiset seisoivat vain itsepintaisesti paikoillaan kuten lammaslauma, joka on ajettu aidan nurkkaukseen, ja vastailivat vain lakonisesti, että oli muka asiata »itselleen kentraalille». Heistä uhosi luja päättäväisyys. Luonnottomat huudahdukset lakkasivat. Heidät valtasi mietiskely, salaperäinen järjestäytymismääräys annettiin kuiskaten ja saattoi huomata ankaraa, puuhakasta huolestuneisuutta, mikä sai esivallan rypistämään kulmiansa. Poliisimestari piti viisaimpana odotella itse von Lembken saapumista. On aivan turhaa puhetta, että poliisimestari oli muka ajanut kolmivaljakolla täyttä laukkaa ja oli muka jo rattailla alkanut heilutella nyrkkiään. Hän tosin hyvin mielellään saapui lentäen ja erikoisesti hän rakasti lennellä niissä ajoneuvoissaan, joissa oli keltainen tausta, ja mitä enemmän nuo »hulluuteensa menehtymäisillään olevat sivuhevoset» saivat kauppahallin kauppiaat riemuihinsa, sitä komeampana poliisimestari kohosi seisoalleen ajoneuvoissa, ja pidellen kiinni vartavasten siihen laitetusta nahkahihnasta hän seisoi käsi ojennettuna kuten muistopatsas ja tarkasteli näin kaupunkia. Tässä tapauksessa hän ei kuitenkaan liene ryhtynyt käsikähmään, mutta eihän hän sentään voinut rattailta hypähtäessään olla singahduttamatta paria voimaperäistä sanaansa, mutta senkin hän teki ainoastaan sen vuoksi, ettei olisi mainettansa menettänyt. Vieläkin joutavampaa lorua on, että oli muka komennettu paikalle pistimillä varustettuja sotilaita ja että sähköteitse oli määrätty saapumaan tykistö ja kasakat. Nämä ovat pelkkää satua, johon eivät enää usko niiden keksijätkään. Turhaa puhetta oli sekin, että oli muka tuotu paloruiskut, joista vesi suunnattiin kansanjoukkoon. Ilja Iljitš oli vain yksinkertaisesti huudahtanut tulistuneena, että »vedestä ei kenkään pääse kastumatta», ja tästä sananparresta varmaankin olivat syntyneet paloruiskut, jotka olivat vaeltaneet aina pääkaupungin sanomalehtien kirjeenvaihtajille saakka. Kaikkein todenperäisin toisinta, kuten saattaa arvioida, oli varmasti se, jossa mainittiin, että kansanjoukon oli piirittänyt paikalle saapunut poliisiketju ja että Lembkeä hakemaan oli lähetetty sananviejä, kolmannen osaston komisarjus, joka oli lähtenyt poliisimestarin ajoneuvoilla Skvorešnikiin. Tiedettiin näet, että von Lembke oli lähtenyt ajamaan sinnepäin noin puoli tuntia sitten…

Mutta on tunnustettava, että minulle on sittenkin jäänyt ratkaisemattomaksi arvoitukseksi, miten tuollaista tyhjänpäiväistä, aivan tavallista puheillepyrkijöiden joukkoa, — heitä oli tosin seitsemänkymmentä henkeä, — kuinka tuollaista joukkoa oli voitu heti ensi askelella pitää kapinoitsijoina, jotka muka uhkasivat panna kaiken perustuksia myöten järkkymään. Minkä vuoksi itse Lembke oli saavuttuaan aivan heti, kahdenkymmenen minuutin kuluttua lähetin jäljessä, takertunut tähän ajatukseen? Luulenpa (tämä on taaskin vain minun mielipiteeni), — että Ilja Iljitšille, joka äskettäin oli tullut hyväksi ystäväksi tehtaan johtajan kanssa, oli suorastaan edullista osoittaa tämä joukko von Lembkelle tässä valossa, niin että hän ei olisi ruvennut ottamaankaan siitä sen enempää selkoa. Tämän ajatuksen oli hänelle oikeastaan antanut von Lembke itse. Kahtena viime päivänä hänellä oli ollut pari salaista erikoiskeskustelua, — tosin ne olivat sangen sekavia molemmat, — joista Ilja Iljitš oli kuitenkin päässyt sen verran selville, että esivalta uskoi lujasti julistuksiin ja siihen, että joku oli valmistanut Špigulinien tehtaan työväkeä yhteiskunnalliseen kapinaan. Tähän vakaumukseensa esivalta näkyi uskovan niin hartaasti, että jos tämä olettamus olisi osoittautunut vääräksi, niin tällainen asiaintila olisi sitä suorastaan harmittanut. »Varmaankin tämän tarkoituksena on päästä suosioon Pietarissa», — Ilja Iljitš ajatteli ovella von Lembken luota palattuansa, — »no, mitäpä siitä, myötämäkeäpä se on meillekin».

