VIII.
Nousin ylös hyvin varhain. Yöllä olin herännyt melkein joka puolen tunnin kuluttua, lähestyin pientä vieras-parkaani ja katsoin häneen tarkkaan. Hän oli kuumeessa ja vähin houraili. Aamuyöstä hän kumminkin nukkui sikeään uneen. Se on hyvä merkki, ajattelin, mutta aamulla herättyäni päätin, ennenkuin tyttöparka heräisi, käydä hakemassa lääkärin. Tunsin erään lääkärin, elähtäneen, hyväsydämmisen vanhanpojan, joka saksalaisen taloudenhoitajattarensa kanssa oli ikimuistoisista ajoista asunut Vladimirskilla. Läksinkin hänen luoksensa. Hän lupasi kello kymmenen tulla sairasta katsomaan. Olisin niin mielelläni matkalla poikennut Maslobojevin luo, mutta luovuin siitä tuumasta — hän varmaan vielä nukkui eilisestä, sitä paitsi voi Helena herätä ja, kenties, minun poissa ollessani pelästyisi, huomattuaan olevansa yksinään minun huoneessani. Sairaudessansa hän helposti voi unohtaa, kuinka ja millä tavoin hän sinne joutui.
Astuttuani huoneeseen hän samassa heräsi. Menin luokseen ja kysyin varovasti, mitenkä hän voi. Hän ei vastannut, mutta katsoi eloisilla, mustilla silmillään minuun pitkään ja terävästi. Hänen katseestaan olin huomaavinani, että hän ymmärtää kaikki ja täydelleen muistaa asiat. Hän ei vastannut, ehkäpä siitä syystä, että tapansa oli aina ollut semmoinen. Eilenkin, samoin toissa päivänä luonani käydessään ei hän muutamiin kysymyksiini lausunut sanaakaan, alkoihan vain äkkiä pitkään ja terävästi katsoa silmiini, jossa katseessaan neuvottomuuden ja juron uteliaisuuden ohella oli myöskin jotain outoa ylpeyttä. Nytpä olin keksivinäni hänen katseessaan ankaruutta, vieläpä ikäänkuin luottamattomuuttakin. Aioin laskea käteni hänen otsalleen koetellakseni, oliko vielä kuumetta, mutta hän ääneti ja hiljaa työnsi kädellään käteni pois ja kääntyi minusta pois. Poistuin etemmäksi, etten enää häiritsisi häntä.
Minulla oli suuri vaskinen teekannu. Olin jo pitemmän aikaa käyttänyt sitä teekeittiön asemasta ja keitin siinä vettä. Polttopuita minulla löytyi, talonmies toi niitä kerrallaan aina viideksi päiväksi. Panin uunin lämpiämään, kävin hakemassa vettä ja asetin kannun tulelle. Pöydälle varustin teeastiat. Helena kääntyi ja katsoi uteliaana puuhiani. Kysyin häneltä, tahtoisiko hän jotain. Mutta taas hän kääntyi pois eikä vastannut mitään.
"Miksikä hän minulle vihoittelee?" ajattelin. "Kummallinen tyttö."
Lääkäri tuli lupauksensa mukaan kello kymmenen. Hän tarkasti sairaan kaikella saksalaisella tarkkuudella ja vakavasti rauhoitti minua, sanoen, että vaikka kuumetta onkin, ei kumminkaan mitään erinäistä vaaraa ole olemassa. Hän vielä sanoi, että tytöllä varmaan on toinen, pysyväinen tauti, jotain säännöttömän sydämmen tykytyksen tapaista, "mutta se pykälä tulee vaatimaan erityistä tutkimista, nyt ei tytöllä ole vaaraa." Hän määräsi sairaalle mikstuuria ja joitakin pulvereita, enemmän tavan kuin tarpeen vuoksi, ja heti alkoi kysellä, kuinka tyttö oli minulle joutunut. Samalla hän ihmetellen tarkasteli huonettani. Ukko oli hyvin puhelias.
