III.
Seuraavana aamuna kello yhdeksän aikaan lähtiessäni huoneestani joutuakseni Hirvisaarelle Ichmenevin luo, päästäkseni sitten sieltä pikemmin Natashan luo, kohtasin minä äkkiä ovessa eilisen vieraani, Smithin tyttären tyttären. Hän astui huoneeseeni. Muistan hyvin, että tulin iloiseksi hänen tulostaan, vaikk'en voinut selittää syytä ilooni. Eilen en ollut ehtinyt vielä häntä oikein tarkastaa, ja nyt päivän valossa hän vielä enemmän hämmästytti minua. Eipä ollutkaan helppoa löytää kummallisempaa, ulkomuodoltaan oudompaa olentoa. Varreltaan oli hän lyhyt, silmänsä säihkyvät, mustat, eivätkä ollenkaan semmoiset, kuin yleensä muilla venäläisillä, tukkansa tuuhea, musta ja vanukkeinen, katseensa epäselvä, tuikea ja selittämätön, mikä kaikki oli omiansa herättämään kadulla jokaisen ohikulkijan huomiota. Erittäin hämmästyttävä oli katseensa: se säkenöitsi älyä, mutta samalla myöskin jonkinlaista inkvisiittorimaista luottamattomuutta, jopa suoranaista epäluuloakin. Vanha ja likainen pukunsa näytti päivän valossa vielä eilistä enemmän rääsymäiseltä. Olin huomaavinani, että jokin hiljakseen jäytävä, parantumaton ja alituinen tauti vaivasi häntä, joka lakkaamatta armotta teki hävitystään hänen ruumiissaan. Kalpeilla, laihoilla kasvoillaan asusti outo tumman-keltanen, sapenvärinen varjo. Mutta huolimatta kaikesta köyhyyden ja sairaloisuuden kurjuudesta, oli hän yleensä muuten jotenkin sievä. Kulmakarvansa olivat tarkkapiirteiset, hienot ja kauniit; erittäin sievä oli leveä, matalanpuoleinen otsansa ja kaunispiirteiset, vaaleat, hiukkasen vain punertavat, ylpeän ja rohkean poimuisat huulensa.
— Kas, sinäkö taas! huudahdin minä. — No, niin minä luulinkin, että sinä tulet. Astuhan sisään.
Hän astui hitaasti kynnyksen yli, samoinkuin eilenkin, katsellen ympärilleen epäillen. Hän tarkasti tarkkaan huonetta, jossa hänen iso-isänsä oli asunut, aivan kuin olisi tahtonut painaa muistoonsa, minkä verran huone oli muuttunut uuden asukkaan aikana "No, kummoinen iso-isä, semmoinen lapsenlapsikin, ajattelin. Eikös vain liene heikkomielinen?" Hän oli yhä vaiti; minä odotin.
— Kirjat, kuiskasi hän lopulta, luoden katseensa maahan.
— Ah, todellakin! Sinun kirjasi; tässä ne ovat, ota vaan! Minä vartavasten säästin ne sinulle.
Hän katsahti minuun uteliaasti ja jotenkin kummallisesti väänti suutansa, ikäänkuin olisi tahtonut epäillen hymyillä. Mutta tuo hymyilyn yritys samassa taas jo vaihtui entiseen ankaraan ja salaperäiseen ilmeeseen.
— Puhuiko vaari teille minusta? kysäsi hän, ironillisesti tarkastaen minua päästä jalkoihin.
— Ei, sinusta hän ei puhunut, mutta hän…
— No, mistäpäs te tiesitte, että minä tulen? Kuka teille sanoi? kysäsi hän, äkkiä keskeyttäen minut.
— Tiesin sen siitä, ettei vaarisi voinut elää ihan yksin, kaikkien hylkäämänä. Hän oli niin vanha, heikko; siksipä minä ajattelinkin, että joku kävi hänen luonaan. Tuossa on kirjasi, ota ne. Opitko sinä niistä?
— En.
— Mihinkäs sinä sitten niitä tarvitset?
— Vaari opetti minua, kun minä kävin hänen luonaan.
— Etkö sinä sitten enää käynyt?
— Sitten en enää käynyt … minä tulin sairaaksi, lisäsi hän ikäänkuin puolustuksekseen.
— Onko sinulla omaisia, äiti, isä?
Hän äkkiä rypisti kulmiansa ja pelokkaasti katsahti minuun. Sitten painoi hän päänsä alas, kääntyi ääneti ja läksi hiljaa huoneesta, vastaamatta nytkään minulle mitään, aivan samoin kuin eilenkin. Kummeksien seurasin häntä silmilläni. Kynnyksellä hän nytkin pysähtyi.
