VI.
Anna Andrejevna oli jo kauan odottanut minua, Se, mitä eilen olin hänelle sanonut Natashan kirjelapusta, suuresti herätti hänen uteliaisuuttaan, ja hän odotti minua paljon aikasemmin aamulla, ainakin jo yhdeksän aikaan. Kun minä viimeinkin kahden tienoissa pääsin heille, oli mummo paran odotuksen kidutus noussut äärimmilleen. Sitä paitsi tahtoi hän ilmoittaa minulle uusista toiveistaan, jotka olivat hänessä eilispäivästä aikain heränneet, samoin puhua Nikolai Sergeitshista, joka oli eilen tullut kipeäksi, muuttunut juroksi, mutta kumminkin oli häntä kohtaan erittäin hellä… Astuttuani sisään, näytti hän ottavan vastaan minut kylmästi ja tyytymättömän näköisenä, tuskin päästi hän sanan suustaan eikä osottanut pienintäkään uteliaisuutta, ikäänkuin olisi ollut sanomaisillaan "miksi tulit? Kehtaatpa sinäkin tänne joka päivä vetelehtiä". Hän oli äkeissään myöhäisestä tulostani. Minä en viivytellyt ja pitemmittä mutkitta kerroin hänelle eilisen tapauksen Natashan luona. Kun vaan mummo kuuli vanhan ruhtinaan käynnistä ja hänen juhlallisesta kosimisestaan, niin samassa katosi mummolta teeskennelty kylmyys kokonaan. En osaa sanoin kertoa hänen iloansa, hän joutui hämilleen, teki ristinmerkkejä, itki, kumarteli maahan pyhäinkuvan edessä, syleili minua ja tahtoi heti juosta kertomaan Nikolai Sergeitshille iloansa.
— Äläppäs, isäseni, hänhän vain on joutunut pahalle päälle noista kaikenlaisista masennuksista ja sorroista, mutta kun nyt saa kuulla, että Natashalle on annettu täydellinen hyvitys, unohtaa hän kaikki.
Tuskin sain hänet pidätetyksi. Kunnon mummo, huolimatta siitä, että kaksikymmentä viisi vuotta oli miehensä kanssa elänyt, kumminkin vielä niin huonosti tunsi hänet. Sitten hän hyvin mielellään tahtoi lähteä minun kanssani Natashan luo. Minä selitin hänelle, että ehkä Nikolai Sergeitsh ei vain ole tätä hyväksymättä, voimme lisäksi sillä tavoin vahingoittaa asiaa. Tuskin sain hänet tuumastaan luopumaan, mutta hän pidättikin sitten vielä puoli tuntia minua, ja koko ajan itse puhui. "Kenenkä kanssa minä jään", sanoi hän, "tämmöinen ilosanoma, ja istuppas yksinäsi neljän seinän sisällä?" Sain viimeinkin hänet taivutetuksi päästämään minut, huomauttaen, mitenkä Natasha minua ikävällä odottaa. Mummo siunasi minua ristinmerkillä useamman kerran, lähetti erityisen siunauksensa Natashalle ja oli melkein itkeä, kun minä kieltäydyin sinä päivänä vielä uudestaan iltasilla heille tulemasta, jos ei Natashalle mitään erityistä tapahdu. Tällä kertaa en Nikolai Sergeitshiä tavannut, hän ei ollut maannut koko yössä, valitti päänkipua, vilustamista ja nukkui nyt huoneessaan.
Natasha oli myöskin odottanut koko aamun. Kun astuin hänen huoneeseensa, käveli hän tapansa mukaan lattialla kädet yhdessä ja jotain mietiskellen. Vieläpä nytkin, kun muistelen häntä, kuvailen hänet aina yksinään olevana, köyhässä huoneessa, mietiskelevänä, hyljättynä, odottavana, kädet yhteen liittyneinä, silmät maahan luotuina, tarkoituksetta edestakaisin käyskentelevänä.
Yhä pitkittäen kävelyään, kysäsi hän hiljaa, miksi niin myöhään tulin. Kerroin hänelle lyhyesti kaikki seikkailuni, mutta hän tuskin kuuntelikaan puhettani. Hyvin voi huomata, että jokin seikka häntä kovasti huolestutti.
— Kuuluuko mitä uutta? kysäsin minä.
