V.
— Kas! Sinähän se olet, Maslobojev! huudahdin äkkiä tunnettuani hänet entiseksi koulutoverikseni läänin kimnaasi-ajoilta. — Tämäpäs yhtyminen!
— Niin, onhan tämä! Vuoteen kuuteen emme ole toisiamme kohdanneet. Se on, kyllähän kohtasimme, mutta teidän ylhäisyytenne ei ole nähnyt hyväksi luoda ainoatakaan silmäystä minuun. Tehän olette kenraali, se tahtoo sanoa, kirjallisuus-kenraali!…
Tätä sanoessaan hän hymyili ivallisesti.
— No, no, veliseni Maslobojev, sen sinä valehtelet, keskeytin hänet. — Ensiksikin, eivät kenraalit, eivät edes kirjallisuus-kenraalitkaan, ole tämän näköisiä, kuin minä, toiseksi, salli sanoakseni, että minä todella muistelen pari kertaa sinut kadulla kohdanneeni, mutta sinä itse nähtävästi kartoit minua; miksikä minä olisin lähestynyt, kun näen, että mies tahtoo välttää kohtaamista. Ja tiedätkös, mitä minä ajattelen? Jos sinä nyt et olisi humalassa, et olisi nytkään nimeäni maininnut. Eikö niin? No, terve mieheen! Minäpä, veliseni, olen hyvin, hyvin iloinen sinut tavattuani.
— Todellakin? Mutta enkö saata sinulle ikävyyksiä tällä … _ei oikealla muodollani?_No, ja mitäpä tuosta kysellä; ei se ole tärkeätä; minäpä, Vanja veliseni, aina muistan, miten kunnon poika sinä olit. Muistatko, sinähän sait selkääsi minun tähteni? Sinä olit vaiti, etkä minua ilmaissut, mutta minä, kiitollisuuden sijasta, koko viikon sinua härnäsin. Sinä synnitön sielu! Terve, sieluseni, terve! (Me suutelimme toisiamme). Minähän olen jo monta herran vuotta yksin maleksinut, — mene päivä, joudu ilta, mutta entistä en ole unhottanut. Ei unohdu! Entäs sinä?
— Mikäs minulla, yksin minäkin maleksin…
Hän katsoi minuun kauan; katseessaan oli viinan hellyttämän ihmisen tunteellisuutta. Muutenkin oli hän erinomaisen kunnon ihminen.
— Ei, Vanja, sinä et ole semmoinen, kuin minä, lausui hän lopulta traagillisella äänellä. — Minähän olen lukenut teoksesi; luin, Vanja, luin!… Mutta kuules: puhelkaamme kauasta aikaa! Onko kiire?
— On; täytyypä minun sinulle sanoa, minua kovin ajatteluttaa eräs asia. Mutta kuules: missä sinä asut?
— Sen sanon. Mutta se ei ole tärkein, tahdotkos tietää, mikä on tärkein?
— No, mikä?
— Kas tuo, näethän? — Hän osoitti jonkun kymmenen askeleen päässä meistä olevan kahvilan kylttiä, — näethän: kondittori ja ravintola, se on niin paljon kuin juomala, mutta siltä hyvä paikka. Sanon sinulle etukäteen, paikka on siisti, ja viina — yli arvostelun! Kijevista jalan tänne tuli! Join, usean kerran join sitä, siis tunnen sen; huonoapa minulle täällä ei uskalletakaan antaa. Tuntevat jo Filip Filipitshin. Mitä? Irvistätkö? Ei, sallipas minun sanoa loppuun. Nyt on neljänneksen yli yhdentoista, juuri katsoin kelloa; no, juuri kolmekymmentäviisi minuttia yli yhdentoista lasken sinut rauhaan. Sitä ennen kärpäsen nujerramme. Uhraatko kaksikymmentä minuttia vanhalle ystävälle?
— Jos ei muuta kuin, kaksikymmentä minuttia niin olkoon menneeksi; sillä, ystäväiseni, asia todellakin vaatii…
— Olkoon menneeksi. Mutta kuules, pari sanaa ennen muuta: kasvoillasi on outo väri, aivan kuin olisi jollain sinua kovin harmitettu, niinkö?
— Niin.
