Sorrettuja ja solvaistuja: Romaani

by Fyodor Dostoyevsky

I.

Hetkisen kuluttua me nauroimme kuni hupsut.

— Antakaa, antakaahan minun kertoa, sanoi Alesha sointuvalla, heleällä äänellä. — Te luulitte, että kaikki on samaa, kuin ennenkin… että minulla on vain mitätön asia… Minä vakuutan teille, että asiani on mitä hauskimpia. Vaikenettekohan jo kohtakin!

Hän niin mielellään tahtoi kertoa. Hänet nähdessä saattoi luulla hänellä tärkeitäkin uutisia olevan. Mutta naivi ylpeytensä, teeskennelty mahtavuutensa sai Natashan yhä enemmän nauramaan. Tahtomattani täytyi minunkin yhtyä nauruun. Ja mitä enemmän Alesha meille äkäili, sitä enemmän me nauroimme. Aleshan harmi ja lapsellinen epätoivo saattoivat meidät lopulta semmoisiksi, että jos meille näytti vaikka sormen päätä, kuten mitshmanille Gogolin kertomuksessa, sai se meidät rajuimman naurun valtaan. Mavra tuli keittiöstä, asettui ovelle ja harmistuneena katseli meitä, ollen pahoillaan siitä kun Alesha ei saanutkaan Natashalta toria, kuten hän hyvillä mielin näinä viitenä päivänä oli odottanut, vaan sitä vastoin kaikki olivat niin iloisia.

Viimein huomattuaan, että naurumme Aleshaa harmitti, lakkasi Natasha nauramasta.

— Mitä sinä sitten aiot kertoa? kysäsi hän.

— Mitä, pitääkö valmistaa teetä, vai? ehätti Mavra kysymään.

— Mene, Mavra, mene, sanoi Alesha, huitoen käsillään Mavralle, koettaen ajaa hänet pois. — Minä kerron kaikki, mitä oli, kaikki, mitä on ja kaikki, mitä tulee, sillä minä tiedän kaiken sen. Kyllä näen, ystäväni, te haluatte tietää, missä näinä viitenä päivänä olen ollut, — sen kaiken minä tahdon kertoa, mutta te ette salli. No, ja ensiksikin, minä olen koko ajan valehdellut sinulle, Natasha, koko tämän ajan, jo kauvan aikaa valehtelin, ja sepä juuri onkin pääasia.

— Valehtelitko?

— Niin, valehtelin, ja jo kokonaisen kuukauden; jo ennen isäni kotiin tuloa aloin valehdella; nyt tuli aika tunnustaa kaikki peittelemättä. Kuukausi sitten, kun isäni vielä oli matkoilla, sain minä äkkiä häneltä mahdottoman suuren kirjeen ja salasin sen teiltä kumpaseltakin. Kirjeessä hän suoraan ja lyhyesti, — ja, huomatkaa se, niin totisella tavalla, että minä oikein säikähdin — ilmoittaa minulle, että minun kosimisasiani on saatu suotuisaan loppuun, että morsiameni on ihanne-ihminen; että minä tietysti en ansaitse häntä, mutta kumminkin minun välttämättömästi täytyy hänet ottaa. Ja siksipä hän käskee, että olisin valmis, että karkottaisin päästäni kaikki hullutukset ja niin edespäin, — no, tietty se, mitkä hullutukset. Kas, tämän kirjeen minä salasin teiltä.

— Etpä ollenkaan salannut! keskeytti Natasha, — olipa millä kehaista! Asia kumminkin on niin, että sinä kirjeen saatuasi heti siitä kerroit. Minä muistankin, mitenkä kohta muutuit hyvin kuuliaiseksi, oikein helläksi etkä poistunut luotani, aivan kuin olisit jotain pahaa tehnyt, ja koko kirjeen vähissä erin kerroit meille.

— Mahdotonta, pääasiaa varmaan en kertonut. Kenties te jotain arvasitte, se olkoon teidän asianne, minä vain en ole kertonut. Minä salasin ja kärsin hirveästi.

— Minä muistan, Alesha, että te silloin usein kysyitte neuvoani ja minulle kerroitte kaikki, tietysti vähittäin, arveluina, sanoin minä, katsoen Natashaan.

— Kaikki kerroit! Älä suotta siinä kehukaan! sanoi Natasha. — Ja mitäpä sinä voisit salata? Sinäkö osaisit valehdella? Jopa Mavrakin tiesi koko asian. Tiesithän sinä, Mavra?

— Miksikä en olisi tietänyt! vastasi Mavra pistäen päänsä ovesta. —
Kolmena ensi päivänä kaikki kertoi. Sinäkö osaisit viekastella!

— Hyi, kun harmittaa puhella teidän kanssanne! Sinä teet kaiken tämän vain vihassasi, Natasha! Ja sinä, Mavra, myöskin erehdyt. Minä muistan, että olin silloin kuin mielipuoli; muistatkos, Mavra?

— Kuinkas en muistaisi. Olethan sinä nytkin, kuin mikäkin mielipuoli.