Olen kuitenkin aivan varma siitä, että Andrei Antonovitš-rukka ei olisi halunnut kapinaa edes saavuttaakseen sen avulla mainetta. Hän oli mitä suurimmassa määrin toimeenpaneva virkamies, joka aivan avioliittoonsa saakka oli säilynyt täydellisesti viattomana. Eihän hän ollut syypää siihen, että viattomien valtion puiden ja yhtä viattoman Minchenin asemesta nelikymmenvuotias ruhtinatar oli suvainnut koroittaa hänet rinnalleen? Tiedänpä jokseenkin varmasti, että tästä kohtalokkaasta aamusta alkaen olivat alkaneet ilmetä nuo hänen varsinaisen tilansa oireet, jotka, kuten väitettiin, veivät Andrei Antonovitšin lopulta määrätynlaiseen laitokseen Sveitsiin, missä hän nyt kuuluu parhaillaan keräilevän uusia voimia. Mutta jos voidaan väittää, että tänä aamuna nimenomaan olisivat nuo eräät tosiasiat paljastuneet, niin minun mielestäni ne saattoivat ilmetä silloin jo edellisenäkin päivänä, vaikkapa vain lievempinäkin. Tiedän, vieläpä mitä intiimimpien kuulopuheiden mukaisesti (olettakaamme, että itse Julija Mihailovna olisi myöhemmin — ei enää riemukkaana, vaan melkeinpä katuen, sillä eihän nainen koskaan kadu täydelleen, — ilmoittanut minulle tuon pienoisen yksityiskohdan tästä tapauksesta), – että Andrei Antonovitš oli edellisenä yönä sangen myöhään, kellon käydessä kolmea aamulla, herättänyt hänet ja vaatinut häntä kuuntelemaan hänen »ultimaatumiansa». Vaatimus oli ollut niin itsepintainen, että itse Julija Mihailovnan oli ollut noustava vuoteeltansa suuttuneena ja papiljotit otsallaan sekä istuuduttava leposohvalle ja kuunneltava kaikki alusta loppuun, — minkä hän tosin teki sarkastisen halveksumisen ilmein. Tällöin hän vasta ymmärsi ensi kerran, miten kauas hänen Andrei Antonovitšinsa oli joutunut, ja kauhistui. Hänen olisi ollut lopultakin herättävä todellisuuteen ja olisi ollut osoitettava hieman lempeyttä, mutta hän salasi kauhistumisensa ja kävi entistäkin itsepäisemmäksi. Hänellä (kuten kai jokaisella aviovaimolla) oli oma tapansa kohdella Andrei Antonovitšia, tapa, jota hän oli käyttänyt monet monituiset kerrat ja joka aina oli saattanut Andrei Antonovitšin suunniltaan. Julija Mihailovnan tapana oli halveksuvasti vaieta tunniksi, pariksi, vuorokaudeksi, joskus kolmeksikin. Tätä vaitioloa kesti, tapahtui sitten mitä tahansa, puhuipa Andrei Antonovitš tai teki mitä tahansa, vaikkapa olisi kiivennyt ikkunalle heittäytyäkseen kolmannesta kerroksesta kadulle, — tämmöinen vaitiolohan on tuntehikkaalle ihmiselle suorastaan sietämätöntä! Rankaisikohan Julija Mihailovna puolisoansa mistä erehdyksistä, joita tämä oli tehnyt viime päivinä, ja siitä mustasukkaisesta kateudesta, jota tämä kaupunginpäällikkönä epäilemättä tunsi huomatessaan vaimonsa hallinnolliset kyvyt; suututtikohan häntä arvostelu, jonka hän oli herättänyt käytöksellään nuorison parissa ja koko seurapiirissä ja joka osoitti, että mies ei ymmärtänyt vaimonsa hienonhienoja ja kaukonäköisen poliittisia tarkoitusperiä, suututtikohan häntä se tylsä ja mieletön mustasukkaisuus, jolla tämä kohteli Pjotr Stapanovitšia — oli nyt miten tahansa, hän oli kerta kaikkiaan päättänyt olla antautumatta, vaikka kello olikin kolme yöllä ja vaikka Andrei Antonovitš olikin kiihoittuneempi kuin koskaan aikaisemmin. Käyskennellessään edestakaisin vaimonsa huoneen matolla hän teki selkoa tälle kaikesta, tosin niin, että asioilla ei toistensa kanssa ollut paljoakaan yhteyttä, mutta ainakin hän sai sanotuksi kaiken, mitä näinä päivinä oli hänen sieluunsa karttunut, sillä — »tämä meni jo yli rajojensa». Hän aloitti siitä, että kaikki hänelle nauravat ja »vetävät häntä nenästä». »Olkoon tämä sanontatapa sopimaton, vähät minä siitä!» — hän vingahti samassa huomatessaan vaimonsa hymähdyksen, — »mitäpä siitä, että 'nenästä', onhan se totta… Ei, hyvä rouva, nyt