Helena häntä hämmästyi, tempasi pois kätensä, kun hän koetteli valtimoa, eikä tahtonut näyttää kieltään. Kaikkiin hänen kysymyksiinsä ei tyttö vastannut sanaakaan, mutta koko ajan vain tarkkaan katsoi hänen kaulassaan riippuvaa suurta Stanislain ritarimerkkiä.
— Tytön varmaan kivistää päätä, huomautti ukko, — mutta mitenkä hän katsoo, miten hän katsoo!
En katsonut sopivaksi kertoa hänelle Helenasta, sanoen syyksi, että se on pitkä historia.
— Antakaa minulle tieto, jos tulee tarvis, sanoi hän pois lähtiessään. — Nyt ei ole mitään vaaraa.
Päätin pysyä koko päivän Helenan luona enkä jättää häntä, jos mahdollista, täydelliseen parantumiseensa asti, paitsi välttämättömimmissä asioissa. Mutta tietäen sen, että Natasha ja Anna Andrejevna voivat kovin kummastella odottaessaan minua turhaan, päätin vaikka Natashalle ilmoittaa kirjeellä kaupungin postissa, etten tänään tule hänen luonaan käymään. Anna Andrejevnalle ei sopinut kirjoittaa. Hän oli itse pyytänyt, etten minä enää milloinkaan lähettäisi hänelle kirjettä sen jälkeen, kun minä kerran ilmoitin kirjeellä Natashan sairaudesta. — "Ukko murjottaa vaan nähdessään kirjeesi", sanoi Anna Andrejevna, — "mielellään, miekkonen, tahtosi tietää, mitä kirjeessä on, mutta ei sovi kysyä, ei rohkene. Siitä onkin sitten pahalla päällä koko päivän. Ja sitä paitsi, isäseni, kirjeellä sinä vain ärsytät minua. No, mitä merkitsee kymmenkunta riviä? Haluttaisi kysyä tarkemmin, sinuapa ei olekaan." Sen vuoksi kirjoitinkin vain Natashalle, ja viedessäni lääkemääräystä apteekkiin, panin samalla tiellä kirjeenkin postiin.
Sillä aikaa nukkui Helena uudestaan. Unissaan hän hiukan valitti ja vavahteli. Lääkäri arvasi oikein: Helenan kivisti kovasti päätä. Toisinaan hän hiljaa kiljahti ja heräsi. Minuun hän katsoi harmissaan, niinkuin olisi huomaavaisuuteni häntä erittäin rasittanut. Täytyypä sanoa, että se minua kovin pahoitti.
Yhdentoista aikana tuli Maslobojev. Hän oli huolestunut ja hiukan hajamielinen; pariksi minutiksi vain pistäysi, jonnekin piti kovaa kiirettä.
— No, veliseni, minä odotin sinut tapaavani kyllä koruttomassa asunnossa, sanoi Maslobojev, katsellen ympärillensä, — mutta, totta sanoen, en luullut sinua löytäväni tämmöisessä laatikossa. Tämähän on laatikko, eikä asunto. No, tämä kaikki, sanokaamme, ei vielä mitään, mutta pahinta on se, että kaikki nämä puuhat estävät vain sinua työstäsi. Minä ajattelin tätä jo eilen Bubnovalle ajaessamme. Minä, näes, veliseni, luonnostani ja sosiaalisen asemani perusteella kuulun semmoisiin ihmisiin, jotka eivät itse tee mitään kunnollista, mutta muille lukevat lakia, että tekisivät. Nyt kuule: minä ehkä huomenna tai ylihuomenna tulen luonasi käymään, mutta sinä välttämättömästi käy minun luonani sunnuntai-aamuna. Siihen saakka, luullakseni, tämän tytön asia kokonaan päättyy; samalla minä puhun kanssasi oikein toden teolla, sillä sinut täytyy ottaa hyviin käsiin. Näin ei sovi elää. Eilen minä vain tein viittauksen sinulle, mutta nyt tulen sinulle loogillisesti asian esittämään. Niin, ja sanoppas lopultakin: mitä, pidätkö todellakin häpeällisenä asiana ottaa minulta rahaa joksikin ajaksi?
