II.
Hän loi meihin pikaisen, tarkkaavan katseen. Siitä katseesta ei vielä voinut päättää, tuliko hän vihollisena, vaiko ystävänä. Tahdon tarkkaan kuvata hänen ulkomuotonsa. Tänä iltana hän erittäin hämmästytti minua.
Olin hänet nähnyt jo muulloinkin. Hän oli noin neljänkymmenen viiden vuoden vaiheilla, ei vanhempi, kasvonpiirteensä säännölliset ja erinomaisen kauniit; kasvojensa ilme vaihteli aina asianhaarain mukaan; nämä vaihdokset olivat jyrkät, täydelliset, tavattoman sukkelat, muuttuen mitä miellyttävimmästä mitä juroimmiksi ja tyytymättömimmiksi, aivan kuin olisi vahingossa jotakin vieteriä nykäisty. Kasvojen säännöllinen soikeus, niiden hiukan tummahtava väri, erinomaiset hampaat, pienet ja jotenkin hienot huulet, soreapiirteinen, suora, hiukan pitkänpuoleinen nenä, korkea otsa, jolla ei näkynyt vielä pienintäkään ryppyä, harmaat, kohtalaisen suuret silmät, — tuo kaikki oli omiansa vaatimaan tunnustamaan niiden omistajan kauniiksi; mutta siitä huolimatta ei hänen ulkomuotonsa tehnyt hyvää vaikutusta. Nuo kasvot olivat vastenmieliset juuri siksi, että niillä asustava ilme aina oli vierasta teeskenneltyä, mietittyä, lainattua, ja hänet nähtyänne syntyi teissä jonkinlainen horjumaton vakuutus siitä, ettette koskaan voi tavata noilla kasvoilla niiden luonnollista ilmettä. Tarkemmin tarkastettuanne, aloitte epäillä tuon ainaisen naamarin alla piilevän jotain ilkeätä, viekasta ja suurimmassa määrässä itsekästä. Erityistä huomiotanne herättivät kauniilta näyttävät, harmaat, suuret silmänsä. Ne yksin eivät näyttäneet tahtovansa kokonaan taipua hänen tahtonsa alle. Hän ehkä olisi tahtonut katsoakin pehmeästi ja lempeästi, mutta hänen katseensa säteet ikäänkuin jakaantuivat niin, että pehmeiden ja lempeiden säteiden seassa välkkyi kovia, epäluuloisia, urkkivia, vihaisia säteitä… Kasvultaan oli hän tavallisen korkea, soreavartaloinen, hiukan laihanpuoleinen, ja näytti paljoa nuoremmalta kuin olikaan. Tummanruskeassa pehmeässä tukassaan vielä tuskin nimeksikään näkyi harmaita. Korvansa, kätensä, jalkateränsäkin olivat ihmeen sopusuhtaiset. Kaikki oli perinnöllisen kaunista. Pukunsa oli hienon loistavaa ja nuorteata, osaksi nuoren miehen pukua toivottelevaa, mikä hänelle hyvin sopikin. Hän näytti Aleshan vanhemmalta veljeltä. Ei ainakaan häntä voinut luulla noin ison pojan isäksi.
Hän suoraan astui Natashan luo ja, katsoen häneen tarkasti, sanoi hänelle:
— Tuloni teidän tykönne tähän aikaan ja esittämättä — on kummallinen eikä ollenkaan yleisen tavan mukaista; mutta minä luulen teidän uskovan, että ainakin minä itse voin tuntea koko tekoni sopimattomuuden. Minä myöskin tiedän kenen kanssa ryhdyn asiaan; tiedän, että olette ihmistuntija ja jalomielinen. Lahjoittakaa minulle vain kymmenen minuttia, ja minä luotan siihen, että te ymmärrätte minut ja annatte anteeksi.
Kaiken tuon hän lausui kohteliaasti, mutta painolla ja jonkinmoisella järkähtämättömyydellä.
— Istukaa! sanoi Natasha, tointumatta vielä ensi hämmingistä ja jonkinlaisesta säikähdyksestä.
Hän kumarsi hiukan ja istui.
