VII.
Täsmälleen kello seitsemän jouduin Maslobojevin luo. Hän asui Kuutospuotisessa, pienen talon sivurakennuksessa, jotenkin siivottomassa kolmikamarisessa asunnossa, mikä muuten oli tavallisen hyvästi sisustettu. Saattoipa huomata jonkunlaista varallisuuttakin ja samalla mitä suurinta taloudellisen järjestyksen puutetta. Minulle avasi oven hyvin sievä tyttö, ijältään yhdeksäntoista seutuvissa, hyvin yksinkertaisesti, mutta samalla hyvin miellyttävästi puettu, hyvin siisti; silmänsä olivat hyvin lempeät ja iloiset. Heti arvasin, että tämä juuri olikin se samainen Aleksandra Semenovna, josta Maslobojev tuonoin minulle sivumennen mainitsi, maanitellen minua tutustumaan tämän kanssa. Tyttö kysäsi, ken olen, ja, kuultuansa nimeni, sanoi, että Maslobojev minua odottaa, mutta nyt nukkuu kamarissaan, minne heti saattoikin minut. Maslobojev nukkui oivallisella, pehmeällä sohvalla likasen sinellinsä alla, kulunut nahkatyyny päänalaisena. Unensa oli hyvin herkkä; kun vain pääsimme sisään, mainitsi hän samassa nimeni.
— Ahaa! Sinäkö? Olen odottanut. Juuri näin unissani, että sinä tulit ja minua herätit. Siis jo on aika. Lähdetään.
— Mihinkä lähdetään?
— Rouvan luo.
— Millaisen? Miksi?
— Rouva Bubnovan luo ja siksi, että häntä hiukan höyhentäisin.
Ja millainen kaunotar hän on? lausui ivalla Maslobojev kääntyen
Aleksandra Semenovnaan, oikeinpa suudellen sormipäitään
muistellessaan rouva Bubnovia.
— No, joko alkaa, kaikkeapa! lausui Anna Semenovna, pitäen välttämättömänä velvollisuutena hiukan suuttua.
— Etkö tunne? Tutustu, veliseni: Aleksandra Semenovna, sinulle saan esittää tässä kirjallisuus-kenraalin; semmoisia saa vain kerran vuodessa ilmaiseksi katsoa, muina aikoina vain rahan edestä.
— No, luuli hupsun löytävänsä minussa. Älkää suinkaan te häntä uskoko, hän yhä pilkkaa minua. Mikä kenraali he olisivat?
— Sitähän minä teille selitänkin, että hän on eriskummallinen kenraali. Ja sinä, teidän ylhäisyytenne, älä luule meitä tyhmiksi; me olemme paljon viisaampia, kuin ensi näkemältä näytämmekään.
— Älkää kuunnelko häntä! Alati häpäisee hyvien ihmisten aikana, mokomakin! Vaikkapa veisi jolloinkin teatteriin!
— Rakastakaa, Aleksandra Semenovna, kotiväkeänne… Ette toki ole unohtanut, mitä tulee rakastaa? Ettehän vain unohtanut sitä sanaa, jonka teille opetin?
— Tietysti en unohtanut. Mitä lieneekin joutavanpäivästä.
— No, mikä sana se oli?
— Häpäisisinkö itseni vieraan aikana. Se ehkä merkitsee jotain ilkeätä. Ennen kuivukoon kieleni, kuin sanon sen.
— Siis olette unohtanut?
— Enpäs unohtanutkaan: penat!… Rakastakaa omia penattejanne … semmoisia tuo keksii! Kenties ei ole mitään penattia ollutkaan; ja miksikä niitä rakastaa? Valehtelee vain.
— Sen sijaan rouva Bubnovalla…
— Hyi sinuas, tuon Bubnovan kanssa… Aleksandra Semenovna pakeni kovasti harmistuneena.
— Jo on aika! Lähdemme! Hyvästi, Aleksandra Semenovna!
Läksimme huoneesta.