on hetki lyönyt. Teidän on hyvä tietää, että nyt on nauru kaukana ja että teidän naisellisen oikuttelunne ilmaukset eivät ole nyt paikallaan. Me emme ole nyt kiemailevan naisen budoaarissa, vaan me olemme kuten kaksi vertauskuvallista olentoa ilmapallolla, kaksi olentoa, jotka ovat kohdanneet toisensa sanoakseen kerrankin toisilleen totuuden.» (Hän tuon tuostakin sotkeutui sanoihinsa eikä löytänyt aina oikeata ilmaisua muuten sangen oikeille ajatuksillensa.) »Te, te, te, hyvä rouva, olette saattanut minut luopumaan entisestä asemastani. Olen suostunut kaikkeen vain teidän vuoksenne, vain siksi, että te saisitte kunnianhimonne tyydytetyksi… Te hymyilette sarkastisesti! On vielä liian aikaista riemuita, ei ole kiirettä. Tietäkää se, hyvä rouva, tietäkää se, että olisin hyvin kyennyt ja voinut hoitaa toimeni enkä ainoastaan tätä ainoata, vaan vieläpä kymmentä muutakin tämänkaltaista, sillä minulla on kykyä. Mutta teidän kanssanne, hyvä rouva, on mahdotonta saada mitään aikaan, sillä teidän läsnäolonne tappaa kykyni. Kahta keskusta ei voi olla olemassa, mutta te olette järjestänyt kaksi sellaista, — toisen minun työhuoneeseeni ja toisen — omaan huoneeseenne. Kaksi keskusta, mutta sitä minä en salli, hyvä rouva, en salli, en salli! Virkatehtävissä samoin kuin avioliitossakin täytyy olla yksi valtakeskus, ei käy päinsä, että mitä on kaksi. Mutta miten te olette minut palkinnut?» — hän huudahteli edelleen. — »Mitä on ollut avioliittomme? Kaiken aikaa, joka hetki te olette todistellut minulle, että olen mitätön, typerä, alhainen, ja minun on ollut pakko kaiken aikaa, joka hetki nöyryytettynä vuorostani todistella teille, etten ole niinkään mitätön, en ole ollenkaan typerä, vaan kykenen suorastaan häikäisemään jalolla luonteellani, niin, eikö tämä ole ollut meille kummallekin alentava suhde?» Näin sanoessaan hän tömisytti molempia jalkojansa mattoon hyvin nopeassa tahdissa, niin että Julija Mihailovnan oli jo pakko nousta seisoalleen synkän arvokkain ilmein. Andrei Antonovitš hiljeni pian, mutta muuttui nyt hempeämieliseksi, jopa alkoi ääneen itkeäkin (todella ääneen itkeä), lyöden nyrkillä rintaansa, ja tätä kesti viitisen minuuttia, ja se yltyi yhä enemmän ja enemmän, sikäli kuin Julija Mihailovnan täydellistä vaitioloa kesti. Lopulta hän eksyi sellaiseenkin tyhmyyteen, että tunnusti suoraan olevansa hyvin mustasukkainen Pjotr Stepanovitšille. Aavistellaan menetelleensä äärimmäisen typerästi hän raivostui suorastaan ja kiljaisi, ettei hän »anna pilkata Jumalaa», että hän hajoittaa tuon »anteeksiantamattoman uskonnottoman salongin», että »kaupunginpäällikön velvollisuus on uskoa Jumalaan», samoin siis hänen vaimonsakin, että hän ei siedä silmissään noita nuorukaisia, että »teidän, hyvä rouva, olisi jo oman arvonnekin vuoksi huolehdittava miehestänne ja vaalittava hänen järkeänsä, vaikkapa hänellä olisikin huonot lahjat (ja minullahan ne eivät suinkaan ole huonot), ja tehän oikeastaan olettekin syynä kaikkeen, te olette syynä siihen, että kaikki minua halveksivat, te olette kaikkia siihen yllyttänyt!…» Vielä hän huusi, että hän »hävittää perinjuurin koko naiskysymyksen niin että siitä ei jää hajuakaan, että hän kieltää ja hajoittaa tuon kotiopettajattaria varten (piru heidät periköön!) järjestetyn juhlan karkoittaa ensimmäisen vastaantulevan kotiopettajattaren heti huomisaamuna kuvernementista 'kasakkavoimalla'.» — »Tahallani, tahallanikin», hän vingahteli. »Tiedättekö, tiedättekö», — hän huusi, — »että nuo teidän roistonne koettavat puheillaan kiehtoa tehtaantyöväkeä ja että minä sen varsin hyvin tiedän? Tiedättekö, että he tahallaan levittelevät julistuksia, tahallaan! Tiedättekö, että tunnen neljän roiston nimet ja että olen tulemaisillani hulluksi, tulen hulluksi aivan lopullisesti — lopullisesti!