— Ei mitään! vastasi hän, mutta sillä tapaa, että heti arvasin jotain uutta olevan ja että hän sen vuoksi minua odottikin, kertoakseen minulle tuon uuden asiansa, kuten tapansa oli, ei heti, vaan sitten, kun alan tehdä pois lähtöä.
Sillä tavoin aina tapahtui. Minä olin ja tottunut tähän hänen tapaansa ja odotin.
Tietystikin aloimme heti jutella eilisestä tapauksesta. Minua erittäin kummastutti se seikka, että vanhan ruhtinaan esiintyminen oli meihin kumpaankin tehnyt samallaisen vaikutuksen. Natashaa ei hän ollenkaan miellyttänyt; eilen ehkä vielä jonkun verran, mutta nyt ei juuri nimeksikään. Ja kun olimme perin pohjin pohtineet ruhtinaan eilisen käynnin, sanoi Natasaha äkkiä:
— Kuules, Vanja, käyhän aina niin, että jos ensi alussa joku ihminen ei miellytä, niin on se melkein varma merkki, että hän välttämättömästi tulee jälkeen päin miellyttämään. Niin ainakin on minulle usein käynyt.
— Suokoon Jumala niin käyvän, Natasha. Muuten on minun lopullinen mielipiteeni tämä, kaikki asiat punnittuani olen tullut siihen päätökseen, että vaikka ruhtinas ehkä käyttääkin jesuiitan konsteja, kuitenkin hän todella suostuu teidän avioliittoonne.
Natasha pysähtyi keskelle lattiaa ja katsahti minuun jurosti. Hänen kasvonsa muuttuivat kokonaan; oikeinpa huulensa vähän värähtivät.
— Kuinka hän voisi tämmöisessä asiassa käydä viekastelemaan ja — valehtelemaan? kysäsi hän ylevänä, joskin neuvottomana.
— Sitähän minäkin! kiiruhdin myöntämään.
— Tietysti hän ei valehdellut. Minun mielestäni sitä ei ole ajattelemistakaan. Eihän osaa keksiä minkäänlaista syytä mihinkään viekastelemiseen. Ja sitten, mikä minä olisin hänen silmissään, jotta siinä määrin ansaitsisin hänen pilkkaansa? Voiko todella kukaan ajatella ryhtyä moiseen ilkeyteen?
— Tietysti, tietysti! yhdyin minäkin, mutta mielessäni mietin: "sinä, varmaankin, ainoastaan tätä nyt mietiskeletkin huoneessa astuskellessasi, tyttö parka, ja ehkäpä epäillet enemmän kuin minä".
— Ah, miten hartaasti minä toivonkaan, että hän pikemmin tulisi uudelleen tänne! sanoi Natasha. — Aikoi koko illan istua täällä, ja silloin… Varmaankin oli tärkeitä asioita, kun jätti kaikki ja matkusti. Etkö sinä, Vanja, tiedä, mitä se olisi? Etkö ole jotain kuullut?
— Herra hänet ties. Hänhän aina vaan rahaa ansaitsee. Kuulin kerrottavan, että hän ottaa täällä Pietarissa osaa johonkin urakoitsemiseen. Emmehän me Natasha, semmoisia ymmärrä.
— Tietysti emme ymmärrä. Alesha kertoi eilen, jostain kirjeestä.
— Kaiketi joku ilmoitus. Kävikö Alesha täällä?
— Kävi.
— Aikaiseenko?
— Kahdentoista aikana; hän, näes, nukkui pitkään. Istui täällä. Minä käskin hänet Katarina Feodorovnan luo; eihän sopine olla käymättä, Vanja?
— Eikös hän itse aikonut sinne mennä?
— Kyllä hän itsekin aikoi…
Natasha aikoi vielä jotain lisätä, mutta äkkiä vaikeni. Minä katsoin häneen ja odotin. Kasvonsa olivat surulliset. Olisin kysynyt häneltä syytä, mutta toisinaan ei hän sietänyt kyselemistäkään.
— Kummallinen poika hän on, sanoi Natasha, hiukan vääristäen suutaan ja koettaen välttää katsettani.
— Kuinka niin? Oliko välillänne jotain?
— Eikä, niin vaan… Olihan hän lempeäkin… Mutta…
— Nythän ovat hänen surunsa ja puuhansa kaikki loppuneet, sanoin.