— Johan arvasin. Minä, näes, olen alkanut tutkia kasvojenilmeitä, onhan sekin toimi! No, mennään siis, siellä juttelemme. Kahdessakymmenessä minutissa, ensiksikin, minä ehdin tunnustella amiraali Tshainskin juomaa, lasken alas koivuviinaa, ukkoparkaa, sitten pomeranssia, sitten parfait-amour, ja sitten vielä jotain keksin. Minä ryyppään, hyvä veli! Pyhäpäiväisin vain ennen aamupalvelusta olen selvänä. Sinä vaikkapa älä nyt ryyppääkkään. Minähän tarvitsenkin vain sinua. Jos taas ryyppäät — osotat sillä erinomaisen jaloa sydäntä. Lähdetään! Juttelemme parisen sanaa ja taas joksikin kymmeneksi vuodeksi eroamme. Minähän, veliseni Vanja, en sovi seuraasi.
— No, älä siinä lörpöttele, mennään pikemmin. Kaksikymmentä minuttia on sinun, sitten saat päästää minut.
Kahvila oli toisessa kerroksessa; sinne johtivat kaksijaksoiset rappuset. Rapuilla kohtasimme kaksi hyvin humalaista herraa. Meidät huomattuaan he horjuen astuivat syrjään.
Toinen heistä oli hyvin nuori ja hentoinen poika, kokonaan vielä parraton, viiksen alkuja tuskin voi huomata, kasvonsa olivat hyvin typerät. Hän oli puettu hyvin komeasti, mutta jotenkin naurettavasti, ikäänkuin kantaisi vierasta pukua päällään, sormissa oli kalliita sormuksia, kallis neula kaulaliinassa, tukka hyvin tyhmäntapaisella kampauksella, oli kuin mikäkin perhoskotero. Hän lakkaamatta hymyili ja nauraa hihitti. Hänen toverinsa oli viidenkymmenen vaiheilla oleva paksu, suurimahainen, hyvin huolimattomasti puettu, kaulaliinassaan oli hänelläkin neula, päänsä oli kalju, kasvonsa turvonneet, humalaiset ja rokonarpiset, silmälasit pienellä, napin muotoisella nenällään. Kasvojensa ilme oli vihainen ja hekumallinen. Ilkeät, vihaiset ja epäilevät silmänsä olivat muljallaan ja tirkistivät ikäänkuin raosta. Nähtävästi kumpikin heistä tunsi Maslobojevin; möhömaha meidät kohdattuaan vääristi pikaisesti suutaan tyytymättömästi, ja nuorempi hymyili hyvin matelevan maireasti, sieppasi talonpoikaislakkinsakin päästään.
— Anteeksi, Filip Filipitsh, löpisi hän, katsoen imelästi
Maslobojeviin.
— Mitä nyt?
— Olen syyllinen … totta … (hän näpsäytti kaulustansa vasten).
Tuolla istuu Mitroshka. Mutta, Filip Filipitsh, hän on lurjus.
— Miksi niin?
— Niin vaan… Tältä (hän viittasi toveriinsa) viime viikolla tuon samaisen Mitroshkan tähden eräässä paikassa voideltiin naama piimällä … khi!
Toverinsa mukkasi häntä harmissaan kyynärpäällään.
— Ettekö, Filip Filipitsh, tyhjentäisi kerallamme puolentusinaista, käskettekö luottamaan siihen?
— Ei, isäseni, nyt ei sovi, vastasi Maslobojev. — Tärkeä asia on esillä.
— Khi! On minullakin teille asiaa.
Toverinsa mukkasi häntä taas kyynärpäällään…
— Sitten, sitten!