— Ei, ei, en minä sitä tarkoita. Muistappas! Silloin ei meillä ollut rahaa, ja sinä kävit panttaamassa minun hopeaisen sikarikoteloni; ja sinulle, Mavra, salli minun huomauttaa, että sinä olet liian epäkohtelias minulle. Ja siihen on Natasha sinut totuttanut. No, olkoon, että minä todellakin teille kaikki kerroin jo silloin, vähittäin (nyt johtuu se mieleeni). Mutta henkeä, kirjeen henkeä te ette tiedä, ja kirjeessähän onkin pääasia se, missä hengessä se on kirjoitettu. Sitä minä tarkoitan.

— No, missä hengessä se sitten oli kirjoitettu? kysäsi Natasha.

— Kuules, Natasha, sinä kysyt — ikäänkuin laskisit leikkiä. Älä laske leikkiä. Minä vakuutan sinulle, asia on hyvin tärkeä. Se oli semmoisessa hengessä, että käteni hervahtivat. Ei vielä koskaan isäni minulle sillä tapaa puhunut. Se on, pikemmin Lissabon sortuu, kuin hänen tahtonsa jää täyttämättä; kas, semmoinen henki oli kirjeessä.

— No, no, kerroppas; miksikä sinä sitten salasit sen minulta?

— Oh, kaikkeapas! Etten sinua säikyttäisi. Toivoin itse voivani kaikki hyvin sovittaa. No, niin siis, tuon kirjeen jälkeen, kun isäni palasi, alkoivat kärsimykseni. Minä valmistausin vastaamaan hänelle lujasti, selvästi, totisesti, mutta jostain syystä ei se onnistunutkaan. Ja hän kun ei edes kysellytkään; mokomakin viekas! Päin vastoin oli olevinaan, niinkuin asia olisi jo kokonaan ratkaistu, ja meidän välillämme ei voisikaan olla minkäänlaista riitaa ja erimielisyyttä. Kuulethan, ei voisikaan olla; mokomaa itseluottamusta! Minulle oli hän oikein lempeä, hellä. Minä oikein hämmästyin. Kuinka viisas hän onkaan, jospa te tietäisittekään, Ivan Petrovitsh! Hän on hyvin paljon lukenut, paljon tietää; jos vain kerran katsotte häneen, tietää hän jo kaikki teidän ajatuksenne aivan kuin omansa. Kas, senpä vuoksi lienevätkin nimittäneet hänet jesuiitaksi. Natasha ei kärsi, että minä häntä kehun. Älä suutu, Natasha. No, niin siis … mutta sivumennen sanoen: hän ei alussa antanut minulle rahaa, mutta nyt eilen jo antoi. Natasha, enkelini! Nyt on loppunut köyhyytemme! Kas tässä! Sen, mitä hän minulta oli rangaistukseksi pidättänyt puolena vuotena, eilen kaikki antoi; katsokaas, minkä verran; minä en vielä ole laskenutkaan. Mavra, katsoppas, kuinka paljon on rahaa! Nyt ei enää tarvitse lusikoita ja nappeja pantata!

Hän veti taskustansa jotensakin paksun pakan seteleitä, ehkäpä noin puolentoista tuhatta ruplaa, ja laski sen pöydälle. Mavra tarkasteli sitä ihmetellen ja kehui Aleshaa. Natasha käski kertomaan lisää.

— No, niin siis — mitäpä tekisin, ajattelin? pitkitti Alesha. — Kuinka voisin tehdä hänen tahtoansa vastaan? Se on, minä valalla vakuutan teille kummallekin, että jos hän olisi ollut minulle vihainen, eikä niin hyvä, en minä olisi huolinut mistään. Olisin suoraan hänelle sanonut, etten tahdo, että jo olen kasvanut ja tullut mieheksi ja nyt — asia on lopussa. Ja uskokaa pois, olisin pysynyt päätöksessäni. Mutta nyt — mitä minä sanoisin? Mutta älkäätte minuakaan syyttäkö. Minä huomaan, ettet sinä näytä kokonaan tyytyväiseltä, Natasha. Miksi te vaihdatte keskenänne silmäyksiä? Varmaankin ajattelette: kas kun mies pian kiedottiin, ei tuossa ole pisaraakaan lujuutta. Sitä on, lujuutta löytyy, vieläpä enemmän, kuin te luulettekaan! Sen todistukseksi mainitsen, että huolimatta asemastani minä samassa sanoin itselleni: se on velvollisuuteni; minä olen velvollinen sanomaan isälleni kaikki, kaikki, ja aloin puhua, sanoinkin kaikki, ja hän kuunteli minua.

— No ja mitä sinä sitten sanoit? kysäsi Natasha levottomasti.