Natasha katsoi minuun pitkään ja tutkivasti. Ehkäpä hänkin tahtoi sanoa minulle: "eipä hänellä ole ennenkään ollut paljoa surua ja puuhaa"; mutta hän oli huomaavinaan sanoissani saman ajatuksen. Hän pahastui ja vaikeni.
Kohta hän kumminkin tuli taas puheliaaksi ja ystävälliseksi. Tällä kerralla oli hän erittäin lempeä. Istuin luonansa yli tunnin ajan. Hän oli hyvin levoton. Ruhtinasta hän pelkäsi. Muutamista kysymyksistään tulin huomanneeksi, että hän niin mielellään olisi tahtonut saada varman tiedon siitä, minkä vaikutuksen hän oli eilen tehnyt ruhtinaaseen. Käyttäytyikö hän sopivasti? Eikö hän liian huomattavasti ilmaissut ruhtinaalle iloansa? Eikö ollut liian loukkaantuva? Taikka päinvastoin, liiaksi alentuvainen? Ettei ruhtinas luulisi hänestä pahaa! Ettei vaan nauraisi hänelle! Ettei vaan halveksisi häntä!… Tämä ajatus sai hänen poskensa hehkumaan kuin tulessa.
— Tarvitseeko olla noin levoton vain sen vuoksi, että kehno ihminen voi jotain luulla? Antaa hänen luulla! sanoin Natashalle.
— Minkä vuoksi hän on kehno? kysäsi Natasha.
Natasha oli epäilevä, mutta samalla puhdassydäminen ja avomielinen. Hänen epäilyksensä lähti puhtaasta lähteestä. Hän oli ylpeä, jalon ylpeä, eikä voinut sietää, että se, mitä hän piti yläpuolla kaiken muun, olisi hänen kuultensa tullut pilkatuksi. Halpamielisen ihmisen halveksumiseen hän tietysti olisi vastannut halveksumisella, mutta olisi kumminkin koko sydämmellään kärsinyt, jos ken tahansa olisi ivannut sitä, joka hänen silmissään oli kohonnut yli kaikkia muita. Se ei suinkaan tullut tahdon lujuuden puutteesta. Osaksi se johtui vähästä maailman tuntemisesta, tottumattomuudesta tuntemaan ihmisiä, suljetun elämän viettämisestä. Koko elämänsä ajan oli hän viettänyt yksinäisyydessä, tuskin koskaan muutoin. Ja sitten, kaikkein rehellismielisimmän ihmisen ominaisuus, jonka hän ehkä oli isältänsä perinyt — kehua ihmistä, jyrkästi pitää häntä parempana, kuin hän todellisuudessa olikaan, innoissaan liioitella tämän hyviä ominaisuuksia — se ominaisuus oli hänessä suuresti kehittynyt. Raskaalta tuntuu semmoisille ihmisille tuntea jälkeen päin pettymystä; ja sitäkin raskaammalta, kun tuntee itsensä syylliseksi. Miksikä odottaa enempää, kuin mitä voidaan antaa? Ja juuri semmoisia ihmisiä voi milloin tahansa kohdata tuollainen pettymys. Hyvä, jos he istuvat rauhassa erillään muusta maailmasta; olenpa huomannut, että he mieltyvät niin tuohon yksinäisyyteensä, että kokonaan alkavat karttaa ihmisten seuraa. Sen lisäksi oli Natasha saanut kokea monet onnettomuudet, paljon solvauksia. Hän oli jo kokonaan sairas olento, eikä häntä sovikaan syyttää, jos minun sanoissani muuten mitään syytöstä onkaan.
Minulla oli kiire ja aloin tehdä pois lähtöä. Natasha hämmästyi ja oli melkein käydä itkemään sen tähden, että lähden pois, vaikkei hän koko käyntini aikana osottanut minulle mitään erityistä hellyyttä, olipa päinvastoin ikäänkuin tavallista kylmempi. Hän suuteli minua hellästi ja katsoi jotenkin kauan silmiini.
— Kuules, sanoi hän, — Alesha oli tänään kovin leikillinen, oikeinpa kummastutti minua. Hän oli hyvin kohtelias, nähtävästi hyvin onnellinen, mutta tuli tänne semmoisena perhosena, oikeana keikarina, yhä vain katseli itseään peilissä. Mitenkä hän lienee nyt hyvin kursailematon … ei pitkään viipynytkään; Ajatteles: konvehteja toi minulle!