— Ennen kaikkea sallikaa minun sanoa pari sanaa hänelle, lausui ruhtinas, viitaten poikaansa. — Alesha, kun sinä läksit, odottamatta minua sekä sanomatta meille hyvästiäkään, sanottiin kreivittärelle, että Katarina Feodorovna voi pahoin. Kreivitär oli juuri kiiruhtamaisillaan hänen luokseen, kun äkkiä astui sisään Katarina Feodorovna, kiihoittuneena ja kovassa mielenliikutuksessa. Hän sanoi meille suoraan, ettei hän voi tulla sinun vaimoksesi. Hän sanoi vielä, että hän menee luostariin, että sinä pyysit hänen apuansa ja itse hänelle tunnustit rakastavasi Natalja Nikolajevnaa… Tämmöinen Katarina Feodorovnan outo tunnustus ja sitten vielä moiseen aikaan voi johtua, tietysti, vain sinun ylenmäärin kummallisesta tunnustuksestasi hänelle. Hän oli miltei suunniltansa. Voit käsittää, mitenkä minä hämmästyin ja säikähdin. Nyt ohi ajaessani, minä huomasin valon ikkunoistanne, pitkitti ruhtinas, kääntyen Natashaan. — Ajatus, joka oli mielessäni jo kauan asustanut, valtasi samassa minut niin kokonaan, etten minä voinut vastustaa ensi mielitekoani ja päätin tulla teille. Miksikä? Sen sanon kohta, mutta jo edeltäpäin pyydän, älkää kummeksiko, jos selitykseni tuntuisikin jossain määrin jyrkältä. Tämä kaikki tuli niin äkkiä…
— Minä koetan ymmärtää teitä ja antaa sanoillenne niille tulevan arvon, sanoi Natasha väkinäisesti.
Ruhtinas katsahti häneen tarkkaan, niinkuin olisi koettanut oppia hänet muutamassa silmänräpäyksessä täydellisesti tuntemaan.
— Minä luotankin teidän tarkkaan huomaavaisuuteenne, pitkitti ruhtinas, — ja jos rohkeninkin tulla teille nyt, niin johtui se siitä, että tiesin, kenenkä kanssa tulen olemaan tekemisissä. Minä olen tuntenut teidät jo pitkän ajan, huolimatta siitä, että tuonnottain tein väärin teille, ja aivan syyttänne. Kuunnelkaa minua: te tiedätte, että isänne ja minun välillä on pitkäaikaisia rettelöitä. En tahdo puolustaa itseäni; kenties minä olen tehnyt isällenne vääryyttä enemmän, kuin tähän saakka osasin arvatakaan. Mutta jos niin on, niin on minua petetty. Minä olen luonteeltani epäilevä ja tunnustankin itseni sellaiseksi. Minä olen herkkä mieluummin luulemaan pahaa, kuin hyvää — onneton luonteen ominaisuus, joka on omiansa minunlaiselleni. Mutta ei ole tapani salata puutteellisuuksiani. Minä urkin kaikkia kulkupuheita, ja kun te jätitte vanhempanne, kauhistuin minä Aleshan puolesta. Mutta silloin minä vielä en tuntenut teitä. Tekemäni tiedustelut teistä vähitellen rauhoittivat minut kokonaan. Minä tarkastelin, tutkiskelin ja viimein tulin vakuutetuksi, että epäluuloni olivat perusteettomia. Minä sain tietää, että teidän ja omaistenne väli on kokonaan rikkoontunut, tiedän myöskin, että isänne kaikin voiminsa vastustaa teidän ja poikani liittoa. Ja jo yksin se seikka, että vaikka teillä on semmoinen vaikutusvalta poikani suhteen, ettekä sittenkään ole vieläkään tätä valtaanne käyttänyt, ette pakoittanut häntä ottamaan teitä vaimoksensa, jo tämä yksistään antaa teistä hyvin hyvän puoltolauseen. Ja sittenkin tunnustan nyt sen teille suoraan, päätin minä kaikin voimin vastustaa kaikkia avioliittonne mahdollisuuksia. Minä tiedän, että puhun liian suoraan, mutta tällä hetkellä on suoruus mitä tarpeellisin; olette itse oleva samaa mieltä, kun olette kuullut puheeni loppuun. Kohta sen jälkeen, kun te poistuitte kotoanne, matkustin minä Pietarista; mutta pois matkustaissani en minä enää pelännyt Aleshan tähden. Minä luotin teidän jaloon ylpeyteenne. Minä tiesin, ettette te itsekään halua