— Sanoin, etten minä huoli uutta morsianta, vaan että minulla on omani, — sinä. Se tahtoo sanoa, suoraan minä en ole vielä sitä sanonut, mutta minä valmistin hänet sitä kuulemaan, ja huomenna sanon; niin minä jo päätin. Ensin minä puhuin hänelle, että rahan vuoksi naiminen on häpeätä ja alhaista, ja että pitää itseämme jonakin ylhäisönä on puoleltamme tyhmyyttä (minä näes, olen hänen kanssansa aivan avomielinen, aivan kuin veljesten kesken). Sitten kohta selitin hänelle, että minä olen tiers-état ja että tiers-état c'ést l'essentiel; että olen ylpeä siitä, kun olen kaikkien toisten kaltainen, enkä tahdo olla muista eroava … sanalla sanoen, minä esitin hänelle kaikki nuo oikeat ideeat… Minä puhuin lämmöllä, puoleeni vetävästi. Kummastelin oikein itse itseäni. Lopulta minä todistin hänelle hänenkin katsantokantansa mukaan … sanoin suoraan: mitäs ruhtinaita me olemme? Ainoastaan syntyperältämme vain semmoisia; mutta mitä ruhtinaallista meissä itse asiassa on? Erinäistä rikkautta, ensiksikään, ei ole, ja rikkaushan — on pääasia. Nykyään on ruhtinaista mahtavin Rodschild. Toiseksi ei meitä oikeassa ylhäisessä maailmassa ole enään pitkään aikaan nähtykään. Viimeinen oli eno Semen Valkovski, ja hänkin oli vain Moskovassa tunnettu; hänkin vain siitä, että tuhlasi viimeiset kolme sataa sielua, ja jos ei isä olisi itse rahoja ansainnut, niin olisivat pojanpojat kyntäneet, kuten jo semmoisia ruhtinaita löytyykin. Ei siis olekkaan meillä syytä ylpeilemiseen. Sanalla sanoen, minä sanoin kaikki, mitä sisimmässäni tunsin, — kaikki sanoin innolla ja peittelemättä, vieläpä yhtä ja toista lisäsinkin. Hän ei yhtään vastustanut, alkoi vain moittia minua, ett'en ole käynyt kreivi Nainskilla, ja sitten sanoi, että täytyy etsiä ruhtinatar K:n, minun ristiäitini suosiota, ja että jos ruhtinatar K. ottaa minut hyvästi vastaan, niin otetaan hyvästi kaikkialla, ja niin on minulla hyvä tulevaisuus, ja sitten alkoi hän luetella minulle hyvää ja parasta! Se tietysti oli kaikki vain viittauksia siihen suuntaan, että kun minä valitsin sinut, Natasha, niin nuo toiset kaikki hylkäsin; että se, muka, oli siis sinun vaikutustasi. Mutta ei hän ole vielä tähän saakka sitä suoraan sanonut, näkyypä oikein semmoista karttavan. Kumpikin meistä viekastelee, odotamme, koetamme saada toisiamme kiinni, mutta ole varma, että vielä meille kerran onnen päivä koittaa.

— Hyvä, hyvä; mitenkä asia päättyi, minkä päätöksen hän teki? Sehän on pääasia. Kummoinen lörppö sinä oletkaan, Alesha…

— Herra hänet ties, ei sitä osaa käsittää, mitä hän päätti; enkä minä ollenkaan ole lörppö, minä puhun asiaa: ei hän sanonut millaistakaan päätöstä, hän vain hymyili kaikille todisteluilleni, mutta hymynsä näytti semmoiselta, niinkuin hän säälisi minua. Kyllähän minä käsitän, että se on alentavaista, mutta minä en pidä sitä häpeänä. Minä, sanoi hän, olen kanssasi samaa mieltä, mutta lähdetäänpäs kreivi Nainskin luo, mutta muista, älä siellä tästä puhu mitään. Minä kyllä ymmärrän sinua, mutta he eivät ymmärrä. Tuntuu siltä, niinkuin nuo kaikki eivät hyvin ottaisi isäänikään vastaan; näyttävät jostain olevan vihoissaan. Yleensä ylhäisessä seurapiirissä jostain syystä ei isääni oikein siedetä. Ensi alussa otti kreivi minut vastaan kovin juhlallisena, aivan ylhäisen ylpeästi, niinkuin olisi kokonaan unohtanut, että olin heillä kasvanut, alkoipa muistella, ken olisinkaan, oikein totta! Hän, näes, on vihainen minun kiittämättömyyteni vuoksi, mutta minä vakuutan, se ei ollenkaan ollut kiittämättömyyttä; heillä on niin hirmuisen ikävää — sen vuoksi en käynytkään heillä. Hyvin huolimattomasti hän otti vastaan isänikin, enkä minä ollenkaan käsitä, minkä vuoksi isäni siellä käykään. Tuo kaikki harmitti minua. Isä parkani täytyy hänen edessään miltei kumarrella; minä tiedän, että se kaikki tapahtuu minun tähteni, mutta minä en tarvitse mitään. Minä olin jo sanomaisillani isälleni nuo ajatukseni, mutta vaikenin kumminkin. Ja turhaa olisi sanoakin! Hänen vakaumustansa minä en saa muutetuksi, suotta vain harmittaisin häntä, onhan hänellä niinkin jo raskas olo. No, ajattelin, minäpä käytän viekkautta, voitan sillä heidät, saatan kreivin kunnioittamaan itseäni, — ja arvaattekos? Heti saavutinkin sen, jossain yhdessä päivässä muuttui kaikki! Nyt ei kreivi Nainski tiedä, minne panisi minut istumaan. Ja sen kaiken tein minä, yksin minä, omalla viisaudellani, isäni oikein suuresti kummasteli sitä!…