…» Mutta nyt Julija Mihailovna yht'äkkiä lopetti vaitiolonsa ja ilmoitti ankarana, että hän jo on itse kauan tietänyt noista rikollisista aikeista, että tämä kaikki oli vain joutavaa ja että Andrei Antonovitš suhtautui kaikkeen tähän liian vakavasti. Ja mitä tuli noihin vallattomiin nuorukaisiin, niin hän ei tuntenut niistä ainoastaan neljää, vaan kaikki (sen hän kyllä valehteli), mutta että hän ei kaiken tämän vuoksi suinkaan aikonut menettää järkeänsä, vaan oli järjestään entistäkin varmempi ja uskoi, että kaikki päättyisi lopulta täydelliseen sopusointuun: nuorisoa olisi rohkaistava, saatettava se järkiinsä, yht'äkkiä ja odottamatta todistettava sille, että sen aikeet kyllä tunnetaan, ja sen jälkeen osoitettava sille järkevien ja valoisampien toimintamahdollisuuksien uudet päämäärät. Mutta voi, miten kävi sinä hetkenä Andrei Antonovitšin. Saatuaan tietää, että Pjotr Stepanovitš oli taas vetänyt häntä nenästä ja noin karkeasti pitänyt häntä pilkkanaan, että hän oli hänen vaimolleen uskonut paljon enemmän jo aikaisemmin kuin hänelle itselleen ja että loppujen lopuksi itse Pjotr Stepanovitš olikin ehkä pääsyyllinen kaikkiin noihin rikollisiin aikeisiin, hän joutui suorastaan raivoihinsa. — »Tiedä se, sinä tolkuton, sapekas nainen», — hän huudahti yhdellä kertaa katkaisten kaikki kahleet, — »tiedä se, että sinun arvottoman rakastajasi minä heti paikalla vangitutan, taotutan jalkarautoihin ja lähetän sotaväkeen tai… tai hyppään itse sinun läsnäollessasi ulos ikkunasta!» Vastaukseksi hänen pitkään puheeseensa Julija Mihailovna kävi kasvoiltaan suuttumuksesta aivan viheriäiseksi ja alkoi ääneensä nauraa. Hän nauroi pitkään, kaikuvasti, äänen milloin laskiessa, milloin kohotessa, aivan täsmälleen siten kuin ranskalaisessa teatterissa nauraa näyttelijätär, jolle maksetaan satatuhatta ruplaa, näyttelijätär, joka esittää kiemailevia naisia, pilkkaa vasten silmiä miestänsä, joka rohkenee olla hänen vuoksensa mustasukkainen. Von Lembke oli jo heittäytymäisillään ikkunaa kohti, mutta samassa hän pysähtyi kuten maahan naulittu, risti kätensä rinnalleen ja kalpeana kuten kuollut katsahti pahaaennustavan vihaisesti nauravaan vaimoonsa: »Tiedätkö sinä, Julija», hän lausahti hengästyneenä ja rukoilevin äänin, — »tiedätkö, että minäkin ehkä voisin vielä tehdä jotakin?» Mutta kuullessaan uuden, vielä entistäkin voimakkaamman naurunpurskahduksen, joka oli seurauksena hänen viimeksimainitsemistaan sanoista, hän puri hampaansa yhteen ja hyökkäsi samassa valittaen — ei suinkaan ikkunaa, vaan vaimoansa kohti uhaten häntä nyrkillään. Hän ei laskenut kättänsä alas, ei, ei, ei, mutta siihen hän kuitenkin pysähtyi. Katsahtamatta edes taakseen hän juoksi suoraa päätä työhuoneeseensa ja heittäytyi siellä suin päin häntä varten valmistetulle vuoteelle, kääriytyi suonenvedontapaisesti pää edellä hursteihin ja jäi siihen liikkumattomana pariksi tunniksi, unettomana, ajatuksitta, kivenpaino sydämellään ja tylsä, liikkumaton epätoivo sielussaan. Silloin tällöin koko hänen ruumiinsa vavahteli kuin vilutaudissa. Hänen mieleensä johtui asioita, joilla ei ollut mitään yhteyttä toistensa kanssa ja jotka eivät sopineet tähän tilaisuuteen. Toisinaan hän ajatteli esimerkiksi sitä vanhaa seinäkelloa, joka oli ollut viisitoista vuotta sitten hänen huoneessaan Pietarissa ja josta minuuttiviisari oli pudonnut, toisinaan perin iloista virkatoveriansa Milbois'ta ja sitä, miten he yhdessä Aleksanterin puistossa olivat kerran saaneet kiinni varpusen ja sitten huomanneetkin yht'äkkiä, että toinen heistä oli jo kollegiasessori, ja silloin he nauroivat niin, että puisto raikui. Luulen, että hän nukahti vasta noin seitsemältä aamulla itse sitä huomaamattakaan ja nukkui makeasti nähden ihania unia. Herättyänsä noin kymmeneltä aamulla