Näytti, niinkuin Maslobojev olisi koettanut olla heihin katsomatta. Ja kun olimme päässeet ensimäisen huoneen läpi, jonka yhdestä seinästä toiseen ulettui tavallisen siisti pöytä, täynnä voileipiä, piirakaisia, pieniä kalakukkoja ja monenlaisilla juomilla täytettyjä pulloja, veti Maslobojev minut heti syrjään ja sanoi:
— Tuo nuorempi on kauppiaan poika Sisobrjuhov, erään tunnetun jauhokauppiaan poika, joka peri isänsä jälkeen puoli miljonaa ja nyt niitä juo. Kävi Pariisissa, siellä suunnattomasti tuhlasi rahaa, ehkäpä olisi kaikki sinne jättänyt, mutta sai setänsä jälkeen periä, palasi siis Pariisista; täällä nyt juo jäännöksiä. Vuoden kuluttua hän, tietysti, joutuu mieron tielle. Tyhmä kuin hanhi, — käy ensi luokan ravintoloissa, käy kellarikerroksissa, käy kapakoissa, näyttelijöillä, haki jo husaariksi — joku aika sitten antoi anomuksen. Toinen, tuo vanhempi, — Arhipov, on myöskin jonkinlainen kauppias, tai pehtori, oli kaupanvälittäjänäkin, peto, konna, ja nyt Sisobrjuhovin toveri, Juudas ja Falstaff, kaikki yhdessä, kahdesti konkurssissa sekä ilettävin elukka, jolla on monenmoisia konnankoukkuja. Tiedän hänen olleen sekaantuneen erääseen rikosjuttuun; irti pääsi siitä. Erään asian vuoksi olen hyvilläni nyt, että tapasin hänet; minä odotin häntä… Arhipov, tietysti, keritsee Sisobrjuhovia. Tuntee paljon mutkapolkuja, jonka vuoksi onkin moisille nuorukaisille kallisarvoinen. Minä, veli hyvä, olen hänen varaltaan jo kauan hampaitani hionnut. Samoin tekee Mitroshkakin, tuo tuolla, reipas poika upeassa kurekauhtanassa — tuolla ikkunan luona seisoo, tuo mustalaisnaama. Hän pitää hevoskauppaa ja tuntee kaikki täkäläiset husaarit. Minä sanon sinulle: tuo on semmoinen lurjus, että vaikka hän nähdessäsi tekee väärän setelin, ja vaikka itse sen näit, siitä huolimatta sen häneltä rahaksi vaihdat. Tosi kyllä, hän on kurekauhtanassa, vieläpä samettisessa, näyttää slavofiililta (mikä, mielestäni, hänelle kyllä sopiikin), mutta ota ja pue hänet heti parhaaseen hännystakkiin ja muuhun sellaiseen, vie englantilaiseen klubiin ja sano siellä: tässä on mahtava kreivi Barabanov, niin siellä kaksi tuntia häntä kreivinä kunnioitetaan, — osaa siellä pelata vhistiä, puhuu kreivin tavoin, eikä kukaan voi arvatakaan; niin vetää nenästä. Loppunsa ei ole hyvä oleva. No niin, tuo Mitroshka hioo hampaitaan möhömahaa vastaan, sillä Mitroshkalla on nyt laihat päivät, kun tuo möhömaha anasti häneltä Sisobrjuhovin, hänen entisen ystävänsä, jota hän vielä ei ehtinyt keritä. Jos nuo nyt täällä kahvilassa yhtyivät, niin on siinä pohjalla joku juttu piilemässä. Minäpä tiedänkin, mikä juttu se on, ja arvaan, että juuri Mitroshka, eikä muu kukaan, ilmoitti minulle, että Arhipov ja Sisobrjuhov tulevat tänne ja maleksivat näillä tienoin jollakin rumalla asialla: Tahdon käyttää omaksi edukseni Mitroshkan vihaa Arhipovia kohtaan, sillä minulla on omat syyni, ja melkeinpä sen syyn vuoksi minä täällä nyt olenkin. En tahdo antaa Mitroshkan sitä huomata, äläkä sinäkään ole häntä näkevinäsikään. Mutta kun lähdemme täältä, tulee hän varmasti luokseni ja sanoo sen, mitä tarvitsen. Ja nyt, Vanja, mennään tuohon kamariin, näethän? No, Stepan, pitkitti Maslobojev, kääntyen palvelijan puoleen, — ymmärräthän, mitä tarvitsen?
— Ymmärrän.
— Ja täytäkin!
— Täytän.