— Näes, Vanja, ensiksi otetaan tuo ajuri. Näin. Sitten toiseksi, kun minä tuonnoin erkanin sinusta, sain vielä tietää yhtä ja toista, enkä vain arvailemalla, mutta varmasti. Minä viivyin Hirvisaarella vielä kokonaisen tunnin. Tuo möhömaha — on suuri lurjus, siivoton, ilettävä; sillä on monenlaisia kujeita ja pirullisia pyyteitä. Tuo Bubnova jo on kauan aikaa tunnettu joistakin kepposistaan samaan suuntaan. Viime päivinä oli hän erään kunniallisesta kodista olleen tytön tähden joutumaisillaan kiikkiin. Tuo harsopuku, johon hän puetti tuon orpotytön (taannoin sinä siitä kerroit) ei antanut minulle rauhaa, sillä minä olin ennen jo vähän asiasta kuullut. Äsken minä sain vähän lisätietoja, sattumalta kylläkin, mutta nähtävästi oikeita. Kuinka vanha on tyttö?
— Kasvoista päättäen ehkä kolmentoista.
— Ja kasvultaan vähemmän. Niin se on. Milloin sanoo yksitoista, milloin viisitoista. Ja kun tyttö paralla ei ole turvaa, ei omaisia, niin…
— Olisikohan mahdollista?
— Mitäs sinä luulit? Ei suinkaan vain säälin tähden Bubnova olisi orpoa hoitoonsa ottanut. Ja kun nyt tuo möhömaha alkoi siellä käydä, niin en enää asiaa yhtään epäile. Möhömaha tapasi Bubnovan aamulla. Ja tuolle Sisobrjuhan tolvanalle on luvattu kaunis vaimo, upseerin tai virkamiehen rouva. Mokomat juopot kauppiaan pojat pitävät semmoisista — virka ja asema on heille pää-asia. Se on, kuten muistat latinan kieliopissa sanottavan: merkitys on päätettä tärkeämpi. Mutta saattaa olla, että minä olen vielä taannoisessa humalassa. Mutta Bubnovan minä en salli moisia asioita harjoittaa. Hän tahtoo poliisinkin pettää, mutta äläppäs! Sen vuoksi minä säikytän hänet, niin kuin hän tietää, että minä entiseltään … no, ja niin poispäin, ymmärräthän?
Olin kovin hämmästynyt. Kaikki nuo tiedot tekivät minut levottomaksi. Minä yhä pelkäsin, että myöhästyisimme, ja kiirehdin sen vuoksi ajuria.
— Ole huoleti, on ryhdytty varokeinoihin, sanoi Maslobojev. —
Siellä on Mitroshka. Sisobrjuhov saa hänelle suoriutua rahallaan,
mutta möhömaha — selkänahallaan. Asiasta on jo ennen niin sovittu.
No, ja Bubnova jää minun osakseni… Sillä hän älköön uskaltako…
Jouduimme perille ja pysähdyimme kahvilan eteen; mutta miestä, joka kantoi Mitroshkan nimeä, ei kahvilassa ollut. Käskettyämme ajurin odottamaan kahvilan edessä, läksimme Bubnovalle. Mitroshka odotti meitä portilla. Ikkunoista näkyi kirkas valo, sisältä kuului Sisobrjuhovin humalainen, leveä nauru.
— Siellä he ovat kaikki; neljännestunnin ovat jo olleet, ilmoitti
Mitroshka. — Nyt on paras aika.
— Sopiiko meidän sinne mennä? kysäsin.
— Vieraiksi menemme, sanoi Maslobojev, — emäntä tuntee minut; tuntee hän Mitroshkankin. Tosin ovet kaikki kyllä on lukittu, mutta ei meiltä.
Maslobojev koputti hiljaa portille, joka samassa aukenikin. Talonmies, joka aukasi portin, antoi salamerkin Mitroshkalle. Astuimme äänettömästi pihaan; talossa ei kukaan kuullut tuloamme. Talonmies johti meidät rapuille ja koputti ovelle. Kuului tiedustelu, ken olisi; talonmies sanoi olevansa yksin — "asiaa on muka". Ovi avattiin ja me kaikki astuimme samassa sisään.
Talonmies katosi.
— Ai, ken se? huudahti humalainen ja pörröinen Bubnova seisten ahtaassa eteisessä kynttilä kädessä.