hän hurjasti hypähti vuoteelta, muisti samassa kaiken ja löi lujasti kämmenellään otsaansa. Tänä aamuna hän ei välittänyt aamiaisesta, ei Blümistä, ei poliisimestarista, ei virkamiehestä, joka ilmestyi muistuttamaan häntä siitä, että – – – skin kokouksen osanottajat odottavat häntä puheenjohtajakseen, hän ei kuunnellut mitään eikä ollut ymmärtävinään mitään, vaan karkasi kuten mielipuoli Julija Mihailovnan puolelle. Siellä Sofia Antropovna, hienosta perheestä kotoisin oleva vanhus, joka jo kauan oli elellyt Julija Mihailovnan luona, sai vaivoin hänelle selvitetyksi, että hänen vaimonsa oli suvainnut lähteä suuressa seurassa, joka ajoi kolmessa vaunussa, jo noin kymmeneltä aamulla Varvara Petrovna Stavroginan luo Skvorešnikiin katsomaan, oliko paikka sopiva toista aiottua juhlaa varten, juhlaa, jota oli määrä viettää parin viikon perästä ja josta oli jo sovittu kolme päivää sitten itsensä Varvara Petrovnan kanssa. Tämä sanoma hämmästytti Andrei Antonovitšia, hän palasi työhuoneeseensa ja käski viipymättä valjastaa hevoset. Hän malttoi tuskin odottaa niitä. Hänen sielunsa kaipasi Julija Mihailovnaa, — vain katsahtaa kerran häneen, olla hänen lähellään, vaikkapa vain viisi minuuttia. Ehkä tämäkin katsahtaisi häneen, huomaisi hänet, hymyilisi kuten ennenkin ja antaisi anteeksi — oi, voi! »Miksi hevosia ei kuulu?» Koneentapaisesti hän aukaisi pöydällä olevan paksun kirjan (toisinaan hänen tapansa oli näin ennustaa kirjasta, aukaista se umpimähkään ja lukea se kohta, mikä osui oikealle sivulle kolmannelle riville ylhäältäpäin lukien). Tällä kertaa tuli: »Toul est pour le meilleur des mondes possibles». Voltaire, Candide. Hän sylkäisi ja kiiruhti ajoneuvoihin: »Skvorešnikiin!» Jälkeenpäin ajomies kertoi, että herra oli koko matkan häntä hoputtanut, mutta kun viimein oli ajettu aivan lähelle herraskartanoa, tämä olikin äkkiä käskenyt kääntää takaisin ja ajaa taas kaupunkiin, yhä hoputtaen: »Sukkelammin, ole hyvä, sukkelammin.» Mutta tuskin oli ehditty kaupungin vallille, kun »he olivat käskeneet taas pysähdyttää, astuivat alas ajoneuvoista ja lähtivät tien yli pellolle, ajattelin, että ehkäpä lie kysymyksessä jokin tapahtumainen, mutta he alkoivatkin vain tarkastella kukkasia ja seisoskelivat näin pitkän aikaa, oikein tuntui kummalliselta, tosiaankin, oikeinpa jouduin hämilleni». Näin kertoi ajomies. Muistan, millainen ilma oli tuona aamuna: oli kylmä ja kirkas, tuulinen syyskuun päivä. Andrei Antonovitšin eteen, hänen, joka oli pysähtynyt tien laidalle, avautui synkkä näky: paljaat pellot, joilta jo kauan sitten vilja oli korjattu, ulvahteleva tuuli pieksi joitakin säälittäviä kuihtuneita keltaisten kukkien tähteitä… Mahtoikohan hän verrata itseänsä ja kohtaloansa noihin kuihtuneisiin kukkiin, jotka syksy ja hallat olivat palelluttaneet. Tuskinpa sentään. Luulenpa jokseenkin varmasti, että hän ei edes ajatellut kukkia, vaikka ajomies niin oli luullut, ja samoin arveli myös juuri sinä hetkenä poliisimestarin ajoneuvoissa paikalle saapunut ensimmäisen osaston komisarjus, joka vakuutti sitten myöhemmin, että hän todellakin oli tavannut esivallan seisomassa kädessään kimppu keltaisia kukkia. Tämä komisarjus — perin innokas hallintoviranomainen, Vasili Ivanovitš Flibustjerov, oli vasta äsken saapunut vieras kaupungissamme, mutta siitä huolimatta hän oli jo ehtinyt kunnostautua ja saavuttaa mainetta määrättömällä työinnollaan, eräänlaisella yliyrityksellä kaikissa edesottamisissaan, niin hyvin toimeenpanevissa tehtävissään kuin synnynnäisesti epäraittiissa tilassaan. Hypähdettyään ajoneuvoilta ja hämmästyttyään aika tavalla nähtyään päällikkönsä toimet hän aivan mielettömästi, mutta kuitenkin sangen vakuuttavasti yhdessä ainoassa hengähdyksessä teki tiettäväksi, että »kaupungissa oli levotonta».