— Älähän riitele! keskeytin minä hänet. — Sano sen sijaan, mitenkä teillä asia eilen päättyi?
— Mitä siitä, sehän päättyi mitä parhaimmalla tavalla, ja tarkoitus on saavutettu, ymmärräthän? Nyt minulla ei ole aikaa. Pistäydyin vain sinulle ilmoittamaan, ettei minulla ole aikaa, enkä sinun asioistasi jouda huolehtimaan; kuules: sijoitatko sinä tytön jonnekin, vain aiotko pitää luonasi? Sillä sitä täytyy miettiä ja päättää.
— Sitä minä en vielä varmaan tiedä ja, täytyypä minun sanoa, odotin sinua neuvotellakseni kanssasi. No, millä perusteella esimerkiksi minä hänet pitäisin täällä?
— Heh, mitäpäs siitä, pidät palvelijanasi…
— Pyydän sinua puhumaan vain hiljemmin. Tyttö, vaikka sairas, on täydessä tunnossa, ja sinut nähtyään, huomasin minä, että hän ikäänkuin vavahti. Se osottaa, että hän muisti eilisen…
Minä kerroin nyt Maslobojeville Helenan luonteesta ja kaiken, mitä olin hänestä huomannut. Maslobojev kuunteli erittäin tarkkaan kertomustani. Lisäsin vielä, että ehkä sijoitankin tytön erääseen perheeseen, samalla hiukan kerroin myöskin Ichmenev-vanhuksista. Kummakseni tiesi Maslobojev jonkun verran Natashan asioista ja kysyttyäni, mistä hän sen tietää, virkkoi:
— Niin vaan; jo aikaa sitten satuin sivumennen kuulemaan; eräs asia johti siihen. Olenhan jo sinulle sanonut, että tunnen ruhtinas Valkovskin. Sen sinä teet hyvin, että viet tytön vanhusten luo. Onhan hän vain haittana sinulle. Sitten vielä: hänelle täytyy hankkia passi. Siitä älä huolehdi, sen otan minä toimittaakseni. Hyvästi, käy useimmin. Mitä, nukkuuko tyttö nyt?
— Kaiketi, vastasin minä.
Mutta tuskin oli Maslobojev lähtenyt, kun Helena samassa kutsui minua.
— Kuka se oli? kysyi hän. Äänensä vapisi, mutta nytkin loi hän minuun terävän ja ylpeältäkin näyttävän katseen. Muuten en osaa sitä määritellä.
Sanoin hänelle Maslobojevin nimen ja lisäsin, että juuri tämän miehen avulla minun onnistui vapauttaa hänet Bubnovalta, ja että Bubnova kovin pelkää Maslobojevia. Poskillensa heti nousi puna, mikä varmaankin oli muistelmien tuottama.
— Eikö tuo nainen koskaan tule tänne? kysäsi Helena, luoden minuun tutkivan katseen.
Kiiruhdin vakuuttamaan sitä hänelle. Hän vaikeni, tahtoi ottaa käteni kätöstensä väliin, mutta samassa, ikäänkuin katuen tekoaan, jätti käteni. "Ei voi olla mahdollista, että hän todella tuntisi minua kohtaan tuollaista vastenmielisyyttä", ajattelin. — "Tuollainen on hänen totuttu tapansa, tahi … tahi on tyttö parka saanut niin paljon kurjuutta kokea, ettei enää voi luottaa ainoaankaan ihmiseen maailmassa."
Määrätyn ajan kuluttua kävin noutamassa lääkkeet ja samalla pistäydyin tuttuun teeravintolaan, jossa toisinaan söin päivälliseni ja jossa minulle uskottiin velaksi. Kotoa lähtiessäni otin mukaani ruoka-astian, johon teeravintolasta otin kanasoppaa Helenan varalle. Hän ei tahtonutkaan syödä, ja soppa jäi joksikin ajaksi uuniin.