solmita avioliittoa perheriitojemme vielä jatkuessa, ette tahtonut rikkoa minun ja Aleshan välistä sopua, sillä minä en olisi koskaan antanut hänelle anteeksi hänen avioliittoansa teidän kanssanne; ette myöskään tahtonut, että teistä sanottaisiin, että etsitte ruhtinaallista sulhasta ja liittoa sukumme kanssa. Päinvastoin te vielä osoititte ylenkatsetta meitä kohtaan sekä ehkä odotitte hetkeä, jolloin minä itse tulisin pyytämään teitä osottamaan meille sen kunnian, että suostutte antamaan kätenne pojalleni. Mutta sittenkin minä jyrkästi pysyin teidän vastustajananne. En huoli puolustaa itseäni, mutta en myöskään salaa syitäni. Ne olivat: te ette ole ylhäistä sukua ettekä rikas. Vaikka minulla kyllä onkin varoja, mutta me tarvitsemme enemmän. Sukumme on alenemassa. Tarvitsemme kuuluisia sukulaisia ja rahaa. Kreivitär Sinaida Feodorovnan tytärpuoli, vaikkei olekaan suurisukuinen, on kumminkin hyvin rikas. Jos vähänkin olisimme viipyneet, olisi löytynyt muita onnen etsijöitä, jotka olisivat vieneet morsiamen; tilaisuutta ei sopinut päästää ohi menemään, ja siis huolimatta siitä, että Alesha on vielä liian nuori, päätin minä saattaa hänet kihloihin. Huomatkaa, minä en salaa mitään. Te voitte halveksien katsoa isää, joka itse tunnustaa, että oman voiton pyynnöstä ja ennakkoluulojen vuoksi johti poikaansa kehnoon asiaan; sillä hylätä jalosydämminen neito, joka uhrasi hänelle kaikki ja jonka edessä hän on vikapää, — se on kehnoutta. Mutta minä en tahdo tehdä itseäni syyttömäksi. Toinen syy, miksi toivoin avioliittoa poikani ja kreivitär Sinaida Feodorovnan tytärpuolen välille, oli se, että tuo neiti täydellisesti on rakkauden ja kunnioituksen arvoinen. Hän on kaunis, oivallisesti kasvatettu, mitä parhaimman luontoinen ja hyvin ymmärtäväinen, vaikka vielä monessa suhteessa lapsi. Aleshalta puuttuu tahdon lujuutta, hän on kevytmielinen, kovin ajattelematon, kahdenkymmenenkahdenvuotisena vielä kaikkinensa lapsi, yksi hyvä puoli ehkä hänellä löytyy — hyvä sydän, joka ominaisuus muutoin ehkä kaikkien puutteiden ohella on vaarallinenkin… Jo kauvan aikaa olen huomannut, että minun vaikutukseni häneen alkaa vähetä: kiihkeys, nuoruuden viehätykset ottavat omansa, vievätpä vielä voitonkin muutamista oikeista velvollisuuksistakin. Minä ehkä rakastan liian paljon, mutta olen siltä vakuutettu, etten enää yksin riitä hänelle johtajaksi. Ja kumminkin hänen täytyy olla jonkun alituisen hyvän vaikutuksen alaisena. Hänen luonteensa on alistuva, heikko, rakastava, mieluummin taipuisa rakastamaan ja alistumaan, kuin käskemään. Semmoisena hän tulee pysymäänkin kaiken ikänsä. Voitte arvata, kuinka iloiseksi tulinkaan, oppiessani tuntemaan Katalina Feodorovnan ihanteelliseksi tytöksi, jommoista minä olisin halunnut pojalleni vaimoksi. Mutta iloni oli myöhäistä; poikani oli peruuttamattomasti toisen vaikutuksen alainen, — teidän. Kuukausi sitten palattuani Pietariin minä salaa tarkkaan tutkielin häntä ja ihmeekseni huomasin hänessä tapahtuneen huomattavan muutoksen parempaan päin. Kevytmielisyytensä, lapsellisuutensa ovat vielä melkein entisellään, mutta muutamia jaloja mietteitä on juurtunut mieleensä; häntä ei enää huvita vain lelut, mutta ylevämpiä, jalompia, kunniallisia harrastuksia hän jo alkaa omistaa. Aatteensa kylläkin ovat kummallisia, häälyväisiä, toisinaan mielettömiäkin, mutta pyrkimyksensä, taipumuksensa, sydämmensä on parempi, ja sehän on kaiken perustus; ja kaikki tämä parhain hänessä — se epäilemättä on teidän