— No, täytä. Istu, Vanja. No, mitä sinä minua nyt niin tarkastelet? Näenhän minä, että sinä minuun katsot. Kummasteletko? Älä kummastele. Kaikkea voi ihmiselle tapahtua, ettei osannut milloinkaan edes uneksiakaan, ja erittäinkin silloin … no, vaikkapa silloin, kun me, sinä ja minä, yhdessä Kornelius Neposta päällämme pänttäsimme. Kuules Vanja, usko yksi asia: vaikka Maslobojev onkin tieltä harhaan joutunut, on sydän hänellä vielä jälellä samanlaisena, olosuhteet vain ovat muuttuneet. Jos onkin nenäni noessa, en siltä muita mustempi. Lääkäriksi valmistin itseäni, isänmaan kirjallisuuden opettajaksi valmistausin, Gogolista kirjoitin, kullankaivajaksi aioin, naimisiin koetin päästä; eteenpäin elävän mieli, morsiankin jo oli myöntyväinen, vaikka talossa oli niin puhdasta, ettei olisi löytynyt, millä kissaa tuvasta pois vietellä. Hääjuhlien varalta aioin jo lainata vahvat kengät, sillä omani olivat olleet jo puolitoista vuotta reikäisinä… Mutta en nainutkaan. Morsiameni meni opettajalle, ja minä menin konttooriin palvelukseen, se on, en kauppakonttooriin, mutta tavalliseen konttooriin vaan. Nytpä alkoi toinen peli. Vuodet vierivät, ja nyt, vaikka en enää palvelekaan, rahaa kumminkin ansaitsen hyvästi: otan lahjuksia ja oikeutta puollan; uljas lammasten suhteen, mutta lammas uljasten suhteen. On minulla säännötkin: tiedän, esimerkiksi, ettei sotilas yksin sotatantereella kestä, ja — teen asiaa. Asiani enimmäkseen ovat salaisinta lajia … ymmärräthän?
— Etköhän sinä vain ole jokin urkkijapoliisi?
— Ei, en nyt kokonaan urkkijapoliisi, mutta ajanhan joitakuita asioita, osaksi virallisestikin, osaksi sisällistä kutsumustani noudattaen. Tiedäppäs, Vanja, viinaa minä juon, mutta en koskaan ymmärrystäni juo, siksipä tiedän tulevaisuutenikin. Minun aikani on mennyttä, mustaa koiraa et pesemällä valkeaksi saa. Yhden asian sanon: jos ei minussa olisi enää ihmisyyttä, niin en olisi tänään sinua kutsunut, Vanja. Totta puhuit, minä kohtasin sinut näin jo ennenkin, useasti tahdoin sinua lähestyä, mutta aina lykkäsin sen tuonnemmaksi. En ansaitse huomiotasi. Ja senkin sanoit totta, Vanja, että jos tulinkin luoksesi, niin tuli se vain siitä, että olin humalassa. Mutta vaikka tämä onkin suurinta lörpötystä, niin lopettakaamme minusta puhe. Parasta, kun puhumme sinusta. No, sieluseni: minä olen lukenut! Luin, minäkin olen sen lukenut! Minä, ystäväiseni, puhun sinun esikoisestasi. Kun olin saanut sen luetuksi, — olin, veliseni, vähältä tulla kunnon ihmiseksi! Vähää vain puuttui, mutta mietin tarkemmin ja katsoin paremmaksi jäädä kunnottomaksi ihmiseksi. Sepäs…
Tällä tapaa puheli hän minulle paljon. Hän humaltui yhä enemmän ja alkoi yhä enemmän heltyä miltei kyyneliin saakka. Maslobojev oli aina ollut kunnon toveri, vaikka aina salaperäinen puheissaan ja näytti ylivoimiensa kehittyneeltä; hän oli ollut viekas, juonikas, lipakko ja koukuttelija aina kouluajoilta asti, vaikkei ollut kokonaan vailla hyvän sydämen ominaisuuksia; nyt oli hän mennyttä miestä. Tämmöisiä ihmisiä on venäläisten seassa paljon. Usealla heistä on hyvät lahjat, mutta ne heillä usein ovat sekaannuksissa, sen lisäksi saattavat he visseissä seikoissa heikkoudesta tehdä vasten omaatuntoansa täydellä tietoisuudella; eivätkä vain aina varmasti joudu hukkaan, mutta itsekin jo edeltäpäin tietävät turmioon kulkevansa. Kaiken lisäksi hukutti Maslobojev itseänsä viinaan.
