IX.
Heräsin sairaana, myöhään, kymmenen aikaan aamulla. Päätäni kivisti ja pyörrytti. Katsahdin Helenan tilalle — se oli tyhjä. Samalla kuului oikeanpuoleisesta kamaristani oudonlaista ääntä, ikäänkuin joku olisi rapisuttanut luutaa lattialla. Menin katsomaan… Helenalla oli toisessa kädessä luuta ja, kannattaen toisella kädellään koreata pukuaan, jota hän ei vielä kertaakaan ollut pois riisunut tuosta illasta saakka, lakasi hän lattiaa. Uunia varten varustetut puut oli ladottu nurkkaan, pöytä oli pyyhitty, teekannu puhdistettu; sanalla sanoen: Helena oli täysissä emännyyden puuhissa.
— Kuules, Helena, sanoin minä, — kuka sinua pakottaa lattiaa lakaisemaan? Minä en tahdo sitä, sinä olet sairas; tulitko minulle palvelijaksi?
— Kukas täällä lattian lakasee? vastasi hän nousten pystyyn ja suoraan katsoen minuun. — Nyt en ole sairas.
— Enhän minä sinua työhön ottanut, Helena. Sinä ikäänkuin pelkäisit, että minä soimaisin sinua, kuten Bubnova, että sinä elät luonani ilmaiseksi? Ja mistä sinä sait tuon pahanpäiväisen luudan? Minulla ei ollut luutaa, lisäsin katsoen häneen kummastuksella.
— Tämä on minun luutani. Minä sen toin tänne. Minähän vaarillekin täällä lattian lakasin. Luuta olikin ollut tuolla uunin alla siitä asti.
Palasin kamariini ajatuksissani. Voi olla, että tein väärin, mutta minusta niin vaan tuntui, että hänestä ikäänkuin olisi tuntunut raskaalta minun vierasvaraisuuteni ja että hän kaikin mokomin tahtoi osottaa minulle, ettei hän ilmaiseksi luonani asu. "Jos niin on, niin eihän se sitten ole äkäisen luonteen merkki?" ajattelin. Parin minutin kuluttua tuli hänkin ja istui ääneti eiliselle paikalleen sohvaan, tutkivasti katsoen minuun. Sillä aikaa minä keitin veden, valmistin teen, kaasin hänelle kupillisen ja annoin sen ynnä palasen valkeata leipää hänelle. Ne otti hän ääneti ja vastustelematta. Koko vuorokaudessa ei hän ollut melkein mitään syönyt.
— Kas, kun hyvän hameesikin likasit luudasta, sanoin hänelle, huomattuani suuren likatahran hameensa helmassa.
Hän tarkasti sitä ja äkkiä, suurimmaksi hämmästyksekseni, pani syrjään teekupin, otti, kuten näytti, verkkaan ja levollisesti molemmin käsin hameesta kiinni ja yhdellä nykäyksellä repäsi sen halki ylhäältä alas asti. Sen tehtyään loi hän minuun tuikean, säihkyvän katseensa. Kasvonsa olivat aivan vaaleat.
— Mitä sinä teet, Helena? huudahdin miltei vakuutettuna, että edessäni on mielipuoli.
— Tämä on huono hame, sanoi hän miltei tukehtuen mielen liikutuksesta. — Miksi te sanoitte, että se on hyvä? Minä en tahdo sitä kantaa, huudahti hän äkkiä hypähtäen paikaltaan. — Minä revin sen. Minä en pyytänyt tuolta vaimolta koreata pukua. Hän itse sen minulle antoi, väkisin antoi. Minä jo revin yhden hameen, revin tämänkin. Revin, revin, revin!…
Ja samassa hän alkoi raivolla repiä onnetonta hamettansa. Silmänräpäyksessä oli se miltei siekaleina. Kun hän oli työnsä päättänyt, oli hän hyvin vaalea, tuskin vain jaksoi pysyä paikallaan. Kummastellen katsoin tuollaista raivoa. Hän taas katsoi minuun uhkaavan vaativasti, ikäänkuin minäkin olisin jotain pahaa hänelle tehnyt. Mutta minäpä nyt tiesin, mitä oli tehtävä?
Päätin, pitemmältä viivyttämättä, jo tänä aamuna ostaa hänelle uuden puvun. Tähän villiin, paatuneesen olentoon täytyi hyvyydellä vaikuttaa. Hän katsoi niinkuin ei hän olisi koskaan nähnyt hyviä ihmisiä. Jos hän jo ennen, huolimatta kovasta rangaistuksesta, oli riekaleiksi repinyt ensimäisen tämänkaltaisen pukunsa, niin eikös hän vihaisi nykyistä pukuansa, joka hänelle muistutti vasta äskettäin elettyjä elämänsä hirmun hetkiä.
