IV.
Astuimme siten pitkältä, aina Pienelle prospektille saakka. Tyttö miltei juossut; viimein meni hän puotiin. Pysähdyin odottamaan häntä. "Eihän hän puodissa asu", ajattelin.
Todellakin, hetkisen kuluttua tuli hän puodista, mutta kirjoja ei enää ollut kädessään. Sen sijaan oli nyt kädessään savikuppi. Pikkusen astuttuaan meni hän erääseen kehnonlaiseen taloon. Se oli pieni kivirakennus, vanha, kaksikerroksinen, likaisenkeltaisella maalilla maalattu. Eräässä alakerroksen ikkunassa, joita kaikkiaan oli kolme, oli pieni punanen ruumisarkku. — Tämä oli köyhän ruumisarkkujen valmistajan kyltti. Yläkerroksen ikkunat olivat aivan neliömäiset, ruudut himmeät, vihertävät ja halkeilleet, ruutujen takaa näkyi vaaleanpunaset, vuorikankaasta tehdyt ikkunaverhot. Astuin kadun toiselle puolelle, lähestyin taloa ja luin portin päällä olevasta peltikilvestä: porvaritar Bubnovan talo.
Mutta tuskin olin ennättänyt tuon lukea, kun Bubnovan pihassa äkkiä kuului kimakka naisen huuto ja sitten kiroilua. Katsahdin portista pihaan; puisten rappujen astuimella seisoi porvaripukuinen, lihava nainen, viheriä huivi hartioillansa. Kasvonsa olivat mitä ilettävimmän tummanpunaisen väriset, pienet, veristyneet ja mulkoilevat silmänsä säihkyivät vihasta. Selvään huomasi, että hän oli juovuksissa, vaikka olikin vasta aamupäivä. Hän kiljui Helena-paralle, joka kuppi kädessä seisoi hänen edessään kuni kivettynyt. Tuon kiukkuisen naisen takaa näkyi rapuilla jotenkin pörröinen, maalikasvoinen naisolento. Jonkun ajan kuluttua aukeni kellari-kerroksen ovi ja rapuille ilmaantui, varmaankin metelin johdosta, keski-ikäinen, köyhästi puettu, miellyttävän ja vaatimattoman näköinen nainen. Puoliavoimesta ovesta katsoivat alakerroksen toiset asukkaat, vanha ukko ja tyttönen. Roteva ja pitkä mies, varmaankin talonmies, seisoi luuta kädessä keskellä pihaa ja laiskana seurasi näytelmää.
— Sinä kirottu, sinä verenimijä, sinä saivar mokoma! kiljui nainen, laskien suustaan yhteen mittaan kaikki sinne kokoontuneet torasanat, pitämättä muuta väliä, kuin silloin tällöin hengästyneenä sylkeään ryypäten, — niinkö sinä minun huoleni palkitset, takkulapää! Lähetin hänet vain kurkkuja ostamaan, hänpä livisti tiehensä! Sydämmeni jo aavisti, että hän karkaa, kun hänet lähetin. Kivisti sydäntäni, kivisti! Eilen illalla korvatukkansa samanlaisesta asiasta nyhdin, hänpä tänään uudestaan karkasi! Mihinkä juosnee, lurjus, missä käynee! Kenen luona sinä käyt, kirottu sikiö, rinkisilmä kyy, myrkky, kenenkä? Puhu, suomätä, taikka minä sinut heti kuristan!