Annettuani Helenalle lääkkeen istuin työhöni. Luulin hänen nukkuvan, mutta äkkiä häneen katsahdettuani näin, että hän oli kohottanut päätänsä ja katsoi tarkkaan, kuinka minä kirjoitan. En ollut sitä huomaavinanikaan.
Viimein hän todellakin nukkui ja, minun suurimmaksi mielihyväkseni, nukkui rauhallisesti, ilman hourailua ja valittelemisia. Nyt sain aikaa miettiä muitakin asioitani; tietämättä syytä poissa olooni voi Natasha, ei vain pahastua siitä, etten tänään käynyt hänen luonaan, mutta vieläpä, ajattelin, voi kovin tulla pahoilleen välinpitämättömyydestäni juuri silloin, kun hän ehkä enin tarvitsisi minua. Hänellä sen lisäksi varmaan voi nyt olla joitakin puuhia, tahtoisi pyytää minua jotain avukseen tekemään, mutta minuapa, aivan kuin uhalla, ei olekaan.
Mitä taas tuli Anna Andrejevnaan, niin olin hyvin neuvoton, millä huomenna itseäni puolustaisinkaan. Ajattelin sinne ja tänne ja äkkiä tein päätöksen käydä kummassakin paikassa. Poissa oloni voi kestää vain kaksi tuntia. Helena nukkuu, eikä siis kuule lähtöäni. Nousin ylös, otin päällysnuttuni ja hattuni, mutta juuri, kun aioin lähteä, kutsui äkkiä minua Helena. Minä ihmettelin — olisikohan hän vain teeskennellyt nukkuvansa?
Tahdon tässä huomauttaa, että vaikka Helena oli osottavinansa, ettei hän tahtoisi puhua kanssani, niin kumminkin nuo hänen kutsumisensa, jotka tapahtuivat jotenkin tiheään, tuo hänen halunsa kääntyä puoleeni kaikessa, mistä ei saanut selkoa, se kaikki osotti päinvastaista ja, täytyypä minun tunnustaa, se oli minulle hyvin mieluistakin.
— Mihin te tahdotte antaa minut? kysäsi hän, kun menin hänen luoksensa.
Yleensä teki hän kysymyksiä noin vaan äkkiä, niin etten osannut niitä odottaakaan. Nyt en voinut kysymystään oikein käsittääkään.
— Äsken te puhuitte tuttunne kanssa, että te aiotte antaa minut johonkin taloon. Minä en tahdo minnekään.
Kumarruin tarkastaakseni häntä — hän oli taaskin kuumeessa, uusi kuumeen kohtaus oli taaskin tavannut hänet. Aloin lohdutella ja herätellä toiveita; vakuutin hänelle, että jos hän tahtoo jäädä luokseni, niin en anna häntä minnekään. Tätä puhuessani riisuin pois nuttuni ja hattuni. En voinut jättää häntä yksin, kun hän oli tämmöisessä tilassa.
— Ei, menkää vaan! sanoi hän heti huomattuaan, että tahdoin jäädä kotiin. — Minä tahdon nukkua; minä nukun kohta.
— Mitenkä sinä jäisit yksin?… sanoin neuvotonna. — Vaikka kyllähän minä varmaan kahden tunnin kuluttua tulen takaisin…
— No, siispä menkääkin. Muuten, vaikka minä olisin koko vuoden sairas, niin tulisiko teidän koko vuosi pysyä kotona.
Hän koetti hymyillä ja katsahti minuun jotenkin oudosti, ikäänkuin olisi koettanut taistella jotain hyvää tunnetta vastaan, joka pyrki esille hänen sydämmestänsä. Lapsi raukka! Hyvä, hellä sydämmensä ilmaisi olemassa olonsa, huolimatta kaikesta ihmisvieromisestaan ja näennäisestä paatumisestaan.