— Kuulehan, Alesha, parasta olisi, kun kertoisit asiasta! huudahti Natasha maltittomana. — Minä luulin, että sinä kerrot jotain meidän asiastamme, mutta sinä yhä vain haluat kertoa, miten kunnostit itseäsi kreivi Nainskin luona. Vähät minä sinun kreivistäsi välitän!

— Vähät välitän! Kuuletteko, Ivan Petrovitsh, mitä hän sanoo? Siinähän juuri onkin asian ydin. Sallikaa vain minun kertoa… Ja viimein (miks'en sanoisi suoraan!) kuules, Natasha, ja tekin, Ivan Petrovitsh, minä, kenties, toisinaan todellakaan en osaa oikein ajatella; no, olkoonpa, (onhan joskus niin ollutkin) että olen tyhmäkin. Mutta silloin minä, voin vakuuttaa, osotin paljon viisasta kekseliäisyyttä … no … ja, vieläpä, oikein suurta ymmärrystäkin; niin että minä luulin teidänkin olevan iloisia, etten minä aina ole… ymmärtämätön.

— Ah, mitä sinä nyt, Alesha, älähän nyt! Sinä minun kyyhkyläiseni!

Natasha ei voinut sietää, että Aleshaa pidettiin ymmärtämättömänä. Kuinka usein olikaan Natasha minulle pahoillaan, vaikkei sitä sanoin ilmoittanut, jos minä, liikoja kursailematta, näytin Aleshalle toteen, että hän teki jonkun tyhmyyden; se oli Natashan sydämmen arka kohta. Hän ei voinut sietää Aleshan halventamista, ja varmaankin sen vuoksi sitä vähemmän, että hän itse sisimmässään tunnusti Aleshan semmoiseksi, jonka äly ei kestänyt tarkkaa arvostelua. Omaa mielipidettään ei hän kumminkaan ilmaissut ja pelkäsi loukkaavansa Aleshan itserakkautta. Alesha taas oli tällöin aina erittäin tarkka huomaamaan ja aina arvasi Natashan salaiset tunnelmat. Natasha näki sen ja tuli siitä kovin pahoille mielin, alkoi imarrella ja hyväillä häntä. Siksipä nytkin Aleshan sanat saivat niin kipeän kaiun Natashan sydämmessä.

— Älähän, Alesha, sinä olet vain kevytmielinen, etkä ollenkaan ole ymmärtämätöin, pitkitti Natasha, — miksikä sinä itseäsi halvennat?

— No, hyvä; no niin, antakaa siis minun puhua loppuun. Kreivillä käyntimme jälkeen isäni oikein vihastui minulle. Minä ajattelin: odotappas! Ajoimme silloin ruhtinattarelle; jo kauan aikaa ennen kuulin, että hän on vanhuudesta melkein höperönä ja lisäksi kuuro sekä erittäin paljon rakastaa pikku koiria. Niitä hänellä on kokonainen karja ja niitä hän kaikesta sielustaan helli. Huolimatta kaikesta tästä on hänellä ylhäisessä piirissä hyvin suuri vaikutusvalta, niin että kreivi Nainskikin, le superbe, hänelle antichambre tekee. Minäpä tiellä laitoinkin suunnittelun kaikille toimilleni, ja arvatkaas, mille perustukselle? Sille, että minusta kaikki koirat pitävät, oikein totta! Minä olen sen huomannut. Tuleeko se siitä, että minussa on jotain magnetismia, vaiko siitä, että minä itse pidän hyvin paljon kaikista eläimistä, en osaa sanoa, koirat vain minusta pitävät, se on varma. Niin, huomautanpa tässä nyt sivumennen magnetismista. Minä en sinulle vielä kertonut, Natasha, että me näinä päivinä kutsuimme henkiä; olin erään henkienkutsujan luona: se on hirveän huvittavaa, Ivan Petrovitsh; minä oikein hämmästyin. Minä kutsuin Julius Caesarin.

— Ah, kaikkeapa! No, mitä sinä Julius Caesarilla teet? huudahti
Natasha nauraen ääneensä. — Sitä vielä puuttui!

— No, miksikä … ikäänkuin minä olisin joku… Miksikä minulla ei olisi oikeutta kutsua Julius Caesaria? Tuleeko hän siitä pahemmaksi? Kas, nyt hän nauraa tuossa!

— No, eihän hän, tietysti, siitä pahene, ah, sinä kyyhkyläiseni! No, ja mitä se Julius Caesar sanoi sinulle?