— Mistä syystä hän kuoli? kysäsi hän katkonaisesti, kääntyen puoliksi minuun päin, aivan samanlaisella liikkeellä, kuin eilenkin, kun hän, myöskin pois lähtiessään ja ovessa seisten, kysyi Asorkasta.
Minä menin luoksensa ja aloin hänelle lyhyesti kertoa. Ääneti ja uteliaana hän kuunteli, pää alas painuneena, seisten minuun selin. Kerroin myöskin, kuinka vaari kuollessaan puhui kuudennesta linjasta.
— Sen kyllä arvasinkin, lisäsin minä, — että siellä asuu joku hänen rakkaistaan, siksipä minä odotinkin, että joku tulee häntä tiedustamaan. Hän varmaankin rakasti sinua, kun vielä viime hetkellään sinua muisti.
— Ei, hän ei rakastanut, kuiskasi hän vastenmielisesti!
Tyttö oli kovin liikutettu. Kertoessaan kumarruin nähdäkseni hänen kasvonsa. Silloin huomasin, että hän teki suurimpia ponnistuksia tukahduttaakseen liikutustansa, aivan kuin olisi tahtonut osottaa minulle ylpeyttänsä. Hän vaaleni yhä enemmän ja enemmän ja puri tiukkaan alahuultansa. Mutta erittäin kummastutti minua hänen sydämmensä outo jyske. Se jyskytti aina yhä kovemmin, niin että lopulta saattoi kahden, kolmen askeleen päässä sen kuulla, kuten aneurismitaudissa. Minä luulin, että hän kohta alkaa itkeä, niinkuin eilenkin, mutta hän hillitsi itsensä.
— Missä on se aita?
— Mikä aita?
— Jonka alla hän kuoli.
— Minä näytän sen … kun menemme ulos. Kuules, mikä sinun nimesi on?
— Ei huoli…
— Mitä ei huoli?
— Ei huoli, ei mitään … minulla ei ole nimeä, vastasi hän katkonaisesti ja ikäänkuin harmistuneesti ja teki liikkeen lähteäkseen pois. Minä pysäytin hänet.
— Maltahan, sinä kummallinen tyttö! Minähän suon sinulle hyvää; minulla on sääli sinua eilisestä saakka, kun sinä tuolla rapuilla nurkassa itkit. Minun on vaikea sitä muistella… Sitä paitsi vaarisi kuoli minun käsiini ja varmaan hän muisteli sinua, kun puhui kuudennesta linjasta, siis ikäänkuin jätti sinut minun huostaani. Minä olen nähnyt hänet unessa… Minä säilytin kirjatkin sinulle, mutta sinä olet noin juro, ikäänkuin pelkäisit minua. Sinä varmaankin olet hyvin köyhä ja orpo, ehkäpä vierasten hoidossa, niinkö?
Minä puhuin hänelle innokkaasti, itsekään tietämättä, mitenkä hän minua niin suuresti miellytti. Paitsi sitä oli tunteessani jotain muutakin, kuin vain sääliä. Asian salaperäisyyskö, Smithin saattama mielialako, vaiko oman mielentilani fantastillisuus, — sitä en osaa sanoa, mutta jokin epämääräinen tunne minua kiihdytti. Näytti siltä, että sanani liikuttivat häntä; hän katsahti minuun jotenkin oudosti, mutta ei enää jurosti, vaan lempeästi ja pitkään, sitten taas, ikäänkuin vaipuen mietteisiinsä, painoi päänsä alas.
— Helena, kuiskasi hän äkkiä, odottamatta ja hyvin hiljaa.
— Onko sinun nimesi Helena?
— On…
— Mitä, tuletko sinä minun luonani käymään?
— Ei sovi … en tiedä … tulen, kuiskasi hän kuin ajatuksissaan ja taistellen itsensä kanssa.
Samalla juuri kuului jossain seinäkellon lyönti. Hän vavahti ja, katsoen minuun, sanomattomalla tuskan surulla, kuiskasi:
— Paljonko kello on?
— Lienee puoli yksitoista.
Hän kiljahti peloissaan.
— Jumalani! sanoi hän ja läksi samassa juoksemaan. Minä pysäytin hänet vielä kerran porstuassa.
— Näin minä en päästä sinua, sanoin hänelle. — Mitä sinä pelkäät?
Myöhästyitkö?
— Niin, niin, minä läksin salaa! Päästäkää! Hän lyö minua! huudahti hän, nähtävästi ilmaisten jonkin salaisuutensa ja koettaen riuhtoa itseänsä irti käsistäni.
— Kuulehan, äläkä riuhdo itseäsi; sinun on mentävä Hirvisaarelle, minäkin olen menossa sinne kolmannelletoista linjalle. Minäkin olen myöhästynyt ja aion ottaa ajurin. Tahdotko lähteä kanssani? Minä vien sinut. Pääset pikemmin kuin jalkasin…
— Minun luokseni ei saa tulla, ei saa! huudahti hän kauhuissaan. Jo yksistään ajatus, että minä tulisin hänen asuntoonsa, sai hänen kasvonsa kauhusta vääristymään.