Ensiksi kiiruhdin Anna Andrejevnan luo. Hän odotti minua kuumeentapaisella kärsimättömyydellä ja otti vastaan moitteilla; hän oli kovin levoton. Nikolai Sergeitsh oli heti puolisen jälkeen lähtenyt ulos, mutta minne — se oli tietämätöntä. Minä aavistin, ettei mummo parka malttanut, vaan kertoi ukolle kaikki, jos kohtakin tapansa mukaan viittauksilla. Mummopa melkein tunnusti itsekin sen minulle, sanoen, ettei malttanut olla kertomatta miehelleen semmoista ilosanomaa, mutta että Nikolai Sergeitsh muuttui, kuten mummon sanat kuuluivat, pilveä synkemmäksi, ei virkkanut mitään, "oli vain vaiti, eikäpä edes kysymyksiini vastannut," ja äkkiä puolisen jälkeen nousi ja sen sitä näitkin. Tätä kertoessaan Anna Andrejevna miltei vapisi pelosta ja pyyteli minua, että odottaisin hänen kanssaan Nikolai Sergeitshin palausta. Minä tein esteitä ja sanoin melkein peruuttamattomasti, että ehkäpä minä en tule huomennakaan ja että juuri sen vuoksi nyt tulinkin, sanoakseni sen edeltäpäin. Nyt vähältä olimme riitaantua. Hän alkoi itkeä; moitti minua katkerasti ja pistelevästi ja vasta silloin, kun olin jo ovessa, hän äkkiä kävi kaulaani, puristi minua vahvasti molemmin käsin ja sanoi, etten vihastuisi häneen, "orpo parkaan", enkä pahastuisi hänen sanoistaan.
Natashan minä, vastoin odotustani, tapasin taas yksinään ja — kummallista, minusta tuntui, ettei hän ollenkaan ollut nyt tulostani niin iloinen, kuin eilen ja yleensä muilla edellisillä kerroilla. Näytti, kuin olisin jollain häntä harmittanut ja häirinnyt. Kysymykseeni: kävikö Alesha tänään? hän vastasi:
— Tietysti kävi, mutta oli vain vähän aikaa. Lupasi tänään illalla vielä tulla, lisäsi hän aivan kuin ajatuksissaan.
— Kävikö hän eilis-iltana?
— E — ei. Hänellä oli esteitä, lausui Natasha hyvin sukkelaan. —
Entäs, mitenkä sinun asiasi ovat, Vanja?
Huomasin, että hän jostain syystä tahtoo sotkea puheemme ja kääntää sen toisaalle. Katsoin häneen tarkemmin; hän oli huomattavasti kiihtynyt. Mutta huomattuaan minun tarkkaan katsovan häneen, hän äkkiä ikäänkuin olisi vihastunut ja katsahti minuun niin voimakkaasti, kuin olisi aikonut minut katseellaan polttaa. Nyt taas on hänellä jokin katkera tuska, ajattelin, mutta hän ei vain tahdo minulle sitä ilmaista.
Vastaukseksi hänen kysymykseensä asioistani kerroin hänelle Helenan historian yksityiskohtineen. Hän oli hyvin huvitettu kertomuksestani, vieläpä se hämmästyttikin häntä.
— Jumalani! Ja sinäkin voit jättää sairaan yksinään! huudahti hän.
Selitin, etten ollut aikonut tulla ensinkään tänään hänen luonaan käymään, mutta luulin, että hän pahastuu ja että hän ehkä johonkin tarvitsisi minun apuani.
— Tarvitsisin, — lausui hän itsekseen, jotain mietiskellen, — ehkäpä tarvitsisinkin apuasi, Vanja, mutta jääköön toiseen kertaan. Kävitkö meidän kotona?
Kerroin hänelle käyntini.
— Niin, Jumala tietää, millä mielellä nyt isä ottaa vastaan kaikki nämät tiedot. No, toisekseen, mitäpä näissä on ottamistakaan…
— Kuinka niin, mitä on ottamista? kysäsin. — Tämmöinen suuri muutos on asioissa tapahtunut!