— Ei se sanonut mitään. Minä vain pitelin lyijykynää, ja se itsestään liikkui paperilla ja kirjoitti sanoja. Se kirjoitti, niin toiset sanoivat minulle, Julius Caesar. En minä sitä usko.

— Mitä se kirjoitti?

— Kirjoitti, "kastu" tai jotain siihen suuntaan kuin on Gogolin kertomuksessa … mutta lakkaahan jo nauramasta!

— Kerrohan nyt ruhtinattaresta!

— No, kun te yhä keskeytätte minut. Tultuamme ruhtinattarelle aloin minä hyväillä Mimiä. Tuo Mimi — se on, näes, vanha, ruma, mitä ilettävin koiran luuska, joka kaiken lisäksi on itsepintainen ja pureksija. Ruhtinatar pitää siitä kuin silmäterästänsä; se ehkä lieneekin hänen ikäisensä. Minä aloin sillä, että syöttelin sille karamellia ja noin kymmenessä minutissa opetin sen antamaan käpälää, jota tekemään sitä ei oltu saatu sen koko elinaikana opetetuksi. Ruhtinatar tuli oikein haltioihinsa; miltei itkenyt ilosta: "Mimi! Mimi! Mimi antaa käpälää!" Jos joku sattuu tulemaan, sanoo hän: "Mimi antaa käpälää! Kummipoika opetti sen sille!" Kreivi Nainski tuli, sille taas: "Mimi antaa käpälää!" Minuun katsoo hän melkein ilokyyneleet silmissä. Oikein hyvä mummo; oikein on sääli häntä. Minä en siekaillut, osotin uudestaan hänelle imartelua: hänellä on nuuskarasian kannessa hänen oma kuvansa, hänen morsiusajaltansa, noin kuusikymmentä vuotta sitten. Tuon nuuskarasian hän sattui pudottamaan. Minä nostan sen ja sanon, niinkuin en tietäisikään: Cruelle charmante peinture! Tämä on ihanteellisen kaunis! Nytpä hän kokonaan heltyi, alkoi kanssani jutella tätä ja tuota, missä kävin koulua, kenen luona käyn, miten kauniit hiukset minulla on, ja niin poispäin. Minäkin huvittelin häntä, kerroin hänelle skandaalijutun parasta lajia. Semmoisista hän pitää: sormellaan vain heristi minulle, mutta muuten nauroi hyvin paljon. Pois lähtiessämme suuteli hän ja ristinmerkillä siunaili sekä vaati, että minä joka päivä kävisin häntä huvittamassa.

Kreivi puristaa kättäni; silmänsä olivat hyvin lipevät; ja isäni, vaikka onkin mitä parhain, kunniallisin ja jalomielisin ihminen, uskokaa tai älkää, oli miltei itkeä ilosta silloin, kun kahden kotiin ajoimme. Hän syleili minua, tuli avomieliseksi, ilmaisi joitakin salaperäisyyksiä, puhui virka-urasta, ylhäisistä tuttavuuksista, rahasta, avioliitosta, etten kaikkea oikein ymmärtääkään voinut. Samassa hän minulle rahaakin antoi. Se oli eilen. Huomenna menen taas ruhtinattaren luo, mutta isäni kuitenkin on jalomielisin ihminen — älkää ajatelko hänestä mitään pahaa; ja vaikka hän koettaakin vieroittaa minua sinusta, Natasha, niin tulee se siitä, että hän on erehtynyt, hän kun haluaa Katjan miljooneja, joita sinulla ei ole; niitä hän haluaa yksistään vain minun tähteni, siis vain tietämättömyydestä tekee sinulle väärin. Kukapa isä ei haluaisi onnea pojallensa? Eihän se ole hänen syynsä, että on tottunut pitämään miljooneja ainoana onnena. Semmoisiahan he ovat kaikki. Häntä tuleekin arvostella vain siltä kannalta, eikä muulta, — ja silloin onkin hän oikeassa. Minä vartavasten kiiruhdin sinun luoksesi, Natasha, vakuuttamaan sinulle sitä, sillä minä tiedän, että sinulla on ennakkoluuloja häntä vastaan, tietysti, sinä et itse ole siihen syypää. Minä en syytä sinua…

— Eikö sinulle siis mitään muuta tapahtunutkaan, kuin että menestyit kreivittären luona? Siinäkö se olikin koko viisautesi? kysäsi Natasha.

— Kuinka! Äläpäs! Sehän on vain alku… Ruhtinattaresta minä kerroin vain siksi, että, huomaa se, minä hänen kauttansa saan isäni valtoihini, mutta itse kertomuksenihan ei ole vielä alkanutkaan.

— No, kerrohan se viimeinkin!