Vanhain vaatteiden kaupustelu-torilta saattoi saada huokealla hyvän ja yksinkertaisen puvun. Pula oli vain se, ettei minulla nyt ollut rahaa ensinkään. Mutta jo eilen, maata pannessani, olin päättänyt mennä erääseen paikkaan, josta toivoin saavani rahaa ja se olikin juuri samalla suunnalla, kuin kaupustelu-torikin. Otin hattuni, Helena seurasi tarkkaan liikkeitäni, tuntui, kuin olisi hän jotain odottanut.
— Suljetteko te taaskin minut? kysyi hän, kun minä otin avaimen, lukitakseni asuntoni, kuten olin eilen sekä toissapäivänä tehnyt.
— Ystäväiseni, sanoin minä, lähestyen häntä, — älä suutu siitä.
Minä lukitsen sen vuoksi, ettei kukaan pääsisi tänne. Sinähän olet
sairas, ehkä säikähdät. Ja, Herra ties, ken voisi tulla, ehkäpä
Bubnova päättää tulla tänne…
Sanoin tuon tahallani. Suljin hänet lukon taa, sillä en luottanut häneen. Minusta tuntui, että hän joskus saa päähänsä paeta minulta. Jonkun aikaa päätin olla varovaisempi. Helena oli vaiti, ja minä lukitsin oven tälläkin kertaa.
Tunsin erään kustantajan, joka jo kolmatta vuotta kustansi erästä moniosaista kirjaa. Häneltä minä sain usein työtä, kun milloin oli tarvis pikemmin ansaita jonkun verran rahaa. Hän maksoi säännöllisesti. Menin hänen luoksensa ja onnistuin saamaan etukäteen kaksikymmentä viisi ruplaa ehdolla, että vien hänelle viikon päästä hät'hätää kirjoitetun artikkelin. Toivoin voittavani aikaa romaanilleni. Tällä tapaa tein usein, kun välttämätön puute pakotti.
Rahat saatuani menin torille. Pian löysin siellä tutun mummon, joka myi vanhoja vaatteita. Kuvailin hänelle lähimmiten Helenan vartalon pituuden, ja kohta löysi mummo minulle vaalean, pumpulisen, aivan eheän, vasta vähäisen pidetyn puvun, jonka ostin hyvin huokealla. Samalla ostin Helenalle kaulavaatteenkin. Näistä maksaessani johtui mieleeni, että pitäisihän Helenalle saada jonkunlainen päällysnuttukin. Ilmat olivat kylmiä, eikä hänellä ollut minkäänlaista päällysnuttua. Mutta semmoisen ostamisen jätin toiseen kertaan. Helena oli niin herkkä pahastumaan, oli niin ylpeä. Herra tiesi, mitenkä hän ottaa vastaan tämän puvunkaan, huolimatta siitä, että minä vartavasten valitsin mahdollisimman yksinkertaisen, vaatimattomimman, kaikkein arkipäiväisimmän, mitä vaan voin saada. Ostin kumminkin vielä kaksi paria liinasukkia ja yhden parin villasukkia. Ne minä voin antaa sillä syyllä, että hän oli sairas, ja huoneessa oli kylmä. Hän tarvitsi myöskin alusvaatteita. Niiden oston kumminkin jätin siksi, kun tulen hänet paremmin tuntemaan. Sen sijaan jo kumminkin ostin verhot vuoteensa eteen, — se oli välttämätön esine ja voi tuottaa Helenalle suurta mielihyvää.
Nämät ostettuani palasin kotiin kello yksi. Oveni lukko aukeni melkein äänettömästi, eikä Helena siis samassa kuullut, että olin tullut kotiin. Huomasin hänen seisovan pöytäni luona selailemassa kirjojani ja papereitani. Nähtyänsä minut sulki hän äkkiä kirjan, jota oli lukenut, ja punastuneena siirtyi pois pöydän luota. Katsahdin lukemaansa kirjaa — se oli ensimäinen romaanini, joka oli tullut painosta eri kirjana ja jonka nimilehdellä oli nimeni painettuna.
— Teidän poissa ollessanne tänne joku pyrki! lausui hän semmoisella äänellä, ikäänkuin olisi uhitellut minulle — miksi muka lukitsin oven.
— Olisikohan se ollut lääkäri? kysäsin. — Etkö sinä virkkanut hänelle mitään, Helena?
— En.
En puhunut siitä enempää, otin nyytin, päästin sen auki ja otin sieltä ostamani puvun.