— Ken? Ettekö te, Anna Trifonovna, tunne armaita vieraitanne? sanoi
Maslobojev. — Kuka muu se olisi kuin me itse … Filip Filipitsh!
— Ah, Filip Filipitsh! Tekö se olettekin …vieraista parhain… No, kuinkas te … minä … no, ei hätää … käykää tänne.
Muori oli kokonaan hämmästynyt.
— Mihin tänne? Tässähän on seinä vastassa… Ei niin, mutta ottakaas meitä vastaan paremmin. Ryyppäämme teillä kylmää, kenties löytyy iloittajiakin?
Nyt pääsi emäntä entiselleen.
— Näin armaille vieraille maan alta haen; Kiinan valtakunnasta tilaan.
— Anna Trifonovna, kyyhkyläiseni, ensin pari sanaa: onko Sisobrjuhov täällä?
— On.
— Juuri häntä minä haenkin. Mitenkä hän, ryökäle, uskaltaa minutta rehvastella?
— Varmaankin on unehuttanut teidät. Jotakin hän vaan odotti; ehkä juuri teitä.
Maslobojev tyrkkäsi oven auki ja me astuimme huoneeseen, jossa oli kaksi ikkunaa, niillä geraniumikukkia, huonekaluina oli halpoja tuoleja ja pianorämä, kuten moisissa huoneissa tapaa olla. Eteisessä puhellessamme oli Mitroshka kadonnut. Sittemmin kuulin, ettei hän huoneeseen tullutkaan, vaan jäi odottamaan oven taa. Sittemmin sai hän avata oven. Aamupäivällä Bubnovan takana näkemäni pörröinen ja maalikasvoinen nainen oli Mitroshkan kummipari.
Sisobrjuhov istui puusohvalla pöydän takana. Pöydällä oli pari pulloa lämmintä samppanjaa ja pullollinen huonoa rommia, pullojen vieressä lautasella konvehtia, leivoksia ja pähkinöitä. Pöydän luona istui niinikään noin neljänkymmenenvuotias, rokonrikkoma, mustaan silkkipukuun puettu, pronssirannerenkailla ja rintasolilla koristettu ilettävä naisolento. Tämä oli olevinaan upseerin rouva. Sisobrjuhov oli humalassa ja hyvin tyytyväinen. Hänen möhömahaista toveriaan ei ollut huoneessa.
— Kas, sillä tavoin ihmiset tekevät! huusi Maslobojev kohti kurkkua, — ja Dussoon vielä kutsuu!
— Filip Filipitsh, mistä tämä kunnia? sopersi Sisobrjuhov ilostuneena nousten meitä tervehtämään.
— Juopotteletko?
— Suokaa anteeksi.
— Älä siinä anteeksi pyytele, pyydä vieraaksi kestiin. Tässä toin ystäväni muassani.
Maslobojev viittasi minuun.
— Hyvin hauskaa, se tahtoo sanoa: pidän onnena tutustua… Khi!
— Kas vaan, onko tuokin olevinaan samppanjaa! Hapankaljaa tuo on.
— Älkäähän moittiko.
— Et varmaan uskalla Dussoon nokkaasikaan näyttää, ja muita vielä muka kutsuu sinne!
— Vast' ikään hän kertoi, että on käynyt Pariisissa, puuttui puheeseen naikkonen. — Valehteli tietysti!
— Fedosja Titishna, älkää tehkö minulle vääryyttä. Kävin. Matkustin sinne.
— Mokomakin moukka olisi muka käynyt Pariisissa.
— Olen kuin olenkin. Karp Vasiljitshin kera siellä kuraasia näytimme. Tunnettehan Karp Vasiljitshin?
— Vähät minä sinun Karp Vasiljitshistasi.
— No niin … asia oli poliitillista laatua. Hänen kanssaan me siellä Pariisissa madam Joubertilla englantilaisen seinäpeilin särimme.
— Minkä säritte?