Samassa aikoi kiukustunut akka hyökätä tyttöparan niskaan, mutta huomattuaan alakerran naisen seisovan rapuilla, äkkiä pysähtyi ja, kääntyen häneen, alkoi vielä kimakammalla äänellä ja käsillään huitoen puhua tälle, ikäänkuin olisi aikonut tämän ottaa uhriparkansa rikoksen todistajaksi:
— Äitinsä on kuollut! Itsekin te, hyvät ihmiset tiedätte, että hän jäi kuni mukula yksin maailmaan. Minä näin, että hän jäi teille, köyhille ihmisille vastuksiksi, itsellennekään ei ole mitään, ruokaa, annas, ajattelin, teen vaikka Pyhälle Nikolaille mieliksi, otan orvon hoitooni. Otin. Mitäs luulisitte? Nyt jo kaksi kuukautta olen pitänyt, — vereni on hän näinä kahtena kuukautena juonut, valkean ihoni syönyt. Iili mokoma! Kalkkalokäärme! Itsepäinen saatana! On vain vaiti, jos lyöt häntä, viskaat, yhä on vaiti, aivan kuin olisi vettä suuhunsa ottanut, — yhä on vaiti! Sydäntäni särkee — vaiti on! Minä sinä itseäsi oikein pidät, mörkö mokoma! viheriä marakatti? Minutta sinä olisit kadulla nälkään kuollut. Saisit jalkani pestä ja sen veden juoda, rymä mokoma, musta ranskalainen kalpa sinä mokoma. Kuolla äikähtänyt minutta olisit!
— Miksikä te nyt, Anna Trifonovna, itseänne noin vaivaatte? Millä hän teitä taas harmitti? kysyi kunnioittavasti vaimo, jolle raivostunut hirviö vihaansa purki.
— Miten niin millä, sinä hyvä nainen, mitenkä millä? En tahdo, että tehdään tahtoani vastaan! Älä tee omaa hyvääsi, mutta tee minun pahaani, — kas, semmoinen minä olen! Hänpä oli miltei hautaan minut tänään saattaa! Lähetin puodista ostamaan kurkkuja, ja hän palaa sieltä kolmen tunnin kuluttua! Sydämmeni jo aavisti tätä kun hänet lähetin; kivisti sydäntäni, kivisti, kipeästi kivisti! Missä oli? Missä kävi? Millaisia suojelijoita itselleen löysi? Ja minäkös hänelle en ole hyvää tehnyt! Hänen saastaiselle äidilleen annoin anteeksi neljäntoista ruplan velan, omalla kustannuksellani hautasin, pirupenikkansa otin kasvattaakseni, sinä rakas nainen, tiedäthän, itsehän tiedät tuon! Mitä, eikö minulla olisi valtaa hänen ylitsensä. Saisi olla kiitollinen, mutta kiitollisuuden sijasta hän tekee päin vastoin! Minä tahdoin suoda hänelle onnea. Minä hänet, pakana-pennun, tahdoin harsovaatteisiin pukea, Gostinodvorista kengät ostin, koristin kuin riikinkukon, — kedon kukkasen sorean! Ja mitä te luulette, hyvät ihmiset! Kahdessa päivässä repi vaatteensa kokonaan, riekaleiksi repi, sellaisena nyt käypi, sellaisia kantaa! Ja mitäs luulette, — tahallaan repi, — en tahdo valehdella, itse näin; tahtoo, muka, repaleissa käydä, ei huoli harsopukua! No, silloin purin vihani, pieksin hänet, mutta sittenhän kutsuin lääkärin ja sille maksoin. Jos sinut nutistaisi, saivar mokoma, niin saisi viikon vain maidotta elää, — siinä olisi koko rangaistus sinun tähtesi! Rangaistukseksi panin hänet lattioita pesemään; mitäpäs luulette: pesee, pesee, raato, pesee! Sydäntäni äköittää, — pesee! No, ajattelin: et enää minulta pakene! Sain sen vain ajatelleeksi, niin — hän jo eilenkin karkasi! Itsehän te, hyvät ihmiset, kuulitte, miten minä häntä eilen pieksin, käteni pieksäissä kipeäksi sain, sukat, kengät otin pois, — ei mene nyt avojaloin, ajattelin; hänpä taas tänäänkin sinne pakeni! Missäs olit? Sano? Kelle sinä, nokkosen siemen, valitit, kelle minun päälleni kantelit? Puhu, mustalaispenikka, ulkomaalainen naamari, puhu!