— Johan minä sanoin sinulle, että minun on mentävä kolmannelletoista linjalle asioilleni, eikä sinun luoksesi! En minä lähde sinun jälestäsi. Ajurilla me kohta joudumme. Lähdetään vain!
Laskeusimme alas. Otin ensimäisen ajurin, jolla pahaksi onneksi oli niin kovin huono ajopeli. Nähtävästi oli Helenalla kovin kiire, koska hän suostui lähtemään kanssani. Hämärintä asiassa oli se, etten minä uskaltanut edes kyselläkään. Hän alkoi kovasti huitoa käsillään ja miltei hypännyt pois kärryistä, kun minä kysyin, ketä hän kotona niin pelkää. Mitähän salaperäistä tässä lieneekään? ajattelin itsekseni. Kärryissä oli hänen kovin epämukava istua. Joka kerta, kun kärryt hypähtivät, hän, pysyäksensä istumassa, tarttui kiinni nuttuuni vasemmalla kädellään, joka oli pieni, likainen, täynnä jonkinlaisia lyöttöhaavoja. Toisella kädellään piteli hän vahvasti kirjoja; kaikesta huomasi, että nuo kirjat olivat hänelle hyvin rakkaita. Korjaten itseänsä istumaan hän samassa näytti jalkansa, ja suurimmaksi kummastuksekseni minä näin, että siinä oli vain rikkinäinen kenkä, eikä sukkaa ollenkaan. Vaikka olinkin jo päättänyt olla mitään kyselemättä, en nyt taaskaan malttanut.
— Eikö sinulla ole sukkiakaan? kysäsin. — Sopiiko nyt kävellä sukitta, näin kostealla ja kylmällä ilmalla?
— Ei, vastasi hän katkonaisesti.
— Ah, Jumalani, jonkun luonahan sinä asut! Olisit pyytänyt keltä tahansa sukat, kun läksit ulos.
— Itse minä niin tahdoin.
— Näin sinä voit sairastua ja kuolet!
— Jospa kuolisinkin.
Nähtävästi hän ei halunnut vastailla ja oli äkäinen, kun häneltä kyselin.
— Tässä hän kuoli, sanoin minä, osottaen taloa, jonka edessä hänen vaarinsa oli kuollut.
Hän katsoi tarkkaan ja äkkiä sanoi minulle rukoilevalla äänellä:
— Herran tähden, älkää tulko minun jälestäni. Minä tulen teille, tulen! Kun vain pääsen, heti tulen teille!
— Hyvä, minä jo sanoin, etten tule jälestäsi. Mutta mitä sinä pelkäät? Varmaankin olet hyvin onneton. Minun on vaikea tuollaisena nähdä sinua…
— Minä en pelkää ketään, vastasi hän jotenkin ärtyisellä äänellä.
— Mutta sinähän äsken sanoit: "hän lyö minua!"
— Lyököön! vastasi hän ja silmänsä säihkyivät. — Lyököön! Lyököön! hoppusi hän katkerasti, ja ylähuulensa kohosi halveksivasti ja alkoi vavista.
Jouduimme niin Hirvisaarelle. Kuudennen Iinjan päässä pysähdytti hän ajurin ja hyppäsi pois kärryistä, katsellen levottomasti ympärillensä.
— Ajakaa pois; minä tulen, tulen! sanoi hän, ollen kovin levoton, pyytäen, etten tulisi hänen jälestään. — Menkää pikemmin, pikemmin!
Minä läksin ajamaan. Mutta ajettuani vähän matkaa rantakatua, maksoin ajurille ja, palattuani kuudennelle linjalle, kiiruhdin toiselle puolelle katua. Näin kohta hänet; hän ei ollut ehtinyt vielä pitkälle, vaikka kulkikin hyvin kiireesti sekä yhä katseli taakseen; kerran pysähtyikin hän pikkusen, paremmin nähdäkseen, tulenko hänen jälestään, vaiko en? Minä piilouduin porttikäytävään, eikä hän huomannut minua. Hän läksi astumaan edelleen, ja minä toisella puolen katua hänen jälestään.
Uteliaisuuteni oli kohonnut ylimmilleen. Vaikka olinkin päättänyt olla menemättä hänen jälestään asuntoonsa, tahdoin kumminkin kaiken varalta saada tietää talon, jossa hän asui. Minua ahdisti samanlainen raskas ja outo tunne, kuin tuonoin tuolla ravintolassa herätti minussa hänen vaarinsa, tarkastellessaan kuollutta Asorkkaa.