vaikutustanne. Te olette hänet uudistanut. Täytyypä minun teille tunnustaa, että te ennen kaikkia muita voisitte rakentaa hänen onnensa. Mutta minä karkoitin sen ajatuksen, minä en tahtonut semmoisia ajatuksia. Minun piti vieroittaa hänet teistä, kävi kuinka kävikään; minä aloin toimia ja luulin saavuttaneeni pyrintöjeni päämaalin. Vielä tunti sitten minä luulin voiton olevan puolellani. Mutta kreivittären luona tapahtunut kohtaus kumosi kerrassaan kaikki minun suunnitteluni, ja eräs tosiseikka minua eniten hämmästytti: Aleshan outo totisuus, horjumaton kiintymys teihin ja tuon kiintymyksen horjumattomuus ja elinvoimaisuus. Sanon vielä kerran: te olette antanut pojalleni kokonaan uuden kasvatuksen. Äkkiä minä näin, että muutos menee hänessä etemmäksi, kuin edes minäkään odotin. Tänään minä odottamatta huomasin hänessä semmoisen älykkäisyyden merkin, jota minä en ollenkaan osannut odottaa, ja samalla myöskin tavatonta sydämmen hienoutta ja huomaavaisuutta. Hän valitsi kaikista varmimman tien, päästäkseen pois asemasta, jonka piti itselleen vaikeana. Hän kosketteli ja herätti ihmissydämmen jaloimmat taipumukset, nimittäin anteeksi antamisen ja pahan palkitsemisen hyvällä. Hän antautui loukkaamansa olennon valtaan ja anoi häneltä osanottavaisuutta ja apua. Hän kosketti naisen koko ylpeyttä, naisen, joka jo rakasti häntä, suoraan tunnustaen tälle, että tällä on jo kilpailija, mutta samalla herätti tässä myötätuntoisuutta kilpailijaansa kohtaan, saaden itselleen anteeksiannon ja lupauksen uhrautuvasta sisar-rakkaudesta. Ruveta tekemään moisia selityksiä ja samalla osata olla loukkaamatta, pahastuttamatta — siihen eivät aina kykene viisaita viisaammatkaan, siihen kykenevät vain nuorteat, puhtaat ja hyvästi johdetut sydämmet, jommoinen Aleshalla on. Minä olen vakuutettu siitä, että hänen tämän päiväisessä toimessaan ette te, Natasha Nikolajevna, ole ollut osallisena, ette sanalla ettekä neuvolla. Te ehkä nyt vasta kuulitte siitä häneltä. Erehdynkö? Eikö ole totta?
— Te ette ole erehtynyt, sanoi Natasha, jonka kasvot säteilivät ja silmät loistivat kummallisesti, kuni jonkin innostuksen vallassa. Ruhtinaan puhetaito alkoi vaikuttaa. — Minä en ole viiteen päivään nähnyt Aleshaa. Tuon kaiken on hän itse keksinyt, itse sen myöskin toimeenpannut.
— Aivan varmaan niin, myönsi ruhtinas, — mutta huolimatta siitä, kaikki tämä hänen odottamaton tarkkanäköisyytensä, päättäväisyytensä, velvollisuudentuntonsa, ja vielä, kaikki tämä jalo järkähtämättömyytensä, — se on kaikki seuraus teidän vaikutuksestanne. Tämän kaiken minä lopullisesti huomasin ja harkitsin nyt kotiin ajaessani, ja harkittuani, tunsin äkkiä itsessäni voiman tehdä päätökseni. Kosimispuuhamme kreivittären talossa on mennyt myttyyn eikä voi uudistua; mutta vaikka voisikin, ei se saa enää koskaan uudistua. Minä tulin vakuutetuksi, että vain te yksistänsä voitte rakentaa hänen onnensa, että te olette hänen oikea johtajansa, että te jo olette laskenut perustuksen hänen tulevalle onnellensa! Minä en ole salannut teiltä mitään, enkä salaa nytkään, että minä hyvin paljon rakastan hyvää tulevaisuutta, rahaa, ylhäisyyttä, vieläpä virkanimiäkin; tiedän hyvin niistä useita ennakkoluuloiksi, mutta minä rakastan noita ennakkoluuloja enkä ollenkaan tahdo halveksia niitä. Mutta on seikkoja, jolloin täytyy ottaa huomioon muitakin näkökohtia, jolloin ei sovi kaikkea mitata samalla mitalla… Paitsi sitä minä suuresti rakastan poikaani. Sanalla sanoen minä tulin siihen päätökseen, että