Raivoissaan hyökkäsi hän kauhusta kangistuneen tytön kimppuun, tarttui tukkaan ja paiskasi hänet maahan. Kurkku-kuppi lensi maahan ja särkyi; tämä vielä lisäsi humalaisen raivottaren vihaa. Hän pieksi uhriansa kasvoihin, päähän; Helena pysyi itsepäisesti ääneti, ei ainoatakaan ääntä, ei ainoatakaan huudahtusta; eikä ainoatakaan valitusta hän päästänyt pieksettäissäkään. Minä hyökkäsin pihaan, harmista ja suuttumuksesta muistamatta, mitä teinkään, ja astuin suoraan humalaisen akan eteen.
— Mitä te teette? Kuinka te uskallatte käyttääntyä noin orporaukkaa kohtaan! huudahdin minä, tarttuen raivottaren käteen.
— Mitä! Mikä sinä olet siinä? kiljui akka jättäen Helenan rauhaan ja nostaen kätensä vyötäisille. — Mitä teillä on asiaa minun talossani?
— Sitä, että te olette säälimätön! sanoin vastaan. — Kuinka te uskallatte noin rääkätä lapsi raukkaa? Hän ei ole oma lapsenne; minä juuri kuulin, että hän on vain teidän holhottinne, orpo parka.
— Herra Kriste! vinkui raivotar. — Kukas sinä oikeastaan olet, tungettelija! Tulitko sinä tytön kanssa, vai? Minä lähden heti poliisiosaston päälliköille valittamaan! Minua itse Andron Timofeitsh kunnioittaa kuin aatelista! Sinun tykösikö tyttö pakenikin? Kuka sinä olet? Vieraaseen taloon tulit räyhäämään. Auttakaa!
Samassa hyökkäsi hän päälleni nyrkit ojona. Mutta juuri silloin kuului läpitunkeva, kamala kiljahdus. Katsahdin sinne, — Helena, joka oli kuni tunnottomana seissut, parahtaen äkkiä kauhealla, luonnottomalla äänellä, kaatui maahan ja alkoi piestä kovissa suonenvedon tuskissa. Kasvonsa vääristyivät. Hän oli saanut kaatumataudin kohtauksen. Pörrötukkainen tyttö ja alhaalla oleva nainen juoksivat apuun, nostivat sairaan ja kantoivat kiiruusti yläkertaan.
— Vaikkapa kuolisit, kirottu! vinkui akka hänen jälkeensä. — Kolmas kohtaus jo kuukaudessa… Ulos, sinä liehakko! huusi akka taas minulle.
— Mitä sinä, talonmies seisot? Mistä syystä sinä palkan saat?
— Pois, pois! Tahdotko saada niskaasi, sanoa mörähti talonmies kuni vain muodon vuoksi. — Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti. Hyvästi ja ulos tiehesi!
Mikäs minulle muu neuvoksi, kuin lähteminen, nähtyäni, että puuhani oli kokonaan turha. Minä olin harmista haljeta. Asetuin portin eteen käytävälle ja katsoin pihaan. Kun minä olin päässyt kadulle kiiruhti akka heti ylös; talonmies virkansa toimitettuaan niinikään katosi jonnekin. Kohta tuli vaimo, joka auttoi Helenaa ylös, laskeutui rapuilta mennäkseen asuntoonsa. Minut huomattuaan hän pysähtyi ja katsoi minuun uteliaana. Hänen miellyttävät ja levolliset kasvonsa rohkaisivat minua. Astuin uudelleen pihaan ja menin suoraan vaimon luo.
— Suokaa anteeksi, alotin minä, — kuka tuo tyttö täällä on ja miksi tuo kiukkuisa akka häntä rääkkää? Älkää toki luulko, että minä vain turhasta uteliaisuudesta kyselen. Minä olen ennen kohdannut tuon tytön ja erään seikan vuoksi tahtoisin saada hänestä selkoa.