— Seinäpeilin. Se oli koko seinän levyinen ja kattoon ulettui. Karp Vasiljitsh oli niin humaltunut, että madam Joubertille venättä puhui. Asettui peilin viereen ja nojasi siihen. Silloin Joubert sanoo hänelle, ranskaksi tietysti: "peili maksaa seitsemän sataa frangia, älä säre!" Karp hymyilee ja katsoo minuun; minä istun sulotar sivullani, ei mokoma turpa, kuin tämä tässä, mutta oikea hempsukka. Karp sanoo: "Stepan Terentjitsh, hoi Stepan Terentjitsh! Otatko puolella osaa?" Minä sanoin: olkoon menneeksi. Silloin Karp iskee moukarinyrkillään peiliin ja helinä vaan kävi huoneessa. Peilin palaset lentelivät ympäri huonetta. Joubert päästi pahan öläkän, aikoi pieksää Karpin. "Sinä sekin rosvo, missä luulet olevasi" — tietysti omalla ranskallaan torui. Karp vastaa: "Sinä, sanoo, madam Joube, ota raha, mutta luontoani vastaan älä asetu", ja samassa kuusisataaviisikymmentä frangia lukee pöytään. Puolisataa tingimme pois.
Samassa kuului kauhea, läpitunkeva huuto jostain parin, kolmen huoneen takaa. Minä vavahdin ja myöskin huudahdin. Minä tunsin äänen — se oli Helenan.
Heti tuon valittavan kiljahduksen jälkeen kuului huutoa, kiroilemisia, touhua, sekä sitten selvään kuuluvia, ankaroita korvapuusteja. Siellä varmaan Mitroshka jakoi oikeutta. Ovi temmaistiin äkkiä auki ja vaaleana, katse harhailevana, valkonen harsopuku murjottuna ja revittynä, tukka taistelussa kampaukselta irti päässeenä ja sotkuisena — semmoisena syöksyi Helena luoksemme. Seisoin oven vieressä, hän kiiruhti luokseni ja tarttui minuun. Huoneessa olijat hypähtivät seisoalle ja huudahduksia kuului kaikkialta. Helenan jälkeen ilmestyi ovelle Mitroshka, kiskoen tukasta möhömahaista vihollistansa, joka oli hyvin riepotellun näköinen. Mitroshka veti hänet kynnykselle ja heitti siitä vihollisensa huoneeseemme.
— Tuossa hän on! Ottakaa hänet! lausui Mitroshka hyvin tyytyväisenä.
— Kuules, sanoi Maslobojev, lähestyen rauhallisesti minua ja pannen kätensä olalleni, — ota ajurimme, ota tyttö ja vie asuntoosi, täällä sinulla ei ole enää mitään tekemistä. Huomenna järjestämme muut asiat.
Minä en odottanut toista kehoitusta. Tartuin Helenaa kädestä ja johdin hänet pois tästä luolasta. Sitä en tiedä, mitenkä asiat siellä sitten päättyivät. Meitä ei kukaan estellyt — emäntä oli kauhusta hämmästynyt. Kaikki tapahtui niin äkkiä, ettei hän voinut panna esteitäkään. Ajuri odotti meitä ja kahdenkymmenen minutin kuluttua olin jo huoneessani.
Helena oli kuni puolikuollut. Aukasin hänen vaatteensa hakaset, ripoitin kasvoille vettä ja panin sohvalle. Hän sai kuumeen ja alkoi houria.
Tarkastelin hänen verettömiä huuliansa, vaaleita kasvojansa, mustaa, sileäksi kammattua ja voideltua ja nyt jo epäjärjestyksessä olevaa tukkaansa, pukuansa, jossa vielä oli punertavia nauhasolmuja — ja minulle kävi selväksi koko tuo ilkeä juttu. Tyttö parka! Tilansa tuli yhä pahemmaksi. En poistunut hänen luotaan ja päätin olla menemättä tänä iltana Natashan luo. Toisinaan aukaisi Helena pitkät, nuolimaiset silmäripsensä ja katseli minuun, katsoi pitkään ja tarkkaan, niinkuin olisi koettanut tuntea, ken olin. Vasta myöhään, noin yhden tienoissa yöllä nukkui hän. Minä nukuin siihen likelle lattialle.