Alesha ei saa erota teistä, sillä ilman teitä hän joutuu turmioon. Ja tunnustankin, että ehkä on jo kuukausi siitä, kun minä tämän päätin, ja nyt vasta itse huomasin, että olen oikein päättänyt. Tietysti, sanoakseni teille tämän kaiken, olisin minä voinut tulla luoksenne huomenna, enkä häiritä teitä miltei puoliyön aikaan. Mutta nykyinen kiireellisyyteni ehkä todistaa teille, kuinka innokkaasti ja, erittäinkin, kuinka totisesti minä asiaan käyn käsin. En ole enää lapsi; en voisi ikäisenäni ottaa ajattelematonta askelta. Kun minä astuin tänne sisään, olin jo kaikki päättänyt ja valmiiksi ajatellut. Mutta minä tunnen, että minun täytyy vielä kauan odottaa, ennenkuin saan teidät täydelleen vakuutetuksi minun vilpittömyydestäni… Mutta asiaan! Tuleeko minun nyt selittää teille, miksi tulin tänne? Minä tulin, täyttääkseni velvollisuuteni ja — juhlallisesti, kaikella rajattomalla kunnioituksellani teitä kohtaan, pyydän teidän tekemään poikani onnelliseksi ja suomaan hänelle kätenne! Oi, älkää luulko, että minä tulin ankarana isänä, joka viimeinkin antoi lapsillensa anteeksi ja armollisesti suostuu suomaan heille heidän onnensa. Ei! Ei! Te halvennatte minua ajatellessanne minusta semmoista. Älkääkä myöskään luulko, että minä jo ennakolta olin varma suostumuksestanne, perustaumalla siihen, mitä te olette jo uhranneet poikani vuoksi; ei niinkään! Minä ensimäisenä olen valmis ääneen sanomaan, ettei hän ansaitse teitä ja … (hän on hyvä ja avomielinen) — hän itsekin sen todistaa. Mutta ei siinä kyllin. Minua veti tänne moiseen aikaan ei vain se yksin … minä tulin tänne … (— tässä ruhtinas kunnioittavasti ja jonkinlaisella juhlallisuudella kohosi tuolilta —) minä tulin tänne tarkoituksessa tulla ystäväksenne! Minä tiedän, ettei minulla siihen ole pienintäkään oikeutta, päinvastoin! Mutta kuitenkin — suokaa minun ansaita tuo oikeus! Suokaa minun toivoa!…
Kunnioittavasti kumartuen Natashan edessä odotti hän vastausta. Kaiken aikaa, kun hän puhui, pidin minä häntä tarkkaan silmällä. Hän huomasi sen.
Puheensa lausui hän kylmästi, hiukan tavotellen kaunopuheisuutta, vieläpä muutamin paikoin jonkinlaisella leväperäisyydellä. Koko puheen äänensointu toisinaan ei ensinkään vastannut innostustansa, joka veti hänet sinne moiseen ensi käynniksi sopimattomaan aikaan ja erittäinkin moisissa olosuhteissa. Muutamat lauseensa olivat huomattavassa määrässä tekemällä tehtyjä ja muutamin paikoin pitkiä, ja pituudestaan kummallista puhettansa hän ikäänkuin tahallansa teki omituiseksi, koettaen piiloittaa esille pyrkivää tunnetta huumorin, huolimattomuuden ja leikillisyyden taa. Mutta tämän kaiken minä huomasin vasta jälkeenpäin; silloin oli kokonaan toisin. Viime sanansa hän lausui niin henkevästi, niin tunteellisesti, niin totisella kunnioituksella Natashaa kohtaan, että hän voitti meidät kaikki puolellensa. Näkyipä jotain kyynelen tapaistakin hänen silmissään. Natashan jalo sydän tuli kokonaan voitetuksi. Hän nousi ja ääneti, syvästi liikutettuna ojensi ruhtinaalle kätensä. Tämä tarttui ojennettuun käteen ja suuteli sitä tunteellisesti. Alesha oli sanomattoman iloinen.
— Sanoinhan minä sinulle, Natasha! huudahti hän. — Sinä et uskonut minua! Sinä et uskonut, että hän on jalosydämmisin ihminen maan päällä! Näethän, nyt näet itse!…
Alesha kiiruhti isänsä luo ja syleili häntä intoisasti. Tämä vastasi pojalleen samalla mitalla, mutta kiirehti lopettamaan tunteellista kohtausta, ikäänkuin olisi hävennyt näyttää omia tunteitansa.