— Konvehtejako? No, sehän oli herttaisesti ja suorasukaisesti tehty. Ah, mimmoisia te olette kumpikin! Nyt jo alkavat seurata, mitä kumpikin milloinkin tekee, rupeavat urkkimaan, rupeavat toistensa kasvojen piirteitä tutkimaan, niistä salaisia ajatuksia lukemaan (ettekä kumminkaan niistä mitoisen mitään ymmärrä!) Hän on vielä mukiinmenevä. Hän on entisekseen iloinen, kuten koulupoika konsanaan. Mutta sinä, sinä!
Tällä lailla aina, kun Natasha milloin muutti puheen aiheen tai joskus valitti minulle Aleshan käytöstä, tahi pyysi selitystä jossain asiassa, jota ei ymmärtänyt, taikka ilmoitti minulle jonkun salaisuuden, toivoen, että minä puolesta puheesta ymmärtäisin asiansa, niin, muistan hyvin, hän aina katsoi minuun, näyttäen valkoset hampaansa, ja ikäänkuin rukoillen, että minä välttämättömästi ratkaisisin asian jollain tavoin niin, että samassa hän voisi tuntea helpoituksen mielessään. Mutta muistan myöskin, että minä tällöin aina tulin puhuneeksi, muka, totisella ja ankaralla äänellä, niinkuin olisin jotakin torunut, ja se tuli aina tahtomattani, mutta aina luonnistui. Totisuuteni ja ankaruuteni olivat paikallaan, näyttivät vastaan sanomattomilta, sillä tunteehan ihminen joskus vastustamatonta halua, että häntä joku nuhtelisi. Natasha ainakin tuli toisinaan siitä hyvin lohdutetuksi.
— Ei, katsos, Vanja, pitkitti hän, pitäen toisen kätensä olkapäälläni, toisella kädellään puristaen minun kättäni, katsoen mietiskelevästi silmiini, — minusta tuntui, ettei hän nykyistä asemaa oikein täydelleen käsittänyt … hän näytti minusta jo semmoiselta mieheltä, — näes, niinkuin olisi ollut kymmenen vuotta naimisissa, mutta aina vielä kohtelias mies vaimolleen. Eikö se ole liian varhaista?… Hän ilveili, nauroi, mutta niin, että tuo kaikki oli ikäänkuin noin vaan minulle, osiksi vain kuului minuun, eikä niin, kuten ennen… Kovaa kiiruutta piti hän Katarina Feodorovnan luo… Minä puhelen hänelle, mutta hän ei kuuntelekaan, tai alkaa puhua muusta asiasta, tiedäthän, hän osotti tuommoista joutavan päiväistä suuren maailman käytöstapaa, josta me sinun kanssasi häntä koetimme vieroittaa. Sanalla sanoen, oli tuommoinen … vieläpä ikäänkuin välinpitämätön… Mutta mitä minä nyt taas! Jopa läksin latelemaan, jo taas aloin! Ah, kuinka me kaikki olemme vaativaisia, Vanja, mimmoisia juonittelevia despootteja! Nyt vasta sen huomaan! Emme anna anteeksi joutavanpäiväistä muutosta kasvojen ilmeessä, vaikkapa hänellä, ties Herra, mikä tuon muutoksen saattoikaan! Sinä olit oikeassa, Vanja, äsken toruessasi minua. Minähän se yksin olenkin syypää kaikkeen! Itse luomme itsellemme katkeruutta ja sitten sitä valitamme… Kiitos sinulle, Vanja, sinä lohdutit minua. Ah, jospa hän tänään tulisi! Mitä! Liekö vielä vihanen äskeisestä.
— Joko te ehditte riidellä? huudahdin kummastuksella.
— En antanut merkkiäkään! Olin vain hiukan suruinen, ja iloisesta hän äkkiä muuttui mietiskeleväksi ja, niin minusta tuntui, hyvin kylmästi sanoi hyvästin. Minä lähetän kutsumaan häntä. Tule sinäkin, Vanja, vielä tänään.
— Aivan varmaan, jos vain ei eräs asia pidätä.
— No niin — mikä asia se olisi?
— Sainpahan sitoontuneeksi! Mutta muuten ehkä todella tulen.