— Häh? Mitä? — Andrei Antonovitš kääntyi hänen puoleensa ankarin kasvonilmein mutta vähääkään ihmettelemättä ja ollenkaan muistamatta ajoneuvoja ja ajomiestä, aivan kuin olisi ollut omassa työhuoneessaan.

— Ensimmäisen osaston komisarjus Flibustjerov, teidän ylhäisyytenne.
Kaupungissa on kapina.

— Flibustjeritko? virkkoi — Andrei Antonovitš ajatuksissaan.

— Aivan niin, teidän ylhäisyytenne. Špigulinilaiset kapinoivat.

— Špigulinilaiset!…

Jotakin tuttua tuli hänen mieleensä kuullessaan tuon nimen »Špigulinilaiset». Hän oikein vavahti ja vei sormensa otsalleen: »špiguliinilaiset!» Ääneti, mutta yhä vielä mietteissään hän kiirehtimättä lähestyi ajoneuvojansa, istuutui niihin ja käski ajaa kaupunkiin. Komisarjus ajoi omillaan hänen jäljessään.

Saatan kuvitella, että hän matkalla ajatteli kaikenmoisia huvittavia asioita, eriaiheisia, mutta tuskinpa hänellä kuitenkaan oli mitään vakaata yhtenäistä suunnitelmaa tai jotakin määrätynlaista tarkoitusta ajaessaan kuvernöörin talon edessä olevalle torille. Mutta tuskin hän oli huomannut riviin asettuneen ja vakaasti seisovan »kapinallisten» joukon, poliisiketjun, voimattoman (ehkäpä tämä oli vain tahallaan voimaton) poliisimestarin ja tuon häneen kohdistuvan yleisen odotuksen, kun veri alkoi samassa virrata kohti hänen sydäntänsä. Kalpeana hän nousi ajoneuvoista.

— Lakit pois! — hän virkkoi tuskin kuuluvasti ja hengityksen salpautuessa, — polvillenne, — hän vingahti odottamatta, itselleenkin odottamatta, ja kas tämä odottamattomuushan se ehkä ratkaisikin kaiken. Tapahtui kuten laskiaismäenlaskussa: voiko mitenkään pysähdyttää keskelle mäkeä kelkkaa, joka jo kerran on lähtenyt alamäkeä liukumaan? Pahaksi onnekseen Andrei Antonovitš oli ikänsä kaiken ollut kuulu siitä, että hänellä oli selväpiirteinen luonne ja että hänen tapansa ei ollut koskaan huutaa räyskiä ja polkea jalkaa kenellekään. Mutta tällaisethan saattavat olla vieläkin vaarallisempia silloin, kun sattuu, että näiden kelkka jostakin syystä ryöstäytyy mäkeä alas vierimään. Hänen silmissään musteni.