— Kylliksi, sanoi hän, ja otti hattunsa, — minä lähden. Minä pyysin teiltä vain kymmenen minuttia, mutta viivyinkin puolituntia, sanoi hän nauraen. — Mutta minä poistun täältä mitä hartaimmin odottaen, että saisin taas tavata teidät mitä pikemmin. Sallitteko minun käydä teillä mahdollisimman usein?
— Kyllä, kyllä! vastasi Natasha, — mahdollisimman usein! Minä tahdon mitä pikemmin … oppia rakastamaan teitä … lisäsi Natasha sopertaen.
— Kuinka vilpitön, kuinka rehellinen te olettekaan! sanoi ruhtinas hymyillen Natashan sanoille. — Te ette tahdo edes viekastella sanoaksenne tavallista kohteliaisuuslausetta. Mutta teidän vilpittömyytenne on kalliimpi kaikkia noita teeskenneltyjä kohteliaisuuksia. Niin! Minä tunnen, että minun tulee vielä kauan, kauan ansaita rakkauttanne!
— Älkää, älkää kehuko minua … riittää jo! kuiskaili Natasha hämillään.
Oi, kuinka kaunis hän tällä hetkellä olikaan!
— Olkoon niin! sanoi ruhtinas, — mutta pari sanaista vielä asiasta. Voitteko aavistaa, kuinka onneton minä olen! Minä en voi huomenna tulla teille, en huomenna, en ylihuomenna. Tänä iltana minä sain kirjeen, joka on minulle niin tärkeä (se vaatii välttämättömästi minua erääseen asiaan), etten millään keinoin voi sitä välttää. Huomenaamuna minä matkustan Pietarista. Älkäähän toki ajatelko, että minä tulin teille nyt näin myöhään vain siksi, ettei minulla huomenna olisi aikaa, eikä ylihuomennakaan. Te tietysti ette sitä ajattele, mutta tämä on näyte minun epäilevästä luonteestani! Niin, paljon vastuksia on tuo epäilevä luonteeni minulle tuottanut, ja ehkäpä koko rettelöt minun ja vanhempainne välillä ovat vain seurauksia tuosta kurjasta luonteestani!… Tänään on meillä tiistai. Keskiviikkona, torstaina, perjantaina en tule olemaan Pietarissa. Toivon varmasti lauantaina palaavani ja jo samana päivänä pääseväni teillä käymään. Sanokaa, saanko minä luvan tulla teille koko illaksi?
— Välttämättömästi, välttämättömästi! huudahti Natasha, — lauantai-iltana minä odotan teitä! Ikävällä odotan!
— Ja kuinka onnellinen minä olenkaan! Yhä enemmän ja enemmän minä tulen teitä tuntemaan! Mutta … minä lähden! Ja kumminkaan minä en voi lähteä puristamatta teidän kättänne, sanoi äkkiä ruhtinas minulle. — Suokaa anteeksi! Me kaikki puhumme nyt niin sekavasti… Minulla oli onni jo useampia kertoja kohdata teitä, olemmepa jo kerran toisillemme esitetytkin. En voi lähteä täältä sanomatta, kuinka mieluista olisi minulle uudistaa tuttavuutta kanssanne.
— Olemme kyllä kohdanneet toisemme, vastasin minä ottaen tarjotun kätensä, — mutta, anteeksi, etten muista, onko meidät esitetty toisillemme.
— Ruhtinas R:n luona viime vuonna.
— Anteeksi, olin unohtanut sen. Mutta minä vakuutan, etten tätä kertaa unhota. Tämä ilta on minulle erityisesti muistettava.
— Niin, olette oikeassa; samoin minullekin. Olen kauan jo tietänyt, että te olette Natalja Nikolajevnan ja poikani todellinen ystävä. Minä toivon pääseväni teidän kolmen joukkoon neljänneksi. Eikö niin? lisäsi hän, kääntyen Natashaan.
— Niin, hän on meidän todellinen ystävämme ja me tahdomme pysyä kaikki yhdessä! vastasi Natasha hyvin tunteellisesti.
Natasha parka! Hän oikein säteili iloa, kun näki, ettei ruhtinas unhottanut minuakaan. Kuinka suuresti rakasti hän minuakin, tyttö raukka!
— Minä tiedän monta, jotka ihailevat teidän kirjailijalahjojanne, pitkitti ruhtinas, — ja tunnen kaksi mitä hartainta ihailijatartanne. Heistä olisi hyvin mieluista saada tutustua kanssanne persoonallisesti. Ne ovat kreivitär, minun paras ystäväni, ja hänen tytärpuolensa, Katarina Feodorovna Filimonova. Sallikaa minun toivoa, ettette kiellä minulta mielihyvää — saada esittää teidät näille naisille.