— Jos te niin haluatte tietoa hänestä, niin olisi parasta, että ottaisitte hänet luoksenne, taikka etsisitte jonkun palveluspaikan, muuten hän täällä joutuu hukkaan, lausui vaimo ikäänkuin vastenmielisesti, yrittäen poistua.
— Jos te ette tahdo minua neuvoa, niin mitä minä voin tehdä? Sanoinhan minä, etten minä tiedä mitään. Tuo varmaankin oli Bubnova itse, talon omistaja?
— Niin on.
— Mitenkä tuo tyttö joutui hänelle? Kuoliko tytön äiti täällä?
— Niin vaan joutui… Se ei kuulu meihin.
Ja taas yritti vaimo poistua.
— Tehkää nyt niin hyvin; minä vakuutan, että asia herättää mielenkiintoani. Minä ehkä voin jotain tytön hyväksi tehdäkin. Kuka tuo tyttö on? Ken oli hänen äitinsä, — tiedättekö te?
— Lienee ollut ulkomaalaisia joitakin; meillä alhaalla asusti; oli hyvin kivuloinen; keuhkotautiin kuoli.
— Siis, oliko hän hyvin köyhä, kun kellarikerroksessa vieraan asunnon nurkassa asui?
— Oih, köyhä! Sydäntä oikein kouristi hänet nähdessä. Mekin hädin tuskin toimeen tulemme, mutta hän meillekin niinä viitenä kuukautena, joina meillä asui, kuusi ruplaa jäi velaksi. Me hänet hautasimmekin; mieheni teki kirstunkin.
— Mitäs tuo Bubnova puhui, että hän hautasi?
— Jokos hautasi?
— Mikä hänen sukunimensä oli?
— Enpä osaa lausua, isäseni; outo oli, lienee ollut saksalainen.
— Oliko se Smith?
— Ei, ei se ihan niin ollut. Anna Trifonovna otti orvon itselleen; kasvattaakseen sanoi ottavansa. Mutta ei se ole hyvä…
— Varmaankin on hänellä jokin tarkoitus?
— Ei hänellä ole hyviä aikeita, vastasi vaimo, ikäänkuin mietteissään ja epäröiden — puhuako vai eikö. — Mitäs me, syrjäisiähän me olemme.
— Ja parasta olisi, jos hillitsisit kielesi! kuului miehen ääni takanamme.
Puhuja oli elähtänyt mies, yönuttu päällään ja sen päällä kauhtana; mies oli nähtävästi käsityöläinen, puhuja-toverini mies.
— Vaimolla ei ole, isäseni, mitään kanssanne puhelemista; se ei kuulu meihin … lausui mies, katsahtaen minuun syrjästä. — Muori, mene sisään! Hyvästi, herraseni; minä olen kirstuntekijä. Jos mitä niinkuin ammattini asioista, olen mielelläni käskettävänänne… Muuta ei meillä ole mitään asiaa…
Läksin tuosta talosta ajatuksissani ja kovasti liikutettuna. Mitään en voinut tehdä, mutta tunsin, että minun oli vaikeata jättää asia silleen. Muutamat vaimon lauseet minua erittäin kummastuttivat. Tässä piili joku ruma juttu — semmoista minä aavistin.
Läksin astumaan pää alas painuneena, mietiskellen, kun äkkiä joku terävällä äänellä lausui nimeni. Nostin katseeni — edessäni oli humalainen mies, seisoi ja horjui, hän oli puettu jotenkin siististi, päällysnuttunaan vain oli kehno sinelli, päässä kulunut lakki. Kasvonsa olivat hyvin tutut. Aloin miestä tarkastella. Hän iski silmää ja hymyili minulle iroonisesti.
— Etkö tunne minua?