— Tänään tapahtui minulle vielä eräs seikka, vieläpä oikein kummallinen, minä olen vielä nytkin hämmästyksissäni siitä, pitkitti Alesha. — Tahdon teille huomauttaa, että vaikka isäni onkin kreivittären kanssa päättänyt minun kosimisestani, ei kuitenkaan mitään virallista ole tähän saakka vielä ollut, niin että vaikka me tuossa hetkessä erkanisimme, ei se herättäisi mitään erityisempää huomiota; kreivi Nainski vain yksin tietää asian, mutta häntähän pidetäänkin sukulaisena ja suojelijana. Vähät siitä, että minä näinä kahtena viikkona olenkin oppinut tuntemaan Katjan, me emme kumminkaan ole tähän päivään saakka puhuneet keskenämme sanaakaan tulevaisuudestamme, se on avioliitosta ja … no, eikä rakkaudestakaan. Paitsi sitä on päätetty ensin pyytää ruhtinatar K:n suostumusta, jolta odotetaan kaikkea mahdollista suojelusta ja kultasateita. Mitä hän sanoo, sitä sanoo koko ylhäisö; hänellä on semmoinen mahtava tuttavapiiri. Minut taas välttämättömästi tahdotaan saattaa ylhäisön piiriin ja sen mukaiseksi ihmiseksi. Erittäinkin vaatii sitä kreivitär, Katjan äitipuoli. Asia on semmoinen, että kaikkien noiden kreivittären ulkomailla tekemien kepposten jälkeen ruhtinatar ehkei ota häntä vastaankaan, mutta jos ruhtinatar ei ota, niin kenties eivät toisetkaan ota; nyt olisi siis mukava tilaisuus, — minun kosimisjuttuni. Ja siksipä kreivitär, joka ennen oli asiaa vastaan, tänään kovin ilostui menestyksestäni ruhtinattaren luona; mutta se sikseen; tärkeintä on tämä. Katarina Feodorovnan minä tunsin jo viime vuonna; ja minähän silloin olin vielä poikanulikka, en voinut ymmärtää mitään, enkä siis mitään hänestä huomannutkaan…

— Asia olikin siinä, että silloin sinä rakastit minua enemmän, keskeytti Natasha, — siksi et huomannutkaan, mutta nyt…

— Ei sanaakaan enää, Natasha! huudahti Alesha kiihkeästi. — Sinä erehdyt kokonaan ja loukkaat minua. Minun ei huoli sanoa sinulle vastaan; kuuntele etemmäksi, niin tulet huomaamaan kaikki… Oh, jos sinä tuntisit Katjan! Jospa sinä tuntisit, mikä hellä, avomielinen kyyhkysydän hän on! Mutta tulethan hänet tuntemaan; kuuntele vain loppuun! Kaksi viikkoa sitten, heidän tänne tulonsa jälkeen, kun isäni vei minut Katjan luo, aloin minä häntä tarkemmin tarkastella. Minä huomasin, että hänkin tarkasteli minua. Se nostatti uteliaisuuteni; en puhukaan siitä, että minulla oli oma erityinen tarkoitus oppia tuntemaan hänet likemmin, — tämä aikomus oli jo siltä ajalta, kun sain isältäni tuon kirjeen, joka minua niin suuresti hämmästytti. En huoli puhua mitään, en huoli kehua häntä, sanon vain: hän on erityinen poikkeus kaikesta seurapiiristään. Hänellä on tuommoinen ominainen luonne, voimakas ja totuutta harrastava sielu, voimakas nimenomaan puhtaudessaan ja totuudessaan, ja minä olenkin hänenkin suhteensa poikanulikka, hänen nuorempi veljensä, huolimatta siitä, että hänellä on ikää vain seitsemäntoista vuotta. Sitten huomasin vielä yhden seikan: hän on hyvin surullinen, jotain salaista surua kantaa; hän on harvapuheinen, kotona aina on vaiti, aivan kuni säikytetty… Hän ikäänkuin jotain mietiskeli. Isääni tuntuu ikäänkuin pelkäävän. Äitipuoltansa ei rakasta, — sen minä arvasin; kreivitär itse vain jossakin tarkoituksessa yhä hokee, että tytärpuolensa häntä erittäin kovin rakastaa; se ei ole totta. Katja vain häntä vastustelematta tottelee, niinkuin olisi tehnyt hänen kanssaan siitä sopimuksen. Neljä päivää sitten, kun olin kaikki nuo huomioni tehnyt, päätin minä toteuttaa aikomukseni ja tänä iltana sen toteutuikin. Aikomukseni, näes, oli tunnustaa Katjalle kaikki, taivuttaa hänet meidän puolellemme ja sillä lailla päättää koko asia…

— Kuinka! Mitä sinä tahdoit kertoa ja mitä tunnustaa? kysäsi Natasha levottomana.

— Kaikki, ihan kaikki, vastasi Alesha. — Ja minä kiitän Jumalaa, joka antoi minulle tuon ajatuksen, mutta kuulkaa, kuulkaa! Neljä päivää sitten minä päätin näin: tahdon olla erilläni teistä ja lopettaa itse kaikki. Jos minä olisin ollut teidän kanssanne, olisin minä yhä epäröinyt, minä olisin totellut teitä, enkä suinkaan olisi uskaltanut toteuttaa aikomustani. Yksinäni ollessani, saatettuani itseni semmoiseen asemaan, että joka hetki yhä muistutin itseäni, että pitää lopettaa ja että olen velvollinen lopettamaan, minä sain rohkeutta ja — lopetin! Minä asetin velvollisuudekseni tulla tykönne päätös muassani, ja niin tulinkin!