— Minä pidän sen suurena kunniana, vaikka minulla nyt yleensä on vähän tuttavuuksia…
— Mutta annattehan te minulle osotteenne! Missä te asutte? Minä saan mieluisan tilaisuuden…
— Minä en ota ketään vastaan kotonani, ruhtinas, en ainakaan tätä nykyä.
— Mutta vaikka minä en ole ansainnutkaan poikkeusta puoleltanne … mutta…
— Tehkää hyvin, jos te vaaditte, niin olen mielelläni täyttävä tahtonne. Minä asun N:n poikkikadulla, Klugenin talossa.
— Klugenin talossa! huudahti hän, niinkuin olisi jostain hämmästynyt. — Kuinka! Te … oletteko jo kauan siinä asunut?
— En, vasta jonkun aikaa, vastasin minä, tahtomattani tarkastellen häntä. — Asuntoni numero on neljäkymmentä neljä.
— Neljäkymmentä neljä? Asutteko yksin?
— Ihan yksin.
— N — niin! Siksipä minä … että jo kauan olen tuntenut tuon talon. Sitä parempi… Tulen välttämättömästi teillä käymään, välttämättömästi! Minun täytyy niin paljosta puhella kanssanne ja minä odotan teiltä paljoa. Te voitte tehdä minulle suuria palveluksia. Näettekös, minä jo suorastaan alotan pyynnöillä. No, näkemiin asti! Vielä kerta kätenne!
Hän puristi minun ja Aleshan käsiä, vielä kerta suuteli Natashan kättä ja läksi, käskemättä Aleshaa mukaansa.
Jäimme kolmen suuresti hämillemme. Tuo kaikki oli tapahtunut niin arvaamatta, niin odottamatta. Kukin meistä tunsi, että silmänräpäyksessä oli kaikki muuttunut ja jokin uusi, tuntematon alkanut. Alesha istui ääneti Natashan viereen ja hiljaa suuteli hänen kättänsä. Toisinaan katsahti hän Natashaa kasvoihin, niinkuin odottaen, mitä hän sanoo.
— Alesha, kyyhkyläiseni, mene jo huomenna Katarina Feodorovnan luo, lausui viimein Natasha.
— Sitä minä itsekin ajattelin, vastasi Alesha, — välttämättömästi menen.
— Mutta kenties hänen on vaikeata kohdata sinua … mitenkä nyt tekisit?
— En tiedä, ystäväiseni. Sitä minäkin ajattelin. Minä mietin … huomaan … niin päätänkin. Natasha, meillähän on nyt asia kokonaan muuttunut, ei malttanut Alesha olla sanomatta.
Natasha hymyili ja loi häneen pitkän ja hellän katseen.
— Entäpä kuinka hienotunteinen isäni on. Näki kylläkin, kuinka huono asunto sinulla on, mutta ei virkkanut sanaistakaan…
— Mistä asiasta?
— No … että muuttaa toiseen asuntoon … tai jotain, sanoi Alesha punastuen.
— Älähän nyt, Alesha, miksikä hän olisi sitä sanonut?
— Siksipä sanonkin, että hän on hienotunteinen. Ja kuinka kehui sinua! Puhuinhan minä sinulle … puhuinhan! Ei, kyllä hän voi kaikki käsittää ja tuntea! Mutta minusta puhui kuni mistäkin lapsesta; kaikki nuo pitävät minua semmoisena! Mitäpäs sitten, olenhan minä todellakin semmoinen.
— Sinä olet lapsi, mutta huomaavaisempi, kuin meistä kukaan muu.
Minun hyvä Aleshani!
— Mutta hänpä sanoi, että hyvä sydämmeni on minulle vahingoksi.
Kuinka se on ymmärrettävä? Sitä en käsitä. Ja tiedätkös mitä,
Natasha, enköhän lähde heti hänen luoksensa? Huomenna varhain tulen
taas tänne.
— Mene, mene, kyyhkyläiseni. Sen sinä hyvin sanoit. Ja välttämättömästi täytyy sinun käydä hänen luonaan, kuulethan? Mutta sitten huomenna tule mitä varhaimmin. Ethän nyt enää käy olemaan viisin päivin luonani käymättä? lisäsi Natasha veitikkamaisesti, hyväillen häntä katseillaan.
Kukin meistä oli jonkinlaisen hiljaisen, täydellisen ilon valtaamana.