— Nyt, ystäväiseni, vielä yksi sana, pitkitti hän. — Kyllä kuulin, kuinka sinun maineesi alussa levisi, sitten luin sinusta erilaisia arvosteluja, (oikein totta, minä luin; sinä luulet, etten minä lue mitään); sen jälkeen kohtasin sinut huonoissa jalkineissa, liassa ilman päällyskenkiä, murjotussa hatussa, ja jotakuta arvasin. Kirjoitatko nyt aikakauskirjoihin?
— Niin, kyllä kirjoitan.
— Muutuit siis postihevoskaakiksi?
— Jotain siihen suuntaan.
— No, kuules, veliseni, mitä minä siihen sanon: parasta on juoda! Minä näes, juon pääni täyteen, heittäyn kotona sohvalle (minulla onkin oivallinen vieterisohva), ja kuvittelen, että minä, esimerkiksi, olen joku Homero tai Dante, tahi jokin Fredrik Barbarossa, — voihan mielessään kuvitella kaikkea. Mutta sinäpä et voikaan kuvitella olevasi Dante tai Fredrik Barbarossa, ensiksikin siitä syystä, että sinä tahdot olla oma itsesi, ja toiseksi, sentähden, että sinulta on kaikki tahtominen kielletty; sillä sinä olet postikaakki. Minulla on mielikuvitus, mutta sinulla todellisuus. Kuule peittelemätön ja suora sana, veljellisesti sanottu, muuten pahastun kymmeneksi vuodeksi ja sinä loukkaat minua, — etkö sinä huoli rahaa? On. Älähän siinä murra suuta. Ota rahaa, maksa tuotteesi tilaajoille, mitä heiltä olet saanut etukäteen, heitä pois länget, turvaa sitten elämäsi koko vuodeksi ja tartu mielituumaasi, kirjoita suuri teos! Mitä? Mitä siihen sanot?
— Kuules, Maslobojev! Minä annan arvon sinun veljelliselle tarjouksellesi, mutta en voi nyt mitään vastata, — miksi — pitkältä tulisi puhua siitä. On erityisiä asianhaaroja. Muuten, lupaan kertoa sinulle kaikki sittemmin, kerron veljellisesti. Tarjouksestasi kiitän; minä lupaan, että tulen luoksesi, ja monta kertaa tulenkin. Mutta kuules asiani: sinä olet ollut minulle avomielinen, ja siksi minäkin tahdon kysyä sinulta neuvoa, ja sen vielä siitäkin syystä, että sinä tietääkseni olet koko mestari semmoisissa asioissa.
Kerroin hänelle Smithin ja tämän tyttären tyttären historian alkaen aina kahvilassa tapahtuneesta kohtauksesta saakka. Kummallista: kun minä hänelle kerroin, olin hänen silmistänsä huomaavinani, että hän tietää jotain tuosta asiasta. Kysäsin tuosta häneltä.
— Ei, ei se sitä ole! vastasi hän. — Toisekseen, noin vaan olen jotain Smithistä kuullut, että joku ukko oli kuollut kahvilassa. Bubnova-muorista minä sitä vastoin tiedän yhtä ja toista. Siltä rouvalta minä pari kuukautta sitten otin lahjuksen. Je prends mon bien, ou je le trouve ja ainoastaan siinä suhteessa olen Molièren kaltainen. Mutta vaikka minä kiskoinkin häneltä sata ruplaa, kuitenkin tein jo silloin päätöksen kiskoa häneltä ei vain sadan, mutta viiden sadan ruplan lunnaat. Häijy akka! Luvattomissa töissä toimii. Eihän tuo nyt niin paha olisi, mutta joskus menee liian etäälle pahassa. Älähän vain pidä minua don-Quizotena. Asia on sitä laatua, että tässä voi olla minulle hyvät tulot, ja kun minä äsken kohtasin Sisobrjuhovin, tulin hyvin iloiseksi. Nähtävästi Sisobrjuhov tuotiin tänne, ja hänet toi möhömaha, mutta kun minä tiedän, minkälaisia asioita tuo möhömaha ajaa, niin siitä päätän… No, kyllä minä hänet kytken! Olen hyvin iloinen, että kuulin sinulta tuosta tytöstä; nyt minä osuin uusille jäljille. Minähän, veliseni, toimitan monenmoisia yksityisiä välitysasioita ja tiedäpäs, millaisten kanssa olen tuttu! Joku aika sitten kaivoin esiin erään asian erästä ruhtinasta varten, ja saanpa sanoa — semmoisen asian, ettei siltä ruhtinaalta semmoista sopinut odottaakaan. Ja jos huolit, kerron toisen jutun eräästä aviovaimosta? Käyppäs sinä, veliseni, minun luonani, minulla on varalla semmoisia aiheita, että jos niistä kirjoitat, ei niitä uskota tosiksi…
— Mikä on tuon ruhtinaan nimi? keskeytin hänet aavistaen jotain.