— Mitä, mitä? Miten se asia oli? Kerro pikemmin!

— Varsin yksinkertaisesti! Minä lähestyin häntä suoraan, rehellisesti ja rohkeasti… Mutta ensin minun täytyy kertoa teille eräs edellinen tapaus, joka minua suuresti kummastutti. Vähää ennen sen edellä, kun meidän piti lähteä, sai isäni jonkun kirjeen. Minä satuin juuri samaan aikaan tulemaan hänen huoneeseensa ja pysähdyin ovelle. Hän ei huomannut minua. Häntä oli tuo kirje siinä määrin hämmästyttänyt, että hän puheli yksin ääneensä, huudahteli jotain, käveli levottomana huoneessa ja lopulta alkoi äkisti kovasti nauraa, pidellen kirjettä kädessään. Minä oikein pelkäsin mennä sisälle, odotin hiukan ja sitten menin. Isäni oli jostain syystä iloinen, kovin iloinen, puheli minulle jotenkin kummallisesti, sitten äkkiä keskeytti puheensa ja käski minun heti valmistaumaan lähtemään, vaikka olikin vielä hyvin varhainen. Ei siellä tänään ketään muita ollut, kuin isäni ja minä, ja suotta sinä, Natasha, luulit, että siellä oli vieraspidot. Sinulle ei ole oikein kerrottu…

— Ah, älähän puhu syrjäseikkoja, Alesha; sano, kuinka sinä kerroit asian Katjalle.

— Se oli onni, että me saimme olla kahden kokonaista kaksi tuntia. Minä hänelle suoraan sanoin, että vaikka meitä toisillemme tahdotaankin, niin on meidän mahdoton mennä naimisiin; että minun sydämmessäni on kaikkea myötätuntoisuutta häntä kohtaan ja että hän yksin voi minut pelastaa. Silloin minä ilmaisin hänelle kaikki. Ajatteles, hän kun ei tietänyt mitään meidän suhteistamme, minun ja sinun, Natasha! Jospa sinä olisit nähnyt, kuinka liikutettu hän oli; oikeinpa alussa säikähti. Vaaleni kokonaan. — Minä kerroin hänelle koko meidän historiamme, kuinka sinä minun tähteni jätit kotisi, kuinka elimme yksiksemme, kuinka me nyt kärsimme, kaikkea pelkäämme ja että me nyt turvaamme häneen (minä puhuin sinunkin nimessäsi, Natasha), että hän itse kävisi puolellemme ja suoraan sanoisi äitipuolellensa, ettei tahdo tulla minulle; että siinä yksistään on meidän pelastuksemme eikä meidän ole sitä mistään muualta odotettava. Hän kuunteli niin halukkaasti, niin myötätuntoisesti. Ja kummoiset silloin olivatkaan silmänsä! Näytti, niinkuin koko sielunsa olisi ollut hänen silmissään. Hänellä on ihan siniset silmät. Hän kiitti minua siitä, etten minä epäillyt häntä, ja vakuutti olevansa valmis auttamaan meitä kaikin voiminsa. Sitten alkoi hän kysellä sinusta, sanoi, että hyvin mielellään tahtoisi tutustua kanssasi, pyysi minun sanomaan sinulle, että hän jo nyt rakastaa sinua kuni sisartansa, ja että sinäkin rakastaisit häntä kuni sisartasi; ja kun hän sai kuulla, etten minä enää viiteen päivään ollut nähnyt sinua, alkoi hän heti käskeä minua lähtemään luoksesi.

Natasha oli hyvin liikutettu.

— Ja tämän edellä sinä voit kertoa seikkailujasi jonkun kuuron ruhtinattaren luona! Ah, Alesha, Alesha! huudahti Natasha, nuhtelevasti katsoen häneen.

— No, mitä, oliko Katja hyvillään, iloissaan, kun päästi sinut menemään?