— Minunko kanssani, Vanja? huudahti Alesha kamarista lähtiessään.
— Ei, hän jää tänne; meillä on vielä keskenämme puheltavaa, Vanja.
Muista, huomenna jo varhain tänne.
— Aivan aamusta! Hyvästi, Mavra!
Mavra oli kovin liikutettu. Hän oli kuullut kaikki, mitä ruhtinas puhui, oli kaikki kuunnellut oven takana, vaikkei läheskään kaikkea ymmärtänyt. Hän olisi mielellään tahtonut arvata, kysyä asiasta. Nyt hän vain katsoi hyvin totisena, vieläpä ylpeänä. Hänkin käsitti, että moni seikka oli muuttunut.
Me jäimme kahden. Natasha otti minua kädestä ja oli jonkun aikaa vaiti, niinkuin olisi ajatellut, mitä sanoisi.
— Minä olen väsynyt! lausui hän viimein heikolla äänellä. —
Kuuleppas: menethän sinä huomenna vanhuksien luo?
— Välttämättömästi!
— Kerro sitten äidille, mutta älä hänelle.
— Enhän minä koskaan sinusta isällesi puhu.
— Niin, niin; saahan hän sen muutoinkin tietää. Tarkastappas sinä, mitä hän sanoo. Miltä kannalta hän ottaa asian. Jumalani! Luuletko, Vanja, että hän todella minut kiroaa tuon avioliiton vuoksi? Ei, se ei voi tapahtua!
— Ruhtinaan tulee kaikki sovittaa, sanoin kiireesti. — Hänen tulee välttämättömästi sopia isäsi kanssa, silloin käy kaikki hyvin.
— Oi, Jumalani! Jospa! Jospa! huudahti hän rukoilevasti.
— Ole huoletta, Natasha, kaikki on käyvä hyvin. Asiat ovat sillä tolalla.
Natasha katsoi minuun hyvin tarkkaavasti.
— Vanja, mitä sinä ajattelet ruhtinaasta?
— Jos hän puhui vilpittömästi, niin on hän, minun mielestäni, hyvin jalo ihminen.
— Jos hän puhui vilpittömästi? Mitä sillä tarkoitat? Voiko hän siis puhua vilpillisestikin?
— Sitä minäkin luulen, vastasin. — "Natashan mielessä on siis joku tuuma, mietin itsekseni. — Kummallista!"
— Sinä kaiken aikaa katsoit häneen … niin tarkkaan…
— Niin, minusta tuntui hän hiukan kummalliselta.
— Niin minustakin. Kaiken aikaa hän puhui jotenkin … minä olen niin kovin väsynyt, kyyhkyläiseni. Tiedätkös? Meneppäs sinäkin kotiin. Huomenna tule sitten mahdollisimman varhain vanhuksien luota. Kuules vielä: eihän se ollut loukkaus, kun minä sanoin ruhtinaalle, että tahdon mitä pikemmin oppia rakastamaan häntä?
— Ei … mikäs loukkaus se olisi?
— Eikä … tyhmästi? Näes, sehän osotti, etten minä vielä rakasta häntä.
— Päinvastoin, se oli oikein, viattomasti ja sukkelaan sanottu. Sinä olit sitä sanoessasi niin ihana! Kylläpä hän olisi tyhmä, jos ei kaikissa ylhäistavoissaan käsittäisi sitä!
— Sinä näytät olevan hänelle vihainen, Vanja? Ja kuitenkin, kuinka paha, epäilevä ja kunnianhimoinen minä olenkaan! Älä naura minulle; minähän en salaa sinulta mitään. Ah, Vanja, sinä minun kallis ystäväni! Jos minä taas tulen onnettomaksi, jos taas kohtaa minua murhe, niin olet sinä varmaan täällä minun lähelläni; ehkäpä oletkin vain ihan yksin luonani! Millä olen minä tämän kaiken sinulta ansainnut! Älä suutu minuun milloinkaan, Vanja!…
Kotiin palattuani, riisuunnuin heti ja panin maata. Huoneessani oli kostea ja pimeä, kuni kellarissa. Monta kummallista mietettä ja tunnelmaa häälyi mielessäni, enkä minä pitkään aikaan voinut nukkua.
Mutta kuinka lienee nauranutkaan meille juuri tällä hetkellä eräs mies, maaten upeassa vuoteessaan, — jos muuten piti meitä naurunsa arvoisina! Luultavasti ei pitänyt!