— Flibustjerit! — Hän kiljaisi vingahdellen, aivan tolkuttomasti ja katkeilevin äänin. Hän pysähtyi hetkeksi itsekään tietämättä, mihin olisi ollut ryhdyttävä, mutta kuitenkin hyvin tietäen ja vaistoten koko olemuksellaan, että hänen välttämättä oli nyt jotakin tehtävä.

— »Herra Jumala!» — kuului kansan joukosta. Joku maalaispoika alkoi tehdä ristinmerkkejä, kolme, neljä miestä oli jo todella vähällä laskeutua polvilleen, mutta kaikki muut alkoivat liikkua yhtenä joukkona noin kolme askelta eteenpäin, ja samassa he jo kajahduttivat: »Teidän ylhäisyytenne… olemme, neljäkymmentä kussakin ryhmässä… tehtaan isännöitsijä… etkö voisi sanoa sanaasi puolestamme» j.n.e., j.n.e., siitä ei voinut saada minkäännäköistä selvää.

Voi! Andrei Antonovitš ei päässyt siitä perille. Kukkaset olivat yhä vielä hänen kädessään. Kapina oli aivan silminnähtävä, aivan kuten äsken Stepan Trofimovitšille kuomureki. Mutta sillä välin kuin »kapinallisten» joukko tuijotti häneen silmät selällään, hyöri hänen edessään »kiihoitteleva» Pjotr Stepanovitš, joka ei eilisestä päivästä lähtien ollut häntä hetkeksikään jättänyt, — Pjotr Stepanovitš, se samainen Pjotr Stepanovitš, jota hän vihasi…

— Raippoja! — hän huudahti vielä odottamattomammin.

Syntyi kuolon hiljaisuus.

Kas näin oli kaikki tapahtunut aivan alusta alkaen, mikäli voin päättää tarkoista tiedonannoista sekä omista arveluistani. Mutta mitä pitemmälle tullaan, sitä epätarkemmiksi käyvät tiedonannot samoinkuin omat arvelunikin. On kuitenkin muutamia tosiasioita tullut tietoomme.

Ensinnäkin, raipat ilmestyivät jollakin tavoin hieman liian kiireellisesti: ne oli nähtävästi tuotu kaiken varalta huomaavaisen poliisimestarin toimesta. Rangaistusta joutui kärsimään luultavasti kaiken kaikkiaan vain kaksi, tuskin niitä oli kolmea, tästä olen aivan varma. On kai ilmeistä kuvittelua, että muka kaikkia olisi rangaistu tai että ainakin puoli joukosta olisi joutunut kärsimään. Joutavaa puhetta on sekin, että joku ohikulkeva köyhä, mutta hieno naishenkilö oli muka »siepattu kiinni ja viipymättä jostakin syystä ruoskittu», vaikka tästä naishenkilöstä minä itsekin luin jonkin ajan kuluttua erään pietarilaisen sanomalehden kirjeenvaihtajan uutisesta. Monet meillä väittivät, että muudan hautajaisapurenkaan ylläpitämän vanhain turvakodin hoidokki Avdotja Petrovna Tarapygina oli muka palatessaan vierailulta turvakotiin kulkenut torin kautta, tunkeutunut katsojien joukkoon aivan sulasta uteliaisuudesta ja nähdessään, mitä tapahtui, huudahtanut: »Hyi häpeätä!» ja sylkäissyt. Tämän vuoksi hänet oli muka otettu kiinni ja hänelle oli »annettu mitä kuuluu». Tästä tapahtumasta ei puhuttu ainoastaan sanomalehdistössä, vaan kaupunkilaiset hätäpäissään panivat jo hänen auttamisekseen keräyslistankin kiertämään. Minäkin merkitsin siihen kaksikymmentä kopeekkaa. Ja mitä arvelette? Jälkeenpäin kävi selville, että tuollaista turvakodin hoidokkia Tarapyginaa ei ollut olemassakaan. Minä itse kävin hänestä tiedustelemassa hautuumaan turvakodista: Siellä ei oltu koskaan sellaisesta Tarapyginasta kuultu, ja vähät siitä, siellä suorastaan loukkaannuttiin, kun kerroin heille kiertelevän huhun. Tästä olemattomasta Avdotja Petrovnasta minä oikeastaan mainitsen vain sen vuoksi, että Stepan Trofimovitšille oli vähällä käydä aivan kuten tällekin (siinä tapauksessa, jos tämä todellakin olisi ollut olemassa); luulenpa melkein, että hänestä saikin aiheensa Luo tolkuton Tarapygina-huhu, s.o., sittenkuin juoru oli jo ehtinyt kehittyä tarpeeksi, Stepan Trofimovitš oli muokattu jonkinlaiseksi Tarapyginaksi En ymmärrä mitenkään, kuinka hän ehti livahtaa luotani heti, kun olimme saapuneet torille. Aavistaen pahaa aioinkin ensin viedä hänet torin laitaa pitkin suoraan kuvernöörintalon portaille, mutta uteliaisuus valtasi kuitenkin minut, ja senvuoksi pysähdyin hetkeksi kysyäkseni jotakin ensimmäiseltä vastaantulijalta, ja kun katsahdin ympärilleni, Stepan Trofimovitš oli jo hävinnyt vierestäni. Vaistoni ohjaamana riensin heti hakemaan häntä kaikkein vaarallisimmalta paikalta. Jostakin syystä minusta tuntui, että hänenkin kelkkansa oli nyt lähtenyt kiitämään mäkeä alas. Löysinkin hänet todella aivan tapahtumien keskustasta. Muistan siepanneeni häntä kädestä, mutta hän katsahti minuun ylpeän hiljaisesti ja määrättömän arvokkaasti.