— Niin, hän oli iloinen siitä, että sai tehdä hyvän työn, mutta itse hän alkoi itkeä. Sillä hänkin, näes, rakastaa minua, Natasha! Hän tunnusti, että hän alkoi jo rakastaa minua; ettei hän tapaa ketään ja että minä olin miellyttänyt häntä jo kauan aikaa, hän pani erityistä huomiota minuun erittäin sen vuoksi, että kaikkialla on vain viekkautta ja valhetta, mutta minä näytin olevan totinen ja rehellinen ihminen. Hän nousi ja sanoi: "No, Jumala kanssanne, Aleksei Petrovitsh, ja minä kun luulin…" Hän ei lopettanut lausettansa, alkoi itkeä ja poistui. Me päätimme, että hän huomenna sanoo äitipuolellensa, ettei hän tahdo tulla minulle ja että minunkin tulee sanoa kaikki isälleni ja sanoa se lujasti ja rohkeasti. Hän moitti minua, miksi minä en jo ennen hänelle sanonut: "Kunniallisen ihmisen ei tarvitse mitään peljätä!" Hän on niin jalomielinen. Isääni ei hänkään rakasta; sanoo, että isäni on viekas ja haluaa rahoja. Minä puolustin isääni; hän ei uskonut minua. Jos en huomenna onnistu asiassani isäni luona (Katja arvelee olevan varmaa, etten onnistu), silloin hänkin suostuu, että minä turvautuisin ruhtinatar K:n suojaan. Silloin ei kukaan uskaltaisi tehdä vasten hänen tahtoansa. Me lupasimme toisillemme olla kuni veli ja sisar. Oi, jos sinä tietäisit hänen elämänsä, kuinka hän on onneton, kuinka vastenmielisesti hän katsoo elämäänsä äitipuolen kanssa, kaikkea tuota suhdettansa. Ei hän tosin siitä suoraan puhunut, ikäänkuin olisi minuakin pelännyt, mutta muutamista sanoistaan minä sen arvasin, Natasha, kyyhkyläiseni. Ja millaisella ihastuksella hän sinua katselisi, jos näkisi sinut! Ja kuinka hyvä sydän hänellä on! Hänen kanssaan on niin helppo olla! Te kumpanenkin olette luodut sisariksi toisillenne ja teidän tulee rakastaa toinen toistanne. Sitä minä olen aina ajatellut. Oikein totta: minä saattaisin teidät yhteen, mutta itse olisin syrjässä ja ihailisin teitä. Älä vain luule jotain, Natasha, ja salli minun puhua hänestä. Minä haluan juuri sinun kanssasi hänestä puhua, ja hänen kanssaan sinusta. Tiedäthän sinä, että minä rakastan sinua ylikaiken, enempi kuin Katjaakaan… Sinä olet minun kaikkeni!

Natasha katsoi häneen ääneti, lempeästi ja jonkinlaisella surumielellä. Aleshan puhe näytti ikäänkuin hyväilevän tai jollain tavoin kiusaavan häntä.

— Ja jo kauvan, jo kaksi viikkoa sitten osasin minä antaa oikean arvon Katjalle, pitkitti Alesha. — Minä, näes, olen käynyt heillä joka ilta. Palattuani kotiin minä sitten kaiken iltaa mietiskelen, yhä ajattelen teitä molempia, yhä vaan vertailen teitä toisiinne!

— Kumpanen meistä näytti paremmalta? kysäsi hymyillen Natasha.

— Toisinaan sinä, toisinaan taas hän. Sinä sittenkin aina jäät lopulta paremmaksi. Kun minä puhun hänen kanssansa, minä silloin aina tunnen, että itsekin tulen paremmaksi, viisaammaksi, ja ikäänkuin jalommaksi. Mutta huomennapa, huomenna asia päättyy!

— Etkö sinä sääli häntä? Rakastaahan hän sinua; sanoithan, että itse olet sen huomannut?

— Sääli on, Natasha! Mutta me kaikki kolme tulemme rakastamaan toisiamme, ja silloin…

— Ja silloin saa sanoa hyvästit! lausui Natasha hiljaa, aivan kuin itsekseen vain.

Alesha katsoi häneen neuvottomana.

Mutta nytpä keskeytyi puheemme mitä odottamattomimmalla tavalla.
Keittiöstä, joka oli samalla myöskin eteisenä, kuului ääni, niinkuin
joku olisi tullut sisään. Kohta aukaisi Mavra oven ja viittasi salaa
Aleshalle, kutsuen häntä. Me kaikki käännyimme Mavran puoleen.

— Tuolla sinua kysytään, tuleppas, lausui Mavra jonkinmoisella salaperäisellä äänellä.

— Kuka minua nyt kysyisi? sanoi Alesha, katsoen neuvotonna meihin.
— Lähdenpä.

Keittiössä seisoi hänen isänsä livre-pukuinen palvelija. Ruhtinas oli Natashan asunnon ohi ajaessaan pysähdyttänyt vaununsa ja lähettänyt palvelijansa tiedustamaan, oliko Alesha täällä. Tämän ilmoitettuaan palvelija samassa poistui.

— Kummallista! Tämmöistä ei vielä ole koskaan tapahtunut, sanoi
Alesha hämillään ja katsoen meihin. — Mitä tämä merkitsisi?

Natasha katsoi levottomasti häneen. Äkkiä Mavra taas aukaisi kamarimme oven.

— Ruhtinas itse tulee! sanoi hän hätäisesti kuiskaten ja samassa sulki oven.

Natasha vaaleni ja nousi seisomaan. Äkkiä alkoivat silmänsä loistaa. Keveästi nojaten pöytään hän seisoi ja rauhatonna katsoi oveen, josta kutsumaton vieras oli tuleva.

— Natasha, älä pelkää, minä olen luonasi! Minä en salli sinua loukattavan, lausui hämmästynyt, mutta kumminkin itsensä hallitseva Alesha.

Ovi aukeni ja kynnykselle ilmaantui ruhtinas Valkovski.