— Niin vaan… Mihinkä hän taas olisi mennyt? Silloin arvelitte hänen käyneen täällä luonani. Näetkös, Vanja, jos voit, tule luokseni huomenna. Kenties jotain sanonkin sinulle… Hävettää vain minua vaivata sinua; mutta nyt jos menisit kotiin vieraasi luo. Ehkä onkin jo pari tuntia kulunut siitä, kun kotoa läksit?
— Niin on. Jää hyvästi, Natasha. No, mutta miltä näytti tänään
Alesha?
— Mitäs Alesha, entisekseen… Oikeinpa ihmettelen sinun uteliaisuuttasi.
— Näkemiin asti, ystäväiseni.
— Hyvästi.
Hän tarjosi minulle kätensä jotenkin huolimattomasti ja kääntyi pois, välttääkseen minun viimeistä katsettani. Lähdin hänen luotaan jotenkin kummissani. Mutta kumminkin, ajattelin, onhan hänellä nyt, mitä miettiäkin. Asiat eivät ole leikin tekoa. Huomennapa itse ensiksi minulle kaikki kertoo.
Palasin kotiin jotenkin surullisena ja heti ovesta sisälle astuttuani hämmästyin hirveästi. Oli jo pimeä. Näin kumminkin Helenan istuvan sohvalla, pää painuksissa, ikäänkuin hän olisi ollut syvissä mietteissä. Minuun hän ei edes katsahtanutkaan, ikäänkuin olisi ollut horroksissa. Menin hänen luoksensa; hän jotain kuiskaili itseksensä. Eiköhän vain hourine? ajattelin.
— Helena, ystäväiseni, mikä sinun on? kysäsin istuen viereensä ja pannen käteni ympärillensä.
— Tahdon pois täältä… Tahdon mieluummin hänen luoksensa, lausui
Helena nostamatta edes päätään.
— Minne? Kenenkä luo? kysäsin kummastellen.
— Tuonne, Bubnovan luo. Hän aina sanoi, että minä olen velassa hänelle paljon rahaa, että hän hautasi äitini. Minä en tahdo, että hän toruisi äitiäni… Tahdon tehdä hänelle työtä ja kaikki hänelle suorittaa… Sitten lähden itse heiltä pois. Mutta nyt minä menen hänen luokseen.
— Rauhoitu, Helena, sinne et voi mennä, sanoin minä. — Hän rääkkää sinua; hän saattaa sinut turmioon…
— Saattakoon vaan, rääkätköön vaan, lausui Helena innokkaasti, — en minä ole ensimäinen; on toisia minua parempiakin, hekin kärsivät. Niin sanoi minulle kerjäläinen kadulla. Minä olen köyhä ja tahdon pysyä köyhänä. Kaiken ikäni pysyn köyhänä; niin käski minua äitini kuollessansa. Tahdon tehdä työtä… En tahdo näitä vaatteita kantaa…
— Huomenna minä ostan uudet. Minä tuon sinulle kirjasikin. Sinä asut minun luonani. Minä en anna sinua kellekään, jos niin itse tahdot; rauhoitu…
— Minä palkkaun palvelijaksi.
— Hyvä, hyvä! Rauhoitu nyt vaan, käy makaamaan, nuku!
Tyttö parka alkoi itkeä. Vähitellen muuttui itku tyrskinnäksi. En tietänyt, mitä tekisin; toin hänelle vettä, kastelin ohimojaan, päätään. Viimein kaatui hän sohvalle kokonaan hervotonna ja vilunpuistatukset alkoivat häntä taas piestä. Peitin hänet, millä suinkin voin, ja hän nukkuikin, mutta rauhattomasti, yhä vavahtaen ja heräten. Vaikk'en ollutkaan tänään kovin paljon kävellyt, olin kumminkin hyvin väsynyt ja päätin käydä levolle mahdollisimman varhain. Mieltäni vaivasivat raskaat huolet. Aavistin, että tulisin tämän tytön tähden saamaan paljon puuhia. Mutta eniten huolestutti minua Natasha ja hänen asiansa. Ja muutenkin, kuten nyt muistelen, olin harvoin niin synkällä mielellä, kuin sinä yönä nukkumaan käydessäni.