— Mitä sinä siitä? Olkoon menneeksi: Valkovski.
— Pietari.
— Sama mies. Tunnetko hänet?
— Tunnen, vaikka vähän. No, Maslobojev, tuon herran tähden tulen tiheään käymään luonasi, sanoin ja nousin ylös, — sinä teit minut hyvin uteliaaksi.
— Näes nyt, vanha ystävä, käy niin usein, kuin vaan tahdot. Satuja minä osaan kertoa, mutta tietysti vain vissien rajojen sisällä, ymmärräthän? Muuten voi kadottaa luoton ja kunnian, käytännöllisien kunnian, tarkoitan, ja niin edespäin.
— No, mikäli tuo kunnia sallii.
Olin hyvin levoton. Hän huomasi sen.
— No, mitäpäs sinä arvelet siitä jutusta, jonka juuri sinulle kerroin. Keksitkö jotakin?
— Sinun jutustasi? Odotappas pari minuttia, käyn maksamassa ottoni.
Hän meni tarjoilupöydän luo ja siellä, niinkuin sattumalta vain, tuli äkkiä tuon kurekauhtanaisen pojan luo, jota niin kursailematta nimitettiin Mitroshkaksi. Minusta näytti, että Maslobojev tunsi hänet hiukan likemmin, kuin mitä minulle sanoi. Ainakin voi huomata, etteivät he ensi kertaa toisiaan kohdanneet.
Ulkomuodoltaan oli Mitroshka hyvin originaali mies. Kurekauhtanassaan, punasessa silkkipaidassaan, jyrkkine, mutta siltä hyvänmuotoisine kasvon piirteineen, ollen vielä jotenkin nuori, tummaverinen, rohkeine, säihkyvine katseineen, teki hän huomattavan, eikä suinkaan vastenmielisen vaikutuksen. Liikkeensä näyttivät jotenkin harkitun rohkeilta, mutta nyt kumminkin hän nähtävästi pidätti itseänsä, mahdollisuuden mukaan koettaen näyttää erinomaisen asianymmärtäväiseltä, mahtavalta ja komealta.
— Kuules, Vanja, sanoi Maslobojev palattuaan luokseni, — pistäypäs minun luokseni tänä iltana kello seitsemän, niin ehkäpä sinulle jotain sanonkin. Yksinäni, näes, en saa mitään; ennen kyllä sain aikaan yhtä ja toista, nyt olen vain juomari, olen luopunut asioista. Mutta siitä huolimatta on jälellä entinen tuttavuus, saatan jotakuta saada tietooni, monenlaisten viisaitten miesten kanssa udella asioita; siinä onkin voimani; tosi kyllä, että vapaalla ajalla, se tahtoo sanoa selvällä päällä ollen teen itsekin jotakuta, myöskin tuttujen kautta, enimmäkseen tiedustelu-asioissa No, ja mitäpäs niistä! Kylliksi… Tässä osotteeni: Kuusipuodissa. Ja nyt veliseni, minä jo kovin hyydyin. Lasken vielä kultajuomaa, ja sitten kotiin. Käyn pitkäkseni. Jos tulet — esitän sinulle Aleksandra Semenovnan, ja jos tulee aikaa, puhellaan vaikka runoudestakin.
— No, entä tuosta asiasta?
— No, siitä myöskin, ehkäpä.
— Minä tulen, tulen varmaan…