— Cher, — hän virkkoi, ja hänen äänessään värähti jokin liiasta pingoittuneisuudesta katkennut kieli. — Jos kerran kaikki nämä täällä torilla meidän läsnäollessamme noin häikäilemättömästi antavat määräyksiänsä, niin mitä voisikaan silloin odottaa tuolla… silloin kun hänen on toimittava itsenäisesti.

Ja vihasta aivan vapisten ja katseessa taistelunvaatimus hän kohotti julman paljastushaluisesti sormensa parin askelen päässä meistä seisovaa ja meihin tuijottavaa Flibustjerovia kohti.

— Tuolta? — huudahti Flibustjerov ja hänen katseensa hämärtyi. — Miltä tuolta? Entä kuka sinä olet? — hän astui Stepan Trofimovitšin luo nyrkkiään pudistellen. — Ken olet? — hän ulvahti mielettömästi, kipeän tuskaisesti ja epätoivoisesti (huomautan, että hän tunsi Stepan Trofimovitšin erinomaisen hyvin ulkonäöltä). Vielä hetki Flibustjerov olisi varmasti siepannut häntä kauluksesta, mutta kaikeksi onneksi Lembke käänsi huudon kuultuansa päänsä meitä kohti. Hämmästyneenä, mutta tarkkaavasti hän katsahti Stepan Trofimovitšiin, aivan kuin hänelle samassa olisi jotakin selvinnyt, ja yht'äkkiä hän kärsimättömästi viittasi kädellään. Flibustjerov vaikeni.. Yritti viedä Stepan Trofimovitšin pois kansanjoukosta. Luulenpa muuten, että häntä jo itseäänkin halutti peräytyä.

— Kotiin, kotiin, — vaadin itsepäisesti, — siitä, ettemme saaneet selkäämme on meidän kiittäminen yksinomaan Lembkeä.

— Menkää, ystäväni, syy on yksin minun, en tahdo sekoittaa teitä tähän. Teillä on tulevaisuutta ja eräänlaisia mahdollisuuksia, mutta minä — mon heure a sonné [hetkeni on tullut].

Hän astui lujin askelin kuvernöörintalon ulkoportaille. Ovenvartija tunsi minut. Me ilmoitimme molemmat aikovamme Julija Mihailovnan luo. Vastaanottohuoneessa me istuuduimme ja aloimme odotella. En tahtonut jättää yksin ystävääni, mutta pidin vielä tarpeettomana puhua hänelle mitään. Hän oli kuten ihminen, joka on päättänyt uhrata elämänsä varmaan kuolemaan isänmaansa puolesta. Me emme istuneet vierekkäin, vaan eri puolilla huonetta, minä lähempänä ovensuuta, hän taas kauempana päinvastaisella suunnalla. Hän istui miettiväisenä, pää hieman taivutettuna ja nojasi kevyesti käsin kävelykeppiinsä. Leveälieristä hattuansa hän piteli vasemmassa kädessänsä. Näin me istuimme noin kymmenen minuuttia.