— Kas tässä, Helena, ystäväiseni, sanoin lähestyen häntä, — tuollaisissa repaleissa, kuin nyt on päälläsi, ei sovi käydä. Ostin sen vuoksi sinulle tämmöisen arkipuvun, hyvin huokean, ei siis sinun tarvitse siitä ollenkaan huolehtia; se maksaa vain yhden ruplan ja kaksikymmentä kopekkaa. Kanna terveydeksesi.
Laskin puvun viereeni. Hän sävähti punaiseksi ja silmät suurina katsoi minuun jonkun aikaa.
Hän oli hyvin kummastunut ja sen lisäksi, kuten minusta näytti, jokin häntä suuresti hävetti. Mutta jotain lauhkeata, hellää loisti hänen silmistänsä. Huomattuani hänen pysyvän vaiti, käännyin minä pöytään päin. Ostokseni nähtävästi hämmästytti häntä. Mutta ponnistaen voimansa voitti hän itsensä ja istui silmät maahan luotuina.
Päätäni kivisti ja huimasi yhä kovemmin. Raitis ilmakaan ei ollut auttanut yhtään. Siitä huolimatta täytyi lähteä Natashan luo. Levottomuuteni hänen vuoksensa ei vähentynyt eilisestä, päinvastoin se kasvoi yhä suuremmaksi. Äkkiä olin kuulevinani, että Helena mainitsi nimeäni. Kysäsin, mitä hän sanoi.
— Kun te milloin menette, älkää lukitko ovea! lausui hän katsoen syrjään ja sormellaan raapien sohvan reunanauhaa, niinkuin olisi kokonaan kiintynyt tuohon työhön. — Minä en mene teiltä minnekkään.
— Hyvä on, Helena, olkoon niin. Mutta jos joku outo tulee? Ehkä
Herra ties, kuka!
— Jättäkää avain minulle, minä lukitsen oven täältä sisältä, ja jos joku koputtaa, sanon: "ei ole kotona."
Hän katsoi minuun veitikkamaisesti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "kas, niin yksinkertainen asia se on!"
— Kuka teidän pyykkinne pesee? kysäsi hän äkkiä, ennenkuin ehdin hänelle sanoa mitään.
— Eräs, tässä talossa asuva vaimo.
— Minä osaan pestä pyykkiä. Mistäpäs te eilen toitte ruuan?
— Ravintolasta.
— Osaan minä ruokaakin valmistaa. Minä tahdon valmistaa teille ruuan.
— Älähän nyt, Helena; mitäpä sinä osaisit valmistaa? Et nyt puhu oikein.
Hän vaikeni ja katsoi alas. Nähtävästi hän pahastui huomautuksestani.
Kului ainakin kymmenen minuttia; olimme kumpikin vaiti.
— Soppaa, sanoi hän äkkiä, nostamatta päätään.
— Mitä? Mitä soppaa? kysäsin kummastuksella.
— Osaan minä valmistaa soppaa. Minä keitin sitä äidille, kun hän oli sairas. Kävin torilla ostoksillakin.
— Näes nyt, Helena, näetkös nyt, kuinka sinä olet ylpeä, sanoin hänelle mennen luoksensa ja istuen viereensä sohvalle. — Minä teen sinulle, kuten sydämmeni käskee. Nyt olet sinä yksin, olet sukulaisitta, omaisitta, onneton. Minä tahdon sinua auttaa. Niinhän sinäkin auttaisit minua, jos minä olisin avun tarpeessa. Mutta sinä et tahdo asiaa niin ymmärtää ja sinusta tuntuu vaikealta ottaa minulta yksinkertaisinta lahjaa vastaan. Sinä samassa tahdot siitä maksaa, tehdä sen vuoksi työtä, niinkuin minä olisin mikäkin Bubnova ja soimaisin sinua. Jos on niin, on se sinulta pahasti tehty.
Hän ei vastannut, huulensa vavahtelivat. Näytti, että hän tahtoi jotain minulle vastata; siitä huolimatta oli hän vaiti. Nousin ylös lähteäkseni Natashan luo. Tällä kertaa jätin Helenalle avaimen sanoen, että jos joku tulee ja kolkuttaa, hän virkkaisi äänensä ja kysyisi, ken siellä on. Olin täydellisesti vakuutettu, että Natashalle oli tapahtunut jotain hyvin pahaa, mutta että hän jonkun aikaa salaa sen minulta, kuten usein ennenkin oli tapahtunut. Kaikessa tapauksessa päätin nyt pistäytyä vain pikkuseksi aikaa, muuten voin ärsyttää hänet tungettelevaisuudellani.
Niinpä olikin. Taaskin hän otti minut vastaan tyytymättömyydellä ja ankaralla katseella. Olisi pitänyt heti lähteä, mutta jalkani eivät enää tahtoneet kantaa.
— Pistäydyin luoksesi hetkiseksi, Natasha, aloin puheeni, — tahtoisin neuvotella, miten menettelisin vieraani kanssa?
Kerroin samassa Helenan asian kokonaan. Natasha kuunteli minua ääneti.
— Enpä tiedä, mitä sinulle neuvoisin, Vanja, vastasi hän. — Kaikesta huomaa, että tyttö on mitä kummallisin olento. Ehkä hänelle on tehty kovin paljon vääryyttä, kovin säikytetty. Anna hänen ainakin parantua. Tahdotko sinä tarjota häntä vanhemmilleni?
— Tyttö aina vaan sanoo, ettei hän luotani lähde minnekään. Ja Herra ties, mitenkä hänet sielläkään vastaan otettaisiin, en siis tiedä, mitä tekisin. No, ystäväiseni, mitenkäs sinä? Et eilen liene ollut kokonaan terve? kysäsin arasti.
— Niin … minulla nytkin tuntuu päätä kivistävän, vastasi hän hajamielisesti. — Etkö ole tavannut ketään meidän omista?
— En. Huomenna menen käymään. Onhan huomenna lauantai…
— Miksikä sitä kysyt?
— Illalla tulee ruhtinas…
— Entäs sitten? Minä en ole sitä unohtanut.
— Ei, niinhän minä vaan…
Hän pysähtyi suoraan eteeni ja katsoi silmiini pitkään ja tarkasti. Hänen katseessaan oli jotain päättäväisyyttä, jotain jäykkyyttä, jotain kuumeen tapaista, sairaloista.
— Tiedätkös, Vanja, sanoi hän, — ole hyvä, mene pois, sinä niin kovin häiritset minua.
Nousin tuolilta ja sanomattomalla kummastuksella katsoin häneen.
— Ystäväiseni, Natasha! Mikä sinun on? Mitä on tapahtunut? huudahdin minä pelästyneenä.
— Ei ole mitään tapahtunut! Huomenna saat kaikki, kaikki tietää, mutta nyt minä tahdon olla yksin. Kuuletko, Vanja: mene nyt heti. Minun on niin vaikeata, niin raskasta nähdä sinua!
— Mutta sanohan minulle toki…
— Kaikki, kaikki huomenna kuulet! Oi, Jumalani! Menetköhän sinä?
Läksin. Olin niin hämmästynyt, että tuskin itseni muistin. Mavra kiiruhti jälkeeni porstuaan.
— Mitä, onko hän vihainen? kysäsi Mavra. — Minä en uskalla lähestyäkään.
— Mikä hänelle on tullut?
— Se, ettei meidän herra ole kolmeen päivään nokkaansakaan täällä näyttänyt.
— Kuinka, kolmeen päivään? kysäsin ihmeissäni. — Natashahan itse eilen sanoi, että hän eilen aamulla kävi ja lupasi eilen illallakin tulla…
— Miten illalla! Ei hän käynyt aamullakaan! Johan sinulle sanoin, ettei kolmeen päivään ole silmiään näyttänyt. Oikeinko todella Natasha itse sanoi, että hän kävi eilen aamulla?
— Niin Natasha sanoi.
— No, virkkoi Mavra miettivänä, — se merkitsee, että asia koski häneen kipeästi, kun hän ei tahdo sinullekaan tunnustaa, ettei Alesha täällä käynyt. Mokomakin mies!
— Mitä tämä sitten oikeastaan merkitsee! huudahdin minä.
— Kas se on semmoista, etten minä ollenkaan tiedä, mitä tehdä Natashaa auttaakseni, pitkitti Mavra, levittäen kätensä. — Jo eilen lähetti hän minut Aleshan luo, mutta kahdesti palautti tieltä takaisin. Mutta tänäänpä ei enää tahdo kanssani puhuakaan. Vaikka sinä edes kävisit tuon mokoman luona. Minä en uskalla poistua Natashan luota.
Kiiruhdin rapuista alas muistamatta, kuinka tulinkaan.
— Tuletko illalla meille? huusi Mavra jälestäni.
— Sittenpähän nähdään, vastasin mennessäni. — Minä ehkä pistäyn vain sinun luonasi tiedustamassa, miten asiat ovat. Jos vain itse olen elossa.
Minusta todellakin tuntui, kuin jokin olisi iskenyt suoraan sydämmeeni.